Ikkuna oli sellainen, jommoisia Pariisissa yleisesti käytettiin
kuudennentoista sataluvun lopulla. Se oli korkea ja kapea, varustettu
pihtipielillä ja leveällä poikkipienalla, jonka yläpuolella olevaan
ruutuun oli maalattu vähäinen vaakunakilpi — kolme hopeapohjalla
lepäävää punaista jalka-ansaa. Ikkunan ulkopuolella istui seinässä
kiinni jykevä rautakanki, josta riippui pienoinen kullattu villapaalin
kuva, heilahdellen ja naristen tuulen joka henkäyksestä. Vastapäätä
kadun toisella puolella oli toisia samanlaisia taloja, yhtä korkeita,
kapeita ja porvarillisen siistejä, joiden julkisivuja leikkelivät
ristikkäin käyvät kannatinpylväät ja kattoja koristivat terävät
päätykolmiot ja pienet kulmatornit. Ja alhaalta rakennusten välistä
kuului epälukuisten jalkain kopinaa St. Martin-kadun mukulakiveykseltä.
Ikkunan sisäpuolella oli ruskealla espanjannahalla päällystetty leveä
ikkunalavitsa, jolla leväten perheen jäsenet voivat akkunaverhojen
välistä katsella vilkasta katuvilinää. Kaksi heistä istui nytkin
lavitsalla, mies ja nainen, mutta selkänsä he olivat kääntäneet
ulkopuoliselle näytelmälle ja kasvonsa isoon ja komeasti sisustettuun
asuinsuojaan. Tuontuostakin he vilkaisivat toisiinsa, ja heidän
silmistään voi nähdä, ettei heidän onnensa kaivannutkaan muuta
katsottavaa.
Eikä tuo ollut ihmekään, sillä kauniimpaa paria olisi saanut kauan
etsiskellä. Nainen oli hyvin nuori, korkeintaan kaksissakymmenissä,
kasvot tosin kalpeat, mutta sellaista kalpeutta, joka loisti itsestään
ja oli niin raitis ja puhdas ja puhui sellaisesta sisäisestä
puhtaudesta ja viattomuudesta, ettei niiden neitseellinen valo
kaivannutkaan värien hurmaa lisäkukkeudekseen. Piirteet olivat hienot
ja pehmeät, ja sinimustat hiussuortuvat ja pitkät tummat silmäripset
loivat somia varjoja silmäterien uneksivalle harmaudelle ja ihon
norsunluuhohteelle. Tytön koko olennossa oli jotain levollista ja
pidätettyä, jota vaikutusta yhä koroitti sileä mustasilkkinen puku ynnä
kivihiilihelmistä tehty rintaneula ja rannerengas, jotka olivat hänen
ainoina koristeinaan. Tällainen oli Adele Catinat, kuuluisan
hugenottiuskoisen verkakauppiaan ainoa tytär.
Mutta jos hänen pukunsa oli synkän yksitotinen, niin sitä loistavampi
oli hänen istuintoverinsa asu. Tämä oli tyttöä kenties kymmentä vuotta
vanhempi; pienillä kapeilla kasvoilla oli aito soturimainen ilme, musta
huuliparta oli huolellisesti hoidettu ja tummanruskeiden silmien
säihkyvä katse näytti voivan saada yhtä helposti miehet tottelemaan
kuin naiset sulamaan. Hänen takkinsa oli taivaansininen, koristettu
poikittaisilla hopeapunoksilla ja leveillä hopeaolkaimilla. Valkeat
säämiskäliivit kurkistivat takin aukosta, ja samaa ainetta olivat
polvihousut, jotka katosivat pitkävartisiin kiiltonahkasaappaisiin,
joiden koroissa helisivät kullatut kannukset. Hopeakahvainen miekka ja
sulkaniekka hattu, jotka istuja oli laskenut vierelleen lavitsalle,
täydensivät muhkean asepuvun, jonka kantaminen laskettiin miehelleen
kunniaksi, sillä jokainen ranskalainen tunsi sen olevan Ludvig XIV:n
kuuluisan Sinisen kaartin upseerivormun. Repäisevän uljaalta soturilta
tämä nuori herra tosiaan näyttikin ylväine kiharapäineen ja huolettoman
luontevine liikkeineen. Ja sellaiseksi hän oli osoittautunut
sotakentälläkin, kunnes Amory de Catinat'n nimi oli saanut mainehikkaan
kaiun kaikkien niiden tuhansien uljaiden alhaisaatelisten joukossa,
jotka parveilivat kuninkaan pyhitetyn persoonan ympärillä.
Molemmat nuoret olivat ensimmäisen polven serkuksia, ja
kaunispiirteisistä kasvoistaan voi hyvin tuntea heidät
lähisukulaisiksi. De Catinat polveutui jalosukuisesta
hugenottiperheestä, mutta kadotettuaan jo lapsena molemmat vanhempansa
oli hän astunut armeijaan ja ponnistellut nykyiseen asemaansa ilman
kaikkia suotuisia syrjävaikutuksia pelkän mieskohtaisen kuntonsa
nojalla. Hänen isänsä nuorempi veli sen sijaan oli luopunut aatelisesta
"de"-lisäkkeestä nimensä edessä, kun oli nähnyt kerettiläiseksi
katsotun uskontonsa sulkevan häneltä kaikki jalosukuiselle miehelle
sopivat elämänurat, ja antautunut harjoittamaan kauppaa Pariisissa
sellaisella menestyksellä, että hänet nykyisin luettiin kaupungin
rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien porvarien joukkoon. Hänen kattonsa
alla nuori soturi nyt istui, ja hänen ainoan tyttärensä kättä tämä
juuri piteli omassaan.
"Kerropas minulle, Adele", hän sanoi, "mikä sinut nyt panee noin
murheellisen näköiseksi?"
"Enhän minä ole murheellinen, Amory."
"Älähän — mitäs sitten tietääkään tuo pieni ryppy noiden kaarevien
kulmakarvojesi välissä? Ahaa, näethän että osaan lukea sinun tuulesi
kasvoistasi niinkuin paimen lukee säätä taivaan pilvistä."
"Eihän se ole mitään, Amory — mutta..."
"Mutta mitä?"
"Sinähän jätät minut yksin tän'iltana."
"Mutta palaanhan taas huomen-aamulla."
"Ja täytyykö sinun todella, ihan todella, lähteä pois täältä
tän'iltana?"
"Tänne jääminen tietäisi kohta virkaeroa minulle. Minunhan pitää
aikaisin huomen-aamulla olla vahtivuorossani kuninkaan makuusuojan
ovella! Aamumessun jälkeen astuu majuri de Brissac minun tilalleni ja
sitten olen jälleen vapaa mies."
"Ah, Amory, kun sinä noin puhelet kuninkaasta ja hovista ja sen
suurista vallasnaisista, niin tulen ihan ihmeisiini!"
"Mikä sinut sitten oikein panee ihmettelemään!"
"No, kun ajattelen että sinä, joka elät sellaisen loiston keskellä,
alennut tulemaan kauppiaan halpaan majaan."
"Ah, mutta minkäs aarteen tämä maja sitten kätkeekään?"
"Sehän se minua kaikkein enimmän ihmetyttääkin. Että sinä, joka elät
kaiket päivät niin kauniiden ja henkevien ihmisten parissa, luulet
minun olevan rakkautesi arvoinen — minun, joka olen vain kuin
pikkuinen hiiri, aivan yksin tässä isossa talossa, ja niin arka ja
kömpelö! Sehän se vasta ihmeellistä on!"
"Kullakin on oma makunsa", sanoi nuori mies, silittäen serkkunsa
pienoista kättä. "Naisten laita on aivan sama kuin kukkien. Mikä pitää
suurista loistavista auringonkukista tai ruusuista, joiden suuruus ja
väriloiste pakostakin paistaa jokaisen silmiin. Mutta minulle on
rakkain pieni orvokki, joka kätkeytyy sammalen turviin ja kuitenkin on
niin suloinen katsella ja levittää tuoksuaan kauas ympärilleen. —
Mutta yhä vielä on tuo juro ryppy otsallasi, armaani!"
"Tahtoisin, että isä pian palaisi kotia."
"Miksi niin? Tunnetko itsesi täällä niin yksinäiseksi?"
Tytön kalpeille kasvoille lennähti nopea hymy. "Enhän minä yksin ole
ennenkuin vasta illalla. Mutta minä olen aina niin rauhaton, kun hän on
poissa kotoa. Nykyään saa kuulla niin paljon poloisten veljiemme
vainoomisesta."
"Joutavia! Setäni kyllä kykenee varjelemaan itsensä vainolaisilta."
"Hän on lähtenyt verkakauppiaitten esimiehen luo puhumaan tuon
rakuunamajoituksen johdosta."
"Ah, siitähän et ole minulle vielä puhunutkaan."
"Tässähän on siitä ilmoitus." Hän otti pöydältä sinisen paperikääryn,
josta riippui punainen sinetti nauhassaan. Upseerin tuuheat mustat
kulmakarvat rypistyivät, kun hän silmäsi paperiin.
"Täten annetaan sinulle, Theophile Catinat, St. Martin kadun varrella
asuva verkakauppias, tiedoksi", luki hän kirjeestä, "että olet
velvollinen antamaan majaa ja muonaa kapteeni Dalbert'in johdossa
oleville 20 Languedocin sinisen rakuunarykmentin sotilaalle, kunnes
sinulle toisin ilmoitetaan. (Allekirj.) de Beaupre (kuninkaan
komissaari)."
De Catinat tunsi hyvin tämän pakkokeinon, jolla hugenotteja rasitettiin
Ranskan kaikilla kulmilla, mutta hän oli imarrellut mieltään sillä
ajatuksella, että hänen oma upseeriasemansa varjelisi hänen
sukulaistaan moisesta kohtalosta. Harmista huudahtaen hän nakkasi
kirjeen kädestään.
"Milloin niiden pitäisi tulla?"
"Isä sanoi, että tän'iltana."
"Sitten ne eivät jää tänne kauaksi. Huomen-aamulla minä tuon mukanani
käskykirjeen, joka karkoittaa ne tästä talosta. Mutta aurinkohan näkyy
jo painuneen St. Martinkirkon taa, ja minun pitäisi olla jo
paluumatkalla."
"Ei, ei — sinä et saa vielä lähteä."
"Tahtoisin ensin nähdä sinut isäsi huostassa, sillä pelkään jättää
sinua yksin noiden roikaleiden tullessa. Ja kuitenkaan ei mikään
puolustava syy auttaisi, jollen ole ajoissa Versailles'issa. Mutta
katsopas — portaiden eteen on pysähtynyt jokin ratsastaja. Hänellä ei
ole vormupukua. Kukaties hän on isäsi lähetti."
Tyttö käännähti innokkaasti ikkunaan ja kurkisti verhojen välistä ulos,
nojaten kättään serkkunsa hopeaolkaimeen.
"Ah, minähän olin aivan unohtaa!" hän huudahti. "Tuohan on se
amerikkalainen vieraamme. Isä sanoi hänen tulevan tänään."
"Amerikkalainen vieraanne!" toisti soturi ällistyneenä, ja molempien
päät painuivat katselemaan ulos ikkunasta. Ratsastaja, joka oli kookas
ja leveäharteinen nuori mies, lyhyttukkainen ja parraton, käänsi
pitkän, mustanpuhuvan ja järeäpiirteisen naamansa juuri heitä kohti,
katseensa harhaillessa talon julkisivua pitkin. Hänellä oli päässään
pehmeälierinen harmaa huopahattu Pariisissa outoa tyyliä, mutta muuten
olivat hänen tummat yksivakaiset vaatteensa ja pitkävartiset saappaansa
samanlaiset kuin millä pääkaupungin porvarilla hyvänsä. Ja sittekin oli
hänen ulkomuotonsa niin tavallisuudesta poikkeava, että kaupunkilaisia
oli kertynyt hänen ympärilleen tiheäksi rykelmäksi ällistelemään suut
auki ratsastajaa ja tämän ratsua. Monta koloa ja naarmua saanut pyssy,
jossa oli hirveän pitkä piippu, oli perästään sidottu kiinni hänen
jalustimeensa, piipunsuun heiluessa korkealla ilmassa hänen päänsä
päällä. Kummastakin pistoolikotelosta riippui iso musta nahkareppu, ja
kirjava punahetaleinen huopapeite oli kääritty mytyksi hänen satulansa
taa. Hevonen, jykeväjäseninen päistärikkö, oli kiiltävän hikinen
selästään ja räiskyneen mudan vallassa vatsan puolelta, ja se
notkistihe seistessään etupolvilleen aivan kuin ratki nääntyneenä. Kun
ratsastaja tuntui päässeen talosta selville, hypähti hän keveästi alas
satulasta, ja irroitettuaan pyssynsä, reppunsa ja peitteensä huitoi
huolettomasti itselleen tietä ällistelevän väkijoukon läpi ja alkoi
kolkuttaa kovasti ulko-ovelle.
"Kuka ihmeessä hän saattaa ollakaan?" ihmetteli de Catinat.
"Kanadalainen ehkä? Sellainenhan olen melkein itsekin. Minulla on yhtä
paljon tuttavia meren tuolla puolen kuin täälläkin. Mitämaks tunnenkin
hänet. Sielläpäin ei ole vallan paljon valkoisia kasvoja, ja niinä
kahtena vuonna, jolloin olin meren takana, oli tuskin yksiäkään
Saguenaysta Nipissingiin saakka, joita minä en olisi tullut näkemään."
"Ei, hän on Englannin siirtomaista, Amory. Mutta hän puhuu meidän
kieltämme. Hänen äitinsä oli meille sukua."
"Entä hänen nimensä?"
"Se on Amos — Amos ... ah, noita nimiä! Niin, Greenhän se oli — Amos
Green. Hänen isänsä ja minun isäni ovat tehneet paljon kauppaa
keskenään, ja nyt on hänen poikansa, joka tietääkseni on koko ikänsä
elänyt vain erämaissa, lähetetty tänne oppimaan vähän maailman tapoja.
Ah, hyvä Jumala — mitä kummaa siellä nyt onkaan tapahtunut?"
Alakerran eteisestä oli äkkiä kuulunut kirkunaa ja huutoja, kiivaan
miehenäänen luikkamista ja kiireisten askelien kopinaa. Tuossa paikassa
oli de Catinat joutunut portaiden puoliväliin ja jäänyt ällistyneenä
katselemaan eteisessä tarjoutuvaa näytelmää.
Käytävän kummallakin seinällä seisoi kaksi naispalvelijaa kirkuen minkä
saivat ääntä keuhkoistaan. Keskellä pyöri miespalvelija Pierre,
yksitotinen vanha kalvinisti, jonka ei vielä koskaan oltu nähty
kadottavan jäykkää arvokkaisuuttaan, ympäri kuin väkkärä, viuhtoen
käsivarsillaan ja parkuen niin että melun olisi voinut luulla kuuluvan
vaikka Louvre'iin saakka. Hänen laihaa kinttuaan verhoavaan harmaaseen
villasukkaan oli pureutunut kiinni tuuhea, musta ja karvainen pallo,
josta näkyi ylöspäin tirkistelevä pieni punainen silmä ja sen alla
valkoinen hammasrivi, joka piteli tarmokkaasti kiinni saaliistaan.
Huudot kuultuaan oli hevosestaan huolehtinut nuori muukalainen
syöksynyt sisään ja nähdessään vanhusparan pulan käynyt käsiksi
purijaan, antanut sille pari navakkaa iskua kuonolle ja työntänyt sen
pää edellä takaisin nahkareppuun, josta se palvelijain hirmuksi oli
putkahtanut esiin.
"Älkää joutavia hätäilkö", sanoi hän sujuvalla ranskankielellä; "sehän
on vain karhu."
"Ah, taivahan isä!" huusi Pierre, pyyhkäisten kyyneleet silmistään.
"Voi, se on tehnyt minut ainakin viittä vuotta vanhemmaksi! Minä
seisoin ovella kumartamassa monsieurille ja ennenkuin arvasinkaan, oli
se takaapäin kimpussani."
"Syy oli minun, kun olin jättänyt repunsuun auki. Elukka on vain pentu
ja syntyi vasta samana päivänä kuin lähdin New Yorkista, kuusi viikkoa
sitten. Onko minulla kunnia puhutella isäni ystävää, monsieur
Catinat'ta?"
"Ei, monsieur", puuttui kaartilainen portailta puheisiin. "Setäni on
kaupungilla, mutta minä olen kapteeni de Catinat, teidän nöyrä
palvelijanne, ja tässä on mademoiselle Catinat, tämän talon emäntä."
Vieras nousi portaita ylös ja tervehti heitä molempia yhdellä haavaa
arkaillen ja jäykästi, aivan kuin metsän villi peura, joka on päättänyt
hypätä peloittavalta näyttävän esteen yli. Hän seurasi heitä saliin —
mutta tuossa tuokiossa hän oli jälleen hävinnyt heidän näkyvistään, ja
he voivat kuulla vain hänen kumajavat askeleensa portailta. Palatessaan
hänellä oli ihanan kiiltävä turkiseläimen nahka kädessään. "Karhu on
tulijaislahja teidän isällenne, mademoiselle", sanoi hän. "Tämän toin
Amerikasta teille itsellenne. Eihän se paljonkaan arvoinen ole, mutta
voihan siitä tehdä teille nahkasäärykset tai käsipuuhkan."
Adele huudahti ihastuksesta, kun hänen hyväilevät kätensä upposivat
syvälle nahan pehmeään karvaan. Ja syytä hänellä olikin ihailla
saalistaan, sillä harvoin sai kuningaskaan sellaisen lahjan. "Ah,
kuinka ihana tämä onkaan, monsieur", hän huudahti. "Minkä eläimen nahka
se on ja mistä olette sen saanut?"
"Se on mustakettu. Ammuin sen itse viime kierroksellani Oneidajärven
irokeesikylissä."
Neito painoi kauniin taljan poskeaan vastaan, jonka marmorinvalkea
hipiä paistoi suloisesti sen mustaa pehmeyttä vastaan. "Minua
pahoittaa, ettei isä ole täällä toivottamassa teitä tervetulleeksi,
monsieur", sanoi hän; "mutta sallikaa minun tervehtiä teitä
sydämellisesti hänen sijastaan. Teille varattu huone on yläkerrassa, ja
Pierre saattaa teidät sinne, jos haluatte."
"Minulleko huone? Mitä varten."
"No, toki — nukkuaksenne, monsieur!"
"Pitääkö minun sitten nukkua sisällä huoneessa?"
De Catinat puhkesi nauramaan nähdessään vieraan hämmästyneen naaman.
"Eihän teidän ole pakko, jollette itse tahdo", sanoi hän.
Toisen kasvot kirkastuivat oitis, ja hän astahti lattian poikki huoneen
peräikkunalle, joka antoi pihalle päin. "Ah!" hän huudahti aivan kuin
riemullisen keksinnön tehdessään: "tuollahan kasvaa pyökkipuu,
mademoiselle, ja jos saan viedä makuuhuopani sen juurelle, niin nukun
ulkosalla paljon paremmin kuin missään huoneessa. Talvisaikaan se tosin
ei käy laatuun, mutta kesällä minusta tuntuisi sisällä maatessani kuin
putoisi katto alas rinnoilleni."
"Te ette siis ole kaupunkilainen?" kysyi de Catinat.
"Isäni asuu New Yorkissa — aivan Peter Stuyvesantin lähinaapurina,
josta varmastikin lienette kuullut puhuttavan. Isä on hyvin karaistunut
mies, ja häntä se ei pahoin rasita, mutta minä saan jo tarpeekseni
parista yöstä peräkanaa Albanyssa tai Schenectadyssa käydessäni. Koko
ikäni olen näet elänyt metsissä."
"Olen varma, että isäni sallii teidän nukkua missä tahdotte ja tehdä
mitä itse haluatte, kunhan vain olette tyytyväinen.
"Kiitän teitä, neiti. Lähden siis viemään kapineeni pihalle ja
ruokkimaan hevostani."
"Ei, sen tekee Pierre."
"Minäkö antaisin ratsuni vieraan haltuun! Olen tottunut huolehtimaan
siitä itse."
"Sitten lähden kanssanne", sanoi de Catinat. "Minulla on pari sanaa
sanottavana teille. Näkemiin siis, Adele, huomiseksi."
Molemmat nuoret miehet lähtivät yhdessä portaita alas, ja kaartilainen
seurasi vierasta pihalle. "Teillä on ollut tänään pitkä matka", hän
sanoi.
"Niin on — Rouenista saakka."
"Oletteko väsyksissä?"
"Ei; minua harvoin väsyttää."
"Olkaa sitten neidin parissa, kunnes hänen isänsä palasi kotiin."
"Miksi tätä pyydätte?"
"Siksi että minun täytyy lähteä, ja hän saattaa kukaties tarvita
suojelijaa."
Muukalainen ei vastannut mitään vaan nyökkäsi, ja heittäen mustan
takkinsa yltään hän rupesi voimakkaasti hankaamaan ratsunsa rapaisia ja
hiestyneitä kupeita.
Toinen luku.