Kesäksi olin vuokrannut pienen huvilan Brunnsvikenin rannalta aivan
läheltä Villa Ventorpia, missä olin asunut perheeni kanssa ensimmäisenä
Tukholman-kesänä vuonna 1915. Kaupunkiin oli vain neljännestunnin
matka höyrylaivalla tai junalla. Villa Tivolin rakennus oli vanha ja
rappeutunut ja permannot poikkesivat arveluttavasti vaakasuorasta
tasosta. Mutta paikka oli ihastuttavan kaunis näköaloineen yli
lahden, Haagan puisto vastapäisellä rannalla. Me muutimme sinne
toukokuun lopulla. Maalais-ilma oli suloista hengittää, mutta mitään
kesälepoa emme silti saaneet enempää vaimoni kuin minä. Toimistossani
Tegnérinkadun varrella jatkui työ kuten ennenkin, ja persoonalliset
ja poliittiset ystävämme oppivat pian löytämään tien kesäpaikkaamme.
Poliittisessa ilmapiirissä oli ihmeellinen jännitys. Joka päivä saattoi
tapahtua jotakin Suomessa. Jääkäripataljoonamme oli Libaussa ja
odotti...
Kesäkuussa oleskelin taas kaksi viikkoa Berliinissä. Tälläkin kertaa
matkustin sinne Liiton asioissa. Tukholmassa oli näet pidetty
omituinen konferenssi, johon ottivat osaa paitsi Konni Zilliacusta ja
minua useat itämaisten kansain edustajat: Tsereteli ja Matchabelli
georgialaisten, Virendranath Chattopadhyaya ja Mandayam Achavya Intian
kansallispuolueen, Persian parlamentin jäsen S. Hasan Taqizadeh
ja hänen maanmiehensä Ezzatollah Hedayat, Scheik Abdul Raschid
Ibrahim Venäjän muhamettilaisten ja Mahomed Farid Bey egyptiläisen
kansallispuolueen edustajana. Kysytään kenties, mitä Suomella
oikeastaan oli tekemistä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten
kanssa. Asian laita oli, että Tsereteli oli laatinut suunnitelman, joka
tarkoitti esitysten tekemistä sosialistiselle rauhankonferenssille
siitä, että kukin kansakunta julistettaisiin oikeutetuksi muodostamaan
»oma itsenäinen tai autonominen valtionsa». Georgialaiset pitivät
erittäin tärkeänä meidän suomalaisten mukaansaantia tuekseen,
emmekä, Zilliacus enkä minä, olleet tahtoneet siitä kieltäytyä,
vaikka Tseretelin laatima esitys käyttelikin tarpeettoman paljon
sosialistisesti väritettyjä iskusanoja. Mutta me olimme tietenkin
sangen epävarmoja tämmöisen esiintymisen sopivaisuudesta, ja minä
matkustin senvuoksi Berliiniin neuvottelemaan paroni von der Roppin
kanssa. Riittäköön vain maininta, että koko yritys pantiin ad acta.
Tärkeämpää minulle oli, että Berliinissä jälleen sain tilaisuutta
avustaa suomalaista propagandaa ja ottaa osaa valtuuskunnan
sikäläisiin toimenpiteisiin. Laadin useita raportteja, jotka von
der Roppin toimisto tavallisuuden mukaan jakeli, ja neuvottelin
Wesendonkin, Pourtalésin ja lähetystöneuvos Trautmannin ynnä
useiden muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. M.m. kutsui
kansallisvapaamielinen johtaja ja valtiopäivämies Schiffer minut
ottamaan osaa erääseen niitä tuttavallisia keskustelukokouksia, joita
joka keskiviikko pidettiin saksalais-argentinalaisen yhdistyksen
huoneistossa. Suljettu piiri poliitikkoja kokoontui tänne pohtimaan
päivänkysymyksiä. Puheenjohtaja oli professori Hans Delbrück ja
läsnäolijain joukossa paitsi Schifferiä, siirtomaanministeri Solf,
entinen siirtomaanministeri Dernburg, professori Troeltsch, toht.
Rohrbach ja Deutsche Politikin julkaisija Axel Schmidt. Erittäin
kiintoisaa oli kuunnella keskustelua sodan menestyksen toiveista.
Kävi ilmi, että oli ruvettu vahvasti epäilemään mahdollisuutta
saada Englanti pakotetuksi rauhaan sukellussodalla ja että oltiin
vakuutettuja sisäpoliittisen suunnanmuutoksen välttämättömyydestä
Saksassa. Jyrkimmin esiintyi tämä mielipide eräässä professori
Troeltschin lennokkaassa puheessa. Hän ei ollut — sanoi hän — ehdoton
demokratian kannattaja, mutta hän ei myöskään voinut sulkea silmiänsä
siltä, että Saksan, saadakseen siedettävän rauhan, täytyy ryhtyä
perinpohjaiseen sisäisen poliittisen elämänsä kansanvaltaistuttamiseen
ynnä henkilömuutoksiin hallituksessa, kun koko muussa maailmassa
tapahtuu valtava kansanvaltainen liike. Sitäpaitsi johtaisi kytevä
tyytymättömyys katastrofiin, ellei nyt heti suostuta kansan
toivomuksiin. Troeltschin puhe — olen merkinnyt muistiin — otettiin
vastaan hyväksyvästi, vaikkakin pidettiin hänen lausuntojansa osittain
liioiteltuina. Keskustelua tästä kysymyksestä lienee jatkettu klubin
seuraavassa kokouksessa, jossa en ollut läsnä. Se johti siihen,
että klubi lähetti valtakunnankanslerille kärkevän kirjelmän, joka
julkaistiin sanomalehdissä. Näissäkin maltillisvapaamielisissä
piireissä oltiin siis jo silloin sen voimakkaan demokraattisen virtauksen
vaikutuksen alaisia, jonka sodan onnettomuudet suorastaan aiheuttivat
ja joka lopulta johti Hohenzollernien kukistumiseen ja tasavaltaan.
Sotilaallisen aseman yhteydessä keskusteltiin myöskin vanhasta
kysymyksestä, mitä politiikkaa Saksan pitäisi noudattaa Venäjän
suhteen. Vaatiko Saksan etu pyrkimään sovintoon Venäjän kanssa vai
ei-venäläisten kansallisuuksien vapautuspyrkimysten kannattamista?
Täytyi, lausui Schiffer, tehdä päätös jompaankumpaan suuntaan.
Dernburg ja muut olivat edellisellä kannalla. Kannattamalla
kansallisia eristäytymispyrkimyksiä Venäjällä Saksa vain saisi
niskaansa syytöksen kavalan politiikan noudattamisesta. Kansallisten
riippumattomuuspyrintöjen vakavuuteen hän ei uskonut. Tätä vastaan
esiintyivät Rohrbach ja Schmidt. Riippumattomuusliike esim. Ukrainassa,
sanoivat he, on sangen voimakas. Saksa ei milloinkaan saavuttaisi
erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Venäjän talonpojat ovat natsionalismiin
taipuvia. Jos Venäjä saa pitää ei-venäläiset alueensa, niin ne
muutamien vuosikymmenien kuluttua ovat venäläisten talonpoikien
asuttamia.
Minä otin osaa pari kertaa keskusteluihin. Se seikka — sanoin minä
— että Venäjän on vallankumouksen jälkeen pitänyt suuressa määrässä
suostua »vierasten kansain» vaatimuksiin, on epäsuora todistus
kansallisuuspyrintöjen voimasta. Saksan etu vaatii niitä voimakkaasti
tukemaan. Suomi ei varmaankaan olisi uskaltanut antautua sodan aikana
ja varsinkin nyt vallankumouksen jälkeen noudattamaansa politiikkaan —
minä mainitsin Tokoin puheen eduskunnassa 12 p:nä kesäkuuta uusimpana
todistuksena siitä, että Suomi pitää kiinni itsenäisyysvaatimuksestaan
— ellei se olisi luottanut Saksan tukeen. Että meillä on tämä tuki,
sitä on meille useita kertoja hallituksen taholta vakuutettu. Saksan
tulee vain jatkaa tätä tietä. Mitään kavalaa politiikan syytöstä ei
tarvitse pelätä: kaikkihan tunnustavat kansojen itsemääräämisoikeuden.
Päätöstä ei tässä kysymyksessä saatu tehdyksi Yksimielisiä oltiin
ainoastaan suunnan muutoksen tarpeellisuudesta. Oli selvä, että
demokratia oli Saksassa valtaan pääsemässä, ja silloin oli meille
mitä tärkeintä saada vasemmistoryhmät asiamme puolelle. Berliinissä
oleskelussani tein yrityksiä siihen suuntaan. Tuttavaltani
toht. Südekumilta sain suosituskirjeen vaikutusvaltaisen
sosialidemokraattisen valtiopäivämiehen ja johtajan, toht. Eduard
Davidin luo, joka äsken oli palannut Tukholmasta, missä hän oli ottanut
osaa sosialistiseen rauhankonferenssiin. (Saksan vallankumouksen
jälkeen hänestä tuli ulkoasiain alivaltiosihteeri.) Vuonna 1915
julkaisemassaan kirjassa sosialidemokratiasta maailmansodassa
David, joka siinä voimakkaasti ja taitavasti oli puolustanut Saksan
sosialidemokraattisen puolueen kansallisisänmaallista kantaa, oli
voimakkain sanoin kuvannut, mikä vaara tsaarivaltaisen Venäjän puolelta
uhkasi Saksaa ja Eurooppaa. Luetellessaan Venäjän väkivaltaisuuksia
sen alaisia ei-venäläisiä kansallisuuksia kohtaan ei hän ollut
unohtanut myöskään Suomea. Puhuessaan niistä vapaamieliseen suuntaan
käyvän muutoksen toiveista, joita sodan alussa oli ollut, oli hän
kirjoittanut: »Ikäänkuin ivatakseen kaikkia tällaisia haaveiluja alkoi
suuri 'vapautussota' Suomen kansan vapauden viimeisten jätteiden
raakamaisella maahan tallaamisella.» Eduard David, Die Sozialdemokratie
im Weltkriege. Tekijän esipuhe on päivätty toukokuun 1 p:nä 1915. Mutta
mikä oli hänen kantansa tsaarivallan kukistumisen jälkeen ja mitä hän
katsoi Saksan nyt voivan tehdä näiden sorrettujen kansojen ja varsinkin
Suomen vapauden hyväksi? Oli kiintoisaa saada selko siitä.
Toht. David otti minut vastaan erittäin herttaisesti kauniissa,
hienolla maulla kalustetussa kodissaan lähellä Königsplatzia. Tässä
kodissa oli vanhan, hienon kulttuurin leima eikä vähimmin isännässä
itsessään, kun hän hiljaisesti ja ystävällisesti tuli vastaani suuressa
kirjastohuoneessa, jonka seinät permannosta kattoon olivat täynnä
kirjoja. Hän oli varakas mies, sen huomasi ympäristöstä. Tämä ei
estänyt häntä tietenkään olemasta sosialidemokraatti, vieläpä hyvin
toimelias, mutta sivistysaristokraatti oli hän joka tapauksessa — mikä
yhtymä siihen aikaan vielä oli meillä harvinainen.
Keskusteluni tämän vaikutusvaltaisen poliitikon kanssa kesti
puolitoista tuntia. Lähtökohtana oli kansojen itsemääräämisoikeus.
Toht. Davidin käsitys oli, että Saksan sosialidemokratia ja myöskin
Saksan hallitus varsin hyvin voisi lausua ylimalkaan kannattavansa tätä
periaatetta, mutta ei hevin ryhtyä mihinkään aktiiviseen toimintaan
sen toteuttamiseksi Venäjän ei-venäläisten kansallisuuksien suhteen,
varsinkin kun oli niin vaikea saada pätevää käsitystä siitä, mitä
nämä, esimerkiksi ukrainalaiset, oikeastaan tahtovat. Minä koetin
vakuuttaa hänelle, että ainakin Suomella on päämääränsä selvänä
— riippumattomuus, mutta että meidän täytyy ottaa lukuun sekin
mahdollisuus, että olisi pakko edelleen jäädä Venäjän yhteyteen. Sen
tapauksen varalta meidän sosialidemokraattimme olivat Tukholmassa
esittäneet minimiohjelmansa, mutta myöskin sosialidemokraatit
käsittävät, että meidän täytyy saada venäläinen sotaväki maasta pois
ja että me senvuoksi tarvitsemme miliisiä ja sitävarten aseita. Sen
ymmärsi David täydellisesti Eivät myöskään Saksan sosialidemokraatit,
sanoi hän, ajattele aseista riisumista, vaan tahtovat ylläpitää
kansan puolustusvoimaa, joka tapauksessa, jatkoin minä, täytyy
pitää huolta, että Suomen kysymys tulee käsittelyn alaiseksi
rauhanneuvotteluissa. Toht. David ei kuitenkaan käsittänyt, kuinka
se olisi mahdollista niin kauan kuin Suomi ei ota osaa sotatoimiin
tai julistaudu riippumattomaksi sodan aikana. Hän ilmeisestikään ei
ollut tullut vakuutetuksi siitä asian selittelystä, jonka meidän
sosialidemokraattiset valtuutettumme olivat antaneet Tukholmassa.
Minä koetin poistaa hänen epäilyksensä, annoin lyhyen katsauksen
tapahtumain kulkuun Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen ja esitin
itsenäisyysjulistuksemme edellytykset. Jätin Davidille äskettäin
laatimani kirjallisen selostuksen ja sen memorandumin, jonka Kai Donner
juuri näinä päivinä oli laatinut sen valtuuskunnan tekemän esityksen
yhteydessä, joka koski aseiden saantia ja jääkäripataljoonamme
käyttämistä. Toht. David kuunteli tarkkaavasti ja pyysi minua lopuksi
antamaan tietoja hänelle tapausten edelleen kehittymisestä. Minä sain
sen vaikutelman, että hän ei ainakaan toistaiseksi ollut taipuvainen
kannattamaan aktiivista saksalaista politiikkaa Suomen eduksi. Toivoin
kuitenkin saaneeni sosialidemokraattisen johtajan myötätuntoiseksi
meidän pyrinnöillemme. Valtuuskunnan yllämainittu esitys sisältyi
kirjelmään, joka tarkastettiin ja hyväksyttiin eräässä Berliinissä
pidetyssä kokouksessa, johon ottivat osaa Castrén, Sario, Donner
ja minä. Siinä selostettiin ensin lyhyesti Suomessa vallitsevaa
poliittista asemaa, joka valtuuskunnan mielestä oli sellainen, että
sen ennemmin täi myöhemmin täytyi johtaa venäläisten vallanpitäjien
kanssa kahnauksiin, joita tuskin voitaisiin ratkaista muutoin kuin
asevoimalla. »Riippumatta siitä», sanotaan edelleen, »tuleeko tämä
syntymään seurauksena Saksan sotatoimista vai niiden yhteydessä taikka
enenevän anarkian johdosta Venäjällä, ovat kaikki puolueet yksimielisiä
siitä, että täytyy varustautua kaiken varalta, jotta voitaisiin ajoissa
vastustaa sellaista tilannetta. Kaikkien puolueiden myötävaikutuksella
organisoidaan Suomessa miliisiä, johon miehistöä kootaan eri kunnissa.»
Edelleen huomautetaan, että tältä miliisiltä kokonaan puuttuu aseita.
»Valtuuskunta rohkenee senvuoksi kysyä, olisiko mahdollista saada
aseita ja ampumavaroja Saksasta Suomen miliisille.» Tarvittaisiin
kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä määrä ammuksia ja muita
sotatarpeita vähintään sadalletuhannelle miehelle. Kuljetusta varten
Suomeen tarvitaan saksalaisia aluksia. Kirjelmän jälkimmäisessä osassa
selitetään, kuinka välttämätöntä on pitää suomalainen jääkäripataljoona
valmiina, jotta se nopeasti voitaisiin lähettää Suomeen suotuisan
tilaisuuden tarjoutuessa. Sen pääasiallisena tehtävänä tulisi
olemaan miliisin harjoittaminen ja johto. Valtuuskunta tämän
nojalla ehdotti, että suomalainen joukko sijoitettaisiin sopivaan
paikkaan ja säilytettäisiin eheänä kokonaisuutena, kunnes toimintaan
Suomessa voidaan ryhtyä, ja että sen miehistö odotusaikana saisi
niin monipuolisen mieskohtaisen koulutuksen kuin mahdollista pätevän
saksalaisen johdon alaisena.
Suomen oloja erikoisesti silmälläpitäen, ja että tällöin kelvollisimmat
koulutettaisiin upseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi.
Sellaiset miehistön jäsenet, jotka eivät sovellu edelleen
koulutettaviksi, olisi odotusaikana laskettava lomalle siviilitöihin.
Tässä suhteessa viitataan joulukuun 18 p:nä 1916 tehtyyn päätökseen.
Valtuuskunta huomauttaa että sen ehdotus on sopusoinnussa sen
suunnitelman kanssa jota ajateltiin joukkoa perustettaessa. Kirjelmä
päättyi seuraavin sanoin:
»Lisättäköön vielä, että suotuisa toiminnan tilaisuus saattaa ilmetä
milloin tahansa ja että senvuoksi Suomessa ja joukon keskuudessa
on oltava valmiina toimintaan joka hetki. Jos toimintaan on
ryhdyttävä ilman saksalaisen sotaväen osanottoa, niin olisi toiminta
lähinnä _tehtävä riippuvaksi Suomen eduskunta- ja hallituspiirien
ilmoituksesta ja ehdotuksesta_. Sitä odottaessa katsoo valtuuskunta
ehdotustensa toteuttamista Suomen vapautustyön onnellisen suorituksen
välttämättömäksi edellytykseksi.»
Alleviivaamiani sanoja tahdon erikseen korostaa, koska ne osoittavat
valtuuskunnan käsittäneen, että pataljoona tässä edellytetyssä
tapauksessa saatetaan komentaa Suomeen ainoastaan kotimaisten
viranomaistemme erikoisesta pyynnöstä. (Varovaisuuden vuoksi
käytetään sanontaa »eduskunta- ja hallituspiirien», ei »eduskunnan
ja hallituksen».) Kuten tunnettua, tehtiin tällainen valtuuksiin
nojautuva pyyntö joulukuussa 1917 ja sitten virallisesti Suomen
Berliinin-lähetystön kautta tammikuussa 1918.
Valtuuskunnan kirjelmän jätin ulkoministeri Zimmermannille tämän
yksityissihteerin kautta. Kun ministeri itse ei voinut ottaa
minua vastaan (hän oli sairaana ja lääkäri oli kieltänyt häntä
vastaanottamasta ketään) neuvottiin minua sensijaan kreivi Pourtalésin
luokse. Keskustelu, joka minulla oli tämän vanhan herran kanssa
kesäkuun 28 p:nä kirjelmän johdosta, osoitti jälleen hänen hidasta
käsityskykyänsä. Minulla oli täysi työ saada häntä käsittämään, mistä
oikeastaan tässä oli kysymys. Pataljoona sai jo koulutusta, sanoi hän.
Mitä se sitten muuta tarvitsee? Eräs Pourtalésin kysymys antoi minulle
kuitenkin ajattelemisen aihetta. Se kuului: »Eikö asia ole niin,
että teidän sosialidemokraattinne viime aikoina ovat osoittautuneet
laimeiksi (lau)?» Mistä lähteistä kreivi sen tiedon oli saanut?
Valtuuskunnan kirjelmään ei hänen kysymyksensä voinut pohjautua. Oliko
saksalaisilla Suomesta meidän ohitsemme kulkevia tietoja?
Maisteri Donner sai tehtäväkseen toimittaa kappaleen kirjelmää
sotaministeriöön ja Castrén taas yleisesikuntaan. Kirjelmän vaikutus
tuli ratkaisevaksi Saksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen
nähden. Saatan siinä suhteessa viitata salaneuvos von Hülsenin
selostukseen.[83] Von Hülsen huomauttaa siinä erikoisesti Castrénin
epäilemättä tuntuvaa osuutta meille suotuisaan ratkaisuun. Minä en
ole pätevä arvioimaan, kuinka suuri osuus kullakin henkilöllä siihen
oli. Suuri merkitys oli varmaan maisteri Donnerin toiminnalla asian
hyväksi ja samoin Hauptzugführer Jernströmin allekirjoittamalla,
keskuskomitealle Helsinkiin osoitetulla, Libaussa kesäkuun 30 p:nä
päivätyllä ehdotuksella, joka lähetettiin Helsinkiin Gruppenführer von
Hertzenin sekä Hilfsgruppenführer Oleniuksen ja Laidin mukana.[84]
Kysymys jääkäripataljoonan miehistön kouluttamisesta ohjaajiksi ja
joukkueenjohtajiksi ratkaistiin heinäkuun 26 p:na sotaministeriössä
Berliinissä pidetyssä neuvottelukokouksessa. Kuinka kysymys
aselähetyksestä onnettomalla tavalla kytkettiin yhteen erään ehdotuksen
kanssa, joka koski pataljoonan maihinnousua Suomessa saksalaisten
sotatoimista riippumatta, on hyvinkin tunnettu.
Oleskellessani Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme, jotka olivat
siellä lomalla. Vaikutelma, jonka sain joukossa silloin vallitsevasta
mielialasta, oli masentava, ja samalla kertaa täytyi minun kokea, että
valtuuskunta ei jääkärien keskuudessa nauttinut suurta arvovaltaa.
Eräs heistä sanoi minulle suoraan: »Ollakseni rehellinen täytyy minun
sanoa, että suomalaisten diplomaattien katsotaan saattavan antaa kättä
saksalaisille. Valtuuskunta ei ole tehnyt kylliksi valvoakseen joukon
etuja.» Kaiku tästä tyytymättömyydestä meihin diplomaattiparkoihin
saapui Tukholmaan, kuten tuonnempana kerron. Libaun oloista lausui
kertojani, että ruoka tosiaan on parempaa kuin ennen, mutta kuitenkin
riittämätöntä, ja etteivät saksalaiset upseerit ja aliupseerit
eivätkä myöskään eräät »zugführerit» ja »gruppenfiihrerit» lainkaan
osaa kohdella miehistöä. Oliko tämän lausunnon jälkimmäinen osa
oikeudenmukainen? Luultavasti siinä oli paljonkin liioittelua. Ei ole
kumma, että mieliala oli hermostuneen ärtyisä pitkän odotuksen jälkeen.
Saanee olettaa, että se parani sen jälkeen, kun heinäkuun 26 p:nä tehty
päätös oli pantu toimeen.
Jääkäripataljoonamme historian synkkä kohta, jota aikaisemmissa
julkaisuissa ei sanottavasti ole kosketeltu, liittyy nimeen Bahrenfeld.
On tunnettua, että useita niistä jääkäreistä, jotka olivat tehneet
itsensä vikapäiksi tottelemattomuuteen tai muihin rikkomuksiin,
vietiin tämännimiseen leiriin. Mutta sangen vähän on julkaistu siitä,
mitä siellä pidetyt suomalaiset saivat kokea. Minulle oli tämä
ollut aivan tuntematonta. Kesäkuun 18 p:nä sain nyt kuulla yhtä ja
toista siitä Zugführer Aarne Sihvolta. Hänen kertomuksensa mukaan
ei monilla heistä ollut edes tietoa siitä, minkä vuoksi heitä oli
rangaistu. Monissa tapauksissa oli rikos ollut ainoastaan erimielisyys
periaatekysymyksissä (joukon perustamisen tarkoituksesta), toisissa
tapauksissa yksinkertainen kieltäytyminen palveluksesta. Rikollisuuden
suuruutta oli erittäin vaikea todeta, mutta vaikkapa olettaisi
rangaistuksen olleen enemmän tai vähemmän ansaitun, ei se näytä olleen
oikeassa suhteessa rikkomukseen. Kohtelun Bahrenfeldissa sanottiin
olevan uskomattoman kovan, jopa epäinhimillisen. Sihvo tiesi kertoa
tapauksista, jolloin sairaita ilman lääkärintutkintoa oli lähetetty
pakkotyöhön; toisia pidätetyistä oli raakamaisesti pahoinpidelty.
Tottelemattomuudesta, joka usein oli johtunut vain siitä, että
asianomaiset eivät olleet ymmärtäneet saksaksi annettuja käskyjä, oli
rangaistu muutenkin niukkoja ruoka-annoksia vähentämällä. Väitettiin
muutamien tulleen mielenvikaisiksi nälästä j.n.e.
Kuinka paljon kaikessa tässä oli totta ja kuinka paljon oli
liioittelua? Jokainen tietää, että niskuroimaan asettuneita
suomalaisia ei ole helppo taivuttaa, ja yhtä tunnettua on, että
saksalaiset aliupseerit eivät ole kaikkein hellämielisimpiä. Mutta
jos vain osakin siitä mitä Sihvo oli kuullut, oli totta, niin se oli
pöyristyttävää. W. Ström tiesi kertoa samanlaisia yksityiskohtia
maanmiestemme kärsimyksistä Bahrenfeldissa. Hän oli koettanut saada
kreivi von Schweriniä (pataljoonan Berliinin-toimiston päällikköä)
puuttumaan asiaan. Kun puhuin Schwerinin kanssa siitä, sanoi tämä,
että Bahrenfeldin leirin päällikkö on »hyvin humaani henkilö» ja että
hän on kohdellut siellä pidettyjä suomalaisia pikemmin liian lievästi
kuin ankarasti. Heidät on pantu puolille annoksille vasta kun he ovat
kieltäytyneet tekemästä työtä. Schwerin oli kuitenkin sitä mieltä,
että jotakin täytyi tehdä pakkotyöläisten olojen parantamiseksi. Asia
otettaisiin ennen pitkää käsiteltäväksi sotaministeriössä. Kuinka
kysymys sitten ratkaistiin, siitä ei minulla ole yksityiskohtaista
tietoa. W. Ström, joka oli lähetetty Hampuriin tässä ikävässä
asiassa, kirjoitti minulle heinäkuun 2 p:nä, että »Bahrenfeldin
onnettomuustoverit» vapautettaisiin muutamien päivien päästä. Useimmat
saivat sitten tointa työpaikoilla Länsi-Saksassa. Oli näet järjestetty
»Arbeits-Nachweis der Ausbildungstruppe Lockstedt».
Elokuun lopulla sai Ström tehtäväkseen käydä tarkastamassa oloja
näillä työpaikoilla. Hänen raporttinsa, joka on päivätty Berliinissä
5:ntenä syyskuuta 1917, osoittaa, että entisten bahrenfeldilaisten
asema nyttemmin oli siedettävä, osittain hyvinkin hyvä. Näiden
onnettomuuteen joutuneiden maanmiestemme joukossa — heidän lukumääränsä
lienee ollut lähes 300 — oli ilmeisesti paljon todella hyviä ja arvossa
pidettäviä aineksia. Niinpä esim. kirjoittaa Ström oloista eräällä
työpaikalla. »Ahlenissa, jossa on työssä 30 miestä, on olo kaikkien
yksimielisen lausunnon mukaan niin hyvä, että sitä voi melkein sanoa
ihanteelliseksi. Mitä ylistelevimmin kiitellen suomalaisten käytöstä
ja työsuorituksia lausui paikan päällikkö herra Kurz ilonsa siitä,
että oli saanut niin oivallisia, mallikelpoisia työläisiä. Koko pitkän
praktiikkansa aikana, sanoi hän, ei hän ollut joutunut tekemisiin näin
ihmeen kunnollisen työväen kanssa. Suomalaisten kesken on myöskin
tyytyväisyys yleinen. Todistuksena siitä on se seikka, että useimmat
ilman painostusta ovat kontrahdilla sitoutuneet jäämään toiminimen
palvelukseen neljäksi kuukaudeksi.»
Toisaalta oli bahrenfeldilaisten joukossa kyllä myöskin moraalisesti
huonoja aineksia. Eräs työpaikka Essenissä oli pahaksi onneksi saanut
sellaisia osalleen. »Näyttää siltä», sanoo Ström, »kuin sattuma
olisi koonnut tänne huonoimmat ainekset. 16 miestä on jättänyt tämän
työpaikan selittäen, etteivät enää mitenkään saata sietää yhdessäoloa
omien toveriensa kanssa, jotka mahtavat olla peräisin Suomen kansan
pohjasakasta. Työnjohtajat valittavat suomalaisten laiskuutta ja
huolimattomuutta, ja tässä tapauksessa ovat kyllä moitteet oikeutetut.»
Yleensä tuntuvat kuitenkin entiset bahrenfeldilaiset käyttäytyneen
hyvin. Buer-in-W:ssä, missä 30 miestä oli rakennustöissä, ei kuulunut
mitään moitetta enempää työnantajan kuin työmiestenkään puolelta.
Mühlheimissä, missä toinen noin 30-miehinen joukko oli työssä, oltiin
niinikään molemmin puolin oloihin pääasiassa tyytyväisiä. Knapsakissa
Kölnin luona tekivät suomalaiset koko joukon valituksia, mutta ne
olivat suurimmaksi osaksi oikeutettuja ja epäkohdat korjattiin yksissä
neuvoin toiminimen kanssa.
Bahrenfeldin kidutusleiriin joutuneet eivät siis olleet suurimmaksi
osaksi mitään »yhteiskunnan hylkyjä». Sitä traagillisemmalta tuntuu
heidän kohtalonsa. Että Sihvon kertomus heidän kärsimyksistään ei
ollut perätön, saattoi Ström nyt todeta. »Tässä yhteydessä», kirjoitti
hän raportissaan, »mainittakoon, että melkein kaikki Bahrenfeldista
vapautetut makasivat pahastikin sairaina ensimmäisinä päivinä, he kun
olivat niin nälkiintyneitä, ettei heidän ruumiinsa voinut sietää sitä
parempaa ja runsaampaa ravintoa, jota he nyt äkkiä saivat.» Kuka on
edesvastuussa näistä epäkohdista? Jätän kysymyksen avoimeksi, kun en
tunne lähemmin yksityiskohtia. Pataljoonan asioissahan ei minulla tähän
aikaan ollut mitään suoranaista tekemistä, ja oli vain sattuma, että
osuin olemaan Berliinissä, kun Bahrenfeldin skandaali oli saavuttanut
huippunsa. Onko asia kenties selitettävissä siten, että syy oli
enemmän äärimmäisen vaikeissa oloissa kuin yksityisten henkilöiden
huolimattomuudessa tai välinpitämättömyydessä?
Heinäkuun 2 p:nä olimme vaimoni ja minä jälleen Tusculumissamme
Villa Tivolissa. (Vaimoni oli ollut mukanani Berliinissä.)
Tuntui kuin olisimme tulleet satamaan purjehdittuamme täynnä
vaarallisia salakareja olevalla myrskyisellä merellä. Nyt seurasi
joitakin rauhallisia viikkoja, joita häiritsi ainoastaan muutamat
erimielisyydet valtuuskunnan keskuudessa. Niihin neuvotteluihin,
joita eversti Mexmontan, Kai Donner, poliittisen osaston edustaja
ja eräät ruotsalaiset yleisesikuntaupseerit pitivät suunnitellusta
maihinnoususta Suomeen, en ottanut osaa. Myöskin kuuluisa Rautenfelsin
juttu, joka tähän aikaan nostatti niin suurta hälyä, koski minua vain
epäsuorasti. Valtuuskunnan keskuudessa tehty ehdotus tätä salaperäistä
juttua koskevan selityksen julkaisemisesta Ruotsin sanomalehdissä
ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä, »Liiton» toimistossa vallitsi
aika vilkas toiminta, kun ukrainalainen Stepankovski oli saapunut
Sveitsistä Tukholmaan. Olisi paljon kertomista tästä yritteliäästä
politikoitsijasta ja hänen seikkailuistaan sillä matkalla, jonka hän
nyt teki Kiovaan asettuakseen yhteyteen Ukrainan »Radan» kanssa.
Hän oli hankkinut itselleen englantilaisia suosituksia, mutta hänet
vangittiin siitä huolimatta Pietarissa. Kuinka olikaan, onnistui
hänen sittemmin Arkangelin kautta pelastautua Englantiin, mistä hän
sitten sai tilaisuuden palata Ranskan kautta Sveitsiin. Koko matka oli
ensiluokkainen seikkailunäyte.
Stepankovski oli silloin siirtynyt englantilaiselle linjalle
katkaisematta kuitenkaan suhteitaan Saksan kanssa. Keskustellessamme
Tukholmassa heinäkuussa uskoi hän minulle, että Englanti, elleivät
sotatapaukset lähiaikoina johda tulokseen, varmaan kannattaisi
ei-venäläisten kansakuntien riippumattomuuspyrkimyksiä Venäjällä.
Englanti tahtoi näet kernaasti heikentää Venäjää, koska se oletti
tulevaista liittoa tämän maan ja Saksan välillä. Luultavasti oli hänen
vietävä jokin tämänsuuntainen tieto Kiovaan. Yhteisestä tuttavastamme
virolaisesta vehkeilijästä Keskülasta tiesi Stepankovski kertoa,
että tämä nyt lopullisesti oli »mennyt Englannin puolelle». Näille
mutkaisille ja vaarallisille poluille ei minulla puolestani ollut
vähääkään halua lähteä. Mitä Stepankovskiin tulee, tapasin hänet monta
vuotta myöhemmin Roomassa. Hän oli sillä välin mennyt rikkaisiin
naimisiin ja jatkanut työskentelyä Ukrainan asian hyväksi saavuttamatta
kuitenkaan johtavaa asemaa. Hänen maanmiehensä olivat ilmeisesti
pitäneet hänen entisyyttään hiukan liian kirjavana.
Kysymys Liittoon kuuluvien kansallisuuksien tehokkaasta yhteistyöstä
oli edelleen siinä umpikujassa, johon se oli joutunut Venäjän
vallankumouksen jälkeen. Paroni von der Ropp, joka ilahdutti minua
käynnillään Tukholmassa heinäkuussa, kehitteli uutta suunnitelmaa
joka tarkoitti Baltikumin (liettualaisten, virolaisten, lättiläisten
ja saksalaisten balttien), Ukrainan ja Suomen välistä liittoa.
Suunnitelma oli rohkea, mutta ei tuntunut ihan mahdottomalta
toteuttaa. Neuvottelujen jälkeen, joihin ottivat osaa von der Ropp,
Stepankovski, toht. Sivén, Erik Grotenfelt (joka juuri silloin
oli tullut kuriirina Suomesta) ja minä, sovimme, että liiton, jos
semmoinen ylimalkaan voitaisiin muodostaa, pitäisi vaatia täyttä
valtiollista riippumattomuutta jäsenilleen ja samalla (toistaiseksi)
pyrkiä ystävälliseen sopimukseen Venäjän kanssa. Tukholmaan oli
muodostettava yhteinen valiokunta, johon kuuluisi liiton jäsenten
valtuuttamia edustajia. Lisäksi oli Kiovan Radan lähetettävä edustaja
Helsinkiin ja toisaalta oli joku suomalainen edustaja lähetettävä
Kiovaan. Palatessaan vei Grotenfelt mukanaan tiedon tästä meikäläisille
Helsinkiin ja virolaiselle johtajalle Tönnisonille Tallinnaan.
Suunnitelma kohtasi kuitenkin niin suuria vaikeuksia, että siitä täytyi
luopua. Sellaisen liiton poliittinen perusta oli todellisuudessa hyvin
kyseenalainen jo siitä syystä, että Suomi oli näistä maista ainoa,
joka tähän aikaan oli ilmoittanut pyrkivänsä täyteen valtiolliseen
riippumattomuuteen.
Muutamia päiviä ennen kuin näitä neuvotteluja käytiin Tukholmassa, oli
Suomessa tapahtunut tärkeä ratkaisu, kun eduskunta heinäkuun 18 p:nä
oli hyväksynyt n.s. valtalain, jossa eduskunta julistautui korkeimman
vallan haltijaksi. En tahdo tässä puuttua aikanaan niin vilkkaaseen
väittelyyn tästä päätöksestä, jota vanhoillisporvarilliselta taholta
ankarasti moitittiin. Luulen kuitenkin, että valtalakia täytyy
pitää hyvin tärkeänä askeleena Suomen puolelta riippumattomuutta
kohti. Sehän sisälsi todellisuudessa ratkaisevan välien katkaisun
Venäjän-väliaikaisen hallituksen kanssa. Miltä kannalta me Tukholmassa
asiaa katselimme, näkyy seuraavasta, erääseen »Suomi ratkaisun edessä»
nimiseen artikkeliin sisältyvästä lausunnosta, jonka artikkelin
julkaisin Aftonbladetissa heinäkuun 22 p:nä.
»Järjestettäessä Suomen suhdetta Venäjään tällä hetkellä täytyy
järjestelyn ehdottomasti olla ainoastaan väliaikaista laatua.
Niin on myöskin suomalaisella sosialidemokraattisella taholla
käsitetty se eduskunnan ja kotimaisen hallituksen valtuuksia
koskeva lakiehdotus, jonka eduskunta nyt on hyväksynyt kolmannessa
lukemisessa. Tässä lakiehdotuksessa, jota väärin on sanottu
Suomen itsenäisyysjulistukseksi, ottaa Suomen eduskunta itselleen
yksinomaisen päätösvallan kaikissa muissa Suomea koskevissa
kysymyksissä, paitsi niissä, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja
sotilaallista hallintoa. Poliittinen yhdysside Venäjän ja Suomen
välillä edellytetään siis olemassaolevaksi, mutta vain toistaiseksi.
Täydellisen itsenäisyyden vaatimuksesta ei tingitä vähääkään.»
Vielä tässäkin kirjoituksessa taitoin aktivistina peistä meidän
sosialidemokraattiemme puolesta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin
meidän tiemme erkani heidän tiestään. Tosin oli senaatti ainoastaan
porvarillisten äänillä päättänyt julkaista Venäjän väliaikaisen
hallituksen päätöksen eduskunnan hajoittamisesta — teko joka »tuntui
nuoremmista kirvelevän katkeralta niinkuin helmikuun manifestin
julkaiseminen 1899, täten kun jälleen yhteisen rintama mahdollisuudet
Venäjää vastaan raukenivat tyhjiin.[85] Mutta sosialistitkin pettivät
toiveemme, kun he »ilman tarmokasta vastarintaa mukautuivat senaatin
päätökseen eivätkä uskaltaneet ryhtyä taisteluun» (Appelberg).
Olimmeko siis alunpitäen tehneet erehdyksen liittoutuessamme
sosialidemokraattien kanssa? Emme suinkaan. Keväällä ja kesällä 1917
oli meidän etsittävä tukea itsenäisyyspyrinnöille mistä vain saatoimme
sitä löytää. Ja sitä saimme todella sosialisteilta. Mikä merkitys tällä
oli muun muassa siinä, että Saksassa säilyi luottamus Suomeen, käynee
ilmi edellisestä. Täydestä vakaumuksesta yhdyn vielä tänä päivänä
Bertel Appelbergin vuonna 1919 kirjoittamiin sanoihin:
»Vanhoillisporvarillisella taholla pidettiin tätä aktivistien
menettelyä 'konjunktuuripolitiikkana', he kun eduskunnan hajoituksen
jälkeen asettuivat punaisia vastaan. Itsenäisyysmiesten politiikka
oli kuitenkin aina sama. Päämaali oli Suomen itsenäisyys.
Kaikkea, minkä katsottiin johtavan siihen, käytettiin ja kaikkia,
jotka työskentelivät samaan suuntaan, pidettiin ystävinä. Se,
jos mikään, oli politiikkaa, joka asetti isänmaan edut puolue-
ja luokkaetujen edelle. Siitä voi olla eri mieltä, oliko tämä
politiikka yksityiskohdissaan viisasta vai epäviisasta. Mutta
sellaisen nimityksen antamista sille, joka tavallisen kielenkäytön
mukaan merkitsee kunkin tuulen mukana kulkemista omien pyyteiden
edistämiseksi, on katsottava epälojaaliksi polemiikiksi.»
Saksassa lienevät ystävämme yleensä tervehtineet eduskunnan heinäkuun
18 p:nä tekemää päätöstä mielihyvin askeleena itsenäisyyttä kohti.
Ruotsissa sitävastoin ei oikein tiedetty, mitä oli ajateltava.
Asemastahan saapui ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi sanottiin
eräässä Helsingistä Svenska Dagbladetille lähetetyssä kirjoituksessa
heinäkuun 19 p:nä: »Me emme näe enää järjenkipinää missään. Kuulemme
vain huutoja, joiden meluun kaikki järkevyys hukkuu.» Meitä lähellä
olevissa ruotsalaisissa piireissä arvosteltiin asemaa kuitenkin samaan
tapaan kuin mekin. Eräissä poliittisissa kutsuissa Villa Tivolissa
heinäkuun 26 p:nä — vieraiden joukossa olivat m.m. paroni von der Ropp,
professori Fahlbeck, päätoimittaja Ljunglund, kapteeni Törngren ja
toht. Sivén — lausui professori Fahlbeck, että eduskunnan politiikka
oli ehdottomasti oikea. Täytyi, sanoi hän, aikaansaada _fait accompli_
(tapahtunut tosiasia). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin vilkkaasti
Itämerenkysymyksestä sekä Ruotsin tukeman Suomen ja Baltikumin välisen
liiton mahdollisuudesta.
Itämeren-kysymyksestä puhuttaessa tulee minun mainita, että Ahvenanmaan
kysymys tähän aikaan jälleen ilmestyi poliittiselle näyttämölle,
tällä kertaa uudessa muodossa. Kun aikaisemmin oli keskusteltu
Ahvenanmaasta, oli lähinnä ollut kysymys siitä vaarasta, jota Venäjän
linnoituslaitteet merkitsivät Ruotsille. Nyt tuntui tämä vaara
olevan sivuutettu, mutta sensijaan astui etualalle se ajatus, joka
ruotsalaisten mielessä kauan oli itänyt — ajatus käyttää tilaisuutta
Ahvenanmaan hankkimiseksi Ruotsille. En voi tässä lähemmin kosketella
sitä agitatsionia, joka nyt pantiin liikkeelle tässä tarkoituksessa
ja jostahan sittemmin oli mitä kohtalokkaimmat seuraukset Ruotsin ja
Suomen välisille suhteille. En kuitenkaan malta olla mainitsematta sitä
päiväkirjamuistiinpanoani, jossa kysymystä ensi kerran kosketellaan.
»Tänään», kirjoitin heinäkuun 16 p:nä, »kävi luonani ahvenanmaalainen
K.J. Sundberg. Hän kertoi, että häntä vapaamieliseltä taholta
(professori Eden) oli puhuteltu mielenilmaisun aikaansaamiseksi
Ahvenanmaalla Ruotsiin yhtymisen hyväksi. Nykyjään puuhataan näet sitä,
että Englannin painostuksen avulla saataisiin Venäjä jo sodan aikana
luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi
ympärysliiton puolelle. Liberaalien lähetystö aikoo tätä tarkoitusta
varten käydä ulkoministeri Lindmanin luona.»
En ole merkinnyt, mitä tähän hämmästyttävään ilmoitukseen vastasin.
Mikäli muistan, sain sen vaikutelman, että Sundberg olisi asettunut
saamaansa kehoitukseen torjuvalle kannalle. Muussa tapauksessa en
varmaankaan olisi jättänyt asiaa sikseen. Sundberg oli muutoin
jääkäri ja oli, samoinkuin hänen ystävänsä ahvenanmaalainen Nandor
Johansson, tehnyt meille suuria palveluksia, kun oli ollut kysymys
selonsaannista venäläisistä linnoitustöistä Ahvenanmaalla. Minulla ei
ollut mitään syytä olettaa, että hän tarttuisi syöttiin ja asettuisi
alkavan Ahvenanmaan-agitatsionin käytettäväksi. Jo se seikka, että
hän lojaalisti oli ilmoittanut minulle sen ehdotuksen, mikä hänelle
oli tehty, tuntui minusta olevan takeena siitä, että hän ei tahtonut
olla asiassa mukana. On kuitenkin tunnettua, että sekä Sundberg että
Johansson vähän sen jälkeen olivat täydessä työssä ahvenanmaalaisen
separatismin hyväksi, kuten näkyy niistä kirjeistä, joita he elokuun
lopulla kirjoittivat aatetovereilleen Ahvenanmaalle.[86] Joka
tapauksessa on lyhyt päiväkirjamerkintöni mielenkiintoinen, jos vertaa
sitä siihen tosiasiaan, että tietääkseni ensimmäinen separatistinen
mielenilmaus Ahvenanmaalla — se, joka päätettiin Finströmissä pidetyssä
kokouksessa elokuun 20 p:nä—toimeenpantiin kuukausi sen jälkeen,
kun Sundbergia oli puhuteltu Tukholmassa. Tämä mielenilmaus oli
siis luultavasti ollut säkissä Ruotsissa ennenkuin se tuli pussiin
Ahvenanmaalla. Saako kenties olettaa, että se yksinkertaisesti oli
tilattu Tukholmasta?
Vastaisen historiantutkimuksen asiaksi jää tämän arkaluontoisen asian
selvittäminen. Kuitenkin olisi mielenkiintoista kuulla, muistavatko
herra Eden tai hänen vapaamieliset aatetoverinsa, että he jo
heinäkuussa 1917 olivat »puhutelleet» Sundbergia siinä tarkoituksessa,
minkä hän minulle ilmoitti. Tosiasia on, että professori Eden, kun hän
lokakuussa oli tullut pääministeriksi, osoitti erittäin aktiivista
kiinnostusta ahvenanmaalaisten pyrkimyksiin. Oliko Sundbergin ilmoitus,
että Englannin painostuksen avulla koetettaisiin saada Venäjä jo sodan
aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi
tulisi ympärysliiton puolelle (= tekisi ympärysliitolle tärkeitä
myönnytyksiä?), peräisin todellakin auktoritativiselta vapaamieliseltä
taholta, jätän mielelläni ratkaisematta.[87]
Että jotakin siinä suhteessa oli tekeillä, siitä puhuttiin yleisesti
Tukholmassa elo- ja syyskuussa. Kerrottiinpa odotettavan pietarilaisia
valtuutettuja neuvottelemaan Ruotsin kanssa Ahvenanmaan saarista. Mitä
ruotsalaiset antavat Suomelle vastapalvelukseksi, sitä nähtävästäkään
vapaamielisissä ja sosialidemokraattisissa piireissä ei ajateltu.
Ruotsin aktivistitkin puolestaan toivoivat Ahvenanmaan saantia
Ruotsille, mutta he ajattelivat sitä tuloksena Suomen vapauttamisesta
_Ruotsin avulla_. Ero oli tuntuva.
Ahvenanmaan kysymys oli läheisessä yhteydessä sen poliittisen tilanteen
kanssa, johon Itämeren-valtiot nyt olivat joutuneet. Käsitystäni siitä
selittelin artikkelissa, »Itämeren probleemi Venäjän vallankumouksen
jälkeen», joka elokuun 7 p:nä oli Nya Dagligt Allehandan
pääkirjoituksena. Artikkeli herätti vilkasta ajatustenvaihtoa sekä
ruotsalaisissa että saksalaisissa lehdissä.
* * * * *
Elokuu toi mukanaan muitakin huolia meille. Ensinnäkin sattui
silloin, että valtuuskunta toisen kerran asetettiin syytettyjen
penkille. (Ensimmäisen kerran oli tämä tapahtunut syksyllä 1916
Wetterhoffin kukistuksen yhteydessä.) Nyt oli meidän syyttäjinämme
jääkäripataljoonan lähetit von Hertzen, Olenius ja Laiti, jotka oli
lähetetty Suomeen viemään Jernströmin allekirjoittamaa kirjelmää
C.K:lle (oikeammin A.K:lle.) Kun oli ensin valmistavasti neuvoteltu
lähettien kanssa elokuun 16 p:nä, pidettiin varsinainen »käräjänkäynti»
suuressa kokouksessa minun luonani 18 p:nä elokuuta. Pataljoonan
valtuutetut saivat siinä voimakasta kannatusta järjestömme useiden
nuorempien avustajain, m.m. Sundqvistin, Heikelin ja Alfthanin
taholta. Mitä syytökset koskivat, en ole merkinnyt muistiin. Ne
lienevät enimmäkseen koskeneet valtuuskunnan puuttuvaa kykyä valvoa
pataljoonan etuja ja varsinkin bahrenfeldilaisten kovaa kohtaloa.
Pari puolustusasianajajaa sai valtuuskunta jääkäreistä Jacobsonista
ja Weckströmistä, jotka sattumalta oleskelivat Tukholmassa.
Aitosotilaallista paatosta huokuvissa lausunnoissaan he kehoittivat
miehekkääseen velvollisuuden täyttämiseen viimeiseen saakka ja
moittivat ankarasti mitä, jotka horjuivat tai niskuroivat. Keskustelua
kesti kello kymmeneen illalla. Myrskyisä kokous päättyi kuitenkin
yleisiin sovintoillallisiin Metropolissa.
Minulla oli toimintani aikaisemmissa vaiheissa ollut syytä valitella
»vanhoja». Nyt sensijaan saatoin todellakin huokaista: »nuoriso,
nuoriso!» Ei silti, että valtuuskunta ja sen yksityiset jäsenet
olisivat kaikissa kohdin voineet osoittaa syytökset aiheettomiksi.
Erehdyksiä oli epäilemättä tehty ja suurempi tarmokkuus valtuuskunnan
puolelta olisi erinäisissä tapauksissa ollut suotava. Sen
keskuudessahan oli niin monta tahtoa, eivätkä ne aina olleet vetäneet
yhtä köyttä, kuten joistakin kertomukseni edellisistä osista käynee
selville. Mutta valtuuskuntaa kohdanneet vaikeudet eivät totisesti
olleet vähäisiä, se kun oli vasaran ja alasimen välissä, voimatta
kuitenkaan kotimaahan päin ja Saksan viranomaisten edessä esiintyä
sillä arvovallalla, jonka ainoastaan virallisesti tunnustettu asema voi
antaa. Mutta näitä vaikeuksia eivät Lockstedtin tai Libaun, eivätpä
edes Tukholman nuorukaiset voineet täysin käsittää. Sen soimme heille
kernaasti anteeksi.
Juuri nyt oli valtuuskunnalla edessään vastuunalainen ja vaikea
tehtävä, kun Saksan uusi poliittinen johto oli voitettava meidän
asiamme puolelle. Siellä oli näet valtakunnankansleri Bethmann Hohvegin
ja ulkoministeri Zimmermannin tilalle tullut Michaelis ja von Kühlmann.
Varsinkin ulkoministerin vaihdos oli huolestuttava. Ja sitten oli
meidän nyt entistä enemmän otettava huomioon Saksan valtiopäivät,
joiden »Hauptausschuss» kävi yhä vaikutusvaltaisemmaksi. Uusien miesten
perehdyttämiseksi Suomen vapauspyrintöihin olin laatinut memorandumin,
jonka valtuuskunta tarkasti ja hyväksyi. Sain tehtäväkseni matkustaa
Berliiniin viemään perille tätä selontekoa.
Oleskeluni Saksan valtakunnan pääkaupungissa, jonne saavuin elokuun
20 p:nä, muodostui samanlaiseksi kuin edellinen käyntini kesäkuussa:
alituisia käyntejä ulkoministeriössä, missä pääasiallisesti olin
tekemisissä lähetystöneuvos Nadolnyn — Pourtalés oli jättänyt
ministeriön —, alivaltiosihteeri von dem Buschen ja lähetystöneuvos
Trautmannin (vilpittömän Suomen ystävän) kanssa, keskusteluja
erisuuntaisten poliitikkojen kanssa, poliittisten kertomusten
laatimista ja jakelua, sanomalehtiartikkeleita ja uutisia j.n.e.
Olin siinä jokapäiväisessä yhteistyössä Sarion kanssa ja sain hyviä
neuvoja paroni von der Roppilta ja hänen lähimmältä avustajaltaan von
Eckardtilta. Memorandumini jätin jo ensimmäisenä päivänä vapaaherra von
Richthofenille Hauptausschussissa. Mutta kuinka kaipasimmekaan sitä
tukea, mikä meillä ennen oli ollut Zimmermannista! Uutta ulkoministeriä
von Kühlmannia en saanut henkilökohtaisesti edes tavata. Memorandumini
sai hän Nadolnyn välityksellä. Toisia kynäni tuotteita lähetettiin
suureen päämajaan.
Sisäinen poliittinen tila Saksassa ei näyttänyt paljonkaan parantuneen
suunnan muutoksesta ja vielä vähemmin saattoi sanoa ulkopoliittisen
johdon siitä voittaneen. Hallitus, sanoi minulle von der Ropp, horjui
sosialidemokraattien ja suursaksalaisten välillä. Valtiopäivätkään
eivät tienneet sanoa, miten niiden toivoma rauha olisi saavutettavissa.
Siitä, mitä politiikkaa pitäisi noudattaa Venäjän suhteen, vallitsi
mitä suurin epäröinti. Elokuun viimeisellä viikolla odottelivat
kaikki levottomasti, mitä siitä suuressa päämajassa päätettäisiin.
Vähän ennen saapumistani oli von der Ropp ollut siellä ja saanut
puhua Ludendorffin kanssa. Nyt oli, kertoi hän, todellakin päätetty
vihdoinkin rynnistää koillista kohti, jos vain joukkoja saadaan
vapaiksi, mutta taistelut länsirintamalla veivät juuri nyt kaikki
voimat. Koko elokuun ajan oli todellakin käyty kiivaita taisteluita
Flanderissa hyökkääviä englantilaisia vastaan ja Verdunin luona missä
ranskalaiset rynnistivät yhtä voimakkaasti. Elokuun 29 p:nä sanottiin
minulle Hans Delbrückin keskiviikkoklubissa, että vielä muutamia päiviä
sitten niin varmoilta näyttäneet toiveet koillisrynnistyksestä nyt
jälleen olivat vähenneet. Monet klubin jäsenet, m.m. Dernburg, jotka
kesäkuussa olivat kannattaneet sovintoa Venäjän kanssa, olivat nyt
muuttaneet mieltään. Saksalla, sanottiin nyt, ei ole mitään odottamista
sovinnosta moskovalaisen Venäjän kanssa, vaan sen pitäisi päinvastoin
kannattaa ei-venäläisten kansallisuuksien vapauspyrkimyksiä. Tein minkä
taisin vahvistaakseni läsnäolevissa tätä käsitystä.
Paria päivää myöhemmin kävin vaikutusvaltaisen vapaamielisen
valtiopäivämiehen, »Mittel-Europa»-käsitteen tunnetun esitaistelijan
Friedrich Naumannin luona. Suomesta puhuttaessa sanoi hän suureksi
kummakseni tosin kuulleensa puhuttavan jääkäripataljoonastamme, mutta
arveli, että se kenties oli vain legenda. Minä sain nyt tehdä selkoa
vapaustaistelustamme ja selitellä käsitystäni siitä, mille kannalle
Saksan pitäisi asettua Venäjän valtakunnan kansallisuusliikkeiden
suhteen. Myöskin toht. Davidin kanssa olin samana päivänä pitkässä
keskustelussa, mutta hän oli yhtä pidättyväinen kuin ennenkin
agressiivista Venäjän-vastaista politiikkaa koskevassa kysymyksessä.
Kuitenkin hän osoitti vilkasta myötätuntoa Suomea kohtaan. Meidän on
nyt, sanoi hän, osoitettava, että meissä itsessämme on voimaa taistella
vapautemme puolesta. »Ei pidä taipua» (sich nicht ducken) — oli hänen
neuvonsa meille. Minä kysyin häneltä, onko se taipumista, jos kansa
nyt menee uusiin vaaleihin totellen Venäjän hallituksen käskyjä.
»Ei», sanoi toht. David, »mutta jos uusi eduskunta alistuu Venäjän
hallituksen käskyyn, niin se on taipumista.» Meidän pitäisi nyt saada
Saksan sanomalehdet puhumaan Suomen asiasta ja valtiopäivämiehet
koskettelemaan sitä puheissaan. Kaiken tämän näköjään tuloksettoman
keskustelun jälkeen kamaripoliitikkojen kanssa saapui sähkösanoma,
että Saksan sotajoukot syyskuun 1 päivänä olivat menneet Väinäjoen
yli, vapauttavana sanana. Saksan rynnistyksestähän lopultakin
meidän kohtalomme ennen kaikkea riippui. Syyskuun 3 p:nä olin
Deutsche Gesellschaft-seurassa muutamien ystävien kanssa. Oli juuri
saapunut sähkösanoma, että saksalaiset olivat valloittaneet Riian,
ja innostuksen laineet kuohuivat korkealle. Paroni von der Ropp
tarjosi samppanjaa, ja me joimme maljan, että seuraava kaupunki olisi
Helsinki. Kiinnostus Suomeen oli nyt suurenmoinen. Kaikki läsnäolevat
sanomalehtimiehet tahtoivat artikkeleita minulta. Minun piti kirjoittaa
Deutsche Politikiin. Vossische Zeitungiin ja Wienin Neue Freie Presseen.
Kun seuraavana päivänä kävin ulkoasiain alivaltiosihteeri von dem
Buschen luona, kuulosti kaikki yhtä hyvältä. Hän tiedusteli minulta,
eikö entinen valtakunnankansleri Bethmann Hollweg ole missään puheessaan
kosketellut Suomea. Kun siihen vastasin, että hän ei ole sitä tehnyt
ja että siitä Suomessa on tunnettu pettymystä lupasi von dem Busche
ehdottaa von Kühlmannille ja Michaelikselle, että jälkimmäinen, kun
valtiopäivät syyskuun lopulla kokoontuvat, silloin puhuisi Suomen
hyväksi.
Jälleen, niinkuin niin usein ennen vaelluksillani Berliinissä,
virastosta toiseen, poliitikon luota toisen luo, tulin ajatelleeksi
Wetterhoffia ja mikä vahinko meidän asiallemme oli, ettei enää ollut
käytettävissä hänen kykyänsä keksiä oikoteitä niiden luo, jotka suuren
politiikan todella määräsivät. Toht. Sundwallilta, jonka kanssa usein
olin yksissä, kuulin, että erotetun diplomaattimme kohtalo nyt näytti
valoisammalta. Länsirintamalla, jonne hänet oli komennettu tavallisena
sotamiehenä, hän oli saanut toimen eräässä esikunnassa ja hänellä oli
toiveita saada palata Berliiniin. Olipa hän jo saanut tilaisuuden
jälleen tehdä selkoa Suomen kysymyksestä ja kirjoittaa »Denkschriftin»,
jossa hän oli ehdottanut, että meidän pataljoonamme saisi upseerinsa
omasta keskuudestaan.
Ei kai tarvinne mainitakaan, että Berliinissä tapasin useita
jääkäreitämme ja sain kuulla heiltä yksityiskohtia pataljoonan
vaihtelevasta kohtalosta Libaussa. Kuten tunnettua, oli riippunut
hiuskarvasta, että pataljoona olisi lähetetty Suomeen yhdessä päätetyn
suuren aselähetyksen kanssa, ja vasta viime hetkessä oli tämä päätön
yritys saatu peruutetuksi.
Yhtä ja toista olisi vielä kerrottava esim. niistä kiintoisista
tiedoista, joita sain von der Roppin kautta Puolassa ja Liettuassa
syntyneistä poliittisista vaikeuksista, mutta se veisi liian pitkälle.
Näidenkin maiden suhteen taistelivat ne kaksi katsantokantaa, jotka
olimme havainneet Suomeenkin kohdistuvassa politiikassa. Eräässä
suuressa puolalais-saksalaisessa keskustelukokouksessa Kaiserhofissa
esiintyi useita saksalaisia puhujia, m.m. toimittaja Bernhard
Vossische Zeitungista, sen kannan edustajina, että Saksan etu vaati
Venäjän säilymistä voimakkaana. Puolalaisten eduksi puhuivat m.m.
Friedrich Naumann ja professori Sering. Jälkimmäinen kohosi kauas
korkealle yli pikkumaisen konjunktuuripolitiikan, kun hän loistavassa
puheessaan selitti sodan todellista sisällystä. Saksan on, sanoi tämä
jaloaatteinen idealisti, taisteltava vapaan kansallisen kehityksen
puolesta jättiläisvaltakuntia Venäjää, Englantia ja Amerikkaa vastaan,
jotka tukahduttavat kaiken kansallisen omaperäisyyden alaisissaan
kansoissa. Vahinko vain, että sitä vastaan voitiin huomauttaa, että
Saksa vain sangen rajoitetussa määrässä saattoi taistella näiden
korkeiden ihanteiden hyväksi, kun sen todellisuudessa täytyi taistella
oman henkensä puolesta.
Syyskuun 7 p:nä palasin Tukholmaan. Berliinissä saamani kokemukset,
joista tein selkoa valtuuskunnalle, olivat saaneet minut vakuutetuksi,
että sopiva ajankohta nyt oli tullut koettaa aikaansaada sitova sopimus
Saksan kanssa tehokkaasta Suomen itsenäisyyspyrintöjen kannattamisesta
ja että meidän joka tapauksessa täytyi nyt perustaa mahdollisimman
auktorisoitu edustus Berliiniin.