Sodankäynti syyskuukausina tuotti tuntuvaa helpotusta keskusvaltain
ahdistettuun asemaan. Länsirintamalla jatkoivat ranskalaiset ja
englantilaiset voimakasta hyökkäystään, mutta eivät kuitenkaan
onnistuneet murtamaan saksalaisten linjoja. Etelässä eivät myöskään
italialaiset saavuttaneet ratkaisevaa voittoa itävaltalaisista
Isonzo-joen varrella ja Tyrolissa. Itärintamalla laimeni venäläisten
hyökkäys vähitellen. Sillä välin, kun sotaa jatkui kaikilla
näillä rintamilla, murskattiin ympärysvaltaan uusi liittolainen
Romania täydellisesti pohjoisesta ja etelästä toimeenpannulla
saksalais-itävaltalais-bulgarialaisella rynnistyksellä. Tämä saavutti
huippunsa Bukarestin valloituksessa joulukuun 6 päivänä, minkä jälkeen
voitetun romanialaisen armeijan jäännökset venäläisten joukkojen
vahvistaminakin työnnettiin taaksepäin Sereth-joen taakse.
Syyskuussa olivat Saksan toiveet edelleenkin kuitenkin varsin pimeät.
Tehtiin uusia yrityksiä saada aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa.
Kun syyskuun 16 p:nä saavuin Berliiniin lyhyelle käynnille, ilmoitti
Wetterhoff minulle ulkoministeri von Jagowin nimenomaan selittäneen
sanomalehdistön edustajille, että erikoisrauha oli toivottava ja että
hallitus, jotta ei loukkaisi Venäjää, viivytteli Puolan julistamista
itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Muutamia päiviä myöhemmin sain
Tukholmassa vahvistuksen siihen, että siellä parastaikaa pidettiin
erikoisrauhanneuvotteluita. Syyskuun 28 p:nä piti valtakunnan kansleri
Bethmann Hollweg puheen, jossa hän huomattavan varovasti karttoi lausua
mitään Venäjää uhittelevaa. Paroni von Lucius sanoi minulle että tämä
— hänen kannaltaan katsottuna — on »hyvä merkki». Hän tiesi siitä
kyllä enemmän kuin oli tietävinään. Äskettäin oli herra Protopopoff,
valtakunnanduuman varapuhemies ja sittemmin sisäasiainministeri,
paluumatkalla Ranskasta ja Englannista, minne hän oli matkustanut erään
duumanjäsenten valtuuskunnan johtajana, pitänyt salaisia neuvotteluita
Tukholmassa erään Warburg-nimisen saksalaisen agentin kanssa. (Tämän
kanssa olin tehnyt tuttavuutta onnistumatta kuitenkaan saada häneltä
mitään tietoja.) Ilmeisesti oltiin Berliinissä sangen hyvin selvillä
niistä väkevistä voimista, jotka Pietarissa puuhasivat sovintoa Saksan
kanssa. »Jos Kokovtsoff tulee Stürmerin seuraajaksi, on rauha varma»,
sanoi minulle v. Lucius. Yleensä arveltiin kuitenkin, että juuri
äärimmäistaantumuksellinen pääministeri Stürmer yhdessä keisarinnan
ja Rasputinin kanssa työskenteli rauhanajatuksen hyväksi.[56] Mutta
luultavasti oli von Lucius Protopopoffin kautta saanut sen käsityksen,
että entinen pääministeri Kokovtsoff oli vielä päättäväisemmin
rauhanajatuksen kannalla.[57]
Todellisuudessa oli tila Venäjällä sellainen, että tarmokkaan
sodankäynnin jatkaminen sen puolelta näytti mahdottomalta. Eräs
amerikkalainen Cliefodt, joka lokakuussa matkusti Pietariin, ilmoitti
sieltä marraskuun 10:ntenä päivätyssä kirjeessä, että tila oli huonompi
kuin hän oli saattanut kuvitella. Elintarvepula oli sietämätön, ja
väestön mieliala levoton. Maanalainen vallankumouspropaganda oli
sangen voimakas, ja katumellakat kuuluivat päiväjärjestykseen. Samaa
tiesi kaksi suomalaista liikemiestä kertoa käydessään Tukholmassa
marraskuussa. He sanoivat saattavansa lyödä vetoa, että Venäjän
huhtikuussa on pakko tehdä rauha. On tarpeetonta mainita muita
samanaikaisia todistuksia näistä oloista, ne kun ovat siksi tunnetut.
Eikä Venäjä kuitenkaan vielä ollut kypsä rauhaan. Joulukuussa
saamassamme raportissa sanotaan, että siellä tehdään kaikki mitä
voidaan sotamiesten mielialan rohkaisemiseksi. He saavat riittävästi
ruokaa, ovatpa vielä entistä paremmin varustettujakin. Niin
taistelivatkin venäläiset joukot vielä talvella 1916—1917 yleensä
sangen hyvin. Mitä Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa
vallitsevaan nälänhätään tulee, sanotaan samassa raportissa, johtuu se
ainoastaan huonosta järjestelystä. Elintarpeita oli maassa riittävästi.
Johtavissa piireissä eivät rauhantuumat päässeet vallalle kaikesta
masennuksesta ja eripuraisuudesta huolimatta. Mr. Cliefodt totesi,
että Venäjän liikemiespiireissä oltiin sitä mieltä, että sotaa saattoi
kestää loppumattomiin. »Meillä on väkeä ja Englanti antaa meille
rahaa», oli sanottu. Ilmeisesti olivat nämä kertojat henkilöitä, jotka
ansaitsivat miljoonia sotahankinnoilla. Niinpä olivat saksalaisten
kaikki ponnistukset erikoisrauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa
tuomitut epäonnistumaan.
Mutta, kuten sanottu, vielä syys- ja lokakuussa oltiin Berliinissä
rauhantoiveiden suhteen hyvinkin optimistisia. Miehistön ja
sotatarpeiden uhraamista rynnistykseen Pietaria kohti pidettiin aivan
tarpeettomana, varsinkin kun nyt lopullisesti oli luovuttu toivosta,
että Ruotsi yhtyy sotaan. Ludendorff oli, olen merkinnyt syyskuun
27 p:nä, sanonut Sven Hedinille, joka oli ollut hänen puheillaan
päämajassa, että Ruotsin yhtymisellä sotaan ei nyttemmin enää ole
sotilaallista merkitystä. Ruotsi oli laiminlyönyt otollisen hetken.
Ruotsin poliittista asemaa koskevassa raportissa, jonka syyskuun
puolivälissä kirjoitin Saksan ulkoministeriötä varten, huomautin, että
Ruotsin yleinen mielipide nyt on entistä lujemmin päättänyt säilyttää
puolueettomuuden ja joka tapauksessa olla luopumatta valtakunnan
toimintavapaudesta mitä sotaakäyviin tulee. Mutta juuri senvuoksi
tulisi Ruotsi jyrkästi torjumaan jokaisen myöskin ympärysliiton
puolelta tehtävän yrityksen pakottaa sitä kauppapoliittisiin tai
sotilaallisiin myönnytyksiin, jotka menevät yli puolueettomuuden
rajojen. Sellaista yritystä täytyy kuitenkin odottaa, kun Englannin
etu tietenkin vaatii ahdingossa olevan Venäjän auttamista ulottamalla
kauttakulkuliike Ruotsin alueitse myöskin aseiden ja sotatarpeiden
kuljetukseen.[58] Aktivistinen propaganda ei siis enää voi pyrkiä
Ruotsin saattamiseen preventiiviseen sotaan Venäjää vastaan; sen
tehtävänä on sen sijaan koettaa saada kansa jäykälle kannalle, kun on
kysymys valtakunnan kunnian ja itsemääräämisoikeuden puoltamisesta.
Kansan mielialaa on pidettävä hereillä, jotta se olisi valmis
vastaamaan ympärysliiton puolelta tuleviin häikäilemättömiin
vaatimuksiin päättäväisellä kiellolla senkin uhalla, että siitä
voisi johtua aseellinen selkkaus. (Tietenkin tämä puolueettomuuden
korostaminen näin ollen oli kohdistettava myös mahdollisiin
väärinkäytöksiin Saksan puolelta.) Ruotsin aktivistit kääntyivät
toisin sanoen »aktiivisen puolueettomuuden» politiikkaan, kun heidän
oli käynyt mahdottomaksi jatkaa sotapoliittista linjaa. Mutta
siitä huolimatta ylipääsemätön kuilu erotti senkin maltillisemman
käsityskannan, jota aktivistit nyt esittivät valppaissa ja
hyvintoimitetuissa lehdissään, siitä, jota toitoteltiin joka päivä
Socialdemokratenissa ja myöskin muutamissa liberaalilehdissä.
Tällä hetkellä keskittivät aktivistit ponnistuksensa saadakseen
Hammarskjöldin ministeristön pysymään taipumattomat sitkeissä
neuvotteluissa Englannin kanssa. Lienee tunnettua, että siinä suhteessa
ensi sijassa kiinnitettiin toiveet pääministeriin itseensä, kun näet
ulkoministeri Wallenbergiä pidettiin liian taipuvaisena myönnytyksiin.
Antaakseni lukijalle käsityksen siitä, miten asemaa tänä ajankohtana
katsottiin aktivisteja lähellä olevissa piireissä, otan tähän Upsalassa
17:ntenä syyskuuta 1916 päivätyn kirjeen, jonka sain professori Harald
Hjärneltä. Tässä kirjeessä hän kiittää minua ensinnä vastailmestyneestä
teoksesta »Ryssland sådant det är», jonka olin hänelle lähettänyt, ja
lausuu toivomuksen, että kirja »vaikuttaisi valistavasti laajoissa
piireissä ruotsalaista yleisöämme ja siten kohdaltaan edistäisi hyvien
poliittisten tulosten saavuttamista». Hän liittää tähän seuraavat
mietelmät:
»Nyt riippuu kaikki pääasiassa siitä, miten Saksan sodankäynti
menestyy idässä. Mackensenin voittohan Dobrudshassa lupaa hyvää. Jos
se menestys voidaan saattaa kunnolla loppuun, niin voisimme toivoa
melkein koko Venäjän hyökkäysrintaman hajallemenoa itärintamalla.
Mutta eihän kannata ennakolta kuvitella. Niin paljon lienee kai
voitettu, että saksalaiset vihdoin ovat huomanneet varsinaisen
sotatehtävänsä, joka on idässä eikä lännessä, ja että heidän
toiveensa saada sovinnolla aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa ovat
rauenneet. Koko sodan ajan (kuten jo kauan ennen) olen pahoitellut
noita kahtaalle käypiä pyrkimyksiä, joiden täytyy herättää epäluuloa
meissä. Me emme yksinkertaisesti voi ryhtyä yritykseen, joka sitten
jätettäisiin oman onnensa nojaan.
Senvuoksi en ole voinut liittyä sotaisimpiin 'aktivisteihimme',
vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän äänensä
tulee kuuluville ilmauksena siitä, että kansamme ei ole kokonaan
veltostunut. Kaksi syytä on pääasiallisesti määrännyt käsitykseni:
1) että Ruotsi ei voi ottaa vastuulleen Suomen raastamista, koska
se jälkeenpäin johtaisi samanlaiseen moitteeseen meitä kohtaan
Suomessa kuin ennen »ison vihan» muisto; _Saksa_ ottakoon niskoilleen
tämän välttämättömän moitteen ja suomalaisille itselleen on taas
vastuunottaminen aivan toinen kuin meille ruotsalaisille; 2) jos
Ruotsi ryhtyy sotaan ilman ilmeistä pakkoa, joudumme vaaraan, että
täällä kotona syntyy maankavalluksellinen vastarinta ja demagogisen
Anjalan häpeä. Ei kukaan voi ajatella halveksuvammin kuin minä —
— — ja koko heidän sakistaan. Täytyy kaikin tavoin välttää antaa
heille mitään aseita käsiin. Toivon, että hallituksemme hoitaa nyt
alkaneen kahnauksen ympärysliiton kanssa _viisaasti_, ja samalla
kertaa tekemättä myönnytyksiä juonittelijain halulle päästä käsiksi
valtion peräsimeen, niinkuin he ilmeisesti yrittävät. Meillä ei ole
puolestamme kiirettä, ja välien rikkoutumisen täytyy tapahtua niin,
ettei kukaan Ruotsissa voi sälyttää syytä hallituksen niskoille.
Tuonnempana toivon saavamme jälleen mieskohtaisesti tavata.
Ystävällisimmin
Harald Hjärne.»
Kun saksalaiset näin ollen ilmeisestikään eivät enää voineet toivoa
saavansa Ruotsista liittolaista ja kun he toisaalta pyrkivät nopeaan
rauhaan Venäjän kanssa — Hjärnen olettamus, että erikoisrauhan
toiveet olivat rauenneet, oli vielä silloin ennenaikainen —
niin täytyi meidän levottomina miettiä, eikö tämä ollut omiansa
vaikuttamaan myöskin heidän suhteeseensa Suomen vapausliikkeeseen.
Wetterhoff, jolla suhteittensa avulla Berliinin johtaviin piireihin
oli suuremmat mahdollisuudet kuin kellään meistä muista kurkistaa
kulissien taakse, sai syyskuussa asemasta erittäin synkän käsityksen.
Professori Sundwallin kirjassa Kring Jägarbataljonen (siv. 80 ja
seur.) on selonteko niistä saksalaisten valtiomiesten lausunnoista ja
enemmän tai vähemmän selvistä merkeistä, joihin Wetterhoff perusti
pessimistisen käsityksensä asemasta. Muutamia niistä seikoista, joita
Sundwall mainitsee, olen itsekin merkinnyt muistiin keskusteluistani
Wetterhoffin kanssa käydessäni Berliinissä syyskuun puolivälissä
ja lokakuun alussa. (Edellinen käynti tapahtui »Liiton» asioissa,
jälkimmäinen johtui Wetterhoffin kukistumisesta, kuten tuonnempana
kerron.)
Wetterhoff oli syyskuun alkupäivinä saanut kutsun Mecklenburgin
herttuan Johan Albrechtin luo (herttua Adolf Fredrikin veljen;
Sundwall puhuu erehdyksestä »Mecklenburgin suurherttuasta»), jonka
kanssa hän oli joutunut kosketuksiin jo edellisen toukokuun aikana.
Herttua oli lausunut hänelle (minun muistiinpanojeni mukaan): »Saksa
on antanut Suomen asian raueta» sekä (Sundwallin mukaan) esittänyt
mielipiteenään, että Suomen vapautumisyritys tällä hetkellä näyttää
hänestä toivottomalta, kun ei saataisi riittävästi voimia rynnistystä
varten Pietaria vastaan. Hän varoitti (niinikään Sundwallin kertomuksen
mukaan) houkuttelemasta enää lisää suomalaisia nuorukaisia Saksaan
ja katsoi, että täytyy huolestuneena kysyä, miten niiden käy, jotka
tähän saakka ovat uhranneet itsensä maansa asialle ja tulleet
pataljoonaan. Muutamia päiviä myöhemmin oli Wetterhoff (minun
muistiinpanojeni mukaan) ruhtinas Isenburgin kautta saanut kutsun
ulkoministeri, valtiosihteeri von Jagowin luo, »joka sanoi samaa».
Tämä oli (Sundwallin mukaan) huomauttanut, että poliittinen asema ei
ole suotuisa Suomen kysymykselle, ja tunnustanut, että Saksan puolelta
pyritään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Sitäpaitsi näytti
Wetterhoff (syyskuun 16 p:nä) minulle jäljennöksenä erästä referaattia
Jagowin yllämainituista tiedonannoista sanomalehdistön edustajille
mitä Venäjän ja Puolan kysymykseen tulee. Toinen huono merkki, sanoi
hän, oli alivaltiosihteeri Zimmermannin pitkä virkavapaus, kun näet
oli tunnettua, että Zimmermann kannatti hyökkäävää politiikkaa Venäjää
vastaan. Kaiken tämän ja vielä lisäksi muun nojalla katsoi Wetterhoff
asemaamme toivottomaksi ja päätteli, että värväys on lopetettava, koska
ei enää voida hyvällä omallatunnolla houkutella väkeä Saksaan Suomesta.
Hänen käsityksensä oli se, että L.L:iä nykyjään katsottiin yksinomaan
saksalaiseksi yritykseksi ja meidän joukkoamme jonkinlaiseksi
muukalaislegioonaksi.
Koetin, mikäli saatoin, kontrolloida Wetterhoffin levottomuutta
herättäviä uutisia. Paroni von der Ropp saattoi vain vahvistaa, että
von Jagow osoitti sangen pientä halua Puolan itsenäiseksi julistamiseen
Toiselta puolen oli Ruotsin Berliinissä oleva ministeri, kreivi Taube,
jonka luona kävin syyskuun 18 p:nä, jokseenkin optimistinen. Hän ei
ollut kuullut puhuttavankaan että Zimmermannin asema olisi ollut
horjuva. (Todella olikin Zimmermann jo edellisestä päivästä alkaen
jälleen ollut virassa). Saksan sotilasjohto tunnustaa nyt — sanoi
Taube — tehneensä erehdyksen, kun se vuosi sitten ei noudattanut
hänen, Tauben, neuvoa ryhtyä rynnistykseen koillista kohti. Päättäen
eräästä hänen keskustelustaan muutamia viikkoja sitten erään korkean
henkilön kanssa on nyt vakavasti ajateltu tämän rynnistyssuunnitelman
toteuttamista. Jälkimmäisellä käynnillä koetin Berliinissä lokakuun 4
p:nä turhaan saada lähetystösihteeri von Wesendonkia ulkoministeriössä
lausumaan jotakin Suomen asian toiveista. Hän väitti vain ylimalkaan,
että »mikään ei ole muuttunut». Mutta seuraavana päivänä sanoi minulle
Wetterhoffin ystävä ruhtinas Löwenstein puhelimessa, että »Suomen
asialle ei voida mitään»; Saksa on »luopunut harrastuksestaan».
Maanmieheni Tukholmassa olivat taipuvaisia epäilemään Wetterhoffin
masentavien tietojen pätevyyttä. Valtuuskunnan kokouksessa lokakuun
7 p:nä selitti johtaja Sario, joka juuri silloin oli palannut
Berliinistä, katsovansa asiaa toiselta ja optimistisemmalta kannalta.
Onhan mahdollista, että Wetterhoff oli kuvannut vaikutelmiansa hiukan
liian synkästi. Mutta vaikkapa ei olisikaan ollut sitä mieltä kuin
hän, että asema oli »toivoton», oli meillä kuitenkin täysi syy olla
huolissamme, sitäkin enemmän kun Saksan politiikka kulki suuntaan,
joka, jos se saatettiin perille, näytti tekevän mahdottomaksi Saksan
aktiivisen toiminnan Suomen eduksi.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin ainakin jossakin määrin
saatoimme rauhoittua. Saksan Tukholmassa olevat sotilasedustajat eivät
lainkaan puhuneet erikoisrauhasta. He olivat päinvastoin sitä mieltä,
että sotatoimia Venäjää vastaan tultaisiin jatkamaan. Lokakuun 20 p:nä
vastasi uusi sotilasattasea eversti von Giese kysymykseeni, pitääkö
hän rynnistystä koillista kohti vielä todennäköisenä: »Pidän, heti
kun Romania on voitettu.» Lokakuun 24 p:nä sanoi minulle meriattasea
von Fischer, että on kiusallista, että aina on tullut jokin este, kun
joukkoja on koottu koillisrintamalle rynnistykseen. Menipä hän niinkin
pitkälle, että vieläkin uskoi Ruotsin tulevan ottamaan osaa sotaan.
Ruotsi, sanoi hän, tulee mobilisoimaan ensi talvena. Mutta enemmän
kuin kaikki tällaiset yksityiset lausunnot merkitsi se, että me nyt
ensimmäistä kertaa saimme virallisen vakuutuksen Saksan ulkoasiain
johdon puolelta Saksan aikomuksista Suomen suhteen. Minä tarkoitan
alivaltiosihteeri Zimmermannin tunnettua lausuntoa lokakuun 24 p:nä
tilaisuudessa, jossa olivat läsnä vapaaherra von Bonsdorff, maisteri
Fabritius, »Hauptzugführer» Jernström, »Oberzugführer» Appelberg ja
majuri Bayer. Tieto tästä lähetettiin Suomeen seuraavassa muodossa:
»Ei ole mitään syytä uskoa erikoisrauhaa koskeviin huhuihin. Saksan
hallitus ei siinä suhteessa ole antanut mitään valtuutusta. Mitä
Tukholmassa viime kesänä tehtiin, tapahtui yksityisestä aloitteesta.
»Romanian kukistamisen jälkeen jatketaan, mikäli Zimmermann saattaa
käsittää, etenemistä kauemmaksi itään, siis Etelä-Venäjälle.
Joka tapauksessa on Saksan hallituksella etua ja hyötyä meidän
vapauspyrkimyksestämme ja se aikoo kykynsä mukaan edelleenkin valvoa
meidän etujamme. Vaikkapa sotatoimet eivät kohdistuisi koilliseen
tai meidän maatamme lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus
rauhanteossa asettava voimansa vaakaan meidän autonomiamme hyväksi.
»Jo se seikka, että Hindenburg ja Ludendorff nyttemmin ovat määräävinä
korkeimmassa sodanjohdossa,[59] on vakuutena, että vakavia sotatoimia
Venäjää vastaan on odotettavissa.»[60]
Oli selvää, että erikoisrauhapyrintöjen epäonnistuminen oli saanut
Saksan jälleen päättävästi asettumaan Venäjää vastaan. Epäsuora, mutta
selvä todistus siitä oli keisari Wilhelmin ja keisari Frans Josefin
marraskuun 5 p:nä antama yhteinen manifesti Puolan kuningaskunnan
jälleenperustamisesta — toimenpide, joka herätti suunnatonta kuohuntaa
ja katkeruutta Pietarissa.[61] Ulkoministeri von Jagow, joka oli
edustanut Venäjän suhteen rauhaan pyrkivää politiikkaa, sai väistyä
ja hänen seuraajakseen tuli (marraskuun 21 p:nä) Zimmermann, sekin
hyvä merkki meidän kannaltamme. Me iloitsimme vilpittömästi tästä
nimityksestä, jossa näimme takeet siitä, että se vakuutus, jonka
Zimmermann alivaltiosihteerinä oli meille antanut, tulisi määräämään
Saksan politiikan Suomen suhteen. Valtuuskunta lähetti hänelle
onnittelukirjeen ja sai vastaukseksi ystävällisen kiitoksen. Konsuli
Goldbeck-Löwe, joka oli yksityiskirjeessä onnitellut Zimmermannia
hänen nimityksensä johdosta, sai vastaukseksi kirjeen, missä uusi
ulkoministeri pyysi häntä luottamaan siihen, että hän valtiosihteerinä
säilyttää saman harrastuksen Suomea kohtaan, jota hän oli osoittanut
alivaltiosihteerinä, ja tekee kaiken voitavansa maamme hyväksi.
Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä Zimmermann suuresta työtaakastaan
huolimatta aina uhrasi aikaansa meidän asioihimme. Se kokemus oli
myöskin Goldbeck-Löwellä, jolla oli usein tilaisuus perinpohjaisesti
keskustella hänen kanssaan kaikesta, mikä koski Suomea ja sen
tulevaisuutta.
Mutta oliko Zimmermannin lausunto todellakin sellainen, että meillä
oli aihetta iloita siitä? Me Tukholmassa olimme tyytyväisiä, kun näet
lausunto ilmeisesti sisälsi kaiken, mitä tällöin saattoi meille luvata.
Mutta siinä oli eräs epämieluisa sana, nimittäin sana _autonomia_,
ja se ei voinut olla vaikuttamatta masentavasti niihin, jotka eivät
olleet täysin perehtyneet tilanteeseen. Lokakuun 28 p:nä olin puheissa
pankinjohtaja Emil Schybergsonin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa
käymässä. Luin hänelle Zimmermannin vakuutuksen, jonkin verran ylpeänä
siitä, että saatoin vaikutusvaltaiselle maanmiehelleni näyttää tämän
ensimmäisen diplomaattisen tuloksen meidän politiikastamme. Olin sangen
pettynyt, milteipä nolostunut, kun Schybergson selitti, että lausunto
tekee »lohduttoman vaikutuksen» koska siitä käy ilmi, että Saksa on
luopunut suunnitelmastaan irroittaa Suomi Venäjästä. Sitäpaitsi hän
ei uskonut lausunnon vilpittömyyteen. Ja vaikkapa me saisimmekin
rauhansopimukseen Suomea koskevan pykälän, ei siitä olisi mitään
hyötyä. Se voisi pikemminkin vahingoittaa ja vaikeuttaa jatkuvaa
taisteluamme Venäjää vastaan...
Tämä arvostelu on kuvaavana todistuksena siitä, kuinka suuria toiveita
Suomessa oli kiinnitetty Saksan apuun. Nyt oltiin pettyneitä. Ja
kuitenkin oli nyt saatu todistus siitä, ettei Saksa tulisi jättämään
Suomea oman onnensa nojaan. Millä riemulla olisivatkaan meikäläiset
ympärysliiton ystävät esittäneet vastaavan vakuutuksen Ranskan tai
Englannin puolelta, jos olisi näiltä saatu kiristetyksi semmoinen! Ja
mikä suunnattoman suuri numero siitä olisikaan tehty!
Mutta sitä ei käy kieltäminen, että n.s. »pienempi ohjelma» nyt jälleen
vilahti esiin vaatimattomine piirteineen. Autonomiasta puhuttiin kyllä
paljon meidänkin piireissämme seuraavina kuukausina, vaikka tietenkään
emme lakanneet työskentelemästä »suuren ohjelman» toteuttamiseksi. En
ollut aikaisemmin ollut täysin yhtä mieltä ystäväni Goldbeck-Löwen
kanssa, kun tämä raporteissaan puhui Suomen autonomian palauttamisesta
toivottavana päämääränä. Tähän suuntaan hän oli lausunut m.m. eräässä
syyskuulla Preussin prinssi Heinrichille lähettämässään kirjeessä.
Hänen käsityksensä oli se, että oli Suomelle vahingoksi esittää
Saksalle liian suuria vaatimuksia hetkenä, jolloin oli mahdotonta niitä
toteuttaa, ja kun kukaan ei voinut ennustaa, millaisiksi edellytykset
muodostuisivat vastaisuudessa. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että
Goldbeck-Löwe ei raporteissaan jättänyt tehostamatta, että voimakas
suunta Suomessa vaati täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Minun
ehdotuksestani hän teki useinkin muutoksia tai lisäyksiä, joissa
tätä näkökantaa voimakkaammin alleviivattiin. Mitä ministeri von
Luciukseen tulee, ei hän liene koko aikana uskonut Suomen täydellistä
itsenäisyyttä mahdolliseksi. Goldbeck-Löwen kertomuksen mukaan von
Lucius oli täysin yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Saksan
pitäisi, jos erikoisrauhasta Venäjän kanssa tulisi tosi, vaatia
Suomen autonomian palauttamista, ynnä sitä, että sekä keskusvallat
ja mahdollisesti myöskin Ruotsi asettuisivat sen takaajiksi. Saksan
lähettiläs oli puhunut siitä myöskin ulkoministeri Wallenbergin kanssa
ja saanut sen vaikutelman, että tämä oli samaa mieltä hänen kanssaan.
Ja, samaa mieltä oli myöskin meriattasea von Fischer, jonka kanssa
lokakuun 24 p:nä asiasta puhuin.
Me puolestamme emme tunteneet suurtakaan myötätuntoa tätä suuntaa
kohtaan, se kun oli omiansa kaihtamaan meidän suurta todellista
päämääräämme. Mutta mitä tehdä? Täytyihän joka tapauksessa ottaa
lukuun sekin mahdollisuus, että emme onnistuisi. »Jos koko suuri
suunnitelmamme menee myttyyn», kirjoitin jo syyskuussa Wetterhoffille,
»täytyy lopulta syntyä kysymys, miten voidaan pelastaa edes se,
mikä pelastettavissa on.» Zimmermannin lausunnon jälkeen oli laita
näin entistäkin suuremmassa määrässä. Meidän täytyi senvuoksi olla
kiitollisia niille, jotka työskentelivät edes pienemmän ohjelman
toteuttamiseksi vaikka itse mielessämme emme saattaneetkaan luopua
suuremmasta.
Mutta jos meidän lopultakin sentään täytyi tyytyä vain pelkkään
autonomiaan, niin ei se ainakaan nyt saanut tulla Venäjän antamana
lahjana, sillä silloin olisi arvatenkin käynyt samoin kuin kävi
jälkeen vuoden 1905. Senvuoksi herätti meissä suurta levottomuutta,
kun joulukuussa saimme aika varmoja tietoja Suomesta, että Venäjän
hallitus aikoi luvata Suomelle sen itsehallinnon palauttamisen. Tiesipä
huhu tosin lisätä vielä, että Englanti ja Ranska tulisivat lupauksen
täyttämisen takaajiksi, mutta koko juttu tuli tarkoitukseltaan
selväksi, kun siihen lisättiin, että aiotaan antaa suomalaisten
muodostaa oma armeija osaaottamaan käynnissä olevaan sotaan. Jo
lokakuussa olimme saaneet kuulla huhun, että oli aikomus kutsua
Suomessa aseihin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia.
Uutinen odotettavissa olevasta autonomiamanifestista kierteli Ruotsin
sanomalehdistössä ja aikaansai suurta hämmennystä. Liberaalit ja
sosialidemokraatit olivat valmiita huutamaan meille: »No, mitä me
olemme koko ajan sanoneet!» Me panimme kynämme liikkeelle ja meidän
onnistuikin jossakin määrin hillitä liberaalien ystäviemme naiivia iloa
Suomen puolesta. Saksalaisiin ystäviimme tekivät autonomiahuhut koko
lailla nolon vaikutuksen. Goldbeck-Löwe ilmoitti eräässä raportissa
Zimmermannille asiasta ja liitti siihen minun neuvostani huomautuksen,
että Venäjän toimenpide johtui osittain ympärysliiton miespuutteesta,
osittain pyrkimyksestä, etteivät keskusvallat Suomen suhteen ehtisi
edelle, kuten oli tapahtunut Puolassa. Omasta puolestani ajattelin,
että nämä pietarilaiset autonomiasuunnitelmat olivat omiansa vain
innostamaan Saksaa toimenpiteisiin Suomen hyväksi.
Minkäverran perää tuossa Venäjän aikomaa autonomiamanifestia koskevassa
huhussa lienee ollut, sitä en tiedä. Eräässä J.W. Snellmanin
Helsingistä Haaparannan kautta lähettämässä tiedonannossa sanottiin,
että muuan suomalainen poliitikko — nimeä ei mainittu — oli tehnyt
matkan Pietariin ottaakseen asiasta selvää ja palannut mukanaan äsken
kertomani tiedot. Tuskin voineekaan epäillä, etteikö erinäisillä
tahoilla Pietarissa semmoista suunniteltu. Senhän olin kuullut jo
lokakuun lopulla Emil Schybergsonilta. Samaan aikaan sain tietää,
että Miljukov oli matkoillaan Kööpenhaminassa lausunut, että Suomen
itsehallintoa täytyy laajentaa. Ne maanmieheni, jotka siihen aikaan
työskentelivät tähän suuntaan, voivat epäilemättä kertoa paljon
enemmän siitä, mitä silloin Pietarissa suunniteltiin Suomen suhteen.
Tämän huhun kanssa läheisessä yhteydessä oli ilmeisesti toinen huhu,
jonka joulukuun alussa kuulin senaattori Nummelinilta, että näet
Pietarissa oli Englannin ja Ranskan painostuksesta nostettu kysymys
Suomen eduskunnan kokoonkutsumisesta. Oli pyydetty kenraalikuvernööri
Seynin lausuntoa ja saatu vastaukseksi, että joka tapauksessa pitäisi
kontrolloida, ettei eduskuntaan valittaisi valtakunnalle vihamielisten
mielipiteiden edustajia.
Mutta nämä suunnitelmat jäivät pelkiksi suunnitelmiksi. Tällä välin
oli tila Suomessa käynyt joka kuukausi yhä pahemmaksi. Vangitsemisia
ja maastakarkoituksia tapahtui yhä tiheämmin. Lukkarisen raakamainen
mestaus Oulussa tuntui olevan enne siitä mikä meitä odotti, jääkärien
rohkea yritys aloittaa uudelleen värväys pataljoonaan järjestämällä
uusia etapoi teitä Pohjois-Suomen kautta epäonnistui suureksi osaksi
kuvernööri af Enehjelmin häikäilemättömän asiaan puuttumisen
johdosta. Kuten tunnettua, johti tämä yritys m.m. kuuluisaan »Simon
kahakkaan» joulukuun 11 p:nä, kahakkaan erään jääkärikomennuskunnan ja
toisaalta venäläisten sotamiesten ynnä kotimaisten poliisien välillä.
Spalernajassa tuomiota odottaneiden suomalaisten lukumäärä lisääntyi
lakkaamatta. Vähää ennen joulua saimme säikähdyttävän sanan, että
yksi A.K:n toimeliaimpia jäseniä, toht. V.O. Sivén, oli kadonnut
tuntemattomille teille.
Silloin tällöin laadittiin yleiskatsauksia kotimaan tilasta. Eräs
näistä on päivätty joulukuussa ja siitä minulla on kopia. Siinä tehdään
selkoa elintarpeiden puutteesta, venäläisen sotaväen tilauksista,
työläisten pakko-otoista linnoitustöihin, heidän huonosta kohtelustaan,
metsien mielettömästä hakkuusta avonaisten alueiden luomiseksi
linnoituslinjain eteen, maahan tuotujen kiinalaisten työmiesten
tihutöistä j.n.e. Jatko kuuluu (muutamin lyhennyksin):
»Syksyllä oli kenraalikuvernööri Seyn, jolle oli tärkeää, että maa
näyttäisi tyynesti ja nurkumatta alistuvan Venäjän politiikkaan,
kehoittanut kuvernöörejä ja erikoisesti Oulun läänin kuvernööriä
mikäli mahdollista karttamaan väkivaltaa rauhallista väestöä kohtaan
ja sen sijaan keskittämään ponnistuksensa saksalaisten pakolaisten ja
heidän auttajiensa etsiskelyyn.
Mutta levottomuus ja mieltenkuohu oli niin suuri, että kuvernöörit
katsoivat ohjeiden noudattamisen mahdottomaksi. Vangitsemisia
on jatkunut. Paitsi useita säätyläisiä on viime aikoina jälleen
paljon rahvaan miehiä ja naisia otettu kiinni ja viety Venäjälle.
Merkillisintä on, että muutamia johtavia sosialidemokraatteja on
vangittu ja viety maasta. Aikaisemmin olivat venäläiset nähtävästi
koettaneet suojella näitä toivoen saavansa heidän mielialansa
muuttumaan suotuisaksi. Tämä on kuitenkin kokonaan epäonnistunut
ja asema on tullut entistään selvemmäksi. Pakottaakseen vankeja
tunnustamaan ovat venäläiset sangen suuressa määrässä käyttäneet
rääkkäystä. Luotettavat henkilöt, joiden on onnistunut päästä
pakoon, kertovat järkyttäviä juttuja. Mainittakoon tässä eräs
tyypillinen esimerkki. Kyseessäoleva mies oli ensinnäkin koko ajan
ollut kahleissa, päivällä kahlehdittuna kiinni seinään ja joskus
monta tuntia raskaita rautaharkkoja selkäänsidottuna. Kerran oli
häntä pidetty neljä päivää ilman ruokaa sekä sen jälkeen tuotu
hänelle suolaista lihaa. Sitten oli luvattu hänelle vettä, jos hän
tunnustaisi... Tämä tapahtui eräässä Pietarin parhaassa vankilassa,
jossa parastaikaa on noin 100 suomalaista. Muutamat ovat aivan
viimeisillään ja toisia pannaan kovalle koetukselle. Teloituksiakin on
tapahtunut.»
Edelleen sanotaan raportissa, että muutamat näistä venäläisistä
väkivaltaisuuksista ovat aiheutuneet vapausliikkeestä ja yhteistyöstä
saksalaisten kanssa. Merkillisen avomielisesti myönnetään, että
venäläisten on ollut pakko itsepuolustukseksi ryhtyä mitä ankarimpiin
toimiin kaikkia yrityksiä vastaan, joilla koetetaan vahingoittaa heitä
sotilaallisessa suhteessa. Toiset vangitsemiset ja kostotoimet ovat
johtuneet »sabotage»-toiminnasta, ammusvarastojen ja kuljetuslaivojen
hävittämisestä y.m.s., jota suomalaiset suurella menestyksellä ovat
harjoittaneet sekä Suomessa että Venäjällä[62] Vastatoimenpiteet ovat
tietenkin usein olleet jokseenkin tehottomia. Paremmalla menestyksellä
on voitu estää jääkäripataljoonaan aikovia rekryyttejä pääsemästä
rajan yli. Vain harvojen näistä on syyskuukausien aikana onnistunut
päästä Ruotsiin, kun taas niiden nuorten miesten lukumäärä, jotka
samaan aikaan vangittiin matkalla Ruotsin rajaa kohti, summittaisen
arvion mukaan teki noin 400. Ehkäisytoimenpiteitä on aivan viime
aikoina suuresti kovennettu, varsinkin Oulun läänissä. Venäläisiä
sotilaspatrulleja sekä etsiviä ja santarmeja samoilee kaikkialla
maan pohjoisosissa. Siellä ovat olot muodostuneet eräänlaiseksi
»sissisodaksi». Monin paikoin on sattunut kahakoita. Esimerkkinä
mainitaan joulukuun 11 p:nä tapahtunut Simon kahakka.
Lopuksi mainitaan raportissa Suomessa toimeenpantavaa yleistä
asevelvollisuuskutsuntaa koskevia vaatimuksia. Venäjän yleistä
mielipidettä — sanotaan — on jo pitkät ajat vahvasti muokattu tässä
mielessä erinäisissä sanomalehdissä, varsinkin Novoje Vremjassa.
»Asia oli äskettäin harkittavana kenraalikuvernöörin neuvottelussa
kuvernöörien ja senaatin kanssa. Nämä neuvoivat ehdottomasti
luopumaan suunnitelmasta ja kuvernöörit lausuivat vakaumuksenaan,
että pahoja selkkauksia ja mahdollisesti kapina voisi syntyä, jos
kutsunta pantaisiin toimeen. Englannin ja Ranskan taholta oli
innokkaasti vaadittu suomalaisten kutsumista sotapalvelukseen
ja samalla kertaa neuvottu Venäjän hallitusta antamaan julistus
Suomen autonomian palauttamisesta mielialan rauhoittamiseksi ja
levottomuuksien ehkäisemiseksi. Kutsunnan muodosta sanotaan olevan
kaksi erilaista ehdotusta. Toinen esittää, että aluksi tyydyttäisiin
viemään asevelvollisuusiässä oleva miespuolinen väestö Venäjälle,
mainitsematta mihin tarkoitukseen. Toinen ehdotus, jota m.m. kenraali
Ruzskij kannattanee, esittää, että Suomen vanha vuonna 1878 annettu
asevelvollisuuslaki jälleen pantaisiin voimaan. Toistaiseksi kuuluu
sotaministeri ja niinikään Suomen ministerivaltiosihteeri Markov
vastustavan kumpaakin ehdotusta.»
Huhu odotettavissa olevasta Venäjän julistuksesta Suomen autonomian
palauttamiseksi on — sanotaan raportissa — vastaanotettu yleisellä
epäluulolla, etenkin kun venäläistyttämistoimenpiteet keskeytymättä
jatkuvat. Niinpä esim. on venäjänkieli syyslukukauden alusta määrätty
opetusaineeksi kansakouluopettajaseminaareissa ja joulukuun alussa
on ministerineuvosto hyväksynyt ehdotuksen venäjänkielen ottamisesta
viralliseksi kieleksi miltei kaikissa Suomen virastoissa. Lopuksi
puhutaan, että Puolan itsenäisyyden julistus on herättänyt suurta iloa
ja enentänyt toiveita, että Saksa ryhtyy toimiin myöskin Suomen eduksi.
On luultavaa, että erinäiset yksityiskohdat tässä raportissa ja muissa
samankaltaisissa eivät olleet täsmällisiä. Olihan tavattoman vaikeaa
saada täysin luotettavia tietoja sellaisista asioista aikana, jolloin
Suomen sanomalehdet eivät sisältäneet pienintäkään viittausta siitä
ja jolloin useimmat uutiset täytyi levittää suullisesti miehestä
mieheen. Meille annettaneen kuitenkin anteeksi, että empimättä käytimme
propagandaamme varten sellaisiakin uutisia, joiden paikkansapitävyyttä
emme voineet tarkistaa, kunhan ne vain esittivät venäläisten hallintoa
Suomessa oikein synkin värein. Ulkomaiden tai tarkemmin sanoen
Saksan yleiseen tietoisuuteen oli näet syövytettävä kuva maasta,
joka kesti kovia kärsimyksiä Venäjän sorron ja kurjan hallinnan
alaisena, ja kansasta, joka uhkui vaivoin hillittyä katkeruutta eikä
uskonut vähääkään venäläisten lupauksiin, vaan sen sijaan odotti vain
tilaisuutta päästä irti ikeensä alta mahtavan Saksan avulla. Suurin
piirtein vastasi sitäpaitsi tämä kuva todellisuutta.
Tieto Zimmermannin lokakuun 24 p:n lausunnosta Suomen kysymystä
koskevassa asiassa oli omiansa osaltaan rohkaisemaan mieliä tänä
vaikeana aikana. Olihan kotimaassa kukaties niitä, jotka samoinkuin
Emil Schybergson pitivät lausunnon sisällystä »lohduttomana»,
mutta yleensä se vaikutti rohkaisevasti. Paras lohdutus oli
kuitenkin jääkäripataljoonan olemassaolo. Onneksi ei Suomessa ollut
tietoa siitä kriisistä, mikä pataljoonassa juuri tähän aikaan oli
käymässä. Epävarma poliittinen asema syksyllä, josta jääkärimme
eivät olleet tietämättömiä, sekä niiden toiveiden pettäminen, että
joukkoa rintamallelähdön jälkeen ennen pitkää tultaisiin käyttämään
suoranaisesti varsinaiseen tehtäväänsä Suomen vapauttamiseen — ynnä
monet itse pataljoonassa vallitsevat epäkohdat synnyttivät miehistön
keskuudessa kuohuntaa, joka paisui levottomuutta herättäväksi.
Pataljoona oli tosin elokuun 25 p:nä siirretty rämeisestä ja
epäterveellisestä asemastaan Misse-joen varrelta Kneissiin,
Riianlahden rannalle Tuckumin pohjoispuolelle, missä miehistön olo oli
kaikin puolin parempaa. Mutta mieliala kävi yhtäkaikki yhä enemmän
niskuroivaksi, varsinkin joukon huonompien ainesten keskuudessa. Sen
johtajatkin, »ylennetyt», pitivät asemaa huolestuttavana.
Mitä Wetterhoff kertoi minulle Berliinissä lokakuun 4 p:nä pataljoonan
mielialasta, oli melkein musertavaa. Majuri Bayer oli, sanoi hän,
puhunut »Zugführerien» kanssa ja selittänyt heille, että pataljoona on
ryntäysjoukko, sekä kysynyt heiltä, saattavatko he mennä takuuseen,
että miehistö tekee velvollisuutensa politikoimatta. Kaikki olivat
vastanneet myöntävästi, paitsi kaksi, jotka silloin heti oli erotettu.
Kuusi muuta pidätettiin niinikään palveluksesta, koska he olivat
sanoneet tulleensa taistelemaan Suomen eikä Saksan puolesta. (Minä
mainitsen tämän kertomuksen väittämättä sitä varmaksi. Joka tapauksessa
otettiin erotetut myöhemmin jälleen palvelukseen.) Sen mukaan, mitä W.
Ström kertoi minulle Sassnitzissa paluumatkallani Ruotsiin, oli eräs
kaikkein tunnetuimpia »ylennetyistä» sanonut hänelle, että saksalaiset
»ovat puijanneet meitä» ja että värväys täytyy lopettaa.
Kaikesta tästä ja muusta, mitä sen lisäksi kuulin olin saanut niin
voimakkaan vaikutelman, että lokakuun 7 p:nä, kun tein selkoa
valtuuskunnassa havainnoistani Berliinissä, lausuin käsityksenäni, että
me emme voi ottaa vastuullemme värväyksen jatkamista, jos pataljoonaa
todellakin käytettäisiin ryntäysjoukkona, varsinkin katsoen poliittisen
aseman epävarmuuteen.
En voi tässä tehdä selkoa siitä, kuinka olot sen jälkeen kehittyivät
pataljoonassa, kun minulla ei ole siitä yksityiskohtaisia
muistiinpanoja. Minun täytyy siinä suhteessa viitata vain siihen,
mitä aikaisemmin on julkaistu. Valtuuskunta puolestaan teki, mitä
voi, vaikka eri mielipiteitä ilmenikin sen keskuudessa, varsinkin
mitä joukon käyttämistä koskevaan kysymykseen tulee. Lokakuun 8 p:nä
olen merkinnyt muistiin, että valtuuskunta hyväksyi Fabritiuksen
laatiman kirjelmän joukolle. 16 p:nä lokakuuta yhdyin Donnerin
lausuntoon, että pataljoonaa ei saisi käyttää rintamalla. 18 p:nä
lokakuuta matkustivat valtuuskunnan jäsenet von Bonsdorff, Donner
ja Fabritius Berliiniin, missä he yhdessä Sarion kanssa, joka oli
muuttanut sinne uuden toimistomme päälliköksi, neuvottelivat majuri
Bayerin kanssa joukon sijoituksesta ja käyttämisestä. Sieltä he
matkustivat lokakuun 31 p:nä rintamalle tutkimaan tyytymättömyyden
syitä ja vaikuttamaan mielialaan henkilökohtaisella keskustelulla
miehistön kanssa. Tukholmaan palattuaan esitti puheenjohtaja
vapaaherra von Bonsdorff yksityiskohtaisen selonteon matkasta ja sen
tuloksista. Kertomus merkittiin marraskuun 14 ja 15 p:nä laadittuun
valtuuskunnan pöytäkirjaan 5:ntenä pykälänä. Tämä mielenkiintoinen
asiakirja, joka minulla on tallella, on liian pitkä otettavaksi tähän
kokonaisuudessaan. Sitäpaitsi ovat ne ehdotukset, joita valtuuskunta
teki Berliinissä, se, mitä he rintamalla käydessään kokivat samoin
kuin majuri Bayerin kanssa aikaansaatu sopimus jo pääasiassa tunnetut
aikaisemmista julkaisuista. Minä rajoitun sentähden vain referaattiin.
Neuvottelu Berliinissä majuri Bayerin kanssa tapahtui »Hauptzugführer»
Jernströmin ja »Oberzugführer» Appelbergin läsnäollessa. Bayer esitti
tällöin kuvaavan lausuman selittäen ensin, mitkä olot olivat johtaneet
pataljoonan perustamiseen. Saksalaisella taholla oli epäröity. Niinpä
oli esim. tehty seuraavat kysymykset: 1) Voimmeko antaa suomalaisille
lupauksia? 2) Ovatko suomalaiset luotettavia rintamalla? 3) Onko Saksan
sodanjohdon kohdeltava heitä sodassa suomalaisina vai saksalaisina vai
jonakin muuna?
Mahdollisuudet hyödyttää Suomea sodassa olivat Bayerin mukaan
seuraavat: 1) Ruotsi ottaa osaa sotaan keskusvaltojen puolella; se on
kuitenkin ollut ja on epätodennäköistä. 2) Suomalainen joukko viedään
Itämeren yli ja tehdään maihinnousu Suomeen; tämä ei kuitenkaan olisi
viisasta, koska koko joukko voisi joutua häviön vaaraan mentäessä
meren yli, eikä maihinnousukaan saattaisi johtaa mihinkään suurempiin
tuloksiin. 3) Kolmas mahdollisuus näytti olevan koettaa koillista kohti
suuntautuvan rynnistyksen aikana tehdä hyökkäys Suomeen Tallinnan
seuduilta.
Majuri Bayer kosketteli vihdoin joukon esiintymistä rintamalla sekä
niitä tyytymättömyyden ilmaisuja, joita sen keskuudessa oli esiintynyt
syyskuun lopulta alkaen. Eräässä joukolle pitämässään puheessa hän oli
lausunut, että tämä joko tulisi jäämään rintamalle tai hajotettavaksi,
mutta hajoittaminen olisi häpeäksi joukolle ja maalle.
Majuri Bayerille jätettiin muutamia päiviä myöhemmin promemoria, joka
päättyi ehdotukseen, että pataljoona otettaisiin pois rintamalta
kuukaudeksi tai kahdeksi, kun se jo oli saanut riittävää kokemusta
rintamapalveluksesta ja kun se helposti voisi kärsiä mieshukkaa
mahdollisen venäläisen yllätysrynnistyksen sattuessa. Sen sijaan
pitäisi järjestää upseeri- ja aliupseerikursseja.[63] Bayer sanoi
olevansa suostuvainen koettamaan aikaansaada tähän suuntaan käyviä
toimenpiteitä.
Käydessään rintamalla olivat valtuuskunnan jäsenet Saksan
valtakunnan vieraina ja heitä kohdeltiin erittäin kohteliaasti. He
kävivät tervehtimässä pohjoisarmeijan päällikköä ja muita korkeita
upseereita sekä myöskin sen sotaoikeuden puheenjohtajaa, jonka edessä
yhdeksän suomalaista jääkäriä oli syytettynä niskoittelemisesta.
He saivat myöskin puhua syytettyjen itsensä kanssa vankilassa ja
kävivät senjälkeen niiden jääkärien luona, jotka olivat sairaalassa
hoidettavina. Saavuttuaan itse rintamalle saivat valtuuskunnan jäsenet
vapaasti seurustella ja keskustella jääkäripataljoonan miehistön
kanssa. He käyttivät tätä lupaa mitä laajimmassa määrin. M.m. viettivät
Donner ja Fabritius yönsä maanalaisissa suojuskuopissa (Unterstände).
Erittäin kiintoisaa on, mitä selostuksessa mainitaan niistä seikoista,
jotka osa jääkäreistä oli ilmoittanut syyksi haluunsa päästä pois
rintamalta ja joukosta ylimalkaan. Väitettiin m.m., että värväys oli
tapahtunut antamalla vääriä lupauksia, ja huomautettiin, että Suomea
ei voida pelastaa sillä, että joukko ottaa osaa taisteluihin Saksan
rintamalla Venäjää vastaan, että saksalaiset ja varsinkin majuri Bayer
olivat puijanneet joukkoa, että saksalaiset aliupseerit puhuttelivat
suomalaisia loukkaavalla ja hävyttömällä tavalla, että suomalaiset
»ylennetyt» olivat herroja, jotka ajattelivat vain omaa ylenemistään ja
kohtelivat miehistöä ylimielisesti, että koko yritys oli poliittinen
hairahdus ja että elämä rintamalla turmeli hermot ja oli ajan pitkään
sietämätön. (Tietenkin olivat useimmat näistä valituksista joukon
keskuudessa ainoastaan verraten vähälukuisen huonomman aineksen
esittämiä.) Vaikutelmansa seurustelusta jääkärien kanssa esittivät
valtuuskunnan jäsenet kirjallisessa lausunnossa majuri Bayerille.
Lausunto — sanotaan selostuksessa — oli pääasiassa seuraava:
»Joukkoon on tarttunut levottomuuden ja tyytymättömyyden kulkutauti.
Tämä on tapahtunut:
1) Kun varsin suuri määrä kaikenlaista hylkyainesta, jopa joukossa
m.m. tyypillisiä kulkureita ja seikkailijoita, on päässyt joukkoon
pujahtamaan.
2) Kun varsinkin älyllisesti kehittyneempään miehistöön nyttemmin on
levinnyt sellaisia mielipiteitä, että joukon olo rintamalla ei ole
miksikään hyödyksi Suomelle ja sen tulevaisuudelle. Tämä katsantokanta
on tuotu joukon keskuuteen ulkoapäin.
3) Kun se onnettomuus on tapahtunut, että jääkärit ovat tulleet siihen
käsitykseen, että heille on tehty kysymys, haluavatko he palvella
joukossa vai tahtovatko mennä tiehensä.»
Epäkohdan parantamiseksi ehdotettiin useitakin toimenpiteitä, joista
tärkein oli se, joka jo oli päätetty Tukholmassa, nimittäin että
pataljoona mikäli mahdollista jonkin ajan kuluttua siirrettäisiin
rintaman taakse. Toinen vaatimus oli, että mikäli mahdollista ei
olisi mitään väliasteita suomalaisten esimiesten ja saksalaisten
komppaniainpäälliköitten välillä. Majuri Bayer selitti olevansa valmis
koettamaan täyttää esitetyt toivomukset. Se hänelle onnistuikin.
Joulukuun 8 p:nä annettiin armeijakäsky jääkäripataljoonan
siirtämisestä Libauhun, missä miehistölle oli annettava jatkuvaa
opetusta. Se kuuluisi nyttemmin armeijan reserviin. Eräässä
neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä, johon otti
osaa uiko-, sota- ja meriministeriöiden ja sijaisyleisesikunnan
edustajia sekä majurit Bayer ja Schwerin, vahvistettiin pataljoonan
edelleen pysyttäminen, »kun ulkoministeriö edelleenkin katsoo Suomen
vapausliikkeen kannattamista välttämättömäksi». Joukon käyttäminen
tulisi riippumaan sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta.
Minulla on se vaikutelma, että valtuuskunnan toimi tässä kriitillisessä
tilassa pelasti pataljoonan perikadosta. Mainittakoon lisäksi,
että myöskin konsuli Goldbeck-Löwe oli tehokkaasti koettanut estää
pataljoonan hajoittamispuuhia. Häneltä oli asiassa kysytty suoranaista
neuvoa ja hän oli silloin sangen päättävästi huomauttanut, että on
mahdotonta hajoittaa Saksan viranomaisten oman päätöksen mukaan
perustettua ja nyt valmiiksi koulutettua pataljoonaa, jo siitäkin
syystä, että ei käy jättäminen tuuliajolle puoltatoistatuhatta nuorta
suomalaista, jotka ovat uhrautuneet isänmaansa vapauttamisen hyväksi.
Hehän eivät nyt missään tapauksessa voi palata Suomeen.
Rintamalta poistamisen lisäksi oli mitä tärkeintä, että jääkärien
parhaat ainekset nyt olivat jälleen saaneet luottamuksen yrityksemme
menestykseen keskustellessaan valtuuskunnan jäsenten kanssa.
Niskoittelua ja tyytymättömyyden ilmauksia sattui edelleenkin sen
vuoden ja viisi kuukautta kestäneen ajan kuluessa, joka vielä kului,
kunnes pataljoona sai lähteä matkalleen Suomeen. Mutta katkennut
yhteys joukon ja kotimaan ja sen poliittisen johdon kanssa oli jälleen
solmittu. Jääkäriemme suuri enemmistö oli päättänyt pysyä lujana
kaikista hankaluuksista huolimatta.
Se, mitä Suomessa ja Tukholmassa oli voitu tehdä Saksassa olevien
maanmiestemme olon saattamiseksi siedettäväksi, ei paha kyllä ollut
kovinkaan kehuttavaa. Puuttui ennen kaikkea rahaa. Minun Tukholmassa
olevan toimistoni kautta lähetettiin sanomalehtiä ja kirjoja
pataljoonalle ja sille koulutusmiehistölle, joka vielä oli jäljellä
Lockstedtissa. Eräät naiset Tukholmassa ryhtyivät rouva Hanna Palmen
tarmokkaalla johdolla puuhaamaan lahjojen (n.s. »Liebesgaben»)
lähettämistä joukolle. Loka- ja marraskuun kuluessa työskenneltiin
innokkaasti asian hyväksi. Rahoja koottiin ja Suomesta saapui 18
600 markkaa tarkoitusta varten. Herra Reguel Wolff lahjoitti 1.000
kruunua. Lahjoina oli paitoja, alushousuja, sukkia, saippuaa y.m.
Marraskuun 20 p:nä saattoivat naisemme aloittaa niiden pakkauksen.
Ensimmäinen lähetys, jossa oli 528 pakettia 16 laatikossa, pantiin
matkaan joulukuun alussa ja sitä seurasi tammikuussa toinen yhtä
suuri. Kun ei ollut mahdollista saada vientilupaa »Liebesgabeille»
ruotsalaisilta saksalaisille sotilaille, oli konsuli Goldbeck-Löwe
järjestänyt asian niin, että lahjat nimellisesti lähetti Tukholmassa
oleva saksalainen »Frauenbund» ja ne osoitettiin Saksan Punaiselle
Ristille Berliiniin. Me olimme toivoneet, että ensimmäinen lähetys
ehtisi perille jouluksi, mutta emme olleet ottaneet huomioon
kuljetuksen hitautta ja virkakoneiston verkkaisuutta. Vasta joulukuun
29 p:nä saapui ensimmäinen lähetys Punaiselle Ristille, ja silloin oli
liian myöhäistä lähettää kääröjä edelleen, sillä jo 6 p:nä tammikuuta
komennettiin pataljoona odottamatta Aa-joen rintamalle, eikä sinne
toistaiseksi voinut lähettää mitään. Vasta helmikuun 17 p:nä voitiin
molemmat lähetykset toimittaa Tuckumiin, minne pataljoona silloin
oli sijoitettu. Maaliskuun 5 p:nä saatettiin kääröt vihdoin jakaa
asianomaisille. Suuri oli mielipahamme Tukholmassa, kun saimme tietää,
että lahjat eivät olleet ehtineet perille kyllin ajoissa ollakseen
sotilaillemme hyödyksi talven kylmimpänä aikana.
Hankaluudet ja huolet, joita vastaan meidän oli kamppailtava tähän
aikaan — tarkoitan syksyllä 1916 — olivat sellaisia, että niiden olisi
pitänyt kerätä meidät kaikki sopuisaan työhön, mutta Herra paratkoon,
sovun laita oli kuitenkin kehnonlaista sekä valtuuskunnassa että sen
ulkopuolella. Missä vika oli, sitä olen minä esteellinen sanomaan.
Riittäköön, kun mainitsen, että selkkaukset johtivat siihen, että
vapaaherra von Bonsdorff syyskuun 25 p:nä ilmoitti haluavansa erota
valtuuskunnan puheenjohtajan toimesta. Hän palasi kuitenkin toimeensa
viikkoa myöhemmin. Kiistan pääaiheena oli, kuten hyvin saattaa
ajatella, kysymys Wetterhoffin asemasta, joka juuri silloin alkoi tulla
sangen kriitilliseksi.
Kertomus, jonka professori Sundwall antaa kirjassaan »Kring
Jägarbataljonen» niistä tapahtumista, jotka johtivat Wetterhoffin
kukistumiseen, ovat pääasiassa yhtäpitäviä minunkin muistiinpanojeni
kanssa. Tässä tahdon vain korostaa, että Helsingissä olevan C.K:n
jäsen toht. W. Zilliacus, joka silloin oli Tukholmassa, kaikissa
pääasioissa yhtyi minun käsitykseeni. Hän lykkäsi poislähtöänsä
tuonnemmaksi päivästä toiseen saadakseen tilaisuutta puhua Wetterhoffin
kanssa, jota odotettiin Tukholmaan tulevaksi. Minun ehdotukseni,
että Wetterhoff asetettaisiin valtuuskunnan luottamusmieheksi ja sen
kanslian päälliköksi Berliiniin, hyväksyi Zilliacus täydellisesti.
Mutta Wetterhoffin matkan Tukholmaan esti kreivi Schwerin, joka silloin
oli pataljoonan toimiston päällikkönä Berliinissä. Minun pyynnöstäni
sähkötti Saksan ministeri von Lucius ulkoministeriölle Berliiniin,
pyytäen että Wetterhoff heti lähetettäisiin Tukholmaan tapaamaan Suomen
keskuskomitean jäsentä toht. Zilliacusta, joka halusi keskustella
hänen kanssaan. Mutta ei edes tämä auttanut. Yksissä neuvoin toht.
Zilliacuksen, hänen veljensä Konnin ja Fabritiuksen kanssa minä päätin
silloin matkustaa Berliiniin ottamaan selkoa, mitä oli tehtävissä. Minä
sain matkustaa mukanani tieto, että kysymys Wetterhoffin ottamisesta
järjestön palvelukseen lykättäisiin C.K:hon.
Ne kaksi päivää, jotka oleskelin Berliinissä — 4:s ja 5:s lokakuuta
— olivat sangen raskaita. Kävi ilmi, että Wetterhoffin asema oli
epätoivoinen, jopa aivan toivoton. Hän kertoi minulle seuraavaa.
Syyskuun 20 p:nä hän oli kirjelmässä sijaisyleisesikunnalle
perusteellisesti tehnyt selkoa aikaisemmasta toiminnastaan. Hän oli
siinä selittänyt, kuinka hänen toimistonsa kesällä 1915 oli perustettu
ulkoministeriöstä saadulla määrärahalla ja kuinka se sitten oli
alistettu majuri Bayerin toimiston alaiseksi, minkä vuoksi hän oli
estynyt täyttämästä tehtäviänsä. Tämän johdosta oli kenraali Lenski
käynyt toimistossa »ottamassa selkoa siitä, mitä Wetterhoff oikeastaan
puuhaili». Tulos oli ollut, että toht. Sundwall ja paroni von Oelsen
(Wetterhoffin sihteeri) oli erotettu ja että hän itse oli saanut
ilmoituksen, että hänen käytettävänään oli huone kreivi von Schwerinin
toimistossa. Mutta tätä ei ilmeisesti oltu rehellisesti tarkoitettu,
sillä Wetterhoffia uhattiin sillä, että hänet kutsuttaisiin jälleen
sotapalvelukseen, kun majuri Bayer oli laiminlyönyt anoa hänen
vapauttamisensa pidennystä. Kuinka Wetterhoff sitten sai kreivi
Schwerinin sähkösanomakiellon nousta Sassnitzissa laivaan, kun hän oli
matkalla Tukholmaan yleisesikunnan passi taskussaan, on tunnettua.
Minä tein mitä taisin puhuakseni vainotun maanmieheni puolesta,
mutta kaikkialla oli vastassa kuin muuri. Ruhtinas Löwenstein, jolle
soitin puhelimitse, sanoi, ettei hänellä ole aikaa vastaanottaa
minua. Lähetystösihteeri von Wesendonk ulkoministeriössä sanoi, ettei
Wetterhoffin hyväksi voi tehdä mitään, hän kun on yleisesikunnan
alainen. Syyn koko juoneen sain selville käydessäni kreivi Schwerinin
luona tämän toimistossa.[64]
Ensinnäkin oli parjaus pantu liikkeelle. Wetterhoffin entisyys Suomessa
oli kuvattu saksalaisille ja esitetty niin räikein värein kuin
mahdollista. Schwerin sanoi vielä ryhtyneensä yhteistyöhön Wetterhoffin
kanssa ilman ennakkoepäröintiä, mutta väitti, ettei hän ollut
saanut tietää, mitä W. oikeastaan puuhasi. Wetterhoff oli toiminut
hänen selkänsä takana ja yrittänyt matkustaa Tukholmaan ilman hänen
lupaansa. Kun minä huomautin, että on luonnollista, että Tukholmassa
oleva keskuskomitean jäsen haluaa saada kuulla Wetterhoffilta
itseltään, mitä hän Berliinissä on toimittanut, veti Schwerin esiin
pöytäkirjan, joka oli laadittu eräästä Wetterhoffin lausunnosta
syyskuun 26 p:nä. Wetterhoff oli sanonut, että valtuuskunnalla ei
ole valtuutta esiintyä keskuskomitean puolesta. Samaan tapaan hän
oli menetellyt saksalaisten vastustajainsa voittamiseksi. Wetterhoff
oli, sanoi Schwerin, koettanut pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa
vastaan, ulkoministeriötä sotaministeriötä vastaan, häntä itseänsä,
Schweriniä, Bayeria vastaan. Loppuarvostelu oli, että Wetterhoff
on suuri juonittelija ja Suomen asialle vaarallinen. Yritykseni
puolustaa maanmiestäni huomauttamalla hänen suuria ansioitaan, mitä
hän oli tehnyt sekä Suomen hyväksi että Saksan hallituksen eduksi,
eivät tehneet suurtakaan vaikutusta kreiviin. Välillinen tunnustus
Wetterhoffin tavattomasta diplomaattisesta taidosta oli kuitenkin
Schwerinin huomautus, että hänellä on uskomaton häikäilemättömyys
(»eine unglaubliche Unverfrorenheit»), joka hankkii hänelle pääsyn
korkeissa asemissa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi ulkoministeri
von Jagowin luo. Tässä oli ilmeisesti asian ydin. Schwerinille tai
oikeammin majuri Bayerille, jonka puhetorvena Schwerin esiintyi, oli
Wetterhoff haitallinen, hän kun oli välittömissä suhteissa johtavien
valtiomiesten kanssa, ja sen vuoksi piti hänet syrjäyttää. Kun
kysyin kreiviltä, miten Wetterhoffin sitten nyt kävisi, vastasi tämä
hartioitaan kohauttaen:
»Se on minulle yhdentekevää. Kai hänet pannaan sotamieheksi.»
Mutta vaarallisin ase, minkä Bayer oli saanut käsiinsä tuota epämukavaa
miestä vastaan, oli kuitenkin, kuten Sundwall aivan oikein huomauttaa,
se seikka, että Wetterhoff oli puhunut poliittisesta asemasta
erään »Zugführerimme», Taucherin, kanssa, ja muun muassa kertonut
ulkoministeri von Jagowin selittelyistä Saksan sanomalehtimiehille.
Muistan, että Wetterhoff näytti minulle luettelon häntä vastaan
tehdyistä syytöksistä ja että niiden joukossa oli mainittu hänen
puhuneen välttämättömyydestä etsiä yhteyttä ympärysliiton kanssa siltä
varalta, että Saksa jättäisi meidät pulaan. Kun tämä tuli saksalaisten
korviin, oli Wetterhoff tietenkin mennyttä miestä.
Kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut kuulla, huomasin ponnistusteni
jatkamisen turhaksi. Sanoin Wetterhoffille ja Sundwallille murheelliset
jäähyväiset ja palasin Tukholmaan. Valtuuskunnassa ehdotin, että
koettaisimme saada Wetterhoffin sen Suomen toimiston päälliköksi
Berliiniin, jonka perustaminen nyt oli välttämätön pakko, mutta en
saanut kannatusta. Myönnän itse, että tein ehdotukseni enemmänkin
mielenosoituksena kuin siinä mielessä, että olisin uskonut sen
toteuttamisen mahdolliseksi. Fabritiuskin katsoi nyttemmin
Wetterhoffin käyttämistä mahdottomaksi, kun tämä ilmeisesti oli
menettänyt saksalaisten luottamuksen. Ei myöskään se ehdotukseni,
että valtuuskunta lähettäisi kirjelmän yleisesikunnalle, pyytäen
tätä pitämään huolta, ettei Wetterhoffia uudestaan pantaisi
sotapalvelukseen, saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Päätettiin
ainoastaan muodon vuoksi tehdä sensuuntainen esitys kreivi Schwerinille.
On tunnettua, miten Wetterhoffin sitten kävi. Lokakuun 9 p:nä hänet
vangittiin ja hänen toimistonsa arkisto otettiin takavarikkoon.
Vankilassa sai Wetterhoff istua sitten aina huhtikuuhun saakka 1917,
minkä jälkeen hänet lähetettiin sotamiehenä länsirintamalle.
Jääkärien keskuudessa ja Tukholman piirin nuorempien jäsenten
joukossa herätti Wetterhoffin syrjäyttäminen ja hänen toimistonsa
lakkauttaminen suurta tyytymättömyyttä, joka ilmeni muun muassa
valtuuskunnalle osoitetussa vastalausekirjelmässä, jonka olivat
allekirjoittaneet A.W. Ström, Th. Svedlin, P.H. Norrmén, Ragnar
Numelin, H.R. Söderström, H. Zilliacus, Rolf Pipping, Ragnar Heikel,
Erik Malmberg ja J.W. Snellman sekä myöskin Konni Zilliacus, joka
täydestä vakaumuksesta yhtyi nuoriin.[65] Tarkoitus oli että kirjelmä,
joka muodostui epäluottamuslauseeksi valtuuskunnalle — se sisälsi
myöskin muistutuksia valtuuskunnan tapaa vastaan hoitaa politiikkaa
Tukholmassa — lähetettäisiin keskuskomitealle Helsinkiin. Se jätettiin
valtuuskunnalle lokakuun 14 p:nä. Sen valtuuskunnan keskuudessa
aiheuttamat kahnaukset jääkööt tässä kertomatta. Valtuuskunnan
enemmistön vastustuksen johdosta sitä ei lähetetty keskuskomitealle.
Niinikään hylättiin ehdotukseni, että valtuuskunta asettaisi paikkansa
keskuskomitean käytettäväksi. Nuoretkaan eivät sitten kääntyneet
asiassa keskuskomitean puoleen. Siihen vaikutti luultavasti se, että
jääkäripataljoonan kaksi pääjohtajaa, Jernström ja Runar Appelberg,
jotka saapuivat Tukholmaan lokakuun 26 p:nä, kehoittivat olemaan
lähettämättä vastalausekirjelmää Helsinkiin. He sanoivat, että sisäisiä
riitoja valtuuskunnan keskuudessa piti karttaa. Kenties he olivat
oikeassa. Tapahtunutta ei enää voinut saada tapahtumattomaksi ja
»ministeripula» — jos saan käyttää valtuuskunnan joukkoerosta sitä
nimitystä — olisi tänä kriitillisenä ajankohtana ollut arveluttava.
Se on kuitenkin valtuuskunnan jäsenistä oikeuden mukaan tunnustettava,
että he eivät antaneet riitojensa vaikuttaa yhteiseen työhön. Olen
jo aikaisemmin maininnut, että yhteistyö valtuuskunnan keskuudessa
useimmissa tapauksissa oli kollegiaalista ja niin oli laita myöskin
sinä vaihekautena, joka nyt alkoi, vaikka erimielisyyksiä ja
kahnauksiakin edelleenkin silloin tällöin sattui. Uusi toimisto,
joka nyt perustettiin Berliiniin johtaja Sarion johdolla, teki mitä
taisi täyttääkseen aukon, joka oli syntynyt Wetterhoffin toimiston
lakkauttamisesta. Se saattoi tietenkin luottaa kaikkien lojaaliin
kannatukseen.
Lukijasta voi kukaties tuntua siltä, kuin olisin tässä ja tämän kirjan
edellisilläkin sivuilla antanut liiaksi tilaa »Wetterhoffin jutulle»,
aina siitä saakka, kun tuo merkillinen mies esiintyi Suomen etujen
esitaistelijana Saksassa syksyllä 1914 kaksi vuotta jälkeenpäin
tapahtuneeseen romahdukseen saakka. Yleinen käsityshän on, että
Wetterhoffin varsinainen osa oli suoritettu sillä hänen suurtyöllään,
jolla hänen onnistui saada hyväksytyksi päätös jääkäripataljoonan
perustamisesta. Mutta meistä, jotka likeltä seurasimme hänen työtänsä,
tuntui kuitenkin, että hänen tehtävänsä olisi voinut saada ja saanut
Suomelle tärkeän jatkon, jos hänellä vain olisi ollut se toimintavapaus
ja se kotimaan tuki, jota hän tarvitsi. Että hän sitä tukea ei saanut
ja että hänen toimintansa sen vuoksi keskeytyi, sitä täytyi meidän
pahoitella, ja minä luulen vielä tänäkin päivänä, että me siinä kohdin
olimme oikeassa. Niinpä annettakoon minulle anteeksi, jos vielä lisään
muutaman sanan selittääkseni käsitystäni.
Edellisestä käynee selville, että me Wetterhoffin ystävät Tukholmassa
ja Berliinissä emme olleet sokeita mitä hänen heikkouksiinsa tulee.
Ne tulivat näkyviin ehkä räikeimmin hänen viimeisissä epätoivoisissa
ponnistuksissaan pysytellä pinnalla. Kun Wetterhoff, kuten kreivi
Schwerin lausui, yritti »pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa
vastaan», oli se ankarasti ahdistetun miehen epätoivoinen yritys
päästä sen laitoksen kimppuun, joka koko ajan oli kieltäytynyt
häntä tunnustamasta. Hän oli luullut saavansa tukea käsitykselleen
keskuskomitean suhteista valtuuskuntaan siitä mitä eräs hänen
ruotsalainen ystävänsä oli siitä tiennyt hänelle kertoa palatessaan
Helsingistä syyskuun alussa Tämä oli ymmärrettävää Wetterhoffin
kannalta, mutta ei silti käy puolustaminen sitä, että hän näin
itsepuolustukseksi ja pelastaakseen oman asemansa koetti saattaa
Saksan viranomaiset epäilemään meidän järjestömme sisäistä lujuutta.
Varomatonta Wetterhoffin puolelta oli myöskin, että hän levitti
jääkärien keskuuteen käsitystänsä siitä, kuinka huonolla kannalla
Suomen asiat olivat Saksassa. Ei ole oikeutta epäillä, etteivätkö häntä
siihen johtaneet isänmaalliset vaikuttimet, mutta erehdys se joka
tapauksessa oli. On sangen mahdollista, että Wetterhoffin ilmoitus
Taucherille, joka kertoi sen sitten tovereilleen, osaltaan pahensi
hermostunutta mielialaa pataljoonan keskuudessa. Oikeinta olisi
tietenkin ollut, että hän ensin olisi puhunut Tukholmassa olevien
ystäviensä kanssa huolestumisestaan. En tahdo myöskään kieltää,
etteivätkö Wetterhoffin tiet aikaisemminkin olisi olleet sopimattoman
mutkaisia.
Ja kuitenkin, jos tahtoo olla oikeamielinen, täytyy myöntää, että
hänen heikkouksiansa enemmän kuin riittävästi vastasi hänen suuri
diplomaattinen kykynsä, että hänen erehdyksensä enimmäkseen johtuivat
siitä eristetystä asemasta, jossa hän oli, ja että hän antautui
juonien tielle, kun ei nähnyt mitään muuta pääsyä vaikeuksista. Hänen
aikaisempi menestyksensä oli ollut niin ilmeinen, että ehdottomasti
olisi pitänyt koettaa saada hänelle asema järjestössämme, ellei ennen
niin ainakin syksyllä 1915. Omasta puolestani ainakin uskon, että
yritys olisi onnistunut, etenkin kun Wetterhoff itse sitä halusi.
Jääkäriliikkeen asiamiehenä sen alkuvaiheissa oli hän hoitanut
tehtävänsä hyvin ja erinäisissä tapauksissa loistavasti. Eikä ole
epäilemistäkään, etteikö hän laajennetun järjestön tunnustettuna
ja palkattuna edustajana olisi täyttänyt tehtävänsä yhtä hyvin
ja etteikö hän mielellään olisi noudattanut Helsingistä tulevia
ohjeita, jos sellaisia olisi annettu. Miksikä jätettiin hänet siis
pulaan, kun hän oli pinteessä, keskenään kilpailevien saksalaisten
viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä? Siksi,
että poroporvarillisen pikkumaisesti oltiin närkästyneitä hänen
n.s. entisyyteensä ja — miksikä en voi sanoa sitä suoraan? —
hänen erinäisiin tympäiseviin taipumuksiinsa. Missä määrin hänen
maanmiehensä sittemmin osaltaan nakersivat hänen arvovaltaansa
saksalaisten silmissä viittailemalla hänen heikkoihin puoliinsa tai
suorastaan ilmiantamalla niitä, jätän mieluimmin ratkaisematta. Ja
se voikin olla yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin olisivat nämä
heikkoudet kuitenkin tulleet tunnetuiksi. Mutta en hevin usko, että
saksalaiset olisivat kiinnittäneet niihin suurtakaan huomiota, jos
olisivat nähneet, että Wetterhoffia Suomessa pidettiin kelvollisena
poliittiseen työhön, varsinkin kun he itse olivat oppineet tuntemaan
hänen kelpoisuutensa. Sanalla sanoen, minä luulen, että asia olisi
voitu järjestää. Wetterhoff tarvitsi taloudellista riippumattomuutta
Saksan viranomaisista ja varmaa asemaa järjestön keskuudessa. On helppo
ajatella, mitä hän olisi voinut aikaansaada luontaisten diplomaattisten
lahjainsa ja niiden vaikutusvaltaisten ystävien avulla, jotka hän
oli itselleen hankkinut. Meidän asemamme Berliinissä olisi silloin
todennäköisesti ollut lujempi sinä vapausliikkeemme tärkeänä kautena,
joka alkoi Venäjän vallankumouksen puhjettua vain viisi kuukautta
Wetterhoffin kukistumisen jälkeen.
Minä lopetan nämä epämieluisat mietelmät toistamalla kysymyksen, jonka
toht. Zilliacus teki valtuuskunnalle lokakuun 7 p:nä: »Onko herrojen
mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?»
* * * * *
Työ toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui syksyn kuluessa kuten
ennenkin. Sanomalehtipropaganda oli minun erikoisalanani ja siinä oli
runsaasti tehtävää. Uutisia Suomesta oli muokattava ruotsalaisille
ja saksalaisille lehdille, erehdyttäviä tietoja oikaistava, johtavia
artikkeleita kirjoitettava niille lehdille, joiden kanssa olimme
ystävällisessä yhteistyössä. Milloin oli saatettava Pietarista
saapuneet autonomiahuhut oikeaan valaistukseensa, milloin annettava
autenttinen kuvaus Simon kahakasta j.n.e. »Kansliassa» kävi väkeä
runsaasti, ja monia sekä maanmiehiämme että ulkomaalaisia pöytävieraita
oli vaimollani ja minulla aterioilla. Rakkaimmat vieraat olivat
jääkärit, joita silloin tällöin saapui Tukholmaan, joko lomalle tai
matkalla enemmän tai vähemmän vaarallisiin tehtäviin Suomeen. Milloin
saapui Runar Appelberg tai Jernström tai joku muu jääkäripataljoonan
johtomiehiä neuvottelemaan valtuuskunnan tai oikeammin toht. Kai
Donnerin kanssa. Milloin oli Aarne Sihvo ja Friedel Jacobson miehineen
matkalla Suomeen järjestämään uusia etappiteitä, milloin taas Antti
Isotalo matkalla toisen komennuskunnan kanssa »herättämään pelkoa»
vapausliikkeen vastustajissa ja vainoojissa, taikka J. Sihvo tuli
valittelemaan Uumajan etapilla ilmenneitä vaikeuksia. Ne, jotka
tulivat takaisin Suomesta, kertoivat ihmeellisistä seikkailuistaan,
mutta muutamat eivät lainkaan palanneet. Niitä oli Aarne Sihvo, joka
ystäviensä Relanderin ja Heiskasen kanssa vangittiin Jyväskylässä.
Pian kerrottiin, että heidät oli mestattu, luultavasti hirtetty, mutta
suureksi iloksemme saimme sittemmin kuulla, että he olivat hengissä,
vaikkakin vankeina Spalernajassa.
Yksi niitä maanmiehiä ja avustajia, joka ei koskaan ollut luonamme
käymättä, kun vain matkusti Tukholman kautta, oli vanha, vakava johtaja
von Essen. Kun hän oli meidän luonamme 27 p:nä syyskuuta paluumatkalla
Lockstedtista Uumajaan, oli hän juuri saanut sanoman, että hänen
poikansa Jürgen saman kuun 10 p:nä oli kaatunut Jepualla santarmien
luotien lävistämänä. Hänen hyviin, uskollisiin silmiinsä oli tullut
uusi ilme. Se ei ollut kostonhimoa, sillä sellainen oli tuntematonta
tälle ylevämieliselle, hartaasti uskonnolliselle miehelle, se oli vain
äärimmäisen päättäväisyyden ja tarmon lisäilme. Jokaiselta mieheltä,
joka kaatui suuren asian puolesta, kasvoi toisten velvollisuus viedä se
perille.
Niille maanmiehilleni, joiden piti palata Suomeen Tukholmassa
käytyänsä, ei ollut vaaratonta käydä minua tapaamassa, sillä kulmatalo
Tegnérinkadun varrella oli epäilemättä vakoilijain vartioima.
Omasta puolestamme saatoimme olla levollisia voimme luottaa Ruotsin
poliisin suojelukseen. Syyskuun 23 p:nä sain ystävällisen sanan
poliisilaitoksesta, että eräs nimeltä mainittu henkilö oli jättänyt
koneellakirjoitetun ilmiannon minua vastaan. Minun luonani —
sanottiin ilmiannossa — oli »jonkinlainen propagandatoimisto». Siellä
puhuttiin suomea ja venättä (!) ja seinillä oli karttoja. Minä menin
poliisimestari Lidbergin luokse puhumaan asiasta, mutta hän vain nauroi.
Joka tapauksessa taloamme epäiltiin, mutta siitä huolimatta uskalsi
moni maanmiehemme tulla luoksemme Suomesta. Toiset suomalaiset
tuttavani olivat varovampia eivätkä tervehtineet minua kadulla
tavatessaan. Pari kertaa sattuikin todella, että maanmieheni, jotka
olivat Tukholmassa näyttäytyneet minun seurassani, saivat sitä katua.
Aika pahoin kävi esimerkiksi eräälle herttaiselle suomalaiselle
naiselle, joka ei välittänyt varoituksistamme, vaan kutsui vaimoni
ja minut sekä Ragnar Numelinin päivällisille Royaliin. Paluumatkalla
joutui hän Torniossa ankaran kuulustelun alaiseksi. Kiivaista
vastalauseistaan huolimatta riisuttiin hänet alasti ja hänen selkäänsä
kostutettiin jollakin kemiallisella nesteellä, jotta saataisiin
selville, eikö ihoon ollut näkymättömällä musteella jotakin kirjoitettu.
Seurustelu hyvien ja uskollisten ystäviemme, ruotsalaisten aktivistien
kanssa oli tänä syksynä mikäli mahdollista vielä vilkkaampaa kuin
ennen. Nyt tuli ruotsalais-suomalaisesta »Pelikaani»-klubista pysyvä
laitos — samasta klubista, jota Sigfrid Siwertz on kuvannut nimellä
»Duvslaget» (Kyyhkyslakka) romaanissaan »Eldens återsken». Me
kokoonnuimme kerran viikossa Söderillä vanhan »Pelikanen»-ravintolan
yläkertaan vaihtamaan ajatuksia ja keskustelemaan päivän tapahtumista.
Ruotsalaisista, jotka tänä syksynä ottivat osaa näihin kokouksiin, on
minulla muistiinmerkittynä: Järte, Y. Larson, Klockhoff, Christernson,
Tor Bonnier, Söderqvist, Langlet, Arne ja Nils Forssell, Sigfrid
Siwertz, Sven Lidman ja Erland Hjärne. Myöskin kolme saksalaista
sanomalehtimiestä, jotka olivat läheisissä suhteissa ruotsalaisiin —
toht. Stiewe, toht. Stintzing ja toht. Paquet — oli mukana. Seuraavan
vuoden alussa tuli klubiin vielä kuusi etevää ruotsalaista upseeria
— majuri Ankarcrona ja kapteenit Reutersvärd, Törngren, Rydeberg,
Wichman ja Petersen — sekä useita muita ruotsalaisia kuten toht.
Petri, Ahnlund, Uggla ja Boethius. Myöskin konsuli Goldbeck-Löwen
näimme usein seurassamme. Melkein kaikki suomalaiset, jotka kuuluivat
meidän piiriimme tai oleskelivat Tukholmassa lyhyemmän tai pitemmän
ajan, olivat klubin jäseniä. Klubimestarina oli H.R. Söderström. Nämä
Pelikan-illat ja niissä vallinnut ruotsalais-suomalaisen veljellisen
yhteisymmärryksen lämmin tunnelma on jättänyt minuun unohtumattoman
muiston. Usein olivat illat hyvinkin vilkkaita. Vakavista kysymyksistä
keskusteltiin palavalla innolla. Innokkaita puheita pidettiin ja
maljoja juotiin yhteisten poliittisten pyrkimysten menestykseksi.
Soraääniä ei kuulunut juuri milloinkaan. Jos Ruotsin kansan enemmistö
olisi kannattanut niitä mielipiteitä, joita klubin ruotsalaiset jäsenet
edustivat, olisi moni asia nyt toisin.
Toinen ruotsalais-suomalaisen ystävyyden edistämispaikka oli johtaja
Gunnar Wahlbergin kuuluisa »kellari». Muistan erikoisesti erään
illan — se oli joulukuun 21 p:n ilta — joka vietettiin »Simon
taistelusta» palanneiden sankarien kunniaksi. Kellarissa käyntiä
seurasi uhkea illallisateria Anglais-hotellissa. Omaperäisen ja
herttaisen isäntämme innostuksella ei ollut mitään rajoja. Hän
se eräässä Pelikaanin-kokouksessa vähää ennen oli ehdottanut
suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen perustamista, jonka päämääränä
olisi »Suomen irroittaminen Venäjästä». Voi huoleti väittää, että koko
Ruotsin valtakunnassa ei ollut hehkuvampaa Suomen ihailijaa kuin tämä
ruotsalainen liikemies.
* * * * *
Ennenkuin siirryn monissa suhteissa ratkaisevan vuoden 1917
tapahtumiin, on minun vielä kerrottava, mitä »Venäjän sorrettujen
kansojen liitto» toimitti syksyllä v. 1916. Minun toimintani liiton
asiamiehenä rajoittui pääasiallisesti sanomalehtipropagandaan
Skandinaviassa ja yhteyden ylläpitämiseen Berliinissä, Bernissä ja
Tukholmassa sekä silloin vielä puolueettomassa Amerikassa olevien
toimistojen kanssa. New-Yorkin toimiston johtajaksi minun onnistui
saada rouva Aino Malmberg, joka syyskuun 20 p:nä matkusti sinne
Göteborgista, varustettuna suosituskirjeillä ja mukanaan suuri määrä
propagandakirjallisuutta. Hän läpäisi onnellisesti englantilaisten
tarkastuksen. Saavuttuaan Amerikkaan hän ryhtyi työhön tavallisella
tarmollaan. Hänen onnistui aikaansaada sorrettujen kansallisuuksien
(»Oppressed Nationalities») yleinen komitea, kun ei pidetty soveliaana
puhua ainoastaan niistä kansoista, jotka olivat Venäjät alaisia.
Komiteaan kuului monimiljonääri ja Wallstreetin pankkiiri Samuel
Untermeyer, presidentti Wilsonin läheinen ystävä, toinen monimiljonääri
A. Plimpton, joka oli lahjoittanut suunnattomia summia pahoinpidellylle
Belgialle, tunnettu asianajaja John Koren, joka oli ollut Wilsonin
salalähettinä Saksan hallituksen luona, y.m. vaikutusvaltaisia
henkilöitä. Puheenjohtajaksi toivottiin saatavan entinen presidentti
Taft. Kirjallista propagandaa hoidettiin voimakkaasti. »Liiton»
Venäjää koskevan kirjan teksti katsottiin kuitenkin amerikkalaisille
lukijoille soveltumattomaksi. Sen sijaan suunniteltiin lentokirjasen
julkaisemista, joka sisältäisi kaikki pääasiat. Rouva Malmberg itse
piti joukon esitelmiä Yhdysvaltojen eri osissa. Koko tämä lupaava
toiminta lamautui kuitenkin, kun Yhdysvallat huhtikuun 6 p:nä 1917
julistivat sodan Saksaa vastaan. Tietenkin oli propaganda Suomen
hyväksi mitä oleellisimpana osana rouva Malmbergin toiminnassa
Amerikassa. Hän saattoi tällöin liittää työnsä siihen, mitä toiset
maanmiehet aikaisemmin siellä olivat suorittaneet. Astoriasta kotoisin
olevalta herra T.T. Pusalta, joka saapui Tukholmaan joulukuussa,
sain kuulla, mitä Yhdysvalloissa oli tehty Suomen asian hyväksi
aina sodan alusta alkaen. Jo maaliskuun lopussa 1915 oli Pusa ynnä
suomalais-amerikkalainen lakimies J.O. Larsson — kertoi hän — kutsunut
kokoon suomalaisten yleisen kokouksen Duluthiin Minnesotaan. Siellä oli
päätetty lähettää adressi presidentti Wilsonille. Nimikirjoituslistoja
levitettiin yli koko maan. Artikkeleita Suomen kysymyksestä julkaistiin
useissa suurissa amerikkalaisissa sanomalehdissä ja »magasiineissa».
Ja kokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla, missä oli suurempia
suomalaisia siirtokuntia. Perustettiin paikallisia toimikuntia ajamaan
asiaa edelleen Amerikan sanomalehdistö osoitti suurta suopeutta näille
pyrinnöille, joita suomalaiset, sosialisteja lukuunottamatta yleisesti
kannattivat. Mitä Pusa kertoi adressin lopullisesta kohtalosta, en enää
muista.
Palatakseni Liittoon on minun tässä mainittava se verraten tuntematon
seikka, että paroni von der Roppilla sen pääsihteerinä oli suuri osuus
marraskuun 5 p:na annettuun saksalais-itävaltalaiseen manifestiin
Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta. Hänen ja hänen
puolalaisten ystäviensä, Venäjän valtakunnanduuman jäsenen Lempickin
(joka oli Liiton esimies), ruhtinas Radziwillin, kreivi Ronikierin
y.m. puolalaisten aktivistien, ei ollut helppoa saada johtavia piirejä
Berliinissä suostumaan suunnitelmaan. Ulkoministeri von Jagow ja
kaikki vanhoilliset vastustivat sitä, kun taas keisari Wilhelm ja
Hindenburg — niin sanoi minulle von der Ropp lokakuun 5 p:nä — olivat
sen puolella.[66] Varsovassa oli lähetyskunta valmiina matkustamaan
Berliiniin heti kun asema näyttää suotuisalta. Paroni von der Ropp,
joka useita kertoja kävi Puolan pääkaupungissa, oli saanut sikäläiset
puolueenjohtajat asian puolelle. Jo syyskuun 3 p:nä pidettiin
Varsovassa suuri kansalaiskokous, johon otti osaa 5 000 henkeä.
Puolalaisten kanta määriteltiin tällöin seuraavassa päätöslauselmassa:
»Puolan valtion ja sen jälleenpystyttämisen ainoa vihollinen on tällä
hetkellä Venäjä. Venäjän voitto uhkaisi tuottaa kansallisuudellemme
täydellisen tuhon. Venäjän tappio on Puolan tulevaisuuden ensimmäinen
tinkimätön ehto. Jokainen poliittinen tai sotilaallinen konjunktuuri,
joka auttaa Venäjän voimien vahvistumista nykyisessä maailmansodassa,
on Puolan asialle vahingollinen. Asema vaatii meidän puoleltamme
tarmokasta taistelua kansallisen tulevaisuutemme hyväksi. Senvuoksi
käännymme nyt keskusvaltojen puoleen toivoen, että Puola viipymättä
julistetaan valtioksi ja että meille tehdään mahdolliseksi puolalaisen
armeijan perustaminen, joka vielä tässä sodassa saisi taistella Venäjää
vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden hyväksi.»
Lokakuun kuluessa pidettiin eri osissa Puolaa suuria
talonpoikaiskokouksia, joissa laadittiin samanlaatuisia
päätöslauselmia. Berliinissä johti työtä kulissien takana von der
Ropp. Kuukauden lopulla oli asema vihdoin kypsä. Lokakuun 28 p:nä otti
Saksan valtakunnankansleri vastaan kauan hankkeissa olleen puolalaisen
lähetyskunnan, jonka jäsenten joukossa olivat yllämainitut kolme von
der Roppin ystävää, Lempicki, Radziwill ja Ronikier. Kahta päivää
myöhemmin käytiin Itävalta-Unkarin ulkoministerin, paroni von Burianin
luona. Viikko sen jälkeen julkaistiin manifesti, jossa ilmoitettiin,
että Puola tulisi muodostamaan itsenäisen valtion, joka olisi
perinnöllinen monarkia ja jolla olisi perustuslaillinen valtiosääntö
ja oma armeija. Manifesti luettiin Varsovassa sunnuntaina marraskuun 5
p:nä kello 12 päivällä linnan pylvässalissa, minkä jälkeen yliopiston
rehtori professori Brudzinski puhui puolalaisten puolesta, riemuitsevan
hyväksymisen usein keskeyttämänä. Toimituksen loputtua toimeenpantiin
suuria riemumielenosoituksia ulkoilmassa, kansalaiskulkueita,
kansankokouksia, puheita ja eläköönhuutoja loppumattomiin. Teatterit
toimeenpanivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kaikui, Venäjän aikana
kielletty kansallislaulu. Ei ole epäilemistäkään, etteikö ilo ollut
yleinen ja vilpitön ja että mielenosoitukset eivät olleet kuten
venäläiset ja myöskin ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet
väittivät, Saksan sotilasviranomaisten toimesta aikaansaatuja. Myöskin
Suomessa oli aihetta iloita. Ei ainoastaan puolalaisten itsensä vuoksi,
vaan myöskin sen tähden, että tämä manifesti oli selvä todistus siitä,
että keskusvallat eivät enää ajatelleet erikoisrauhaa Venäjän kanssa.
»Venäjän sorrettujen kansain liitolle» oli Puolan valtion perustaminen
voitto. Tosin ei Liitto ollut voinut esiintyä julkisesti tämän tärkeän
toimenpiteen perilleajamiseksi, mutta asiantuntevat tiesivät kuinka
suuri osuus sen tarmokkaalla pääsihteerillä siinä oli ollut, eikä suuri
yleisö voinut olla panematta merkille, että Liiton esimies Lempicki
oli päähenkilöitä siinä uudessa valtakaudessa, joka nyt oli alkava
Puolassa. Marraskuun 6 p:nä lähetettiin Tukholmasta meidän puoleltamme
seuraava onnittelusähkösanoma:
»Hänen Ylhäisyytensä Lempicki.
Varsova.
Me iloitsemme vastikään julkaistusta manifestista, joka laskee
lujan perustan Puolan tulevalle itsenäisyydelle ja takaa lopullisen
vapautuksen jalolle Puolan kansalle ensimmäisenä Venäjän sorretuista
kansakunnista.
Tukholmassa olevien suomalaisten puolesta: