Ludvigin mieli oli jumalanpalvelukseen mennessä kaikki muuta kuin
harras, kuten voi hyvin huomata hänen rypistyneestä otsastaan ja
tiukasti yhteenpurruista huulista. Hän tunsi liiankin hyvin entisen
lemmittynsä, tämän äkkipikaisuuden, uhkarohkeuden, hänen
hillittömyytensä kohdatessaan vähintäkin vastustusta. Madame de
Montespan pystyi panemaan kokoon häväistysjutun, käyttämään kuningasta
itseäänkin vastaan kaikella katkeruudella kieltään, joka ennen oli
monesti saanut tämän nauramaan toisille — kukaties vaikkapa saattamaan
hänet naurunalaiseksi koko Europan silmissä. Ludvigia puistatti tätä
ajatellessaan. Millä hinnalla hyvänsä oli moinen hirmukohtaus
vältettävä. Mutta millä keinoilla hän oikein kykenisikään katkaisemaan
tuon heitä niin kauan yhdistäneen siteen? Ennen hän oli kyllä
katkaissut samanlaisia siteitä; mutta lempeä la Vallière oli
säikähdyksissään etsinyt turvaa luostarista kohdattuaan ensimmäisen
katseen, joka kertoi rakkauden haihtumisesta. Se oli ollut totista
kiintymystä. Mutta tämä nainenpa tulisi taistelemaan kynsin hampain
viimeiseen hetkeen saakka, ennenkuin taipui luopumaan asemasta, joka
oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Hän oli puhunut vääryydestä, joka
häntä oli muka kohdannut. Mutta mitä vääryyttä hänelle sitten oli
tehty? Suunnattomassa itsekkyydessään, jota imarruksen tuoksua
täynnänsä oleva hovin ilma kasvatti kuten myrkkysientä, ei kuningas
voinut käsittää, millä tapaa nämä viisitoista yhdessä elettyä
lemmenvuotta voisivat antaa tuolle naiselle joitakin oikeuksia häneen
nähden. Hänhän oli koroittanut naisen asemaan, jota korkeammalle
alamainen ei enää voinut päästä. Nyt hän oli väsynyt lemmittyynsä, ja
tämän velvollisuus oli vetäytyä syrjään malttavaisesti — eipäs,
vaan syvästi kiitollisena kaikista hänen osakseen tulleista
suosionosoituksista. Hän saisi eläkkeen, lapsista pitäisi kuningas
huolen. Mitäpä sen enempää voi järkevä nainen vaatiakaan?
Ja olihan kuninkaalla sitäpaitsi niin ylistettävät syyt hylätessään
hänet. Hän käänteli ja pyöritteli niitä hemmoitellen mielessään koko
ajan kuin Pariisin arkkipiispa toimitti messua, ja mitä enemmän hän
niitä muisteli, sitä mainiommilta ne hänestä tuntuivat. Hän ajatteli
Jumalaa jonkinlaisena suurempana Ludvigina ja taivasta vielä
mahtavampana Versailles'ina. Jos hän vaati kuuliaisuutta
kahdeltakymmeneltä miljoonalta alamaiseltaan, niin eikö hänen tullut
vuorostaan osoittaa kuuliaisuutta sille, jonka käskynalainen hän itse
oli? Ylipäänsä jätti hänen omatuntonsa hänet tässä kuuliaisuussuhteessa
rauhaan. Mutta tähän erikoiseen asiaan nähden — suhteessaan naisiin —
hän oli ollut — liian pehmytmielinen. Aina siitä hetkestä asti,
jolloin hänen lempeä ja anteeksiantavainen espanjalainen puolisonsa oli
ensi kertaa astunut Ranskan hoviin, ei hän ollut antanut tämän koskaan
olla vailla kilpailijattaria hänen suosiostaan ja sydämestään. Ja
sitten, kun kuningatar oli kuollut, ei asia ollut käynyt sen
paremmaksi. Rakastajatar oli seurannut toistaan, ja kun de Montespanin
oli onnistunut säilyttää asemansa niin kauan, niin se pikemminkin oli
johtunut hänen itsepintaisuudestaan kuin kuninkaan kiintymyksestä.
Mutta nyt olivat isä la Chaise ja Bossuet alituisesti muistuttamassa
hänelle, että hän oli saavuttanut ikänsä käännekohdan ja oli jo
luikumassa alas sitä tietä, joka hautaan johtaa. Hänen viimeinen raju
ihastuksensa ja vihastuksensa poloiseen Fontanges'iin oli merkinnyt
hänen intohimojensa viho viimeistä leimahtamista. Nyt oli tullut kylmän
arvokkuuden ja itsehillinnän aika, ja kumpaakaan hän ei voinut toivoa
saavansa ylläpitää madame de Montespanin kanssa eläessään.
Mutta tiesipä hän paikan, missä nuo molemmat hyveet hyvin viihtyisivät.
Siitä päivästä alkaen, jolloin de Montespan oli asettanut lastensa
hoitajaksi tuon muhkean ja hiljaisen lesken, oli kuningas tämän
seurasta löytänyt koskaan tyhjentymätöntä ja alati lisäytyvää ilon ja
tyytyväisyyden tunnetta. Jo alusta pitäen hän oli halusta istunut
tuntikausia rakastajattarensa huoneissa, vaarinottaen ihmetellen,
kuinka tahdikkaasti ja leppeästi uuden hoitajattaren oli onnistunut
kesyttää aina ärtyisän Mainen herttuan ja vallattoman pienen Toulousen
kreivin luonteita. Muodollisesti oli kuningas ollut valvomassa
lastensa kasvatusta, mutta vähitellen hän oli ruvennut ihailemaan
kasvattajatarta. Ja sitten oli hän itsekin vuorostaan joutunut tuon
väkevän ja samalla suloisen naisen lumoihin, kysellyt tämän mieltä
monissa kysymyksissä ja toiminut hänen neuvojensa mukaan — ja kaikki
tämä oli käynyt helpommin ja luonnollisemmin kuin koskaan ikinä minkään
ministerin tai lemmityn neuvoa noutaessa. Jonkun aikaa hän oli
epäillyt, että tuon lesken suuri hurskaus ja alituinen puhelu korkeista
periaatteista olivat vain pettävä naamio, sillä hän oli tottunut aina
näkemään pelkkää teeskentelyä ja ulkokullaisuutta ympärillään.
Tuntuihan totta vie uskomattomalta, että nainen, joka yhä oli kaunis,
jonka kirkkaat silmät ja siro vartalo vetivät vertoja mille hyvänsä
hovin kaunottarista, olisi, elettyään koko ikänsä rivomielisissä
piireissä, sittenkin voinut säilyttää nunnan sielun. Mutta tässä
suhteessa hän piankin sai huomata pettyneensä, sillä kohta kun hänen
oma puheensa alkoi säteillä suurempaa lämpöä kuin pelkästä viileästä
ystävyydestä aiheutuvaa, kohtasi hän jäistä kylmyyttä ja
niukkasanaisuutta — ja silloin tiesi hän kerrankin tavanneensa naisen,
joka kunnioitti omaa persoonaansa enemmän kuin kuningasta. Ja ehkäpä
näin olikin parempi. Ystävyyden viileät ilot tuntuivat niin ihmeen
viihdyttäviltä kaikkien intohimon myrskyjen jälkeen. Kaikkein
onnellisimmaksi hän tästä lähtien tunsi itsensä istuessaan joka
iltapäivä madame de Maintenonin luona, saadessaan kuulla puhetta, jota
joutava imartelu ei myrryttänyt, ja mielipiteitä, jotka eivät aina
suinkaan hivelleet hänen korviaan. Ja kuinka siunatun hyvä sitten
olikaan tuon naisen vaikutusvalta häneen! Hän puheli hänen
kuninkaallisista velvollisuuksistaan, kuinka hänen piti olla esikuvana
alamaisilleen, ahkeroida alituisesti tulevaista elämää varten ja ennen
kaikkea pyrkiä katkaisemaan kaikki ne saastaiset siteet, joihin synti
ja maailma olivat hänet kietoneet. Madame oli yhtä hyvä kuin rippi-isä
— hän oli todella itse rippi-isä, jonka etuina olivat suloiset kasvot
ja pyöreä käsivarsi.
Ja nyt hän tiesi hetken tulleeksi, jolloin hänen täytyi tehdä
valintansa tuon naisen ja de Montespanin välillä. Näiden molempain
vaikutus häneen oli vallan vastakkaista laatua. Niiden oli mahdoton
sopeutua yhteen. Hän seisoi hyveen ja paheen välillä, ja hänen täytyi
valita niistä toinen. Pahekin oli tosin hyvin viehättävä, hyvin kaunis,
hyvin älykäs ja piteli häntä vankina tavan ja tottumuksen kahleilla,
joita ihmisen on niin vaikea pudistaa yltään. Oli hetkiä, jolloin hänen
miesluontonsa horjui väkevästi sille taholle, jolloin hän tunsi
kiusausta langeta takaisin vanhaan elämäänsä. Mutta Bossuet ja isä la
Chaise seisoivat alituisesti hänen vierellään kuiskailemassa ja
rohkaisemassa hänen parempaa luontoaan, ja ennen kaikkea oli madame de
Maintenon aina muistuttamassa hänelle, mitä hänen kuninkaallinen
asemansa ja hänen kuusiviidettä ikävuottansa vaativat häneltä. Nyt
häneltä täydellä todella vaadittiin viimeistä päättävää ponnistusta.
Hänen sielunsa ei ollut turvassa hetkeäkään, niin kauan kuin vanha
lemmitty vielä viipyi hovissa. Hän tunsi oman itsensä siksi hyvin, että
tiesi olevansa mennyttä miestä joka kerran, kun vanha hurmaajatar
tapasi hänet heikkona houkutuksille. De Montespan täytyi saada
poistumaan Versailles'ista, mikäli se vain kävi päinsä ilman julkista
häväistysjuttua. Hän tahtoi pysyä lujana kohdatessaan hänet
iltapäivällä ja saada hänet täydellä todella ymmärtämään, että hänen
valtansa oli kerta kaikkiaan iäksi lopussa.
Tällaisia ajatuksia askarteli kuninkaan mielessä, kun hän
messun ajan oli polvistuneena rukousjakkarataan peittävälle
punaiselle samettityynylle. Hän kuunteli aamuhartautta omassa,
alttarin oikealla puolella sijaitsevassa kuoriaitauksessaan,
henkivartiosotilaiden ja persoonallisen seurueen seistessä hänen
ympärillään ja hovin herrojen ja naisten täyttäessä muun kappelin.
Hurskaus oli nykyisin muodissa, samoin kuin tummanväriset olkavaipat ja
pitsiröyhelöt, eikä kukaan hovilainen rohjennut osoittaa ulkonaisessa
käytöksessään maailmanmielisyyttä, kun kerta kuningas oli kallistunut
uskonnollisuuteen. Mutta aika ikävä näytti kaikilla noilla sotilailla
ja aatelisherroilla olevan, kun he haukottelivat, räpyttelivät silmiään
rukouskirjojensa ylitse; ne taas, jotka näyttivät hartauteen
vajonneilta, ahmivat itseasiassa salaa Scuderyn tai Calparnedin uusinta
romaania, joka oli älykkäästi sidotettu mustiin samettikansiin. Naiset
kuitenkin olivat hartaampia eivätkä suinkaan pitäneet hurskauttaan
vakan alla, sillä jokainen kannatti toisella kädellään vähäistä
vahakynttilää rukouskirjansa yllä — kuitenkin niin, että heidän
kasvonsa näkyivät edullisessa valaistuksessa kuningasta kohti. Jokunen
harva lienee todellisuudessa rukoillut vapaaehtoisesti ja sydämensä
vaatimuksesta; mutta muuten oli Ludvigin politiikka muuttanut vanhain
aatelissukujen jäsenet liukkaiksi hovilaisiksi ja maailmanmiehet
ulkokultaisiksi silmänkääntäjiksi, kunnes koko hänen hovinsa oli
muuttunut ikäänkuin taikapeiliksi, joka sadoin särmin kuvasteli hänen
omaa tekohurskauttaan.
Kappelista palatessa oli Ludvigin tapana vastaanottaa armonanomuksia ja
kuunnella alamaistensa valituksia heitä syyttömästi kohdanneista
vääryyksistä. Paluutie kävi erään aukion poikki, jolla armonanojat
olivat tottuneet kuningasta odottamaan. Tänä aamuna siellä näkyi niitä
ainoastaan pari kolme — pariisilainen käsityöläinen, joka kanteli
ammattikuntansa esimiestä vastaan, pikkutilallinen, jolta metsästäjän
koira oli repinyt lehmän, ja arentilainen, joka oli kärsinyt tylyyttä
linnanherralta. Lyhyt kuulustelu ja pikainen käsky kuninkaalliselle
sihteerille riitti selvittämään nämä vähäpätöiset jutut; sillä vaikka
Ludvig itse olikin tyranni, oli hänellä ainakin se ansiopuoli, ettei
hän sietänyt muita tyranneja valtakunnassaan. Hän oli aikeissa jatkaa
matkaa sisään, kun hänen eteensä syöksyi arvokkaan porvarin näköinen
vanhanpuoleinen mies, jonka vakavat ja ryppyiset kasvonpiirteet
ilmaisivat yhdellä haavaa itsetuntoa ja syvää huolta. Laskeutuen
toiselle polvelleen kuninkaan eteen hän huusi: "Oikeutta, sire,
oikeutta!"
"Mitä tämä tietää?" kysyi Ludvig. "Kuka olette ja mitä tahdotte
minulta?"
"Olen Pariisin porvari, jolle on tehty julmaa vääryyttä."
"Te näytätte olevan hyvin kunnioitettava mies. Jos teille todella on
tehty vääryyttä, niin saatte varmastikin oikeutta. Mitä teillä on
valittamista?"
"Kaksikymmentä Languedocin sinistä rakuunaa on majoitettu talooni
kapteeni Dalbert'in johdolla. He ovat anastaneet ruokaani, varastaneet
omaisuuttani ja lyöneet palvelijoitani, ja kuitenkaan eivät
viranomaiset ota valitustani kuuleviin korviin."
"Kautta kunniani, näyttääpä oikeutta varsin merkillisellä tavalla
valvottavan tässä meidän pääkaupungissamme!" huudahti kuningas
vihastuneena.
"Tosiaankin häpeällinen juttu", sanoi Bossuet.
"Ja kuitenkin lienee pakkotoimilla hyvät syynsä", ehätti isä la Chaise.
"Ehdottaisin että teidän majesteettinne tiedustaisi tämän miehen nimeä
ja ammattia sekä syytä, minkävuoksi rakuunat on majoitettu hänen
taloonsa."
"Te kuulitte tämän kunnianarvoisan isän kysymyksen."
"Nimeni, sire, on Catinat, ammatiltani olen verkakauppias, ja minua
kohdellaan tällä tapaa senvuoksi, että kuulun reformeerattuun
kirkkoon."
"Sitä minä arvelinkin!" huudahti rippi-isä.
"Tämä muuttaa asian", virkkoi Bossuet.
Kuningas pudisti päätänsä ja rypisti otsaansa. "Saatte siis kaikesta
kiittää vain itseänne. Asian korjaaminen on omassa vallassanne."
"Millä tavoin sitten, sire?"
"Omistamalla ainoan oikean uskon."
"Minä olen jo sen jäsen, sire."
Kuningas polki ärtyneenä jalkaansa. "Huomaan teidät sangen
kovakorvaiseksi kerettiläiseksi", hän tuiskahti. "Ranskassa on
ainoastaan yksi kirkko, ja se on minun kirkkoni. Jos pysytte sen
ulkopuolella, niin turhaan odotatte minulta apua."
"Minulla on sama usko kuin isälläni ja häntä ennen isoisälläni, sire."
"Joskin he ovat tehneet syntiä, niin se ei oikeuta teitä jatkamaan.
Minunkin isoisäni erhettyi, ennenkuin hänen silmänsä avattiin."
"Ja jalosti hän sovitti nuoruutensa erhetykset", supisi jesuiitti
puoliääneen.
"Te ette siis tahdo auttaa minua, sire?"
"Teidän tulee ensin itse auttaa itseänne."
Vanha hugenotti teki toivottoman eleen noustessaan pystyyn; ja kun
kuningas jatkoi matkaansa, suitsuttivat molemmat papit ylistystä hänen
kumpaankin korvaansa.
"Te olette tehneet jalon teon, sire."
"Te olette totisesti kirkkomme ensimmäinen poika."
"Ja kyllin arvollinen astumaan Pyhän Ludvigin jälkiä."
Mutta kuninkaan kasvoista voi lukea, ettei hän itse ollut aivan
tyytyväinen tekoonsa.
"Te olette siis sitä mieltä, arvoisat isät, ettei noiden ihmisten
hartioille ole pantu liian suurta taakkaa?"
"Liian suurtako? Ei toki, teidän majesteettinne oma sydän vain erehtyy
liika suureen laupiuteen."
"Olen kuullut, että heitä siirtyy suurin joukoin pois valtakunnastani."
"Ja tämä on varmastikin vain eduksi, sire; sillä mitä siunausta voi
odottaakaan tulevan sellaiselle maalle, joka suvaitsee noin
kovakorvaisia uskottomia rajojensa sisällä?"
"Sellaiset alamaiset, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan, tuskin ovat
kuninkaallekaan uskollisia", huomautti Bossuet. "Teidän majesteettinne
valta olisi todella suurempi, jollei alueillanne löytyisi ainuttakaan
kappelia, kuten he harhaoppisuutensa pesiä nimittävät."
"Isoisäni lupasi heille turvaoikeuden. Heitä suojelee, kuten hyvin
tiedätte, se uskon-edikti, jonka hän Nantes'ssa antoi."
"Mutta teidän majesteettinne vallassa on korjata siiloin tehty
erehdys."
"Millä tapaa sitten?"
"Peruuttamalla tuon ediktin."
"Ja syöksemällä ehdoin tahdoin vihollisteni syliin kaksi miljoonaa
henkeä parhaita ammattilaisiani ja urhoollisimpia palvelijoitani! Ei,
ei, isä, minä uskon osoittaneeni totista kiivautta kirkko-äitimme
hyväksi; mutta jonkin verran on perää siinä, mitä de Frontenac sanoi
tänä aamuna — ettei ole hyväksi sekoittaa tämän maailman asioita
tulevan maailman asioihin. Mitäs te tästä sanotte, Louvois?"
"Kaikella kunnioituksella kirkkoa kohtaan tahtoisin huomauttaa, sire,
että paholainen on antanut noille ihmisille niin verrattoman kätevyyden
ja älykkäisyyden, että he ovat parhaat kauppiaat ja käsityöläiset koko
valtakunnassa. Enpä todellakaan tiedä millä valtion raha-arkut
täytettäisiin, jos sellaiset veronmaksajat karkoitetaan pois
joukostamme. Monet ovat jo lähteneet maasta ja vieneet ammattinsa
mukanaan. Jos kaikkien täytyisi lähteä, niin kohtaisi meitä pahempi
tappio kuin menetetystä sotaretkestä."
"Mutta", huomautti Bossuet, "jos kerran tulisi tiedoksi, että kuningas
on ilmaissut tahtonsa, niin voi teidän majesteettinne aivan
turvallisesti luottaa siihen, että kehnoimmatkin alamaisistanne
rakastavat teitä niin palavasti, että kilvan juoksevat takaisin pyhän
kirkkomme helmaan. Niin kauan kuin uskonvapausjulistus pysyy voimassa,
saavat he siitä sen vaikutuksen, että kuningas on laimea
hurskaudessaan, ja rohkaistuvat paaduttautumaan erhetyksessään."
Kuningas pudisti päätään. "Nuo harhauskoiset ovat aina olleet
kovakorvaista väkeä", sanoi hän.
"Ehkäpä", huomautti Louvois, vilkaisten pilkallisesti Bossuet'hen,
"jos Ranskan piispat tarjoutuisivat maksamaan valtiolle veroa
kymmenyksistään, niin voisimme kukaties tulla toimeen ilman noita
hugenottejakin."
"Kaikki, mitä kirkolla on, on tarjona kuninkaan käytettäväksi", vastasi
Bossuet kuivasti.
"Valtakunta on minun ja kaikki mitä siinä on", lausui Ludvig,
heidän astuessaan valtaistuinsaliin, jonne hovi oli kokoutunut
jumalanpalveluksen päätyttyä; "mutta arvelen kestävän vielä kauan,
ennenkuin minun tulee tarvis vaatia kirkon omaisuutta haltuuni."
"Me luotamme siihen, sire", toistivat molemmat papit kuin kaikuna.
"Mutta tällaiset puheenaiheet me voimme jättää neuvostomme
käsiteltäviksi. Missä Mansard on? Minun täytyy saada nähdä hänen
piirustuksensa Marlyn linnan uutta siipirakennusta varten." Kuningas
kävi erään sivupöydän luo ja hautautui mieliaskareeseensa, tarkastellen
suuren arkkitehtinsä jättimäisiä suunnitelmia ja tiedustellen
innokkaasti työn joutumista.
"Minä arvelen", sanoi isä la Chaise, vetäen Bossuet'n vähän syrjään,
"että teidän korkea-arvoisuutenne on onnistunut jonkin verran pehmittää
kuninkaan mieltä."
"Teidän voimallisella avullanne, isä."
"Ah, luottakaa siihen, etten minä jätä käyttämättä ainuttakaan sopivaa
tilaisuutta edistääkseni hyvää työtä."
"Kun se on teidän käsissänne, on menestys varma."
"Mutta onpa eräs toinen, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla."
"Suosikillako — de Montespanilla?"
"Ei, ei; hänen aurinkonsa on laskenut. Ei, vaan madame de
Maintenonilla."
"Olen kuullut, että hän on hyvin hurskas."
"Totta kyllä. Mutta hän ei suosi minun veljeskuntaani. Hän kannattaa
sulpiciolaisia. Mutta meidän kaikkien täytyy vaikuttaa yhteisen
päämäärän hyväksi. Mitähän jos teidän korkea-arvoisuutenne puhelisi
hänen kanssaan?"
"Kaikesta sydämestäni sen lupaan."
"Osoittakaa hänelle, mikä siunattu hyöty olisi hugenottien
karkottamisesta."
"Sen tulen tekemään."
"Ja vihjatkaa hänelle, että me puolestamme lupaamme
myötävaikutustamme..." Hän kumartui ja kuiskasi loppusanat piispan
korvaan.
"Mitäh! Siihen ei kuningas toki suostuisi!"
"Mikäs esteenä? Kuningatarhan on kuollut."
"Niin, mutta runoilija Scarronin lesken kanssa!"
"Tämä on hyvää sukuperää. Molempain isoisät olivat parhaita ystäviä."
"Sittenkin se on mahdotonta!"
"Mutta minä tunnen kuninkaan sydämen ajatukset ja sanon sen perusteella
asian olevan mahdollisen."
"Te varmastikin tunnette kuninkaan sydämen mieliteot jos kukaan. Mutta
tuollainen ajatus ei ikinä olisi pälkähtänyt minun päähäni."
"Antakaa sen siis nyt pälkähtää ja pysyä siinä. Jos madame tahtoo ajaa
kirkon asiaa, niin tahtoo kirkko ajaa hänenkin asiaansa. Mutta kuningas
viittaa, minun täytyy mennä."
Munkin laiha musta vartalo kiiruhti hovilaistungoksen läpi, ja suuri
Meaux'n piispa jäi seisomaan leuka rinnalle painuneena ja syviin
mietteisiin vaipuneena.
Sillävälin oli koko hovipiiri keräytynyt tänne, ja koko valtava sali
heloitti iloisesti naisten silkki-, sametti- ja brokaatipuvuista,
kimaltelevista jalokivistä, helein värein maalatuista viuhkoista ja
huojuvista höyhentöyhdöistä. Herrain totisemmat harmaat, mustat ja
ruskeat takit muodostivat vakavan taustan tälle väriloisteelle, sillä
kuninkaan ollessa mustissa täytyi kaikkien kavaljeerien seurata tapaa;
ja ainoastaan henkivartion upseerien siniset ja muskettisoturien
helmenharmaat levätit muistuttivat mieleen entisiä iloisempia aikoja,
joilla herrat olivat pukujensa värikkäisyydessä kilpailleet naisten
kanssa. Ja jos pukujen kuosi oli muuttunut, niin oli käytössävy
muuttunut vielä enemmän. Vanha leikittelevä kevytmielisyys ja vanhat
intohimot uinuivat tosin epäilemättä pinnan alla, mutta yksitotinen
kasvojen ilme ja vakava puhelu oli päivän muotina. Puheenaiheena ei
enää ollut peijakkaan pelionni, Molièren viime näytelmä tai Lullyn uusi
ooppera, vaan päätä pudistettiin jansenilaisuuden hirvittäville
hairauksille, Sorbonnesta karkoitetun Arnauld'in ja mainion Pascalin
röyhkeälle kurittomuudelle tahi vertailtiin vakavissaan sellaisten
suosittujen saarnamiesten kuin Bourdalouen ja Massillonin ansioita.
Värihohtoisten kattomaalauksien, peilikirkkaan parkettilattian ja
raskaisiin kultakehyksiin ripustettujen kuolemattomien taulujen välillä
liikkui ja teiskaroi Ranskan jaloin veri, nöyristyen maan tomuksi ja
mullaksi keskellään seisovan pienoisen mustapukuisen miehen edessä,
joka ei ollut sen vertaa edes oman itsensäkään herra, että olisi
huomannut olevansa leikkikaluna kahden juonikkaan naisen käsissä, jotka
pelasivat kiukkuista peliä Ranskan tulevaisuudesta ja kuninkaansa
kohtalosta.
Viides luku.