Jo Berliinissä olin kuullut uutisen, että valtioneuvos Edvard Hjelt
oli elokuun lopussa saapunut Tukholmaan Siinä oli meillä nyt se
mies, jota tarvittiin. Hän pystyisi saattamaan järjestömme kuntoon
ja ennen kaikkea asettamaan vaakaan arvovaltansa ja diplomaattisen
kykynsä saadakseen aikaan sitovan sopimuksen saksalaisten kanssa. Me
asettuisimme mielellämme hänen johtonsa alaisiksi; ainakin aioin minä
tehdä niin.
Pari päivää Tukholmaan palaamiseni jälkeen sain pahanlaisen
kurkkutulehduksen. Kun olin parantunut ja jälleen saatoin ottaa osaa
työhön, tuntui kaikki olevan ennallaan. Valtuuskunta piti kokouksiansa
ja asetti valiokunnan laatimaan suunnitelmaa edustuksen järjestämiseksi
Berliiniin. Eräänä päivänä lokakuun alussa kummastutti minua Hjeltin
ehdotus, että valtuuskunta hajoitettaisiin ja toiminta siirrettäisiin
pääasiallisesti Berliiniin. Ehdotuksen jälkimmäisen osan ymmärsin
hyvin, mutta edellistä en käsittänyt lainkaan. Viikkoa myöhemmin tuli
selvitys.
Valtuuskunnan kokouksessa 11 p:nä lokakuuta esitettiin näet eräs
Hauptzugführer Jernströmin kirjelmä, johon oli liitetty jäljennös
kirjelmästä Suomen vapauttamisjärjestöjen Tukholmassa oleville
valtuutetuille ynnä ehdotus, että maisteri Donner saisi paikan
suomalaisessa päämajassa Tukholmassa. Mitkä valtuutetut ja mikä
päämaja? Jernströmin kirjelmä oli jätetty Erichille. Meidän
innokkaisiin kysymyksiimme vastasi tämä kaksi viikkoa sitten
Hjeltiltä saaneensa tiedon hänelle annetusta allekirjoittamattomasta
valtakirjasta. Toisten valtuutettujen nimiä ei hän katsonut voivansa
ilmoittaa. Yleinen kummastus!
Hjelt ei ollut läsnä kokouksessa. Minä matkustin Södertäljeen, missä
hän asui Skogshöjdenillä. Nyt sain kuulla, mitä todellisuudessa oli
tapahtunut. Sama järjestö, jonka kanssa me olimme yhteydessä, —
Hjelt kutsui sitä pääneuvostoksi — oli antanut valtakirjat hänelle
sekä Erichille, eversti Mexmontanille ja kahdelle henkilölle, jotka
saapuisivat Helsingistä, neuvotteluihin Saksan edustajain kanssa
molemminpuolisista toivomuksista ja velvoituksista. Se oli siis, sanoi
valtioneuvos, hetkellinen erikoistehtävä, eikä missään suhteessa
rajoittaisi valtuuskunnan toimintaa. Minä huomautin, että sitä vastaan
ei ole mitään muistuttamista ja että Helsingissä olevat johtajat
tietenkin voivat vapaasti päättää sellaisista toimenpiteistä. Mutta
minkävuoksi on päätöstä pidetty salassa valtuuskunnalta, joka tähän
saakka on hoitanut kaikkia asioita ulkomailla, lukuunottamatta muutamia
pelkästään sotilaallisia? Onhan sillä toki oikeus saada tieto niin
tärkeästä toimenpiteestä. Mitään selvää vastausta en saanut, enkä
tänäkään päivänä tiedä, mitä minun on ajatteleminen tästä omituisesta
menettelystä. Oliko valtuuskunta julistettu hajoitetuksi? Ei, sillä
silloin se varmaan olisi meille ilmoitettu. Vai oliko katsottu
suunniteltujen neuvottelujen olevan sitä laatua, että tarvittiin
erityisiä valtuutettuja niitä käymään ja että valtuuskunta oli
pidettävä niiden ulkopuolella? Arvatenkin oli asianlaita se. Myöhemmin
kävi ilmi, että sopimuksen valtuutettujen valitsemisesta olivat
tehneet valtioneuvos Hjelt ja se edustaja kapteeni Crantz, jonka
Saksan yleisesikunnan valtiollinen jaosto vartavasten oli lähettänyt
Tukholmaan tässä tarkoituksessa. Joka[88] Joka tapauksessa saimme
ennen pitkää tietää, että ainakin A.K. Helsingissä oli luullut, että
valtuuskunnalla oli ollut tieto toimenpiteestä. Sen ilmoitti meille
toht. Eino Suolahti, joka paria päivää myöhemmin saapui Tukholmaan
neljäntenä valtuutettuna. Viides oli ratsumestari Mauritz Gripenberg.
Myöhemmin järjestettiin niin, että valtuuskunnan puheenjohtaja
vapaaherra von Bonsdorff otettiin lisäjäseneksi. Maisteri Donner toimi
valtuutettujen sihteerinä.
Nyt sai valtuuskunta tietää, mistä oli kysymys. Valtakirjan mukaan,
jonka valtioneuvos Hjelt luki meille lokakuun 15 päivänä, oli
neuvoteltava saksalaisten kanssa siitä, että Saksa tunnustaisi
Suomen itsenäiseksi valtioksi ja saattaisi liittolaisensa tekemään
samoin. Suomi tulisi Saksan liittolaisena panemaan pystyyn oman
armeijan ja ottamaan osaa sotaan Venäjää vastaan Saksan kannattamana.
Valtuutetuille annettiin niinikään tehtäväksi koettaa saada Ruotsilta
Suomen riippumattomuuden tunnustus. [89] Sitäpaitsi saimme kuulla, että
Suomen armeijan ylipäälliköksi oli valittu eversti Mexmontan.
Uusille valtuutetuille annettu tehtävä oli totisesti vaikea.
Hiljaisuudessa ajattelin, että suunnitelman tekijöillä oli ollut
jokseenkin sangviininen käsitys asemasta. Oliko tila tosiaan
sellainen, että saatoimme neuvotella Saksan ja Ruotsin kanssa Suomen
tunnustamisesta riippumattomaksi valtioksi? Kotimaassahan juuri nyt
täyttä päätä laadittiin ehdotusta valtiosäännöksi, joka edellytti
Suomen jatkuvaa yhteyttä Venäjän kanssa. — Se tehtävän poliittisesta
puolesta. Lupaavimmilta näyttivät toiveet sotilaallisesta yhteistyöstä
Saksan kanssa. Kuinka tahansa: ainahan sopi yrittää, emmekä saattaneet
muuta kuin toivottaa valtuutetuille menestystä.
Tukholman järjestön asema oli kuitenkin tullut kestämättömäksi. Mitä
uudet valtuutetut toimittivat tehtävänsä täyttämiseksi, jäi useimmille
vanhan valtuuskunnan jäsenille tietämättömäksi, eikä myöskään
tiedetty, kuinka pitkälle sen toimivalta nyttemmin ulottui. Tehden
täysin johdonmukaisen päätelmän lausui vapaaherra von Bonsdorff, että
valtuuskunta oli lakannut olemasta Suomen järjestöjen edustajana.
Yksi sen jäseniä, toht. Sivén, teki siitä päätöksensä ja ilmoitti
eroavansa. Hän matkusti pari viikkoa myöhemmin Berliinin kautta
Libauhun toimimaan pataljoonan lääkärinä. Valtuuskunta kokoontui
kuitenkin edelleen entiseen tapaan. Lokakuun 29 p:nä valittiin maisteri
Bertel Appelberg vakinaiseksi jäseneksi. Kun päätösvaltainen määrä
valtuuskunnan jäseniä oli Berliinissä, kokoontui se myöskin siellä.
Niinpä esim. pidettiin siellä marraskuun 23 p:nä kokous, jossa
päätettiin Berliinin edustuksesta. Mutta oli kuitenkin selvää, että
koko laitos nyttemmin oli menettänyt keskeisen merkityksensä. Meidän
edustuksessamme niin Saksassa kuin Ruotsissakin vallitsi täydellinen
sekasorto, kun toinen toisensa jälkeen saapui Helsingistä varustettuna
enemmän tai vähemmän pätevillä valtakirjoilla. Näin oli laita vieläpä
Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin. Aina siihen saakka, kunnes
oloihin tuli järjestys, kun perustettiin Berliinin ja Tukholman
lähetystöt, senjälkeen kun Saksa ja Ruotsi olivat tunnustaneet Suomen
riippumattomuuden. Joulun aikaan, jolloin oleskelin Helsingissä,
päätettiin eräässä A.K:n kokouksessa, että minun piti ilmoittaa
Tukholmaan, että valtuuskunta oli lakkautettu. Silloin selvisi paljon,
joka minulle siihen saakka oli ollut hämärää. Jo syyskuussa, sanottiin
minulle, oli A.K. päättänyt, että Berliinin edustuksen muodostaisivat
valtioneuvos Hjelt ja minä sekä kaksi muuta henkilöä.
Tämä sisäinen järjestökysymys, joka oli pannut meidän kaikkien päämme
pyörälle, väistyi kuitenkin kokonaan syrjään niiden ratkaisevain
tapausten tieltä, jotka toinen toisensa jälkeen syksyn kuluessa
sattuivat: eduskuntavaalit, marraskuun lakko, sosialidemokraattien
ja porvarillisten välien särkyminen, itsenäisyysjulistus ja
kansalaissodan syttymisen uhkaavat merkit, sekä samanaikaisesti
saksalaiset aselähetykset, sopimus Ludendorffin kanssa, suojeluskuntain
järjestäminen ja valmistelut jääkäripataljoonan kotiin lähettämiseen.
Se, mitä minä kaikessa tässä saatoin tehdä suuren asian hyväksi, ei
ollut suurta. Sotilasasioiden kanssahan en ota pitkään aikaan ollut
missään tekemisissä enkä enää ollut poliittisen työn keskustassa.
Kuitenkin on muistiinpanoihini merkitty elämyksistäni tänä aikana yhtä
ja toista, mikä kukaties voi kiinnostaa lukijaa.
Tukholma oli edelleenkin erinomainen poliittinen tähystyspaikka.
Kuten ennenkin, tulin siellä kosketuksiin eri kansallisuuksiin ja
eri puolueihin kuuluvien poliitikkojen kanssa. Niinpä esim. tapasin
syyskuussa tunnetun puolalaisen duumanjäsenen Lednickin. Erittäin
kuvaavaa oli, mitä hän keskustelun kuluessa lausui Suomesta. Hän ei
oikeastaan siinä esittänyt omia mielipiteitään, vaan venäläisten
katsantokantaa. Eduskunnan päätöstä olla alistamatta heinäkuun 18
p:n lakia (valtalakia) Venäjän hallituksen vahvistettavaksi, sanoi
hän Pietarissa pidettävän uhkahaasteena. Muutoinkin oli vaarallista
herättää sitä käsitystä, että Suomi tahtoo päästä irti Venäjästä Saksan
avulla. Meidän täytyy välttämättä kumota se käsitys, että Suomen
vapausliike on vain saksalaisten puuhaa. Sitäpaitsi on vaarallista
turvautua Saksaan, sillä sodan jälkeen tulee todennäköisesti tehtäväksi
liitto Venäjän ja Saksan välillä ja silloin tulee jälkimmäinen
valtakunta uhraamaan Suomen. Jos Suomi nyt rikkoo välinsä Venäjän
demokratian kanssa, jää maa tuonnempana ilman suojaa Saksaa vastaan.
Meidän on nyt asetuttava Venäjän demokratian puolelle taikka
myöskin avoimesti työskenneltävä Venäjän hajoittamiseksi. Kuten
näkyy, oli puolalainen poliitikko tähän aikaan vallalla olleiden
ympärysliittolaisnäkökantain puhetorvena ja varmaankin ilmaisi hän
samalla ne mielipiteet, jotka Suomesta olivat vallalla Kerenskin
piireissä.
Aivan toinen ääni kellossa oli bolshevistisella taholla. Lokakuun 24
p:nä olin pitkässä keskustelussa bolshevikki Radekin kanssa, joka
keväästä saakka oli oleskellut Tukholmassa jonkinlaisena puolueensa
edustajana. Jo keväällä hän oli sanonut minulle, että Suomen tietenkin
täytyy saada tulla itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Nyt toisti
hän vain saman lauseensa, kuitenkin sillä kuvaavalla ja sumealla
lisäyksellä, että Suomen vapautta ei voida turvata kansainvälisillä
sopimuksilla vaan sen kansallisten laitosten täydellisellä
kansanvaltaistuttamisella. Merkillisempää oli, mitä Radek lausui
bolshevikkien suunnitelmista ja toiveista ylimalkaan. Tila Venäjällä,
sanoi hän, on erittäin arveluttava, kun nyt kävi ilmi, että Saksa aikoo
asettua Venäjän vallankumousta vastaan. Bolshevikit ovat kuitenkin
päättäneet puolustaa Pietaria, koska pääkaupungin kukistus merkitsisi
vallankumouksen loppua. Joka tapauksessa tulisivat bolshevikit valtaan
kahden, kolmen viikon kuluttua. He tulisivat silloin heti katkaisemaan
välinsä ympärysliiton kanssa ja ryhtymään rauhanneuvotteluihin.
Kysymyksen valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien asemasta
ratkaisisivat bolshevikit Venäjän sisäisenä kysymyksenä kansojen
täydellisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaan. He suostuisivat
ottamaan tämän kysymyksen rauhanneuvotteluiden ohjelmaan ainoastaan
sillä ehdolla, että myöskin Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykset
samalla otettaisiin käsiteltäviksi. Todennäköistä kuitenkin on,
että Saksan rauhanehdot havaittaisiin mahdottomaksi hyväksyä. Mutta
bolshevikit tulisivat kuitenkin jatkamaan kulkuansa sillä tiellä, jolle
he ovat astuneet, varmoina siitä, että maailmanvallankumous on ovella.
Venäjällä hajoitettaisiin vanha yhteiskunta maata myöten. Se tulee
maksamaan hirvittävän paljon verta, mutta vanhan raunioille rakennetaan
uusi yhteiskunta Marxin oppien mukaisesti. Samoin tulee käymään
kaikissa muissa maissa; siitä oli Radek vakuutettu.
Kahta viikkoa myöhemmin olivat bolshevikit todella kukistaneet
Kerenskin hallituksen ja vähän sen jälkeen alkoivat rauhanneuvottelut.
Silloin ilmeni, että Saksan rauhanehdot tosiaan olivat mahdottomat
hyväksyä, niin että neuvottelut keskeytettiin — juuri oikeaan aikaan,
jotta Saksan rynnistys Viroon ja avunlähetys Suomeen kävi mahdolliseksi
— jota mahdollisuutta Radek muuten niin ihmeellisen selvänäköisissä
ennusteluissaan ei ollut ottanut huomioon. Nuoren bolshevikkijohtajan
koko esiintymisessä ja tyynessä, melkein peloittavan kylmäverisessä
puheessa oli häikäilemätöntä määrätietoisuutta, joka sai minut
aavistamaan, että juuri näillä miehillä on Venäjän kohtalo käsissään
eikä niillä lörpöttelevillä idealisteilla, joiden tyypillinen edustaja
Kerenski oli.
Erään näitä jälkimmäisiä tapasimme joulukuun alussa. Se oli tunnettu
menshevikkijohtaja Axelrod. Bertel Appelberg, joka kävi hänen luonaan,
kuuli hänen lausuvan kovia sanoja Venäjän vieraista kansallisuuksista
ja niistä esteistä, joita nämä olivat vyöryttäneet vallankumouksen
tielle avoimesti osoittamallaan separatismilla. Sen sijaan, että
itsekukin nyt ajatteli omaa pientä maataan, olisi niillä pitänyt
olla laajempi ja suurpiirteisempi käsitys vallankumouksesta, joka on
käännekohtana Euroopan sivistyksen historiassa. Eristäytymistoimillaan
edistivät he bolshevikkien asiaa ja samalla vastavallankumouksellisten
virtausten voiman kasvamista. Jos vieraat kansallisuudet lojaalisesti
olisivat työskennelleet vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi,
olisi perustava kansalliskokous varmaan mielellään suostunut siihen,
että itsekukin määrää oman tulevaisuutensa. Nyt sitä vastoin tulisi
tämä kokous todennäköisesti olemaan natsionalistinen, ja silloin
saattaa tapahtua, että Venäjä panee kovan kovaa vastaan. Porvarillisten
suomalaisten separatismin ymmärsi Axelrod sangen hyvin, mutta meidän
sosialidemokraattejamme hän moitti mitä ankarimmin. He olivat ennen
nauttineet suurta arvoa Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa
mutta olivat nyt menettäneet heidän myötätuntonsa. He toimivat tosin
yhdessä bolshevikkien kanssa, mutta heidän katsantokantansa ei ollut
bolshevistinen, vaan kansallisporvarillinen, he kun ensi sijassa
olivat ajatelleet vapaan Suomen luomista eivätkä kansainvälisten
sosialidemokraattisten aatteiden toteuttamista. Mitä bolshevikkeihin
tulee, ei Axelrod uskonut heidän pysyvän vallassa pitkääkään aikaa.
He olivat saavuttaneet vaikutusvaltansa pääasiassa sillä, että olivat
luvanneet kansalle välittömän rauhan. Nyt oli kuitenkin kokonainen
kuukausi kulunut eikä lupausta ollut täytetty. Tyytymättömyys
bolshevistiseen sekasortoon kasvoi päivä päivältä, kuten vaalitkin
perustavaan kansalliskokoukseen osoittivat. Vallankumouksen
saavutuksiin innostuneena ei Axelrod voinut kuvitella mielessään,
että hänen bolshevistiset vastustajansa eivät välittäisi vähääkään
siitä, mitä perustava kansalliskokous haluaa, vaan tulisivat
kylmäverisesti kukistamaan sen pistimillä. Myöskin käsitystänsä Suomen
sosialidemokraattien kansallisporvarillisesta katsantokannasta hänen
oli pian oikaistava.
Joulukuussa, jolloin Axelrod lausui tämän meidän kannaltamme
optimistisen käsityksen, oli Suomessa useinkin jo sattunut
tapahtumia, jotka olivat supistaneet miltei olemattomiin toiveet,
että isänmaallismieliset sosialidemokraattimme saisivat ylivallan
äärimmäispunaisista isänmaattomista aineksista. Vielä lokakuussa
emme me aktivistit olleet luopuneet sangviinisesta uskostamme
yhteistoimintaan suuren vasemmistopuolueemme kanssa. Eräässä
raportissa, jonka minä lokakuun 8 p:nä lähetin Berliiniin, lausuin
tosin huolestumiseni sen johdosta, että sosialidemokraattimme olivat
liittyneet venäläisiin aatetovereihinsa, mutta huomautin kuitenkin,
että he pitävät kiinni itsenäisyysvaatimuksesta, mikähän on pääasia.
Samalla ilmaisin huoleni porvarillisten »maltillisesta ryhmästä»
ja sen neuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa. Kun lokakuun
31 p:nä matkustin Berliiniin, olin vielä vanhalla kannallani:
yhteistoimintaa viimeiseen saakka sosialidemokraattien kanssa suuren
päämäärän saavuttamiseksi. Katkeraa minulle oli, kun minun myöhemmin
tämän neliviikkoisen oleskeluni aikana Berliinissä täytyi ilmoittaa
saksalaisille ystävillemme, kuinka asiat nyt Suomessa kehittyivät.
Mikä häpeä olikaan suomalaisten nimelle, että meidän lakkoilevat
työmiehemme, kuten kirjoitin eräässä raportissa marraskuun 30 p:nä,
olivat »käyttäneet venäläisten sotamiesten pistimiä terrorisoidakseen
vastustajiansa»! Mutta tätä surullista totuutta ei voinut salata.
Omituista oli panna merkille, mille kannalle Saksan mielipide asettui
toisaalta Venäjän bolshevikkivallankumouksen, toisaalta meidän
sosialidemokraattiemme menettelyn suhteen. Eräässä yksityiskirjeessä
toht. W. Zilliacukselle marraskuun 30 p:nä esitin Berliinissä saamiani
vaikutelmia seuraavalla tavalla:
»Yleensä oltiin taipuvaisia antamaan bolshovikeille tunnustusta heidän
rauhanharrastustensa vuoksi ja sivuuttamaan se tosiasia, että heidän
puolueensa on asettunut mitä jyrkimmin vastustamaan koko porvarillista
järjestystä. Sen mukaisesti arvosteltiin Suomen sosialidemokraattista
vallankaappausta ja suurlakkoa enimmäkseen suopeasti. Niinpä
esimerkiksi selitti lähetystöneuvos Nadolny, joka ulkoministeriössä
oli tullut Pourtalésin seuraajaksi Venäjän ja pohjoismaiden asiain
esittelijänä, että Suomen sosialidemokraatit olivat noudattaneet
viisasta politiikkaa, kun he liittymällä bolshevikkeihin olivat
pyrkineet ja myöskin onnistuneet ajamaan itsenäisyysliikettä hyvän
matkan eteenpäin. Kuitenkin ovat myöhemmin saapuneet sanomat
väkivallantöistä vaikuttaneet epäedullisesti ja vielä epäedullisemman
vaikutuksen tekivät tiedot porvarien ja sosialidemokraattien
äärettömän jyrkästä vastakkaisuudesta.»
Pitkä oleskeluni Berliinissä ei kulunut yksinomaan raporttien
kirjoittamiseen. Minä olin ottanut suorittaakseni kaksi päätehtävää.
Toinen oli propagandan teko sen ajatuksen hyväksi, että saksalaisen
sotaväen pitäisi yhdessä meidän jääkäripataljoonamme kanssa heti
miehittää Ahvenanmaa. Tämän toimenpiteen suotavuudesta oli valtuuskunta
jo kauan ollut yhtä mieltä — se suunnitelmahan oli yhtä vanha kuin
maailmansota — ja minä tiesin, että myöskin uudet valtuutetut toimivat
samaan suuntaan. Minä puhuin asiasta Nadolnyn kanssa ulkoministeriössä
ja everstiluutnantti Buchfinckin kanssa, joka oli esikuntapäällikkö
Riian rintamalla ja suoranaisissa mieskohtaisissa kosketuksissa
kenraali Ludendorffin kanssa. Heidän kehoituksestaan jätin marraskuun
8 p:nä everstiluutnantti Buchfinckille yksissä neuvoin toht. Sivénin
kanssa kirjoittamani memorandumin ja laadin senjälkeen yhdessä eversti
W. Thesleffin, joka äskettäin oli saanut luvan tulla Berliiniin
Riiasta, missä hän oli joutunut saksalaisten vangiksi, sekä luutnantti
von Gerichin kanssa yksityiskohtaisen esityksen, joka marraskuun 16
p:nä jätettiin amiraaliesikunnalle suureen päämajaan toimitettavaksi.
Esitystä perusteltiin osittain sotilaallisilla, osittain poliittisilla
syillä. Oli näet tunnettua, että mahtavia voimia oli liikkeellä, jotta
saataisiin Ruotsi miehittämään Ahvenanmaa ympärysvaltain eduksi,
mikä toimenpide olisi ollut yksinomaan vahingoksi Suomelle, sitä kun
varmaan ei olisi sidottu mihinkään toimeen Suomen eduksi, vaan se
olisi vain riistänyt meiltä tuon tärkeän saariston omistuksen. Meidän
ehdotuksemme sisälsi siis strateegisesti ja poliittisesti Suomelle ja
Saksalle yhtä edullisen vastavedon. Jos se olisi toteutettu, olisi
muun muassa jääkäripataljoonamme, joka nyt oli toimettomana Libaussa,
saanut erinomaisen asemapaikan tulevia tehtäviä odotettaessa, ja moni
seikka olisi muodostunut toiseksi vapaussodassamme. On huomautettava,
että meidän esityksemme oli täydessä sopusoinnussa sen promemorian
kanssa,[90] jonka marraskuun 18 p:nä valtioneuvos Hjelt ja vapaaherra
von Bonsdorff jättivät kapteeni von Hülsenille suureen päämajaan
toimitettavaksi. Aloitteen tähän viimeksimainittuun esitykseen oli
tehnyt maisteri Fabritius eräässä valtuuskunnan kokouksessa Tukholmassa
ennen Hjeltin ja Bonsdorffin lähtöä.
Toinen tehtävä oli koettaa saada Saksan hallitus valtuuttamaan meidän
edustajamme lähettämään Suomeen luottamuksellinen tieto, että Saksa,
heti kun eduskuntamme on julistanut Suomen itsenäiseksi, tulisi
julkisesti ja virallisesti tunnustamaan Suomen riippumattomaksi
valtioksi. Tämäkin oli vanha suunnitelma — kuinka usein olikaan
aikaisemmin ollut puhetta tällaisesta sitoumuksesta Saksan puolelta!
— Mutta se voitiin nyt rakentaa aivan toiselle ja reaalisemmalle
perustalle kuin ennen. Minä panin kysymyksen vireille käydessäni
Nadolnyn luona ulkoministeriössä marraskuun 6 p:nä. Hän vastasi
minulle olevansa varma, että me voisimme saada semmoisen selityksen
Saksan hallitukselta, ja pyysi meitä jättämään kirjallisen esityksen
asiasta. Samanlaisen tiedon sai professori Erich käydessään Nadolnyn
luona paria päivää myöhemmin. Ne valtuuskunnan jäsenet, jotka silloin
olivat Berliinissä — Erich, Sario, Sivén ja minä — kokoontuivat nyt
ja päättivät ryhtyä toimeen. Minä kirjoitin esityksen ulkoministeri
von Kühlmannille osoitetun kirjeen muodossa ja Erich laati ehdotuksen
Saksan hallituksen puolesta annettavaksi selitykseksi. Asiakirjan
tarkastimme ja allekirjoitimme me kaikki neljä, ja marraskuun 12
p:nä jätettiin se lähetystöneuvos Nadolnylle, joka lausui siitä
tyytyväisyytensä.
Tällä välin oli yleisesikunnan poliittisessa jaostossa toimiva
kapteeni von Hülsen marraskuun 2:sena päivätyssä kirjeessä pyytänyt
valtioneuvos Hjeltiä saapumaan Berliiniin suomalaisen valtuuskunnan
valtuuttamana edustajana (siis katsoivat Saksan viranomaiset
edelleenkin valtuuskuntaa johtavaksi ja määrääväksi laitokseksi meidän
puoleltamme) selvittämään väärinkäsitystä eversti Mexmontanin ja
poliittisen jaoston välillä, joka muun muassa johtui jääkäripataljoonan
maihinnousua Suomeen koskevan suunnitelman epäonnistumisesta. Hjelt
saapui nyt 15 p:nä ja seuraavana päivänä vapaaherra von Bonsdorff.
Heidän aikomuksensa oli nyt saada aikaan saksalaisten kanssa se
yleissopimus, joka tuntui yhä välttämättömämmältä, kuta pitemmälle aika
kului. Marraskuun 18 p:nä pidettiin ulkoministeriössä neuvottelukokous,
johon meidän puoleltamme ottivat osaa Hjelt, von Bonsdorff ja Erich
sekä saksalaisten puolelta Nadolny, kapteeni Püschel, Steinwachs ja von
Hülsen. Minä olin ajatellut, että sitä kysymystä, joka oli esitetty
Erichin, Sarion, Sivénin ja minun allekirjoittamassa kirjelmässä,
käsiteltäisiin tässä neuvottelukokouksessa. Käydessäni sittemmin
Nadolnyn luona sainkin kuulla, että hän huomauttaakseen läsnäoleville
yleisesikuntaupseereille, että ulkoministeriö oli valmis kannattamaan
meidän asiaamme, nimenomaan oli kysynyt Hjeltiltä ja von Bonsdorffilta,
oliko jokin poliittinen toimenpide Saksan puolelta Suomen eduksi
nykyjään toivottava. Siihen olivat nämä vastanneet, että sotilaallinen
toiminta nyt on tärkein. Nadolny oli siitä ilmeisesti tehnyt sen
johtopäätöksen, että Hjelt ja von Bonsdorff eivät halunneet Saksan
hallituksen puolelta sellaista selitystä, jota me olimme ehdottaneet.
Muuten, sanoi hän minulle, oli hän omalta kohdaltaan taipuvainen
pitämään sitä tarpeettomana, kun näet Suomen sosialidemokraatit
tulisivat työskentelemään itsenäisyysvaatimuksen toteuttamiseksi
ulkonaisesta painostuksesta riippumatta. Siihen huomautin minä,
että virallinen lausunto Saksan taholta Suomen riippumattomuuden
hyväksi, tosin ei tällä hetkellä ollut sovelias, mutta että oli sitä
tarpeellisempaa antaa tukea riippumattomuuspyrinnöillemme sellaisella
luottamuksellisella tiedonannolla, jota me olimme ehdottaneet.
Kun minä seuraavana päivänä kerroin keskusteluni Nadolnyn kanssa
Hjeltille, sanoi tämä minulle, että Nadolny oli käsittänyt hänet
väärin. Että niin todellakin oli ollut laita, totesi Hjelt
käydessään uudelleen Nadolnyn luona. Asiaa oli kuitenkin nyttemmin
vaikea muuttaa, kun Nadolny jo oli lähettänyt esityksemme suureen
päämajaan ynnä tiedon, että Hjelt ja von Bonsdorff katsoivat, että
toimenpiteet olisivat keskitettävät sotilaallisiin toimenpiteisiin.
Minulla ei ole tietoa, otettiinko meidän esityksemme keskustelun
alaiseksi neuvotteluissa kenraali von Bartenwerfferin kanssa, jonka
Ludendorff oli lähettänyt Berliiniin Suomen asioissa, sekä Hjeltin
ja von Bonsdorffin historiallisesti merkityksellisellä käynnillä
Ludendorffin luona Kreuznachissa marraskuun 26 p:nä. Se päätös,
joka tehtiin viimemainitussa tilaisuudessa, sisälsi kuten tunnettua
seuraavaa. Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehtäisiin aselepo,
tulisi Suomi vaatimaan itsemääräämisoikeutta ja venäläisen sotaväen
poistamista maastamme. Tämän yhteydessä lausuttaisiin virallisesti
julki toivomus, että Saksa kannattaisi näitä Suomen pyrkimyksiä.
Kenraali Ludendorff puolestaan vaikuttaisi siihen, että vaatimusta
venäläisen sotaväen poistamisesta Suomesta kannatettaisiin aselepo- tai
rauhanneuvotteluissa. Suomessa pantaisiin pystyyn miliisi, jo alkanutta
aseiden lähetystä jatkettaisiin ja meidän jääkäripataljoonamme
siirrettäisiin Suomeen.[91] Pääajatus Erichin, Sanon, Sivénin
ja minun aikaisemmin jättämässä esityksessä — luottamuksellinen
Saksan kannatuksen lupaus Suomen rohkaisemiseksi julistautumaan
riippumattomaksi — tuli siis, vaikka muutetussa muodossa, ilmaistuksi
kenraali Ludendorffin kanssa tehdyssä sopimuksessa. Se ehdotus
Ahvenanmaan saariston miehittämiseksi, joka oli tehty toht. Sivénin
ja minun everstiluutnantti Buchfinckille jätetyssä esityksessäni sekä
eversti Thesleffin, luutnantti von Gerichin ja minun kirjelmässä
marraskuun 16 p:ltä samoin kuin valtioneuvos Hjeltin ja vapaaherra
von Bonsdorffin marraskuun 18 p:nä jätetyssä promemoriassa, ei
sitävastoin saavuttanut kenraali Ludendorffin hyväksymistä. Marraskuun
26 p:nä tehdyssä päätöksessä sanottiin siitä vain lyhyesti, että se
ei voi tulla kysymykseen tänä vuonna, mutta että sellaisen yrityksen
toteuttamismahdollisuudet seuraavana vuonna ovat suotuisat.
Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu
Suomen kysymyksestä tapahtunut suuressa päämajassa, joka silloin oli
Plessissä. Se mies, Fredrik Wetterhoff, joka silloin ajoi Suomen asiaa
Saksan yleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä
jossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. Mutta
voitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja von Bonsdorff
saavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26 p:nä 1917,
ylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24 p:nä
1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenayn taivutetuksi
jääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä
milloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä
Saksassa muodostettu suomalainen joukko?
Kun sanon, että Wetterhoff oli kaikkein unohtama, ei tämä ole aivan
täsmällistä. Jääkärit eivät olleet häntä varmastikaan unohtaneet ja
myöskin saksalaisissa piireissä muisteltiin nyt hänen ansioitaan.
Marraskuun alussa kertoi eräs suomalainen minulle, että hän
uikoministeriössä ja samoin sotaministeriössä oli kuullut lausuttavan,
että Wetterhoff pitäisi nyt asettaa jälleen entiseen toimeensa
suomalaisen toimiston johtajaksi. Odotettiin sellaista anomusta meidän
puoleltamme. Mutta se oli tietenkin mahdoton nykyisen valtakauden
aikana.
Muun toimintani Berliinissä voin kuvata muutamalla sanalla. Kirjoitin
useita artikkeleita saksalaisiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin.
Yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa tein esityksiä amiraaliesikunnalle
ja ulkoministeriölle semmoisen sitoumuksen aikaansaamiseksi, että
Saksan laivasto ei kohtelisi elintarvelastissa Suomeen kulkevia aluksia
vihollisvaltiolle kuuluvina aluksina. Luulen esityksen johtaneen
tulokseen. Paroni von der Roppin ja hänen avustajansa von Eckardtin
kanssa olin paljon yksissä. Von der Roppin toimistossa Neutrale
Korrezpondenz oli erityinen huone varattu suomalaisia varten. Von der
Roppin kautta sain kutsun erääseen Hotel Continentalin tavanmukaiseen
keskustelukokoukseen. Läsnäolijoiden joukossa oli ruhtinas Löwenstein,
kenraali von Kluck, ruhtinas Henckell-Donnersmarck, valtiopäivämies
Friedrich Naumann, kreivi Manteuffel, Vossische Zeitungin toimittaja
Bernhard ja useita upseereja sekä muutamia puolalaisia, liettualaisia
ja ukrainalaisia. Kokouksessa, jonka avasi paroni von der Ropp, pidin
esitelmän aiheesta Venäjä ja Suomen riippumattomuus. Esittämäni
näkökohdat kohtasivat kuitenkin aika paljon vastarintaa. Erikoisen
ankarasti ahdisti minua Bernhard, joka esitti tunnettuja aatteitansa
siitä, että Englanti oli päävihollinen ja että Venäjää, joka oli Saksan
luonnollinen liittolainen, ei saa heikentää. Useimmat läsnäolijoista
katsoivat minun kuitenkin olevan oikeassa. Mielenkiintoista oli todeta
toisaalta puolalaisten ja toisaalta liettualaisten ja ukrainalaisten
kiivas ottelu. Von der Ropp asettui lämpimästi jälkimmäisten puolelle.
Juuri tähän aikaan saavutti von der Ropp Liettuan esitaistelijana
suuren menestyksen, kun hänen onnistui saada aikaan, että maa sai oman
kotimaisen hallituksen, toistaiseksi Landesrat-nimisen.
Ylimalkaan saatoin havaita, että mielenkiinto Suomea kohtaan oli
poliittisissa piireissä voimakkaasti nousemassa. Friedrich Naumann,
joka käydessäni hänen luonaan elokuussa oli Suomen asioista niin vähän
perillä, ettei tiennyt edes oliko jääkäripataljoonaamme olemassakaan,
oli nyt tulisesti innostunut meidän asiaamme. Hän selitti olevansa
valmis kutsumaan koolle enemmistöön kuuluvien valtiopäivämiesten
kokouksen keskustelemaan Suomen asiasta. Siinä oli ilmeisesti laaja
työala meidän propagandallemme. Ei riittänyt, että meillä oli armeijan
ylin johto puolellamme. Saattoihan tapahtua, että saksalainen apuretki
viime hetkessä joutuisi karille valtiopäiväin puolelta ilmenevän
vastarinnan vuoksi. Kuten tunnettua, oli tosiaankin vähällä niin käydä
maaliskuussa 1918.[92]
* * * * *
Marraskuun 28 p:nä olin jälleen Tukholmassa. Siellä oli parhaillaan
Ahvenanmaata koskeva väittely kiivaimmillaan. Leon Ljunglund oli Nya
Dagligt Allehandassa asettunut puoltamaan Ahvenanmaan yhdistämistä
Ruotsiin. Minä olin hänen kanssaan pitkissä keskusteluissa asiasta,
mutta minun täytyi todeta, että emme voineet siinä suhteessa päästä
yksimielisyyteen. Ljunglundin mielestä oli Ruotsilla oikeus vaatia
Ahvenanmaata itselleen, koska saaristo ennen aina oli kuulunut
Ruotsille (?) ja ainoastaan onnettoman sattuman kautta oli joutunut
Haminan rauhassa emämaasta irroitetuksi. Sitäpaitsi oli meidän
puoleltamme epäjohdonmukaista vastustaa ahvenanmaalaisten toivomusta
päästä Ruotsin yhteyteen, kun me omasta puolestamme vetosimme kansojen
itsemääräämisoikeuteen. Kuten näkyy, olivat ruotsalaisten pääargumentit
jo valmiiksi muovatut.
Eivät sentään läheskään kaikki ystävämme Ruotsissa olleet näin
jyrkällä kannalla tässä onnettomassa kiistakysymyksessä. M.m. sanoi
minulle entinen ulkoministeri amiraali Lindman, että hän ei voi yhtyä
Ljunglundin käsitykseen, että Ruotsi ilman muuta saattaisi vaatia
Ahvenanmaata. Sen saadakseen täytyy Ruotsin ehdottomasti »tehdä
jotakin Suomen hyväksi». Entinen kirkollisministeri professori Westman
meni niin pitkälle, että sanoi, että puhetta Ruotsin vaatimuksista
Ahvenanmaan suhteen on pidettävä enemmänkin romantiikkana. Pääasia
on saada kansan mieliala Ruotsissa taivutetuksi ryhtymään avustamaan
Suomea. Sitä varten pitäisi laatia juhlallinen julistus Ruotsille ja
samalla Tanskalle ja Norjalle.
Lähimpinä päivinä palaamiseni jälkeen pidettiin useita valtuuskunnan
kokouksia. Eräässä niistä joulukuun 2 p:nä teki valtioneuvos Hjelt,
joka juuri silloin oli saapunut Berliinistä, selkoa siitä, mihin
tuloksiin hänen ja von Bonsdorffin käynti suuressa päämajassa oli
johtanut. Meidän odotuksemme olivat olleet niin suurenmoisia, että
selonteko tavallansa tuntui meistä pettymykseltä. Varsinkin se seikka,
että siinä pöytäkirjassa, jonka Hjelt luki, ei ollut nimenomaista
lupausta, että Saksa tunnustaisi Suomen riippumattomuuden heti kun
se julistettaisiin, tuntui meistä (Castrénista, Fabritiuksesta ja
minusta) olevan arveluttava. Luulen kuitenkin, että arvostelimme asiaa
liian pessimistisesti. Epäilemättä olivat Hjelt ja Sario oikeassa
huomauttaessaan, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen seuraisi
sopimuksesta luonnollisena johtopäätöksenä.
Tukholmassa tapasin näinä päivinä useita helsinkiläisiä poliitikkoja,
jotka oleskelivat siellä eri tehtävissä, m.m. senaattori Paasikiven,
maanviljelysneuvos Paloheimon, toht. Törngrenin ja professori G.
von Wendtin. Viimeksimainitulta sain mielenkiintoisen kuvauksen
siitä käsityksestä, joka juuri silloin oli vallalla ympärysliiton
leirissä Suomen itsenäisyyskysymyksestä. Professori von Wendt
oleskeli Tukholmassa varustettuna laajoilla valtuuksilla senaatin
elintarvetoimituskunnalta ja oli tehtäväänsä varten neuvotteluissa sekä
Ruotsin hallituksen että ympärysvaltojen Tukholmassa olevien edustajien
kanssa. Mutta kun ympärysliiton suhtautuminen elintarpeiden hankintaan
oli kiinteästi kytketty sen sotapolitiikkaan ylimalkaan, oli hän
joutunut tekemisiin myöskin puhtaasti poliittisten kysymysten kanssa.
On tunnettua, että hän tällöin sai tilaisuuden tehdä maallemme tärkeitä
palveluksia vähän ennen ja heti jälkeen itsenäisyysjulistuksen.
Erikoisen onnellinen seikka oli tässä se mieskohtainen luottamus,
jota Englannin silloinen ministeri Tukholmassa sir Esmé Howard
osoitti hänelle. On lisättävä, että professori von Wendt nautti samaa
hyväntahtoista luottamusta Saksan ministerin puolelta.
Maanmiehiltäni sain mitä masentavimpia kuvauksia Suomessa vallitsevasta
tilanteesta. Minusta tuntui kuin kotimaassa olisi oltu aivan sekaisin
ei ainoastaan sosialidemokraattien, vaan myöskin porvarillisten
taholla. Minut valtasi vastustamaton halu matkustaa kotimaahan
näkemään, ovatko asiat tosiaan niin huonolla kannalla kuin sanottiin.
Ennen kaikkea tahdoin saada selkoa mielialasta sosialidemokraattien
keskuudessa. Ehkäpä sentään vielä oli toivoa, että maltilliset ainekset
saisivat puolueessa ylivallan. Sitäpaitsi en tahdo kieltää, että
vähitellen aloin tuntea itseni tarpeettomaksi Tukholmassa. Toimistoni
oli tosin jäljellä ja siellä tehtiin sanomalehtipropagandaa y.m.,
mutta tämä työ tuntui minusta nyttemmin olevan verraten vähäarvoista.
Berliinissä sitä vastoin vielä katsoin itselläni olevan tehtävää,
mutta siellä en voinut työskennellä saamatta varmaa määrättyä tehtävää
kotimaasta. Valtuuskunnan marraskuun 23 p:nä Berliinissä tekemän
päätöksen mukaan piti sen useiden jäsenten, niiden joukossa minunkin,
siirtää toimintansa Saksaan, mutta itsenäisyysjulistuksen jälkeen
olivat valtuuskunnan päivät luetut. Sen sijaan tulisi virallinen
lähetystö luonnollisestikin perustettavaksi sekä Berliiniin että
Tukholmaan, heti kun Saksa ja Ruotsi ovat tunnustaneet Suomen
itsenäiseksi valtioksi.
Päätin siis käydä Suomessa saadakseni asemasta selkoa. Vähän ennen
lähtöäni pidimme vaimoni ja minä kahdet päivälliset kotonamme
muutamille saksalaisille ja ruotsalaisille ystävillemme. Minä halusin
kiittää heitä siitä kannatuksesta, jota he olivat antaneet meidän
asiallemme, ja siitä ystävällisyydestä ja luottamuksesta, jota he
olivat minulle mieskohtaisesti osoittaneet. Edelliset päivälliskutsut
saivat puolittain virallisen luonteen, kun läsnä oli useita Saksan
lähetystön jäseniä — ministeri von Lucius, sotilasattasea eversti von
Giese, meriattasea komendööri von Fischer-Lossainen, lähetystöneuvos
von Kienlin, salaneuvos Riezler, konsuli Goldbeck-Löwe ja toht.
Stiewe — sekä Berliinin yleisesikunnan poliittisen jaoston edustaja
tirehtööri. Steinwachs. Muiden kutsuvieraiden joukossa oli erinäisiä
ruotsalaisia — amiraali Lindman, professori Fahlbeck, johtaja Sven
Palme ja päätoimittaja Ljunglund — sekä meikäläisiä valtioneuvos Hjelt,
professori Erich ja professori G. von Wendt. Päivälliset pidettiin
joulukuun 7 päivänä. Me saatoimme siis samalla kertaa viettää Suomen
itsenäisyysjulistuksen juhlaa. Tämä tuotti ilmeisesti paroni von
Luciukselle suurta huolta. Kuuluiko kenties asiaan, että hänen pitäisi
pitää puhe? Mitä hän siinä tapauksessa sanoisi ja mitä jättäisi
sanomatta? Se oli todellakin arkaluontoinen kysymys. Hän huokasi
helpotuksesta — kuulin kerrottavan — kun sai tietää, että myöskin
Ruotsin entinen ulkoministeri, amiraali Lindman, oli kutsuttu. Asiahan
voitiin järjestää niin, että tämä lausui julki vierasten tunteet siten
vapauttaen hänet Luciuksen, tuosta vaikeasta tehtävästä. Ollakseen
oikein varma, että hänen itsensä ei tarvitse esiintyä pani hän von
Kienlinin soittamaan minulle ja pyytämän, että amiraali Lindmanille
annettaisiin kunniapaikka emännän vieressä. Minä voin lisätä, että hän
itse aikaisemmin oli soittanut kysyäkseen, onko herra Castrén myöskin
kutsuttu. Minä saatoin rauhoittaa häntä ilmoittamalla, että niin ei
ollut laita.
Vaimoni oli tehnyt parastansa ja tilaisuus oli onnistunut. Puheessani
vieraille huomautin, että Suomi toivoo tukea ja apua sekä Saksalta että
Ruotsilta uuden vastajulistetun itsenäisyytensä hyväksi, joka ilman
tätä tukea kenties jäisi vain tyhjäksi sanaksi. Amiraali Lindmanin
vastaus oli Suomen vapautta rakastavan kansan kaunopuheinen ylistys ja
päättyi vakuutukseen, että Ruotsin kansa tervehtii vanhan veljesmaan
tuloa itsenäisten valtioiden joukkoon mitä lämpimimmällä myötätunnolla.
Mitäpä enempää hän saattoi sanoa? Nythän hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa
ministeri Hellner eikä hän. Kaikki odottivat, että von Lucius nyt
sanoisi muutamia sanoja, mutta hän noudatti taktiikkaansa ja vaikeni.
Minun on kuitenkin lisättävä, että hän yksityisesti puhui minulle
Suomesta mitä suopeimmin.
Seuraavana päivänä oli pöydässämme ainoastaan ruotsalaisia ja
meikäläisiä. Edellisten joukossa valtionarkivario Clason, entinen
kirkollisministeri professori K.G. Westman, aktuario Otto Järte,
kapteenit Törngren ja Reutersvärd, toimittajat Ljunglund ja Langlet
sekä vaimoni sukulainen sotatuomari Angur von Hedenberg, jonka
kauniissa vierasvaraisessa kodissa olimme viettäneet monta mieluisaa
hetkeä ja joka oli osoittanut vapausriennoillemme lämmintä harrastusta.
Läsnäolevista suomalaisista mainittakoon vapaaherra Carl Langensklöld,
joka viime vuosina oli ollut Tukholman järjestömme verrattomana
tukena, sotilaskomitean edustaja ratsumestari Gripenberg, Konni
Zilliacus, G. von Wendt sekä työtoverini valtuuskunnassa Rafael
Erich, Almar Fabritius ja Bertel Appelberg. Senaattori Paasikivi
ja maanviljelysneuvos Paloheimo oli myöskin kutsuttu, mutta he
olivat estyneet tulemasta. Mitkään viralliset näkökohdat eivät tässä
tuttavallisessa seurassa sitoneet sanoja. Läsnäolevat ruotsalaiset
ystävämme olivat innostuneita ajatukseen, että Ruotsin heti ja
ensimmäisenä kaikista valloista pitäisi tunnustaa Suomen itsenäisyys,
kuten Valdemar Langlet äskettäin oli Aftonbladetissa vaatinut, ja
kaikki olisivat he, jos se vain olisi ollut heidän vallassaan,
empimättä luvanneet meille Ruotsin aseellista tukea. Vallitsi sama
tunnelma, joka muutamia kuukausia myöhemmin ilmeni ruotsalaisen
prikaatin muodostamisessa, kun virallinen Ruotsin jätti meidät pulaan.
* * * * *
Joulukuun 16 p:nä matkustin Suomeen Haaparannan kautta. Minä en ollut
saanut passia Vorovskilta, joka siihen aikaan hoiti bolshevikkien
»lähetystöä» Tukholmassa, ja matkustin niinmuodoin ilman. Haaparannasta
oli helppo päästä Tornioon. Asiamiehemme K. Pietilän opastamana kävelin
jään yli Handolinin sillalle ja sitten sillan alla, kunnes tulimme
noin 100 metrin päähän Tornion rannasta. Pienellä kierrolla unisten
vahtien huomio oli vältetty illan pimeydessä. Torniossa sain passin
poliisimestarilta ja saatoin seuraavana aamuna turvallisesti astua
junaan.
Jokainen tietää, miltä Suomessa siihen näytti Venäjän bolshevikkivallan
puolustajat, punaiset sotilaat olivat maan todellisina valtiaina. Sen
näki heidän ylimielisistä eleistään, kun he loikoilivat junavaunuissa
tai kuljeksivat eri ryhmissä asemasilloilla, ja meidän omat punaisemme
olivat yhtä itsetietoisia. Mutta jos puhui toiseen leiriin kuuluvain
ihmisten — todellisen Suomen — kanssa, huomasi kyllä, kuinka katkeruus
kuohui mielissä. Oliko sisäinen sota lopultakin välttämätön, huolimatta
kaikesta, mitä sen karttamiseksi tehtiin?
Minä en tahtonut luopua vielä toivosta. W. Strömiltä jonka tapasin
Helsingissä, sainkin todella kuulla, että sosialidemokraattinen
puolueneuvosto oli päättänyt toimeenpanna puolueen puhdistuksen. Johdon
siirtymistä äärimmäispunaisten käsiin ei tultaisi sallimaan. Oli
olemassa myöskin toiveita saada venäläinen sotaväki poistumaan maasta.
Sen tapahduttua olisi se vaara poistettu, mikä nyt uhkasi kiihtyneen
punakaartin puolelta. Käydessäni Edvard Gyllingin luona katsoin saavani
vahvistuksen sille, mitä Ström oli ilmoittanut. Myöskin Gylling toivoi
hartaasti, että maa voitaisiin vapauttaa venäläisten sotajoukkojen
turmelevasta läsnäolosta. Ja riippumattomuuden toteuttamiseen hän
tuntui olevan yhtä innostunut kuin minäkin. Kysymykseeni, saisinko
ilmoittaa Saksan sosialidemokraateille, että heidän suomalaiset
puoluetoverinsa toivovat Saksan demokratian kannatusta Suomen
valtiolliselle itsenäisyydelle, vastasi hän tinkimättä myöntävästi.
Mutta ne kuvitelmat joiden valtaan aloin antautua, haihtuivat jälleen,
kun puhuin erään miehen kanssa, joka oli lähellä Helsingin venäläistä
bolshevikkijohtoa, nimittäin lehtori Smirnoffin. Kun huomautin hänelle,
että Suomen ja Venäjän hyvien välien säilymiselle tulevaisuudessa on
välttämätöntä, että venäläinen sotaväki viedään maasta pois, vastasi
hän, ettei se käy laatuun, koska Pietari silloin jäisi suojattomaksi
Suomen kautta tapahtuvaa saksalaista hyökkäystä vastaan.
Mutta kävipä sen kuinka tahansa — pian olisi meillä aseellinen voima
asettaa venäläistä sotaväkeä ja myöskin omia punaisiamme vastaan,
jos nämä ovat kyllin mielettömiä kulkemaan edelleen niitä polkuja,
joille he niin katalasti olivat marraskuun lakossa astuneet. Ne,
jotka olivat työskennelleet jääkäripataljoonamme aikaansaamiseksi
ja kansamme asestamiseksi, olivat närkästyen torjuneet ajatuksen,
että pataljoonaa ja niitä aseita, joita he koettivat tuoda maahan,
voitaisiin tarvita omia venäläisiin liittyneitä kansalaisia vastaan.
Mutta jos tähän keinoon täytyi tarttua suuren päämäärän — itsenäisyyden
— saavuttamiseksi ja maan pelastamiseksi anarkiasta, ei voinut
eikä saanut epäröidä. Sen käsityksen huomasin olevan vallalla,
kun keskustelin ystävieni kanssa A.K:ssa ja sitä lähellä olevissa
piireissä, ja minun täytyi mielikarvaudekseni myöntää heidän olevan
oikeassa. Mutta kohtasin heidän keskuudessaan myöskin porvarillisen
johdon arvostelua. Eräs ystävistäni sanoi minulle, että oli tehty suuri
erehdys, kun ei oltu ilmoitettu sosialidemokraattien johtajille Hjeltin
ja von Bonsdorffin Ludendorffin kanssa tekemän sopimuksen sisällystä.
(Oliko asia todella näin, en tiedä. Oli ehkä pelätty, että sopimus
ilmiannettaisiin venäläisille.) Toiset katsoivat, että porvarilliset
olivat tehneet itsensä vikapäiksi raskaaseen laiminlyönnin syntiin,
kun olivat viivytelleet kääntymistä Leninin hallituksen puoleen
itsenäisyyden tunnustuksen saamiseksi. Erehdyinkö vai oliko asia
niinkuin olin havaitsevinani: että kosketus varsinaisten aktivistien ja
niiden henkilöiden välillä, joiden käsissä nyt oli maan johto, ei ollut
niin läheistä, kuin sen olisi pitänyt olla?
Joka tapauksessa oli näillä hallituksen johdossa mies, jonka persoonaan
oli yhtyneenä vanhan passiivisen vastarinnan esitaistelija- ja vanhan
ja uuden aktivismin parhaat ominaisuudet: P.E. Svinhufvud. Minä
kävin hänen luonaan senaatin linnan kuuluisassa nurkkahuoneessa.
missä hän hallituspäällikkönä isännöi. Jos muut olivat hermostuneita
näinä vaikeina aikoina, niin ei maan korkein hallintomies totisesti
ollut. Tuntui tyynnyttävältä ja turvalliselta, kun vain näki hänet
ja puhui hänen kanssaan. Myöskin senaatin muiden jäsenten kanssa
tulin kosketuksiin, etusijassa ulkoasiaintoimituskunnan päällikön
Karl Enckellin kanssa. Sain tilaisuuden tehdä selkoa Ruotsissa
ja Saksassa vallitsevasta asemasta, niinkuin sen käsitin, ja
myöskin kuvata ajatuksiani meidän suhteistamme Venäjän valtakunnan
ei-venäläisiin kansallisuuksiin. Olen merkinnyt muistiin, että senaatti
minun ehdotuksestani päätti lähettää edustajan Kiovaan. Suurella
auliudella antoi Svinhufvud minulle allekirjoittamansa valtakirjan
siihen poliittiseen työhön, johon aioin antautua Berliinissä. On
huomattava, että tähän aikaan vielä ei mikään ulkovaltio ollut
tunnustanut Suomen riippumattomuutta ja että meillä niin ollen ei
vielä ollut säännöllisiä, virallisia lähetystöjä enempää Berliinissä
kuin muissakaan pääkaupungeissa. Mutta senkin jälkeen kun Berliiniin
perustettiin lähetystö, oli minulla varmaankin tehtävää siellä
suoritettavana. Voin lisätä, että A.K. kokouksessaan 23 p:nä antoi
minun tehtäväkseni toimia sen edustajana Berliinissä. Kokoukseen
ottivat osaa toht. Zilliacus, toht. Eino Suolahti, maisterit Th.
Swedlin ja Eino Välikangas sekä tri. Sven Donner.
Joulukuun 26 p:nä matkustin postijunalla Tornioon jatkaakseni sieltä
matkaa Tukholman kautta Berliiniin. Helsinkiläiseltä järjestöltämme
olin saanut neuvon astua pois junasta Kemissä ajaakseni sieltä jään
yli Ruotsin puolelle. Minähän olin edelleenkin ilman passia. Mutta
aktivistien kuuluisassa päämajassa Kemissä Osulan matkustajakodissa
sanottiin minulle, että oli aivan tarpeetonta ryhtyä rasittavaan
taivallukseen jään yli. Lähellä Torniota oli paikka, josta
vaarattomasti voi kävellä pienen matkan joen yli. Olin kyllin varomaton
noudattamaan neuvoa. Saavuttuani Tornion asemalle ajoin oppaani kanssa
Alatornion kirkolle, nousin siinä reestä ja menin alas rantatöyryä
jäälle matkalaukku kädessäni. Kaikki oli hiljaista. Mutta en ollut
ehtinyt ottaa montakaan askelta, ennenkuin kuulin takaani ärjäistävän
»astanavitesj!» (pysähtykää!). Minä en siitä välittänyt, vaan kävelin
rauhallisesti eteenpäin. Mutta silloin pamahti laukaus ja sen jälkeen
useita muita. Minä aloin juosta ja samoin oppaani, joka katosi kuin
salama jäälle puolipimeässä. Äkkiä tunsin kovan kolauksen ja kaaduin.
Luoti oli sattunut vasempaan reiteeni. Seuraavassa hetkessä olivat
venäläiset sotamiehet kimpussani.
Mitä sitten tapahtui, voidaan kertoa muutamalla sanalla. Minut vietiin
rannalla olevaan vahtitupaan ja siitä reellä päämajaan kaupunkiin.
Haavastani, joka vuoti vahvasti verta, eivät tavarishtshit paljon
välittäneet. Se oli »nitshevoo». Eräs upseeritavarishi oli sitä mieltä
että tämä välinpitämättömyys meni hiukan liian pitkälle, ja soitti
tohtori Beckerille kaupungin sairaalaan. Tämä tuli, sitoi haavani ja
sanoi, että se on arveluttavan luontoinen. Ennenkuin minut vietiin
sairaalaan, kuulusteli kuitenkin eräs »natshalnik» minua. Hän sai
kuulla, että minä en suinkaan ole mikään ruplansalakuljettaja, vaan
kunniallinen vanha kumousmies, joka on istunut Pietari-Paavalin
linnassa y.m. Kuulijat joutuivat aivan hämilleen. Miksi en ollut tullut
heidän päämajaansa? Olisin silloin heti saanut passin jos ei minulla
semmoista ollut.
Sairaalassa sain nyt maata ankkurissa kaksi viikkoa Läpi ammuttua
säärtäni ei tarvinnut leikata poikki! kuten tohtori Becker oli
pelännyt. Toistaiseksi olin turvattu. Venäläiset eivät edes
tiedustelleet minua. Pakollinen ankkurissaoloni muodostui niin
mieluisaksi kuin suinkin saatoin toivoa. Tätini, neiti Augusta Krook,
vanha aktivisti kuten minäkin, oli tapaturmasta sanan saatuaan
rientänyt Tornioon pitämään minulle seuraa. Kaupunkilaiset osoittivat
minulle mitä suurinta ystävällisyyttä. M.m. oli minulla ilo nähdä
luonani yksi uskollisia avustajiani, rouva Hulda Reuter, joka vuonna
1915 oli välittänyt salaista postinkulkua Tukholman ja Helsingin
välillä. Mutta mieleni oli täynnä levottomuutta. Joka päivä oli
sanomalehdillä kerrottavana tärkeitä tapahtumia. Toinen ulkovalta
toisensa jälkeen oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden. Ulkomailla
tarvittiin siis työvoimia nyt enemmän kuin milloinkaan, mutta minä
makasin täällä kaukaisessa maailmankolkassa vuoteeseen kytkettynä.
Seikkailuni oli todellakin sangen harmillinen.
Haava parantui kuitenkin pian ja minä tahdoin päästä uudistamaan
epäonnistunutta yritystäni rajan yli. Toht. Lindgren, joka oli Punaisen
Ristin palveluksessa ja saattoi liikkua vapaasti Tornion ja Haaparannan
väliä, hankki minulle salakuljettajan, joka eräänä pimeänä iltana
tammikuun puolivälissä vei minut reessään viisi kilometriä pohjoiseen
pitkin jokea ja sitten täyttä neliä jään yli Ruotsin puolelle. Nytkin
vinkui kiväärinluoteja korvissani — tällä kertaa lienevät ampujat
olleet suomalaisia tullivartijoita — mutta kaikki kävi onnellisesti
ja pian istuin ehein nahoin Haaparannan kaupungin hotellissa syömässä
hyvää illallista toht. Lindgrenin kanssa. Hän kertoi minulle,
että Tornion venäläisessä päämajassa juuri nyt oli löydetty paksu
asiakirjapakka, joka koski minua. Se oli peräisin santarmien arkistosta
ja sisälsi arvattavasti asioita, jotka olisivat aiheuttaneet minun
vangitsemiseni uudelleen. Olin päässyt pälkähästä viime hetkellä.
Seuraavana aamuna jatkoin keskeytynyttä matkaani Tukholmaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin olin siksi toipunut haavastani, että saatoin
ajatella matkustamista Berliiniin aloittaakseni sikäläisen työni.
Valtakirjani oli onneksi tallella. Se oli Helsingistä lähetetty
kuriirin mukana. Mutta kun helmikuun 2 p:nä soitin ministeri
Gripenbergille ilmoittaakseni lähdöstäni, kysyi hän minulta,
enkö mieluummin tahtoisi jäädä Tukholmaan lähetystöneuvoksena
auttaakseni häntä lähetystötyössä. Hiukan epäröityäni vastasin
myöntävästi. Berliinissä olisin kenties voinut olla suuremmaksi
hyödyksi poliittisessa työssä, mutta täällä Tukholmassa oli juuri
nyt vapaussotamme puhjettua äärettömän paljon käytännöllistä
työtä tehtävänä. Niin tapahtui, että minä astuin viralliselle
diplomaattiuralle viipyäkseni siinä lähes 8 vuotta. Toimintani
Tukholmassa seuraavana myrskyisenä aikana rajoittui sitten
suurimmaksi osaksi vaatimattoman lähetystövirkamiehen tehtävien
puitteisiin. Kertomus elämyksistäni tänä aikana ei toisi paljoa uutta
siihen, mikä jo on tunnettua Tukholman lähetystömme kuumeisesta
toiminnasta, viimeisistä yrityksistä saada Ruotsin hallitusta
luopumaan passiivisesta kannastaan meidän vapaussotaamme, uljaasta
kansanliikkeestä Ruotsissa Suomen hyväksi, ruotsalaisten vapaaehtoisten
rientämisestä kenraali Mannerheimin lippujen alle, Ruotsin
surkuteltavasta Ahvenanmaan-retkestä, niistä vielä surettavammista
oloista, jotka liittyivät Uudenkaupungin joukkueen aseistariisumiseen
Ahvenanmaalla ja sen tuonnista Ruotsiin, jääkäripataljoonamme
muistorikkaasta retkestä Vaasaan Pohjanlahden jäiden halki ja siitä,
kuinka saksalaiset apuretkellään Etelä-Suomeen ottivat suorittaakseen
sen tehtävän, jonka Ruotsi olisi voinut, mutta jota se ei tahtonut
ottaa suorittaakseen.
* * * * *
Toukokuun alussa matkustin Suomeen. Kun toukokuun 16 p:nä seisoin
Nikolainkirkon portailla ja katselin Mannerheimin ja hänen
talonpoikaisarmeijansa juhlamarssia, palasivat ajatukseni siihen
päivään huhtikuun alussa 1915, jolloin näin ensimmäisten Lockstedtin,
nuorukaisten marssivan harjoituskentälle. Se, mikä silloin useimmista
tuntui fantastiselta unelmalta, oli nyt toteutunut. Samat nuorukaiset,
jotka silloin olin nähnyt harjoituksissa, ampumassa maaliin ja
kaivamassa juoksuhautoja vieraassa maassa outoon pfadfinder-pukuun
puettuina, marssivat nyt omaan pääkaupunkiimme jäntevinä upseereina
niiden pataljoonain ja komppaniain etunenässä, joita he olivat
johtaneet taisteluun ja voittoon. Nuorukaisunelman ihmeellisempää
täyttymystä ei minkään kansan historia voi osoittaa.
On totta, unelman toteutumista olisi voinut ajatella vielä
kauniimmaksi. Saman päivän aamuna, jolloin valkoinen armeija marssi
Helsinkiin, olin nähnyt toisen sotaisen näytelmän: joukon voitettuja
vihollisia matkalla vankileiriin, mutta se näky oli ollut sellainen,
että se oli syöpynyt minun mieleeni ja esti minua tuntemasta eheää
voitoniloa. Sillä nämä vangitut viholliset olivat kapinallisia,
eksytettyjä maanmiehiä. Jälleen täytyi minun kysyä itseltäni, eikö
meillä ollut mitään syytä siihen, että vapaustaisteluumme oli yhtynyt
sisäisen sodan kauhu. Minun omatuntoni vastasi kieltävästi. Me olimme
— nekin meistä, joiden osalle poliittinen työ oli tullut — viimeiseen
saakka pitäneet kiinni ajatuksesta: yksimielinen kansa taistelussa
ulkonaista vihollista vastaan. Senvuoksi olimme viimeiseen saakka
tahtoneet pitää ystävinämme ja liittolaisinamme sosialidemokraattisia
johtajia ja heidän vallassaan olevia työläisjoukkoja, huolimatta siitä
ivallisesta moitteesta, mitä keskinkertaisporvarien puolelta siitä
saimme. Ja me olimme siinä olleet oikeassa, kun emme unohtaneet,
että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin julkilausuneet
itsenäisyysvaatimuksen Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeisinä
ensi kuukausina ja että itsenäisyysliike oli saanut väkevän nousunsa
suureksi osaksi heidän menettelynsä avulla. Sitten oli käynyt,
niinkuin kenties täytyi käydä; työläiset eivät enää olleet voineet
erottaa kansan vapausvaatimusta ja sosialisen vallankumouksen unelmaa
toisistaan. Heidän sydämensä pohjalla hehkuva luokkaviha porvarillisen
yhteiskunnan vanhojen syntien jälkimaininkina oli leimahtanut
ilmiliekkiin idästäpäin tulevassa vallankumoustuulessa, ja sitä paloa
eivät johtajat joko olleet voineet taikka ehkä sokaistuina tahtoneet
sammuttaa. Se voitiin silloin sammuttaa ainoastaan verellä. Kansojen
elämässä on traagillisia ristiriitoja, jotka vain väkivalta voi
ratkaista.
Nyt oli kapinaliekki sammutettu ja ulkonainenkin vihollinen
karkoitettu. Suomen taival vapauteen oli ollut vaikea, mutta nyt
seisoi vapaa Suomi tuossa voittajana koko nuoressa voimassaan. Tosin
kuului jo itse voitonhetkenä kateellisen pikkumaisuuden ja kansallisen
suvaitsemattomuuden ääniä, jotka sittemmin totisesti eivät ole
heikenneet. Mutta se henki, joka sai meidän kansamme lähettämään 2
000 poikaansa Lockstedtin-leirille oppimaan aseiden käyttöä aikana,
jolloin muukalaisvalta aseettomassa maassamme oli ankarimmillaan,
se henki, joka muutamissa viikoissa oli saattanut yhteensulattaa
kymmeniätuhansia kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista
taistelukuntoiseksi armeijaksi, jonka päämääränä oli maan pelastus,
se elää kuitenkin, se elää sentään heikentymättömänä puoluekiistojen
ja kansallisvastakkaisuuksien raateleman pinnan alla. Tämä saadaan
nähdä niin pian kuin vaara uhkaa kalliisti hankittua itsenäisyyttämme.
Silloin on kansamme seisova yksimielisempänä kuin se seisoi onnettomana
ja kuitenkin kunniakkaana vuonna 1918.