Saksan hallitus suhtautuu sen pyrkimyksiin kuitenkin suosiollisesti.
4) Liitto karttaa huolellisesti länsivaltojen — Englannin ja Ranskan —
loukkaamista ja koettaa päinvastoin herättää näiden harrastusta Liiton
pyrkimyksiin.
5) Liiton järjestö: hallinto, jossa on kahdeksan jäsentä, Michel
Lempicki esimiehenä. Tietotoimistoja Bernissä, Tukholmassa ja
New-Yorkissa.
Tässä asiakirjassa jätettiin sanomatta, että Liiton johtaja oli
sen pääsihteeri paroni von der Ropp ja että se sai ohjeensa tämän
toimistosta, joka oli Berliinissä oleva »Neutrale Korrespondenz».
Mutta olisi kuitenkin väärin katsoa liittoa Saksan ulkoministeriön
alatoimistoksi. Von der Ropp noudatti omaa politiikkaansa, joka
Saksaan nähden pyrki taivuttamaan sen hallitusta tekemään määrättyjä
myönnytyksiä Liitossa edustettuina olevain kansallisuuksien eduksi.
Että hän tätä tarkoitusta varten oli läheisessä yhteydessä Saksan
viranomaisten ja valtiomiesten kanssa, on aivan luonnollista. Liiton
menot suoritettiin yksityisistä varoista. Sanottiin, että se tapahtui
erään suuren New-Yorkissa toimivan pankkiiriliikkeen välityksellä. Ne
rahat, joilla Tukholmassa toimiva toimisto kustannettiin, lähetti sille
toiminimi M.M. Warburg & C:o Hampurista.
Siis kuitenkin saksalainen yritys? Tavallaan kyllä ja tavallaan ei.
Liiton piirissä toimivat henkilöt eivät olleet Saksan alamaisia ja he
työskentelivät kukin oman kansansa eduksi. Mutta kun tämä etu heidän
nähdäkseen oli yhteistä Saksan edun kanssa, katsoivat he itseänsä
tämän maan liittolaisiksi eivätkä mitenkään panneet pahakseen, että
saksalaiset kannattivat heidän pyrkimyksiänsä. Heikko kohta Liiton
asemassa oli kuitenkin se, että se esiintyi puolueettomana yrityksenä,
vaikka kuitenkin joka mies tiesi, että sen kaikki jäsenet olivat
tinkimättömiä Saksan ystäviä.
Vapaaherra von der Roppin ehdotuksesta ja maanmiesteni suostumuksella
otin ollakseni Suomen edustajana Liiton johtokunnassa ja samalla sen
Tukholman-toimiston päällikkönä. Maisteri Ragnar Numelin ja ylioppilas
H. Zilliacus toimivat sihteereinä. Tämä yritys kulutti aikaani aika
paljon, se kun pian saattoi minut kosketuksiin kirjavan joukon kanssa
»sorrettuja», kuten Liittoon kuuluvien kansallisuuksien edustajia
lyhyesti tavallisessa puheessa nimitettiin. Tässä ei voi tulla
kysymykseenkään Liiton laajan toiminnan yksityiskohtainen kuvaaminen.
Muutamiin sen tärkeimpiin vaiheisiin palaan tuonnempana.
* * * * *
Berliinissä suoritetun työn kanssa oli minulla tänä aikana verraten
vähän tekemistä. Valtuuskuntatoverini matkustivat sinne vähän väliä.
Paljon melua herätti Jonas Castrénin oleskelu Saksan pääkaupungissa
huhtikuun lopulta toukokuun puoliväliin. Tavallisuuden mukaan harjoitti
hän omaa politiikkaansa, josta aiheutui erinäisiä selkkauksia.
Saksan Tukholmassa oleva ministeri, vapaaherra von Lucius oli
varmasti vakuutettu siitä, että Castrénin matkan päätarkoituksena
oli juonitteleminen häntä vastaan, ja hän oli matkan johdosta kovin
hermostunut. Mitä Castrén Berliinissä toimi, en tarkemmin tiedä.
Hän kävi useiden etevien henkilöiden luona ja koetti saada kutsua
Hindenburgin luo, siinä kuitenkaan onnistumatta. Johtaja Sario, joka
maaliskuussa oleskeli Berliinissä vapaaherra von Bonsdorffin ja
professori Erichin kanssa, teki sieltä propagandamatkan Unkariin.
Toukokuun puolivälissä matkusti vapaaherra von Bonsdorff jälleen
Berliiniin, ja viikkoa myöhemmin professori Erich ja hänen mukanaan
maisterit Norrmén ja Svedlin. Kolme viimeksimainittua jäivät sitten
sinne pitemmäksi aikaa propagandatyötä varten. Vapaaherra von Bonsdorff
palasi kesäkuun alkupäivinä.
Wetterhoffin olin tällä välin kadottanut näkyvistäni melkein kokonaan.
Hänen suhteensa järjestöömme oli tammikuussa tapahtuneen selvityksen
jälkeen entistäänkin kierompi. Hän käväisi silloin ja tällöin
Tukholmassa, m.m. huhtikuun lopulla Konni Zilliacuksen kutsumana,
tämä kun piti häntä suuressa arvossa ja erittäin ankarasti paheksui
valtuuskunnan käytöstä häntä kohtaan. Juuri silloin näet odotettiin
professori Westermarckin saapumista Tukholmaan, ja me toivoimme
tämän C.K:n jäsenen välityksellä saavamme tuon kiusallisen asian
selvitetyksi. Wetterhoff puhui silloin suuresta suunnitelmastaan,
mitenkä Berliiniin olisi perustettava arvovaltainen saksalainen
komitea Suomen asioita varten. Komitean puheenjohtajaksi tulisi
ruhtinas Löwenstein, sihteeriksi Wetterhoff itse, ja jäseniksi m.m.
ruhtinas Isenburg, kenraali von Kluck (Saksan ensimmäisen armeijan
ylipäällikkö Ranskassa syksyllä 1914), kuuluisa balttilainen poliitikko
professori Schiemann y.m. Saksan ulkoasiainministeri von Jagow oli
jo hyväksynyt ohjelman.[47] Wetterhoffin päiväkirjassa tältä ajalta
on yksityiskohtaisia tietoja tämän suunnitelman syntymisestä ja
sen toteuttamisyrityksistä. Tuntuu kuin hän juuri silloin olisi
ollut lyhyen, mutta loistavan poliittisen uransa huipulla. Useat
Saksan etevimmistä arvohenkilöistä ja poliitikoista olivat hänen
mieskohtaisia ystäviään tai tuttaviaan. Aikaisemmin hän oli, kuten
jo olen maininnut, tullut Berliinin etevimmän, Deutsche Gesellschaft
1914-nimisen poliittisen kerhon jäseneksi Maaliskuun lopulla vei
hänen ylhäinen suosijansa ruhtinas Löwenstein hänet siihen suljettuun
piiriin, joka joka keskiviikko kokoontui Hotel Continentaliin päivän
kysymyksiä pohtimaan. Maaliskuun 25 päivänä sai hän siellä pitää
esitelmän Suomesta ja sen vapauspyrinnöistä. Hän mainitsee kuulijoista
— heitä oli noin 30 henkeä — sijaisyleisesikunnan päällikön kenraali
Moltken, kreivi Zeppelinin, kansallisvapaamielisen puolueen johtajan
Bassermannin, suurteollisuuden johtavan mahtimiehen salaneuvos
Schütten, upporikkaan kreivi Henckell-Donnersmarckin, ruhtinas
Löwensteinin, muutamia Deutsche Bankin ja Diskonto-Gesellschaftin
johtajia, kenraali von François'n, majuri von Parzevalin, Vossische
Zeitungin vaikutusvaltaisen ja pelätyn toimittajan Georg Bernhardin
y.m. »Yleensä», kirjoittaa Wetterhoff, »hyväksyttiin minun esittämäni
ajatukset. Vain pankkijuutalaisia (Salomonia ja Mankwitzia) eivät
ne tuntuneet miellyttävän. He eivät halunneet Ruotsin sekaantumista
sotaan, koska se olisi ollut haitallista heidän Ruotsin kautta
tapahtuvalle kaupalleen Amerikan kanssa.»
Tämän jälkeen näyttää Wetterhoff useinkin seurustelleen tämän
piirin herrojen kanssa. Huhtikuun 5 p:nä pohdittiin kerhossa
Itämerenmaakuntain kysymystä, kuten aikaisemmin on mainittu. Mitä
loistavia mahdollisuuksia näyttikään avautuvan meidän propagandallemme
Saksassa! Mutta Tukholmassa ja Suomessa oli edelleen niitä, jotka
kieltäytyivät antamasta kannatustaan miehelle, joka omin neuvoinsa
oli kohonnut sellaiseen asemaan. Wetterhoffin ja hänen maanmiestensä
kohtaus Tukholmassa jäi käytännössä tuloksettomaksi. Kaikki jäi
ennalleen. Meidän järjestöllämme ei edelleenkään ollut vakinaista
valtuutettua edustajaa Berliinissä. Jokaisen täytyi ymmärtää, että
tämä oli ajan mittaan kestämätön tila. Huhtikuun lopulla lähetettiin
tosin, vapaaherra von Bonsdorffin yksityisestä aloitteesta, herra Yrjö
Saastamoinen rouvineen Berliiniin asumaan. (Valtuuskunnan mieltä ei
asiasta merkillistä kyllä kysytty.) Minun nähdäkseni tämä toimenpide
vain enensi sekavuutta, sillä missä tehtävässä herra Saastamoinen
esiintyisi, oli epäselvää. Itse hän sanoi minulle, että hänet oli
Berliinissä ilmoitettu komitean (valtuuskunnan) sihteeriksi ja
luottamusmieheksi — »Schriftführer und Vertrauensmann». Wetterhoff
puolestaan oli vakuutettu, että herra Saastamoisen tehtävänä oli hänen
syrjäyttämisensä. Minun täytyi vilpittömästi sääliä sitä ikävää osaa,
jota tuo nuori mies näin tahtomattaan joutui esittämään koettaessaan
tunnollisesti täyttää tehtävänsä.
Millainen oli asiain tila tällä välin Suomessa? Ja mitä ajateltiin
siellä työstä, jota niin innokkaasti tehtiin ulkomailla?
Meistä tuntui, että kotimaassa kaikkien nyt pitäisi ajatella
vain suurta päämäärää, Suomen vapauttamista, ja parhaita keinoja
sen saavuttamiseksi. Kuitenkin näytti siltä, että suuret osat
yhteiskuntaamme vielä olivat vieraita tälle pyrkimykselle. Suomea
koskevassa raportissa, jonka konsuli Goldbeck-Löwe huhtikuin, alussa
lähetti Berliiniin alivaltiosihteeri Zimmermannille, hän mainitsi
tämän tosiasian kylmänsuoravasti. Suomen liikemiehet — se suunnilleen
oli raportin sisällys — asettuvat vapausliikkeen suhteen epäilevälle
kannalle. Sota tuottaa maalle rahaa, osakkeet nousevat pörssissä Sitä
vastoin akateemisissa piireissä sekä suuressa osassa nuorisoa ja
talonpoikia vallitsee yleinen pyrkimys maan vapauttamiseen Venäjästä
Saksan avulla. Yksi tämän pyrkimyksen ilmauksia on Lockstedtin leiri.
Kieltämättä olikin Suomen liikemiesmaailma meitä vastaan tai ei
ainakaan meidän puolellamme. Tätä tosiasiaa käytettiin, kuten ennenkin,
meidän haitaksemme. Saksan ministeri von Lucius lausui eräälle
valtuuskuntamme jäsenelle, joka huhtikuussa kävi hänen luonaan, että
politiikka, joka jättää ottamatta huomioon niin tärkeän tekijän kuin
suurkapitaalin, on fantastista.
Tuo kylmästi laskeva diplomaatti, joka itse kuului rikkaaseen
liikemiessukuun, unohti, että lopultakaan ei raha, vaan ihmiset
ratkaisevat, kun on kysymys kansan kamppailusta vapautensa
saavuttamiseksi. Että oli paljon vaikeampaa saada kokoon rahaa
jääkäriliikkeen kannattamiseksi kuin väkeä, joka oli valmis panemaan
vaaraan henkensä ja vapautensa sen hyväksi, sen sai toht. W. Zilliacus,
Suomessa oleva väsymätön »rahaministerimme», kyllä kokea. Mutta
yhtä totta kuin se, että liikemiehet olivat välinpitämättömiä,[48]
yhtä ilmeistä oli, että henkisen kulttuurin edustajat ja paras
osa talonpoikaisluokkaa yhä mieslukuisammin yhtyi suurta asiaa
kannattamaan, huolimatta yhä ankarammasta vainosta.
Eräs meikäläinen, joka kesäkuussa palasi Suomenmatkalta, kertoi m.m.:
»Kun olin päässyt varmuuteen siitä, ettei minua vakoiltu, asetuin
varovasti yhteyteen vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkialla tapasin
suostumusta, jopa intoakin. Ystävät väittävät, että mieliala maassa on
sangen hyvä. Olen itse todennut, että monella taholla on tapahtunut
suorastaan yllättävä parannus siitä, kun viimeksi olin Suomessa vuosi
sitten.»
Mutta vaikka mieliala olikin hyvä, olivat olot kuitenkin ylen vaikeat.
Samassa raportissa sanotaan, että järjestö oli aivan hajallaan uusien
vangitsemisten jälkeen. Eräässä toisessa raportissa, jonka Georg
Gripenberg toukokuun 29 p:nä antoi, sanotaan samaten: »Järjestö on
aivan hajalla monien vangitsemisten ja kotitarkastusten johdosta.
Rekryyttien hankkimiseksi ei voida eikä tahdota tehdä enää mitään, kun
on pelättävissä, että nuorukaisia viedään joukoittain Siperiaan, jos
suurempi määrä rekryyttejä menee rajan yli, pyrkien Saksaan. Kuitenkaan
ei C.K. vastusta yksityisten nuorukaisten matkaa omalla uhallaan ilman
kosketusta C.K:n kanssa.» Verrattakoon tähän sittemmin julkaistuja
kertomuksia vangitsemisista ja maasta karkoituksista vuonna 1916 ja
niistä suurista vaikeuksista, joiden alaisena värväys Suomessa tapahtui.
Työtä Suomessa eivät kuitenkaan vaikeuttaneet ainoastaan nämä
yhä kiristyvät kostotoimet. Myöskin pitkä odotus, kun tulosta ei
koskaan tuntunut kuuluvan, vaikutti masentavasti. Eräs niistä
raportinantajista, joiden kertomuksia tässä olen maininnut, oli
tavannut sellaisia avustajia, jotka olivat väsyneet. »Mitä kaikki
tämä hyödyttää, kun ei kuitenkaan mitään tapahdu?» oli sanottu. Vielä
pahempi oli, että alettiin epäillä liikkeen perusedellytystäkin:
Saksan myötävaikutusta. Nyt kävi ilmi, että monet värvääjät olivat
luvanneet enemmän kuin mihin heillä oli valtuuksia. Yleisesti oli
sanottu, että suomalaista joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan
kotimaassa. Olen aikaisemmin puhunut niistä selkkauksista, joita syntyi
kun tuli tunnetuksi, että joukko kuitenkin komennettaisiin rintamalle
Itämerenmaakuntiin. Myöskin asian poliittisesta puolesta alettiin olla
huolestuneita. Vanha vaatimus, että saksalaisten puolelta oli saatava
määrättyjä lupauksia, pääsi jälleen etualalle. Koko asia oli käsitetty
jonkinlaiseksi välipuheeksi: meidän oli lähetettävä rekryyttejä
Lockstedtin pataljoonan pystyttämiseksi ja saksalaisten vuorostaan oli
taattava meille sotilaallinen tai ainakin poliittinen kannatus. Mutta
näistä takeista ei kuulunut mitään.
Tämä pettymyksen mieliala käy ilmi Torniossa olevan, mitä toimeliaamman
etappimiehemme ja avustajamme, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen
Haaparannasta 16 p:nä toukokuuta minulle kirjoittamasta kirjeestä.
»Kun meikäläinen liike», niin hän kirjoitti syvissä huolissaan, »viime
syystalvella vilkastui ja kehittyi suurimpaan laajuuteensa, evästettiin
kaikki — ainakin tietooni tulleet — toimihenkilöt muunmuassa
seuraavilla vakuutuksilla: 1) että Saksa on lupautunut tukemaan Suomen
pyrkimyksiä rauhaa solmiessaan, siinä tapauksessa että voitto on Saksan
ja jos suomalainen vapausliike on helpottanut voiton saavuttamista; 2)
että tarkoitus on aloittaa vapaustaistelu Suomessa, jossa taistelussa
Saksaan lähetetyt miehet tulisivat toimimaan pienemmäksi osaksi
muodostettavien suomalaisten taistelujoukkojen ytimenä, mutta ennen
kaikkea näitten joukkojen kouluttajina ja johtajina taisteluissa, joita
tultaisiin käymään Suomessa; 3) ettei missään tapauksessa tarvitse
epäillä, että lähettämiämme miehiä käytettäisiin Saksan intressejä
etualalla pitäen tai meille kokonaan vieraisiin tarkoituksiin.
Myöhemmin», niin kirjoittaja jatkaa, »oli kuitenkin saatu tietää,
ettei mitään sitovia takeita olekaan annettu ja ettei meidän
luottamusmiestemme hallussa ole mitään Saksaa velvoittavaa asiakirjaa.
Vaadittiin sokeaa luottamusta lupauksiin, joiden sisällöstä vallitsi
suuri epävarmuus. Erinäisistä seikoista, m.m. siitä sitoumuksesta,
joka rekryyttien oli täytynyt antaa astuessaan pataljoonaan, oli tehty
se johtopäätös, että joukkoa tultaisiin käyttämään Saksan yksityisten
etujen hyväksi. Onko sitten ihme, että miesten saanti on tyrehtynyt?
Näin olisi käynyt, vaikkei värväyksen lopettamisesta olisikaan annettu
sitä määräystä, jonka keskuskomitea maaliskuussa antoi. Jos sen
sijaan tyydyttävät takeet saadaan, tulee taas mieliala nousemaan heti
ja miehiä tulee taas laumoittain. Kansan kanta ei ole muuttunut ja
venäläismieliseksi se ei voi koskaan tulla. Mieliala on vain lamassa,
epätoivoinen epätietoisuuden vuoksi.»
Mitä oli minun vastattava tähän? Saatoin vain korostaa, »ettei
kukaan meidän toimihenkilöistämme ollut oikeutettu puhumaan
mistään kirjallisista takeista Saksan puolelta, ettei Saksa voi
sellaisia virallisesti antaa siitäkään syystä, ettei ole olemassa
virallisia Suomen kansan edustajia, jotka voisivat Suomen puolelta
antaa sitovia takeita ja lupauksia, että tulos riippuu sodan
onnistumisesta, mutta että Saksan aikomuksista jo todistaa L.L.-joukon
muodostaminen, koskapa tämä joukko itsessään ei merkitse paljon
Saksan sotavoimain vahvistamiseksi». Viittasin vielä siihen, että
alivaltiosihteeri Zimmermann eräässä edellämainitussa Stockholms
Dagbladin kirjeenvaihtajalle antamassaan lausunnossa oli vakuuttanut,
että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin tässä sodassa.
»On perin valitettava», minä kirjoitin, »jos Suomessa jo nyt,
ennenkuin ratkaiseva hetki on tullut, ruvetaan epäilemään yrityksemme
onnistumista. On siis kaikkien toimimiestemme velvollisuus selittää
kansalaisille, ettei tällaisissa vaikeissa tehtävissä voida menetellä
samoin kuin tavallisissa rauhan toimissa. Sota on meille avannut ennen
aavistamattoman tilaisuuden kansamme pelastamiseksi. Tätä tilaisuutta
koetamme käyttää hyväksemme. Ken luulee voitavan edeltäkäsin määritellä
asiain menoa, hän ei ymmärrä mitä _sota_ on. Me taistelemme Suomen
vapauttamiseksi, me tiedämme, että se tie, jonka olemme valinneet, on
ainoa mahdollinen, ja me uskomme lopulliseen voittoon.»
Mistä kuvitelma Saksan antaman kirjallisen sitoumuksen olemassaolosta
oli saattanut Suomessa syntyä, on minulle arvoitus. Se ei voinut
perustua muuhun kuin löyhiin olettamuksiin, jotka vähitellen suusta
suuhun kulkiessaan olivat saaneet varmojen vakuuttelujen muodon.
Mutta se käsitys, joka on läpikäyvänä Lyytikäisen huolestuneessa
kirjeessä, on asemaa erittäin kuvaava. Jos vakautuneita ja toimeliaita
aktivisteja alkoi epäilyttää yrityksemme poliittinen perusta, täytyi
näiden arveluiden tuntua sitäkin voimakkaammilta niissä piireissä,
jotka olivat syrjässä. Koko meidän politiikkamme oli edelleenkin
monen mielestä kevytmielistä uhkapeliä, jolla oli varsin vähäinen
menestymisen mahdollisuus. Vielä vapaussodan jälkeen kuulin erään
ystäväni lausuvan, että meillä oli yksi onnistumismahdollisuus
tuhannesta, ja että totisesti ei ollut meidän ansiomme, että juuri se
mahdollisuus toteutui.
Me, jotka työskentelimme liikkeen keskustassa, emme epäröineet. Me emme
epäilleet Saksan rehellisiä tarkoituksia. Tosin en minä puolestani
mennyt niin pitkälle kuin muutamat intomielisimmät, jotka kuvittelivat,
että Saksa jo kiitollisuudesta suomalaisia liittolaisiaan kohtaan
ajaisi Suomen etuja lopullisessa ratkaisussa. Olipa joitakin, jotka
katsoivat, että jopa suurehkosta mieshukasta pataljoonassamme, joka
oli itärintamalla etulinjalla, olisi — niin valitettavaa kuin se
sinänsä oli — kuitenkin se hyöty, että se enentäisi saksalaisten
kiitollisuuden velkaa meille. Tämmöinen tunteellinen katsantokanta oli
kuitenkin useimmille vieras. Mutta sen sijaan me olimme eläytyneet
siihen ajatukseen, että Saksan oma etu vaati sitä kannattamaan Suomen
irroittamista Venäjästä. Kaikki riippui siitä, voittaisiko Saksa
vai ei. Ja siinä suhteessa olimme tulleet sen lujan luottamuksen
vaikutuksen alaisiksi, jonka tapasimme saksalaisissa ystävissämme.
Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi oli sen uhrautuvaisuuden,
järkkymättömän kestävyyden ja ylivoimaisen sotilaallisen taidon
ihailumme käynyt, jota Saksan kansa ja sen johtajat osoittivat
valtavassa taistelussaan. Eräs vanhoja aktivistiystäviämme, joka oli
oleskellut Italiassa ja Ranskassa sodan kahtena ensi vuonna ja nyt
kesän alussa v. 1916 saapui Tukholmaan ottamaan osaa meidän työhömme,
ei saattanut kylliksi kummastella meidän lujaa uskoamme Saksan
voittoon. Niissä piireissä, joissa hän oli elänyt, oltiin näet yhtä
varmasti vakuutettuja, että keskusvallat eivät ajan mittaan voisi
kestää epätasaisessa taistelussa. Meille oli joka tapauksessa onneksi,
että olimme saaneet niin sangviinisen käsityksen asemasta. Se auttoi
meitä monesta vaikeasta hetkestä.
Täysin vakuutettuja kun olimme siitä, että meidän valitsemamme
poliittinen suunta oli oikea, olimme ehkä liiankin taipuvaisia
aliarvioimaan sen työn merkitystä, jota tehtiin toisilla linjoilla.
Silloin tällöin sain kiertoteitä hajatietoja pyrkimyksistä kiinnostaa
ympärysvaltoja Suomen asiaan. Niinpä esim. sain maaliskuun lopulla
nähdä erään kirjeen, jonka lakitiedettenkandidaatti Erik Ehrström oli
Pariisista kirjoittanut eräälle suomalaiselle naiselle Tukholmaan.
Ehrström, joka oli pääsihteeri yhdistyksessä Amitié Franco-Suédoise,
vakuutti kirjeessä, että Ranskassa oli havaittavissa »suurta
harrastusta Suomen kysymykseen», joka usein oli ollut puheena
ulkoasiainvaliokunnan ja ulkoministeriön välisissä neuvotteluissa.
Edellisenä syksynä hän oli lähettänyt toht. Törngrenille Suomeen sanan,
että jotakin olisi tehtävä Suomen minimivaatimusten määräämiseksi.
Tämän johdosta oli Helsingin yliopiston lehtori Poirot, neuvoteltuaan
eri puolueiden kanssa, tehnyt matkan Pariisiin ja jälleen palannut
Suomeen. Nyt ei kotvaan aikaan ollut saapunut tietoja toht.
Törngreniltä. Mistä minimivaatimuksista tässä oli ollut kysymys, sitä
en ikävä kyllä saanut tietää.
Toukokuun lopulla sain kuulla, että toht. Törngren ja hänen ryhmänsä
työskentelivät myöskin toisella taholla. Tarkoitus oli — sanottiin —
että Englanti harjoittaisi painostusta Pietarissa lupauksia Suomelle
sisältävän manifestin aikaansaamiseksi. Eräs lähetti (Lorenzo Kihlman)
odotti vain sanaa Lontoosta heti matkustaakseen sinne.
Tätä ympärysvalloissa tehtyä poliittista työtä, jota me tahollamme emme
tietenkään voineet kokonaisuudessaan tuntea, emme hevin saattaneet
suosia, kun se meidän nähdäksemme ei tähdännyt muuhun kuin Venäjän
yhteyteen jäävän Suomen autonomian palauttamiseen. Sitäpaitsi
pelkäsimme, että neuvottelut ympärysvaltain kanssa saattaisivat
järkyttää saksalaisten luottamusta meihin, jos ne tulivat näiden
tietoon. Pahinta oli, että ympärysvaltain ystävät Suomessa eivät
kavahtaneet meidän liikkeemme suoranaista vahingoittamista. Juuri tähän
aikaan julkaisi pari suomalaista sanomalehteä artikkelin, joka sisälsi
paljastuksia Lockstedtin yrityksestä.
Sellaisia kahnauksia näiden kahden eri suunnan välillä ei voitu
välttää. Katkeruus toista puolta kohtaan oli suuri kummallakin
puolella. Vasta jälkeenpäin on opittu ymmärtämään, että molemmilla
suunnilla oli oikeutuksensa. Kun Saksan romahdus tapahtui, vieläpä
jo Suomea itsenäiseksi julistettaessa, olivat ympärysvaltain kanssa
aikaisemmin solmitut suhteet suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta
sopii kysyä, kuinka itsenäisyys-ajatuksen olisi käynyt Venäjän
vallankumouksen puhjettua, ellei sitä olisi syövytetty kansan
tietoisuuteen jääkäriliikkeen kautta, ja kuinka meidän vapaussotamme
olisi käynyt, ellei Saksa olisi tullut avuksemme ja ellei olisi ollut
jääkäripataljoonaa, tuota joukkoa, jonka muodostamista monet isänmaan
ystävät mitä ankarimmin olivat paheksuneet.