Komennus rintamalle merkitsi uuden vaihekauden alkua jääkäripataljoonan
historiassa. Se oli peräti tärkeä myöskin poliittiselle työlle, jota
tehtiin rinnan sotilaallisten valmistusten kanssa. Entistä suuremmassa
määrässä saattoi Suomea nyt pitää Saksan tosiasiassa tunnustettuna
liittolaisena, sittenkun vapaaehtoinen suomalainen joukko-osasto oli
lähtenyt taisteluun yhteistä vihollista vastaan saksalaisten joukkojen
rinnalla. Olisi voinut odottaa, että meidän poliittinen toimintamme
näin ollen tulisi olemaan helpompaa ja menestyksellisempää. Todella
saattoikin jokainen, joka tähän aikaan kävi Berliinissä, havaita
mielenkiinnon Suomea kohtaan enentyneen johtavissa piireissä ja myöskin
suuren yleisön keskuudessa. Parempaa propagandakeinoa kuin se, mikä
nyt oli käytettävänämme, emme olisi voineet toivoa. Myöskin Ruotsissa
teki tieto pataljoonamme lähtemisestä rintamalle syvän vaikutuksen.
Mutta siitä huolimatta oli nyt alkava aikajakso suurten vaikeuksien ja
pettymysten aikaa.
Tämä johtui ennen kaikkea sotatilan huolettavuudesta. Me emme olleet
Tukholmassa täysin selvillä, kuinka vaarallinen, jopa miltei toivoton
keskusvaltain asema oli kesällä ja alkusyksyllä 1916. Länsirintamalla
oli Saksan rynnistys Verdunia vastaan epäonnistunut ja kesällä alkoi
ympärysliitto sensijaan suuren Somme-rynnistyksensä valtavin sotavoimin
ja ennenkuulumattomin teknillisin apuneuvoin. Saksalaiset menettivät
alaa ja saivat vain töin tuskin estetyksi vihollisten läpimurron.
Etelässä tekivät itävaltalaiset menestyksellisen hyökkäyksen
italialaisia vastaan Tyrolissa, mutta heidän täytyi pian keskeyttää
se ja lähettää kaikki suinkin liikenevät joukot itärintamalle. Täällä
oli näet Brusilovin suuri, kesäkuussa alkanut rynnistys työntänyt
Itävalta-Unkarin armeijat taaksepäin. Venäläiset tunkeutuivat syvälle
Galitsiaan ja Karpaattien vuorille. Täydellisen katastrofin estämiseksi
täytyi saksalaisten lähettää divisiona toisensa jälkeen liittolaistensa
avuksi ja siten heikentää koillista rintamaansa. »Nämä olivat
sanomattoman vakavia päiviä», kirjoittaa Ludendorff muistelmissaan.
»Luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei
meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja
niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla
heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta.
Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään.»[49] Näihin taisteluihin otti
jääkäripataljoonamme puolipatteri (2 haubitsia) osaa kunniakkaalla
tavalla.[50] Venäläisten ylivoima oli täällä hyvin suuri, ja hetken
näytti asema saksalaisille sangen uhkaavalta.
Näissä oloissa oli Saksan rynnistys koillista kohti aivan mahdoton.
Sensijaan oli toukokuussa puhuttu odotettavissa olevasta etenemisestä
Ukrainaan, mutta tästäkään ei tullut mitään Itävalta-Unkarin
armeijan odottamattoman heikon vastustusvoiman vuoksi. (Kokonaisia
slaavilaista kansallisuutta olevia rykmenttejä lienee karannut
vihollisen puolelle.) Keskusvaltojen oli näin ollen joka puolella pakko
pysytellä puolustuskannalla. »Suuri puolustussotamme», kirjoittaa
Ludendorff, »jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella,
hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.»[51] Hyökkäykset
torjuttiin tosin kaikilla rintamilla, mutta keskusvaltain voimat
olivat sangen uupuneet. Kun sitten Romania julisti Itävalta-Unkarille
sodan elokuun 27 p:nä, uskoi moni, että tämä oli lopun alkua. Että
keskusvaltain onnistuisi kolmikuukautisella loistavalla sotaretkellä
täydellisesti musertaa uusi vihollisensa, sitä ei kukaan syksyn alussa
hevin tiennyt odottaa.
Kuka silloin Saksassa saattoi ajatellakaan pientä ja syrjäistä Suomea?
Halu aikaansaada erikoisrauha Venäjän kanssa kävi yhä voimakkaammaksi
ja samassa määrässä väheni Berliinissä talvella ja keväällä 1916 niin
voimakas harrastus Suomen vapauttamiseksi. Mitä Wetterhoff tiesi siitä
syyskuussa kertoa, siitä tuonnempana. Mutta Suomessakaan ei tähän
aikaan näyttänyt lainkaan valoisalta. Venäläinen hirmuvalta rehoitti
nyt täydessä loistossaan. Tilapäiskuvana siitä otan tähän otteita
sähkösanomatyyliin kirjoitetusta kirjeestä, jonka toht. Alma Söderhjelm
lähetti minulle heinäkuun puolivälissä.
»Täällä jatkuvat vangitsemiset, ja ihmisiä katoaa toinen toisensa
jälkeen. Varsinkin Pohjanmaalta on kadonnut monta. Spalernajassa
istuu 30 suomalaista jotka on sinne viety mikä mistäkin syystä.
Siellä on m.m. eräs ylioppilas Riekki ja eräs Ruuth. Hänen äitinsä
oli äskettäin häntä tervehtimässä. Poika oli rohkealla mielellä,
on istunut siellä jo kauan. Siellä istuu myöskin Roosin veljekset,
toinen vangittu jo aikaisemmin, toinen nyt äskettäin. Heidän isänsä
on käynyt heitä katsomassa ja saanut puhua heidän kanssaan. He ovat
terveitä. Ruuth sitä vastoin on kuumeessa ja toinen keuhko on vialla.
Häntä hoitaa lääkäri. Riekin morsian kävi sulhastaan tervehtimässä.
Tämä oli ollut masennuksissa, mutta nähdessään Ruuthin reippaan
tuulen (heitä käytettiin ulkona samalla kertaa), oli hän tullut
tyynemmäksi. Riekki sanoo rakentelevansa tuulentupia ja uneksivansa ja
uskovansa uniinsa enemmän kuin ennen. Eräs Nikkilä on myös vangittu.
Luulen että hänkin on siellä. Krestyssä istuu myöskin muutamia,
yhdenvertaisuusrikoksista. Kaksi Backbergin veljestä istuu täällä
Helsingissä, päävahdissa, niin arvellaan. Eräs Forsberg Turusta
Viaporissa. Kaksi muuta turkulaista, Bahne ja Levander, istuu
Kakolassa. Heidän olonsa lienee niin hyvä kuin ylimalkaan vankilassa
voi olla. Eräs Viksten, 18-vuotias, istuu myöskin Spalernajassa.
— — — Loviisassa on eräs tyttö vangittu ja viety Siperiaan. Hänen
nimensä on Lemann; oli luullakseni kirjoittanut jotakin ystävilleen
ulkomaille. Vapaaherratar Gripenberg, o.s. Hisinger, on vangittu ja
viety Pietariin, missä hänet nyt on majoitettu erääseen hotelliin.
Hänellä ei ole mitään hätää. Hän on tosin, saanut karkoitusmääräyksen,
mutta ainoastaan hienoon kylpypaikkaan lähelle pääkaupunkia. Einar
Ottelin, ennen Viborgs Nyheterin toimittaja, nyt tamperelainen, on
juuri istunut kaksi kuukautta erään artikkelin vuoksi, mutta on nyt
matkalla johonkin paikkaan lähelle Aralinjärveä, minne hänet on
karkoitettu. Myöskin Kemissä on muutamia nuorukaisia vangittu viime
päivinä. Vaasassa oli muutamia ollut telkien takana, mutta nyt juuri
kuulin sattumalta kerrottavan, että he ovat karanneet vankilasta.»
Samanlaisia tietoja sain muistakin kirjeistä, esim. eräästä, jonka
neiti Elin Nylander 21 päivänä heinäkuuta oli kirjoittanut minulle.
Voi ymmärtää, että ei ollut helppoa työskennellä Suomessa sellaisen
paineen alaisena. Hermot joutuivat kovalle koetukselle. Kuivien ja
lyhyiden uutisten takaa tuntuu rohkeiden kirjeenkirjoittajatarten suuri
mielenjännitys. Jokainen, jolla oli jotakin tekemistä meidän liikkeemme
kanssa, tunsi vangitsemisen Damokleen-miekan heiluvan päänsä päällä.
Lisäksi tuli vallitseva epävarmuus toiveista. »Anna meidän tietää, mitä
ajattelet yleisestä asemasta», kirjoitti Elin Nylander. »Huhuillaan
aktiivisesta osanotosta jo nyt, mutta ei tiedetä mitään varmaa, ja se
on kiusallista.»
Venäläisten kostotoimet eivät tosin olleet lamauttaneet meidän
liikettämme, mutta kuitenkin oli mieliala lamassa. Lisämiehistön
saaminen Saksassa olevaan pataljoonaan oli miltei mahdotonta. Siitä
huolimatta vaati joukon saksalainen päällikkö ja myös jääkärit itse
kiivaasti värväyksen jatkamista. Noudattaen puhtaasti sotilaallisia
periaatteita, jommoisia saksalaiset noudattivat, tahtoi majuri Bayer
turvata pataljoonan täydentämisen mieshukan varalta rintamalla.
Mutta sitäpaitsi suunnittelivat jääkärit itse toisen pataljoonan
perustamista, jota suunnitelmaa majuri innokkaasti kannatti Lähemmin
ajattelematta, mitä voittamattomia vaikeuksia uuden, suuressa
mittakaavassa tapahtuvan värväyksen esteenä oli, pitivät saksalaiset
uuden miehistön niukkaa saapumista kesän aikana todistuksena siitä että
meidän harrastuksemme oli herpautunut.
Tämä katsantokanta kävi ilmi eräästä kirjelmästä jonka kapteeni Heldt,
majuri Bayerin edustaja Tukholmassa, heinäkuun 26 päivänä osoitti
valtuuskunnalle. Vastauksessaan elokuun 3 päivänä teki valtuuskunta
laajalti selkoa seikoista, jotka olivat ehkäisseet keskeytyneen
värväyksen uudelleenaloittamisen. Pääpaino pantiin venäläisten
vainoille. »Asema», sanottiin valtuuskunnan kirjelmässä m.m., »on jo
jonkin aikaa ollut niin kärjistynyt, että melkein jokaisesta värvätystä
rekryytistä joku tämän maanmies joutuu vangitsemisen vaaran alaiseksi.»
Siitä huolimatta lupasi valtuuskunta kaikin voimin koettaa voittaa
vaikeudet. Tämän kirjelmän lisäksi lähetettiin elokuun 8 päivänä vielä
toinen, jonka oli laatinut maisteri Kai Donner A.K:n edustajana. Hän
huomautti siinä m.m., miten ristiriitaisia tietoja Suomeen oli tullut
siitä miesluvusta, johon pataljoona oli saatava. Hän lisäsi itse
kesäkuun puolivälissä ilmoittaneensa A.K:lle, että oli erinomaisen
tärkeä lähettää Suomesta mahdollisimman pian tarvittava määrä
rekryyttejä pataljoonan täydentämiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut
salata, mitä suuria vaikeuksia A.K:lla oli koettaessaan toimeenpanna
jälleen värväystä, mainiten m.m. miehistön pakko-oton linnoitustöihin,
jonka venäläiset olivat heinäkuun 8 päivänä annetulla asetuksella
säätäneet. Kirjoituksessa viitattiin vihdoin siihen keinoon, että
lähetettäisiin väkeä L.L:stä järjestämään etappiteitä, mikä suunnitelma
sitten toteutettiinkin.[52] — Saatoimmeko ajatella ja toimia toisin?
Meille tehdään vääryyttä, jos oletetaan, että me, jotka itse istuimme
Tukholmassa, turvissa venäläisen koston ulottuvilta, olisimme olleet
tunnottomia niille kärsimyksille, joiden alaisiksi kansalaisemme
Pohjanlahden itäpuolella joutuivat uusiin ponnistuksiin ryhtyessään.
Meistä tuntui raskaalta kun kuulimme, kuinka parhaat avustajamme
toinen toisensa jälkeen joutuivat vihollisen koston alaisiksi. Mutta
taistelussa suuren asian hyväksi ei saanut pysähtyä puolitiehen, vaikka
tappiot kasvoivat joka askelelta. Niin kauan kuin asian menestys tuntui
suuressa määrässä riippuvan siitä, että jääkäripataljoonamme mieslukua
lakkaamatta lisätään, täytyi värväystä jatkaa kaikista vaikeuksista ja
menetyksistä huolimatta.
Heinäkuun 1 ja 3 päivänä toimitettiin uudet eduskuntavaalit. Niiden
tuloksena oli, kuten tunnettua, että sosialidemokraatit saivat
ehdottoman enemmistön — 102 paikkaa 200:sta. Meidän piireissämme
pidettiin tätä otollisena enteenä. Minulla on tallella eräs selonteko
vaalien tuloksesta, laajoin huomautuksin meidän puoleltamme. Siinä
lausutaan, että sosialidemokraatit sodan alussa ylläpitivät vanhoja
suhteitansa venäläisiin puoluelaisiinsa, mutta että he pian huomasivat
näiden avuttomuuden. »Kun heillä samalla», sanotaan edelleen, »yhä
oli Suomen itsenäisyys ohjelmassaan, oli enemmän kuin luonnollista,
että he käänsivät katseensa toiselle taholle. Hekin kiinnittivät,
niinkuin kaikki muutkin maassamme, toivonsa Saksaan ja Saksan aseiden
voittoon.» Mainitaan vielä, että »noin puolet Saksaan saapuneista
L.L:n rekryyteistä ainakin Suomesta lähtiessään lienee kuulunut
tähän puolueeseen tai sitten radikaaliseen pienviljelijäpuolueeseen.
Vaalin tulos merkitsee siis», sanoo selonteon laatija, »ilmeistä
voittoa niille aineksille, jotka tahtovat mitä pikimmin aikaansaada
Suomen kohtalon ratkaisun mainittuun suuntaan (s.o. Suomen täydellisen
erottamisen Venäjästä)». Valtuuskunnan jäsenistä olimme kai etusijassa
Kai Donner ja minä tällä kannalla. Vuotta myöhemmin — kesällä 1917 —
johti tämä käsitys, että sosialidemokraatit olivat itsenäisyysaatteen
innokkaimpia kannattajia, liittoon heidän ja aktivistien välillä,
mikä liitto purkautui vasta syksyllä sosialidemokraattien antauduttua
radikaalien puna-ainesten valtoihin.
Me emme laiminlyöneet tiedoittaa Saksan yleiselle mielipiteelle
käsitystämme Suomen vaalien tuloksen merkityksestä, mutta pelkään
sentään, että ainakin Saksan hallituspiireissä oltiin epäilevällä
kannalla siitä, oliko sosialidemokraattista vaalivoittoa pidettävä
suotuisana saavutuksena. Voitiinhan viitata siihen tosiasiaan, että
sosialidemokraatit esim. Ruotsissa, muutamia harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, olivat innokkaita ympärysliiton ystäviä, ja ettei
toistaiseksi ollut mitään selvää todistusta siitä, että Suomen
sosialidemokraattinen puolue yhtyi saksalaismieliseen politiikkaan.
Edusmies maisteri K.H. Wiikin käynti Berliinissä kesällä 1915 oli
pidetty visusti salassa ja sitä saattoi katsoa vain yksityiseksi
mielipiteenilmaisuksi. Silmiinpistävää oli myöskin, ettei
valtuuskunnassamme ollut yhtään sosialidemokraattista edustajaa.
Kaikkein kiusallisinta niistä vastuksista, joita vastaan meidän oli
tähän aikaan kamppaileminen, oli kuitenkin se sisäinen eripuraisuus,
joka nyt jälleen alkoi ilmetä piirissämme Tukholmassa ja Berliinissä.
Kuten ennenkin oli meidän vaikeinta päästä yksimielisyyteen
Wetterhoffin asemaa koskevassa kysymyksessä. Jo kesällä syntyi uusi
kahnaus. Wetterhoffin suunnitelma edustavan saksalaisen komitean
muodostamisesta Suomen asioita varten oli näet kohdannut esteitä,
kun saksalaiselta taholta vaadittiin täsmällistä tietoa Wetterhoffin
asemasta meidän järjestössämme. Kuinka valtuuskunnan vähemmistön ja
useiden »nuorten» toimesta saatiin aikaan kokous Berliinissä heinäkuun
alussa ja kuinka siellä ajettiin läpi ponsi, että Wetterhoff on
yhteistyössä valtuuston kanssa ja nauttii sen luottamusta ja että
siis häntä suositellaan sihteeriksi puuhassa olevaan komiteaan, sen
on professori Sundwall kuvannut kirjassaan.[53] Omasta puolestani
en ollut kokouksessa läsnä, kun silloin olin Sveitsissä. Matkalla
sinne kesäkuun lopulla olimme Konni Zilliacus ja minä Berliinissä
saaneet Wetterhoffilta selonteon asemasta sekä tavatessamme ruhtinas
Löwensteinin ja professori Schiemannin voineet todeta sen, mitä
Wetterhoff oli kertonut hankkeessa olevasta suuresta komiteasta,
pitävän paikkansa. Päiväkirjassaan Wetterhoff kertoo laajasti kaikista
näistä neuvotteluista. M.m. hän mainitsee, että alivaltiosihteeri
Zimmermann oli selittänyt ruhtinas Löwensteinille ja professori
Schiemannille olevansa kiinnostunut komitean hankkeeseen, mutta ensin
tahtovansa saada todetuksi, että Wetterhoff on suoranaisessa yhteydessä
Helsingissä olevan keskuskomitean kanssa.
Kuinka asiat sitten kehittyivät Berliinissä aina syyskuussa
tapahtuvaan lopulliseen kriisiin saakka, siitä ei minulla ole mitään
muistiinpanoja. Varmaa vain on että Suomen-komiteasta ei tullut mitään
ja että maaperä vähitellen luisui Wetterhoffin alta.
* * * * *
Kesäkuukausina kului muuten aikani suureksi osaksi »Venäjän sorrettujen
kansain liittoa» koskeviin asioihin. Paroni von der Ropp oli
saanut sen ajatuksen, että Liiton pitäisi esiintyä kokonaisryhmänä
siinä sorrettujen kansallisuuksien edustajain kongressissa, joka
pidettäisiin Lausannessa 27—30 kesäkuuta. [54] Kongressin oli
kokoonkutsunut Pariisissa sijaitseva Union des Nationalités, jonka
esimiehenä oli ranskalainen valtiomies Painlevé ja jonka johtajiin
sitäpaitsi kuului useita eteviä ranskalaisia, englantilaisia ja
italialaisia poliitikkoja. Koko yritys oli naamioitu puuha saada
keskusvallat leimatuiksi pienten kansojen sortajiksi, siis rengas
ympärysliiton propagandassa. Niiden kansallisuuksien joukossa, joiden
piti olla kongressissa edustettuina, mainittiin m.m. belgialaiset,
luxemburgilaiset, tsekkiläiset, eteläslaavilaiset ja romanialaiset.
Von der Roppin suunnitelma oli se, että kongressiin lähetettäisiin
Venäjän sortamien monien kansallisuuksien edustajia. Ei pitäisi
tulla vaikeaksi saada enemmistöä kongressissa näiden avulla ja siten
voimakasta vastalausetta venäläistä sortoa vastaan. Tämänhän täytyi
olla kaikkien meidän edun mukaista. Ja Saksan hallitus tietenkin
mielellään näkisi meidän esiintyvän sellaista tarkoitusta varten.
Välillinen voitto meidän osanotostamme olisi — sanoi von der Ropp —
että saisimme tilaisuuden päästä kosketuksiin johtavien henkilöiden
kanssa ympärysliiton taholla ja esittää kansalliset vaatimuksemme
heille.
Tuuma oli meistä erinomainen. Valtuuskunta valitsi Konni Zilliacuksen,
Samuli Sarion ja minut suomalaisten edustajiksi kongressiin. Zilliacus
ja minä ynnä vaimoni matkustimme kesäkuun 20 p:nä Tukholmasta.
Berliinissä liittyi Sario meihin, Sveitsin rajalla oli passi- ja
tullitarkastus erittäin ankara, mutta meidän saksalaiset passimme
havaittiin kunnossa oleviksi ja niin saavuimme idylliseen kaupunkiin
Lac Lémanin rannalle. Vaimoni ja minä asetuimme Hotel Beau Rivageen
Ouchy'in, missä myöskin ystävämme von der Ropp asui. Mutta hän oli
erittäin varovainen seurustelussaan meidän kanssamme. Hän oli tosin
koko tämän diplomaattisen tempun järjestänyt, mutta hän ei saanut olla
näkyvissä.
Paroni von der Ropp oli hoitanut asiaa ihmeteltävällä tavalla Union
des Nationalités'n sihteerin liettualaisen poliitikon Gabrysin avulla,
joka oleskeli milloin Pariisissa, milloin Sveitsissä (yhdistys oli
sodan syttymiseen jälkeen muuttanut toimistonsa Pariisista Geneveen).
Kongressin toimeenpanijoita kohtasi yllätys. Kun kongressi avattiin,
havaittiin, että edustajia oli saapunut 13:sta tsaari Nikolain valtikan
alaisesta ei-venäläisestä kansallisuudesta. Kun heidän valtakirjansa
olivat moitteettomat, ei heitä käynyt hylkääminen niin tapahtui
se, mitä von der Ropp oli tarkoittanutkin, nimittäin että nämä 13
muodostivat enemmistön edustettuna kun kaikkiaan oli 23 kansallisuutta.
Kirjava oli tosiaan se kansantyyppikokoelma, joka nyt kokoontui
yliopiston suureen saliin. Kaikilla edustajilla oli tehtävänään esittää
laajempia tai vähäisempiä kansallisia ja valtiollisia vaatimuksia.
Niiden joukossa joilla tällöin oli aihetta kääntyä keskusvaltoja
vastaan, huomattiin belgialaisia, luxemburgilaisia, serbialaisia ja
tsekkiläisiä. Mutta olipa joukossa useita, joilla oli yhtä ja toista
huomauttamista siitä kohtelusta, jota he olivat saaneet läntisten
ympärysvaltojen puolelta: irlantilaisia, baskilaisia, tunisilaisia ja
egyptiläisiä. Albanialaisilla oli valittamista kumpaakin sotaakäyvää
puolta vastaan. Katalonialaiset esittivät autonomiavaatimuksensa mitä
Espanjaan tulee. Mutta ne vääryydet, joista näillä kaikilla kansoilla
oli valitettavana, kalpenivat täydellisesti niiden syytösten rinnalla,
joita kohdistettiin Venäjää vastaan. Suomalaiset, liettualaiset,
valkovenäläiset, puolalaiset, ukrainalaiset, Venäjän juutalaiset,
Krimin ja Volgan tatarit, georgialaiset, tserkessit ja pari kolme
turkestanilaista kansaa esittivät siellä vastalauseensa sitä väärää
ja julmaa kohtelua vastaan, jota he saivat kokea suuren pyhän Venäjän
puolelta. Myöskin virolaisia (m.m. Kesküla) ja lättiläisiä oli läsnä,
mutta he eivät virallisesti ottaneet osaa kongressiin.
Ilmassa oli myrskyn tuntua, kun keskustelut alkoivat. Ensimmäinen
päivä, joka omistettiin pienten kansojen oikeutta koskeviin
periaatteellisiin kysymyksiin, kului kuitenkin ilman häiriöitä.
Mutta seuraavana päivänä oli kunkin osanottajakansan esitettävä
erikoiset toivomuksensa ja silloin tapahtui se, mitä sittemmin
täydellä syyllä sanottiin ympärysliiton skandaaliksi. Siitä tuli
Venäjän barbaarimaisuutta vastaan kohdistettu mielenosoitus, joka
teki erittäin voimakkaan vaikutuksen. Kansakunnat esiintyivät
aakkosellisessa järjestyksessä, ja kuta enemmän syytöksiä kasaantui
Venäjää vastaan, sitä hermostuneemmaksi tuli kuulijakunta, jonka
suureksi osaksi muodosti fanaattisesti ympärysliittolaismieliset
Sveitsin ranskalaiset. Syntyi tuon tuostakin kiivaita kohtauksia, kuten
esim. kun eräs venäläismielinen georgialainen sosialisti koetti kumota,
mitä hänen maanmiehensä Michel Tsereteli oli lausunut, ja tämä kuittasi
sosialistin väitteet jyrisevällä huudolla »il ment!» (hän valehtelee).
Suomen puolesta esiintymään oli valittu luonnollisestikin Konni
Zilliacus. Hän oli kirjoittanut puheensa ranskaksi: lyhyesti,
selvästi ja maltillisesti, mutta pohjasävyltään järkähtämättömän
päättävästi. Kun vanha vapaustaistelija astui puhujalavalle,
tervehdittiin häntä tuntemisen ja suosion merkiksi kättentaputuksilla:
Useimmat läsnäolijoista tiesivät, mitä hän oli tehnyt, ja moni
heistä oli kuulunut hänen entisiin avustajiinsa. Luotuaan lyhyen
katsauksen perustuslakitaistelumme aikaisempiin vaiheisiin Zilliacus
kuvasi, mihin asemaan Suomi oli joutunut maailmansodan johdosta,
venäläistyttämisohjelmaa, vangitsemisia ja maasta karkoituksia sekä
katkeruuden kasvua kansan keskuudessa. Loppusanat kuuluivat:
»Me emme kuulu niihin, jotka kevytmielisesti katkoisimme ne siteet,
jotka meitä yhdistävät suureen kansakuntaan. Senvuoksi emme tähän
saakka olekaan vaatineet enempää kuin autonomiamme palauttamista. Mutta
kaikella on rajansa. Venäjä on itse repinyt rikki sen sopimuksen, joka
tehtiin Porvoossa yli sata vuotta sitten. Senvuoksi on kaikkialla
maassamme tulevaisuuden tunnussana toinen. Se kuuluu: Täydellinen ero
Venäjästä, vapaus Suomelle!»
Zilliacus oli aloittanut puheensa tyyneen ja asialliseen sävyyn,
mutta kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän lämpeni hän aineestaan.
Kun hän ehti loppusanoihin oli hänen vaikea hallita ääntään. Se
värisi hillitystä liikutuksesta. Oliko hänellä kenties ennakkotuntua
siitä että hän nyt iski viimeisen suuren iskunsa sen asian puolesta,
jonka hyväksi hän oli taistellut niin monta vuotta? Hetki oli
juhlallinen. Sillä ensimmäistä kertaa lausuttiin nyt vaatimus Suomen
riippumattomuudesta julki kansainvälisen kuulijakunnan edessä.
Kun Zilliacus oli lopettanut, syntyi salissa suosionmyrsky. Taputettiin
käsiä ja huudettiin »Vive la Finlande!» Tunkeuduttiin puhujan ympärille
puristamaan hänen kättään. Ei ollut mitään eroa ympärysliittolaisten
ja Saksan ystävien välillä. Niiden joukossa, jotka tulivat
Zilliacukselle vakuuttamaan sympatiaansa, oli myöskin ranskalaisia,
Sveitsin ranskalaisia ja belgialaisia. Suomen vapautumisvaatimukseen
saattoivat kaikki yhtyä. Minusta tuntui, että me nyt saimme nähdä
hedelmän menneiden vuosien pitkästä ja kärsivällisestä propagandatyöstä
ulkomailla.
Myöskin puolalaisten edustaja Lempicki saavutti vilkasta ja
yksimielistä suosiota. Hän kääntyi yksinomaan Venäjää vastaan ja vaati
Puolan ikivanhan vapauden palauttamista. Kun senjälkeen valkovenäläiset
esiintyivät, nousi Lempicki jälleen ja selitti, että puolalaiset
tahtovat elää veljellisessä sovussa naapuriensa kanssa ja unohtaa
kaiken vanhan kaunan. Kokouksen nähden syleilivät puolalainen ja
valkovenäläinen toisiaan sovinnon merkiksi. Se oli aitoslaavilainen
tunteenpurkaus.
Päivä muodostui murhaavaksi tappioksi Venäjälle ja siten
myöskin ympärysliitolle. Niin katsoivat asiaa ainakin johtavat
ympärysliittolaiset. Myöskin sveitsiläiset olivat huolestuneita.
Tultaisiinko kukaties pitämään puolueettomuuden loukkauksena, että oli
sallittu julkinen mielenosoitus yhtä liittoon kuuluvaa valtaa vastaan?
Lausannen ja Geneven sanomalehdet sisälsivät suuttuneita kirjoituksia
niitä vastaan, jotka tällä tavoin olivat rohjenneet tehdä kongressin
saksalaisten juonittelujen kentäksi. Niin päätettiin kiireen kaupalla
keskeyttää koko hoito. Belgialaiset olivat varovasti pidättyneet
syrjässä — kongressin puheenjohtaja oli kuitenkin belgialainen — ja
tsekkiläiset ja serbialaiset luopuivat esiintymisaikeestaan. Eri
kansojen esityksiä ei lähetetty valiokuntiin, kuten aikomus oli ollut,
ja kongressi lopetettiin tuota pikaa ja ilman juhlamenoja. Lausannen
kaupungin suunnittelemat juhlallisuudet peruutettiin.
Paroni von der Roppilla oli kuitenkin täysi syy olla tyytyväinen.
Kongressin viime hetkellä oli tosin eräs kiihtynyt lättiläisnainen
kohdistanut häneen mieskohtaisen hyökkäyksen syyttäen häntä
balttilaiseksi paroniksi ja saksalaisten kätyriksi. Hän oli vastannut
tyynesti ja sovinnollisesti. Hyökkäys oli hänelle yhdentekevä.
Lausannen tapahtumaa saattoi pitää toisena ja ehkä onnistuneempana
askelena sillä tiellä, jolle Venäjän sorrettujen kansain liitto
oli astunut lähettäisi sähkösanoman presidentti Wilsonille. Ei
tahdottu antaa Liiton esiintyä kongressissa julkisesti in corpore.
Mutta johtajien tarkoitus oli kuitenkin käyttää tilaisuutta liiton
rakenteen takomiseksi tähänastista kiinteämmäksi. Heti kongressin
jälkeen pidettiin liiton kokous, jonka esimieheksi valittiin Lempicki
ja varaesimieheksi Konni Zilliacus. Mutta paroni von der Ropp
pääsihteerinä oli kuitenkin todellinen johtaja.
Lausannen kansallisuuskongressi herätti huomiota koko maailmassa.
Kuten odotettavissa oli, synnytti sen odottamaton meno suurta
kiukkua ympärysliiton leirissä. Varsinkin Ranskan lehdissä ivailtiin
tätä Saksan kavaluuden uutta ilmiötä; olivatko Venäjää vastaan
tehdyt syytökset oikeutettuja vai ei, se kysymys sivuutettiin
vaikenemalla. Luulen kuitenkin, että tämä uusi yhteisprotesti
tsaarivallan väkivaltapolitiikkaa vastaan ei ollut vaikuttamatta
yleiseen mielipiteeseen Ranskassa, Englannissa ja Italiassa. Miten
asiaa arvosteltiin venäläisissä lehdissä, on helppo kuvitella. M.m.
kirjoitti Novoje Vremja johtavan artikkelin, jossa kongressi tietenkin
esitettiin yksinomaan saksalaisilla rahoilla aikaansaaduksi. Tämä —
sanottiin — oli kuitenkin huomattu ajoissa, mistä oli seurauksena,
että kongressista tuli täydellinen fiasko. Puolueettomissa maissa oli
arvostelu toinen. Nya Dagligt Allehandan päätoimittaja Leon Ljunglund,
joka oli kongressissa läsnä, kirjoitti lehteensä sen kulusta pitkän
selonteon, jossa hän saattoi kongressin oikeaan valoon. Toisia
kirjoituksia ja uutisia tapahtumasta julkaisivat useat Skandinavian
lehdet Liiton Tukholman-toimiston välityksellä. Lisättäköön lopuksi,
että pitkä uutinen kongressista julkaistiin myöskin julkaisussa
»Sanomia sodasta — Meddelanden från kriget», jota syyskuusta alkaen
Tukholman-valtuuskunnan julkaisukomitea painatti ja salateitä toimitti
Suomeen.[55]
Viivyin muutamia päiviä Lausannessa levähtääkseni edellisten
viikkojen rasittavasta työstä ja suuresta hermojännityksestä.
Istuessamme hotellin terassilla katsellen Genève-järven sinistä
vettä koetimme vaimoni ja minä karkoittaa mielestämme kaikki
ajatukset A.K:sta ja C.K:sta, Suomen värvääjistä ja rekryyteistä,
valtuuskunnasta ja Wetterhoffista, Ruotsin aktivisteista ja herra
Brantingista, sanomalehtiväittelyistä ja Stimmen aus dem Ostenista,
Saksan lupauksista ja koillisrintaman rynnäköstä, »sorretuista» ja
ympärysliitosta.
Mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Politiikka piti kourassaan
ajatuksemme. Vastapäätä meitä toisella rannalla kohosivat Savoian
vuoret — siellä oli Ranska, ja siellä pidettiin meitä juuri nyt
katalina salajuonittelijoina ja kavalina Saksan kätyreinä. Jos olisimme
uskaltaneet mennä sinne, olisi meidät epäilemättä vangittu sen kansan
vihollisina, johon kuitenkin olimme niin lämpimästi kiintyneet. Vuorten
eteläpuolelta ei ollut pitkä matka Italiaan, siihen maahan, jota
muutamina rauhallisina ja onnellisina vuosina olimme oppineet pitämään
toisena kotimaanamme, ja kuitenkin olisimme nyt sielläkin saaneet tylyn
vastaanoton. Vähää myöhemminhän vangitsivat italialaiset viranomaiset
serkkuni, varatuomari Johannes Gummeruksen suuresti epäiltynä
henkilönä, luultavastikin senvuoksi, että hänellä oli sama nimi kuin
minulla. _C’est une sale chose que la politique:_ politiikka on sentään
aika ilkeää.
Mutta työ kutsui ja meidän täytyi jättää tyyni olinpaikkamme.
Tukholmassa odotti minua juuri nyt Liiton suunnitteleman kirjan
ruotsalaisen painoksen toimittaminen. Kirjan oli määrä ilmestyä
sitäpaitsi saksaksi ja englanniksi ja sisältää kirjoituksia Venäjän
tihutöistä. Sen saksalaisena nimenä tuli olla »Kennen Sie Russland?»,
englantilaisena »Do you know Russia?»
Ruotsalaisena nimenä ei tietenkään voinut olla »Känner ni Ryssland?»
(Tunnetteko Venäjää?). Oli keksittävä toinen nimi, ja niin pantiin
toimeen palkintokilpailu toverien kesken Tukholmassa. Se, joka keksisi
parhaan niinen, saisi kymmenen kruunua. Keksintökykyä ei nuorisoltamme
puuttunut. Tässä muutamia ehdotuksia, joita tehtiin. »Venäjän kotkan
kynsissä» — »Lahjusten maa» — »Venäjä äitipuolena» — »Nagaikan
valtakunta». Tällaiset iskunimet hylättiin kuitenkin sopimattomina,
ja palkinnon sai eräs nuorukainen, joka ehdotti yksinkertaista, mutta
paljon sanovaa nimeä »Venäjä sellaisena kuin se on» (»Ryssland sådant
det är»).
Heinä- ja elokuussa tehtiin kirjaa ahkerasti. Paljon päänvaivaa
antoi saksalaisen tekstin kääntäminen ja muokkaaminen ruotsalaista
painosta varten. Eri luvut olivat kunkin eri kansakunnan edustajan
kirjoittamia, jotka kuvasivat kansansa kohtaloita Venäjän vallan
alla, ja monetkaan heistä eivät olleet säästäneet voimasanoja, jotka
ruotsinkielessä sentään tuntuivat hiukan liikanaisilta. Pahempi oli,
että kirjoitukset olivat sangen epätasaisia ja että muutamat niistä
eivät olleet varsin tunnollisesti pysyneet historiallisessa totuudessa.
Vihdoin oli kuitenkin kaikki valmiina ja kirja painettiin varustettuna
minun kirjoittamallani esipuheella. Se julkaistiin syyskuun alussa
Bonnierin kustannuksella. Kaikkine puutteineen antoi se kuitenkin
pääpiirteissään oikean kuvan Venäjän kansallisuuspolitiikasta, ja
se kuva oli tosiaan niin synkkä kuin ajatella saattoi. Parhaita
lukuja oli Suomea koskeva luku. Sen oli laatinut maisteri Svedlin.
Se antoi selkeän ja yleiskatsauksellisen kuvauksen meidän
perustuslakitaistelustamme sekä maassamme sodan puhkeamisen
jälkeen vallinneesta poliittisesta asemasta. Kirjoitus julkaistiin
eripainoksena, Bonnierin kustantamana sekin, ja sitä levitettiin
propaganda-tarkoituksessa, etupäässä Ruotsiin. Kirja otettiin vastaan
Ruotsissa varsin suosiollisesti. Tanskassa piti toht. Ivar Berendsen
huolta sen selostetusta sanomalehdissä. Muutamia kappaleita saatiin
salakuljetetuksi Suomeen ja lienee niistä siellä ollut paljonkin
hyötyä. Englantilainen painos aiottiin painaa Amerikassa. Minulla oli
aika paljon puuhaa käsikirjoituksen toimittamisessa turvallisesti
Atlantin yli. Maisteri Numelin matkusti sitä varten Kristianiaan, missä
hän tapasi erään amerikkalaisen, joka jonkinlaisessa kuriiripostissa
vei käsikirjoituksen mukanaan.