Oli edellistä päivää seurannut aamu. Versailles'in linnan iso kello oli
juuri kajahduttanut kahdeksan lyöntiä, ja hallitsijan ylösnousun aika
oli melkein käsissä. Halki linnan loppumattoman pitkiä käytäviä ja
freskomaalauksin koristettuja eteissuojia kävi tukahdutettu kohu ja
hyörinä, aivankuin liikuttaessa varpaisilla kiihkeän odotuksen hetkenä,
sillä kuninkaan ylösnousu oli tärkeä valtiotoimi, jossa sangen monilla
henkilöillä oli omat erikoistehtävänsä. Höyryävää hopeista vesimaljaa
kantava lakeija kiiruhti monsieur de St. Quentin'in, kuninkaan
hoviparturin valtapiiriin. Toisia sipsutteli vaateläjiä käsivarrellaan
kuninkaan makuuhuoneen eteissuojaan vievää käytävää pitkin.
Hopeakirjaisissa sinisissä vormuissaan upeilevat kaartilaiset
suoristautuivat kuin seipäiksi ja ojensivat peitsensä käsivarren päähän
itsestään, kun vahtivuorossa oleva nuori upseeri, joka oli ikävissään
katsellut ikkunasta hovilaisten ilonpitoa ulkoparvekkeella, käännähti
tiukasti kannoillaan ja lähti astelemaan kuninkaallisen makuuhuoneen
isoa valkokultakirjaista ovea kohti.
Tuskin oli hän päässyt vartiopaikalleen sen eteen, kun kädensijaa
kierrettiin hyvin hiljaa sisältäpäin, valtava ovenpuolikas pyörähti
äänettömästi saranoillaan ja kynnyksen yli astui varpaisillaan mies,
sulkien yhtä varovaisesti oven perästään.
"Hs!" hän kuiskutti sormi huulillaan, ja koko hänen sileäksi ajeltu
naamansa korkealle kohotettuine kulmakarvoineen ilmaisi mitä tärkeintä
varoitusta. "Kuningas nukkuu yhä vielä."
Nuo sanat kulkivat kuiskeena miehestä toiseen siinä ihmisparvessa, joka
oli kunnioittavasti kokoutunut oven ulkopuolelle. Puhuja, joka oli
kuninkaan ylikamaripalvelija monsieur Bontems, viittasi vahtiupseerille
ja vei tämän takaisin siihen ikkunakomeroon, josta tämä oli juuri
tullut.
"Hyvää huomenta, kapteeni de Catinat", tervehti hän kunnioittavan
tuttavallisuuden sävyllä.
"Hyvää huomenta, Bontems. Kuinka kuningas on nukkunut?"
"Ihmeteltävän hyvin."
"Mutta eikö hänen ole aika jo nousta?"
"Ei aivan vielä."
"Ettekö aio herättää häntä?"
"Vasta seitsemän ja puolen minuutin perästä." Kamaripalvelija kaivoi
povestaan esiin pienen munanmuotoisen kellon joka oli sen miehen
lakina, joka _itse_ oli kahdenkymmenen miljoonan ihmisen lakina.
"Kuka komentaa päävahtia?"
"Majuri de Brissac."
"Tässäkö te tulette olemaan?"
"Minulla on nelituntinen vartiovuoro kuninkaan persoonan
läheisyydessä."
"Se sattui hyvin. Kuningas antoi minulle eräitä ohjeita vietäväksi
vahtipäällikölle, kun hän illalla jäi _pikku riisunnan_ jälkeen
kahdenkesken minun kanssani. Hän pyysi minun mainitsemaan,
että monsieur de Vivonnea ei ole päästettävä mukaan _suureen
pukeutumiseen_. Teidän on ilmoitettava se hänelle itselleen."
"Sen teen."
"Sitten, jos sattuisi tulemaan kirjelippunen _häneltä_ —
ymmärrättehän, tuolta uudelta..."
"Madame de Maintenon'ilta?"
"Aivan niin. Mutta parempi on, ettei mainita nimiä. Jos tämä sattuisi
lähettämään kirjeen, niin teidän on otettava vastaan ja jätettävä se
perille aivan huomaamattomasti, kun kuningas antaa teille siihen
tilaisuuden."
"Se tapahtuu."
"Mutta jos se _toinen_ sattuisi tulemaan, niinkuin onkin
mahdollista — ymmärrättehän, se entinen..."
"Madame de Montespan?"
"Ah, tuota teidän kerkeätä soturikieltänne, kapteeni! Jos hän siis
sattuisi tulemaan, niin teidän on hienosti suljettava häneltä tie —
kohteliaassa muodossa, ymmärrättehän, mutta missään tapauksessa häntä
ei saa päästää sisään kuninkaan suojiin."
"Hyvä on, Bontems."
"Ja nyt meillä on enää vain kolme minuuttia aikaa."
Mahtava palvelija kulki yhä suuremmaksi kasvavan odottelijajoukon
halki, kasvoillaan ylvään nöyrä ilme kuten ainakin miehellä, joka
tietää olevansa tosin vain lakeija, mutta siltä ainakin lakeijain
kuningas, koska oli itsensä kuninkaan lakeija. Oven edessä seisoi rivi
alempiarvoisia lakeijoita, joiden puuteroidut palmikot, punaiset
samettitakit ja hopeaiset olkalaput kimaltelivat ikkunasta tulevan
aamuauringon säteissä.
"Onko uunin hoitaja täällä?" tiedusteli Bontems.
"On, monsieur", vastasi eräs virkalainen, joka kannatti rintansa
tasalla mäntypilkkeillä kuormitettua emaljitarjotinta.
"Entä akkunaverhojen avaaja?"
"Tässä, monsieur."
"Entä peitteen nostaja?"
"Tässä, monsieur."
"Olkaa siis valmiit sanan saatuanne." Hän käänsi uudelleen ovenripaa ja
katosi pimeään huoneeseen.
Se oli iso neliömäinen suoja, jonka kahta korkeaa ikkunaa peittivät
arvaamattoman kallishintaiset silkkikaihtimet. Niiden raoista lähetti
aamuinen aurinko sisään muutamia pienoisia sädekimppuja, jotka
suurenivat kartiomaisesti kulkiessaan huoneen läpi ja kohdatessaan
sinisinä väriläikkinä kevätesikon värisiä seinäpintoja. Iso nojatuoli
seisoi mustalle tuhalle palaneen liesiristikon vieressä, jonka yli
kohoava mahtava mustamarmorinen uuninrinta ylhäällä päättyi tuhansiksi
mutkitteleviksi koristekiekuroiksi ja vaakunakuvioiksi, kunnes suli
yhteen kauniisti maalatun kattolaudoituksen kanssa. Huoneen nurkassa
ilmaisi kapea vuode ja syrjään viskattu nahkapeite paikkaa, jossa
uskollinen Bontems oli viettänyt yönsä.
Aivan keskellä huonetta seisoi suunnaton pilarisänky, jonka
gobelinikuteiset uutimet oli painettu päänsijan pieluksen taa.
Kiilloitettu messinkikaide ympäröi vuodetta, jättäen sisäpuolelleen
viiden jalan levyisen tilan. Tässä aitauksessa nähtiin valkealla
liinalla peitetty pieni pyöreä pöytä, jolla lepäsi hopealautanen ja
emaljoitu pikari, edellisellä kolme ohutta viipaletta kananrintaa ja
jälkimmäisessä pisara Frontiac-viiniä — siltä varalta, että kuningas
yöllä sattuisi tuntemaan itsensä nälkäiseksi ja janoiseksi.
Kun Bontems kulkea hiiviskeli äänettömästi lattian poikki, jolla hänen
jalkansa painuivat syvään sammalpehmeään mattoon, voi hän kuulla
nukkujan pitkän hienoisen hengityksen ja tuntea nenässään unen
uuvuttaman sakean ilman. Hän astui kaiteen aukosta aitauksen
sisäpuolelle ja odotteli kello kädessä sen sekunnin tuloa, jolloin
rautainen hovitapa määräsi kuninkaan herätettäväksi. Hänen vierellään
pilkisti kallisarvoisen vihreäsilkkisen peitteen poimuista, puolittain
hautautuneena pieluksen ilmaviin Valenciennes-pitseihin, lyhyeksi
leikatun mustan tukan peittämä pyöreä pää sekä kyömynenän ja
esiinpistävän alahuulen koristama kasvoprofiili. Kamaripalvelija
näpähytti kellonkuoren kiinni ja kumartui nukkujan yli.
"Minulla on kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että kello on
puoli yhdeksän."
"Ah!" Kuningas avasi hitaasti isot tummanruskeat silmänsä, teki
ristinmerkin ja suuteli pientä mustaa pyhäinjäännössäiliötä, jonka hän
veti esiin nauhasta yöpaitansa alta. Sitten hän nousi istualleen
vuoteessa ja tuijotti räpyttelevin silmin ympärilleen kuin ajatuksiaan
kooten.
"Mainitsitteko käskyni vahtiupseerille, Bontems?" hän kysyi.
"Kyllä, sire."
"Kuka on vartiovuorossa?"
"Majuri de Brissac päävahdissa ja kapteeni de Catinat käytävässä."
"De Catinat! Ah, se nuori mies, joka pysähdytti hevoseni
Fontainebleaussa. Minä muistan hänet. Saatte antaa merkin, Bontems."
Kamaripalvelija astui sukkelaan ovelle ja työnsi sen auki. Sisään
syöksähtivät uunien ylihoitaja ja neljä punatakkista ja
valkoperuukkista lakeijaa, käyden itsekukin kerkeäkätisinä ja
äänettömin askelin omaan askareeseensa. Yksi sieppasi Bomtems'in
vuoteesta peiton ja patjan ja kiidätti ne kuin vilauksessa
eteishuoneeseen; toinen joudutti pois yöaterian hopeakalustoineen;
kolmas nykäisi syrjään kohokuvioin koristellusta silkkisametista tehdyt
isot akkunaverhot ja päästi leveän valovirran huoneeseen. Sittenkun
uuninkaitsija oli latonut liedenristikolle hopeatarjottimella tuomansa
mäntykalikat ja sytyttänyt ne, laski hän kaksi pyöreää halkoa ristiin
niiden päälle, sillä aamuilma oli kolakanlainen, ja poistui sitten
seuralaisineen.
Tuskin olivat nämä halpa-arvoiset aamutervehtijät ennättäneet mennä,
kun paljon ylhäisempiä vieraita saapui. Ensimmäisinä asteli niitä
rinnakkain sisään kaksi, toinen vähän päälle kaksikymmenvuotias
nuorukainen, keskikokoinen mutta lihavahko, hidasliikkeinen ja
ylpeäryhtinen, silkkisukan verhoama sääri siromuotoinen ja kasvot
kylläkin kauniit mutta elottomat kuin naamio, paitsi milloin
silmännurkista sattumoilta irvisti pahanilkinen leikillisyys. Hänellä
oli yllään rikkaasti koristeltu takki luumunvärisestä sametista ja
rinnan yli käyvässä nauhassa kimalteli P. Ludvigin ritarikunnan tähti.
Hänen toverinsa oli arviolta nelikymmenvuotias, tummahipiäinen, hyvin
arvokkaan ja juhlallisen näköinen, puettuna sileään mustasilkkiseen
pukuun, jonka kaulusta ja hihansuita koristivat kultakuteiset
pitsiröyhelöt. Kun tämä pari astui kuninkaan eteen, oli helppo huomata
kaikissa kolmessa samaa sukulaisnäköä, josta hovissa outokin olisi
voinut arvata vanhemman tervehtijän olevan Monsieurin, kuninkaan
nuoremman veljen, ja toisen jälleen tuntenut Dauphin Ludvigiksi, hänen
ainoaksi vihityssä avioliitossa syntyneeksi lapsekseen ja sen
valtaistuimen lailliseksi perilliseksi, jolle kohtalon merkillinen
suoma ei sallinut hänen eikä hänen poikansa koskaan nousta.
Mutta vaikka kaikkien noiden kolmen miehen kasvoissa ilmeni niin
tuntuva yhdennäköisyys, Bourbonien kyömynenä ja heidän äitinsä ja
isoäitinsä Anna itävaltalaisen perintönä Habsburgien paksu alahuuli,
niin voi niistä kuitenkin erottaa luonnonlaadun ja luonteen suuren
eroavaisuuden. Kuningas oli nykyään kuudennellaviidettä, ja hänen
lyhyeksi leikattu musta tukkansa oli jo hiukan kalju päälaelta ja
harmaassa ohimoilta. Sittenkin oli hän säilyttänyt paljon
nuoruudenaikaista kauneuttaan, johon vaikuttavana yhtyi vuosien antama
arvokkaisuus ja luonnollinen ylhäisyys. Hänen tummat silmänsä olivat
täynnä vilkasta ilmettä, ja hänen säännölliset kasvonpiirteensä olivat
yhä edelleen maalarin ja kuvanveistäjän ilo ja ihastus. Luja ja samalla
tunteellinen suu ynnä tuuheat, kauniisti kaartuvat kulmakarvat antoivat
kasvoille voiman ja arvovaltaisuuden leiman; kun taas hänen veljensä
tavallisesti aina umpimielinen ja itseensäsulkeutunut ilme kertoi
miehestä, jonka pitkäaikainen pakollinen harjoitus oli totuttanut
salaamaan tunteensa ja elämään syrjässä. Dauphinilla jälleen oli
kauniimmat kasvot kuin hänen isällään, mutta niistä puuttui sitä elävää
ja alati vaihtelevaa ilmettä, joka voi yhtä helposti säteillä mitä
lumoavinta leikkiä, kiihkeää närkästystä tai todella kuninkaallista
tylyyttä, ja joka sai erään älykkään aikalaisen huomauttamaan, että
jollei Ludvig XIV kukaties ollutkaan suurin hallitsija mikä koskaan on
elänyt, niin hän ainakin kykeni parhaiten esittämään sellaisen osaa.
Kuninkaan pojan ja kuninkaan veljen takana seisoi pieni ryhmä ylimyksiä
ja korkeita hoviherroja, joiden virkatoimet vaativat heidän läsnäoloaan
tässä jokapäiväisessä vastaanotossa. Heitä oli puvuston suurmestari,
kuninkaallisen makuusuojan ylimarsalkka, Mainen herttua, mustaan
samettiin puettu kalpea nuorukainen, joka ontui vasenta jalkaansa, ja
hänen pieni veljensä Toulousen kreivi, molemmat kuninkaan aviottomia
poikia lemmenliitosta madame de Montespanin kanssa. Näiden takana
jälleen olivat puvuston ylihoitaja, ensimmäinen henkilääkäri Fagon ja
ensimmäinen henkikirurgi Telier sekä kolme tulipunaiseen ja kultaan
puettua paashia, jotka kantoivat käsivarrellaan kuninkaan vaatteita.
Näille henkilöille oli suotu onni olla saapuvilla aamutervehdyksellä —
korkein kunnianosoitus, jota Ranskan hovissa voi unelmoida osakseen.
Bontems oli kaatanut kuninkaan käsille muutaman tipan väkiviinaa ja
huuhdellut niitä sitten hopeamaljassa, ja makuusuojan ylimarsalkka oli
kurottanut kuninkaalle vihkivesimaljan, jonka yli tämä teki
ristinmerkin mutisten hiljaa rukouksen pyhälle hengelle. Sitten,
nyökättyään veljelleen ja lausuttuaan tervehdyksen sanan Dauphinille ja
Mainen herttualle, hän heitti paljaat säärensä sängynlaidan yli ja
istui vuoteenreunalla pitkässä silkkisessä yöpaidassaan, heilutellen
pieniä valkeita jalkojaan lattiaa tapaamatta — arveluttavan
vaarallinen asento arvostaan aralle miehelle, jollei tämä olisi
kuninkaan tavalla ollut sydänjuuriaan myöten vakuutettu siitä, ettei
hän minkäänlaisissa olosuhteissa voinut painua naurunalaiseksi toisten
kuolevaisten silmissä. Sellaisena hän tänä kylmänkolakkana aamuhetkenä
istui, tuo Ranskan herra ja itsevaltias, alastoman orjan tavoin
alttiina jokaiselle viluttavalle puistatukselle, jolla huoneessa
vallitseva veto armottomasti ahdisteli kuninkaallista hipiätä. Monsieur
de St. Quentin, aatelinen henkiparturi, viskasi purppuraisen
puuteroimisvaipan kuninkaan hartioille ja sovitti ison pitkäkiharaisen
valtaperuukin hänen päähänsä, sillä aikaa kuin Bontems veti punaiset
silkkisukat kuninkaallisiin sääriin ja asetti koruommellut
samettitohvelit hänen jalkainsa eteen. Kuningas hypähti alas niihin,
kietaisi puuteroimisvaipan tiukemmin ympärilleen ja astui uunin luo,
missä istahti nojatuoliin ja piteli siroja käsiään lieden lämmittävässä
hohteessa — muun seurueen asettuessa puoliympyrään odottelemaan
_suuren pukeutumisen_ hetkeä, joka kohta seuraisi.
"Mitäs tämä on, hyvät herrat?" kysyi kuningas äkkiä ja katseli
paheksivasti ympärilleen. "Luulen tuntevani hajuvesien lemua.
Varmastikaan ei kukaan teistä ole rohjennut pirskoitella itseään
sellaisilla saapuessaan minun luokseni, hyvin tietäen kuinka
vastenmielisiä ne minulle ovat."
Kaikki katselivat suurin silmin toisiinsa ja vakuuttivat
viattomuuttaan. Mutta uskollinen Bontems oli kuulumattoin kissanaskelin
kiertänyt heidän taaksensa ja nuuskinut ilmi syyllisen.
"Teidän armonne Toulousen kreivi, lemu tuntuu lähtevän teistä", hän
sanoi.
Toulousen kreivi, pieni punaposkinen pojanvesa, lennähti syytöksestä
punaiseksi.
"Suvaitkaa suoda anteeksi, sire, mahdollisesti on mademoiselle de
Grammont saattanut siroitella vaatteilleni hajuvesipullostaan, kun
leikimme eilen yhdessä Marlyssa", hän soperteli hämillään. "En ole itse
tuntenut siitä hajua, mutta jos se loukkaa teidän majesteettianne..."
"Viekää hänet pois! Viekää hänet pois!" kirkui kuningas. "Huh, olen
ihan tukehtua mokomasta! Avatkaa alempi ikkunapuolisko, Bontems. No —
eipä väliä enää; hänhän on jo poistunut täältä. Monsieur de St.
Quentin, eikö tänään ole meidän parranajeluaamumme?"
"On, sire; kaikki on sitä varten valmista."
"Miksi ette sitten aloita? Kellohan on jo kolme minuuttia yli
määräajan. Käykää toimeen, monsieur; ja te, Bontems, antakaa sana
_suuren pukeutumisen_ alkamisesta."
Oli ilmeistä, ettei kuningas ollut oikein hyvällä päällä tän'aamuna.
Hänen silmänsä vilkuilivat nopeasti ja kysyväisesti hänen veljeensä ja
poikiinsa, mutta mitä valituksia ja pistelyjä lienee pyörinytkin hänen
huulillaan, ne esti de St. Quentinin ketteryys sanoiksi puhkeamasta.
Vanhan mielipalvelijan välinpitämättömyydellä hän saippuoi kuninkaan
leuan ja posket paksuun vaahtoon, askarteli niillä hetken ajan
partaveitsellään ja ruiskutti sitten väkiviinaa iholle. Tämän tärkeän
toimituksen päätyttyä veti eräs ylimyksistä lyhyet mustasamettiset
roimahousut kuninkaan sääriin, toinen järjesteli housujen poimut,
kolmas otti puuteroimisvaipan kuninkaan hartioilta ja kurotti hänelle
paitaa, jota ensin oli lämmitetty lieden edessä. Sitten auttoivat muut
hovilaiset kukin vuorostaan ylle timanttisolkiset kengät, säämiskäiset
säärystimet ja tulipunaiset iholiivit, jokainen kateellisen ylpeänä
omasta etuoikeudestaan; ja liivien yli ripustettiin sininauhainen P.
Hengen timanttiristi ja punanauhainen P. Ludvigin tähti. Vennon
vieraasta olisi tuntunut kummalta nähdä tuon pikku miehen istuvan
huolettomana ja passiivisena, tuijotellen miettiväisenä palaviin
halkoihin, sillä välin kuin hänen ympärillään pyöri ja hääri ahkerassa
touhussa vanhain historiallisten nimien kantajien sirostellen ja
viimeistellen hänen pukuaan aivan kuin lapsiparvi mielinukkeaan
koristelemassa. Musta alustakki vedettiin hänen ylleen, mahtava
pitsiröyhelö sovitettiin leuan alle, avara päällystakki seurasi
viimeisenä, kaksi kallisarvoista nenäliinaa kannettiin esiin
emaljoidulla tarjottimella ja työnnettiin vastaaviin taskuihin,
hopeasilainen mustapuu keppi pistettiin nukelle käteen — ja sitten oli
hallitsija vihdoin täysin sonnustettu aloittamaan päivän työn ja
helteen.
Koko sen puolituntisen ajan, joka oli mennyt pukeutumistouhuun, oli
ovessa käynyt katkeamaton liike ja uusien tulijain nimiä kulkenut
puoliääneen lausuttuina vahtiupseerilta oven sisäpuolella olevalle
hovivirkamiehelle ja tältä vuorostaan makuuhuoneen ylimarsalkalle.
Jokainen tulija oli kynnyksen luona kumartanut kolme kertaa syvään
majesteettia kohti ja sitten liittynyt hänelle läheisten tai tuttujen
miesten ryhmään keskustellakseen kuiskaillen viime uutisista,
sääoireista tai päivän suunnitelmista. Sillä tapaa oli huoneeseen
vähitellen kokoutunut viljalta väkeä, joukossa paljon sellaisia, jotka
kukin osaltaan olivat olleet tekemässä Ludvig XIV:n aikakaudesta
mainehikkaimman Ranskan historiassa. Kuninkaan vierellä nähtiin karkea
mutta tarmokas Louvois, josta hänen kilpailijansa Colbert'in kuoltua
oli tullut kaikkivaltias ministeri, pohtimassa jotain sotilaallista
järjestelykysymystä kahden upseerin kanssa. Näistä oli toinen iso ja
ryhdikäs soturi, toinen taas eriskummallinen kääpiö, lyhytlittainen
rujokas, jolla kumminkin oli Ranskan sotamarskin arvomerkit ja jonka
nimi herätti kauhua Alankomaitten rajoilla, sillä Luxembourg'ia
pidettiin tähän aikaan jo Conden sotamaineen perillisenä, samoin kuin
hänen komeata toveriaan Vaubania toisena Turenne'ina. Näitä lähellä
pieni valkotukkainen ja lempeännäköinen pappismies, kuninkaan rippi-isä
La Chaise, kuiskaili mielipiteitään jansenilaisuudesta muhkealle
Bossuet'lle, Meaux'n kaunopuheliaalle piispalle, ja pitkälle ja
laihalle nuorelle apotti de Fenelonille, joka kuunteli haastelua otsa
rypyssä, sillä hänen oman ajatustapansa epäiltiin jo olevan hiukan tuon
kiistanalaisen harhaopin saastuttamaa. Oman piirinsä oli muodostanut
ympärilleen taidemaalari Le Brun, joka puheli taidekysymyksistä
ammattitoveriensa Verrion ja Laguerre'in, arkkitehtien Blondelin ja Le
Nôtren, kuvanveistäjäin Girardon'in, Puget'n, Desjardins'in ja
Coysevox'n kanssa, joiden tuotteet jo kaunistivat kuninkaan uutta
palatsia. Lähellä ovea naljaili Racine, kauniit kasvot tuhansissa
ilkikurisissa rypyissä, runoilija Boileaun ja arkkitehti Mansard'in
kera, ja kaikkien kolmen nauru ja leikinlasku oli niin vapaata ja
äänekästä kuin vain näille kuninkaan mielipalvelijoille oli luvallista,
joiden yksin kaikesta hoviväestä oli sallittu nimeään ilmoittamatta ja
lupaa kysymättä kulkea tästä pyhitetystä ovesta edestakaisin.
"Mikähän häntä tän'aamuna oikein vaivaakaan?" kysyi Boileau
kuiskaamalla ja nyökäten päällään kuningasta kohti. "Pelkäänpä että uni
ei ole tällä kertaa parantanut hänen pahaa tuultaan."
"Häntä alkaa käydä yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi huvittaa", huokasi
Racine pudistaen päätään. "Minun on määrä mennä madame de Maintenonin
huoneeseen kello kolmelta koettaakseni, eikö sivu tai pari
_Phedre'stäni_ auta majesteettia paremmalle tuulelle."
"Rakas ystävä", sanoi arkkitehti, "ettekö usko, että madame itse
saattaisi olla parempi lohduttaja kuin teidän _Phedre'nne_?
Madame on kerrassaan ihmeteltävä nainen. Hänellä on aivoja, hänellä on
sydäntä, hänellä on tahdikkaisuutta ja hän on totta tosiaan
täydellinen."
"Ja kuitenkin on hänellä yhtä avua liiaksikin."
"Mitä sitten?"
"Ikää."
"Poh! Mitäpä haittaa hänellä on vuosistaan, kun hän kantaa ne yhtä
hyvin kuin olisi vasta kolmissakymmenissä? Kuinka kirkkaat silmät! Mikä
kaunoinen käsivarsi! Ja meidän kesken puhuen, ystäväni, eihän kuningas
itsekään enää ole nulikkavuosissaan."
"Ah, mutta miehen suhteen on asianlaita aivan toinen."
"Miehelle voi liika ikä olla satunnaiseksi pahaksi, naiselle se on
korjaamaton onnettomuus."
"Aivan totta. Mutta nuori mies kysyy neuvoa silmältään, vanhempi sen
sijaan korvaltaan. Neljänkymmenen yli ennätettyä perii sukkelin kieli
voiton — ennen niihin tuloa kauneimmat kasvot."
"Haa, te notkea konna! Te olette siis jo valinnut puolueenne
uskoen, että viidenviidettä vuoden tahdikkuus vie voiton
yhdeksänneljättävuotisesta kauneudesta. No, onneksi olkoon — jos
teidän valtiattarenne voittaa, niin muistaa hän epäilemättä ne, jotka
ensimmäisinä liehakoivat hänen suosiotaan."
"Mutta minusta te olette laskenut väärin, Racine."
"Saadaanpa nähdä."
"Ja jos todella olette tehneet väärän laskelman..."
"Niin, mitä sitten?"
"Silloin voi asianlaita käydä teille hiukan vakavaksi."
"Miksi niin?"
"Markiisitar de Montespanilla on hyvä muisti."
"Hänen vaikutusvaltansa on kohta sulanut olemattomiin niinkuin lumi
päivänpaisteessa."
"Älkäähän luottako siihen liiaksi, ystäväiseni. Kun mademoiselle des
Fontanges saapui tänne Provencesta, siniset silmänsä ja vaskenkarvaiset
kutrinsa ainoina eväinään, niin huuteli jok'ainut mies, että Montespan
oli jo nähnyt valtansa lopun. Mutta nyt makaa Fontanges kuusi jalkaa
kirkonpermannon alla, ja ihan viime viikolla vietti markiisitar kaksi
tuntia kahdenkesken kuninkaan kanssa. Hän se voitti taaskin ja saattaa
voittaa vieläkin kerran."
"Ah, mutta tämäpä onkin aivan toisenveroinen kilpailijatar. Hänpä ei
olekaan mikään typerä maalaistyttö, vaan Ranskan kaikkein älykkäin
nainen."
"Poh, Racine, pitäisihän teidän tuntea kelpo herramme paremmin, koska
tunnutte olleen hänen kintereillään aina Fronde'n päivistä saakka.
Luuletteko te häntä mieheksi, jota huvittaisivat parhaitenkaan
tarkoitetut saarnat, tai jota miellyttäisi viettää kaiket päivät
puolivanhan naisen jalkojen juuressa katselemalla tämän kirjailutöitä
ja leikittelemällä hänen sukkulallaan, kun kerran hänen ympärillään
kihertelevät Ranskan ihanimmat kasvot ja kirkkaimmat silmät yhtä
tiukassa kuin tulppaanit hollantilaisessa kukkatarhassa? Ehei, voiton
perii Montespan, tai jollei tämä, niin joku toinen nuorempi kaunotar."
"Parahin Boileau, minä vakuutan vieläkin kerran, että mainitsemanne
naisen aurinko tekee laskuaan. Ettekö ole vielä kuullut vereksimpiä
uutisia?"
"En kuiskaustakaan."
"Hänen veljeltään, monsieur de Vivonnelta, on kielletty pääsy kuninkaan
suojiin."
"Mahdotonta!"
"Mutta totta kuitenkin."
"Milloin se olisi tapahtunut?"
"Aivan tän'aamuna."
"Keneltä sen kuulitte?"
"Kapteeni de Catinat'lta, vahtiupseerilta. Hän on saanut määräyksen
sulkea oven suosikin veljeltä."
"Hoo! Sitten kuningas tarkoittaa täyttä totta. Siksi hänen otsansa
onkin niin pilvessä tänään. Kunniani kautta, jos markiisittarella on
sitä älyä, jota ihmiset väittävät hänellä olevan, niin tulee kuningas
huomaamaan, että kaunokainen oli helpompi valloittaa kuin karkoittaa."
"Totta kyllä; Mortemart-suvun jäsenet eivät ole helposti käsiteltävää
rotua."
"No niin, auttakoon armias taivas kuninkaamme hänen pulastansa! Mutta
kukas tuo herra onkaan? Hänen kasvonsa ovat järeämmän muotin jälkeä
kuin mitä tässä hovissa on totuttu näkemään. Hoo — nytpä sai
kuningaskin hänet näkyviinsä, ja Louvois viittailee häntä käymään
lähemmäksi. Kunniani kautta, hänpä näyttää mieheltä, joka viihtyisi
paremmin teltassa kuin kullatun katon alla."
Outo vieras, joka näin oli kiinnittänyt Racinen huomiota, oli pitkä
laiha vanha mies, jolla oli korkea kyömynenä, tuimat ja vielä tuliset
harmaat silmät ja koko olennossa niin ilmeinen vuosien painon, paljojen
vaivojen ja kovien säiden leima, että hän siloisten ja koreitten
hovilaisten keskellä näytti aivankuin lörpöttelevään papukaijaparveen
eksyneeltä vanhalta haukalta. Hänellä oli tosin yllään tummanvärinen
puku sitä vakavata kuosia, joka oli hovissa tullut käytäntöön siitä
lähtien kuin kuningas oli hyljännyt rivot tavat ja rakastajattarensa
Fontanges'in; mutta hänen kupeellaan riippuva kalpa ei ollut mikään
siro hovimiekka, vaan messinkikahvainen kelpo soturisäilä mustassa
nahkatupessaan, jonka monet naarmut kertoivat pitkästä uskollisesta
palveluksesta. Hän oli seisonut lähellä ovea, mustasulkainen
majavannahkalakkinsa kainalossaan, silmäillen puolittain halveksivasti
edessään ja ympärillään lörpöttelevää ihmisparvea; mutta huomattuaan
sotaministerin viittaavan hänelle alkoi hän raivata itselleen tietä
joukon läpi, käyttäen kyynärpäitään jokseenkin suorasukaisella tavalla.
Ludvigilla oli hyvin suuressa määrässä hyvämuistisuuden kuninkaallista
luonnonlahjaa.
"On jo vuosia vierähtänyt siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta muistan
hänen kasvonsa vielä aivan hyvin", sanoi hän ministerilleen. "Hänhän on
kreivi de Frontenac, eikö totta?"
"Totta, sire", vastasi Louvois; "hän on todellakin Louis de Buade,
Frontenacin kreivi ja Kanadan entinen kuvernööri."
"Olemme iloiset nähdessämme teidät jälleen kerran vastaanotossamme",
lausui kuningas, kun iäkäs ylimys notkisti päänsä ja suuteli hänelle
kurotettua valkeata kättä. "Toivon, etteivät Kanadan pakkaset ole
päässeet jäähdyttämään uskollisen sydämenne tulta."
"Ainoastaan kuolema, sire, pystyy sen sammuttamaan."
"Sitten luotan siihen, että se hehkuu meidän hyväksemme vielä monet
vuodet. Me tahtoisimme niiden kuluessa osoittaa kiitollisuuttamme siitä
huolenpidosta ja vaivannäöstä, jota olette omistanut merentakaisille
maakunnillemme, ja joskin olemme kutsuneet teidät sieltä takaisin, niin
on se pääasiallisesti tapahtunut senvuoksi, että tahdomme saada teidän
omilta huuliltanne kuulla, miten kaikki asiat siellä sujuvat. Ja
kaikkein ensiksi, koska Jumalan asiat ovat Ranskan etuja tärkeämmät,
haluamme tietää, kuinka pakanain käännyttäminen menestyy?"
"Emme voi valittaakaan, sire. Nuo kelpo isät, niinhyvin jesuiitat kuin
Valitut veljet, ovat koettaneet parastansa, vaikka heillä tuntuukin
olevan enemmän halua sekautua tämän maailman asioihin kuin huolehtia
tulevaisesta."
"Mitäs te siihen sanotte, isäni?" kysyi Ludvig ja iski silmää
jesuiitteihin kuuluvalle rippi-isälleen.
"Minun mielestäni, sire, on hyvän papin velvollisuus, samoin kuin
jokaisen muun kelpo katolilaisen, johtaa tämän maailman asioita käymään
oikeaan suuntaan, koskapa ne kerta ovat valmistuksena tulevaisen
maailman elämään."
"Se on aivan totta, sire", sanoi de Frontenac, ja hänen ahavoittuneella
poskellaan näkyi harmin punoitus; "mutta niin kauan kuin teidän
majesteettinne kunnioitti minua uskomaila nuo asiat minun hoitooni, en
mielelläni sallinut kenenkään sekautuvan velvollisuuksieni
suoritukseen, kantoipa sekautuja asetakkia tai papinkaapua."
"Jo riittää, herraseni, jo riittää!" virkahti Ludvig terävästi. "Minä
olin kysynyt ainoastaan teidän ajatustanne lähetystoimesta."
"Se menestyy, sire. Rannikolla ja vuoristossa asuvat irokeesit,
Loretten huronit sekä pitkin koko virran varsia asuvat algonkiinit
Tadousacista Sault la Marie-järveen saakka, jopa Dakotan suurten
tasankojen intiaanit ovat kaikki omistaneet ristin heimomerkikseen. Isä
Marquette on kulkenut läntistä virtaa myöten saarnaamaan Illinoisin
asukkaille, ja jesuiitit ovat kuljettaneet hyvän sanoman Onondagan
soturien wigwameihin."
"Minä voinen lisätä, teidän majesteettinne", puuttui isä La Chaise
puheeseen, "että he viedessään totuuden sanan noihin kaukaisiin
maanääriin ovat usein sinetöineet sen omalla hengelläänkin."
"Se on totta, sire, varsin totta", huudahti de Frontenac
sydämellisesti. "Teidän majesteetillanne on noissa alusmaissaan paljon
kelpo käskyläisiä, mutta ei keitään, jotka urhoollisuudessa veisivät
näistä voiton. Heitä saattaa palata Richelieu-virtaa pitkin
irokeesikylistä takaisin kynnet irtirevittyinä, sormet katkottuina,
tyhjä kuoppa toisen silmän sijassa ja pihkaisia polttonauloja
ruumiissaan yhtä tiheässä kuin on liljankuvia tuossa akkunaverhossa. Ja
sittenkin he, oltuaan kuukauden päivät hyvien ursuliittinunnien
hoidossa, ovat olleet valmiit lähtemään jäljelläolevan silmänsä
johtamina jälleen intiaanien pariin, missä yksin koiratkin ovat
säikähtäneet heidän ruumiinnäköään ja silvottuja jäseniään."
"Ja tätä te olette sietänyt?" huudahti Ludvig tulisesti. "Te olette
sallinut noiden inhoittavain murhamiesten jäädä henkiin?"
"Olen pyytänyt apujoukkoja, sire."
"Ja minä olen niitä lähettänyt."
"Yhden rykmentin!"
"Carignan-Salieren rykmentin. Sen parempata joukkoa minulla ei ole
palveluksessani."
"Mutta enemmän on tarvis, sire."
"Ovathan siellä kanadalaiset itse. Eikö teillä ole miliisiväkeä? Ettekö
voi nostattaa kylläksi joukkoja rangaistaksenne noita Jumalan pappien
roistomaisia murhaajia? Minä olen aina pitänyt teitä soturina, hyvä
herra."
De Frontenacin silmät leimahtivat, ja kerkeä vastaus näkyi tuokion ajan
värisevän hänen huulillaan, mutta voimakkaalla ponnistuksella onnistui
kuumaverisen vanhuksen hillitä itsensä.
"Teidän majesteettinne saa parhaiten kuulla, olenko minä soturi vai
mikä olenkaan", hän sanoi, "kysymällä niiltä, jotka ovat nähneet minut
Seneffessä, Mühlhausissa, Salzbachissa ja kymmenkunnassa muussa
paikassa, joissa minulla oli kunnia taistella teidän majesteettinne
puolesta."
"Teidän palveluksenne eivät ole meiltä unhottuneet."
"Siksi juuri että olen sotilas ja olen nähnyt jonkun verran sodan
menoa, minä tiedän kuinka vaikeaa on tunkeutua maahan, joka on
Alankomaita suunnattoman paljon suurempi ja täynnä metsiä ja
tiheikköjä, missä joka puun takana väijyy villi, joka, vaikkapa ei
olekaan oppinut marssimaan tahdissa tai muodostamaan suoraa rintamaa,
kykenee ainakin kaatamaan juoksevan peuran kahdensadan askeleen päästä
ja kulkemaan kolme peninkulmaa sillä aikaa kuin teikäläinen yhden. Ja
sittenkun olette vihdoin tavoittaneet heidän kylänsä ja polttaneet
poroksi heidän tyhjät majansa ja pienet maissipellot, niin mitäpä
hyötyä siitä on? Saatte vain matkata takaisin omille asuma-alueillenne
takananne kokonainen pilvi näkymättöminä hiipiviä vihollisia, jotka
korjaavat päänahan jokaiselta kesken väsyneeltä mieheltänne. Te olette
itse soturi, sire. Minä kysyn teiltä, onko sellainen sodankäynti helppo
urakka kouralliselle sotureita, joilla apuna on vain joku satanen
suoraan aurankurjesta otettuja nostokkaita ja eränkävijöitä,
joiden ajatukset koko ajan pyörivät heidän pyydyksissään ja
majavannahkakimpuissaan?"
"Ei, ei; minua pahoittaa pikaisuuteni", sanoi kuningas. "Me koetamme
korjata tämän asian neuvostossamme."
"Sitten lämpiää sydämeni kuullessanne teidän majesteettinne puhuvan
täten", huudahti vanha kuvernööri. "Ja ilo tulee syttymään kaikissa
sydämissä pitkin St. Lawrence-virran vartta, sekä valkoisissa että
punaisissa, kun tiedoksi tulee, että heidän vesien takana asuva suuri
isänsä on kääntänyt ajatuksensa heitä kohti."
"Älkää kuitenkaan odottako liian paljon, sillä Kanada on tuottanut
meille suuria kustannuksia, ja meillä on Europassakin paljon tehtävää."
"Ah, sire, kuinka minä halusta tahtoisinkaan, että teidän
majesteettinne saisi nähdä tuon suuren maan! Kun olette tehneet
voittoisan sotaretken täällä, niin mitäpä siitä on hedelmää? Kunniata,
muutamia neliöpeninkulmia maata, Luksemburg, Strassburg, jokunen
kaupunki lisäksi kuningaskuntaanne; mutta siellä olisi teille, vain
kymmenellä osalla kustannuksista ja sadannella osalla sotaväestä,
kokonainen maailma avoinna. Se on niin suunnattoman avara, niin rikas,
niin kaunis! Missäpä muualla onkaan sellaisia vuoria, sellaisia metsiä
ja sellaisia virtoja! Ja kaikki on meille tarjona, kunhan vain
ojennamme kätemme. Kukapa siellä meitä vastustaisi? Jokunen hajanainen
intiaaniheimo ja kourallinen englantilaisia uudisviljelijöitä ja
kalastajia. Kääntäkää ajatuksenne sinne, sire, ja muutaman vuoden
kuluttua te pystytte istumaan turvallisesti linnassanne Quebeckissä ja
sanomaan itsellenne, että jalkainne juuressa lepää suuri valtakunta,
joka ulottuu pohjoisnavasta lämpimään etelämereen ja Atlantin aalloista
Marquette-virran takaisille suurille tasangoille, ja että tämän
valtakunnan nimi on Ranska ja sen kuningas on Ludvig ja sen lippu on
Ranskan liljalippu."
Ludvigin posket olivat ruvenneet punoittamaan hänen kuullessaan tätä
kunnianhimon unelmaa, ja hän oli kumartunut loistavin silmin etunojoon
tuolissaan; mutta hän vaipui takaisin selkänojaa vasten, kun kuvernööri
oli lopettanut innostuneen puheensa.
"Kautta kunniani, kreivi", hän sanoi, "teihin on tarttunut hiukan tuota
intiaanien kaunopuheisuuden lahjaa, josta olen kuullut puhuttavan.
Mutta palatkaamme noihin englantilaisiin. Nehän ovat hugenotteja, eikö
niin?"
"Suurimmaksi osaksi. Varsinkin pohjoisempana asuvat.
"Sittenhän olisi hyvä teko pyhälle kirkolle, jos lähettäisimme ne
tiehensä. Niillä on kuulemma siellä jokin kaupunkikin. New — New...
Miksi ne sitä nimittävätkään?"
"New Yorkiksi, sire. He valloittivat sen hollantilaisilta."
"Ahaa, New York. Ja enkö ole kuullut puhuttavan jostain toisestakin
paikasta? Bos — Bos..."
"Bostonista, sire."
"Sehän tuo nimi olikin. Niiden satamat saattavat olla meille hyödyksi.
Sanokaapas nyt, Frontenac", hän alensi ääntänsä niin, että hänen
sanansa voivat kuulua ainoastaan kreivin, Louvois'n ja kuninkaallisen
piirin korviin, "millaisen voiman te tarvitsisitte häätääksenne nuo
miekkoset heidän alueiltaan? Rykmentin, kaksi rykmenttiä ja ehkäpä
fregatin tai pari?"
Mutta entinen kuvernööri pudisti harmaata päätään. "Te ette tunne
niitä, sire", hän sanoi. "Ne ovat jäykkäniskaista ja tuimaa sukua. Me
kanadalaiset olemme, kaiken teidän armollisesti suomanne avustuksen
kera, töintuskin kyenneet pitämään puoliamme heitä vastaan. Ja vaikka
noilla miehillä ei ole ollut minkäänlaista apulähdettä, ei muuta kuin
pelkkää vastusta talven pakkasista ja kulkutaudeista ja karuista
asuma-alueistaan, ovat he sittenkin ahertaneet ja lisäytyneet niin,
että metsät ohenevat heidän edestään niinkuin lumikinokset auringossa,
ja heidän kirkkojensa kellot kajahtelevat siellä, missä vielä eilen
kuultiin vain susien ulvontaa. He ovat rauhallista kansaa ja hidasta
sotaan, mutta kun he kerran antautuvat siihen, niin ovat he vielä
hitaammat lopettamaan. Voidakseni laskea Uuden Englannin teidän
majesteettinne käsiin, vaatisin viisitoistatuhatta miestä parhaita
joukkojanne ja kaksikymmentä linjalaivaa."
Ludvig hypähti kärsimättömästi tuolistaan ja tarttui keppiinsä. "Minä
toivoisin", sanoi hän, "että te ottaisitte oppia noista niin
pelättäviksi kuvailemistanne miekkosista, jotka tuntuvat mainiosti
pystyvän itse huolehtimaan itsestään. Tämä asia levätköön siksi, kunnes
neuvostossa joudumme sitä käsittelemään. — Kunnianarvoinen isä, aika
on käsissä käydä kappeliin, ja kaikki muu saa odottaa, kunnes olemme
suorittaneet velvollisuutemme taivasta kohtaan." Ottaen palvelijan
käsistä messukirjan hän lähti astelemaan ovea kohti niin nopeasti kuin
pääsi korkeilta koroiltaan, hovilaisten muodostaessa kujanteen
molemmin puolin ja sitten liittyessä häntä seuraamaan tarkassa
arvojärjestyksessä.
Kolmas luku.