Tämän luvun nimenä pitäisi oikeastaan olla »Venäjän vallankumousta
odottaessa» tai jotakin semmoista. Mutta se ei vastaisi sitä mielialaa,
jonka vallassa me elimme tapausrikkaan vuoden 1917 ensimmäisinä
kuukausina. Meille oli tosin selvää, että jokin muutos Venäjällä
oli tulossa. Taantumuksellisen pääministeri Stürmerin kukistuminen
marraskuun 24 p:nä, ankara vastarinta valtakunnanduumassa ja varsinkin
Rasputinin murha joulukuun 30 p:nä olivat selviä enteitä siitä,
että jotakin uutta oli tulossa. Mutta Venäjän yhteiskunnan sisäisen
luhistumisen koko laajuus ilmeni vasta vallankumouksen puhjettua
maaliskuussa. Tammi- ja helmikuussa oli katsottu voitavan ennustaa
ainoastaan hallitussuunnan siirtymistä vasemmalle. Tiedettiin,
että Englannin lähettiläs Buchanan, joka oli läheisissä suhteissa
vapaamieliseen vastustuspuolueeseen, työskenteli tähän suuntaan. Mutta
jos vapaamieliset — liberaalit — pääsisivät valtaan, niin se, niin
pääteltiin, ainoastaan vahvistaisi sotapuoluetta ja tekisi lopullisesti
mahdottomiksi kaikki erikoisrauhan suunnitelmat keskusvaltojen
kanssa, kun näet liberaalit, Miljukoff etunenässä, olivat ilmeisiä
imperialisteja ja uneksivat Venäjän vallan laajentamista Bosporiin
saakka.
Jos Saksan toiveet pikaisen erikoisrauhan saamisesta Venäjän kanssa
näin ollen raukeisivatkin, niin sehän oli vain eduksi Suomelle, asia
kun tietenkin kannustaisi keskusvaltoja uusiin ponnistuksiin itäisen
vihollisensa täydelliseksi nujertamiseksi. Mutta toiselta puolen
tulisi kai vapaamielinen hallitus Venäjällä kaiken todennäköisyyden
mukaan katsomaan edulliseksi antaa julistuksen Suomen autonomian
palauttamisesta, josta syksyn kuluessa oli ollut puhetta. Silloin
saisimme sanoa jäähyväiset kaikille toiveillemme saavuttaa maamme
täydellinen vapauttaminen Venäjästä! Sillä silloin oli odotettavissa,
että yleinen mielipide Suomessa, vieläpä mielihyvin, tervehtisi
»laillisuuden palauttamista» hyvänä tekona ja lykkäisi luotansa
itsenäisyysajatuksen kauniina unelmana, jota ei voitaisi toteuttaa. Ja
se, mitä tapahtui marraskuun lakon jälkeen vuonna 1905, tulisi jälleen
uusiintumaan.
Jos taas katsoimme sotilaallista asemaa vuoden vaihteessa, oli
senkin antama vaikutelma yhtä masentava. Keskusvaltoja ei tosin
vieläkään ollut voitettu, mutta ympärysvaltojen sotakunto kasvoi
lakkaamatta ja niiden päätös käydä sotaa voitokkaaseen loppuun saakka
oli järkähtämätön. Saksan joulukuun 12 p:nä esittämä rauhantarjous
oli torjuttu tilannetta kuvaavalla ylimielisyydellä. Ei myöskään
presidentti Wilsonin tammikuussa tekemällä rauhanehdotuksella ollut
otollisempaa tulosta. Sen sijaan päätti Saksan sodanjohto julistaa
rajoittamattoman sukellussodan helmikuun 1 p:stä alkaen. Saksassa
oltiin useimmissa piireissä erittäin toiveikkaita sen vaikutuksiin
nähden. Sen sain havaita käydessäni helmikuussa Berliinissä. Siellä
ei näet uskottu, että sukellussota johtaisi välien rikkoutumiseen
Amerikan kanssa. Maaliskuun 11 p:nä keskustelin tästä asiasta
sosialidemokraattisen edusmiehen toht. Südekumin kanssa, joka silloin
oli Tukholmassa. Hän oli hämmästyttävän optimistinen. Sukellussota,
sanoi hän, käy mainiosti. Onhan jo helmikuussa upotettu 800.000
tonnia aluksia. Kolmen kuukauden kuluttua on Englanti hädässä ja
tulee ehdottamaan neuvotteluita. Rauha tehdään varmaan jo elokuussa.
Saksa pysyttelee siihen mennessä puolustuskannalla läntisellä
rintamalla. Sitävastoin käyvät itävaltalaiset rynnistykseen Italiaa
vastaan. Ranskalaiset koettavat kukaties murtautua Saksaan läntisen
Sveitsin kautta, mutta se yritys ei heille onnistu. Olipa Südekum
niin toiveikas, että piti saksalaisten rynnistystä koillistakin kohti
mahdollisena.
Toisaalta katsoivat toiset asemaa vaaralliseksi, jopa jotkut melkein
epätoivoiseksi. Niihin kuului paroni von der Ropp, joka helmikuussa
lausui minulle olevansa huolissaan siitä, että Amerikan sodanjulistus
on odotettavissa. Niille, jotka silloin seurasivat tuota kuumaa
väittelyä eri suuntien välillä, on tavattoman mielenkiintoista lukea
kenraali Ludendorffin lausunnolta upotussodan ja Yhdysvaltain siitä
johtuvan sotaan sekaantumisen sotilaallisesta merkityksestä. On
selvää, että hän silloin, alussa vuotta 1917, aliarvioi jälkimmäisen
ja yliarvioi edellisen. Saksan sodanjohto piti rajatonta sukellussotaa
ainoana pelastuskeinona sillä hetkellä.
»Me laskimme», sanoo Ludendorff muistelmissaan, »saavuttavamme voiton
sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin. Amerikka muodostamillaan
uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli
mielestämme neliliitto sortuva 1917.»[69]
Olisiko valittu tämä arveluttava keino, jos olisi voitu aavistaa
sen romahduksen kantavuutta, joka alkoi Venäjällä vallankumouksen
puhjetessa? Eräät Ludendorffin kirjassa esiintyvät viittailut panevat
ajattelemaan että Saksan johto maaliskuun tapausten jälkeen hiukan
katui tuota kohtalokasta päätöstä. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä
perääntyä.
Sanalla sanoen: sekä poliittinen että sotilaallinen asema oli meille
sangen huolestuttava. Toden sanoakseni täytyi meidän kysyä itseltämme,
oliko päämäärämme yleensä enää lainkaan saavutettavissa sillä
suunnalla, jota olimme tähän saakka noudattaneet. Täytyi ilmeisesti
ajatella uusia oloja vastaavia uusia uria.
Tällöin oli, kuten ennenkin, jääkäripataljoona kaikkien poliittisten
ja sotilaallisten suunnitelmiemme reaalisena pohjana. Kaikissa oloissa
täytyi sillä seikalla, että tämmöinen erinomainen Suomen tulevan
armeijan ydin oli olemassa, olla suuri merkitys, se kun oli ainoa
voimatekijä, jonka saatoimme heittää tapahtumien vaakaan. Edelleenkin
näytti meistä olevan kaikkein tärkeintä, että joukko pidettäisiin
tähänastisessa miesvoimassaan ja mikäli mahdollista suurennettaisiin
uusien rekryyttien hankkimisella. Mutta emme kuitenkaan voineet
salata itseltämme, että jatkuva värväys kotimaassa nyttemmin kohtasi
voittamattomia esteitä. Tämä selitettiin peittelemättä kirjelmässä,
jonka valtuuskunta tammikuun 12 p:nä lähetti Tukholmassa olevan
värväystoimiston päällikölle, kapteeni Heldtille.
Hankkiaksemme pataljoonalle ainakin jonkin verran uutta miehistöä
teimme joulukuun lopulla ja tammikuun alussa yrityksen värvätä
rekryyttejä niiden lukuisain suomalaisten siirtolaisten joukosta, jotka
oleskelivat Norjassa odottamassa matkustustilaisuutta Amerikkaan. Ne
lähetit — herrat Thure Svedlin, H.R. Söderström, T.T. Pusa, Salmela
ja Henriksson —jotka siinä tarkoituksessa lähetettiin Kristianiaan,
saivat kuitenkin palata tyhjin toimin. Kertomuksessa, jonka maisteri
Svedlin tammikuun 14 p:nä antoi valtuuskunnalle, totesi hän, että
siirtolaisilta ei suinkaan puuttunut yhteistuntoa kotimaan ja sen
pyrkimysten kanssa, mutta että se ei ollut kyllin voimakasta ja
tietoista saadakseen heidät muuttamaan matkasuunnitelmansa ja lähtemään
Saksaan. Suomessa olivat he sitäpaitsi saaneet kuulla tympäiseviä
kertomuksia siitä kohtalosta, joka oli kohdannut niitä, jotka olivat
aikaisemmin värväyskutsuun suostuneet. Useat nuoret miehet olivat tosin
ensin tuntuneet siitä huolimatta taipuvaisilta suostumaan seikkailuun,
mutta sitten kuitenkin katsoneet paremmaksi seurata Amerikkaan menevän
virran mukana.
Tämän yrityksen epäonnistumisen jälkeen tein valtuuskunnassa esityksen,
että värväys ulotettaisiin Amerikkaan. Herra Pusa oli näet tarjoutunut
siinä tarkoituksessa matkustamaan sinne kootakseen miehiä sikäläisistä
suomalaisista. Liitin esitykseeni summittaisen kustannusarvion, joka
päättyi 28 000 kruunuun 100 rekryytistä, joista 50 hankittaisiin
itäisistä ja 50 läntisistä valtioista. Eihän hevin ollut odotettavissa,
että ne nuoret miehet, jotka kenties saataisiin suostumaan,
kykenisivät itse matkansa maksamaan. Ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut
valtuuskunnan hyväksymistä.
Enemmistön mielipide oli, että piti luopua tästä yrityksestä ja
tyytyä vain ylläpitämään pataljoonaa sellaisenaan. Mutta tämäkin kävi
kuukausi kuukaudelta yhä vaikeammaksi. Vuoden vaihteessa tuntui kysymys
jo olevan järjestetty tyydyttävällä tavalla. Neuvottelukokouksessa
Berliinissä joulukuun 18 p:nä olivat Saksan viranomaiset, kuten edellä
on mainittu, päättäneet, että joukko on edelleenkin säilytettävä. Se
oli jo silloin siirretty pois rintamalta ja sijoitettu Libauhun, ja
neuvottelukokous oli lausunut, että pataljoonan käyttäminen rintamalla
on toivottava ainoastaan silloin, kun voidaan osoittaa päämäärä,
»joka edistäisi suomalaisten pyrintöjä ja vastaisi mahdollisesti
syntyvää mieshukkaa». Kuviteltakoon näin ollen hämmästystämme ja
levottomuuttamme, kun saimme tietää, että pataljoona tammikuun 5 p:nä
äkkiä oli uudelleen komennettu rintamalle. Toimenpidettä saattoi
sotilaallisesti puolustaa, kun Saksan rintamaa silloin uhkasi suuri
vaara venäläisten kiivaasti rynnistäessä.[70] Mutta se oli kuitenkin
ilmeisessä ristiriidassa tehdyn päätöksen kanssa. Kuinka helposti
olisikaan meille niin sanomattoman arvokas joukko voinut tuhoutua tai
ainakin kärsiä suurta mieshukkaa niissä kiivaissa taisteluissa, jotka
nyt alkoivat Aa-joen rannoilla! Juttu päättyi pataljoonalle paremmin
kuin oli saatettu odottaa, ja helmikuussa saatettiin se jälleen
siirtää taistelurintaman taakse Tuckumiin. Mutta kuka takasi, ettei
tapaus toistuisi? Pataljoona oli juuri silloin menettänyt entisen
päällikkönsä, majuri Bayerin, joka oli nimitetty erään rykmentin
komentajaksi, ja joukkomme siten oli kadottanut sen tuen, joka sillä
hänessä oli ollut korkeampien sotilasviranomaisten edessä. Pahinta oli,
että uusi komennus rintamalle oli vaikuttanut sangen pahaa pataljoonan
mielialaan, kun miehistö luonnollisestikin katsoi tätä lupauksen
rikkomiseksi saksalaisten puolelta ja kun talvinen sotaretki tavattoman
ankarassa tammikuunpakkasessa oli kovasti koskenut hermoihin ja tehnyt
monta miestä pahoin sairaaksi. (Täällä Aa-joen varrella alkoi sekin
keuhkovamma, johon Runar Appelberg, jääkärien paras koossapitävä
voima, puolta vuotta myöhemmin sitten sortui.) Jälleen ilmeni joukon
keskuudessa vaarallisen kuohunnan oireita. Ollessani Berliinissä
helmikuussa sain kuulla, että miehistön keskuudessa oli puhjennut uusi
»lakko», että 80 miestä oli »pakkomajoitettu» ja että Oberzugführer
Ståhlbergin oli ollut pakko ampua eräs mies, joka oli kieltäytynyt
tottelemasta, kun hänen komppaniansa piti lähteä liikkeelle. Maaliskuun
4 p:nä olen merkinnyt muistiin valtuuskunnan kokouksesta, että Sario,
joka juuri oli saapunut Berliinistä, toi »surullisia tietoja» joukosta
ja että ainoa keino hänen mielestään oli miehistön ainakin osittainen
lomallelaskeminen.
Kaikesta huolimatta oli sotainen henki edelleenkin hyvä miehistön
suuressa enemmistössä. Tammikuun vaikeina päivinä Aa-joen varrella oli
pataljoona jälleen kunnostautunut. Mutta ajan pitkään vaikutti loputon
odotus tietenkin masentavasti. Pataljoonan täytyi välttämättä saada
tehtävä, joka sitä tyydyttäisi ja jonka suorittamiseen se voisi panna
kaiken voimansa ja intonsa.
Näin ollen syntyi useilla tahoilla ajatus, että pataljoonaa
käytettäisiin erikoisrynnäkköön Pohjois-Suomessa joko saksalaisten
rynnistysten yhteydessä Pietaria kohti tai semmoisesta riippumatta.
Tämä ajatus on mainittu eräässä Sarion tammikuun 3 p:nä antamassa
raportissa. Määrätietoisimmin omaksui sen maisteri Fabritius. Jo
neuvoteltaessa edellisenä syksynä pataljoonan käyttämisestä tai
pikemminkin sen »kohtalosta» oli hän ottanut uudelleen esille jo
aikaisemmin keskustelun alaisena olleen erillisen iskuretken yhtenä,
joskin vaarallisena keinona kiperästä tilanteesta pääsemiseksi.
Fabritiuksen suunnitelma on esitetty lyhyessä tammikuun lopulla
laaditussa kirjallisessa lausunnossa. Pataljoona, huomauttaa hän,
oli perustettu silmälläpitäen sitä suurta mahdollisuutta Suomen
vapauttamiseen, jonka Saksan koilliseen suuntautuva rynnistys saattoi
sisältää. Vallallaolevan käsityksen mukaan, jonka alkujaan oli saanut
liikkeelle majuri Bayer, piti tämän pienen suomalaisen armeijansiemenen
ottaa osaa retkeen Pietaria vastaan suureen saksalaiseen rintamalinjaan
pistettynä. Miellyttävämpää olisi kuitenkin toisenlaatuinen pataljoonan
käyttäminen. Jollei Ahvenanmaan-suunnitelmaa voitaisi toteuttaa, pitäisi
pataljoona »heittää maihin» jollakin kohtaa Pohjois Suomen rannikolla,
ellei etelämpänä niin Oulun kohdalla, katkaisemaan venäläisten
yhdyssiteet pohjoisessa ja olemaan sivusta-uhkana saksalaisten
rynnistäessä Venäjän pääkaupunkia kohti. Ruotsalaiset upseerit olivat
selittäneet, että sellainen suunnitelma oli sotilaallisesti kylläkin
ajateltavissa ja että sen suorittaminen erinäisissä oloissa voisi olla
merkitykseltään hyvinkin suuri. Arvostellen yritystä suomalaiselta
näkökohdalta edellytti Fabritius yleistä kannatusta suunnitelmalleen
jääkäripataljoonan puolelta ja arveli, että Pohjois-Suomessa
nopeasti saataisiin pystyyn pieni kansanarmeija, jonka etelästä
riveihin rientävät rekryytit muodostaisivat. Sekin vaikutus, minkä
tällainen rohkea suomalainen iskuretki tekisi mielialaan Ruotsissa,
oli huomioonotettava. Eikä se uhkavaara, jonka alaiseksi pataljoona
antautuisi, olisi ylen suuri, kun peräytymistie Ruotsiin aina oli
avoinna.
Fabritiuksen esityksen loppuponsi oli silloista epätoivoista tilannetta
kuvaava. »Vaikka saksalaisten koillisrynnistys», kirjoitti hän, »on
katsottava maihinnousun perusedellytykseksi Pohjois-Suomessa, saattaa
sellaista yritystä kuitenkin ajatella erillisenäkin toimena jossakin
sodanvaiheessa. Olisinpa valmis sanomaan, että juuri tämä on meille
_pièce de résistance_, viimeinen hätäkeino siinä tapauksessa, että
suuri yrityksemme olisi tuomittu menemään hukkaan. Silloin saattaisi
joukon erillinen isku kukaties olla paikallaan yrityksenä, joka
kääntäisi maailman katseet Suomeen ja vaikuttaisi sen vaatimusten
hyväksi suuressa rauhanteossa.»
Tämän erillisen iskuretken ehdotus otettiin todella valtuuskunnassa
käsiteltäväksi vakavasti ja käännyttiin sen valmistavaa käsittelyä
varten ruotsalaisten asiantuntijain puoleen. Venäjän vallankumouksen
puhkeaminen muutti kuitenkin aseman. Joka tapauksessa joutui pataljoona
lopulta »heitetyksi maihin» juuri Pohjois-Suomeen, suorittaakseen
osuutensa vapautustyössä.
Näiden sotilaallisten suunnitelmien ohella harkitsivat valtuuskunnan
jäsenet eri ehdotuksia Suomen poliittiseksi turvaamiseksi kaikkien
mahdollisuuksien varalta. Ensi sijassa mainitsen professori Erichin
erittäin kiintoisan ehdotuksen, joka päätyi siihen, että Ruotsi
yleisten rauhanneuvottelujen sattuessa tai siinä tapauksessa, että
Saksan ja Venäjän välillä tehtäisiin erikoisrauha, väliaikaisesti
miehittäisi Suomen, kunnes kysymys Suomen asemasta ratkaistaisiin
kansainvälisessä kongressissa. Erich kehitteli tätä suunnitelmaa
laajassa selostuksessa, joka oli aiottu luottamuksellisesti
annettavaksi ruotsalaisille valtiomiehille. En ryhdy tässä esittämään
sen yksityiskohtia. Omasta puolestani en pitänyt semmoisen ehdotuksen
esittämistä suotavana. Kirjallisessa lausunnossa valtuuskunnalle
esitinkin epäilyni sen suhteen. On tarpeetonta tässä niitä toistaa.
Poliittinen tila Ruotsissa tähän aikaan oli todellisuudessa
sellainen, että jokainen ponnistus saada Ruotsi ryhtymään niin
laajakantoiseen yritykseen kuin tämä oli aivan toivoton. Hammarskjöldin
verraten toimintakykyinen ministeristö oli juuri silloin ankarien
hyökkäysten alaisena vasemmiston taholta ja sen katsottiin olevan
kukistumaisillaan. (Kuten tunnettua erosikin hallitus pian sen jälkeen
ja maaliskuun 30 p:nä astui sen tilalle oikeistolaisministeristö
Lindman-Swarz.) »Asiain nykyisessä vaiheessa», sanoin lausunnossani,
»olisi minun käsitykseni mukaan meidän puoleltamme viisainta karttaa
utopistisen seikkailupolitiikan varjoakin ja sensijaan tehdä
propagandatyötämme Ruotsissa aivan reaalipoliittisesti lukuunottamalla
nykyinen tilanne ja lähin todennäköinen tulevaisuus. Tämä sisältää,
että meidän on voimakkaasti työskenneltävä sen ajatuksen puolesta,
että Ruotsi, heti kun Saksan rynnäkkö koillista koti alkaa[71]
mobilisoi ja sen yhteydessä esittää Venäjälle erinäisiä vaatimuksia
Ahvenanmaan ja Suomen suhteen, taikka että Ruotsi joka tapauksessa,
kun rauhanteko lähenee, yhtymällä Saksan rauhanehtoihin esiintyy niin
suurin vaatimuksin Suomen suhteen kuin sotivien puolten keskinäiset
valtasuhteet suinkin voivat sallia.» — Molemmat viimeksimainitut
mahdollisuudet oli vaihtoehtoisesti ottanut huomioon myöskin prof.
Erich siltä varalta, että miehitysajatusta ei voitaisi toteuttaa.
Professori Erich laati tähän aikaan muitakin valtiollisia ehdotelmia,
joista eräs oli hyvin harkittu suunnitelma Suomen autonomian
laajentamiseksi ja sen varmentamiseksi kansainvälisen takauksen avulla.
Asema oli sellainen, että meidän täytyi ottaa huomioon se masentava
mahdollisuus, että Suomen täydellinen irroittaminen Venäjästä ei
onnistuisi. Tuiki tärkeätä oli meistä joka tapauksessa virallisen ja
sitovan lausunnon aikaansaaminen Saksan puolelta mitä Suomeen tulee.
Tätä aikaa koskevien paperien joukossa on minulla jäljennös eräästä
valtuuskunnan esityksestä Saksan ulkoministerille Zimmermannille,
mikä esitys oli laadittu maisteri Fabritiuksen luonnoksen pohjalla.
Kirjelmässä, joka laadittiin tammikuussa 1917 ja jonka vapaaherra
von Bonsdorff helmikuussa henkilökohtaisesti vei perille, huomauttaa
valtuuskunta, mitä poliittisesti epäedullisia vaikutuksia Venäjän
manifesti Suomen autonomian palauttamisesta aiheuttaisi ei ainoastaan
Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa. Valtuuskunta alistaa ulkoministerin
harkittavaksi, eikö Saksan hallitus näitä vaikutuksia ehkäistäkseen
voisi »tiedoittaa päättäneensä oikeuden ja eurooppalaisen kulttuurin
nimessä ottaa Suomen asian omakseen ja voimiensa mukaan sitä
puoltaakseen sekä kiinnittäneensä huomiota Suomen oikeudelliseen
asemaan siinä rauhanohjelmassa, joka Saksalla on aikomus esittää
vastustajilleen». Tällainen julkinen selitys oli valtuuskunnan mielestä
välttämätön, koska ulkoministeri Zimmermannin lausunto eräille
vapausliikkeemme edustajille viime syksynä oli ollut luonteeltaan
luottamuksellinen, joten sitä ei oltu voitu saattaa yleisön tietoon.
Samaa ajatusta kehitettiin yksityiskohtaisemmin eräässä tammikuun
27:ntenä päivätyssä kirjelmässä, jonka minä laadin Saksan Tukholmassa
olevan sotilasattasean, eversti von Giesen kehoituksesta ja jonka
hän lähetti Saksan yleisesikunnan poliittiselle osastolle. Minä otin
siinä esille ensinnäkin marraskuussa 1916 tehdyn, Ranskan ja Englannin
aloitteesta syntyneen suunnitelman asevelvolliskutsunnan toimeenpanosta
Suomessa ja sen yhteydessä annettavasta keisarillisesta manifestista
Suomen autonomian säilyttämiseksi. Asevelvollisten kutsuntaa oli
kuitenkin pidetty arveluttavana, kun hyvin tunnettiin, että 2 000
nuorta suomalaista oli lähtenyt Saksaan saadakseen sotilaallista
koulutusta tulevaa vapaustaistelua varten ja että tämän joukon
takana oli salainen poliittinen järjestö Suomessa. Olihan näin ollen
pelättävissä, että kutsunnan seurauksena olisi kapina, ja lisäksi oli
täysi syy olettaa, että venäläisissä joukoissa olevat suomalaiset
tulisivat olemaan epäluotettavia ja vaarallisia aineksia Mutta
ellei tällaista asevelvollisuuskutsuntaa toimeenpantaisi, raukeaisi
varsinainen autonomiamanifestin antamisen perusta. Niin kauan kuin
nykyjään vallitseva taantumuksellis-byrokraattinen puolue oli vallassa
tätä suunnitelmaa arvatenkaan tultaisi toteuttamaan. Mutta Venäjän
liberaalisissa piireissä sai yhä enemmän alaa se käsitys, että Suomen
suhteen oli jotakin tehtävä Todistukseksi siitä liitin selontekooni
otteita kahdesta vapaamielisestä venäläisestä sanomalehdestä, Russkaja
Voljasta ja Russkoje Slovosta. Oli senvuoksi jotenkin varmaan
oletettavissa, että yhä enenevä ahdinko ennemmin tai myöhemmin,
viimeistään liberaalisen vastustuspuolueen voiton jälkeen, joka samalla
vahvistaisi Englannin ja Ranskan vaikutusta, pakottaisi Venäjän
antamaan autonomiamanifestin Suomelle.
Jos tätä manifestia — jatkoin minä — seuraisi samanaikainen
asevelvolliskutsunta, ei kansan mielialan muutosta Venäjän suhteen
ollut odotettavissa Suomessa, kun näet mikään ajatus ei suomalaisille
ollut vastenmielisempi kuin joutuminen sotamieheksi venäläisten
joukkoon Venäjän armeijassa. Minä mainitsin todistuksena tästä vuonna
1902 tehdyn asevelvollisuuslain. Mutta autonomiamanifesti voisi myöskin
saada sellaisen muodon, että se tosiaan vaikuttaisi jotakin yleiseen
mielipiteeseen Suomessa, varsinkin jos Englanti ja Ranska esiintyisivät
sen takaajina. Älykkäimmät kyllä käsittäisivät, että ainoastaan
täydellinen irtautuminen Venäjästä ja itsenäisen Suomen valtion
perustaminen turvaisi maan uusilta Venäjän väkivaltatoimilta ja että,
jos tämä ei ollut saavutettavissa, Suomen autonomian palauttaminen
Venäjän valtakunnan yhteydessä voisi saada pysyvän arvon ainoastaan,
jos sen takaisivat keskusvallat eikä yksistänsä ympärysliitto.[72]
Mutta ei sopisi kummastella, jos kansamme, niin kauan kun ei mitään
muita vapautumisen mahdollisuuksia ollut, semmoisessa tapauksessa
ottaisi vastaan tarjouksen, joka antaisi sille hetkellisen rauhan ja
toistaiseksi pelastaisi sen poliittisesta ja kansallisesta tuhosta.
Minä selitin kirjelmässäni vielä, että venäläinen autonomiamanifesti
Suomelle tekisi Ruotsissa Saksalle epäedullisen vaikutuksen, kun
näet liberaaliselta ja sosialidemokraattiselta taholta yhä oli
saarnattu meille, että Suomen välttämättömästi piti järjestää
välinsä Venäjän kanssa sovinnossa rakentamalla toivonsa Venäjän
vapaamielisiin puolueisiin, eikä Saksan apuun. Nyt saisivat tämän
kannan edustajat vettä myllyynsä. Todistukseksi siitä, miten Ruotsin
liberaalit asiaa katsoivat, liitin otteita erinäisistä sanomalehdistä
ja aikakauskirjoista. Sanalla sanoen: Suomessa odotettavissa oleva
hallintosuunnan muutos tulisi vahingoittamaan keskusvaltain etuja
sekä Suomessa että Ruotsissa, elleivät nämä vallat ehkäisisi sen
vaikutuksia antamalla päättävän julistuksen Suomen hyväksi. Semmoinen
julistus olisi varmaan tehokas, sillä tekipä Venäjä sen jälkeen
Suomelle mitä myönnytyksiä tahansa, vakuuttaisivat ne silloin tämän
keskusvaltain teon pakottamilta. Mitä Puolassa oli tapahtunut,
tulisi siten toistumaan. Tietenkään ei sellainen Suomelle annettava
ilmoitus saattaisi sisältää samaa kuin Puolalle marraskuun 6 p:nä
1916 annettu manifesti. Eiväthän keskusvallat voineet julistaa Suomea
irroitetuksi Venäjästä niin kauan kuin maa vielä oli Venäjän vallassa.
Mutta keskusvallat saattaisivat sen sijaan julistaa esimerkiksi että
Venäjän väkivaltahallinto Suomessa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa
ympärysvaltain julistaman kansallisuusperiaatteen ja kansainvälisen
oikeustajunnan kanssa, että tämä väkivaltahallinto oireena Venäjän
laajennuspyrkimyksestä luoteista kohti on alituisena uhkana
Pohjois-Euroopan rauhalle ja että Suomen valtioasema täytyy senvuoksi
ehdottomasti turvata rauhansopimuksessa. Kysymys, millä tavoin tämän
tuli tapahtua — Suomen täydelliselläkö irroittamisella Venäjästä vaiko
sen autonomian takaamisella — olisi toistaiseksi jätettävä avoimeksi.
Lopetin kirjoitelmani vakuuttamalla, että tällainen julkilausuma tekisi
Suomessa tavattoman suuren vaikutuksen. Tähän saakka oli meillä ollut,
sanoin minä, ainoana kiinnepisteenä silloisen alivaltiosihteerin
Zimmermannin Stockholms Dagbladille keväällä 1916 antama lausunto ynnä
sivumennen lausutut viittaukset Suomen surulliseen asemaan eräässä
Saksan valtakunnankanslerin valtiopäiväpuheessa ja Itävalta-Unkarin
hallituksen vastauksessa presidentti Wilsonin rauhannoottiin.
Ulkoministeri Zimmermannin luottamuksellinen lausunto viime syksynä
oli antanut kaikille suomalaisille, jotka olivat saaneet siitä tiedon,
uutta rohkeutta ja uutta luottamusta. Mutta kun se ei ollut tarkoitettu
julkaistavaksi, ei se myöskään ollut mainittavasti voinut vaikuttaa
kansan mielialaan. Ruotsissa tekisi niinikään erittäin suotuisan
vaikutuksen, jos saataisiin keskusvalloilta nimenomainen vakuutus,
että Suomea ei jätetä pulaan. Se raivaisi samalla uraa tulevaiseen —
sotaiseen tai rauhalliseen — yhteisyyteen Ruotsin ja keskusvaltojen
välillä.
Olen näin laajalti selostanut tämän kirjelmäni ajatussuuntaa, se kun
niin monissa kohdin viittaa eteenpäin. Kun vähän sen jälkeen suuri
mullistus tapahtui Venäjällä, oli uusien hallitusmiesten ensimmäisiä
toimenpiteitä tosiaankin manifestin antaminen — Suomen autonomian
palauttamisesta. Ja erinäisillä tahoilla meillä oltiin heti valmiita
vastaanottamaan tämä vallankumouksen lahja muistamatta vuoden 1905
opetuksia ja ajattelemattakaan sitä Venäjän liittolaisten takausta,
josta oli ollut kysymys syksyllä 1916. Silloin lienee Berliinissä
kaduttu, ettei meidän neuvoihimme ollut kiinnitetty huomiota. Eihän
voine olla epäilyäkään siitä, että jo ennen Venäjän vallankumousta
annettu virallinen vakuutus Saksan puolelta siihen suuntaan,
kuin me tammikuussa esitimme, olisi ollut hyvänä tukena Suomen
itsenäisyysmiehille vallankumouksen jälkeen heidän alussa sangen
toivottomassa vastarinnassaan naiivia venäläis-suomalaista veljeilyä ja
»lojaalisuuden tunteen» uudistumista vastaan.
Kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjoitelmani eversti von
Gieselle, sain Berliinissä tilaisuuden keskustella henkilökohtaisesti
asiasta ulkoministeri Zimmermannin kanssa. Se tapahtui helmikuun 21
p:nä Kysyin Zimmermannilta, onko hän saanut valtuuskunnan kirjelmän,
joka koskee keskusvaltain julistusta Suomen hyväksi. Siihen hän vastasi
myöntävästi ja lisäsi olevansa pahoillaan, ettei ollut maininnut Suomea
vastauksessaan ympärysliiton viime noottiin. Hän oli vastauksessaan
ajatellut ainoastaan Englantia eikä Venäjää. Ja siihen se jäi. Omaa
kirjoitelmaani minun ei tietenkään tarvinnut antaa Zimmermannille,
hänellä kun oli hallussaan valtuuskunnan kirjelmä. Paroni von der
Roppin välityksellä lähetettiin kuitenkin jäljennöksiä esityksestäni
— »Denkschrift» — amiraaliesikunnalle, Ludendorffille majuri Ballinin
kautta, jonka oli määrä tilaisuuden tarjoutuessa antaa se myöskin
keisarille, sekä valtakunnankanslerille. Itse annoin yhden jäljennöksen
entiselle Pietarin lähettiläälle, kreivi Pourtalésille, jonka luona
kävin ulkoministeriössä kahta päivää myöhemmin. Tein sen oikeastaan
vain kohteliaisuudesta, sillä yleisestihän tunnettua oli, ettei kukaan
kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tuo vanha herra ajatteli tai sanoi
tärkeistä kysymyksistä. Niinpä minäkin oikeastaan vain muodon vuoksi
esitin Pourtalésille, eikö olisi syytä, että valtakunnankansleri
koskettelisi myöskin Suomea siinä puheessaan, joka hänen tuli pitää
parin päivän kuluttua valtiopäivillä. Kreivi lupasi puhua asiasta
Zimmermannin kanssa, mutta se tietenkään ei johtanut mihinkään. Sitä
tietä ei totisesti päästy johtaviin piireihin! Wetterhoff olisi
kukaties voinut tehdä jotakin semmoisessa tapauksessa mahtinsa päivinä,
mutta nyt hän istui Moabitin vankilassa... Minunkaltaiseni satunnainen
matkustaja saattoi paremmin _nähdä_, mitä olisi pitänyt tehdä, kuin
kyetä sitä _tekemään_. Eikähän minulla sitäpaitsi ollut siinä suhteessa
mitään valtuuskunnan antamaa tehtävää.
Ulkoministeri Zimmermann näyttää kuitenkin ottaneen asian vakavasti
harkitakseen. Maaliskuun alussa kirjoitti konsuli Goldbeck-Löwe
Berliinistä Zimmermannin nimenomaan vakuuttaneen hänelle, että
sensuuntainen julistus, josta oli ollut puhetta, voisi kylläkin tulla
kysymykseen. Täytyi vain harkita, milloin ja missä muodossa sen saattoi
antaa. Mutta ennenkuin siitä ehdittiin tehdä päätöstä, tuli Venäjän
vallankumous väliin, ja asia sai, kuten tuonnempana kerron, toisen
käänteen.
Mitä siis oikeastaan ajateltiin, mitä tahdottiin Suomen suhteen Saksan
johtavissa piireissä tähän aikaan? Tammikuun 16 p:nä oli ministeri von
Lucius kertonut minulle eräästä keskustelustaan, joka oli tapahtunut
valtakunnankanslerin kanssa viikkoa aikaisemmin. Bethmann Hollweg oli
kysynyt häneltä hänen ajatustaan Suomesta ja Lucius oli vastannut
mielialan siellä olevan sellaisen, että saksalainen tai ruotsalainen
maahan tuleva armeija voisi odottaa väestön puolelta tärkeitä
palveluksia. (Tämä oli jo paljon von Luciuksen katsantokantaa edustavan
henkilön sanomaksi.) Mitä valtakunnankansleri siihen oli vastannut, tai
oliko vastannut mitään, sitä en saanut tietää. Omasta puolestaan sanoi
von Lucius minulle lohdutuksekseni, että Saksa ei tulisi jättämään
Suomea pulaan rauhanteossa ja että meidän asiamme ei suinkaan ole
toivoton. Kun siihen huomautin, että autonomiamme palauttaminen ja
takaaminen on vain kaikkein vähintä, mitä pyydämme, vastasi hän, ettei
hän ole selvillä siitä, mitä me oikeastaan haluamme, ja niin sain
jälleen kuulin, että suuri joukko Suomen liikemiehiä ei halua Suomen
irroittamista Venäjästä. Täytyy senvuoksi, sanoi Lucius järjestää niin,
että he saattaisivat tulevaisuudessa tehdä yhtä hyviä kauppoja Saksan
kuin nyt Venäjän kanssa.
Tarvinneeko sanoakaan, kuinka tympäisevältä minusta tuntui pakko alati
kuulla puhuttavan autonomiasta ja itsekin pitää sitä sanaa kieleni
kärjessä, vaikka sisäinen aktivistinen olemukseni vaati huutamaan:
»kaikki taikka ei mitään»? Joskus tuntui minusta, kuin sekä suullisesti
että kirjallisesti arveluttavassa määrässä olisin lähennyt vanhaa,
meidän aktivistien niin ivaamaamme kantaa, jonka kuluneena nimikkeenä
oli »laillisuuden palauttaminen». Mutta ei, itsenäisyysajatus ei
ollut vielä haudattu, vielä loimusivat maailmansodan liekit hävittäen
tsaarivaltakunnan ylvään rakennuksen rippeitä. Meidän oli vain
tällä hetkellä rajoituttava puhumaan ja kirjoittamaan autonomiasta
ja vakuuksista yhä uudelleen toistaen, että se ei sittenkään ole
lopullinen päämäärämme, vaan että yhä toivomme sen vastatuulen, jossa
me nyt risteilemme, sittenkin vielä kääntyvän.
Mitä sitten todella ajateltiin Suomessa, jossa elettiin yhä
sietämättömämmän vakoilun, kotitarkastusten ja vangitsemisten
raskautuksen alaisina? Siitä oli meidän sangen vaikea saada oikeaa
käsitystä. Kuuli joskus puhuttavan yleisen masennuksen, toivottomuuden
ja välinpitämättömyyden alkamisesta. Mutta vanha kaarti seisoi lujana,
mikäli sitä vielä oli olemassa. Raikkaan tuulahduksen kotoa toivat
vanhat aktivistit toht. V.O. Sivén ja maisteri Herman Stenberg,
jotka tammikuun 17 p:nä saapuivat Tukholmaan seikkailurikkaan
pakomatkansa jälkeen Pohjois-Suomen erämaiden halki. He olivat
ajaneet poroilla ja näyttivät lappalaisilta metsäläispuvuissaan.
Mutta humööri oli erinomainen. Naureskellen ja naljaillen mentiin
yksissä Nordiska Kompanietiin, missä heidät vaimoni asiantuntevalla
johdolla saatettiin sivistyneitten ihmisten asuun. Ja senjälkeen
alkoivat monituntiset juttelut kaikesta, mitä he olivat nähneet ja
kokeneet matkallansa, mutta enimmäkseen sentään siitä, minkälaiset
olot olivat kotimaassa. Eikä siitä kuultu suinkaan ruikutusta. Ei,
mieliala oli luottava ja taisteluhalu sama kuin ennenkin, vaikka
tietenkään siellä ei ollut hauska olla. Että muka Suomessa meidän
piireissämme olisi paheksuttu pataljoonan komentamista rintamalle, se
oli joutavaa juttua; päinvastoin se oli innostuttanut mieliä. Värväys
viime aikoina oli ollut hankalampaa, mutta tämä ei johtunut lainkaan
siitä, että jääkäriemme vieminen tuleen olisi ketään säikähdyttänyt,
vaan yksinkertaisesti »teknillisistä vaikeuksista», kuten Sivén
kylmän asiallisesti lausui. Tullaan kyllä kestämään paholaisen
ilkeyksiä, kunnes vastaiskun hetki on käsissä. Tohtori Sivén valittiin
luonnollisestikin valtuuskunnan jäseneksi. Maisteri Stenberg tuli
toimeliaaksi jäseneksi sanomalehtikomiteaan.
Suunnilleen samaan suuntaan kävivät ne tiedot, joita saimme Tukholmaan
tammikuun lopulla saapuneelta rohkealta ja väsymättömältä Jyväskylän
aktivistilta Martti Pihkalalta. Lisävahvistuksen siihen, että rohkeus
Suomessa ei ollut rauennut, saimme toht. W. Zilliacuksen lähettämistä
terveisistä, jotka rouva Segerstråle toi perille helmikuun 25 p:nä.
Mieliala Suomessa, ilmoitti hän, on hyvä ja yhteys sosialistien kanssa
aikaansaatu. Kuitenkin on varottavissa, että liikkeemme kannattajiin
tarttuu välinpitämättömyys, »ellei Saksan puolelta tapahtuisi
mitään». C.K:ko (vai lieneekö ollut A.K.?) neuvoo yksimielisesti,
että zeppeliinejä pitäisi lähettää hyökkäämään Helsingin satamaan
jäätyneiden venäläisten sotalaivojen kimppuun. Sehän kuului melkein
siltä kuin ylioppilastoimikunnan sanoma ensi innostuksen päivinä.
Oli siis »poikaluontoa, toiveikkuutta ja fantasiaa» myöskin vanhojen
mielessä! Keskuskomiteamme sota-intoinen esitys lähetettiin tietenkin
heti Berliiniin.
* * * * *
Kokemuksistani Tukholmassa näinä kuukausina olisi paljon
kertomista, mikä minun tässä kuitenkin täytyy sivuuttaa. Likeisten
suhteittemme kautta Ruotsin aktivisteihin saimme mielenkiintoisen
tilaisuuden katsella kulissien taakse Hammarskjöldin ministeristön
kamppailussa suurkapitalistien, liberaalien ja sosialistien
muodostamaa oppositsionia vastaan. Hyökkäykset hallitusta vastaan
olivat läheisessä yhteydessä silloin vallinneen keskusvalloille
epäedullisen sotilaallisen ja yleispoliittisen tilan kanssa. Jo
kauan oli Hammarskjöldiä syytetty siitä, ettei hän ollut turvannut
elintarpeiden tuontia myöntymällä ajoissa Englannin vaatimuksiin
kauttakulkuliikenteen ja Saksan kaupan suhteen y.m. Nyt kärjistyi
asema entisestäänkin rajattoman sukellussodan julistamisen ja siitä
aiheutuneen Saksan ja Amerikan diplomaattisten välien katkeamisen
johdosta. Jos Yhdysvallat tosiaankin julistavat sodan Saksaa
vastaan, joutuisi Ruotsi entistään enemmän ympärysliiton mielivallan
alaiseksi ja silloin kävisi ylen vaikeaksi noudattaa Hammarskjöldin
suoraselkäistä politiikkaa. Asema oli sitä kriitillisempi, kun
oppositsioni katsoi voivansa saada tukea ulkoministeri Wallenbergiltä.
Entistäänkin enemmän näytti nyt Saksan etu vaativan voimakkaan
moraalisen tuen antamista valtakunnan pääministerille.
Kun tuntui siltä, että Saksan ministeri von Lucius ei täysin oivaltanut
tätä, sai pari johtavaa aktivistia sen ajatuksen, että eräs heidän
poliittisia aatetovereitaan, sosialidemokraattinen valtiopäivämies
toht. Südekum, matkustaisi Tukholmaan ottamaan asemasta selvää. Kun
juuri silloin — helmikuun puolivälissä — olin aikeissa matkustaa
Berliiniin ja sitäpaitsi olin Südekumin tuttava, otin viedäkseni
hänelle aktivistien terveiset. Asia järjestyi ilman vaikeutta, ja
maaliskuun alussa matkusti Südekum Tukholmaan sinne kutsuttuna
esitelmää pitämään. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hän saapui
poliittisena asiamiehenä. Mitä hän Berliiniin palattuaan tiedoitti,
sitä en tunne. Joka tapauksessa lienee se käynyt siihen suuntaan kuin
Ruotsin aktivistit halusivat. Von Luciuksella ei varmaankaan ollut
aihetta siitä iloita. Mutta silloin oli jo Venäjän vallankumous tullut
ja tehnyt edellisten kuukausien poliittiset suunnitelmat tyhjiksi.
Minun suhteeni von Luciukseen ei ollut aivan helppo. Pitkien
keskustelujeni aikana hänen kanssaan en voinut salata käsitystäni hänen
noudattamastaan politiikasta. Hän ei sitä kuitenkaan pannut lainkaan
pahakseen. Ottipa päinvastoin minut uskotukseen ja pani ilmeisesti
arvoa sille, että minä en häntä kartellut niinkuin valtuuskuntamme
puheenjohtaja, puhumattakaan vanhasta Jonas Castrénista, jota von
Lucius täydellä syyllä katsoi kiivaaksi vihollisekseen. Pidin joka
tapauksessa hyvien välien säilyttämistä Saksan valtakunnan virallisen
edustajan kanssa tärkeänä ja luulenkin silloin tällöin onnistuneeni
vaikuttamaan häneen meille suotuisaan suuntaan. Helmikuun 6 p:nä oli
von Lucius ensimmäistä kertaa päivällisillä minun luonani yhdessä
meriattasean kommendööri von Fischerin, konsuli Goldbeck-Löwen ja hänen
puolisonsa ja muutamien muiden ruotsalaisten ja suomalaisten ystävieni
kanssa. Siihen, että oli suostunut kutsuuni, oli hän pannut niin suuren
merkityksen, että sähköteitse oli ilmoittanut siitä Berliiniin. Hän
piti sitä näet poliittisena mielenilmaisuna virallisen Saksan puolelta
Suomen hyväksi. Hän oli loistavalla tuulella ja pöytänaapurinsa
taiteilija kreivi Louis Sparren säestämänä huvitti hän seuraa
säkenöivän hilpeillä ranskalaisilla kaskuilla, joita lisäksi kerrottiin
aitopariisilaisella puheenparrella. Minä kartoin visusti pelästyttää
häntä millään poliittisella puheella pöydässä.
Vähän sen jälkeen sattui kuitenkin tapaus, joka pani ystävyytemme koko
kovalle koetukselle ja saattoi minut aika kiusalliseen asemaan. Asia
oli yhteydessä jutun kanssa, joka oikeastaan ei lainkaan koskenut von
Luciusta, vaikka hänet sekoitettiin siihen hänelle peräti kiusallisella
tavalla. Jutun esihistoria oli seuraava:
Maisteri P.H. Norrmén oli kesällä 1916 laatinut kirjoitelman, joka
oli tarkoitettu luottamuksellisesti jaettavaksi saksalaisille
poliitikoille. Kirjoitelma, jonka nimenä oli »Die nordischen Länder
und die Mittelmächte», koetti lyhyesti sanoen todistaa, että Saksan
elinehto vaati sitä ulottamaan vaikutustaan Suomeen ja ylimalkaan
Itämerenmaihin, jotta ehkäistyisi lopullinen keskusvaltojen saarto
myöskin pohjoisesta päin, jota ympärysliitto yritti. Siinä puhuttiin
paljon Ruotsin politiikasta ja varsinkin siitä länsivaltain ja Venäjän
puolelle taipumisesta, joka tähän aikaan suuren kauttakulkuliikenteen
merkeissä oli kauppapoliittisista syistä huomattavana Ruotsissa.
Norrmén oli laatinut tämän terävänäköisen kirjoitelman yksissä neuvoin
Wetterhoffin kanssa. Syyskuun puolivälissä olin lukenut sen korehtuurin
ja katsoin sen olevan propagandakeinoksi aivan erinomaisen. Kuitenkin
olen merkinnyt, että tekijän väite, että Ruotsi kokonaan oli omaksunut
»uuden ohjelman», oli jonkin verran liioiteltu. »Jos ruotsalaiset»,
kirjoitin päiväkirjaani, »tahtovat kehittää kauppasuhteitaan Venäjän
kanssa, ei sen välttämättä tarvitse merkitä, että he nyt sodan aikana
olisivat valmiit heittäytymään ympärysliiton helmaan.» Kirjoitelma
painettiin Berliinissä salaneuvos, professori Schiemannin laatimalla
esipuheella varustettuna. Kuinka se sitten joutui ruotsalaisten
käsiin, ei ole täysin selvillä. Arvatenkin tapahtui se Ruotsin
Berliinissä olevan lähetystön toimesta. Kuinka hyvänsä: marraskuun
16 p:nä pyysi minua kirkollisministeri, valtioneuvos K.G. Westman,
meidän erikoisystävämme hallituksessa, käymään luonaan. Hän tahtoi
ilmoittaa minulle, että kerrottiin suomalaisten harjoittavan Saksassa
Ruotsin-vastaista propagandaa, ja todistukseksi siitä oli tuotu esiin
yllämainittu kirjanen. Sitä oli käytetty esitelmissä todisteena siitä,
että sotatarpeiden kuljetusta tapahtui Ruotsista ja Ruotsin kautta
Venäjälle. Hän, Westman, ymmärsi kyllä että suomalaiset käyttivät
kaikkia tarjona olevia keinoja eivätkä siinä voineet ottaa lukuun,
että joku heidän toimenpiteensä herättäisi satunnalta tyytymättömyyttä
Ruotsissa. Mutta hän pyysi meitä kuitenkin ajattelemaan, että Ruotsi
oli vastaanottanut meidät melkein kuin omaisensa ja paljastanut meille
sisäiset olonsa. Hän ei lausunut tätä nuhteena, vaan varoituksena.
Mitä esitin meidän ja kirjasen puolustukseksi, sen voin tässä
sivuuttaa. Kävi ilmi keskustelun kuluessa, että ministeri
mieskohtaisesti myönsi tuntemattoman tekijän monissa kohdin olevan
oikeassa. Mutta se läksytys, jonka hän meille kaikessa ystävyydessä
oli antanut, oli kuitenkin aika kirpeä, eikä asema ollut aivan
vaaratonkaan, jos todettaisiin, että tuo pahennusta herättävä kirjanen
oli syntynyt meidän aloitteestamme Ruotsista käsin. Toistaiseksi jäi
juttu kuitenkin siihen, ja me toivoimme, että siitä ei olisi ikäviä
seurauksia. Mutta siinä petyimme. Tämä oli vain alkunäytöstä juttuun,
joka ei ollut vailla jännittäviä kohtiansa.
Toisessa näytöksessä esiintyi paroni von Lucius vastoin tahtoansa.
Helmikuun 14 p:nä minun ollessani Saksan lähetystössä lähetystöneuvos
von Kienlinin luona neuvottelemassa eräästä Liiton silloin
suunnittelemasta konferenssista astui von Lucius huoneeseen kädessään
kirje ja kaikin puolin hämmästyneen näköisenä. »Oletteko kuullut,
mitä se kirottu Castrén taas on tehnyt?» sanoi hän ja alkoi lukea
minulle kirjettä jonka oli kirjoittanut ulkoministeri Zimmermann. Siinä
sanottiin jokseenkin nyrpeässä sävyssä:
»Teitä moititaan siitä, että menettelyllänne vahingoitatte Suomen asiaa
Ruotsissa m.m. siten, että olette antanut kirjasen Die nordischen
Länder und die Mittelmächte ulkoministeri Wallenbergille, joka sitten
on antanut sen Venäjän ministerille Nehljudoville.» Von Lucius
vakuutti, että hänellä ei ollut aavistustakaan kirjasen olemassaolosta.
Ikävä kyllä, puhui hän seuraavassa hetkessä ristiin sanoessaan, että
olisihan hänen puoleltaan ollut suorastaan maankavallusta, jos hän
olisi vienyt kirjasen Wallenbergille. Kuinka saattoi hän niin sanoa,
ellei tuntenut kirjasen sisällystä? Joka tapauksessa oli — sanoi hän
— hänestä levitetty katalaa valhetta ja valheenlevittäjä oli Castrén,
siitä hän oli vakuutettu. Mitä piti minun hänelle vastata? Sanoin
tietenkin, että oli mitä kiusallisinta, jos joku suomalainen oli
saattanut tehdä itsensä syylliseksi niin pahaan parjaukseen, mutta että
en saattanut sitä uskoa.
Sattuma teki kuitenkin, että minun lausuntoni heti kumottiin.
Lähetystöstä vei näet von Lucius minut mukaansa kotiinsa aamiaisille,
ja siellä tapasin muiden vierasten mukana ystäväni Konni Zilliacuksen.
Ministeri kysyi tältä heti asiaa, ja Zilliacus vastasi tavallisella
avonaisuudellaan, että ei ole epäilemistäkään, etteikö herra Castrén
ole sitä halventavaa juorua levittänyt. Siinä minä nyt seisoin.
Hiljaisessa mielessäni pelkäsin pahasti, että Konni oli oikeassa, kun
jo edellisenä syksynä olin kuullut Castrénin sanovan tietävänsä, että
kavala Lucius oli toimittanut tuon vaarallisen kirjasen ruotsalaisten
käsiin. Samana päivänä tapasin Castrénin ja kysyin häneltä, oliko hän
Berliinissä maininnut von Luciusta syylliseksi. Vanha advokaatti kielsi
tämän mitä jyrkimmästi.
Ja kuitenkin kävi pian ilmi, että Konni Zilliacus ei ollut erehtynyt.
Kun viikkoa myöhemmin kävin ulkoministeri Zimmermannin luona
Berliinissä, kertoi tämä aivan avoimesti, että juuri Castrén oli
syyttänyt teosta Luciusta, mutta että hän, Zimmermann, ei ollut
sitä uskonut. Sotaisa maanmiehemme oli ollut siksi varomaton, että
oli koettanut päästä ovelan diplomaatin kimppuun todistamattomalla
väitteellä, jonka tämä saattoi osoittaa perättömäksi. Luciuksen
tunteita vastustajaansa kohtaan saattaa helposti kuvitella. Aikoipa
hän koettaa saada Castrénin karkoitetuksi, mistä yrityksestä minun
kuitenkin onnistui saada hänet luopumaan. Mutta vielä oli jutussa
jäljellä kolmas näytös ja se tuli aika vakavaksi. Maaliskuun 7 p:nä
sisälsi Stockholms Dagblad artikkelin, jonka nimenä oli »Karkeaa
parjausta maatamme vastaan». Aikakauskirjassa Das grössere Deutschland
oli näet ruhtinas Löwenstein, Wetterhoffin ystävä, julkaissut
kirjoituksen nimeltä »Die nordischen Länder und die Westmächte», joka
suurimmaksi osaksi nojautui Norrménin kirjaseen. Sehän ei sinänsä
ollut niin vaarallista, mutta pahempi oli, että tekijä oli muunnellut
sisällystä ja sitäpaitsi nimeltä maininnut eteviä ruotsalaisia
poliitikkoja, m.m. amiraali Lindmanin Ruotsissa sen poliittisen
suunnan edustajiksi, jotka kauppapoliittisista syistä suosivat
lähentymistä ympärysliittoon. Erikoisen kiusallista oli minulle, että
Löwenstein oli maininnut tiedonantajikseen ei ainoastaan Wetterhoffin,
vaan myöskin minut. Ystävällisesti kyllä oli Stockholms Dagbladin
artikkelin kirjoittaja toht. Werner Söderberg kuitenkin jättänyt minun
nimeni mainitsematta. Sen sijaan hän oli lausunut luultavaksi, että
Löwensteinin kirjoituksen takana oli ruotsalaisia.
Asiasta uhkasi tulla skandaali. Paras keino sen karttamiseksi oli
Norrménin kirjasen antaminen asianomaisille Ruotsin poliitikoille,
ennen kaikkea amiraali Lindmanille, jotta he voisivat todeta
saksalaisen kirjoittajan vääristäneen kirjasen sisällystä. Sen sain
päätetyksi valtuuskunnassa. Mitä minuun tuli, saatoin ainoastaan
selittää asianomaisille niinkuin asia oli, että olin tavannut
Löwensteinin vain yhden kerran ja että silloin ei ollut lainkaan
puhetta niistä seikoista, joita hänen kirjoituksessaan kosketeltiin.
Pääasia oli kuitenkin saada lepytetyksi syystäkin suuttunut amiraali
Lindman, jota pidettiin yleisesti sinä henkilönä, joka saisi uuden
ministeristön muodostaakseen. Lepytystehtävä annettiin minun
suoritettavakseni. Luulen siinä onnistuneeni. Ruhtinas Löwensteinin
väite, sanoin Lindmanille, oli meille sitäkin kiusallisempi, kun me
olimme pitäneet ja pidimme häntä, amiraalia, kuuluvana niihin, joihin
eniten saatoimme luottaa Suomen asiassa. Siihen vastasi amiraali,
että tapaus ei millään tavalla vaikuta hänen politiikkaansa. Ruotsin
kauppasuhteiden kehittämiseksi Venäjän kanssa oli hän työskennellyt
jo ennen sotaa. Muuten olivat englantilaiset nyt monopolisoineet
Venäjän markkinat eivätkä tahtoneet päästää ruotsalaisia kilpailemaan
kanssaan. Mieskohtaisesti loukkaava kohta tässä jutussa oli siis
saatu poistetuksi, mitä Lindmaniin tulee. Asia oli kuitenkin jättänyt
häneen epäluuloa. Ennen eroamistamme sanoi hän minulle luulevansa,
että suomalaisia sittenkin oli Löwensteinin artikkelin takana. Minä
kysyin häneltä, tarkoittiko hän Castrénia. »No niin», vastasi amiraali,
»olen kuullut hänen nimeänsä mainittavan.» Uskoiko Lindman minua, kun
vakuutin, että Castrén ei tuntenut Löwensteiniä ja että hänellä ei
ollut mitään tekemistä tämän artikkelin kanssa? En ole siitä varma.
Minua kohtaan mieskohtaisesi osoitti hän joka tapauksessa mitä suurinta
herttaisuutta vastedeskin ja pysyi edelleenkin Suomen ystävänä.
Mutta kuka oli antanut amiraali Lindmanille sen mielikuvan, että Jonas
Castrén oli artikkelin takana? Varmaankaan ei kukaan muu kuin von
Lucius, joka mielihyvin käytti tilaisuutta maksaakseen vastustajalleen
kalavelkansa siitä, mitä tämä oli sanonut hänestä Zimmermannille.
Muutamia päiviä ennen keskusteluani Lindmanin kanssa oli hän pyytänyt
minua tulemaan lähetystöön. Ihan varmasti oli Castrén Löwensteinin
artikkelin takana, sanoi ministeri, sillä se, mitä siinä sanottiin,
oli juuri samaa, mitä Castrén aina oli saarnannut. Parasta olisi,
että me luopuisimme hänestä ja uhraisimme hänet asiamme hyväksi,
muutoin käsiteltäisiin meitä yhtenä sikermänä. Lindman oli nyt muka
sangen kiihtynyt. Silloin katsoin kuitenkin velvollisuudekseni puhua
suuni puhtaaksi. Meillä suomalaisilla — sanoin minä — on täysi oikeus
osoittaa ystävillemme Saksassa, että ympärysliitolle suosiollinen
suunta Ruotsissa voimistuisi, ellei Saksa suuremmassa määrässä
suuntaisi voimiansa Venäjää vastaan. Tämä virtaus perustuu vaaralliseen
liittoon suurfinanssin ja harhaanjohdetun demokratian välillä.
Mitä Castréniin tulee ei hänellä ole mitään tekemistä Löwensteinin
artikkelin kanssa. Hänen hylkäämisensä ei voi tulla kysymykseen. Me
täällä Ruotsissa olemme pieni joukkue suomalaisia, jotka työskentelemme
saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikissa meissä on virheitä ja
kaikki me saatamme hairahtua, mutta meidän täytyy kuitenkin pysyä
solidaarisina. Se oli suoraa puhetta, ja von Lucius oli kyllin älykäs
ymmärtämään, että minä tarkoitin täyttä totta. Hänen kannaltaan ei
tietenkään ollut viisasta ajaa asiaa huippuunsa. Minun lähtiessäni
taputti hän minua tuttavallisesti olalle sanoen: »minä otan teidät
suojelukseeni.»
Mikä saattoi olla seurauksena jutusta? Kenties karkoituskäsky?
Löwensteinin artikkelissahan oli minut nimenomaan, vaikka vastoin
totuutta, mainittu hänen tiedonantajakseen. Mutta mihinkään
voimakeinoihin ketään meikäläistä vastaan ei ryhdytty, ei edes
sittenkään, kun alkoi tulla tunnetuksi, että tuon kuuluisan kirjasen
kirjoittaja oli meidän tukholmalaispiirimme nuorempia jäseniä. Täytyikö
ruotsalaisten myöntää, että se, mitä siinä sanottiin, ei ollut
aivan perätöntä, vai katsottiinko, ettei sentään soveltunut Ruotsin
perinnäistapoihin ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen myötätuntoon
Suomen vapauspyrkimyksiä kohtaan kostaa meille siitä, mitä maamme
parasta tarkoittaen olimme Ruotsista kertoneet saksalaiselle yleisölle,
vaikkakin se saattoi tuntua loukkaavalta? Varmaankin oli asianlaita
jälkimmäinen. Sillä ruotsalaiset olivat siksi jalomielisiä, että
käsittivät, että meidän täytyi käyttää kaikkia tarjonaolevia keinoja
voittaaksemme asiamme puolelle sen vallan, jota pidimme ainoana
liittolaisenamme. Saksalaismielisissä oikeistopiireissä oli tämä
itsestään selvää. Mutta samaa voi jossakin määrin sanoa myöskin sangen
ympärysmielisestä vasemmistosta. Usein saatoin todeta, kuinka samat
liberaalit ja sosialidemokraatit, joilla ei ollut kyllin kovia sanoja
tuomitakseen Ruotsin aktivismia, osoittaen epäjohdonmukaisuutta,
joka oli heidän sydämelleen kunniaksi, erottivat meidät pois tästä
paheksumistuomiosta. He katsoivat meidän olevan väärällä tiellä,
mutta antoivat sittenkin arvoa meidän pyrinnöillemme. Yksityisiä
ilkeämielisiä vasemmistolehden lausuntoja ei voi katsoa todistukseksi
tätä vastaan.
Aktivistien joukossa ja niissä piireissä, jotka olivat heitä
lähellä, olivat sympatiat meitä ja meidän ajamaamme asiaa kohtaan
entistäänkin suuremmat, voipa melkein sanoa, että ne lämpenivät sitä
mukaa kuin toiveet Ruotsin voimakkaasta esiintymisestä Suomen hyväksi
hälvenivät. Olen jo puhunut, siitä innostuneesta mielialasta, joka
oli tunnusomaista ruotsalaissuomalaisen Pelikaani-klubin kokouksille
ja keskusteluille. Kauniina ilmaisuna tästä mielialasta oli se
juhlatilaisuus, joka toimeenpantiin Jonas Castrénin kunniaksi, kun
hän helmikuun 25 p:nä täytti 67 vuotta. Oli toimeenpantu päivälliset,
joihin ottivat osaa veljekset Sohiman, päätoimittaja Ljunglund,
toimittaja Langlet, valtionarkistonhoitaja Clason, professori
Steffen, toht. Otto Järte, toht. Yngve Larsson sekä useat Castrénin
maanmiehet. Ruotsalaisten puolesta puhuivat Harald Sohlman ja Clason,
meidän puolestamme m.m. maisteri Puhakka (suomeksi). Ruotsalaisten
kunnianosoituksissa kuumaveriselle, vanhalle taistelijalle, jota
arvosteltiin eri lailla, mutta josta kaikki pitivät, ilmenivät
kauniisti heidän tunteensa vanhaa veljesmaata kohtaan. Muistan vielä,
mitä riemua herätti, kun Clason lausui puheessaan, että Pohjanlahti on
vain oja, mutta Rajajoki meri. Tämä ei ollut tyhjää kaunopuheisuutta.
Näin todella ajateltiin ja tunnettiin.
Jos vielä saan palata »Die nordischen Länder und die Mittelmächte»
kirjasesta johtuneisiin selkkauksiin, on minun lisättävä, että tätä
pientä suomalais-ruotsalais-saksalaista kahnausta seurasi jälkinäytös
muutamia kuukausia myöhemmin, kun Saksassa ilmestyi eräs mukaelma siitä
nimellä »Die nordische Brücke».[73] Sen julkaisija oli johtaja Samuli
Sario, Tukholman valtuuskuntamme jäsen ja Suomen Berliinissä olevan
suomalaisen toimiston johtaja. Lentokirjanen herätti jonkin verran
huomiota ja aika lailla melua.[74] Kun se ilmestyi, oli kuitenkin se
tila, jonka aikana Norrmén oli laatinut kirjoitelmansa, tuntuvasti
muuttunut. Venäjän vallankumous oli täydessä käynnissä ja sitä mukaa
kuin se jatkui, vähenivät asteittain toiveet sen Pohjolan sillan
aikaansaamisesta, jonka piti yhdistää Venäjä Atlantin rannikon kanssa.
On epäilyksenalaista, oliko lentokirjasen julkaiseminen juuri silloin
otollista.
* * * * *
Se lyhyt osa toimintaani sotavuosina, jota olen kuvannut tässä luvussa,
oli täynnä moninaista ahkeraa työtä ja kirjavia elämyksiä. Asemani
Venäjän sorrettujen kansojen liiton asiamiehenä vaati edelleenkin
suuren osan ajastani ja monet olivat ne kiintoisat tuttavuudet, joita
talloin jouduin tekemään. Näinä kuukausina suunnittelimme Liiton
edustajain konferenssin kokoonkutsumista Tukholmaan, mutta suunnitelmaa
ei voitu toteuttaa ennenkuin Venäjän vallankumous täydellisesti muutti
»sorrettujen» aseman.
Veisi liian pitkälle, jos ryhtyisin esittämään useampia yksityiskohtia
kuin jo olen tässä maininnut. Erästä pientä välikohtausta en kuitenkaan
malta olla mainitsematta. Vaimoni oli Kööpenhaminassa, missä hän oli
syksyllä 1916, tehnyt tuttavuutta erään Hudson-nimisen englantilaisen
kanssa. Tämä möi näennäisesti automobiilirenkaita, mutta pian kävi
ilmi, että se oli vain toisen mielenkiintoisemman toiminnan verhona.
Hän oli näet »Commander» Englannin laivastossa ja englantilaisen
vakoilun päällikkö Skandinaviassa. Hän ei sitä lainkaan salannut
vaimoltani ja näytti tälle pitkän luettelon suomalaisista, jotka hänen
tietämänsä mukaan olivat suhteissa saksalaisten kanssa. Oliko hänen
ajatuksensa kukaties saada luettelo varmennetuksi ja täydennetyksi?
Hyvin luultavaa, mutta on helppo käsittää, että hän sai vastaukseksi
vain herttaista naurua.
No niin. Tämä salaperäinen herra ilmestyi Tukholmaan heinäkuun alussa
ja kävi meitä tervehtimässä. Vaimoni sai silloin päähänsä pyytää hänet
päivällisille yhdessä muutamien maanmiestemme kanssa. Ajatus oli
oivallinen, sillä miksikä emme käyttäisi tilaisuutta tunnustellaksemme
sellaistakin henkilöä, jota kaikesta mieskohtaisesta rakastettavuudesta
huolimatta meidän täytyi pitää vastustajanamme. Ehkäpä saisimme tietää
jotakin siitä, mitä toisessa leirissä ajateltiin meistä ja meidän
pyrkimyksistämme, sillä kaikesta päättäen oli Commander Hudsonilla
läheisiä suhteita Lontoon valtiaihin. Meiltä ei hän tietenkään saisi
tietää enempää kuin mitä jo tiesi, mikä ilmeisestikään ei ollut aivan
vähäistä.
Päivälliset pidettiin helmikuun 4 p:nä. Paitsi Hudsonia olivat
vierainamme Konni Zilliacus, maisteri Norrman ja maisteri Herman
Stenberg. Molemmat ensinmainitut olivat soveliaita lähetettäväksi
tuleen englanninkielen taitonsa nojalla, Herman Stenbergin taas
piti olla mukana näkyväisenä todistuksena siitä, että meillä oli
suomalainenkin Suomi puolellamme. Tilaisuudesta tuli lystikäs
kahakka kaikessa ystävyydessä. Oli rahanarvoista nähdä vanhan
vallankumousmiehen Zilliacuksen istuvan suunnittelemassa kavalia
kysymyksiä ja samalla torjumassa vastustajansa salamannopeita
hyökkäilyjä. Kumpiko paljastaisi itsensä ja kumpiko saisi toiseltaan
tietää jotakin itselleen arvokasta? Siinä kysymys.
Commander Hudson osoitti olevansa harras englantilainen imperialisti.
Kaikki kansat, sanoi hän, saisivat hyvät olot Englannin lempeässä ja
valistuneessa vallassa. Miksikä siis itsepintaisesti pidämme kiinni
saaliinhimoisesta Saksasta, joka sitäpaitsi pian makaisi maahan
lyötynä? Sillä sukellussota on »a big bluff». Kun huomautimme, että
Englanti, paha kyllä, on Venäjän, meidän vihollisemme, liittolainen
ja että me senvuoksi valitettavasti emme voi sanottavassa määrässä
päästä nauttimaan sen jalomielistä suojelusta, väitti Hudson kiivaasti
vastaan. Onhan Englannin hallitus jo tehnyt Venäjän hallitukselle
huomautuksia Suomen hyväksi. Mutta mitä me sitten oikeastaan tahdomme
ja kuinka pitkälle meidän vaatimuksemme menevät? Siihen vastasi Konni
että Suomi tahtoo yksinkertaisesti kokonaan irtautua Venäjästä. Se
on meille pääasia ja sen päämäärän saavuttamiseksi käytämme kaikkia
keinoja mitä kohtalo suinkin käteemme antaa. Voisiko Englanti siinä
suhteessa auttaa meitä? Se oli enemmän kuin mihin Hudson saattoi
tai tahtoi vastata, ja niin siirtyi keskustelu vähemmän polttaville
poluille.
Jälkeenpäin valitteli Hudson, että suomalaiset herrat olivat olleet
niin pidättyväisiä. Minä arvelen hänen tällä tarkoittaneen sitä, että
hän olisi halunnut yksityiskohtaisempia tietoja niistä keinoista,
joita me aioimme käyttää. Hän oli ollut kylliksi englantilainen
gentleman ollakseen tekemättä sellaisia kysymyksiä, joiden, jos niihin
vastattiin, olisi täytynyt saattaa hänen isäntäväkensä tukalaan
asemaan. Me puolestamme jätimme hienotunteisesti kysymättä, olivatko
kaikki ne, jotka tässä istuivat hänen kanssaan kahvia juoden ja sikaria
poltellen, hänen luettelossaan, vai oliko tarkoitus, että ne, joita
siinä ei ehkä ennestään ollut, nyt saisivat kunnian päästä joukkoon.
Toinen kysymys, jonka niinikään jätimme tekemättä ja joka olisi jäänyt
vastausta vaille, koski hänen maanmiehensä, Englannin lähettilään sir
Buchananin tarmokasta toimintaa Pietarissa. Vastaus siihen kysymykseen
tuli kuukautta myöhemmin, kun sanomalehdenmyyjät Tukholman kaduilla
huutelivat sitä ihmeellistä uutista, että Venäjällä oli puhjennut
vallankumous.