Vanha hugenotti oli, kuninkaan käännettyä hänelle nyreästi selkänsä,
jäänyt seisomaan aukiolle katse jäykästi maahan luotuna ja kasvoilla
epäilyksen, surun ja vihastuksen vaihtelevat tunteet. Hän oli hyvin
kookas ja laiha mies, kuihtuneissa kasvoissa korkea otsa, iso turpea
nenä ja järeä leuka. Hän ei käyttänyt peruukkia eikä puuteria, mutta
ikä oli kylvänyt luonnollisia hopeitaan hänen sakeaan tukkaansa, ja
epälukuiset hienot rypyt silmäkulmissa ja suupielissä antoivat hänen
kasvoilleen luontaisen jylhän arvokkuuden leiman, joka ei kaivannut
parturin lisäkaunisteluja. Mutta vaikka kumarainen varsi ja harmaa
tukka todistivatkin vanhuudenvuosista, osoitti vihainen päänviskaus
kuninkaan tuomitsevia sanoja kuullessa ja tuima kulmienrypistys
ohikulkevien hovilaisten pilkallisten katseiden johdosta, että
juurevassa ukossa oli nuoruuden kiukkuista tulta vielä jonkin verran
säilynyt. Hän kantoi säätynsä mukaista korutonta mutta arvokasta pukua,
hopeanappista ruskeata verkatakkia, polvihousuja samasta kankaasta ja
valkoisia villasukkia, ja jaloissa oli leveäkärkiset, terässolkiset
kengät. Toisessa kädessä hän piteli matalaa, kultareunalla koristettua
huopahattuaan ja toisessa paperikääröä, johon hän oli suurella huolella
piirrellyt valituskirjelmät kärsimästään vääryydestä ja jonka hän oli
toivonut saavansa jättää kuninkaan kirjurin käteen.
Hänen epäröintinsä lähinnä seuraavista toimenpiteistä sai hyvin
äkillisen ja jyrkän ratkaisun. Näinä päivinä hugenottia, vaikka
häntä ei vielä oltukaan lopullisesti kielletty hengittämästä Ranskan
ilmaa, kuitenkin pidettiin niiden lakien ulkopuolella olevana
hylkyoliona, jotka turvasivat hänen katolisuskoisten maanmiestensä
kansalaisoikeudet. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sorron aika oli
lopulta johtanut siihen, ettei mitään alhaisen mielivallan eikä sokean
uskonkiihkon asetta jätetty käyttämättä häntä vastaan. Häntä häirittiin
alituisesti elinkeinonsa harjoittamisessa, työnnettiin syrjään kaikista
julkisista toimista, hänen kotinsa häväistiin väkivaltaisilla
sotilasmajoituksilla, hänen lapsiaan yllytettiin kapinoimaan häntä
vastaan, ja kaikki hänen kantelunsa ja valituksensa saivat samallaisen
lopun kuin äsken kerrottiin. Mikä roisto hyvänsä sai häntä
rankaisematta loukata, tarvitsematta pelätä lain kostoa. Mutta siitä
huolimatta nämä ihmiset kuitenkin riippuivat vielä sydämin ja sieluin
kiinni syntymämaassaan, joka oli heidät hyljännyt ja tehnyt
perinnöttömiksi; tosi-ranskalaisella kiintymyksellä he pitivät kotoista
maaperää kalliimpana kuin vieraita ja merentakaisia maita, missä vapaus
heitä tervehti. Mutta jopa oli lankeamassa heidän ylitseen niiden
päivien varjo, jolloin heillä ei enää tulisi olemaan vapaata
valintavaltaa.
Pari kuninkaan sinitakkista kaartilaista oli teiskaroinut
vahtivuorollaan tällä puolella palatsia ja saanut nähdä äskeisen
tapauksen. Siitä rohkaistuneina he marssivat aukion poikki häväistyn
miehen luo ja katkaisivat sangen kovakouraisella tavalla hänen
murheelliset mietteensä.
"Hei, vanha virsikirja", murahti toinen heistä yrmeästi, "alappa
laputtaa siitä tiskisi taa."
"Sinunlaisesi äijänkäppyrä ei ole omiaan koristamaan kuninkaan
kävelytietä", huudahti toinen töykeästi kiroten. "Mikä sinä olet oikein
miehiäsi nyrpistämään nokkasi kuninkaan uskonnolle, mokoma
rihkamasaksa!"
Vanha hugenotti silmäsi heitä vihaisesti ja ylenkatseellisesti ja
kääntyi lähtemään tiehensä, mutta toinen sotilaista iski ärtyneenä
peitsensä päällä häntä kylkiluihin.
"Pidä hyvänäsi, kirottu koira!" karjaisi hän. "Ettäs rohkenetkin
muljauttaa huuhkajansilmiäsi tuolla tapaa kuninkaan kaartilaisille."
"Te Belialin lapset", kivahti vanhus, kylkeään pidellen, "olisinpa
kahtakymmentä vuotta nuorempi mies, niin ette uskaltaisi käyttäytyä
näin röyhkeästi minua kohtaan."
"Hohoo, vieläkö siinä syljet myrkkyäsi, vanha luudanvarsi? Jo kuulimme
kylliksi, André! Hänhän uhkaili kuninkaan henkivartioita. Raahataan
ukko vahtihuoneeseen ja pidetään vähän hauskaa hänen kanssaan."
Molemmat sotilaat pudottivat peitsensä ja syöksyivät vanhuksen
kimppuun, mutta vaikka olivatkin isoja ja väkeviä miehiä, huomasivat he
saaliinsa riuskemmaksi kuin olisi voinut odottaa. Pitkillä jäntevillä
käsivarsillaan reuhtoi hän tuontuostakin itsensä irti heidän
otteestaan, ja vasta sitten kun hän oli lopen uupunut ja hengästynyt,
onnistui ahdistajain saada kiinni hänen molemmista ranteistaan ja siten
tehdä hänet puolustuskyvyttömäksi. Mutta eivätpä he vielä ennättäneet
päästä nauttimaan surkeasta voitostaan kun paljas miekka välähti heidän
silmiensä edessä ja vihasta käheä ääni komensi heidät heti paikalla
laskemaan saaliinsa irti.
Kapteeni de Catinat oli vahtivuorosta päästyään lähtenyt linnan
ulkoparvekkeelle kävelemään ja sattunut näkemään tuon törkeän
kohtauksen. Tunnettuaan väkivaltaa kärsivän vanhuksen kasvot hän oli
suinpäin hypännyt kaiteen yli ja paljastaen miekkansa syössyt niin
raivokkaasti painijoita kohti, että kaartilaisten ei ainoastaan ollut
pakko päästää irti vangistaan, vaan toinen heistä uhkaavaa säilää
kavahtaessaan horjahti selälleen maahan ja toinen lensi pallona hänen
ylitseen, ja molemmat pyörivät nyt reuhtoen maaperässä.
"Senkin roistot!" läähätti de Catinat. "Mitä tämä tietää?"
Kumpikin miesroikaleista oli jo päässyt jälleen jaloilleen ja seisoivat
hänen edessään pörröisinä ja häpeissään kuin uitetut koirat.
"Jos suvaitsette, kapteeni", sanoi toinen ja teki kunniaa, "niin tämä
hugenottipahus tässä juuri solvaisi kuninkaan henkivartioita."
"Vaikka kuningas hylkäsi hänen valituksensa, niin hän kieltäytyi
puikkimasta tiehensä", säesti toinen.
De Catinat aivan kiehui kiukusta. "Ja pitääkö Ranskan kansalaisen, joka
on tullut puhumaan maansa valtiaan kanssa, senvuoksi joutuman
teidänlaistenne sveitsiläiskoirien hampaisiin? Jumal'auta, senpä saamme
pian nähdä!"
Hän sieppasi taskustaan pienen hopeapillin, jonka kimakka vihellys
joudutti paikalle juoksujalkaa vanhan kersantin ja puolikymmentä
sotamiestä vahtihuoneesta.
"Nimenne!" kysyi kapteeni tuimasti.
"André Meunier."
"Entä sinun?"
"Nikolai Klopper."
"Kersantti, vangitkaa sekä Meunier että Klopper."
"Käskynne mukaan, kapteeni", vastasi kersantti, harmaaparta soturi
Conden ja Turennen päiviltä.
"Pitäkää huolta, että he saavat jo tänään tuomionsa."
"Mistä heitä on syytettävä, kapteeni?"
"Siitä, että he törkeästi pahoinpitelivät iäkästä ja arvossa pidettyä
porvaria, jolla oli asiaa kuninkaalle."
"Mutta hänhän tunnusti itse olevansa hugenotti!" huusivat molemmat
rikolliset yhdestä suusta.
"Hm!" Kersantti kohautti epäilevästi hartioitaan. "Esitämmekö me
tosiaankin syytöksen juuri siinä muodossa, kapteeni? Mutta miten
kapteeni vain suvaitsee." Uusi hartiainkohautus ennusti huonoa loppua
hyvälle riita-asialle.
"Ei sentään", sanoi kapteeni, jolle oli välähtänyt onnellinen ajatus.
"Minä syytän näitä miehiä siitä, että he kesken vahtivuoroaan ovat
viskanneet peitsensä maahan ja esiytyivät pölyisin ja risaisin
vormuin."
"Se kuulostaa paremmalta", vastasi kersantti vanhan veteraanin
suorasukaisuudella. "Jumal'auta, te epäkelvot olette häpäisseet
käytöksellänne kuninkaan henkivartioväen arvoa! Tunnin ratsastus
puuhevosella ja musketti köytettynä kumpaankin jalkaan tulee opettamaan
teille, että peitsen paikka on sotilaan kädessä eikä kuninkaan
nurmikolla. Käykää käsiksi heihin! Huomio! Käännös oikeaan — mars!"
Ja marssin tahdissa poistui pieni aseellisparvi, vanha kersantti
toisten perässä.
Hugenotti oli jäänyt seisomaan taemmaksi, antamatta äkillisen
onnenpotkauksen ollenkaan järkähdyttää hillityn arvokasta ryhtiään,
mutta sotilaiden poistuttua syleilivät eno ja veljenpoika lämpimästi
toisiaan.
"Amory, enpä tosiaan luullut sinua täällä näkeväni!"
"Enkä minä teitä, setä. Mikä kumman asia sai teidät tänne
Versailles'iin?"
"Kärsimäni vääryys. Jumalattomain käsi lepää raskaasti päällämme, ja
kehen voisimmekaan hädässämme turvautua, jollei kuninkaaseen?"
Nuori upseeri pudisti päätään. "Kuningas on pohjaltaan hyväsydäminen
mies", sanoi hän. "Mutta hänkin näkee asiat vain niiden silmälasien
läpi, joita toiset tyrkyttävät hänen nenälleen. Häneltä te ette voi
toivoa vähääkään apua."
"Hän käski minun poistumaan näkyvistään."
"Kysyikö hän teidän nimeänne?"
"Kysyi, ja minä sanoin sen hänelle."
Nuori kaartilainen vihelsi. "Kävelkäämme portille", sanoi hän. "Kautta
kunniani, jos sukulaiseni alkavat käydä täällä rakentamassa riitaa
kuninkaan kanssa, niin saa komppaniani pian ruveta katselemaan
itselleen uutta kapteenia."
"Kuningas ei kytkene meitä toisiimme. Mutta kummakseni käy, nepaimeni,
kuinka sinä saatat elää tässä Baalin kartanossa tarvitsematta notkistaa
niskaasi väärille jumalille."
"Minä kätken uskoni syvälle sydämeeni."
Vanhus pudisti vakavasti päätään.
"Sinä kuljet hyvin kapeata tietä", hän sanoi, "ja kiusaukset ja vaarat
väijyvät sinua joka askeleella. Vaikeata on sinun käyskennellä Herrasi
tietä, Amory, käsi kädessä Hänen kansansa vainoojitten kera."
"Kas niin, setä!" kivahti nuorukainen kärsimättömästi. "Minä olen
kuninkaan soturi ja annan mustakaapujen ja valkokasukkain itsensä
selvitellä keskinäiset välinsä. Kun saan elää kunniani säilyttäen ja
kuolla velvollisuuttani täyttäen, niin saa kaikki muu olla minulta
rauhassa."
"Elää rauhassa palatseissa ja syödä hienoilta liinavaatteilta", sanoi
vanha hugenotti katkerasti, "kun pahantekijäin kädet lepäävät raskaasti
lähiheimolaisteni hartioilla, ja astiat särjetään ja valitus ja itku
kuuluu halki koko maan!"
"Mikäs nyt sitten onkaan hätänä?" kysyi nuori soturi, jota hiukan
ällistytti se raamatullinen puheenparsi, jota Ranskan kalvinilaiset
tähän aikaan käyttivät jokapäiväisenä sanontatapanaan.
"Kaksikymmentä Moabin miestä on majoitettuna minun tyköni, ja
kapteenina on heillä muuan Dalbert, joka on jo kauan ollut Israelin
vitsauksena."
"Kapteeni Claude Dalbertko, Languedocin rakuunoista? Minulla ja hänellä
on jo vanhastaan vähän asioita selvitettävänä välillämme."
"Ah, ja perinnön lasten hajoitetuilla jäännöksillä on paljonkin
kannettavana tuota murhahurttaa ja irstasta sidonilaista vastaan."
"Mitä hän sitten on tehnytkään?"
"Hänen miehensä hävittävät taloani niinkuin koit kangaspakkaa. Ei
mikään paikka saa olla rauhassa niiltä. Itse hän istuu minun
huoneessani, piippu suussaan ja viinapullo vierellään, ja hänen
puheensa on kirousta ja kauhistusta. Hän ajoi käsivartensa voimalla
Pierre-vanhuksen pois aittojani vartioimasta."
"Haa!"
"Ja minut itseni hän lykkäsi kellariin."
"Haa!"
"Siksi että minä yritin varjella häneltä Adele-serkkuasi, jota hän
humalaisessa rakkaudenhoureissaan pyrki halailemaan!
"Oh!" Jokaisen uuden kantelun kuullessaan oli nuori soturi rypistänyt
otsaansa yhä tuimemmin, mutta tämä viimeinen sai hänen kiukkunsa maljan
kuohahtamaan yli laitojen, ja raivosta punoittavin poskin hän alkoi
sännätä eteenpäin, kiskoen vanhaa sukulaistaan kyynärpäästä mukaansa.
He kulkivat pitkin laajan puiston poimuttelevia teitä, joita korkeat
pensasaidat reunustivat, avautuen tuolloin tällöin nurmiaukealle, jolla
irstas marmorifauni tai hiukeava nymfi uinaili vihannan lehvikön
siimeksessä. Harvat vastaan sattuneet hovilaiset katselivat ihmeissään
tuota epämukaista paria. Mutta nuorella soturilla oli liiaksi omia
huolia keritäkseen kiinnittämään huomiota vastaantuleviin. Lentävin
askelin hän kiiti eteenpäin kapeata oiuspolkua, joka vei moniaiden
vettä ruiskuttavien kividelfiinien ohitse leveälle lehtokujalle, jonka
mahtavat puut näyttivät reunustaneen valtaväylää jo satoja vuosia,
vaikka ne todellisuudessa oli vasta tänä vuonna kuljetettu tänne
uskomattomalla vaivalla St. Germainin ja Fontainebleaun metsistä. Kujan
perällä johti kapea portti ulos varsinaiselta palatsialueelta, ja sen
läpi kiskoi nuori mies nyt iäkkään toverinsa, joka jo pahoin huohotti
hänelle tottumattomasta hopusta.
"Kuinka sinä tänne tulit, setä?"
"Vaunuilla."
"Missä ne nyt ovat?"
"Tuollahan ne ovat majatalon takana."
"Joutukaamme siis niihin."
"Tuletko sinä tosiaankin mukaan, Amory?"
"Jumal'avita, onpa aika tullaksenikin, päättäen siitä mitä juuri
minulle kerroitte. Teidän talossanne näytään tarvittavan miestä, jolla
on kerkeä säilä kupeellaan."
"Mutta mitä sinä voit siellä tehdä?"
"Tahdon haastaa sanasen tuon kapteeni Dalbert'in kanssa."
"Sitten olen tehnyt väärin sinua kohtaan, nepaimeni, sanoessani, ettei
sydämesi ollut kokonaan Israelin lasten puolella."
"Vähät minä tiedän Israelin lapsista!" kivahti de Catinat ärtyisesti.
"Sen vain tiedän, että vaikka Adeleni palvelisi ukkosen haltijaa
niinkuin intiaaninainen tai kohdistaisi viattomat rukouksensa Mitshe
Manitulle, niin auttakoon armias sitä miestä minun käsissäni, joka
rohkenee kiinnittää julkean katseensa häneen. Haa, tuollapa tulevat jo
vaununne! Anna hevostesi lentää, ajuri — viisi livreä saat, jos
tunnissa saatat meidät Invaliidiportin läpi."
Ei ollut vallan vähäinen maineteko saada vanhuutta kitiseviä vaunuja
kiitämään kuoppaisella tiellä eteenpäin, mutta jalosti tarjosi ajuri
ruoskan rohkaisevaa voimaa molemmille takkuisille kaakeilleen, niin
että vieterittömät ajopelit kiikkuivat milloin milläkin pyörällään
koholla maasta. Mutta vaikka puut ihan lentelivät ilmassa ja valkea
pölypilvi kohosi korkealle matkaajain perästä, rummutti kaartilainen
kärsimättömästi sormillaan polviinsa ja paiskasi tuolloin tällöin
hampaittensa välistä tuikean kysymyksen iäkkäälle vierustoverilleen.
"Milloin kaikki tämä tapahtui?"
"Eilen illalla."
"Ja missä Adele nyt on?"
"Kotona tietystikin."
"Entä tuo perhanan Dalbert?"
"Kotona myöskin."
"Mitä! Jätittekö te tytön sen saatanan valtaan siksi aikaa kuin tulitte
Versailles'iin?"
"Minä lukitsin hänet huoneeseensa."
"Ooh — mitä luulette lukkojen kestävän!" Nuori mies haravoi hurjasti
ilmaa käsillään tuntiessaan oman voimattomuutensa tällä hetkellä.
"Ja onhan siellä Pierrekin."
"Hänestäkö jotain apua olisi!"
"Ja myöskin Amos Green."
"Ah, se kuulostaa paremmalta. Hän on sentään mies, ainakin näöstä
päättäen."
"Hänen äitinsä oli syntyperältään meidän kansaamme, kotoisin Staten
Islandista läheltä Manhattan-saarta. Hän kuului niihin hajautuneihin
lampaihin, jotka jo varhain pakenivat susilauman raivoa, kun kuninkaan
käsi ensin kohtasi raskaana Israelin lapsia. Hänen poikansa puhuu
ranskaa, ja kuitenkaan ei hän ulkonäöltään eikä tavoiltaan ole
ranskalainen."
"Hänelle sattui paha hetki tänne tullakseen."
"Ehkäpä jokin jumalallinen tarkoitus johti hänet meidän luoksemme."
"Ja jätittekö siis hänet jälkeenne taloon?"
"Jätin; hän jäi istumaan Dalbert'in seuraan, polttelemaan piippua tämän
kanssa ja kertoilemaan merkillisiä juttujansa."
"Miksi vartiaksi hänestä silloin olisi? Outo muukalainen vieraassa
maassa! Pahoin teitte, setä, jättäessänne Adelen yksin tuolla tapaa."
"Hän istuu kaikkivaltiaan varjeluksessa, Amory."
"Luottakaamme siihen. Ah — minä olen tulta ja liekkiä sinne
päästäkseni!"
Hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ulos pölypilveen ja kurotti
niskaansa katsellakseen pitkänä hopeavyönä kiemurtelevaa virtaa ja sen
takana sinisestä autereesta kohoavaa kaupunkia, jonka latteasta
ääriviivasta urkeni ilmoihin Notre Damen kaksoistorni. St. Jacques'in
korkea, neulamainen huippu ja kokonainen metsä muita kahdeksansataa
vuotta vanhan uskonnollisen hartauden muistomerkkejä. Sitä mukaa kuin
maantie painui virrankaltaalle, läheni kaupunginmuuri lähenemistään,
kunnes he viimein ajoivat eteläisen tulliportin alitse ja jyryyttivät
kivillä laskettua valtakatua pitkin, jättäen keveän Luxembourg-palatsin
puistoineen oikealle puolelleen ja Colbert'in viimeisen luoman,
Invaliidihotellin, vasemmalle. Äkkikäänne vei heidät alas
rantakaduille, ja Pont Neufin yli ajettuaan he sivuuttivat muhkean
Louvren linnan ja sukeltautuivat niiden kapeiden mutta karkeiden
liikeväylien sokkeloon, jotka jatkoivat kaupunkia pohjoiseen päin.
Nuorella upseerilla riippui pää yhä edelleen ulos vaununakkunasta,
mutta näköalan peittivät häneltä jykevät kullatut ajopelit, jotka mennä
jytyyttivät raskaasti heidän edellään. Kun katu sitten äkkiä leveni,
kääntyivät nämä hiukan sivulle päin, niin että de Catinat voi nähdä
vilauksen siitä talosta, jota kohti heidän matkansa kävi.
Sitä ympäröi joka taholta suunnaton ihmisjoukko.
Kuudes luku.