Maaliskuun 10 p:nä saapuivat Tukholmaan ensimmäiset sähkösanomat
Pietarissa puhjenneista levottomuuksista. Toinen toisensa jälkeen
seurasivat sitten sanomat vallankumousliikkeen jatkumisesta,
katutaisteluista, kapinallisten sotajoukkojen voitosta, tsaarin
vallastaluopumisesta 15:ntenä maaliskuuta ja väliaikaisen hallituksen
muodostamisesta. Ja sitten sen vaikutuksista Suomessa: Roditshevin
saapumisesta Helsinkiin, Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta 16
p:nä, upseerimurhista, suomalaisten valtuutettujen matkasta Pietariin.
Maaliskuun 21 p:nä julkaistiin aamulehdissä sen autonomiamanifestin
sanamuoto, jonka lähetyskunta oli väliaikaiselta hallitukselta
hankkinut, ja 25 p:nä saapui vihdoin sähkösanoma Suomen uuden senaatin
kokoonpanosta: 6 sosialidemokraattia ja 6 porvarillista. En luule
erehtyväni sanoessani tämän tärkeiden uutisten sarjan herättäneen
miltei enemmän huolestumista kuin iloa tukholmalaisessa piirissämme.
Meidän ennustamamme tilanne oli nyt syntynyt. Tyydyttäisiinkö kotona
tähän hetkelliseen voittoon ja luovuttaisiinko senvuoksi pyrkimästä
suureen päämaaliin? Minulle vanhana aktivistina johtui tietenkin
heti mieleen vertaus sen kanssa, mitä Suomessa tapahtui marraskuun
lakon jälkeen 1905. Niinkuin silloin riemuittiin nytkin Helsingissä
»laillisuuden palauttamisesta». Kiusaus lyhytnäköisen optimismin
pauloihin antaumiseen oli kuitenkin tällä kertaa vielä suurempi, kun
näet tsaarivaltaa Venäjällä ei, kuten vuonna 1905, ollut pakotettu
vain puolinaisiin myönnytyksiin, vaan se oli kokonaan kukistettu, ja
kun Venäjä nyt puolenkolmattavuotisen väsyttävän taistelun jälkeen
oli verrattoman paljon heikentyneempi kuin se oli ollut Japanin sodan
jälkeen.
Tukholmalaisella valtuuskunnalla oli näinä päivinä kokouksia
tuhkatiheään. 16 p:nä päätettiin, että puheenjohtaja vapaaherra
von Bonsdorff ja maisteri Fabritius matkustaisivat Berliiniin
päätehtävänään koettaa saada jääkäripataljoona siirretyksi pois
rintamalta ja varustetuksi, »jotta sitä tarpeen vaatiessa voitaisiin
käyttää Suomessa». Maisteri Donnerin piti matkustaa Haaparantaan
neuvottelemaan niiden aktivistien kanssa, joita sinne odotettiin
Helsingistä. 17 p:nä tarkastettiin ehdotus pataljoonaa koskevaksi
kirjelmäksi Saksan viranomaisille. 18 p:nä laadimme, toht. Sivén,
maisteri Donner ja minä, kirjelmän valtuuskunnalta Helsingissä
olevalle keskuskomitealle sekä rohkaisevan tervehdyksen pataljoonalle.
Sitä käsitystä, mikä meillä oli asemasta, kuvasi seuraava kysymys,
joka sisältyi Helsinkiin menevään kirjelmään: »Onko mahdollisuuksia
määrätyissä oloissa aikaansaada kansannousu?» Samana päivänä pidettiin
Gilletissä kansalaiskokous, johon otti osaa noin 30 henkeä. Kokous
hyväksyi tervehdyksen pataljoonalle (sen allekirjoittajiksi merkittiin
»Seniores») ja päätti yksimielisesti lähettää maanmiehille kotimaahan
seuraavan tiedonannon:[75]
»Kun vakaumuksemme on, että kansaamme elähyttää harras halu nyt,
kun kaikki oikeudelliset ja moraaliset siteet, jotka aikaisemmin
yhdistivät meitä Venäjään, ovat katkenneet, saavuttaa mahdollisimman
suuri määrä vapautta ja valtiollista itsemääräämisoikeutta, lausumme
julki sen vakaan toivomuksen, että mikään valtiollinen puolue Suomessa
ei anna niiden lupausten vaikuttaa itseensä, joita Venäjän uusi
hallitus antaa yksissä neuvoin saman valtakunnanduuman kanssa, joka
tahtoi toimeenpanna Venäjän lakia Suomessa ja vuosikausia tyynenä
katseli maassamme tapahtuvaa hävitystyötä. Ne epävarmat edut, joita
Venäjän liittolaiset mahdollisesti saattavat meille lupailla, saisimme
kenties ostaa maan miehisen nuorison hinnalla, jota nyt enemmän kuin
milloinkaan tarvitaan muihin tehtäviin kuin heittämään pois henkensä
taistelussa Venäjän fantastisten ja meille vieraiden sotapyrkimysten
hyväksi.
Jos Suomen kansa nyt vastaanottaa autonomiansa Venäjältä, vaarannetaan
sen työn hedelmät, jota keskusvaltain taholla sodan aikana on tehty
Suomen hyväksi, ja kaikki tämän työn vaatimat uhrit olisivat turhat.
Meidän mielestämme on se varmemman tulevaisuuden mahdollisuus, joka
tarjoutuu keskusvaltain avulla, otettava vakavasti huomioon.
Niin kauan kuin Suomi jää yhteyteen Venäjän kanssa, ei se ikinä
voi saavuttaa turvallisuutta työskennellä edistyksensä hyväksi.
Suomi jää siinä tapauksessa niinkuin kaikki muut tämän onnettoman
valtakunnan osat leikkikaluksi niille arvaamattomille virtauksille ja
hallitusjärjestelmille, jotka siellä toinen toistansa seuraavat.»
Tämän viestin yleissuunta on selvä, mutta sen epämääräisessä muodossa
huomaa, kuinka vaikeaa meidän oli määrätä kantaamme tapahtumiin,
kun olimme vailla tietoja Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Joka
tapauksessa ajattelimme, että pataljoonaamme sangen pian tultaisiin
tarvitsemaan kotimaassa. Maaliskuun 20 p:nä matkustivat von Bonsdorff
ja Fabritius Berliiniin. Olen merkinnyt muistiin, että saattaessani
heitä junalle neuvoin heitä »koettamaan aikaansaada, että osa
pataljoonasta heti lähetetään Suomeen».
Mutta jo seuraavana päivänä oli saapunut sanomia jotka osoittivat
18 p:nä laatimamme viestin osittain ennenaikaiseksi. Nyt julkaistu
autonomiamanifesti meni myönnytyksissä pitemmälle kuin oli odotettu
eikä siihen ollut liitetty mitään ehtoa suomalaisten kutsumisesta
sotapalvelukseen. Mitä tämä mahtaisi vaikuttaa mielialaan Suomessa?
Sitä levottomina aprikoimme. Tapasin toht. Sivénin aamulla, ja me
lähetimme heti omalla uhallamme kutsun uuteen kansalaiskokoukseen
illaksi. Valtuuskunta, joka kokoontui aamupäivällä, hyväksyi
toimenpiteen. Professori Erich laati kiireen kaupalla päätöslauselman,
joka oli esitettävä kokoukselle. Kokous pidettiin kello 8 illalla
Anglais-hotellissa. Osanottajien joukossa, joita oli yli 30 henkeä, oli
muun muassa professori Georg von Wendt Helsingistä ja herra Hyrskymurto
Suomen Tukholmassa olevasta sosialidemokraattisesta yhdistyksestä.
Päätöslauselma hyväksyttiin, ja kokous päätti 16 äänellä 8 vastaan
julkaista sen seuraavan päivän lehdissä.
Päätöslauselmassa sanottiin, että Suomen kansa ei voi turvautua Venäjän
lupauksiin, jotka voidaan peruuttaa niin pian kuin valtasuhteet ovat
muuttuneet, ja että sen kansallinen ja valtiollinen olemassaolo on
turvattava pysyvällä tavalla. »Suomen kysymys», lausuttiin, »jota
Venäjän väliaikaisen hallituksen julistus ei suinkaan ole ratkaissut
tai tehnyt olemattomaksi, on oikeudelliselta ja poliittiselta
sisällykseltään siksi tärkeä, että sen joka tapauksessa vielä täytyy
tulla kansainvälisen järjestelyn alaiseksi, joka täysin ottaa huomioon
Suomen kansan tarpeet ja luo välttämättömät edellytykset ja takeet
sille, että se voi täyttää kansalliset ja yleisinhimilliset tehtävänsä.
— — — Sellaisten takeiden vaatiminen tällä hetkellä on Suomen kansan
velvollisuus niin nykyisen kuin tulevien polvien edessä ja tämän
vaatimuksen täyttäminen on Euroopan velvollisuus kansakuntaa kohtaan,
jonka epätasainen oikeustaistelu musertavaa ylivaltaa vastaan on
vertaansa vailla historiassa.»
Kuten näkyy, on tämä lausuma vielä lievempi kuin marraskuun 18 p:n
päätöslauselma. Meidänhän täytyi karttaa julkisessa lausunnassa
esittämästä mitään, joka voisi tuottaa vaikeuksia Suomessa olevalle
johdolle. Pääasia oli sen seikan toteaminen, että manifestia ei saanut
katsoa lopullisesti ratkaisevaksi. Täytyi jäädä Suomessa olevien
maanmiestemme asiaksi itsenäisyysvaatimuksen avoin julkilausuminen,
kun sen ajan katsottiin tulleen. Kaikkien tapausten varalta
lähetettiin 25 p:nä Helsinkiin professori Erichin laatima luonnos
itsenäisyys-julistukseksi. Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin
Helsinkiin toinen professori Erichin laatima memorandumi, jossa hän
kehitteli maksimiohjelmaa sen varalta, että Suomi jäisi Venäjän
yhteyteen. Siinä oli m.m. niin pitkälle meneviä vaatimuksia kuin että
Suomen pitäisi saada oma kansallis- ja kauppalippu sekä oikeus tehdä
tulli- ja kauppasopimuksia vieraiden valtojen kanssa. Sitäpaitsi
pitäisi Venäjän suostua siihen, että Suomen kysymys rauhaa tehtäessä
otetaan kansainvälisen järjestelyn alaiseksi.
Emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että meillä oli sangen
pienet mahdollisuudet vaikuttaa kotimaan päätöksiin. Tukholmassa
saatoimme toistaiseksi pääasiassa vain pitää huolta siitä, että
vallankumouksen vaikutuksia Suomessa ei Skandinaviassa ja Saksassa
käsitettäisi väärin. Se ei ollut aivan helppoa. Ruotsissa oltiin
heti valmiita pitämään autonomiamanifestia erittäin onnellisena
Suomen-kysymyksen ratkaisuna. Minä julkaisin useita artikkeleita
Tukholman lehdissä selvittääkseni asemaa, mutta uutiset ilonilmauksista
Helsingissä kumosivat skeptillisiä selittelyltäni kiusallisella
tavalla. Ruotsin taholta ei käynyt tietenkään mitään toivominen, kun
asiat Suomessa tuntuivat olevan niin hyvällä kannalla. Koetettiin
saada erästä korkeassa asemassa olevaa henkilöä taipumaan siihen
ajatukseen, että Ruotsi tunnustaisi uuden valtamuodon Venäjällä
ainoastaan sillä ehdolla, että Suomen autonomia taattaisiin tulevissa
rauhanneuvotteluissa (Erichin ehdotus), mutta se ei johtanut mihinkään
tuloksiin, kuten arvattavaa olikin.
Tärkeämpi oli kysymys, kuinka Saksa suhtautuisi Suomen uuteen asemaan.
Berliinissä oltiin ilmeisesti ensimmäisinä päivinä aivan epäselvillä
tilanteesta mitä Pietariin ja Helsinkiin tulee. Maaliskuun 17 p:na
kutsui ministeri von Lucius minut Saksan lähetystöön. Tavallisella
kiusoittelevalla tavallaan kysyi hän minulta, emmekö me nyt voisi
panna toimeen jotakin Suomessa. Siihen minä vastasin, että minun ja
toverieni käsityksen mukaan on parasta asettua odottavalle kannalle,
katsoen aseman epävarmuuteen. Kahta päivää myöhemmin kutsuttiin
minut uudelleen lähetystöön. Nyt ilmoitti von Lucius minulle, että
hänen kysymyksensä oli aiheutunut eräästä ulkoministeri Zimmermannin
sähkösanomasta, että hän oli sähköttänyt lyhyen vastauksen Berliiniin
ja että hän nyt oli saanut uuden sähkösanoman, jossa Zimmermann sanoi
olevansa pettynyt. Enkö minä nyt voisi antaa selvempää vastausta?
Minä lupasin tehdä sen kirjallisesti, neuvoteltuani toverieni
kanssa. Hiljaisessa mielessäni olin suutuksissani. Miksikä en ollut
heti saanut tietää, että ulkoministeri itse oli tiedustellut meidän
kantaamme? Uudelleen käydessäni lähetystössä sain sitten vihdoin nähdä
Zimmermannin ensimmäisen sähkösanoman sanamuodon. Se kuului: »Pyydän
kehoittamaan (saksaksi 'nahezulegen') suomalaista valtuuskuntaa
käyttämään nykytilannetta Venäjällä tarmokkaaseen toimintaan. Suomen
itsenäiseksijulistamisen hetki näyttää tulleen.» Valtuuskunta
kokoontui heti ja laadittiin minun luonnokseni mukaan tilanteen
selostus. Käsitystä, että toistaiseksi täytyi pysyä odottavalla
kannalla, perusteltiin siinä etupäässä viittaamalla siihen, että Suomi
edelleenkin oli venäläisen sotaväen vallassa, joka oli liittynyt
väliaikaiseen hallitukseen.
Selostus ja vielä enemmän autonomiamanifestin julkaisu lienee saanut
Zimmermannin vakuutetuksi, että hänen neuvonsa Suomen itsenäiseksi
julistamisesta oli ollut ennenaikainen, mutta samalla on hänen täytynyt
ajatella, että Saksan hallitus kuukautta aikaisemmin oli laiminlyönyt
tärkeän eräpäivän Suomen suhteen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka heti
Venäjän vallankumouksen jälkeen oli käynyt Zimmermannin luona, kertoi
sitten mm minulle ministerin sanoneen hänelle, että oli vahinko, ettei
Saksa aikaisemmin ollut antanut lausumaa Suomen hyväksi. Niin, miksei
Saksan hallitus ollut ottanut helmikuussa antamaamme neuvoa varteen?
Nyt oli jokseenkin myöhäistä esittää lupauksia Saksan puolelta. Venäjä
oli ehtinyt edelle.
Joka tapauksessa ottivat valtuuskunnan Berliiniin lähettämät
edustajat, vapaahra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius, puheeksi
Saksan kannatuksen vakuuttamisen Suomelle. Sen esittäminen kävi
luontevasti kuukautta aikaisemmin tehdyn esityksen johdosta. Olihan
ulkoministeri Zimmermann silloin antanut nimenomaisen lupauksen, että
hän ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa toimittaa meidän anomamme
vakuutuksen. Fabritius teki tässä tarkoituksessa ehdotuksen, että me
uudessa esityksessämme pyytäisimme Saksan keisaria lausumaan sanansa
Suomen hyväksi. Sellaiselle lupauksen muodolle annettaisiin Suomessa
varmaan enemmän arvoa kuin millekään muunlaatuisille saksalaisille
lupauksille. Fabritiuksen käsitystä kannattivat muut Berliinissä olevat
kansalaisemme ja niinikään hyväksyttiin hänen ehdotuksensa, että meidän
puoleltamme laadittaisiin tällaisen sitoumuksen luonnos. Luonnoksen
laativatkin Fabritius ja maisteri Eirik Hornborg, ja sen hyväksyivät
von Bonsdorff ja Sario. Valtuuskunnan puheenjohtajana esitti vapaahra
von Bonsdorff ehdotuksen Zimmermannille. Hän teki sen erittäin
ansiokkaalla tavalla, kertoi minulle Fabritius jälkeenpäin. Jo samana
iltapäivänä ilmoitettiin anomuksemme puhelimitse suureen päämajaan,
missä keisari Wilhelm sillä hetkellä oli, ja muutamaa päivää myöhemmin
oli vastaus Berliinissä. Se sisälsi ilmoituksen ulkoministeriöltä von
Bonsdorffille, että H.M. Keisari asiaa esiteltäessä oli hyväksynyt näin
kuuluvan lausuman:
»Saksan hallitus katsoo Saksan edun vaativan, että Suomi mikäli
mahdollista saavuttaa täyden itsenäisyyden. Tämän johdosta on Saksan
hallitus valmis rauhaa tehtäessä vaikuttamaan tämän päämäärän
saavuttamiseksi silloin vallitsevien olojen mukaisesti. Jos kuitenkin
jonkinlaista poliittista sidettä jää olemaan Suomen ja Venäjän välillä,
on Saksa valmis kannattamaan Suomen autonomian sopimuksenmukaista
ylläpitämistä.»[76] Tätä lausumaa, joka paria sanaa lukuunottamatta
oli yhtäpitävä Berliinin suomalaisessa toimistossa laaditun ehdotuksen
kanssa, ei saanut julkaista, mutta kyllä luottamuksellisesti saattaa
valtiollisten johtajien tietoon Suomessa.
Maaliskuun 30 p:nä saapui Sario Tukholmaan mukanaan jäljennös
tästä keisarillisesta selityksestä. Voi ajatella miten iloitsimme,
kun vihdoinkin olimme saaneet Saksalta sitovan lupauksen
itsenäisyyspolitiikkamme perustaksi. Selityksen arvoa lisäsi suuressa
määrin se että keisari itse oli sen hyväksynyt. Että sitä toistaiseksi
ei saanut julkaista, oli meistä tosin ikävää mutta me käsitimme
kuitenkin ne poliittiset syyt, jotka aiheuttivat tämän määräyksen.
Saksan lupaus Suomelle olisi kieltämättä Euroopan yleisen mielipiteen
silmissä esiintynyt jokseenkin omituisessa valossa, se kun oli annettu
Venäjän väliaikaisen hallituksen autonomiajulistuksen _jälkeen_. Nyt
nähtiin, kuinka epäviisaasti Saksan hallitus oli menetellyt, kun
ei antanut selitystään _ennen_ Venäjän vallankumousta. Niinikään
ymmärsimme, että keisarin hyväksyttäväksi ei oltu voitu esittää sitovaa
lupausta ajaa läpi Suomen täydellinen itsenäisyys, niin kauan kuin
meidän maamme vielä oli Venäjän kiistämättömässä vallassa.
Hornborg, joka niinikään oli saapunut Berliinistä, matkusti maaliskuun
31 p:nä Suomeen hoitamaan edustajan tehtäviään valtiopäivillä. Hän
sai siis välittömästi tuoda Helsinkiin iloisen tiedon keisarillisesta
lupauksesta. Huhtikuun 5 p:nä matkusti myöskin Sario Helsinkiin.
Kumpikin oli Berliinissä saanut sen käsityksen, että me saisimme Saksan
ulkoministeriöltä virallisesti vahvistetun asiakirjan, joka sisältäisi
keisarin hyväksymän selityksen, ja niin lienevät he asian Helsingissä
esittäneetkin. Kun von Bonsdorff huhtikuun 6 p:nä saapui Tukholmaan, ei
hänellä kuitenkaan sellaista asiakirjaa ollut. Hornborgilta ja Sariolta
saamamme kertomus oli siis johtunut valitettavasta väärinkäsityksestä.
Me olimme saaneet ainoastaan selityksen jäljennöksen ilman päivämäärää,
osoitetta ja allekirjoitusta. Pettymyksemme ei ollut vähäinen. Minä
puolestani muistelin sitä kirjettä, jonka kesäkuussa 1915 olin saanut
uskolliselta kannattajaltamme Lyytikäiseltä ja jossa puhuttiin huhusta,
että meillä oli hallussamme kirjallinen sitoumus Saksan puolelta.
Suomessa tahdottiin nähdä jotakin paperille kirjoitettua, mutta
saatoimmeko nyt sanoa sitä saaneemme? Sinänsä oli tosin Saksan keisarin
lupaus sitova, mutta me olimme kuitenkin Hornborgin ja Sarion mukana
lähettämällämme sanalla jossakin määrin eksyttäneet kotimaassa olevia.
Se oli kiusallista, ja karvaita arvosteluja lausuttiin valtuuskunnassa
tämän johdosta, sitä kun katsottiin laiminlyömiseksi meidän
puoleltamme. Eri ehdotuksia tehtiinkin allekirjoitetun asiakirjan
hankkimiseksi edes nyt post festum. Ne yritykset, joita todella siihen
suuntaan tehtiin — myöskin konsuli Goldbeck-Löwe kirjoitti siitä
suoraan Zimmermannille — eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.
Tässä oli siis kaikki, mitä Saksan ulkoministeriö saattoi tehdä
meidän hyväksemme. Enemmän merkitystä oli Saksan sotilasviranomaisten
toimenpiteillä. Valtuuskunnan esitys, että jääkäripataljoona
lopullisesti siirrettäisiin pois rintamalta saamaan edelleen
koulutusta sen odottaessa varsinaista käyttöään tehtäväänsä Suomessa,
oli hyväksytty. Maaliskuun 25 p:nä siirrettiin pataljoona Libauhun,
jossa se sai olla, kunnes se helmikuussa 1918 lähetettiin meritse
Danzigin kautta Suomeen. Mitä suurin merkitys vastaisuudessa oli
sillä, että ei ainoastaan pataljoonan asiat, vaan ylimalkaan koko
Saksan meidän vapausliikkeemme yhteydessä oleva sotapolitiikka
nyt kenraali Ludendorffin käskystä siirrettiin »kenttäarmeijan
yleisesikunnan Berliinissä olevalle valtiolliselle jaostolle», jonka
päällikkönä oli kapteeni, sittemmin salaneuvos Ernst von Hülsen.[77]
Jo maaliskuun 21 p:na ilmoitti lähetystöneuvos von Kienlin minulle,
että kaksi mainittuun valtiolliseen jaostoon kuuluvaa henkilöä aivan
ensi tilassa saapuisi Tukholmaan asettuakseen yhteyteen valtuuskunnan
kanssa Suomen vapausliikkeen edistämiseksi. Toinen näistä henkilöistä
oli johtaja Hans Steinwachs, joka siten alkoi tärkeän toimintansa
meidän järjestömme ja Saksan ylimmän sodanjohdon välittäjänä. Tällä
toimenpiteellä saatiin aikaan sangen tarpeellinen saksalaiselta taholta
suoritettavan työn keskitys ja samalla se oli meille todistuksena, että
suuressa päämajassa nyttemmin pidettiin Suomen avustamista reaalisena
sotilaallisena etuna.
Sen työnjaon johdosta, joka valtuuskunnassamme oli toimeenpantu, tuli
minulla olemaan verraten vähän tekemistä yleisesikunnan valtiollisen
jaoston kanssa, kun näet sotilasasioita hoitivat toiset valtuuskunnan
jäsenet, etupäässä maisteri Kai Donner, sittemmin Tukholmassa olevan
sotilaskomiteamme edustajain avulla. On tunnettua, että valtiollisen
jaoston ja sotilaskomitean yhteistyön panivat alkuun toukokuussa
eversti Mexmontan, ratsumestarit Hannes Ignatius ja Ahrenberg sekä
kapteeni Gösta Theslöf.
Se vapausliikkeemme jakso, joka nyt seurasi, on verraten hyvin tunnettu
monista ennen julkaistuista kuvauksista. Yhä useampia henkilöitä
sekä Suomessa että ulkomailla liittyi nyt työhön, joka muodostui
toisenlaiseksi kuin ennen kotimaan valtiollisten olojen muuttumisen
johdosta. En ryhdy senvuoksi esittämään yhtenäistä kuvausta tapausten
kulusta; rajoitun vain kertomaan muutamia omia elämyksiäni tältä ajalta.
* * * * *
Minun on silloin ensin kerrottava kokemuksistani kahden viikon
oleskelun aikana Berliinissä huhtikuulla. Matkani johtui lähinnä
välttämättömyydestä neuvotella paroni von der Roppin kanssa siitä,
mille kannalle Venäjän sorrettujen kansojen liiton tuli asettua
siinä uudessa tilanteessa, jonka Venäjän vallankumous oli luonut.
Minun mielestäni olisi Liiton pitänyt kokoontua konferenssiin, jossa
kukin kansakunta esittäisi vaatimuksia, jotka menisivät jonkin
verran pitemmälle kuin ne myönnytykset, joihin Venäjän uusi hallitus
oli suostunut. Mutta paroni von der Ropp ja minä tulimme pian
vakuutetuiksi, että ajankohta oli sellaiselle konferenssille erittäin
epäsuotuisa. Siitäkään Liiton julistuksesta, johon laadimme luonnoksen,
ei tullut mitään senvuoksi, että Liiton esimies Lempicki ei suostunut
sitä allekirjoittamaan. Meidän täytyi tyytyä odottamaan tapahtumain
kehittymistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Berliinissä oltiin sangen
epätietoisia siitä, mille kannalle Saksan nyt oli asetuttava Venäjän
suhteen.
Suuri kysymys oli: pitäisikö Saksan käyttää tilaisuutta musertavan
iskun antamiseen heikenneelle Venäjälle ja siten pakottaa se
rauhantekoon, vai olisiko parempi seistä kivääri kädessä ja odottaa
jatkuvan hajaannuksen tulosta? Keskustellessani useiden eri suuntiin
kuuluvien poliitikkojen kanssa saatoin havaita, kuinka jyrkästi
vastakkaisia mielipiteet tässä suhteessa olivat.
Konservatiivien johtaja kreivi Westarp, jonka tapasin huhtikuun 23 p:nä
valtiopäivillä, oli ehdottomasti sodan tarmokkaan jatkamisen puolella,
ja samaan suuntaan työskentelivät balttilaiset poliitikot, salaneuvos
professori Schiemann etupäässä. Sen kannan puolesta puhui tosiaan
sangen moni seikka. Venäjän rintaman vastustusvoima oli juuri nyt
kaikkein pienimmillään. Kerrottiin uskomattomia juttuja siitä mieskurin
höltymisestä, jonka vallankumous oli aikaansaanut Venäjän armeijassa
Lähettejä saapui saksalaisten puolelle, ja kun saksalaiset upseerit
tulivat vastavierailulle, tarjottiin heille samppanjaa. Venäläisiä
sotamiehiä karkasi riveistä laumoittain. Mutta toisaalta tiedettiin,
että Venäjän väliaikainen hallitus ranskalaisten ja englantilaisten
kannustamana ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta, vaan
valmistautui tarmokkaisiin toimiin mieskurin palauttamiseksi. Eikö
senvuoksi saksalaiselta kannalta ollut viisainta nyt iskeä, kun
menestyksen toive oli ilmeinen?
Oli kuitenkin selvää, että Berliinin johtavissa piireissä vastakkainen
suunta oli voimakkaampi. Vanha tuttavani sosialidemokraatti toht.
Südekum, valtiopäiväin päävaliokunnan jäsen, oli täynnä intoa
ajatellessaan mahdollisuutta, että Venäjän kanssa saataisiin aikaan
pikainen rauha ilman uusia sotilaallisia ponnistuksia, ja hänen
kannallaan olivat monet muut niitä poliitikkoja, joiden luona kävin.
Ulkoministeri Zimmermann, jonka kanssa keskustelin huhtikuun 19 p:nä,
selitti, että rynnistystä tällä hetkellä ei käynyt ajatteleminenkaan,
mutta että se voisi olla mahdollinen jonkin ajan kuluttua. Hän perusti
toiveensa Venäjän armeijassa tapahtuvaan järjestyksen höltymiseen.
Asema länsirintamalla oli todellisuudessa niin huolestuttava, että
saksalaiset saivat olla iloisia, kun pääsivät mahdollisimman pienillä
voimanponnistuksilla idässä. Juuri huhtikuussa minun oleskellessani
Berliinissä oli saksalaisten rintamaa työnnetty aika lailla taaksepäin
Arrasin verisissä taisteluissa. Tuntui senvuoksi arveluttavalta ryhtyä
rynnistykseen itää vastaan, joka joka tapauksessa vaatisi sangen suuria
sotavoimia. Sitäpaitsi oli Yhdysvaltain sodanjulistus huhtikuun 6 p:nä
tehnyt yleiseen mielipiteeseen syvemmän vaikutuksen kuin julkisesti
tahdottiin myöntää. Lisäksi tuli, että Saksan sisäiset olot alkoivat
huolestuttaa. Nälkätalvi 1916—1917 oli tehnyt vaikutuksensa. Sain
kuulla levottomuutta herättäviä kertomuksia työläisten lakkoliikkeestä.
Magdeburgissa oli sotaväen ollut pakko ampua kapinoivaa väkijoukkoa,
jolloin 40 henkeä oli kaatunut tai haavoittunut.
Omasta puolestani luulen, että saksalaiset olisivat tehneet viisaasti
rynnätessään Venäjää vastaan juuri silloin, jos vain heidän voimansa
olisivat siihen riittäneet. Joka tapauksessa olisi se ollut edullista
Suomelle, enkä senvuoksi laiminlyönyt keskusteluissani esiintuoda
kaikkea, mitä tiesin Venäjän oloista, antaakseni tukea hyökkäystä
kannattavalle suunnalle. Mutta tietenkin oli meillä vain hyvin vähän
mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Tärkeintä meille tällä hetkellä
oli koettaa haihduttaa sitä huonoa vaikutusta, minkä uutiset
suomalais-venäläisestä veljeilystä olivat tehneet Saksassa, ja
saada Saksan poliitikot vakuutetuiksi, että Suomi todellakin pyrki
täydelliseen riippumattomuuteen.
Paroni von der Roppin kehoituksesta kirjoitin Berliinissä
oleskellessani Suomessa vallitsevasta asemasta kaksi selontekoa, joista
edellinen oli päivätty 16:ntena, jälkimmäinen 24:ntenä huhtikuuta.
Esitin niissä lausuntoja useista suomalaisista sanomalehdistä —
Mäkelinin äänenkannattajasta Kansantahdosta, Hufvudstadsbladetista,
Savottaresta ja Uudesta Suomettaresta — ynnä valtiollisten puolueiden
päätöslauselmia, todistaakseni, että yleinen mielipide Suomessa
ei tyytynyt siihen, mitä autonomiamanifestilla oli saavutettu.
Savottaressa oli suoraan sanottu, että täysin riippumattoman,
kansainvälisesti tunnustetun Suomen valtion luominen on kansan
hartain toivo. Että Suomi ei heti julistautunut riippumattomaksi,
johtui siitä, että se vielä oli Venäjän mahdin vallassa. Venäjän
hallitus oli selvästi osoittanut, että se ei edes autonomiamme
laajentamiskysymyksessä tahtonut suostua meidän vaatimuksiimme. Niinpä
esimerkiksi siihen, joka tarkoitti senaatin valtuuksien lisäämistä.
Mutta me olimme lujasti päättäneet ottaa kohtalomme ohjat omiin
käsiimme, jos tapausten kulku johtaisi siihen, että Venäjä ei enää
saattaisi sotilaallisesti vallita Suomea. »Jos jo ennen tai vaikkapa
vasta rauhansopimuksen jälkeen», kirjoitin minä, »Venäjällä syntyy
sekasortoiset olot, on Suomen, jo turvatakseen itsensä anarkian
vaaroilta, pakko julistautua irti Venäjän yhteydestä.» Toinen
mahdollisuus, joka oman vakaumukseni mukaan tulisi aiheuttamaan Suomen
itsenäisyysjulistuksen, oli voitokas saksalaisten rynnistys Pietaria
kohti.
Nämä kaksi selontekoa toimitin osittain mieskohtaisesti, osittain
kirjeissä erinäisille johtaville henkilöille, joista mainittakoon
ulkoministeri Zimmermann, alivaltiosihteeri von dem Busche, kreivi
Pourtalés ja lähetystösihteeri von Wesendonk (ulkoministeriöstä),
alivaltiosihteeri Wahnscheffe (valtakunnankansliasta), tohtori
Rohrbach, salaneuvos Schiemann (jota pyydettiin toimittamaan ne
edelleen keisarille), everstiluutnantti von Haeften ulkoministeriön
sotilasosastossa (edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille),
Hamburg-Amerika Linjan johtaja von Holtzendorff (hän lähetti
kirjelmän edelleen veljelleen amiraalille, joka oli amiraaliesikunnan
päällikkö), rahaministeri Helfferich, pankkiiri Max Warburg,
valtiopäiväin kansallisvapaamielisen puolueen johtaja salaneuvos
Schiffer, konservatiivisen puolueen johtaja kreivi Westarp sekä entinen
ministeri Dernburg. Kirjoitin myöskin samanhenkisen artikkelin Berliner
Tageblattia varten ja annoin sen mieskohtaisesta sen päätoimittajalle
Wolffille, jonka tapasin monien muiden ohella kerhossa »Deutsche
Gesellschaft 1914» (jossa Wetterhoff oli ollut jäsenenä). Sitäpaitsi
jakelin erikoista kirjoitelmaa niistä tehtävistä, joita varten Venäjän
sorrettujen kansojen liiton olisi työskenneltävä. Keskustellessani
Zimmermannin kanssa saatoin kuitenkin todeta, kuinka vaikeaa asiaan
parhaitenkin perehtyneiden saksalaisten oli käsittää Suomessa
vallitsevaa tilaa. Hän sanoi minulle verraten kipakasti, että Suomen,
jos se tahtoo tulla vapaaksi, nyt pitäisi tehdä jotakin vapautensa
hyväksi. »Muutenhan te olette yhtä pehmoisia kuin venäläiset», lausui
hän. (Sonst seid ihr ebenso weich wie die Russen.) »Minä väitin
kohteliaasti vastaan, korostaen, että Suomi on sotatilan paineen
alaisena», olen merkinnyt päiväkirjaani.
On itsestään selvää, että minä tässä tilapäisessä propagandatoimessani
toimin yksissä neuvoin niiden valtuuskunnan jäsenten vapaahra
von Bonsdorffin, professori Erichin ja maisteri Fabritiuksen —
kanssa, jotka silloin olivat Berliinissä. Yksissä ponnistelimme me
turhaan hankkiaksemme ulkoministeriöstä virallisen asiakirjan, joka
sisältäisi edellä mainitun keisarillisen selityksen Samansuuntaisen
ehdotuksen esitti minulle toht. Südekum, suosittaen valtiopäivillä
tehtävää välikysymystä, johon Zimmermann sitten vastaisi jokseenkin
samoilla sanoilla kuin mitä oli käytetty keisarin hyväksymässä
luottamuksellisessa lausumassa. Ei tämäkään suunnitelma johtanut
tulokseen.
Aivan hämmentävän moninaisia vaikutelmia oli mielessäni, kun
huhtikuun 25 p:nä lähdin paluumatkalle Tukholmaan. En voi sanoa, että
vaikutelmat olisivat olleet juuri rohkaisevia. Minusta oli tuntunut
kuin poliittinen suunta Saksassa tällä hetkellä olisi ollut epäröivä
ja selviä suuntaviivoja vailla. Ulospäin ei voitu sopia määrätystä
sodan päämäärästä ja sisäänpäin esiintyi yhä enemmän vaatimus suunnan
muutoksesta vapaamieliseen ja parlamentaariseen henkeen. Olin ollut
uumoavinani ensimmäisiä oireita siitä sisäisestä hajaannusprosessista,
joka vuotta myöhemmin niin kohtalokkaasti vaikutti luhistumiseen.
Saksan kansan ihmeteltävä sisäinen voima oli pingoitettu jo siihen
pisteeseen, jota ei hevin voinut paljon ylittää.
Vielä pitivät sentään Hindenburgin ylväät armeijat puoliaan ylivaltaa
vastaan. Suuressa päämajassa ei vallinnut minkäänlaista epäröintiä
päämäärän ja keinojen suhteen. Tyynesti ja kylmästi punnittiin siellä
sotilaallisia mahdollisuuksia. Me omalta näkökannaltamme saatoimme
toivoa, että armeijan ylijohto antamatta Berliinissä käytyjen
poliittisten väittelyiden hämmentää mieltänsä, katsoisi edullisimmaksi
voimakkaalla rynnistyksellä pyyhkäistä itäisen vihollisen pois pelistä.
Kuinka tärkeää olikaan meidän tätä odottaessa ylläpitää saksalaisissa
käsitystä, että taisteluun valmis Suomi kulki määrätietoisesti
edelleen itsenäisyyspolitiikan selvää linjaa ja oli altis hyökkäämään
muurin aukkoon, kun ratkaiseva isku kohdistettaisiin Venäjän lahoa
valtiorakennusta vastaan!
* * * * *
Mutta minkälainen oli mieliala Suomessa? Berliinissä olin ilmoittanut
yleisen mielipiteen Suomessa yhä yksimielisemmin vaativan täyttä
riippumattomuutta, mutta en ollut ihan varma, etteikö siinä ollut
asian kaunistelua. Istuessani junassa Malmön ja Tukholman välillä
sain kuitenkin loistavan todistuksen, että en ollut erehtynyt.
Ruotsin sanomalehdet sisälsivät näet silloin referaatin Tokoin
eduskunnassa huhtikuun 20 p:nä pitämästä kuuluisasta puheesta, jossa
hän peittelemättä oli julistanut, että Suomi vaatii täydellistä
valtiollista itsenäisyyttä. Mutta ei siinä kylliksi. Kun huhtikuun
26 p:nä saavuin Tukholmaan, kuulin johtaja Sariolta, joka juuri
silloin oli palannut Helsingistä, että Yrjö Mäkelin, joka oli
perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, oli hänelle lausunut
hartaasti toivovansa saksalaisten lähtevän ryntäämään Pietaria
kohti mahdollisimman pian. Että Mäkelin oli aktivistisen kannan
miehiä, ei ollut meille tuntematonta. Maaliskuun lopulla hän oli
lausunut läheteillemme Haaparannassa, että jääkäripataljoona jo nyt
oli tehnyt maallemme palveluksen, jonka merkitystä ei voi kyllin
korkeaksi arvioida. Nyt saimme tietää, että mielipiteet Suomen
sosialidemokraattisessa puolueessa yleisesti kävivät tähän suuntaan.
Toukokuun 3 p:nä kertoi minulle toht. Zilliacus, joka silloin
saapui Tukholmaan toht. Heikki Renvallin seurassa, merkillisiä
neuvotteluistaan sosialidemokraattiemme kanssa Ennenkuin Tokoi oli
pitänyt puheensa eduskunnassa, oli Mäkelin eräässä kokouksessa
varoittanut puoluetovereitaan yhteistoiminnasta venäläisten
sosialidemokraattien kanssa ja avoimesti puhunut saksalaisten avusta.
Häntä oli siinä intomielisesti kannatettu. Mäkelin oli saanut
tehtäväkseen pyytää meidän järjestöämme lähettämään jonkun pyytämään
sotilaallista apua Saksalta». Kun Zilliacus oli vastannut, että hän ei
voi puhua sosialidemokraattien nimissä, oli hänelle annettu eräälle
käyntikortille kirjoitettu valtuus. Olihan tämä verraten keveä tapa
käsitellä niin tärkeää kysymystä, mutta hengen suunta tuntui meistä
selvältä. Emmekö me aktivistit voineet nyt aikaansaada yhteistoimintaa
sosialidemokraattien kanssa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi? Siltä
todellakin näytti. Maaliskuun 4 p:nä saapuivat Yrjö Sirola ja K.H. Wiik
Tukholmaan, vähän myöhemmin W. Perttilä valtuutettuina osanottajina
siihen kansainväliseen sosialistiseen rauhankonferenssiin, jonka
tuli alkaa 15 p:nä toukokuuta. Sirola tuli heti minun luokseni.
Hän sanoi saaneensa puolueeltaan tehtäväksi ilmoittaa ulkomaisille
sosialisteille, että Suomen sosialidemokraattinen puolue pyrkii
Suomen itsenäisyyteen, ja pyytää heitä olemaan tinkimättä Suomen
vaatimuksista. Lähimmiltä puolueystäviltään hän oli lisäksi saanut
tehtävän koettaa estää Saksaa jättämästä meitä pulaan. Saatoimmeko
toivoa sen parempaa? Lähiviikkoina kehittyikin läheinen yhteistyö
sosialidemokraattisten lähettien ja meidän, lähinnä Erichin,
Donnerin ja minun välillämme. Professori Erich auttoi heitä niiden
valtio-oikeudellisten selontekojen laatimisessa, joita lähettien tuli
konferenssille esittää. Sirola oli usein minun luonani. M.m. oli hän
kerran päivällisellä minun luonani yhdessä puoluetoverinsa ruotsalaisen
aktivistin Otto Järten kanssa, joka antoi hänelle hyviä neuvoja. Minun
neuvostani kävi hän myöskin Goldbeck-Löwen luona, joka sai mitä parhaan
vaikutelman hänen järkevistä mielipiteistään.
Sosialistinen konferenssi oli järjestetty niin, että eri
kansallisuuksien valtuutetut vuoronsa mukaan esittivät näkökantansa ja
ehdotuksensa johtavalle hollantilaisskandinavialaiselle komitealle.
Toukokuun 23 ja 24 p:nä oli Suomen vuoro. Sirola ja Wiik jättivät
silloin allekirjoittamansa kirjallisen esityksen, jossa Suomen
poliittiset vaatimukset tarkoin määriteltiin.
Tämä asiakirja, joka on julkaistu konferenssin virallisessa
kertomuksessa[78] on hyvin mielenkiintoinen historiallinen
todistuskappale. Johdannossa sanotaan, että valtuutetut tosin
edustavat vain Suomen sosialidemokraattista puoluetta, mutta
luulevat tulkitsevansa myöskin »muiden edistysmielisten piirien
mielipidettä». Ensinnä tuodaan esiin vaatimus, että Suomi saa tulevassa
rauhankongressissa esittää omien edustajiensa kautta toivomuksensa
ja vaatimuksensa. Sen jälkeen seuraa yksityiskohtainen selonteko
perustuslakitaistelustamme ja autonomiaamme haittaavista puutteita.
Lähinnä Suomi vaatii m.m., että Venäjä ei enää saisi pitää sotaväkeä ja
linnoituksia maassa sekä että Suomi muodostaisi oman tullialueensa ja
saisi oikeuden tehdä omia kauppasopimuksia ulkovaltojen kanssa. Mutta —
kuuluu jatko — »yllämainitut Suomen autonomiaa oleellisesti haittaavat
puutteet voidaan täydellisesti poistaa ainoastaan siinä tapauksessa,
että Suomesta tulee riippumaton valtio». Tätä perustellaan laajasti.
Ainoastaan ulkonainen fyysillinen pakko voi saada Suomen kansan
edelleen jäämään yhteyteen Venäjän kanssa. Sotilaallisen aseman vuoksi
ei Suomi tällä hetkellä voi vaatia täyden itsenäisyytensä välitöntä
toteuttamista, vaan ainoastaan sitä, että suhde Venäjän hallitukseen
väliaikaisesti järjestellään. »Mutta Suomen kansan», niin jatketaan,
»on pakko samalla huolehtia tulevaisuudestaan ja se vaatii tulevan
asemansa kansainvälistä järjestelyä jo rauhanteossa. Jos kysymys
Suomen oikeudellisesta asemasta jätetään Venäjän perustavan kokouksen
päätettäväksi, kuten Venäjän hallitus tahtoo, menetämme me tilaisuuden
päästä vapaaksi. Meidän kohtalomme tulee silloin riippuvaksi Venäjällä
vaikuttavien eri yhteiskunnallisten voimien välisestä pelistä, ja
näistä voimista tulevat kansallis-kiihkomieliset ainekset mitä
todennäköisimmin olemaan melko väkevät.» Valtuutetut vetoavat lopuksi
kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, jota kansainvälinen
sosialismi oli julistanut sekä sodan aikana että sitä ennen.
Etenkin eräs kohta tässä memorandumissa ansaitsee huomiota.
Meidän sosialistiset valtuutettumme lausuivat peittelemättä, että
Suomi ainoastaan »sotilaallisen aseman vuoksi» ei voi vaatia heti
täydellistä itsenäisyyttä. Loogillinen johtopäätös oli, että
riippumattomuusjulistus seuraisi heti kun venäläisten joukkojen on
pakko lähteä maasta. Mutta mikä mahti saattoi pakottaa nämä siihen,
jollei juuri Saksa? Näin ollen näytti sosialidemokraattien kanta
vaativan heitä läheiseen yhteistoimintaan meidän aktivistien kanssa,
koskahan juuri me koetimme saada Saksan poliittisiin ja sotilaallisiin
tekoihin Suomen hyväksi.
Tässä yhteydessä lienee mielenkiintoista mainita, miten
sosialistikonferenssissa edustettuina olleet kansallisuudet
suhtautuivat suomalaisten valtuutettujen esitykseen. Virallisen
kertomuksen mukaan vaati Ranska Suomessa toimeenpantavaksi
kansanäänestystä, joka ratkaisisi, onko maan liityttävä federatiiviseen
unioniin Venäjän kanssa vai tultava täysin itsenäiseksi. Tsekkiläiset
toivoivat autonomista Suomea, mutta katsoivat, että sen liitto
kansanvaltaisen Venäjän tasavallan kanssa olisi poliittiseksi hyödyksi.
Myöskin Serbia selitti, että Suomen tulisi olla autonomisena osana
Venäjän suuressa demokraattisessa liittokunnassa. Kuten näkyy,
eivät tsekkiläiset ja serbialaiset voineet vapautua slavofiilisistä
aatteista. Ehdotonta tukea itsenäisyyspyrkimyksissämme saimme sen
sijaan Saksan, Itävallan ja Kroatia-Slavonian valtuutettujen taholta.
Wiik ja Sirola olivat pitäneet kokouksen Saksan valtuuskunnan
jäsenten kanssa Hotel Continentalissa, missä nämä asuivat. Ebert
toimi puheenjohtajana ja muista olivat läsnä Ed. David, Fischer,
Hermann Müller ja Scheidemann. Maisteri Wiik oli tällöin tehnyt selkoa
Suomen asemasta huomauttaen, ettei venäläinen imperialismi näytä
menneen hautaan taannun mukana. Varsinaista keskustelua ei syntynyt,
myöskään ei tehty mitään päätöstä, mutta tuloksen oli kuitenkin
se että saksalaiset esiintyessään kesäkuun 7-13 p:na johtavassa
hollantilais-skandinavialaisessa komiteassa kannattivat Suomen
vaatimusta päästä täysin itsenäiseksi. Samoin tekivät, kuten sanottu,
itävaltalaiset. Myöskin näitten valtuutettujen — Ellenbogenin ja
Hueberin — kanssa olivat meikäläiset neuvotelleet.
On itsestään selvää, että meidän sosialidemokraattimme Tukholmassa
ollessaan eivät jättäneet tunnustelematta venäläisten lähettien
kantaa. M.m. ilmoitti Sirola minulle toukokuun 16 p:nä tavanneensa
Axelrodin ja tämän vaikutusvaltaisen johtajan sanoneen hänelle, että
Venäjän sosialidemokraatit eivät vastusta Suomen riippumattomuutta.
Tälle lausunnolle ei Sirola kuitenkaan antanut suurta merkitystä.
Olivathan ne lähetit, jotka hänen puolueensa oli lähettänyt Pietariin
huhtikuun lopussa, saaneet sen vaikutelman, että Venäjän menshevikit
eivät toistaiseksi tahtoneet suostua Suomen riippumattomuuteen. Sitä
vastoin olivat bolshevikit ilmoittaneet heille, että Suomen täytyy
päästä itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Saman vastauksen sain minäkin
juuri näinä päivinä niiltä kahdelta bolshevikilta, Radekilta ja
Fürstenbergiltä, joiden luona kävin siinä Saltsjöbadenin huvilassa,
jossa he asuivat.
Sanalla sanoen, meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä
sösialidemokraattiemme esiintymiseen. Suurella mielihyvällä saatoimme
viitata herroihin Sirola, Wiik ja Perttilä näkyvinä todistajina
siitä, että heidän puolueensa oli niiden isänmaallisten mielipiteiden
takana, joita Tokoi oli lausunut eduskunnassa. Eräässä Stockholms
Dagbladin toukokuun 5 p:nä julkaisemassa haastattelussa tehosti Sirola
nimenomaan sitä, että Tokoi oli lausunut vain mitä Suomen kansa
ajattelee. Onko sitten kumma, että me tervehdimme sosialidemokraatteja
liittolaisinamme? Puolueen yhteiskunnalliset vaatimukset, jotka
mielestämme menivät liian pitkälle, täytyi meidän tietenkin ottaa
kaupanpäällisiksi, mutta se puoli asiaa aina järjestyisi jollakin
tavoin, ajattelimme me optimismissamme. Eräässä tähän aikaan Berliiniin
lähettämässäni raportissa kirjoitin, että sosialidemokraatit ovat
Suomen itsenäisyyspyrkimysten varsinaisia kannattajia.
Tuntuu kuin sosialistien valtuutetut itse juuri silloin olisivat
pyrkineet käytännölliseen yhteistyöhön meidän kanssamme
itsenäisyyssuunnitelmien toteuttamiseksi. Heidän toivomuksestaan
toimeenpantiin kesäkuun 4 p:nä minun luonani kokous, jossa asiasta
keskusteltiin. Kokoukseen, jossa minä olin puheenjohtajana, ottivat
osaa yllämainitut kolme valtuutettua ja meidän puoleltamme toht. Sivén,
toht. Renvall, Fabritius, Donner ja Norrmén. Keskustelu tuli kuitenkin
olemaan pettymys. Havaittiin, että oli mahdoton aikaansaada mitään
yhteistä päätöstä aseellisesta kapinasta. Wiik sanoi vilpittömästi,
että hän puolestaan näkee mieluummin, että itsenäisyys saavutetaan
rauhallisin keinoin, ja mitä Sirola oikeastaan ajatteli ja tahtoi, ei
käynyt selville.[79] Ainoastaan Perttilä kysyi meiltä suoraan, paljonko
aseita me voisimme hankkia Saksasta. Helpompi oli sopia poliisilta
kysymyksistä. Toht. Renvallin lausunto, että eduskunnan, jos Venäjän
hallitus kieltäytyisi hyväksymästä ehdotusta hallitsijan valtuuksien
siirtämisestä senaatille pitäisi »ottaa maan asiain johto käsiinsä»,
saavutti yleistä hyväksymistä — olen muistiin merkinnyt. Mutta
tällaista ajatustenvaihtoa pitemmälle emme tulleet.
Tätä tietä, sen huomasimme, ei aseellista vapaustaistelua
voitu valmistaa, niin mielellämme kuin olisimme toivoneetkin
sosialidemokraattien olevan mukana. Toukokuun kuluessa pidettiin
Tukholmassa vilkkaita neuvotteluja poliittisen järjestön osaston ja
meidän sotilaskomiteamme edustajain välillä.[80] Neuvottelut eivät
kuitenkaan vielä johtaneet tuloksiin. Niissä ei jätetty myöskään
Ruotsia syrjään. Ruotsin aktivistit ja varsinkin upseerit olivat
erinomaisen kiinnostuneita niihin mahdollisuuksiin, joita nyt tuntui
tarjoutuvan. Toukokuun 11 p:nä pidettiin ensimmäinen ruotsalaisten
kokous rouva Segerstrålen asunnossa. Sitä seurasi toinen kokous, jossa
oli enemmän osanottajia. Läsnäolijoista on minulla muistiinmerkittynä
seuraavat ruotsalaiset: professori Hjärne, toimittaja Sohiman,
entinen ministeri Westman, valtionarkivaario Clason, liberaalinen
poliitikko ja lämmin Suomen ystävä kapteeni Liljedahl, kapteenit
Bennedich, Rydeberg ja Reutersvärd, toht. Söderqvist ja toht. Sven
Hedin, sekä seuraavat suomalaiset: von Bonsdorff, Castrén, Sivén,
Fabritius, Donner, Erich, eversti Mexmontan, ratsumestarit Ignatius
ja Ahrenberg, toht. Renvall ja minä. Neuvotteluista olen laatinut
seuraavan lyhyen yhteenvedon: Kokouksen aloitti Renvall. Ruotsalaiset
poliitikot (Clason, Liljedahl ja Westman) sanoivat, että nykyjään ei
juuri ole toiveita diplomaattisesta toimenpiteestä Ruotsin puolelta
Suomen hyväksi. Bennedich puhui verestä ja raudasta. Liljedahl
ehdotti suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen muodostamista poliittista
valistustointa varten. Ehdotusta kannatettiin. Hjärne varoitti Suomea
ennenaikaisesta itsenäisyysjulistuksesta. Hedin tahtoi tietää, eikö
Suomi haluaisi yhtymistä Ruotsiin. Castrén vastasi myöntävästi.
— Täydentäviä tietoja tästä kokouksesta antaa kenraali Ignatius
muistelmissaan. Käytännöllisiin tuloksiin se ei johtanut. Perustava
merkitys oli sitä vastoin valtuuskunnan kokouksilla 12,13 ja 16
p:nä toukokuuta, joissa olivat läsnä Ignatius, Mexmontan, Ahrenberg
ja Renvall. Näissä tehdyt päätökset[81] olivat lähtökohtana sille
tarmokkaalle toiminnalle, johon uudesti muodostunut A.K. ryhtyi kesän
kuluessa ja jonka tuloksena oli suojeluskuntalaitoksen syntyminen.
Kokonaisen sarjan muodostivat toisaalta ne Tukholmassa toukokuulla
pidetyt kokoukset, jotka olin toimeenpannut aikaansaadakseni
yhteistoimintaa Suomen ja Venäjän valtakunnan ei-venäläisten
kansallisuuksien välillä, mikä siis oli yritys puhaltaa uutta henkeä
nääntyvään Liittoon. Kokouksiin, jotka pidettiin kuun keskivaiheilla
minun luonani, ottivat osaa meidän puolestamme Konni Zilliacus, toht.
Sivén, Fabritius ja minä, virolaisten puolesta Kesküla, lättiläisten
puolesta toht. Trauberg, liettualaisten puolesta Jurkunas-Scheynius
ja Aukstolis, puolalaisten puolesta kreivi Rostworowski, Kunowski ja
Zabicki, georgialaisten puolesta ruhtinas Matchabelli ja Tsereteli ja
Venäjän muhamettilaisten puolesta Abdul Raschid Ibrahim. Tarkoitus
oli etsiä yhteisen esiintymisen perustaa tulevassa sosialistisessa
rauhankonferenssissa. Mutta pitkien neuvotteluiden tuloksena oli
ainoastaan yhteisen »tiedonantokomitean» perustaminen. Epäonnistumisen
pääasiallisena syynä oli itsepäinen Kesküla. Kaduin syvästi, että
olin kutsunut hänet mukaan. Kun Zilliacus suoraan kysyi häneltä, onko
Viro Venäjän puolella vai sitä vastaan, vastasi hän, että sen täytyy
riippua olosuhteista, ja kuitenkin esiintyi tuo omatekoinen pienen
kansan edustaja miltei sietämättömän mahtipontisesti. Nyt olivat,
sanoi hän, virolaiset toisen kerran luoneet Venäjän valtakunnan.
Mitä kokouksissa muuten keskusteltiin, sen voin sivuuttaa, kun se ei
kuitenkaan johtanut mihinkään. Jonkin verran toiveita kiinnitin sitä
vastoin siihen tuumaani, että pitäisi muodostaa Venäjän valtakunnan
ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain yhteinen komitea Helsinkiin.
Tuuma saavutti maanmiesteni kannatusta ja jotakin siihen suuntaan
lienee todella yritetty Helsingissä. Mutta sekin suunnitelma raukesi
lopulta. Käytännöllinen yhteistyö »sorrettujen» välillä meni ylimalkaan
yli ihmiskyvyn. Ei päästy pitemmälle kuin loppumattomiin väittelyihin
ja tuntehikkaisiin veljeilyn ilmaisuihin.
Se oli työteliästä aikaa tämä ihmeellinen vallankumouskevät Minä
seisoin keskellä mitä erilaisinten tehtävien ryöppyä, jotka
veivät ajatukseni ja voimani ilman muuta näkyvää tulosta kuin ne
sanomalehtiartikkelit ja poliittiset selostukset, joita kynästäni valui
ehtymättömänä virtana. Ystäväni ja työtoverini Numelin, H. Zilliacus
ja H.R. Söderström olivat minulle uskollisia avustajia juoksevain
asiain hoidossa toimistossani. Läheisessä yhteistyössä olin, paitsi
valtuuskunnan jäsenten, myöskin Konni Zilliacuksen, Herman Stenbergin,
Norrménin ja Svedlinin kanssa. Numelin ja Svedlin matkustivat kuitenkin
vallankumouksen puhjettua Suomeen.
Myöskin vaimolleni oli se rasittavaa aikaa. Hänen oli pidettävä
kunnossa kotia, joka enemmän kuin milloinkaan oli luonteeltaan
ikäänkuin poliittinen klubihuoneisto, missä ihmisiä lakkaamatta liikkui
tullen mennen ja missä aamiais- ja päivällisvieraina paitsi tavallisia
ruokavieraita aina oli joitakin ystäviämme ja maanmiehiämme tai myöskin
ihmeellisiä kaukaisia matkalaisia »sorrettujen» piiristä. Vakinaisten
ruokavierasten joukossa toukokuulla oli Simon taistelussa joulukuussa
1916 pahoinruhjottu Sven Weckström, joka paettuaan Oulun vankilasta
maaliskuun 17 p:nä oli ollut hoidettavana Serafimer-sairaalassa
Tukholmassa.[82] Hän oli huhtikuun 25 p:nä päässyt sairaalasta ja
asui nyt toipilaana Herman Stenbergin luona samassa talossa kuin me.
Vaimollani oli nyt rakkaana tehtävänä äidillisen huollon antaminen
sairaalle haavoittuneelle sankarille.
Niiden jääkärien joukossa, jotka nyt vallankumouksen jälkeen jälleen
saimme lausua tervetulleiksi, olivat m.m. Spalernajan vangit
Relander, Heiskanen ja Väisänen, ja vähän myöhemmin Aarne Sihvo.
Istuimme tuntikausia kuuntelemassa heidän jännittäviä kertomuksiaan
seikkailuistaan Suomessa ja vankeusajastaan. Tutkintopöytäkirjoista oli
käynyt ilmi, että venäläiset ilmiantojen avulla olivat saaneet tietää
»suunnattoman paljon kaikesta». Kai Donner oli mainittu Helsingin
»konttori» minut Tukholman »konttorin» päälliköksi — Eräs toinen reipas
Tukholmaan tähän aikaan saapunut spalernajalainen oli Erik Bahne.
Hän sai sittemmin toimen Liiton toimistossa ja otti tehokkaasti osaa
propagandatyöhömme.
Paljon olisi kertomista niistä monista vieraista kaukaisista
maista saapuneista henkilöistä, joiden kanssa tulin kosketuksiin
Liiton asiamiehenä. Niistä oli varsinkin kaksi ikäänkuin jostakin
seikkailuromaanista suorastaan leikattua. Toinen oli georgialainen
Matchabelli, toinen intialainen Virendranath Chattopadhyaya.
Georg Matchabelli, ikivanhan ruhtinassuvun jälkeläinen, oli
ulkomuodoltaan kouliintunut kosmopoliitti, eurooppalaisen sivistyksen
saaneen itämaalaisen kiehtova viehkeys puheessa ja esiintymisessä. Hän
oli mitä ihmeellisimpiä teitä päätynyt Tukholmaan — Konstantinopolista
Kaukaasian, Pietarin, Japanin, Amerikan, Kristianian ja Berliinin
kautta. Hehkuvan innokkaasti hän oli antautunut isänmaansa
vapauspyrintöjen palvelukseen ja oli vakaumuksellinen Saksaan
turvautumisen kannattaja. Venäjää hän vihasi etelämaalaisen verensä
koko kuumalla voimalla. Kun hän puhui onnettomasta urhoollisesta
kansastaan ja sen kunniakkaasta kaksituhatvuotisesta historiasta,
oli hänen kauniissa piirteissään haaveilevan palvonnan ilme. Hänen
mielensä oli täynnä ritarillista romantiikkaa, ja romanttinen oli
sekin rakkausjuttu, joka hänen Tukholmassa oleskellessaan johti hänet
avioliittoon italialais-saksalaisen näyttelijättären Maria Carmin
kanssa, joka oli kaikkein älykkäimpiä ja — vaarallisimpia naisia, mitä
elämässäni olen tavannut.
Intialainen taas oli hänkin romantikko, mutta väkivaltaisempaa laatua.
Hän kuului korkeaan kastiin kotimaassaan ja oli saanut huolellisen
englantilaisen kasvatuksen, mutta puhui kuitenkin englantilaisista niin
kiihkeällä ja niin leppymättömällä vihalla, että häntä kuunnellessa
kävivät kylmät väreet. En tiedä, minkä verran hänen pöyristyttäviä
kertomuksiansa englantilaisten julmuuksista Intiassa, joiden kertominen
oli hänen mielityötänsä, lienee ollut uskominen. Että hän itse uskoi
niihin, on epäilemätöntä. Kun kerran kysyin häneltä, mitä hän ja hänen
puolueensa tekisivät englantilaisille Intiassa, jos itse pääsisivät
valtaan, vastasi hän kaameasti hymyillen: »Löisimme kuoliaaksi
kaikki tyynni.» — »Myöskinkö naiset ja lapset?» — kysyi vaimoni
kauhistuneena. »Tottakai», vastasi julma mies, »sillä englantilaiset
naiset synnyttävät englantilaisia maailmaan, ja lapsista, kun ne
kasvavat suuriksi, tulee meille uusia vihollisia. Ainoastaan kuutta
vuotta nuoremmat päästetään...» Ja kuitenkin oli tämä mies opiskellut
Oxfordissa ja puhui englantia kuin äidinkieltään. Saksalaisten avulla
toivoi hän voivansa saada aikaan sen koston maansa sortajille, jota
hän janosi. Kun Saksa sittemmin voitettiin, muutti hän Moskovaan.
Saksalaiset tai venäläiset, Kaiser tai Lenin, se oli hänelle
yhdentekevää, kunhan ne vain olivat uskottoman Albionin vihollisia.
Minä mietin itsekseni nähdessäni hänen mustissa silmissään välkähtävän
liekin ja kuullessani hänen verenhimoista puhettansa, että iloisella
Englannilla ei varmaankaan olisi mieluisa tunne, jos sillä Intiassa on
paljon senlaatuisia alamaisia kuin Virendranath Chattopadhyaya.
* * * * *
Tapausrikas kevät 1917 loppui ilman että sodan päättymisestä vielä
saattoi nähdä merkkiäkään. Venäjän vallankumous, johon Saksan
rauhanpuolue oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, näytti nyt
toisarvoiselta tekijältä, joka ei ollut ratkaisevasti vaikuttanut sodan
kulkuun. Läntisellä, eteläisellä ja Aasian rintamalla jatkui murhaava
taistelu herpautumattoman kiivaana, tuottamatta ratkaisevaa voittoa
kummallekaan puolelle. Merillä upottivat saksalaiset sukellusveneet
kuukausi kuukaudelta yli puolenmiljoonaa tonnia kauppa-aluksia,
mutta Englanti ei sittenkään antanut perään. Amerikan Yhdysvallat
varustautuivat voimallisesti saapumaan Euroopan sotanäyttämölle.
Itärintaman näyttämöllä oli toistaiseksi hiljaista, mutta kaikki
viittasi siihen, että Kerenskin onnistuisi saada Venäjän taisteluinto
vielä syttymään. Sanalla sanoen, rauhanteko tuntui olevan yhtä kaukana
kuin ennenkin.
Suomelle oli suuren sodan jatkuminen vain eduksi. Jota kauemmin sitä
kesti, sitä pitemmälle täytyi sisäisen hajaannuksen Venäjällä ehtiä ja
sitä suuremmiksi kävivät sen toiminnan onnistumisen mahdollisuudet,
jota me hiljaisuudessa valmistelimme. Että tämä hajaantumisprosessi
leviäisi meidän maahamme ja että meidänkin työläisemme joutuisivat
sosialisen vallankumouksen pyörteisiin — sitä emme vielä voineet
aavistaa, kun peittelemättömällä vahingonilolla luimme uutisia
bolshevismin edistymisestä Venäjällä. Suomessa alkanut kulkutautimainen
lakkoilu tuntui meistä olevan vain ohimenevä taudinpuuska. Pääasiahan
oli, että saatoimme luottaa sosialistisiin työläisjoukkoihin tulevassa
vapaustaistelussa liitossa Saksan kanssa, ja siinä suhteessa katsoimme
saattavamme olla rauhallisia, kun heidän johtajansa olivat meidän
puolellamme, vaikkakin olivat jättäneet käytännölliset valmistelut
meidän tehtäväksemme. Aktivistien ja sosialidemokraattien liitto
taistelussa itsenäisyyden saavuttamiseksi — sehän oli ajatus joka
jokaiselle vanhalle aktivistille oli tuttu jo vuodesta 1905.
Ratkaisevalla hetkellä yhtyisivät myöskin ne porvarilliset ainekset,
jotka nyt epäröivät, tähän liittoon, ja niin olisi koko kansa
yhtenäisenä, kun venäläinen sotaroskaväki olisi karkoitettava. Niin
ajattelivat luullakseni useimmat meistä, ja siitä ajatuksesta pidimme
kiinni pitkin kesää, kunnes se sitten syksyllä osoittautui kauniiksi,
mutta toteutumattomaksi unelmaksi.