Sillä aikaa kuin Ludvig myönsi hovilaisilleen suurimman ilon, mikä
hänen omain sanainsa mukaan voi ihmisen osaksi tulla — nähdä kuninkaan
kasvot —, oli ovea vartioivalla nuorella upseerilla täysi työ
myöntäessään sisäänpääsyn tähän iloon monilukuisille korkeita arvonimiä
omaaville pyrkijöille, joiden kanssa hän yleensä vaihtoi hymyn tai
tervehdyksen, sillä hänen rehelliset ja kauniit kasvonsa olivat hovissa
hyvin tutut. Nauravine silmineen ja reimoine sotilasryhtineen hän
tosiaan näytti mieheltä, jolle onnetar täysin kourin jakoi suosiotaan.
Ja olipa hänellä syytäkin olla tyytyväinen osaansa. Vielä kolmisen
vuotta sitten hän oli nimettömänä ja maineettomana upseerikokelaana
kahakoinut villien algonkiinien ja irokeesien kanssa Kanadan
aarniometsissä. Miehistöä vaihdettaessa hän oli joutunut takaisin
Ranskaan komennettuna Picardien rykmenttiin, mutta onnekas sattuma oli
antanut hänelle tilaisuuden eräänä talvipäivänä päästä Fontainebleaun
metsässä kiinni kuninkaan pillastuneen ratsun ohjaksiin, kun tämä oli
ollut vähällä syöksyä ratsastajineen syvään hiekkahautaan, ja siitä
uroteosta oli hänelle ollut enemmän hyötyä kuin kymmenestä
voitollisesta sotaretkestä. Nyt oli hänen asemansa uskottuna upseerina
kuninkaan kaartissa, nuorena, reippaana ja yleistä suosiota nauttivana,
todellakin kadehdittava. Ja kuitenkin on ihmisluonto niin ihmeellinen,
että tätä onnettaren suosikkia alkoi jo kyllästyttää kuningashovin
mahtipontinen mutta yksitoikkoinen juhlallisuus, ja hän melkein ikävöi
takaisin entiseen tosin karkeampaan mutta vapaampaan palvelukseensa.
Yksinpä nytkin, kuninkaan kaikkein pyhimmän ovea vartioidessaan, hän
antoi ajatustensa harhailla Suuren lännen jylhissä vuoristoissa ja
kuohuvain koskien partailla, ja silloin hänen silmänsä aivan
odottamatta sattuivat kasvoihin, jotka hän ennen muinoin oli monesti
nähnyt edessään noina vaarojen päivinä.
"Ah, monsieur de Frontenac!" hän huudahti unelmistaan heräten. "Te ette
ole voinut unohtaa minua."
"Mitä! De Catinat! Ah, onpa todellakin iloista nähdä täällä tutut
kasvot tuolta meren takaa! Mutta onpa pitkä harppaus Carignanin
rykmentin upseerikokelaasta kaartin kapteeniksi. Te olette kohonnut
nopeasti."
"Niin olen; mutta tuskinpa tunnen itseni siitä sen onnellisemmaksi.
Sattuu aikoja, jolloin antaisin vaikka mitä, jos saisin taas kerran
laskea tuohiveneessä alas Lachinen nivoja ja nähdä niiden
kellanpunertavat rantaäyräät syksyisessä koreudessaan."
"Ah", huokasi de Frontenac. "Te kai tiedätte, että minun onneni on
laskenut yhtä nopeasti kuin teidän on noussut. Minut on kutsuttu sieltä
pois, ja de la Barre on tilallani. Mutta siellä on nousemassa myrsky,
jota hänen laisensa mies ei pysty asettamaan. Kun irokeesit jälleen
aloittavat skalppitanssin ja Dongan on yllyttämässä niitä New Yorkista
käsin, niin totta vie minua vielä kerran siellä tarvitaan, ja minut
tavataan valmiina lähtemään kun kutsu vain tulee. Minä pyrin nyt
kuninkaan puheille ja koetan, enkö saa häntä houkutelluksi esiintymään
suurena hallitsijana sekä siellä että täällä kotona. Jos minulla olisi
valta käsissäni, niin jopa, jumal'auta, kääntäisin maailmanhistorian
toiselle tolalle!"
"Hs! Ei sanaakaan valtiopetoksellisista aikeista kaartinkapteenin
kuullen", huudahti de Catinat nauraen, kun karski vanha soturi kääntyi
lähteäkseen kuninkaan luo.
Hyvin muhkea, hopealla kirjailtuun mustaan satiinipukuun puettu
herrasmies oli tämän lyhyen juttelun aikana lähestynyt käytävää
pitkin ja aikoi oven avautuessa käydä hänkin sisään varmana kuin
sellainen mies ainakin, jonka oikeutta ei kenenkään kannata panna
kiistanalaiseksi. Mutta kapteeni de Catinat astui kuitenkin sukkelasti
väliin ja sulki ruumiillaan häneltä pääsytien.
"Mieltäni hyvin pahoittaa, monsieur de Vivonne", hän sanoi, "mutta
teiltä on pääsy kielletty."
"Minultako pääsy kielletty! Minulta! Te olette järjiltänne!" Tulija
peräytyi askeleen taapäin kasvot harmaina ja silmät tuijottavina,
vapiseva käsi kohotettuna työntämään vartijan syrjään.
"Vakuutan teille, että sellaisen käskyn olen saanut."
"Mutta tämähän on uskomatonta. Se on varmasti erehdys."
"Hyvin mahdollista."
"Te siis päästätte minut sisään?"
"Saamani käsky ei anna minulle sitä mahdollisuutta."
"Kunhan vain saisin virkkaa sanasen kuninkaalle."
"Valitettavasti, monsieur, se ei käy päinsä."
"Vain yhden ainoan sanan."
"Se ei todellakaan ole minun vallassani, monsieur."
Ärtynyt aatelismies polki jalkaansa ja tuijotti oveen, ikäänkuin aikoen
raivata itselleen pääsyn väkivaltaisesti. Sitten hän pyörähti ympäri ja
alkoi rientää käytävää poispäin pää uhmaavasti kenossa, kuten olisi
tehnyt jonkin huiman ja sukkelan päätöksen.
"Kas niin", harmitteli de Catinat itsekseen, väännellen tuuheita mustia
viiksiään; "nyt on sillä varmastikin jokin koiranjuoni mielessä. Kohta
saan hänen sisarensa kimppuuni, ja silloin on minulla edessä hauska
vaali joko rikkoa saamani määräys tai hankkia itselleni elinkautinen
mahtava vihollinen. Totta vie, ennen minä puolustaisin yksinäni Fort
Richelieutä irokeeseja vastaan kuin kuninkaan ovea kiukkuista naista
vastaan. Jumal'auta, tuollahan jo onkin nainen, aivan niinkuin
pelkäsin! Ah — kiitos taivaan, sehän onkin ystävä eikä vihollinen.
Hyvää huomenta, mademoiselle Nanon."
"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat."
Tulija oli iso tumma kaunotar, jonka kasvojen tuoreutta ja silmäin
kirkkautta yksinkertainen musta puku oli omiaan koroittamaan.
"Minä olen vahdissa, kuten näette. En voi antautua juttusille teidän
kanssanne."
"En muista pyytäneenikään monsieur'tä kanssani juttusille."
"Ah, mutta teidän ei ole lupa muikistella suutanne noin suloisesti,
muuten en malta olla puhelematta kanssanne", kuiskasi kohtelias
kapteeni. "Mitäs te kädessänne piiloittelette?"
"Onpahan vain kirje madame de Maintenonilta kuninkaalle. Tottahan
annatte sen hänelle tilaisuuden tullen?"
"Tottahan toki, mademoiselle. Entä kuinka jaksaa madame, teidän
valtiattarenne?"
"Ah, hänen rippi-isänsä on ollut sisällä kaiken aamua, ja puhuuhan hän
tosin niin ihmeen hyvin, mutta samalla myös niin julman lohduttomasti.
Meidän mielemme on aina hyvin masennuksissa, kun monsieur Godet on
käynyt meitä katsomassa. Mutta unhotanhan, että monsieur itse on
hugenotti eikä tiedä mitään rippi-isistä."
"Niin, mutta mitäpä minä raskauttaisinkaan mieltäni noilla
riitapykälillä. Minä annan Sorbonnen ja Geneven jumaluusoppineitten
itsensä kamppailla niistä kaikessa rauhassa. Mutta pitäähän miehen
muuten pysyä sukunsa uskossa, eikö totta, mademoiselle?"
"Ah, jospa vain monsieur voisi puhella hiukan madame Maintenonin
kanssa! Hän käännyttäisi teidät varmasti."
"Minäpä puhelisin mieluummin mademoiselle Nanon kanssa, jollei..."
"Oh!" Huudahdusta seurasi kiireinen hameiden kahina, ja kielevä
kamarineito hävisi äkkiä erääseen syrjäkäytävään. Leveätä ja nyt aivan
valoisata käytävää pitkin läheni hyvin muhkea ja kaunis vallasnainen,
kookas, ylen hienon ja erinomaisen ylpeän näköinen. Hänellä oli yllään
mitä upein kullanvärinen samettiliivi ja kulta- ja hopeapitsein
koristeltu harmaasilkkinen hame. Verrattoman kallisarvoinen
genovalainen pitsihuivi puolittain peitti, puolittain paljasti hänen
kukkean ihanan povensa, ollen edestä kiinnitetty helmisoljella, ja
tummassa, tuuheakiharaisessa tukassa kierteli helminauha, jonka
jokainen päärly vastasi porvarin vuosituloa. Kaunotar oli tosin jo
ehtinyt ensimmäisen nuoruudenkukoistuksensa ohi, mutta kuninkaallisen
vartalon muhkeat piirteet, hipiän puhtoisuus ja kasvojen jalo
säännöllisyys takasivat hänelle yhä vieläkin Ranskan hovin kauneimman
— ja teräväkielisimmän — naisen maineen. Niin voittava oli hänen
ryhtinsä, niin mahdikas pienoisen pään ylpeä asento, niin uljas hänen
liukuva käyntinsä, että ihailu voitti nuoressa upseerissa äskeisen
arkailun ja hän tunsi kohtalonsa todella kovaksi, kun hän kohottaen
kättään tervehdykseksi astui suorittamaan väkinäistä velvollisuuttaan.
"Ah kapteeni de Catinathan se on", sanoi madame de Montespan, ja hänen
hymynsä vaikutti upseeriin paljon musertavammin kuin odotettu
otsanrypistys.
"Teidän nöyrä palvelijanne, markiisitar."
"Olen onnellinen tavatessani täällä ystävän, kun tulen korjaamaan
erästä täällä tän'aamuna sattunutta naurettavaa erehdystä."
"Minua surettaa kuulla sellaisesta."
"Se koski veljeäni, monsieur de Vivonnea. Tuskin tahdon naurultani
saada sitä sanotuksi, mutta häneltä ihan todella kiellettiin pääsy
_suureen pukeutumiseen_."
"Minun kovana osanani oli kieltää häneltä pääsy, madame."
"Teidänkö, kapteeni de Catinat! Ja millä oikeudella sitten?" Ylpeä
rouva suoristi ihanan vartalonsa, ja hänen sinisissä silmissään paloi
suuttunut ihmettely.
"Kuninkaan käskystä, madame."
"Kuninkaan! Onko mahdollista, että kuningas olisi käskenyt julkisesti
solvaamaan minun sukulaistani? Keneltä sitten saitte tuon julkean
määräyksen?"
"Suoraan kuninkaalta itseltään Bontemsin kautta."
"Naurettavaa! Uskotteko te todella, että kuningas rohkenisi sulkea
ovensa Mortemart-suvun jäseneltä kamaripalvelijan välityksellä? Te
olette nähnyt unta, kapteeni."
"Pelkäänpä sen ehkä olevan mahdollista, madame."
"Mutta sellaiset unennäöt eivät aina ole onneksi näkijälle itselleen.
Menkää sanomaan kuninkaalle, että minä olen täällä ja tahtoisin lausua
sanasen hänelle."
"Mahdotonta, madame?"
"Ja minkävuoksi mahdotonta?"
"Minua on kielletty viemästä sanaa."
"Keneltä hyvänsäkö?"
"Joka tapauksessa teiltä, madame."
"Kas nyt, kapteeni, te käytte yhä paremmaksi. Tätä loukkausta
vain enää puuttuisi. Teidän on lupa kuljettaa sanomia kuninkaalle miltä
hyvänsä seikkailijattarelta — vaikkapa joltakin ikäkululta
lastenhoitajattarelta", — hän nauroi kimakasti kuvatessaan
kilpailijatartaan — "mutta ei muka Françoise de Mortemart'ilta,
Montespanin markiisittarelta?"
"Sellaisen määräyksen olen saanut, madame. Minua surettaa syvästi, että
minun on pakko noudattaa sitä."
"Voitte niellä surunne, kapteeni. Saatte kukaties vielä kokea, että
teillä on täysi syy nureksia kohtaloanne. Viimeisen kerran kysyn,
kieltäydyttekö viemästä minulta sanaa kuninkaalle?"
"Minun täytyy, madame."
"Silloin vien sen itse."
Hän hypähti ovea kohti, mutta kapteeni kävi väliin käsivarret
ojennettuina.
"Jumalan tähden, malttakaa mielenne, madame!" hän rukoili. "Toistenkin
korvat kuulevat teidän puheenne."
"Pah, roskajoukkoa!" Markiisitar vilkaisi ryhmään sveitsiläissotilaita,
jotka kersanttineen seisoivat muutaman askeleen päässä ja tuijottivat
suut ammollaan tätä outoa näytelmää. "Sanoinhan teille, että minä
_tahdon_ puhutella kuningasta."
"Ei kukaan nainen ole koskaan ollut läsnä kuninkaan
aamupukeutumisessa."
"Sitten tahdon olla ensimmäinen nainen."
"Te syöksette minut turmioon, jos menette sisään."
"Siitä minä vähät — minä menen vaan."
Juttu oli käynyt kerrassaan vakavaksi. De Catinat oli sukkelajärkinen
mies pulaan joutuessaan, mutta tällä kertaa seisoi hänenkin järkensä.
Madame de Montespanin päättäväisyys, joksi tätä ominaisuutta hänen
kuultensa nimitettiin, tai härkäpäisyys, kuten sitä hänen selkänsä
takana mainittiin, oli hovissa käynyt sananparreksi. Jos hän yritti
tunkeutua väkisin sisälle, uskaltaisiko kapteeni-parka käyttää
väkivaltaa naiseen, joka vielä eilispäivänä oli ollut hovin
yksinvaltias ja joka kauneutensa, neronsa ja tarmonsa avulla hyvinkin
voisi taas huomenna kohota samaan asemaan? Jos hän taas päästäisi hänet
kulkemaan, niin olisi hänen oma tulevaisuutensa murskana, sillä
kuningas ei suvainnut koskaan vähintäkään poikkeusta käskyistään. Ja
toiselta puolen — jos hän työntäisi tungettelijan takaisin, niin hän
tekisi itsensä syypääksi anteeksiantamattomaan tekoon, jonka
markiisitar varmastikin kuolettavasti kostaisi kerran valtaan
palattuaan. Pulma oli todella mitä epämieluisin. Mutta onnellinen
ajatus välähti hänen päähänsä juuri samassa hetkessä, jolloin madame
yritti leimuavin silmin ja kädet koholla syöksyä häntä kohti.
"Entä jos madame suvaitsisi odottaa lyhyen hetkisen", sanoi hän
lepytellen; "kuningas lähtee aivan tuossa tuokiossa tämän kautta
kappeliin."
"Eihän nyt vielä ole se aika."
"Luullakseni kello on juuri lyönyt."
"Ja miksi pitäisi minun odotella tässä kuten lakeijan?"
"Vain lyhyestä hetkisestähän olisi kysymys, madame."
"Ei, min'en jää odottamaan." Hän astui jälleen askeleen ovea kohti.
Mutta upseerin herkkä korva oli kuullut oven takaa jalkojen liikettä,
ja nyt hän tiesi vallitsevansa tilannetta. "Minä vien madamen sanoman
perille", hän ehdotti.
"Ahaa, joko viimeinkin tulitte järkiinne! Menkää ja sanokaa
kuninkaalle, että minä tahdon puhua hänen kanssaan."
De Catinat'n täytyi voittaa vielä hetkinen aikaa. "Toimitanko asian
päivystävän kamariherran kautta?"
"Ei, toimittakaa itse."
"Julkisestiko?"
"Ei, ei — vain hänen itsensä kuullen."
"Pitääkö minun selittää syy tähän tavattomaan toivomukseen?"
"Oh, te teette minut ihan hulluksi! Sanokaa, mitä olen teille käskenyt,
ja heti paikalla!"
Mutta nyt oli nuoren upseerin pula loppunut. Samassa silmänräpäyksessä
työnnettiin näet molemmat ovenpuoliskot selko selälleen ja Ludvig
ilmestyi kynnykselle, teiskaroiden eteenpäin korkeakantaisissa
kengissään, koputtaen permantoa kepillään, takin avarat helmat
liehuvina ja hovilaiset viuhkan tapaisena pyrstönä perässään. Hän
pysähtyi kohta kynnyksen yli astuttuaan ja kääntyi vahtiupseerin
puoleen.
"Teillä on jokin kirje minulle annettavana?"
"Niin on, sire."
Hallitsija työnsi sen tulipunaisen alusliivinsä taskuun ja aikoi jatkaa
kulkuaan, mutta silloin sattui hänen katseensa madame de Montespaniin,
joka hyvin suorana ja jäykkänä seisoi keskellä käytävää. Tumma
närkästyksen punoitus lehahti kuninkaan kasvoille, ja hän astui sanaa
sanomatta kaunottaren ohi; mutta tämä kääntyi nokkelasti ja alkoi astua
samassa tahdissa hänen rinnallaan käytävää pitkin.
"En ollut odottanut tätä kunniaa, madame", sanoi kuningas.
"Enkä minä ollut odottanut tätä häväistystä, sire."
"Häväistystä, madame? Te unhotatte, kenelle puhutte!"
"Enpähän — päinvastoin te olette minut unohtanut, sire."
"Te häiritsette minua."
"Tahdon kuulla tuomioni teidän omilta huuliltanne", kuiskasi nainen.
"Minä jaksan kestää itseeni sattuvat iskut, sire, yksinpä sydämeni
valtiaankin taholta tulevat. Mutta sietämätöntä on kuulla, että
veljeäni saavat lakeijat ja hugenottisoturit loukata ainoastaan
sentakia, että hänen sisarensa on rakastanut häntä liian paljon."
"Nyt ei ole aika puhua sellaisista asioista."
"Missä saan sitten tavata teidät, sire?"
"Omissa huoneissanne."
"Milloin?"
"Kello neljältä."
"Sitten en tahdo häiritä teidän majesteettianne tämän kauempaa."
Hän teki kuninkaan edessä yhden kuuluisia kumarruksiaan ja kääntyi
riemusta loistavin silmin erääseen syrjäkäytävään. Hänen kauneutensa ja
älykkäisyytensä eivät olleet jättäneet häntä nytkään pulaan; ja kun hän
nyt oli saanut kuninkaalta varman lupauksen, ei hän epäillyt
hetkeäkään, etteikö hänen vieläkin kerran onnistuisi valloittaa
takaisin tuon miehen sydän, vaikkapa kuninkaallinen omatunto
kamppailisikin vastaan.
Neljäs luku.