Hugenottikauppiaan talo oli korkea ja kapea rakennus, joka sijaitsi
P. Martin- ja Biron-katujen kulmassa. Se oli nelikerroksinen, jylhän ja
karun näköinen niinkuin isäntänsäkin; siinä oli korkea suippopääty,
pitkät kapeat lyijypuitteiset akkunat, valtasivuna mustunut
ristikkoseinä, jonka hirsien väliä täytti harmaa rappaus; kapealle ja
korkealle ovelle johti viisi kiviporrasta. Toinen kerros oli
varastosuojana, jossa kauppias säilytti kangaspakkojaan, mutta kolmas
ja neljäs kerros olivat asuinhuoneita ja varustetut kadun puolella
ulkoparvekkeilla, joita reunustivat jykevät puukaiteet. Kun setä ja
veljenpoika hypähtivät alas vaunuista, huomasivat he joutuneensa tuon
edestakaisin liikehtivät ihmisjoukon ulkoliepeille, joka päät niskaan
taivutettuina ja kiihkeästä mielenkiinnosta sähisten tuijotteli
jonnekin yläpuolellaan olevaan. Seuraten ällistelijäin katseita näki
nuori upseeri näyn, joka naulitsi hänetkin ällistyksestä paikalleen.
Ylemmältä parvekkeelta riippui pää alaspain mies, jonka vaaleansininen
takki ja valkoiset nahkahousut ilmaisivat hänen kuuluvan kuninkaan
rakuunarykmenttiin. Hattu ja peruukki olivat häneltä pudonneet alas, ja
tiukasti keritty pää heilui verkalleen eteen- ja taaksepäin hyvästi
viitisenkymmentä jalkaa katukivityksen yläpuolella. Kalmankelmeät
kasvot olivat suoraan alas katua kohti, ja ulospullahtaneista silmistä
kuvastui hirmuinen kuolemanpelko. Mutta äänensä hänellä sentään oli
vielä hyvästi vallassaan, koska koko katu kajahteli hänen armon- ja
avunkarjunnastaan.
Hänen yläpuolellaan parvekkeen kulmassa seisoi nuori mies, joka
kumartuneena kaiteen yli piteli ilmassa heilahtelevaa rakuunaa
molemmista nilkoista. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet uhriin
päin, vaan käännetyt olan yli puolittain taaksepäin katselemaan
sotilasryhmää, joka osaksi uhkaillen, osaksi arkaillen yritti kavuta
avoimesta akkunasta ulos parvekkeelle. Nuorukaisen päänasento ilmaisi
päättävää uhmaa, kun taas akkunasta tungeksijat olivat ilmeisesti
kahdella päällä siitä, oliko paikoillaan pysyminen vai ryntäyksen teko
heille edullisempi.
Yht'äkkiä päästi ihmisjoukko ihastuksen ja säikähdyksen parkaisun.
Rakuunaa riiputtava nuorukainen oli hellittänyt toisen kätensä otteen,
niin että hänen uhrinsa roikkui enää vain toisesta nilkastaan,
haparoiden avuttomilla käsillään ilmaa ja seinärappausta ja päästellen
vihlovan kimakoita kauhunälähdyksiä.
"Autatkos minut ylös, sinä paholaisen sikiö, autatkos minut ylös!"
kiljui poloinen soturi. "Tahdotko sinä täydellä todella murhata minut?
Joutukaa auttamaan, hyvät ihmiset, joutukaa auttamaan minua!"
"Tekeekö teidän mielenne tänne ylös, kapteeni?" sanoi voimakkaalla ja
heleällä äänellä häntä riiputtava nuorukainen. Hän puhui puhdasta
ranskaa, mutta oudosti korostaen.
"Totta jumaliste!"
"Komentakaa sitten miehenne tiehensä."
"Matkaanne sieltä, senkin naudat ja jukurit! Tahdotteko te nähdä minun
musertuvan kuoliaaksi katuun? Pois matkoihinne, sanon minä! Ettekö
joudu siitä, helkkarin sikiöt!"
"Se kuulostaa paremmalta", sanoi nuorukainen, nähtyään sotamiesten
häviävän akkunasta. Hän heilahdutti rakuunaa säärestä niin
voimakkaasti, että tämä tavoitti kädellään kiinni parvekkeen
alareunasta. "Miltäs nyt tuntuu olonne, kapteeni?" hän kysyi.
"Pidä kiinni minusta lujasti, herran nimessä, pidä kiinni lujasti!"
"Ette te pääse putoamaan."
"Vedä sitten minut ylös viimeinkin!"
"Ei niin kiirettä, kapteeni. Te voitte puhua aivan hyvin siitäkin
asennossa."
"Auta minut ylös, sanon minä, auta minut ylös!"
"Kaikki aikanaan. Minä pelkään, että teistä tuntuu jokseenkin
arvottomalta puhella kantapäät kohti taivasta."
"Ah, sinä riivattu, aiotko murhata minut!"
"Päinvastoin, minä aion vetää teidät ylös."
"Taivas sinut palkitkoon!"
"Mutta vain eräillä ehdoilla."
"Oh, niihin suostun sanomattasikin! Aih — nyt minä putoon!"
"Teidän on poistuttava tästä talosta — teidän itsenne ja miestenne. Te
ette enää saa vaivata sitä vanhaa miestä ettekä hänen nuorta tytärtään.
Lupaatteko tämän?"
"Lupaan, herran nimessä, lupaan! Me lähdemme oitis."
"Kunniasanallanneko?"
"Ihan varmasti. Vedä nyt vain minut ylös."
"Älkäähän hätäilkö. Meidän on ehkä helpompi sopia asiat valmiiksi niin
kauan kuin olette tässä asennossa. Minä en oikein tunne täkäläisiä
lakeja. Ehkäpä tällainen tapaus ei liene vallan luvallinen. Takaatteko
minulle, ettei minulle koidu mitään ikäviä jälkikahnauksia tästä
jupakasta?"
"Ei mitään, ei yhtään mitään! Kunhan vain autatte minut ylös!"
"No, hyvä on. Kas näin!"
Hän kiskoi rakuunan säärestä kaiteen yli, niin että tämä pudota
moksahti kuin jauhosäkki parvekkeelle, maaten siunaaman aikaa siinä
aivan menehtyneenä. Sitten hän viimeinkin sai kompuroiduksi jaloilleen
ja syöksyi raivosta ulvahtaen akkunasta sisään.
Sillä aikaa kuin tätä pientä ilmanäytelmää kesti, oli nuori
kaartinupseeri kerinnyt selviytyä ensimmäisestä ällistyksestään ja
ryntäissyt niin rajusti väkijoukon halki, että hän oli iäkkään
toverinsa kanssa päässyt melkein portaille saakka. Kaartilaisen
univormu oli kaikkialla paras passi kantajalleen, ja Catinat-vanhuksen
kasvot olivat siksi tutut tässä kaupunginosassa, että ihmiset itsestään
tekivät tilaa ryntäävälle parille. Ulko-ovi lennähti auki tulijain
edessä ja kynnykselle ilmautui vanha Pierre väännellen epätoivoisesti
käsiään.
"Ah, isäntä, isäntä!" hän voivotteli. "Mikä kataluus, mikä häpeällinen
kataluus! He murhaavat hänet!"
"Kenen sitten, herran nimessä?"
"Tuon kelpo nuoren herran, joka tuli tänne Amerikasta. Oi hyvä Jumala,
kuunnelkaapa tuota elämätä!"
Hänen vielä puhuessaan oli kolina ja kiljunta, jota oli kajahdellut
ylhäältä portaiden päästä, yht'äkkiä päättynyt hirvittävään
rämähdykseen ja sitä säestivät hurjat kiroukset, jyskinä ja pauke,
jotka ihan tärisyttivät vanhaa taloa sen kaikissa liitoksissa. Nuori
soturi ja vanha hugenotti säntäsivät sukkelaan ulkoportaita ylös
pimeään eteiseen ja yrittivät jatkaa matkaa sisäportaita pitkin, joiden
yläpäästä meteli kuului tulevan, kun heitä vastaan tulla hoipperehti
iso kaappikello, pää edellä ja harpaten neljä askelmaa kerrallaan,
kunnes kolahti portaiden käänteessä seinää vastaan ja murskautui
kasaksi puunlastuja ja väriseviä metallivieterejä. Seuraavassa
tuokiossa lensi kellovainajan perästä neljä miestä yhtenä rykelmänä,
hoippuen ja kuukahdellen portaita alas, kiljahdellen kimakasti ja
ähkyen yhteen ääneen mahtavasti kuin täyteen vireeseen poljetut
palkeet. Niin tiukasti olivat kaikki takertuneet toisiinsa kiinni,
että silmä vain hädintuskin erotti keskeisimmän henkilön mustan
verkatakin, kun taas hänestä kiinni riippuvat näyttivät olevan puetut
sotilasvormuun. Mutta niin väkevä ja notkea tuntui kiinnipidelty mies
olevan, että kohta kun hän sai vähänkin jalanvaraa kivipermannosta,
kiskoi hän toisia mukanaan käytävän yhdestä päästä toiseen, aivan
niinkuin ahdistettu karhu reutoo koiraparvea, joka riippuu hampain
kiinni sen turkissa. Upseeri, joka oli rynnännyt portaita alas
painiskelijain kintereillä, koetti päästä siviilimiehen kurkkuun, mutta
veti kiroten kätensä takaisin, kun toinen sai lujilla valkoisilla
hampaillaan puraistuksi hänen peukaloaan. Vietyään haavoitetun sormen
suuhunsa kiskaisi hän julmasti noituen säilänsä huotrasta ja aikoi
työntää sen suojattoman vastustajansa ruumiin läpi, mutta silloin
syöksähti de Catinat väliin ja tarttui hänen ranteeseensa.
"Mikä roisto te olettekaan, Dalbert!" hän huudahti.
Kuninkaan henkivartioupseerin univormun äkillinen ilmestyminen
tappelupaikalle vaikutti tappelijoihin kuin taikasauvan kosketus.
Dalbert peräytyi sukkelasti taapäin, peukalo yhä vielä suussa ja
miekankärki permantoa kohti, katsella luimistellen synkeästi riidan
erottajaan. Hänen pitkä kellertävän kalpea naamansa vääristyi kiukusta,
ja pienissä mustissa silmissä paloi tyydyttämättömän kostonhimon
pirullinen liekki. Hänen käskyläisensä olivat hellittäneet irti
uhristaan ja seisoivat läähättäen rivissä kantapäät yhdessä, kun taas
parhaaseen aikaan apua saanut nuorukainen nojautui seinää vasten,
lyöden pölyä mustan takkinsa liepeistä ja antaen katseensa kulkea
auttajasta ahdistajiin.
"Minulla oli jo entisestään pieni lasku selvitettävänä teidän
kanssanne", sanoi de Catinat ja paljasti rauhallisesti miekkansa.
"Nyt olen kuninkaan asioilla", äyskäisi toinen.
"Epäilemättä. Asentoon, herraseni!"
"Minä olen virantoimituksessa, sanon minä!"
"Hyvä on. Kohottakaa miekkanne, monsieur!"
"Minulla ei ole mitään syytä tapella teidän kanssanne."
"Eikö?" De Catinat ponnahti eteenpäin ja iski toista täydellä voimalla
vasten kasvoja. "Nytpä luulisin teillä olevan", hän sanoi.
"Kuolema ja paholaiset teidän kimppuunne!" karjui rakuunakapteeni.
"Paljastakaa aseenne, miehet! Hei, te siellä ylhäällä kurkkivat
lurjukset! Hakatkaa maahan tämä riitapukari ja käykää käsiksi
vankiinne! Sukkelaan! kuninkaan nimessä!"
Hänen huutoaan totellen kiiruhti tusinan verta lisää rakuunoita alas
yläkerrasta, ja alhaalla olevat kolme lähenivät uudestaan äskeistä
vastustajaansa. Tämä solahti kuitenkin sukkelasti heidän kurotettujen
käsivarsiensa alitse ja sieppasi vanhan kauppiaan kädestä tämän tukevan
kävelykepin aseekseen.
"Nyt ollaan yhtä poikaa, monsieur", sanoi hän ja asettui kaartilaisen
rinnalle.
"Käskekää pois roikaleenne ja käykää taistelemaan aatelismiehen
tapaan!" huusi de Catinat kapteenille.
"Aatelismiehen tapaan! Kuulkaas tuota hugenottimoukkaa, jonka
sukulaiset kaupustelevat kankaita!"
"Kirottu konna! Annappa kun piirrän miekkani kärjellä valehtelijan
merkin kasvoihisi!"
Hän syöksähti eteenpäin ja suuntasi työnnön, joka olisi helposti
löytänyt tiensä suoraan Dalbert'in sydämeen, jollei erään rakuunan
raskas sapeli olisi sivulta päin langeten katkaissut hänen hennomman
aseensa terän melkein suojaristikon kohdalta. Voitonriemusta kiljaisten
karkasi uljas kapteeni aseettomaksi joutuneen vastustajansa kimppuun,
mutta nuoren muukalaisen tukeva nuija lennätti vuorostaan hänen
miekkansa rämähtäen kivilaattiaan. Eräs portailla seisovista
rakuunoista tempasi kuitenkin pistoolin vyöstään ja tähdäten sillä
suoraan kaartinupseerin päätä kohti aikoi tehdä leikistä todellisen
lopun, mutta tällöin sekautui juttuun kolmaskin, tähän asti syrjässä
pysytellyt voima. Muuan pienoinen vanha herra, joka oli rauhallisesti
noussut kadulta sisään ja oven suusta katsellut suu huvitetussa hymyssä
tapausten menoa, astahti nyt reippaasti keskelle joukkoa ja komensi
molempia riitapuolia laskemaan aseensa, kiljaisten niin käskevällä
ja arvovaltaisella äänellä, että miekkojen kärjet helähtivät
yht'aikaisesti permantoon, aivan kuin olisi eteisessä esitetty vain
jokapäiväistä miekkailuharjoitusta.
"Jopa nyt jotakin, hyvät herrat, jopa nyt jotakin!" sanoi vanha herra,
antaen tuiman katseensa kulkea miehestä mieheen. Hän oli aivan pieni,
heiveröinen äijän käpykkä, kuiva ja laiha kuin suolattu silakka.
Keltaiset, esiintyöntyvät hampaat antoivat kasvoille irvistelevän
ilmeen, ja suunnaton kiharaperuukki, joka valui laihalle kaulalle ja
kapeille hartioille, teki pään kovin isoksi. Hän oli puettu pitkään
kullalla kirjailtuun lievetakkiin hiirenkarvaisesta sametista, mutta
pitkävartiset saappaat ja pieni kultapunoksinen kolmikolkkahattu
antoivat hänelle sotilasmaisen näön. Mahdikas käytöstapa, pään ylpeän
pysty asento, mustien silmien terävä katse ja kuihtuneiden kasvojen
käskevä ilme antoivat umpi-oudonkin aavistaa, että tulija oli mies,
joka oli tottunut käyttelemään suurta valtaa. Ja totta tosiaankaan ei
Ranskassa eikä sen ulkopuolella ollut ketään, jolle ei tämän miehen
nimi olisi ollut tuttu, jonka silmissä hän ei olisi ollut ainoa, joka
maineeltaan ja merkitykseltään ylettyi kuninkaan veroiseksi — tämä
pikkuruinen vanha herra, joka nyt seisoi hugenottitalon kynnyksellä
kultainen nuuskarasia toisessa kädessä, toisessa pitsireunainen
nenäliina. Sillä kukapa silloin elävien joukosta ei olisi tuntenutkaan
viimeistä Ranskan suurista sukuruhtinaista, uljainta sen kuuluista
kenraaleista, kaikkien ihailemaa Condeta, Rocroyn voittajaa ja Fronden
sankaria? Hänen kellertävät kasvonsa nähdessään rakuunat jäykistyivät
suut auki tuijottelemaan, ja de Catinat teki miekanpätkällään kunniaa.
"He-hee!" naurahteli vanha uros häneen tirkistellen. "Taisittepa olla
kerallani Reinin varrella — mitä? Kasvonne ovat minulle tutut,
kapteeni. Mutta kaartihan seurasi Turennea."
"Kuuluin silloin Picardien rykmenttiin, teidän korkeutenne. De Catinat
on nimeni."
"Aivan niin, aivan niin! Mutta entäs te, monsieur, kuka saakeli te
sitten olette?"
"Kapteeni Dalbert, teidän korkeutenne, Languedocin sinisistä
rakuunoista."
"Vai niin. Kun ajoin tästä ohi vaunuissani, näin teidän riippuvan pää
alaspäin. Tuo nuorukainen taisi päästää teidät rauhaan eräillä
ehdoilla, mikäli voin huomata?"
"Niin juuri, hän vannoi lähtevänsä tiehensä koko talosta", huudahti
juuri mainittu nuorukainen. "Mutta kun päästin hänet menemään, niin hän
usutti miehensä minun kimppuuni, ja siinä rytäkässä tulimme koko
joukolla portaita alas."
"Kunniani kautta, pahaa jälkeäpä te näyttekin saaneen aikaan", sanoi
Conde ja hymyili katsellessaan eteisen lattialla vallitsevaa
sekasortoa. "Ja te siis rikoitte valanne, kapteeni Dalbert — häh?"
"Enhän voinut pitää hugenotille ja kuninkaan viholliselle annettua
lupausta", vastasi rakuunakapteeni ynseästi.
"Te voitte antaa hänelle lupauksen, mutta ette pitää sitä. Entä kuinkas
te, nuori mies, voitte päästää hänet menemään, vaikka olitte
voitonpuolella?"
"Luotin hänen lupaukseensa."
"Taidatte olla hyvin herkästi luottavainen luonne."
"Olen tottunut sellaiseksi intiaanien parissa eläessäni."
"He-hee — teistä lienee sitten intiaanin sana lujempi kuin kuninkaan
rakuunaupseerin."
"Niin en vielä äsken osannut ajatella."
"Hm!" Conde veti kelpo annoksen nuuskaa nenäänsä ja sipaisi
pitsiliinallaan samettiliivilleen pudonneet hituset.
"Näytätte sangen väkevältä, monsieur", sanoi hän sitten, katsellen
tarkoin nuoren muukalaisen leveitä hartioita ja kaarevaa rintaa.
"Kanadastako olette kotoisin?"
"Olen elänyt sielläkin, monsieur, mutta New York on kotiseutuni."