Marraskuun 8 p:nä julkaistiin Ruotsin sanomalehdistössä Venäjän
sorrettujen kansojen liiton puolesta onnittelukirjelmä Puolan kansalle.
Kirjelmä kuului:
»Toukokuussa Amerikan Yhdysvaltain presidentille lähettämämme
vetoomus on kaikunut kuuroille korville. Turhaan olemme odottaneet
vastausta.[67] Mutta toiselta taholta olemme nyt saaneet todistuksen,
että ihmisyys ja oikeus vielä merkitsevät jotakin maailmassa, että
kansallisen vapauden aate ei ole joutunut unohduksiin kaikesta sodan
kansoille tuottamasta kurjuudesta huolimatta.
Ensimmäisenä kaikista Venäjän sortamista kansakunnista on Puolan
kansa saanut kokea, että uskollisuus itseänsä kohtaan ja horjumaton
kiinnipitäminen kansallisista oikeuksista kuitenkin lopulta johtaa
voittoon. Vuosisatainen sorto ei ole voinut masentaa sen rohkeutta
ja murtumattomin voimin nousi se katkaisemaan ne siteet, jotka
kahlehtivat sitä Venäjään. Parhaat poikansa se kokosi legiooniin[68]
itse taistelemaan vapautuksensa puolesta. Heidän verensä ei ole
vuotanut turhaan. Ja Puolalle avautuu nyt tulevaisuus runsain
mahdollisuuksin vapaaseen kansalliseen kehitykseen.
Puolan kansa, ottaos vastaan lämmin onnittelumme tämän suuren
tapahtuman johdosta, jolla on laskettu perusta tulevien sukupolvien
menestyksen rakentamiselle. Vallitkoon oikeus siinä valtiossa, joka
nyt perustetaan. Me luotamme siihen, että Puolan kansa omien kovien
kokemustensa jälkeen on kunnioittava toista heimoa ja toista uskoa
olevia kansoja ja antava yhtäläistä oikeutta kaikille.
Jatka, Puolan kansa, pelotonta taisteluasi sortajaasi vastaan!
Muista niitä sanoja, jotka huudettiin liittomme esimiehelle Michel
Lempickille kansallisuuskongressissa Lausannessa: »Puola edellä! Me
seuraamme!»
Ne toiveet, joita kiinnitettiin kahden keisarin manifestiin, eivät,
kuten tunnettu, toteutuneet. Iloitessaan saavutetusta menestyksestä
eivät puolalaiset kuitenkaan voineet salata itseltään, että itsenäisen
kuningaskunnan julistaminen todellisuudessa sisälsi sen tilanteen
jatkamista, joka oli syntynyt Puolan jaon johdosta. Saattoi pitää
selvänä, että Saksa ei milloinkaan sovinnolla tulisi luovuttamaan
Preussiin kuuluvia puolalaisia maakuntia. Mitä puolalaiseen Galitsiaan
tulee, antoi keisari Frans Josef kirjelmässään pääministeri von
Körberille sille lupauksen itsehallinnon laajentamisesta, mutta sen
yhdistämisestä entiseen venäläiseen »Kongressi-Puolaan» ei puhuttu
mitään. Lisäksi tuli, että Puolan itsenäisyyden toteuttamisen
täytyi monissa kohdin jäädä vain paperille, niinkauan kuin maa oli
saksalaisten sotajoukkojen miehittämä, olkoonkin, että muodostamalla
20-jäseninen (yksi niitä oli Lempicki) valtioneuvosto laskettiin
perusta tulevalle valtiorakennukselle. Lopuksi oli hyvinkin ilmeistä,
että Saksan aikomus oli tehdä uudesta kuningaskunnasta alusvaltio. Ei
senvuoksi ole kumma, että monet puolalaiset patriootit pitivät luvattua
vapautta vain virvana.
Miltä kannalta Saksan valtiomiehet katsoivat asiaa, käy ilmi siitä
Saksan ulkoministerin von Jagowin Saksan sanomalehdistön edustajille
antamasta lausunnosta, jonka jo useita kertoja olen maininnut. Sen
referaatin mukaan, jonka Wetterhoff näytti minulle syyskuun 16 p:nä,
oli von Jagow lausunut seuraavaa: Itävalta on luopunut aikomuksestaan
yhdistää Puola Habsburgien monarkiaan itsenäisenä valtiona. Tämä
suunnitelma oli epäedullinen Saksan kannalta katsoen, koska sen
toteuttaminen tekisi slaavilaisen kansanaineksen Itävallassa liian
voimakkaaksi ja heikentäisi saksalaista ainesta. Sen sijaan oli
Saksan hallitus suunnitellut Puolan (s.o. Kongressi-Puolan) tekemistä
itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jolla olisi yhteinen sotalaitos
Saksan kanssa. Tätä olivat puolalaiset hartaasti halunneet. (Tämän
jälkeen seuraa referaatissa mainittu lausuma, että oli välttämätöntä
lykätä julistuksen antaminen siihen nähden, että oli toiveita
erikoisrauhan aikaansaamisesta Venäjän kanssa.) Puolan tulevan
kuningaskunnan rajoista sanoi von Jagow, että Saksan etujen mukaista
ei ole uusien puolalaisten alueiden yhdistäminen Saksaan, jokahan
on kansallinen yhtenäisyysvaltio. Vain pienemmistä rajanoikaisuista
voisi olla kysymys. Suvalkin kuvernementtia, joka pääväestöltään ei
ole puolalainen, ei pitäisi liittää Puolaan. Sitävastoin on Vilnoa
pidettävä »puolalaisena saarelmana».
Sellainen oli ulkoministerin käsitys asiasta ja se tuli myöskin
ratkaisevaksi manifestia laadittaessa. Saksan ja saksalaisen
kansallisuuden etu oli ratkaiseva Puolan kansallisia tarpeita
tyydytettäisiin ainoastaan siinä määrin kuin se oli edullista Saksalle.
Maansa politiikan vastuunalaisena johtajana ei von Jagow oikeastaan
saattanut suunnitella toisin. Mutta noiden molempien näkökantojen ei
kuitenkaan olisi tarvinnut olla toisilleen vastakkaisia. Oli suuri ja
kaukonäköinen ajatus luoda vapaa, Saksan kanssa liitossa oleva Puola
etumuuriksi Venäjää vastaan, mutta pysyväisen hyödyn saamiseksi sen
toteuttamisesta ei olisi pitänyt tyytyä puolinaisiin toimiin. Ellei
voitu luovuttaa Preussin puolalaisia maakuntia — ja kukapa saksalainen
valtiomies olisi uskaltanut edes ajatella semmoisen ehdotuksen
tekemistä? — niin tuntui johdonmukaisuus joka tapauksessa vaativan
itävaltalaisen Puolan yhdistämistä venäläisen Puolan kanssa Itävaltaan
liittyneeksi tai erilliseksi valtioksi. Ellei uskallettu tehdä edes
tätä, oli ehkä parasta olla asiaan lainkaan kajoamatta. Epätäydellisen,
joka taholla irredenta-alueiden ympäröimän kansallisvaltion
perustaminen oli tosiaan vaarallista kokeilua.
Joka tapauksessa oli kuitenkin se, mitä molemmat monarkiat nyt
lahjoittivat ankarasti sorretulle Puolan kansalle, kaikki, mitä
se tällä hetkellä saattoi saavuttaa. Se tunnustettiin myöskin
Varsovassa. Mutta paha kyllä osoittivat saksalaiset nyt, kuten monissa
muissa tapauksissa, olevansa vailla oikeaa psykologista ymmärrystä
esiintymisessään vieraita kansoja kohtaan. Saksalaisten hallitusmiesten
Puolassa on täytynyt todellakin olla mahdotonta mukautua uuteen
tehtäväänsä kansallisten vapauspyrintöjen edistäjinä, varsinkin kun
oli kysymys kansasta, jonka kansalliserikoisuutta menneinä vuosina oli
kaikin keinoin koetettu hävittää Saksan valtakunnan rajojen sisällä.
Puolalainen Wedkiewicz, jonka kanssa olin läheisissä kosketuksissa
Tukholmassa ja joka oli harras saksalaisystävä, valitti jo marraskuun
19 p:nä, että saksalaiset eivät olleet ymmärtäneet käyttää hyväkseen
manifestin synnyttämää innostusta. Riippuipa se nyt sitten siitä tai
muista seikoista — toimeenpantu vapaaehtoinen värväys Puolan armeijaan
oli täydellinen fiasko. Vapaaehtoisia ilmoittautujia oli vain muutama
sata. Jos oli toivottu saada puolalaiset suostutetuiksi puolinaisilla
myönnytyksillä, havaittiin se ennen pitkää katkeraksi pettymykseksi.
Toinen kysymys on, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista saada
vuosisataista vihollisuutta noiden molempien kansallisuuksien välillä
muuttumaan ystävyydeksi ja keskenäiseksi luottamukseksi.
Olen kosketellut Puolan kysymyksen kehitystä tänä ajankohtana, osaksi
sen tähden, että se niin suuressa määrässä askarrutti minua ja
ystäviäni Liitossa, osaksi myöskin sen vuoksi, että se tarjoaa niin
monta kiintoisaa vertauskohtaa oman vapausliikkeemme kanssa. Kun esim.
lukee yllämainitun päätöslauselman, joka tehtiin kansalaiskokouksessa
Varsovassa syyskuun 3 p:nä, ihmettelee, että se lause lauseelta vastasi
meidän omaa ajatustapaamme. Venäjä oli meidän vihollisemme ja sen
taholta uhkasi meitä perikato, keskusvallat olivat sodassa Venäjän
kanssa, siispä saatoimme ja täytyi meidän odottaa vapautustamme niiden
avulla — sehän oli meidänkin mutkaton ja loogillinen päättelymme.
Mutta sitä ei käy kieltäminen, että ne perusteet, joille Puolan
aktivistit nojautuivat, olivat toiset kuin ne, joille me asetuimme.
Ensi silmäyksellä saattoi tuntua kuin olisivat he meitä edullisemmassa
asemassa, venäläiset kun jo oli karkoitettu Puolasta, kun me sensijaan
yhä saimme odottaa sitä saksalaista sotavoimaa, joka karkoittaisi
venäläiset miehitysjoukot Suomesta. Mutta puolalaisten täytyi
ottaa lukuun heidän omien etujensa ja saksalaisten etujen ankara
vastakkaisuus, kun taas minkäänlaista semmoista vastakkaisuutta ei
ollut Suomen ja Saksan välillä. Senvuoksi työnnettiinkin Puolan
saksalaismieliset aktivistit kokonaan syrjään valtiollisena puolueena,
kun Saksa luhistui, ja heidän politiikkansa leimattiin epäkansalliseksi
ja epäisänmaalliseksi, kun me sitävastoin — niin, mehän tiedämme, että
Suomen satunnaisista sotakonjunktuureista johtuneet suhteet taistelevan
Saksan kanssa sangen pian muuttuivat vilpittömäksi liittolaissuhteeksi,
jossa oli voimakas tunneaines. Ne monet saksalaiset sotavangit,
joita suomalaiset talonpojat auttoivat pakoon maamme kautta, voivat
todistaa sen. Varsovassa haluttaisiin nyt kernaasti unohtaa, millä
riemulla Puolan kansa marraskuun 5 p:nä 1916 tervehti saksalaisia maan
vapauttajina ja että sadattuhannet saksalaiset sotilaat todellisuudessa
ovat antaneet henkensä Puolan tulevan valtion puolesta. Suomen
pääkaupungissa seisoo saksalaisen sankarihaudan muistokivi näkyväisenä
merkkinä, että _me_ emme ole unohtaneet.
Puolan jälkeen tulisi Liettuan vuoro, se oli paroni von der Roppin
suunnitelma. Seuraavana aikana hän oli toimeliaassa puuhassa saadakseen
Saksan hallituksen täyttämään myöskin liettualaisten kansalliset
vaatimukset. Siinä hän kohtasi kuitenkin ankaraa vastarintaa.
Kokemukset Puolan suhteen eivät kehoittaneet saksalaisia jatkamaan
samaa menettelyä. Von der Ropp nautti kuitenkin tähän aikaan
liettualaisten täydellistä luottamusta. Hänhän oli heidän maanmiehensä.
Joulukuussa hän sai valtakirjan Sveitsissä toimivalta liettualaiselta
kansallisneuvostolta valvoa sen etuja.
Tukholmassa jouduin syksyn kuluessa vilkkaisiinkin kosketuksiin niiden
nuorten liettualaisten patrioottien kanssa, jotka siellä olivat
sanomalehtipropagandatoimissa — mainitsen heistä vain herrat Aukstolis
(sittemmin Liettuan ministeri Riiassa), Jurkunas-Sheinius (sittemmin
Charge d'affaires Tukholmassa) ja Savickis (sittemmin Charge d'affaires
Helsingissä). Joulukuun 15 p:nä tapasin nämä kolme herraa sekä
valtakunnanduuman jäsenen Itschasin (sittemmin Liettuan ensimmäinen
rahaministeri), joka oli paluumatkalla Amerikasta, missä oli koottu
200 000 dollaria kansallisasiaa varten. Hän oli oleskellut joitakin
päiviä Englannissa ja koettanut tehdä propagandaa maansa hyväksi,
mutta huonolla menestyksellä. Oli sangen mielenkiintoista kuulla
hänen poliittista katsantokantaansa. Jos Liettua — niin selitteli
hän asiaa — joutuu valitsemaan Saksaan yhdistämisen tai Venäjän
valtaan jäämisen välillä, on jälkimmäinen parempi. Mutta jos Saksa
tekee Liettuasta itsenäisen tai vaikkapa vain autonomisenkin valtion,
niin on se otettava vastaan ilomielin. Tällä hetkellä kiinnitti hän
kaikki toiveensa Saksaan. Hän oli kuullut, että siellä suunniteltiin
Liettuan julistamista kuningaskunnaksi ja Preussin prinssin Joachimin
asettamista kuninkaaksi.
Jo näin varhaisena vaihekautena alkoi sittemmin niin kohtalokas
Vilnon-kysymys kangastaa poliittisen taivaan rannalla. Kuten edellä
mainitsin, oli Saksan ulkoministeri von Jagow sitä mieltä, että
Vilno oli kuuluva Puolaan. Liettualaiset olivat jyrkästi sitä
vastustavalla kannalla. Marraskuussa oli minun luonani neuvottelukokous
liettualaisten ja puolalaisten välillä, mutta siinä saatoin vain
todeta, että heidän oli mahdotonta päästä sovintoon tässä kiperässä
kysymyksessä.
Kolmas niitä kansallisuuksia, jotka olivat edustettuina Liitossa ja
joiden kanssa nyt jouduin läheisiin kosketuksiin, olivat ukrainalaiset.
Minä olin kirjeenvaihdossa taitavan ukrainalaisen politikoitsijan
Stepankovskin kanssa, joka näihin aikoihin oli Lausannessa ilmestyvän
L'Ukraine lehden julkaisija, ja erään toisen ukrainalaisen poliitikon
D. Donzovin kanssa, joka oli sen Bulletin des Nationalités de
Russie nimisen lehden toimittaja, jota Liitto julkaisi Bernissä.
Jos asianlaita tosiaankin oli, niinkuin nämä molemmat ja heidän
maanmiehensä vakuuttivat, nimittäin että ne 40 miljoonaa slaavia,
jotka asuivat Etelä-Venäjän viljavilla tasangoilla ja jotka tähän
saakka olivat saaneet käydä vain »vähävenäläisistä», tunsivat olevansa
eri kansaa kuin suurvenäläiset ja tahtoivat muodostaa oman valtion,
avautui erinomaisen lupaava Venäjän valtakunnan pirstoutumisen tai
heikentymisen perspektiivi. Kaarle XII:n ja hetmanni Mazepan välisen
liiton traditsionit elivät mielessäni, kun tutkiskelin niitä Ukrainaa
koskevia kirjoja ja lehtisiä, jotka Stepankovski lähetti minulle.
Valitettava aukko oli siinä Venäjän »vieraiden kansallisuuksien»
sarjassa, joita Liitto edusti: Viro puuttui. Kesküla kieltäytyi yhä
yhteistyöstä Liiton kanssa, ja ne yritykset, joita minä tein saadakseni
virolaiset järjestöön osallisiksi erään hänen maanmiehensä avulla,
epäonnistuivat. Lättiläisetkin olivat olleet vaiti esiinnyttyään
Wilsonille osoitetussa sähkösanomassa. Enemmän kuin vastahakoisuus
seurata Saksaa pidätti näitä molempia kansoja balttilais-saksalaisiin
kohdistuva epäluulo.
Johtui asian luonnosta, että se politiikka, jota Venäjän sorrettujen
kansain liitto edusti, pukeutui yksityisten toimenpiteiden muotoon
kunkin Liiton edustaman kansallisuuden hyväksi. Liiton tuli kuitenkin
esiintyä myös yhteisesti, ja tässä mielessä tahtoi von der Ropp
jatkaa samaa menettelytapaa, johon oli turvauduttu Wilsonille
lähetetyssä sähkösanomassa. Marraskuussa hän keksi lähettää samanlaisen
sähkösanoman Englannin pääministerille Asquithille erään puheen
johdosta, jonka tämä juuri oli pitänyt armenialaisten kärsimyksistä.
Konni Zilliacus ja minä emme oikein pitäneet tuosta ajatuksesta,
ja kun me saimme nähdä suunnitellun sähkösanoman sanamuodon, me
suorastaan närkästyimme. Toista tai kolmatta kertaa piti siis
monien miljoonien suomalaisten, balttilaisten, liettualaisten,
valkovenäläisten, puolalaisten, juutalaisten, ukrainalaisten,
saksalaisten siirtolaisten, georgialaisten, kaukasialaisten,
tatarilaisten ja Keski-Aasian kansakuntiin kuuluvien valittaa Venäjän
väkivallan tekoja. Kun von der Ropp meidän huomautuksemme johdosta
saapui Tukholmaan kumoamaan arvelultamme, sanoin hänelle, että
Liitto on saanut poliittista merkitystä Puolan asian menestyksestä
ja ettei senvuoksi ole soveliasta eikä arvonmukaista tällä tavoin
edelleen vain »ruikutella ja valitella». Sitäpaitsi ei ollut edes
todenmukaistakaan, kuten sähkösanomassa väitettiin, että armenialaisten
kärsimykset olivat vähäisempiä kuin niiden kansojen, joita venäläiset
sortivat. Von der Ropp vastasi, että me oikeastansa tekisimme Saksan
valtakunnankanslerille tällä palveluksen, kun siten vapauttaisimme
hänet vastaamasta Asquithille. Se argumentti sai meidät myöntymään.
Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti, siihen, että sähkösanoma, jonka
Lempicki Liiton esimiehenä ja von der Ropp sen sihteerinä olivat
allekirjoittaneet, lähetettiin Bernistä. Entistä selvemminhän täytyi
Liiton nyt näyttää Saksan propagandan elimeltä.
Kuukautta myöhemmin uusiutui sama temppu. Joulukuun 21 p:nä lähetti
näet paroni von der Ropp Bernistä, tällä kertaa hänen yksinänsä
Liiton pääsihteerinä allekirjoittaman sähkösanoman Englannin
uudelle pääministerille Lloyd Georgelle, joka edellisenä päivänä
oli pitänyt puheen, että Suur-Britannia taistelee hankkiakseen
pienille kansoille täydellisen hyvityksen siitä vahingosta, minkä
vihollinen on niille tuottanut. Liitto pyysi, että Mr. Lloyd
George ei uhrautuvassa ihmisrakkaudessaan olisi yksipuolinen, vaan
ulottaisi sen niihinkin kansakuntiin, jotka olivat kärsineet paljoa
suurempaa vääryyttä. Sähkösanomassa puhuttiin väkivaltaisuuksista
ja oikeudenloukkauksista Suomessa, ryöstöistä ja väestönpoistosta
Itämerenmaakunnissa, Liettuassa, Puolassa ja Volhyniassa,
kansallisten laitosten hävittämisestä Ukrainassa, rääkkäyksistä
Galitsiassa, tuhansien georgialaisten ja muhamettilaisten verisestä
pahoinpitelystä ja satojentuhansien juutalaisten epäinhimillisestä
karkoittamisesta. Kaikki tämähän oli ihan totta ja tehostamalla
Englannin liittolaisen Venäjän tekemiä väkivallantöitä saatettiin puhe
siitä, kuinka ympärysvallat taistelivat pienten kansojen puolesta,
epämieluisaan valoon. Arvatenkin piti Liiton nytkin tehdä Saksan
valtakunnankanslerille palvelus. Mutta tekikö Liitto siinä itsellensä
palveluksen, se jääköön sanomatta. Tuskin kolme kuukautta sen jälkeen
puhkesi Venäjän suuri vallankumous, joka, muutti koko aseman, vapautti
meidät hyödyttömistä vastalauseista venäläisten julmuuksia vastaan ja
sen sijaan saattoi valtiollisen vapauden vaatimisen etualalle.