VII. VUODENVAIHTEESSA 1915—1916

Siltä Tukholmassa-oloni toimintakaudelta, josta minun nyt pitäisi

kertoa, on käytettävissäni vain varsin puutteellinen aineisto

päiväkirjamerkinnöissäni olevan aukon vuoksi. Pahoittelen sitä sitäkin

enemmän, kun Tukholman-komitean tärkeä muodostaminen Helsingissä olevan

keskuskomitean valtuuttamaksi tarkoin rajoitetuksi valtuuskunnaksi

tapahtui juuri tänä aikana. Minun täytyy siis olla ryhtymättä sen

työn yksityiskohtaiseen kuvaamiseen, johon otin osaa kolmen seuraavan

kuukauden aikana, ja rajoitun lyhyeen yleiskatsaukseen, mikäli voin

mieleeni palauttaa tapausten kulun ulkomuistista tai kirjeiden ja

muiden satunnaisten muistiinpanojen avulla.

Yleinen poliittinen asema muodostui tänä aikana jokseenkin

epäsuotuisaksi meidän liikkeellemme. Toiveet, että Saksa keskusvaltain

voitokkaan rynnistyksen jälkeen etelään ryhtyisi jatkamaan

keskeytynyttä etenemistään koilliseen, eivät toteutuneet. Vielä

lopulla vuotta 1915 näytti Saksan sodanjohdolla olleen positiivisia

suunnitelmia siihen suuntaan. Se kävi ilmi m.m. eräästä Wetterhoffin

keskustelusta Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin kanssa marraskuun

alussa, josta keskustelusta hän tekee selkoa päiväkirjassaan. Herttua

oli matkalla Sofiasta Berliiniin sattumalta tavannut kenraali von

Falkenhaynin,[30] joka palasi Serbian ja Unkarin rajalta, missä hän

oli ollut kohtaamassa Enver-pashaa. Tässä tilaisuudessa oli sovittu

talven sotasuunnitelmista. Silloin oli lähinnä kysymys sotatoimista

Palestiinan kautta Suezin kanavaa ja Egyptiä vastaan. Toivottiin,

että tämä suunnitelma olisi toteutettu maaliskuussa. »Sen mukaan,

mitä Falkenhayn oli sanonut herttualle», jatkaa Wetterhoff, »tulisi

sitten kevään kuluessa koillisen sotanäyttämön vuoro. Falkenhayn oli

ollut sitä mieltä, että saksalaisen sotaväen suorittama ja samaan

aikaan puhkeavan suomalaisten kapinan kannattama hyökkäys pohjoisesta

päin Pietaria vastaan saisi ratkaisevan merkityksen Venäjän-sodan

lopputoimituksena.» Mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin pian tai

ainakin se lykättiin tuonnemmaksi. Yritys Suezin kanavaa vastaan

tammikuussa epäonnistui ja sen sijaan, että nyt olisi käynyt

voimakkaasti Venäjän kimppuun, kenraali von Falkenhayn päätti kohdistaa

päärynnistyksen länteen ja toistaiseksi asettua puolustuskannalle

idässä. Helmikuun 21 p:nä alkoi hirvittävä hyökkäys Verdunia vastaan ja

kuukausiksi keskittyi sitten sotaakäyvien huomio veriseen saksalaisen

ja ranskalaisen urhoollisuuden ja sitkeyden väliseen kamppailuun, jota

käytiin tuon lujan linnoituksen ympärillä.

Kovassa ahdistuksessa ollut Venäjä sai siten tervetullutta

hengähdysaikaa. Kysymyksenalaista on, olisiko keskusvalloille nyt

ollut edullisempaa kääntyä päävoimineen itää eikä länttä kohti.

Muutamat arvovaltaiset sotahistorioitsijat vastaavat kysymykseen

kieltävästi M.m. C.O. Nordensvan lausuu tunnetussa teoksessaan:[31]

»Ratkaisevan iskun suuntaaminen Venäjää vastaan sen lohkaisemiseksi

irti ympärysliitosta ei vielä ollut mahdollista. Venäläiset olisivat,

kuten edellisenäkin syksynä, peräytyneet ja liittolaistensa avulla

ylläpitäneet taistelua ja kuluttaneet vastustajiensa voimaa.»[32]

Venäjältä joulu- ja tammikuussa saamamme tiedot olivat kuitenkin

sellaisia, että voimakkaan saksalaisen rynnistyksen menestymisen

mahdollisuus juuri silloin näytti erittäin lupaavalta. Mieliala

Pietarissa ja koko laajassa Venäjän valtakunnassa oli ilmeisesti

sangen masentunut. Eräässä raportissa, joka tammikuun 18 p:nä 1916

lähetettiin Tukholmasta Berliiniin erään Pietarista vastikään saapuneen

saksalais-venäläisen liikemiehen kertomuksen nojalla, kuvattiin asemaa

seuraavalla tavalla:

»Jo marras- ja joulukuussa vallitsi ilmeisesti rauhaan taipuva

mieliala koko Venäjällä ja kaikissa piireissä. Tämä koskee myöskin

Pietaria, missä kuitenkin vielä nytkin väitetään vallitsevan voittoon

luottavaisen mielialan. Tähän saakka on katsottu sopimattomaksi

rauhasta puhumistakin. Nyt sitävastoin lausutaan samoissa piireissä

ihan toisia mielipiteitä. Tunnetaan pettymystä armeijan toimintaan.

Pahoitellaan hyödyttömästi tehtyjä suuria uhrauksia eikä uskota uusien

rynnistysten onnistumiseen, vaikkakaan toisaalta ei katsota myöskään

saksalaisten sotavoimien saattavan tunkeutua kauemmaksi. Jos käsitys jo

Pietarissa on tämä, niin koskee ylläsanottu vielä suuremmassa määrässä

maaseutua, missä sodasta kärsitään paljon enemmän kuin pääkaupungissa

ja missä sen raskaat seuraukset ovat huomattavammat myöskin

ulkonaisessa suhteessa. On senvuoksi itsestään selvää, että kaikissa

piireissä, lukuunottamatta niitä, jotka sodasta rikastuvat, kaivataan

rauhaa muodossa tai toisessa.»

Muista samanaikaisista muistiinpanoista käy ilmi, että tämä kuvaus

ei ollut liioiteltu. Niinpä esim. Ranskan lähettiläs Maurice

Paléologue[33] kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 27 p:nä 1915:

»Yksityisessä keskustelussa Sazonovin kanssa huomautin hänelle

niistä lukuisista väsymyksen oireista, joita olen tavannut yleisessä

mielipiteessä joka taholla. Eilen — sanoin minä — kuulin klubissa

erään niitä korkeimpia hoviherroja, jotka kaikkein useimmin tapaavat

keisarin, lausuvan aivan avoimesti, vain kahden askelen päässä minusta,

että on hulluutta jatkaa sotaa ja että täytyy kiireesti tehdä rauha.»

Saksalaiset eivät tahtoneet käyttää tätä heikkoudentilaa välittömästi

ryhtyäkseen rynnistykseen, vaan sen sijaan koettivat käyttää suotuisaa

tilaisuutta taivuttaakseen Venäjän erikoisrauhaan. On tunnettua, että

keisari Wilhelmin mieskohtainen ystävä hovimarski kreivi Eulenburg

joulukuun alussa salatietä lähetti ystävälleen hoviministeri

kreivi Freederickszille Pietariin kirjeen jossa hän kehoitti

tätä tekemään kaiken voitavansa rauhan palauttamiseksi molempain

hallitsijani välillä. Monia muita tällaisia yrityksiä Saksan puolelta

rauhanmielialan tunnustelemiseksi Pietarissa voisi mainita.

Me Tukholmassa kuuntelimme levottomina huhuja erikoisrauhan hankkeista,

kuten olimme tehneet jo vuotta aikaisemmin. Sillä huolimatta

suhteistamme viralliseen Saksaan emme olleet lainkaan varmoja, että

mahtava liittolaisemme valvoisi Suomen etuja siinä rauhanteossa,

johon pyrittiin. Se, että kenraali von Falkenhayn elokuun lopulla

oli pyytänyt Wetterhoffia ilmoittamaan Suomelle, että Saksalla

on suuri mielenkiinto Suomen kohtaloa kohtaan, ei millään tavoin

velvoittanut Saksan hallitusta. Suurempi siveellinen velvoitus

Saksalle oli se tosiasia, että sen sotilasviranomaiset parhaillaan

muodostivat pataljoonaamme Lockstedtissa valmisteluna Suomen

tulevaan vapaustaisteluun. Mutta parhaassakin tapauksessa saatoimme

erikoisrauhan syntyessä toivoa, että Saksa auttaisi Suomea sen

itsehallinnon palauttamiseksi.

Onko näin ollen kumma, että me samoin kuin Ruotsin aktivistit

pidimme Saksan Tukholmassa olevaa lähettilästä, paroni von Luciusta

vastustajanamme? Tiesimmehän hänet erikoisrauhanajatuksen innokkaaksi

kannattajaksi. Omasta puolestani katsoin kuitenkin viisaimmaksi niiden

nuhteettomien suhteiden ylläpitämistä, joissa olin tähän kohteliaaseen

ja ilomieliseen saksalaiseen diplomaattiin. Ikävä kyllä von Lucius

raporteissaan Berliiniin edelleenkin väitti meidän tietojamme Suomessa

vallitsevasta mielialasta perättömiksi, mutta pohjaltaanhan tämä

ei ollut niinkään paljon hänen vikansa kuin niiden suomalaisten

liikemiesten, joiden lausuntoihin hän saattoi nojautua. Hiljaisessa

mielessäni täytyi minun myöntää, että von Lucius saattoi esittää

painavia syitä oman kantansa puolustukseksi, kun rauhanteko Venäjän

kanssa tällä hetkellä saattoi merkitä Saksan pelastusta. Mutta Jonas

Castrénpa ei salannut suuttumustaan Saksan lähettilään kannasta. Hän

pani kaikki voimat liikkeelle saadakseen von Luciuksen kutsutuksi

takaisin. Myöskään me muut sekä Berliinissä että Tukholmassa emme

salanneet käsitystämme, ettei Luciuksen politiikka meidän kannaltamme

katsoen ollut suotava. Mutta Castrén teki sen niin kiihkeästi, että

hänen tuimien hyökkäystensä kohde pahastui kovasti saadessaan niistä

tiedon, ja siitä johtui, että von Lucius vainusi Castrénin »juonia»

joka kerta, kun joltakin taholta huomasi vastarintaa. »_Der verfluchte

Castrén_» oli hänellä siitä pitäen silmätikkuna, ja joka kerta kun

tapasin hänet, sain kuulla pitkiä valitusvirsiä siitä, minkä vainon

alaiseksi hän syyttömästi oli joutunut kiivaan suomalaisen vihollisensa

puolelta. Paroni von Lucius oli sentään siksi hyväluontoinen, ettei

ryhtynyt mihinkään kostotoimiin. Hän tunsi olonsa turvalliseksi

tietäessään olevansa hyvissä väleissä ulkoministeri Wallenbergin kanssa

ja ollessaan vakuutettu siitä, että hänen oma hallituksensa piti

häntä välttämättömänä renkaana Berliinin ja Pietarin välillä, missä

hänellä oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jolloin hän oli palvellut

sikäläisessä Saksan lähetystössä. Ja aktivisteja lukuunottamatta

oli von Lucius ruotsalaisten kesken melko suosittu jo herkullisten

aamiaistensa ja hyvinvarustetun viinikellarinsa nojalla.

Erikoisrauhaa koskeva pelkomme ei kuitenkaan toteutunut. Aika ei

ollut vielä tullut, Venäjä ei ollut vielä »polvillaan», käyttääkseni

Jonas Castrénin mielilausetta Keisari Nikolai, mikäli Paléologue

kertoo, torjui suuttuneena kaikki yritykset, joilla häntä koetettiin

taivuttaa rikkomaan liittolaisilleen antamansa lupaus. Eikä myöskään

yleinen mielipide Venäjällä vielä ollut läheskään kypsä rauhaan. Siinä

Pietarin-raportissa, josta äsken mainitsin, sanotaan lisäksi, että

vaikka sotaan onkin näin väsytty, Venäjä kuitenkin tulee jatkamaan

sotaa. Hallitus ei tee sitä — sanotaan raportissa — siinä toivossa,

että uskoisi saattavansa voittaa Saksan, vaan siinä epämääräisessä

toivossa, että käänne parempaan saattaa tapahtua liittolaisten

avulla, sekä tietäen saattavansa itse pysyä vallassa ainoastaan siinä

tapauksessa, että aikaansaadaan suotuisa rauha. Kansa taas toivoo

sodan heikentävän nykyistä hallitusta siinä määrässä, että sen sijalle

saadaan uusi kansanvaltainen hallitussuunta. Voimakkaana vaikuttavana

tekijänä mainitaan raportissa Englannin ankara painostus sekä

hallitukseen että kansaan erikoisrauhan estämiseksi kaikin mokomin.

Loppuosa tätä mielenkiintoista raporttia sisältää sattuvan kuvauksen

virkamiesten yli kaikkien laitojen menevästä lahjottavuudesta,

joka enensi yltyvää puutetta ja teki tyhjäksi kaikki ponnistukset

sotakoneiston kuntoonsaamiseksi. Venäjän kansaa vielä vuosi sitten

innostanut isänmaallisuus on nyttemmin hävinnyt melkein olemattomiin —

sanotaan sitten — mutta kaikki käy kuitenkin entistä uraansa sen tylsän

välinpitämättömyyden nojalla, joka on niin ominaista venäläiselle

kansallisluonteelle.

Mielenkiintoista on nähdä kuinka Paléologuen päiväkirjamerkinnät

vahvistavat tätä saksalaisystävällisessä hengessä laadittua raporttia.

Se kuva, minkä niistä saa Venäjän yhteiskunnasta tänä ajankohtana,

on yhtä synkkä, se vain eroa, että erinäisissä piireissä edelleen

jatkuvaa isänmaallista mielialaa tehostetaan voimakkaammin.

Erinomaisesti kuvaavat asemaa ne ponnet, jotka hyväksyttiin eräässä

salaisessa Kerenskin johdolla pidetyssä vallankumouksellisten

kokouksessa joulukuun lopulla.[34] Ne tulossa olevan vallankumouksen

enteet, joista meille oli annettu kuvaus Helsingin-raporteissa

jo kesäkuussa ja syyskuussa, alkoivat hahmottua kiinteämmiksi.

Mutta kypsä ei tilanne vielä ollut enempää vallankumoukseen kuin

erikoisrauhaankaan. Tarvittiin vielä vuosi tuon valtavan valtakunnan

voimien vitkallista kuluttamista. Sitten vaikenivat vähitellen

huhut erikoisrauhasta ja sitä mukaa kasvoivat jälleen toiveemme,

että ensi keväänä vihdoinkin alkaisi rynnistys Pietaria kohti. Ja

silloin olisi meidän pataljoonamme valmis toimintaan — Suomessa, niin

ajattelimme. Jo nyt oli kuitenkin Lockstedtin-joukko tehnyt maallemme

arvaamattoman palveluksen. Jokin aika sitten oli liikkunut huhuja,

että Venäjän hallituksella oli ollut aikomus kutsua suomalaiset

asevelvolliset Venäjän sotapalvelukseen, mutta että se oli luopunut

tästä aikomuksestaan kansan venäläisvihollisen mielialan vuoksi,

mistä Lockstedtin-joukon olemassaolo oli yhtenä todistuksena. Nyt

saimme hyvin asiantuntevalta taholta tietää, että huhussa oli perää.

Eräässä Helsingin-raportissa, joka saapui joulukuun 27 p:nä, sanotaan

m.m.: »Kenraali Brändström (Ruotsin Pietarissa oleva ministeri) on

keskustellut Venäjän yleisesikuntaan kuuluvien upseerien kanssa, jotka

ovat sanoneet varsin hyvin tietävänsä L.L:n (s.o. Lockstedtin-leirissä

muodostuneen suomalaisen pataljoonan) olemassa-olon. Syynä siihen, että

Venäjän hallitus ei ole uskaltanut toimeenpanna väennostoa Suomessa,

oli se, että pelättiin L.L:n lähettämistä siinä tapauksessa Suomeen

järjestämään vastarintaa.»

Mutta tieto pataljoonan olemassa-olosta ja siitä, että maassa

vilkkaasti värvättiin siihen väkeä, aiheutti myöskin vähemmän

ilahuttavia seuraamuksia. Se venäläisten sotavoimien suuri Suomeen

siirto, joka tapahtui syksyllä 1915, oli kai toimeenpantu ensi sijassa

silloin uhkaavalta näyttävän saksalais-ruotsalaisen hyökkäyksen

varalta. Mutta ei ole epäilemistäkään, etteikö venäläisen sotaväen

vahvistamisella sen ohella ollut tarkoituksena pitää »paikallista

väestöä» aisoissa ja tukahduttaa se kapinayritys, jonka arveltiin

olevan tekeillä.

Näistä sotaväenlisäyksistä saimme Tukholmaan useita raportteja syksyn

kuluessa. Eräässäkin sanottiin m.m.:

»Venäläisen sotaväen lukumäärä, joka äskettäin oli vain 35.000 à 40.000

miestä, nousee nykyään (noin 20 p:nä lokakuuta) suunnilleen 80.000

mieheen. Tämä sotavoima on sijoitettu seuraavalla tavalla. Viipuriin ja

Karjalan kannakselle 30.000 miestä, niistä kaksi prikaatia ratsuväkeä.

Haminaan 10.000 miestä, enimmäkseen rekryyttejä. Hämeenlinnaan 800

miestä. Tampereelle 21.000 miestä. Siellä on myöskin venäläisten

joukkojen esikunta. Raumalle 2.000 miestä jalkaväkeä. Poriin 5.000

miestä jalkaväkeä. Ahvenanmaalle 860 miestä, Vaasaan 1.200 miestä.

Ouluun ja Tornionjoenlaaksoon yhteensä 1.200 miestä. Helsingissä

olevista joukoista puuttuu tarkkoja tietoja. — — Erikoista huomiota

kiinnitetään Ruotsin pohjoisrajaan. Tornioon on äskettäin saapunut

kymmenkunta upseeria, niiden joukossa eräs kenraaliluutnantti. He

kartoittavat Tornionjoenlaaksoa.»

Samassa raportissa puhutaan niistä linnoitustöistä, joita tähän aikaan

suoritettiin monissa paikoin maata. »Erikoisen luja», kirjoitetaan,

»on se linnoitusvyö, joka ympäröi Helsinkiä maan puolelta. Meren

puolelta suojelevat Helsinkiä Viaporin lisäksi erinäisille ulkosaarille

rakennetut linnoitukset. Toisen tärkeän linnoituspiirin muodostaa

Viipuri ja sen ympäristö. — — — Erivahvuisia varustuksia on sitäpaitsi

Hangossa, Lappvikissa ja Porkkalassa. Tampereen eteläpuolelle on

äskettäin kaivettu juoksuhautoja, rintama länttä kohti. Ahvenanmaalla

on linnoituksia Marianhaminan luona, Hammaruddenissa ja Ödkarbyssä

Saltvikin pitäjässä. Aivan äskettäin on ryhdytty rakentamaan lujia

linnoituksia Ledsundin luona ja Bråttössä. Ahvenanmaalla on 6

langatonta lennätinasemaa ja 11 optillista havaintopaikkaa laivastoa

varten. Ahvenanmaan puhelinverkkoa on laajennettu. Sitäpaitsi on

puhelinkaapeli johdettu Marianhaminasta Köökarin kautta Turkuun.»

Oli ilmeistä, että nämä Venäjän puolustustoimet osaltaan enensivät

Saksan sodanjohdon epäröintiä ja niin ollen vähensivät sen Suomeen

suunnattavan saksalaisen sotaretken toteutumisen toiveita, jota me

edelleenkin odotimme. Suurempi välitön merkitys meidän pyrinnöillemme

oli kuitenkin niillä voimakeinoilla, joihin venäläiset tähän aikaan

ryhtyivät päästäkseen käsiksi meidän järjestöömme, jonka olemassaolosta

ja toiminnasta he saivat yhä enemmän tietoja. Pian laajenivat ne

kaikkien niiden yleiseksi vainoamiseksi, joiden jollakin tavoin

epäiltiin olevan tekemisissä asian kanssa.

Tätä vainoamista, mitä tavattomia vaikeuksia se tuotti miesten

hankinnalle jääkäripataljoonaan ja mihin lukuisiin vangitsemisiin se

johti, on usein kuvattu. Tämä meikäläisten ajojahti joutui välillisesti

tai välittömästi koskemaan tuhansia henkilöitä, joista useimmilla ei

ollut minkäänlaista tekemistä asian kanssa. Niihin kuului muiden muassa

äitini. Hän oli ihan sattumalta joutunut sekoitetuksi siihen juttuun,

joka niin surkeasti päättyi jääkärin, ylioppilas Edvard Bruhnin

vangitsemiseen ja niihin paljastuksiin, jotka siitä olivat seurauksena.

Bruhn oli työtoverinsa, jääkäri Erik Malmbergin kanssa asunut

parihuoneissa, jotka äitini oli vuokrannut heille asunnossaan Oikokadun

5:ssä Helsingissä. Äidilläni ei tietenkään ollut edes aavistusta sen

työn laadusta, jota nuo molemmat nuoret miehet toimittelivat huoneissa,

joista oli oma erikoinen käytävä Liisankadulle, mutta hän oli syystäkin

kummastellut vuokralaistensa jokseenkin levotonta elämää. Paria päivää

ennen joulua katosivat sitten vuokralaiset. Poliisi oli näet alkanut

pitää heitä silmällä, ja he lähtivät pakoon pohjoiseen päin. Malmbergin

onnistui töin tuskin livahtaa rajan yli Tornion kautta, mutta

Bruhn joutui kiinni. Äitini rauhallisessa asunnossa toimeenpantiin

kotitarkastus ja todella löydettiinkin paljastavia papereita, joita

hänen vuokralaistensa toverit ja avustajat olivat jättäneet heidän

huoneeseensa, sen jälkeen kun he jo olivat poistuneet. Tietenkin

kutsuttiin äitini kuulusteluun santarmihallitukseen. Onnellisemmin kuin

useat muut samanlaisissa tapauksissa hän vältti kuitenkin vangitsemisen.

Kautta maan, vieläpä pohjoisessa maan rajojen ulkopuolellakin, saivat

suomalaiset nyt tuta venäläisten raakaa valtiutta. Tähän aikaan saapui

järkyttäviä tietoja niistä kärsimyksistä, joiden alaisiksi suomalaiset

työmiehet joutuivat Petroskoista Muurmannin rannikolle suunnatun

rautatien rakennustöissä. Eräs siitä saamiamme raportteja kertoo

seuraavaa:

»Petroskoista Muurmannin rannikolle rakennettavan uuden rautatien

rakennustöihin ovat venäläiset saaneet suuren joukon suomalaisia,

jotka he ovat sinne houkutelleet lupaamalla suuria päiväpalkkoja. Jo

syksyllä saapui tietoja siitä, minkä suunnattoman huonon kohtelun

alaisiksi nämä työmiehet olivat joutuneet. Äskettäin oli muutamien

onnistunut paeta ja päästä Ruotsin rajan yli, ja näiden kertomukset

olivat olleet järkyttäviä. Luvatusta palkasta olivat työmiehet

saaneet vain pienen osan, eikä aina sitäkään. Ravinnoksi annettiin

'ryssänlimppua' ja vettä. Asuntona on lämmittämättömiä lautavajoja.

Työ tehdään kasakkain valvonnan alaisena, jotka säälimättömästi

ruoskivat nagaikallaan viivytteleviä. Niskoittelu rangaistaan

häikäilemättömän ankarasti. Useita on teloitettu. Mieliala työläisten

kesken on sangen kiihtynyt» j.n.e.[35]

Eräässä toisessa samanaikaisessa raportissa sanotaan, että ne

suomalaiset työläiset, jotka olivat päässeet palaamaan kotipuoleen

näistä rautatietöistä, olivat kertomuksillaan herättäneet

»venäläisvihollista mielialaa» Suomen sosialidemokraattien keskuudessa.

»Ovatpa muutamat johtajat», sanotaan, »alkaneet lähettää väkeä L.L:iin.

Eräs johtaja, G(ylling?), oli lähetetty Pietariin ottamaan selkoa

oloista Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa. Hän palasi siinä

mielessä, että Suomella ei ole mitään odottamista siltä taholta.»

Tätä tiedonantoa voinee valaista ote valtiopäivämiehen ja

sosialidemokraattisen puoluehallituksen jäsenen, maisteri K.H. Wiikin

W. Strömille kirjoittamasta kirjeestä, josta jälkimmäinen minulle

tammikuun 6 p:nä 1916 Malmöstä lähettämässään kirjeessä tekee selkoa.

Ström oli pyytänyt ystäväänsä antamaan hänelle tietoja, »mihin

tuloksiin hän on tullut kokeiluissaan ja tutkimuksissaan, nimenomaankin

punajuurikkaiden (= sosialistien) itävyyden ja kehitysmahdollisuuksien

suhteen.» Hän oli nyt saanut Wiikiltä vastauksen, jossa sanottiin:

»Viime aikoina olen teoreettisesti tutkinut m.m. erinäisiä

maanviljelyskemiallisia kysymyksiä. Käytännönhän täytyy aina

perustua teoreettiseen tutkimukseen, ja käytännölliseen työhön

on vain sovellettava sitä, minkä tutkimus on tuonut ilmi.

Pienessä maamiesseurassamme (= puoluehallinnossa) olen silloin

tällöin esittänyt muutamia tutkielmieni tuloksia ja havainnut,

että maalaisukot eivät ole niinkään vastahakoisia uudempiin

kokeiluhuomioihin. Ovatpa muutamatkin, joita olin pitänyt jokseenkin

vanhoillisina, alkaneet heristää korviansa, kun osoitin, että parempia

satoja olisi saatavissa käyttämällä keinotekoista lannoitusta j.n.e.

Ja muutenkinhan meillä aletaan vähin kaikkialla oivaltaa, että

viljanviljelyksen pitäisi jälleen päästä arvoonsa ja että varmaankin

on menty liian pitkälle yksipuoliseen meijeritalouteen pyrkimisessä.»

Kaikki tuo hämärä puhe »maanviljelyskemiallisista» kokeiluista

ja »maalais-ukkojen» mielenkiinnon heräämisestä on vain hyvinkin

läpikuultavaa kuvausta siitä, että sosialidemokraattiset johtajat,

jopa »vanhoillisetkin», olivat taipuvaisia yhtymään aktiiviseen

itsenäisyyspolitiikkaan. Itävyys ja kehitysmahdollisuudet lisääntyivät

ilmeisesti päivä päivältä. Eikä kestänytkään kuin puolitoista vuotta,

kun jo sosialistiemme johtaja O. Tokoi, sittemmin Suomen kotimaisen

hallituksen silloinen päällikkö, lausui julki valtiopäivillä, että

Suomi pyrkii täyteen itsenäisyyteen.

* * * * *

Lockstedtin leirissä jatkettiin sillä välin miesten harjoittamista,

joita kuukausi kuukaudelta saapui yhä suuremmat joukot. Tammikuun

14 p:nä oli miesten lukumäärä noussut 1.000:een. Saman kuun 25 p:nä

kävivät leirillä Wetterhoff, Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Vanha

aktivistipäällikkö tunsi varmaankin omituista ja kohottavaa tunnetta

nähdessään suomalaisten sotilaiden pitkien rivien mallikelpoisessa

järjestyksessä marssivan ohi _venäläinen_ kivääri olalla ja

omien miesten komentamina, mutta _saksalaisten_ ylijohdossa. Kun

Suomen aktiivinen vastustuspuolue joulukuussa 1905 laati sen

suunnitelman yleiseksi kansanasestamiseksi, joka johti Voima-liiton

muodostamiseen,[36] ei Zilliacus eikä kukaan meistä muista saattanut

uneksiakaan, että se yritys, joka silloin meni myttyyn, kymmentä vuotta

myöhemmin heräisi eloon ja toteutuisi niin erikoisissa muodoissa. »On

ollut kerrassaan liikuttavaa», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »nähdä

Suomen poikia univormuissaan. Kentälle järjestäytyneinä seisten on

heitä valtaava joukko, miltei pikku armeija.»

»Mieliala», lisää Wetterhoff, »on aika hyvä. Jonkin verran puhdistusta

on kuitenkin ollut välttämätöntä tehdä liikkeeseen liittyneiden

seikkailija- ja roistoainesten poistamiseksi.»

Jos mieliala siis oli hyvä, niin saattaa sanoa, että se oli hyvä

_huolimatta_ ulkonaisista oloista, jotka todellakaan eivät olleet

loistavia nuorukaisillemme. »Miehistön», kirjoitti Runar Appelberg

minulle joulukuun 1 p:nä, »ei ole aina ihan helppoa pysyä hyvällä

tuulella, varsinkaan kun se valittaa ravintoa aivan riittämättömäksi.

Vankileireissä (kuten tunnettua oli eräs osa miehistöä saatu n.s.

keskitysleireihin vietyjen suomalaisten joukosta) väittävät siellä

olleet saaneensa enemmän ruokaa kuin täällä. Päällystö on luvannut

tehdä voitavansa muutoksen aikaansaamiseksi. Toivottavasti se tapahtuu

pian.»

Tähän aikaan — joulukuussa — puuhailtiin »sotilaskomiteassa»

Helsingissä kahden ent. suomalaisen upseerin lähettämistä Lockstedtiin,

jossa he liittyisivät pataljoonaan. Komitea lähetti Tukholmaan

edustajan hankkimaan Saksan sotilasviranomaisten suostumusta siihen.

Minulla on tallella 7:ntenä joulukuuta päivätyn, majuri Bayerille

osoitetun kirjeen konsepti, jossa mitä hartaimmin puollan suomalaisten

upseerien pyyntöä. Koetin siinä tehdä tyhjäksi Saksan viranomaisten

epäröinnin, mitä tulee upseerien vastaanottamiseen, selittämällä, että

he ovat saaneet eron sotilaspalveluksesta eivätkä siis enää kuulu

Venäjän armeijaan. Huomautin, että heidän anomukseensa suostuminen

tekisi hyvän vaikutuksen sekä Lockstedtissa että Suomessa ja että

heistä sotilaallisessakin suhteessa olisi hyötyä. Aie meni kuitenkin

myttyyn, kun ehdoista ei päästy yksimielisyyteen.

Mutta kuta enemmän se ajankohta lähestyi, jolloin pataljoona olisi

valmis, sitä tähdellisemmäksi tuli kysymys sen käyttämisestä.

Toivomaamme saksalaista sotatoimintaa Suomessa ei kuulunut, ja toiveet

sen alkamisesta lähitulevaisuudessa vähenivät sitä mukaa kuin Saksan

sodanjohto suuntasi ponnistuksensa länttä kohti, kuten yllä olen

huomauttanut. Jatkaisiko suomalainen joukko harjoittelua leirillä

odotellessaan lopullista rynnistystä Pietariin tai suoraan Suomeen? Se

oli tämän ajankohdan suuri kysymys.

Tammikuun lopulla ilmoitettiin Lockstedtista, että majuri Bayer oli

alkanut puhua pataljoonan mahdollisesta siirtämisestä rintamalle.

Ensin hän lienee lausunut ajatuksen, että sitä käytettäisiin

rannikonvartiointiin, esim. Flanderissa. Tämä päätön suunnitelma

saatiin onneksi torjutuksi, mutta sen sijaan Bayer puuhaili nyt

innokkaasti sellaisen päätöksen aikaansaamista, että joukko

komennettaisiin itärintamalle.

Tukholman-komitea — eli valtuuskunta, joksi sitä nyttemmin nimitettiin

— joutui siten vaikeaan asemaan. Päätös Lockstedtin-kurssien

jatkamisesta ja laajentamisesta sekä suomalaisen pataljoonan

muodostamisesta oli tehty sillä nimenomaisella edellytyksellä, että

joukkoa käytettäisiin tulevassa taistelussa Suomen vapauttamiseksi,

ja samaten oli rekryytit värvätty ilmoittamalla, että heitä

koulutettaisiin Suomen sotatoimiin. Saattoihan tosin sanoa, että

meikäläinen pataljoona välillisesti taistelisi Suomen vapauttamiseksi,

jos se ottaisi osaa saksalaisten rynnistykseen Pietaria kohti, jopa

jossakin määrin siinäkin tapauksessa, että se toistaiseksi avustaisi

saksalaisten etulinjain puolustamista Kuurinmaalla. Mutta kuka saattoi

taata, ettei pataljoona tällöin voisi kokonaan tuhoutua tai ainakin

kärsiä tuntuvaa mieshukkaa? Meidän maallemme äärettömän arvokkaat

sotilas- ja upseeriainekset joutuisivat täten vaaranalaisiksi.

Toisaalta taas ei ollut helppoa kieltäytyä, jos saksalaiset pyytäisivät

meiltä apua taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Lisäksi oli

semmoista pyyntöäkään tuskin tarvis esittää, joukko kun oli Saksan

sotilasjohdon alainen ja sen jäsenet olivat sitoutuneet »kaikin voimin

ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa». Tämän sitoumuksen vaara

tuli nyt selvästi näkyviin.

Minulla ei valitettavasti ole mitään muistiinpanoja niistä

neuvotteluista, joita Tukholmassa pidettiin tammi- ja helmikuussa tästä

pulmallisesta asiasta. Kun se ensi sijassa koski jääkäreitä itseänsä,

sai eräs heikäläisiä, maisteri Pehr Norrmén, tehtäväkseen lausunnon

laatimisen siitä.

»Asia», kirjoitti Norrmén minulle helmikuun alussa, »on erittäin

arkaluontoinen. Meidän ei tule mennä liian pitkälle perustellessamme

kantaamme _tässä_ asiassa, sillä ne edut, joita Costa Negralla

(= Saksalla) voidaan selittää olleen L.L:sta, ovat lopulta ainoa

kiitollisuudenvelka, johon voimme vedota, jos sotaretkeä Suomeen ei

synny, mutta meidän kuitenkin on koetettava saada heitä toimimaan

hyväksemme rauhanteossa. Silloin eivät perustelut saa olla kuluneita

tämän suhteellisesti pikkuseikan — L.L:ien käyttämisen — vuoksi. Minä

olen sitä mieltä, että jos vain voisimme saada Costa Negran takaamaan

jotakin, niin menisimme minä ja muut ilomielin vaikka turkmeeneja ja

persialaisia vastaan. Mutta _ehdottomasti_ hyödyttömään käyttämiseen,

josta maalle ei olisi mitään etua, en ainakaan minä tahtoisi ottaa

osaa. Siinä mielessä olen pannut kokoon argumentit ja luulisin niiden

olevan päteviä. — — — 'Berichtin' loppua en halunnut kirjoittaa, kun

minulla ei ole aavistustakaan, miten ja mihin sitä aiotaan käyttää.

Mutta sen tulee sisältää viittaus siihen, että Suomi saattaa tarvita

joukkoa sodan _jälkeen_, mahdollisen Venäjän vallankumouksen varalta,

jolloin maa julistautuisi vapaaksi ja L.L:ien avulla heittäytyisi Costa

Negran helmaan.»

Norrmén oli aivan oikeassa voimakkaasti korostaessaan kysymyksen

poliittista puolta. Sitä tärkeämpää oli, että yrityksemme poliittinen

johto sai lujemman järjestelyn ja siten suurempaa arvovaltaa

ulospäin. Mitä Tukholman komiteaan tuli, olen jo edellä puhunut siitä

sisäisen lujuuden puutteesta, joka sitä vaivasi syksyllä 1915. Se

oli käytännöllisesti katsoen kokoonpantu kahdenlaisista aineksista,

toisaalta siitä kolmihenkisestä toimintakomiteasta, joka oli valittu

heinäkuun 31 p:nä pidetyssä kokouksessa, ja toisaalta niistä

kahdesta Helsingin keskuskomitean jäsenestä, jotka olivat saapuneet

syyskuussa ja olojen pakosta jääneet Tukholmaan. Näiden ainesten

yhtenäistyttämistä ei kuitenkaan tähän saakka oltu aikaansaatu.

Komitean yksityiset jäsenet tai ryhmät toimivat usein kutakuinkin

erillisesti, jotapaitsi he olivat jokseenkin epätietoisia valtuuksiensa

laajuudesta.

Tammikuussa ryhtyi keskuskomitea järjestämään oloja. Se lähetti silloin

johtaja Samuli Sarion Tukholmaan vanhan suomalaisen puolueen edustajana

vahvistamaan sikäläistä edustusta. Mutta Sarion saamat ohjeet olivat

ilmeisesti hyvin epämääräisiä. Vapaahra von Bonsdorff, prof. Erich

ja johtaja Sario käsittivät ne niin että he olivat keskuskomitean

varsinaiset edustajat. Tuomari Castrén otettiin, hänen nimenomaisesta

vaatimuksestaan, lisäjäseneksi. Maisteri Fabritiuksen ja minun kanssani

oltaisiin — niin selitettiin — »läheisessä yhteistoiminnassa». Mutta

tämä ei ollut mitään todellista komitean tiivistämistä. Jouduimmehan

Fabritius ja minä siten olemaan tavallaan ainoastaan neuvottelevina

jäseninä uudessa valtuuskunnassa. Ja kuitenkin olimme me saaneet

runsaasti takeita siitä, että me edelleenkin saatoimme katsoa olevamme

»nuorten» alkuperäisen järjestön sekä Lockstedtin joukon valtuutettuja

edustajia. Ne valtuuskahnaukset, jotka tästä olivat seurauksena,

eivät saattane lukijaa kiinnostaa. Huhu on niitä muuten tuntuvasti

liioitellut. Yhteistyö ei aluksi ollut aivan helppoa, mutta järjestyi

kuitenkin vähitellen. Kun professori Westermarck huhtikuussa saapui

Tukholmaan, selveni moni väärinkäsitys. Oli miten oli, joka tapauksessa

tammikuussa tapahtunut valtuuskunnan muodostaminen merkitsi järjestölle

kiistämätöntä edistystä. Olot kehittyivät todellisuudessa sellaisiksi,

että yllämainitut kuusi henkilöä muodostivat yhteisen järjestön ja

heidät tunnustettiin sellaiseksi myöskin kotimaassa. Kun maisteri

Kai Donner, Helsingissä olevan A.K:n jäsen, kesäkuussa 1916 saapui

Tukholmaan, sai hän tietenkin paikan ja äänioikeuden valtuuskunnassa.

Myöhemmin vahvistettiin valtuuskuntaa ottamalla siihen kaksi muuta

A.K:n jäsentä, maisteri Bertel Appelberg ja tohtori V.O. Sivén.

Heikkoutena oli edelleenkin valtuuskunnan keskuudessa vallitseva

erimielisyys erinäisissä kysymyksissä. Ei ollut vältettävissä,

että joskus tuntui jonkinlaista »vähemmistön» ja »enemmistön»

vastakkaisuutta, jota ei suinkaan vähentänyt puheenjohtajan,

vapaahra von Bonsdorffin tarmokas arvovaltansa korostaminen. Sattui,

että vähemmistö katsoi olevan syytä pahoitella, että oli ryhdytty

toimenpiteisiin koko valtuuskunnan mieltä kuulematta. Mutta ylimalkaan

oli valtuuskunnan työllä ja sen kokouksilla hyvän yhteishengen leima.

Eräässä tärkeässä kohdassa vallitsi kuitenkin piirissämme yhä

edelleenkin erimielisyyttä: suhtautumisessamme Wetterhoffiin. Fabritius

ja minä olimme nytkin vakuutettuja siitä, että oli välttämätöntä

toimittaa Wetterhoffille paikka järjestössämme, ja samaa mieltä meidän

kanssamme olivat jääkärit. Tammikuussa oli maisteri Ragnar Numelin,

joka oli ollut Helsingin ylioppilaskomitean toimeliaimpia jäseniä,

tehnyt matkan Berliiniin ja siellä todennut, kuinka tärkeätä ja

menestyksellistä työtä Wetterhoff oli tehnyt ja edelleen teki. Tosin

ei Numelinkaan ollut voinut olla huomaamatta Wetterhoffin heikkouksia,

mutta niihin ei hänen enempää kuin meidänkään mielestämme pitänyt

takertua. Mutta — siinä kohdassa oli vapaahra von Bonsdorff taipumaton.

Tammikuun lopulla tuli sitten kriisi. Wetterhoff oli 14 p:nä joulukuuta

lähettänyt saksalaisille viranomaisille raportin Suomen vapausliikkeen

kulusta. Tästä raportista sain Wetterhoffilta kopion ja samalla

16 p:nä tammikuuta päivätyn kirjeen, jossa hän tahtoi selvittää

suhdettansa meidän järjestöömme.[37] Fabritius, Numelin ja minä otimme

raportin perinpohjaisen arvostelun alaiseksi, jonka pääkohdat esitin

Wetterhoffille osoitetussa kirjeessä tammikuun 22 p:nä. Arvostelu

kohdistui erinäisiin esityksen erehdyksiin ja väärinkäsityksiin,

jotka kuitenkin osaksi saattoivat johtua puutteellisesta yhteydestä

Wetterhoffin toimiston ja »kotimaassa olevien» välillä. Mutta samana

päivänä, jolloin kirjeeni kirjoitin, joutui Wetterhoffin yllämainittu

kirje, joka sisälsi m.m. kiivaita hyökkäyksiä vapaahra von Bonsdorffia

vastaan, sattumalta tämän käsiin. Seurauksena oli valtuuskunnan kokous,

jossa puheenjohtaja jyrkästi vaati ankariin toimenpiteisiin ryhtymistä.

Minun asemani oli sangen vaikea, Wetterhoffin kirje kun tosiaan oli

saattanut hänet hyvin epäedulliseen valoon, vaikkakin se sisälsi useita

oikeita huomautuksia. Tulokseksi tuli, että Wetterhoff kutsuttiin

saapumaan Tukholmaan. Hän saapuikin tosiaan helmikuun alussa ja sai

silloin sen valtuuskunnan päätöksen, jonka Sundwall on julkaissut

kirjassaan.[38] Tässä päätöksessä ilmoitettiin Wetterhoffille, että hän

»ei ole Suomessa olevan Keskuskomitean eikä sen Helsingissä sijaitsevan

Työkomitean edustaja». Lojaalisuus vasta muodostettua valtuuskuntaa

kohtaan esti minua tällöin lausumasta poikkeavaa mielipidettäni ja

Wetterhoffille paljastamasta sen sisäistä eripuraisuutta. Niine

hyvineen sai Wetterhoff lähteä.

Olen edelleenkin vakuutettu, että oli suuri hairahdus näin riistää

Wetterhoffilta se tuki, mikä hänen asemallaan oli ollut aina minun

käyntini jälkeen Berliinissä tammikuussa 1915 siitä, että hän saattoi

esiintyä vapausliikkeemme valtuutettuna edustajana. Tarkoitukseni

olikin tuonnempana saada asiassa muutos aikaan. Mutta se onnistui

minulle vain osittain. Kun professori Westermarck käydessään

Tukholmassa huhtikuussa 1916 ilmoitti, että keskuskomitea toden

teolla toivoo yhteistyötä Wetterhoffin kanssa, sain valtuuskunnassa

hyväksytyksi seuraavan päätöslauselman: »Tunnustaen varatuomari

Wetterhoffin Berliinissä suorittaman oivallisen työn on valtuuskunta

yhteistoiminnassa hänen kanssaan, mikäli asian etu sitä vaatii.» Mutta

se ei oikeastaan suuria merkinnyt. Wetterhoff häilyi edelleenkin

ilmassa, mitä järjestöön tulee, ja yhteistoiminta valtuuskunnan kanssa

supistui tehdystä päätöksestä huolimatta jokseenkin olemattomiin. Asia

oli vakava: itsenäisyysliikkeellämme ei ylläkään ollut Berliinissä

valtuutettua vakinaista edustajaa.

Tukholmaan kertyi tällä välin yhä useampia kansalaisiamme ottamaan

osaa yhteiseen työhön. Useimmat olivat Lockstedtin-leirin jääkäreitä,

jotka oli komennettu Ruotsiin jotakin tehtävää varten. Muutamat heistä,

kuten W. Ström, L.J. Gulin ja E.R. Forsman, olivat kapteeni Heldtin

rekryyttitoimiston palveluksessa, toiset hoitivat sotilaallista

tiedoitustointa. Jälkimmäisellä alalla työskentelivät kuten ennenkin

J.W. Snellman, Isak Alfthan, E. Malmberg ja R. Heikel. K.J. Sundbergin

tehtävänä oli tietojen hankkiminen Ahvenanmaalta, mistä hän oli

kotoisin. Malmössä, Krylbossa, Uumajassa ja Haaparannassa oli aina

jääkäreitä huolehtimassa Suomesta tulevien rekryyttien matkasta.

Sitäpaitsi kävi usein luonamme jääkäreitä, jotka olivat Ruotsissa

lomalla tai poikkesivat Tukholmaan matkallaan Suomeen värväyspuuhissa

tai muissa asioissa. Arvokkaan lisävoiman saimme, kun maisteri Ragnar

Numelin tammikuussa palattuaan Saksasta asettui Tukholmaan. Vähän

myöhemmin saapui Suomesta maisteri V. Puhakka, joka hädin tuskin oli

pelastunut santarmien kynsistä. Hänen avustuksensa propagandatyössä

oli suuriarvoista varsinkin hänen Karjalan — kotiseutunsa — olojen

tuntemuksensa vuoksi.

Asunnossani Tegnérinkadun 48:ssa vallitsi vilkas elämä. Ovikello

soi pitkin päivää, puhelimet helisivät ja »kansliassa» istui

»kanslianeuvos» H.R. Söderström kirjoituskoneen ääressä ahkerassa

työssä. Viereisessä huoneessa otettiin vastaan kävijöitä ja pidettiin

tuon tuostakin kokouksia, milloin valtuuskunnan — joka kuitenkin

pian sai oman kokouspaikan vapaahra von Bonsdorffin huoneistossa

Östermalminkadun varrella — milloin jonkin erikoiskomitean.

Aterioilla oli vaimollani säännöllisesti puoli tusinaa tai enemmänkin

ruokavieraita ja iltaisin kokoontui usein pari kymmentä »desperadoa»

keskustelemaan päivän kuulumisista.

Helmikuun 5 p:nä vietettiin Runebergin päivää toimeenpanemalla

hotelli Metropolissa juhla, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa

olevat kansalaisemme, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai olivat

sitä lähellä. Mieliala oli korkea ja toivehikas. Kuinka laajaksi

olikaan yrityksemme paisunut ja kasvanut! Se pohja, johon se nyt

kotimaassa Suomessa perustui, oli verrattoman paljon avarampi kuin

vuosi sitten, ja muhkea, lähes 1.500 miestä käsittävä pataljoona,

joka oli aikaansaatu saksalaisten avulla, oli toki aivan toisenmoinen

tekijä kuin se pieni 150 miehen suuruinen »pfadfinder»-joukko, joka

helmikuussa 1915 oli Lockstedtiin otettu vaatimatonta neli- tai

kuusiviikkoista harjoitusta varten. Juhlan aikana sai Fabritius

sähkösanoman Uumajasta, että suunnilleen 40 reipasta pohjalaista

rekryyttiä oli onnellisesti päässyt jäätyneen Merenkurkun yli —

ensimmäinen erä kokonaista sarjaa yhtä arvokkaita miehistön lisäyksiä,

jotka pataljoona sai tätä tietä, vaikka Helsingin A.K. tähän saakka

oli kieltänyt tämän tien käyttökelpoisuuden. Poliittinen asema tällä

hetkellä ei ollut yhtä rohkaiseva. Saksan sotaretki Suomeen oli

yhä lykkääntynyt, eikä Ruotsi ollut hievahtanut. Mutta jos Saksan

keskeytynyttä rynnistystä Pietaria kohti jatkettaisiin ensi keväänä,

kuten toivoimme, muuttuisi asema tuossa tuokiossa, ja silloin olisimme

me varustautuneita aivan toisella tavalla kuin keväällä 1915.

Saamamme lisävoimat tekivät mahdolliseksi sanomalehtipropagandan

jatkamisen entistä kiinteämmin. Helmikuussa, jos oikein

muistan, muodostettiin valtuuskunnan päätöksen mukaan erityinen

»sanomalehtikomitea», allekirjoittanut puheenjohtajana ja prof.

Erich sekä maisterit Norrmén ja Svedlin sekä vähän myöhemmin Numelin

jäseninä. Lukuisia kirjoituksia julkaistiin Ruotsin ja myöskin

Saksan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa. Lehtori Öhquistille

lähetettiin säännöllisesti avustuksia »Stimmen aus dem Ostenin»

Suomen-osastoon. Aktivistien aikakauskirjassa Svensk Lösen, joka oli

ilmestynyt tammikuusta lähtien, julkaistiin myöskin kirjoituksia

meidän taholtamme. Ruotsin aktivistit jatkoivat siis kansallista

herätystyötään. Heidän toivonsa — samoinkuin meidänkin — että Ruotsi

sittenkin saataisiin ryhtymään aktiivisempaan politiikkaan perustui nyt

pääasiallisesti venäläisten Ahvenanmaalla suorittamiin linnoitustöihin,

jotka tuntuivat muodostuvan yhä suuremmaksi uhkaksi Ruotsille.

Ruotsissa harjoitetun propagandan yhteydessä on minun tässä

kosketeltava erästä seikkaa. Kun mieliala Ruotsissa laajoissa

piireissä oli sangen suosiollinen Saksalle ja niin ollen myöskin

meidän saksalaismieliselle politiikallemme, oli yleinen mielipide

molemmissa muissa Skandinaavian maissa valtavasti ympärysliiton

puolella ja senvuoksi oli erittäin vaikeaa, jopa melkein mahdotonta

niissä aikaansaada meille suotuisaa mielialaa. Näin oli laita varsinkin

Norjassa, joka maa maailmansodan aikana oli kokonaan riippuvainen

Englannista. Niillä suomalaisilla aktivisteilla, jotka olivat

yrittäneet jotakin tehdä asiamme hyväksi Norjassa, oli ollut masentavia

kokemuksia. Jo toukokuussa 1915 kirjoitti John William Nylander minulle

Kristianiasta:

»Täällä on mieliala niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olen ollut

poissa, entisestäänkin huonontunut. Saksalaisviha, sillä muuta se ei

enää ole, ilmenee tympäisevässä muodossa sekä sanomalehdistössä että

yksityisissä keskusteluissa. Monet mieskohtaiset tuttavani, jotka ennen

olivat meidän puolellamme, ovat muuttaneet mielensä. Se on sangen

masentavaa, vaikkei merkitsekään suuria.»

Myöskin ne suomalaiset siirtolaiset, jotka jonkin aikaa oleskelivat

Norjassa odotellen lähtövuoroa Amerikkaan, joutuivat tämän ympäristön

vaikutuksen alaisiksi. Turhia olivat senvuoksi kaikki yritykset saada

heitä innostumaan yritykseemme ja lähtemään Lockstedtiin rekryyteiksi.

Ja kuitenkin olivat he suurelta osalta kotoisin Pohjanmaalta, juuri

siitä Suomen maakunnasta, missä jääkäriliikkeellä oli useimmat

kannattajansa.

Samanlaatuiset olivat olot Tanskassa. »Toisenlainen ilma on täällä

tulijaa vastassa kuin raikkaat tuulet Tegnérink. 48:ssa ja Svensk

Lösenin ystävien piirissä», kirjoitti Ragnar Numelin Kööpenhaminasta

helmikuussa 1916. Erinäisissä tanskalaisissa piireissä kohtasimme

kuitenkin suurta asiamme ymmärtämystä. Lämmin Suomen-ystävä toht.

Ivar Berendsen hyväksyi hiljaisuudessa »Costa-Negra-yrityksen» ja

piti sitä ihan luonnollisena ilmauksena, vaikka ei uskonutkaan sen

hyötyyn ja menestykseen. Myöskin Tanskan ylempien upseerien joukossa

oli Numelin tavannut monta, jotka suhtautuivat myötätuntoisesti

itsenäisyysliikkeeseemme. Eräskin heistä oli sanonut, että »Suomi

ei olisi voinut toisin menetellä». Mutta sellaiset mielipiteet

eivät voineet tulla julkisuuteen, kun sanomalehdet mitä varovimmin

karttoivat kaikkea, mikä saattoi loukata ympärysvaltoja ja saattaa

vaaraan puolueettomuuspolitiikkaa. Ei Tanskassa eikä Norjassa ollut

mitään Tukholman Aftonbladetin ja Nya Dagligt Allehandan laatuista

lehteä, puhumattakaan sellaisista julkaisuista kuin Svensk Lösen ja Det

nya Sverige. Tanskan ja Norjan lehdet eivät siihen aikaan tuntuneet

lainkaan ymmärtävän meidän pyrkimyksiämme, asettuivatpa muutamat

suorastaan vihamieliselle kannalle. Kovasti pahoitti mieltämme,

kun sellaiset suuret sanomalehdet kuin Politiken ja Verdens Gang

haikailematta levittivät lukijoilleen väritettyjä ja usein vääriä

tietoja Lockstedtin-pataljoonasta ja rekryyttien värväyksestä siihen.

Mieliala Norjassa ja Tanskassa oli sellainen, että se ei voinut

olla vaikuttamatta vaimentavasti saksalaismieliseen aktivistiseen

virtaukseen Ruotsissa. Täytyihän ajatella, minkälaiseksi suhde

naapurimaihin muodostuisi, jos Ruotsi ryhtyisi sotaan Saksan

liittolaisena. Saattoihan ajatella, että Englanti siinä tapauksessa

pakottaisi ainakin Norjan luopumaan puolueettomuudestaan. Ja kuitenkin

— jos Venäjä voittaisi sodassa ja siten ratkaisevasti saisi ylivallan

Itämerellä, olisi se niin selvä kuolemanvaara Ruotsille, että sen

torjumiseen ryhtyminen näytti tarpeelliselta senkin uhalla, että

Skandinaavian sopu siitä hetkeksi häiriytyisi. Venäläisvaara uhkasi

muuten Norjaakin, voimakas Venäjä kun varmaan toteuttaisi vanhan

suunnitelmansa jäätymättömän sataman saamiseksi Atlantin rannalla

Bodenin—Narvikin suuntaa pitkin. Niin kuulin monen isänmaallisen

ruotsalaisen päättelevän.[39]

Kuta enemmän ajatteli Itämeren-kysymystä, sitä selkeämmäksi kävi, että

Suomenlahden eteläpuolella olevia n.s. Itämerenmaakuntia ei käynyt

sivuuttaminen. Saksalais-balttilainen katsantokanta tässä kohdin

oli tunnettu. Se tarkoitti näiden maiden vapauttamista Venäjästä ja

läheistä liittämistä Saksaan. Mutta miten asiaa ajateltiin Viron,

Latvian ja Liettuan kansallisissa piireissä, oli minulle kauan

tuntematonta. Vasta loppusyksyllä 1915 tulin kosketuksiin näiden

piirien edustajien kanssa. Lokakuussa tein tuttavuutta muutamien

liettualaisten kanssa, jotka Tukholmassa olivat tavanneet sangen

suotuisaa maaperää propagandalleen. M.m. sai Liettua innokkaita

kannattajia Stockholms Dagbladin ulkopolitiikan toimittajasta toht.

Werner Söderbergistä ja kaikkien sorrettujen kansojen lämminsydämisestä

ystävästä, pormestari Lindhagenista. Kiinnostava tuttavuus oli

virolainen sissi ja omaperäinen poliitikko Kesküla, joka ensi kerran

kävi luonani marraskuussa ja jonka sitten talven kuluessa silloin

tällöin tapasin. Hän oli niitä omituisia olioita, joita murrosajat

nostavat pinnalle. Ilmeisesti oli hänellä kirjava entisyys. Itse hän

sanoi olleensa sosialisti ja kertoi, että hänen Venäjän ensimmäisen

vallankumouksen jälkeen oli pitänyt paeta Virosta. Nykyjään hän oli

likeisissä suhteissa saksalaisten kanssa, mutta se ei estänyt häntä

esiintymästä virolaisena patrioottina, mikä hän epäilemättä olikin. Hän

sanoi noudattavansa sitä periaatetta, että pienen, vapautensa puolesta

taistelevan kansan täytyy kylmästi harkita, miltä puolelta sillä on

suurimmat toiveet saada apua, sekä toimia sen mukaan, tulevaisuuttaan

kuitenkaan sitomatta. »Reaalipolitiikka» oli niitä mielisanoja, joita

hän käytteli selittelyissään..

Tuntui siltä, että Keskülalla ei ollut mitään puoluetta takanaan

Virossa. Siitä huolimatta hän esiintyi hyvin varmasti maanmiestensä

äänitorvena. Viron asemasta hän ilmoitti seuraavaa. Syyskuun lopussa

olivat saksalaiset ja virolaiset, lukuunottamatta »maatyöläisiä»,

tehneet sovinnon ja sopineet yhteisestä rintamasta Venäjää vastaan.

Minimivaatimus oli Viron itsehallinto. Maksimiohjelma oli, että

Viro tulisi itsenäiseksi valtioksi ja pääsisi jäseneksi suureen

pohjoismaiseen liittoon johon kuuluisi myöskin Inkeri. Kun kysyin

Keskülalta, mitäs sitten Pietarista tulisi, vastasi hän, että

nykyisestä ylväästä keisarikaupungista tulisi mainio »kivilouhos»

kivestä köyhälle Virolle. Hän ehdotti yhteistyötä meidän kanssamme

yhteisen pyrkimyksen hyväksi: Ruotsin yllyttämiseksi sotaan Venäjää

vastaan.

Tein Keskülan prof. Erichin ja muiden maanmiesteni tuttavaksi, mutta

lähempään yhteistoimintaan hänen kanssaan emme halunneet antautua.

Kesküla oli kuitenkin yhteydessä Ruotsin aktivistien kanssa ja hankki

itselleen hyviä suhteita varsinkin ruotsalaisissa upseeripiireissä. Hän

osasi taitavasti käyttää historiallisia traditsioneja siltä 150 vuoden

ajalta, jonka Viro oli ollut Ruotsin alaisena ja jonka virolaiset aina

olivat säilyttäneet kiitollisessa muistossa.

Keskülan käytettävissä olevat tulot tekivät hänelle mahdolliseksi

koko loisteliaan »edustuksen». Hän oli vuokrannut itselleen hienosti

kalustetun huvilan Stocksundissa ja tarjosi siellä upeita päivällisiä.

Kerran joulu- tai tammikuussa oli minutkin kutsuttu. Emännyyttä

hoiti omatekoisen virolaisen diplomaatin puoliso, miellyttävä pikku

sveitsitär. Ateria oli erinomainen ja viinejä viljalti. Se, että

aloitettiin makealla Samos-viinillä, jatkettiin yhtä makealla malagalla

ja lopetettiin voimakkaalla punaviinillä jälkiruoan höysteeksi, antoi

tilaisuudelle omituisen eksoottisen tuoksun.

Vähää myöhemmin kävi luonani toinen virolainen, erään Tallinnassa

olevan isänmaallisen yhtymän salainen lähetti. Kun kerroin hänelle,

kuinka komeasti hänen maanmiehensä Kesküla edusti maatansa Tukholmassa,

näytti hän omituisen kummastuneelta. Järjestin niin, että Kesküla ja

tulokas tapasivat toisensa minun luonani, ja jouduin tällöin oudon

kohtauksen näkijäksi. Jälkimmäinen viittasi näet maanmiehelleen, että

tätä pidettiin Virossa ent. venäläisenä provokaattorina. Kesküla oli,

hänen väittämänsä mukaan, vuonna 1906 pelastanut nahkansa rupeamalla

ohranan palvelukseen. Minä odotin raivokohtausta, mutta syytetty otti

asian hyvin tyyneltä kannalta ja vastasi, että hän saattoi todistaa

syyttömyytensä. Seuraavana päivänä sain tietää, että asianomaiset

olivat sopineet. Kuuluiko sopimukseen, että Kesküla tunnustettaisiin

virolaisten patrioottien edustajaksi, en voi sanoa.

VIII. JÄÄKÄRIPATALJOONA KOMENNETAAN RINTAMALLE. TUKHOLMAN-POLITIIKKAA

KEVÄÄLLÄ 1916

Sillä välin kuin verisiä taisteluita jatkui Verdunin ympärillä, oli

kevättalvella ja keväällä 1916 verraten hiljaista itärintamalla,

lukuunottamatta venäläisten maaliskuussa tapahtunutta epäonnistunutta

rynnistystä saksalaisella rintamanosalla. Oliko se vain tyyntä myrskyn

edellä? Ryhtyisivätkö keskusvallat vuorostaan rynnistykseen Venäjää

vastaan myöhemmin keväällä? Ja mille suunnalle siinä tapauksessa

hyökkäys kohdistettaisiin? Tämä oli meille, tavattoman tärkeä kysymys.

Tukholmassa oli talven kuluessa arveltu voitavan ennustaa, että

Saksa suuntaa sotatoimensa Itämeren rannikolle. Sotilaallisessa

tiedustustoimessa askartelevat jääkärimme tiesivät kertoa tammikuussa

tuntuneen siltä kuin saksalaisten retki Ahvenanmaalle olisi piankin

odotettavissa. Jo marraskuussa oli meriattasea von Fischer laatinut

suunnitelman Ahvenanmaan miehittämiseksi maaliskuussa. Huhtikuun alussa

ilmoitettiin puuhailtavan Saarenmaan ja Hiidenmaan valtausta. Vielä

toukokuussa sanoi minulle Saksan amiraaliesikunnan Tukholmassa olevan

tiedustelutoimiston päällikkö saaneensa niistä tiedoista, joita häneltä

pyydettiin, sen käsityksen, että »tehdään suuria Itämereen kohdistuvia

suunnitelmia». Kaikki tämä viittasi siihen, että saksalainen rynnistys

Suomenlahdelle ja Pietariin päin oli tekeillä.

Samaan suuntaan kävivät Berliinistä saapuneet tiedot. Tammikuussa

oli keisari Wilhelm vakuuttanut balttilaisten luottamusmiehelle,

professori Schiemannille, katsovansa Itämerenmaakuntain »saksalaisten

veljien» vapauttamista kunnianasiakseen. Sittemmin saivat nämä

puuhat kaikesta päättäen hyvin kiinteän muodon. Huhtikuun 5 p:nä

piti valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg suuren puheen, jossa

hän m.m. lausui, että Saksa ei tule luovuttamaan takaisin Venäjälle

valloitettuja maita — hän mainitsi erikseen Puolan ja Liettuan — ja

että Saksa ei saata olla välinpitämätön sorrettujen maiden kohtalosta.

Valtakunnankansleri mainitsi Suomen valaisevana esimerkkinä siitä,

millainen kohtalo vieraille kansoille on tarjona Venäjän vallan

alaisuudessa. Suomen vapauttamisesta kansleri ei katsonut suoraan

voivansa puhua, koska Suomi, päinvastoin kuin Puola ja Liettua,

yhä vielä oli Venäjän joukkojen käsissä.[40] Täsmällisemmin lausui

alivaltiosihteeri Zimmermann maastamme. Ruotsalainen kirjailija

Fredrik Böök, joka silloin matkusteli Saksassa ja vallatuilla alueilla

kootakseen aineistoa erääseen sotakirjaansa, kertoi Zimmermannin

huhtikuussa lausuneen hänelle: »Saksa ei solmi rauhaa, ennenkuin

Puola, Liettua, Kuurinmaa ja Suomi on vapautettu.» (Toinen saman

lausunnon toisinto kuuluu: »Sodan tarkoitusta ei ole saavutettu,

ellei Suomea, Itämerenmaakuntia, Puolaa ja mahdollisesti Ukrainaakin

ole vapautettu Venäjästä.») Vielä suuremman merkityksen panimme

siihen, että Zimmermann oli ilmoittanut Stockholms Dagbladin

Berliinin-kirjeenvaihtajalle, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan

päämääriin sodassa. Niin kategorisesti eivät Saksan ulkopolitiikan

vastuunalaiset johtajat saattaneet puhua — päättelimme me — ellei tämä

ollut korkeimman sotilasjohdon aikomusten mukaista. Ei näyttänyt olevan

epäilemistäkään, etteikö kesän sotasuunnitelma sisältänyt rynnistystä

koillista kohti. Samana päivänä, jolloin valtakunnankansleri oli

pitänyt ohjelmapuheensa, sanoi sijaisyleisesikunnan päällikkö kenraali

Moltke Wetterhoffille kuulleensa paljon hyvää jääkäripataljoonastamme

ja että oli tarkoitus pian käyttää sitä rynnistettäessä Tallinnaa kohti.

Mutta Wetterhoff tiesi kertoa lisäksi, että sangen vaikutusvaltaisissa

piireissä oli havaittavissa voimakasta vastarintaa sitä politiikkaa

vastaan, jota Bethmann Hollweg nyt pyrki noudattamaan. Samassa

tilaisuudessa, jossa Moltke oli lausunut äskenmainitut sanansa —

eräässä keskusteluiltamassa Hotel Continentalissa — oli keskustelun

aiheena ollut Itämeren-kysymys, ja silloin olivat useat huomattavat

poliitikot kiivaasti vastustaneet rynnistyksen jatkamista Venäjää

vastaan. Englanti — niin selittivät nämä — on päävihollinen, ja

Venäjän kanssa pitäisi niin pian kuin suinkin tehdä erikoisrauha

yrittämättä riistää tältä valtakunnalta sellaisia alueita, kuten

Itämerenmaakunnat, joita se ehdottomasti tarvitsee kauppasuhteittensa

vuoksi Länsi-Euroopan kanssa. Kaikista hyökkäyssuunnitelmistaan

huolimatta ei Saksan hallitus voinut olla huomioonottamatta tätä

virtausta. Erikoisrauhaa koskevia huhuja oli taaskin liikkeellä.

Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan salaisesta rauhanehdotuksesta,

joka paroni von Luciuksen välityksellä huhtikuussa jätettiin Venäjän

Tukholmassa olevalle lähettiläälle Nehljudoville. Ehdotus lienee

sisältänyt, että Venäjä luovuttaisi Puolan, Itämerenmaakunnat ja —

Suomen, ja Saksa puolestaan ottaisi niskoilleen Venäjän sotavelat

Ranskalle ja erinäisillä ehdoilla myöskin Englannille. Tiedot oli

Wetterhoffille antanut eräs entinen Saksan lähettiläs, kreivi Groeben.

Sopii olettaa, että sellaiset rauhanehdot, jos Saksa tosiaan ne esitti,

Pietarissa jyrkästi torjuttiin. Toiselta taholta — erään saksalaisen

yleisesikuntaupseerin luottamuksellisena tiedonantona — sai Wetterhoff

kuitenkin kuulla, että Venäjä oli ollut taipuvainen keskustelemaan

rauhasta, vaikka toisilla ja edullisemmilla ehdoilla. M.m. puhuttiin

ehdosta, että Saksa antaisi Venäjälle vapaan toimivallan Skandinavian

suhteen, jolloin Suomi tietenkin jäisi Venäjän valtaan. Mitä perää

tässä meille huolestuttavassa huhussa oli, ei Wetterhoffin onnistunut

todeta.

Kaikesta päättäen oltiin Berliinissä sangen epäröivällä kannalla sekä

sodankäynnin että poliittisen suunnan suhteen. Se selittää, miksi vielä

toukokuussa saimme mitä ristiriitaisimpia tietoja. Kun Jonas Castrén

toukokuun puolivälissä palasi Berliinistä, missä hän oli oleskellut

muutamia viikkoja, katsoi hän saattavansa vakuuttaa, että saksalaisten

rynnistys koillista kohti ei enää tule edes kysymykseen. Sekä

Falkenhayn että Hindenburg, sanoi hän, vastustavat etenemistä Pietariin

päin. Rynnistys Ukrainaa kohti on luultavampi. Kahta viikkoa myöhemmin

saapui vapaahra von Bonsdorff Berliinistä kertoen yleisen mielipiteen

siellä ole van, että rynnistys kuitenkin on suunnattava koillista

kohti. Eräs Wetterhoffin päiväkirjamaininta tuntuu osoittavan, että

jälkimmäinen käsitys ei suinkaan ollut aiheeton. Läheiseltä ystävältään

ruhtinas Löwensteiniltä oli Wetterhoff saanut kuulla, että toukokuun

lopulla oli Berliinissä pidetty suuri sotaneuvottelu keisarin

läsnäollessa. Siinä oli tehty päätös sotatoimista, ja niihin kuului

Löwensteinin tietämän mukaan ryntäyssuunnitelma Riian rintamalla.[41]

Mutta jos sellainen päätös todella oli tehty, kaatoivat sotatapahtumat

sen nurin muutamien päivien kuluttua, sillä kesäkuun 4 p:nä aloitti

Brusilov suuren rynnistyksensä Galitsiassa.

Läheisessä yhteydessä Venäjään kohdistuvaa sodankäyntiä koskevan

suuren kysymyksen kanssa oli saksalaisille vähäpätöinen, mutta meille

tavattoman tärkeä kysymys Lockstedtin-pataljoonamme käyttämisestä

lähiaikoina. Olen aikaisemmin maininnut, että majuri Bayer jo

tammikuussa oli alkanut puuhailla pataljoonan lähettämistä rintamalle.

Kysymys tuli nykytärkeäksi maaliskuun alussa, luultavasti sen vuoksi,

että rynnistys Pietaria kohti silloin näytti todenmukaiselta. Bayerin

ehdotus sisälsi esityksen, että pataljoona siirrettäisiin itärintamalle

»ei uhrattavaksi, vaan saamaan tarpeellista käytännöllistä opetusta

ja sotatottumusta niin suojatussa asemassa kuin suinkin».[42]

(Sallittaneen kuitenkin kysyä, miten olisi ollut mahdollista löytää

semmoinen »suojattu asema» joukolle, jos saksalaisten rynnistys olisi

toimeenpantu.) Myöskin Wetterhoff katsoi — kuten hän päiväkirjassaan

sanoo että tämä suunnitelma oli »järkevin siinä tapauksessa, että

siitä ajatuksesta, jonka Falkenhayn oli lausunut herttualle (s.o.

Mecklenburgin herttualle Adolf Fredrikille), ei tulisi mitään». Bayer

oli antanut hänen tehtäväkseen sotilasviranomaisille annettavan

kirjelmän laatimisen tämän suunnitelman puoltamiseksi. »Olen kuitenkin

— kirjoittaa Wetterhoff 25 p:nä maaliskuuta — tahallani unohtanut

tämän kirjoittamisen, koska en Suomen etujen edustajana tahtonut ottaa

vastuulleni semmoisen ehdotuksen tekemistä yleisesikunnalle.»

Tähän aikaan oleskeli Saksassa kolme valtuuskuntamme jäsentä —

vapaahra von Bonsdorff, johtaja Sario ja professori Erich. Oli

luonnollista, että majuri Bayer kääntyi heidän puoleensa saadakseen

tukea suunnitelmalleen. Kerran Lockstedtissa käydessään olivat von

Bonsdorff ja Sario saaneet sen käsityksen, että jääkärit itse hartaasti

halusivat päästä rintamalle, osaksi täydentääkseen koulutustaan,

osaksi päästäkseen kasarmielämän yksitoikkoisuudesta. Mainitut kolme

valtuuskunnan jäsentä katsoivat senvuoksi saattavansa puoltaa majurin

ehdotusta sotilasviranomaisille osoitetussa kirjelmässä.[43] Tämän

kirjelmän esitti von Bonsdorff sitten Tukholmaan palattuaan eräässä

suurehkossa kokouksessa maaliskuun 27 p:nä. Valtuuskunta ei näin ollen

ollut kokonaisuudessaan saanut tilaisuutta neuvotella asiasta; saihan

vain todeta, mitä oli tapahtunut Kuitenkaan en ole merkinnyt, että

ne valtuuskunnan jäsenet, joiden mieltä ei oltu kysytty ennen tuon

puoltavan kirjelmän perillejättämistä, sittemmin olisivat lausuneet

eriävän mielipiteensä. Omasta puolestani olin sillä kannalla, että

asian täytyy ensi sijassa riippua jääkäreistä itsestään. Ja kaikki

saapuneet tiedot tuntuivat osoittavan, että he olivat halukkaita

rintamalle lähtemään. Sitä vakuutti lisäksi »Oberzugführer» Runar

Appelberg, joka huhtikuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. »Kaikki tahtovat

päästä sotaan», sanoi hän minulle. Ainoa, mikä häntä huoletti,

oli se, että saksalaiset eivät olleet sitoutuneet pitämään huolta

niistä meikäläisistä, jotka ehkä joutuvat invaliideiksi. Myöskin

»Hauptzugführer» Jernström, joka kävi luonani Tukholmassa huhtikuun 9

p:nä, vakuutti, että mieliala leirissä »yleensä on hyvä».

Tuo rajoittava »yleensä» oli kuitenkin tarpeen, sillä joukon

keskuudessa oli ilmeisesti vähemmistö, joka oli tyytymätön tulossa

olevaan rintamallelähtöön. Sen kertoi huhtikuun 4 p:nä kaksi

jääkäriä (Häggblom ja Granit), jotka silloin olivat saapuneet

leiriltä. Tyytymättömyyttä oli lisännyt perätön huhu, että miehistö

sijoitettaisiin eri erissä saksalaisiin osastoihin. Yleisesti

valitettiin ruoan huonoutta. Jokseenkin samaa tiesi johtaja von Essen

kertoa palatessaan muutamia päiviä myöhemmin käynniltään leirillä.

»Liian vähän ruokaa, vastahakoisuutta muutamien taholta mitä rintamalle

komentamisiin tulee», olen merkinnyt päiväkirjaani.[44]

Tällaisille masentaville mielialan kuvauksille ei kuitenkaan sopinut

antaa ratkaisevaa merkitystä. Jääkärien suuri enemmistö oli varmasti

samaa mieltä kuin Appelberg ja Jernström. Arveluttavampaa oli, että

osa valtuuskuntaa oli puoltanut rintamalle komentamista ilman että

Suomessa olevan johdon mieltä oli kysytty. Yllämainitussa kokouksessa

Tukholmassa maaliskuun 27 p:nä oli kaksi juuri kotimaasta saapunutta

meikäläistä — maisteri Puhakka ja yliopp. Hautanen — ilmoittanut

Suomessa yleisesti oletetun, että joukkoa käytettäisiin omassa

maassamme, mutta että ei vastusteta sitäkään, että sitä käytettäisiin

Itämerenmaakunnissa, jos sotatila niin vaatii. Mutta he eivät

tietenkään saattaneet puhua ylimmän johdon puolesta. Sittemmin kävikin

ilmi, että sekä C.K. että A.K. olivat panneet sangen pahakseen,

että ne oli sivuutettu näin tärkeätä päätöstä tehdessä.[45] Lisäksi

tuli, että ne värvääjät, jotka olivat vakuuttaneet, että joukkoa

tultaisiin käyttämään ainoastaan Suomen rajojen sisällä, nyt joutuivat

kiusalliseen asemaan. Sanoma pataljoonan komentamisesta rintamalle

oli siten lisäsyynä siihen, että rekryyttien-otto tähän aikaan

lakkautettiin Helsingissä olevien johtajien nimenomaisesta käskystä.

Pääsyynä näyttää kuitenkin olleen se, että rekryyttien toimittaminen

rajan yli oli käynyt yhä hankalammaksi, kun valvonta oli tehty

ankarammaksi, samoin kuin lukuisat vangitsemiset.

Rekryyttien saapumisen seisahdus tuotti meille tukholmalaisille paljon

huolta. Meistä oli ilmeistä kuin selviö: kuta suurempi pataljoona

on — tai pataljoonat, sillä ennen pitkää ruvettiin ajattelemaan

toisenkin perustamista — sitä voimakkaampi olisi sen hyöty tulevassa

vapaussodassa ja sitä suurempi myöskin sen merkitys poliittisena

tekijänä. Kaikki vaikeudet _täytyi_ voittaa, ajattelimme me, ja niin

lähetti valtuuskunta sanan toisensa jälkeen kehoittaen hartaasti

A.K:ta jatkamaan rekryyttien hankintaa. Eräs tämmöinen kehoitus

lähetettiin huhtikuun lopulla, kun oli neuvoteltu ensin C.K:n jäsenen

prof. Westermarckin kanssa joka silloin oli käymässä Tukholmassa. Sitä

ennen oli valtuuskunta hyväksynyt ehdotuksen, jonka maisteri Fabritius

jääkärien toivomuksesta oli tehnyt, että värväykseen käytettäisiin

osittain Lockstedtin leiriläisiä. Tämä päätös pantiinkin sittemmin

toimeen. Mutta helsinkiläisen johdon luottamus tukholmalaiseen

valtuuskuntaan oli huononpuoleinen. Huhtikuun 29 p:nä sai johtaja

von Essen eräältä pojistaan kirjeen, jossa sanottiin, että C.K. on

suorastaan estänyt rekryyttien lähetyksen jatkamisen eikä kiinnitä

huomiota Tukholman-valtuuskunnan ilmoituksiin, vaan tahtoo saada

suoranaisen tiedon Berliinistä (!), halutaanko siellä lisää miehistöä.

Lockstedtissa ei näistä kahnauksista onneksi tiedetty paljoa.

Pahoiteltiin, ettei väkeä saapunut enempää, mutta joukon miesluku

oli kuitenkin jo nytkin varsin huomattava. Huhtikuun 1 p:nä kuului

siihen 1501 miestä ja uusia saapui sen jälkeenkin yhtämittaa, vaikka

entistä hitaammin. Kaikkien mieli oli nyt kiintynyt rintamallelähdön

valmistuksiin. Toukokuun 3 p:nä allekirjoitti keisari Wilhelm käskyn

pataljoonan liikekannallepanosta, 9 p:nä sai joukko ylvään nimen

Jääkäripataljoona n:o 27, 18 p:nä matkusti kolme »Zugführeriä» ja kaksi

jääkäriä Kovnoon Hindenburgille esitettäviksi, 21 p:nä lähetettiin

21-miehinen etujoukko Mitauhun hankkimaan joukolle kortteeria, 26 p:nä

lähetettiin 22 pionieeriä ja 31 p:nä toukokuuta tapahtui sitten koko

mobilisoidun pataljoonan lähtö rintamalle.

Soraäänet, joita oli kuultu Lockstedtista edellisenä pitkänä ja

koettelevana valmistusaikana, olivat vaienneet. Fabritius, Puhakka ja

V. Bonsdorff, jotka toukokuussa perätysten kävivät leirillä, tiesivät

palatessaan kertoa, että mieliala on erinomainen. Pionieerikomppaniassa

oli tosin sattunut niskoittelukohtaus, josta oli seurauksena,

että kaksi miestä oli tuomittu vankeusrangaistukseen ja kymmenen

miestä arestiin. Mutta se oli vain yksinäinen välikohtaus. Se

rintamallelähtöön kohdistuva vastarinta, jota ehkä vielä oli olemassa,

hukkui yleiseen iloon. Korkeampaan politiikkaan perehtymättöminä

eivät jääkärit voineet ajatellakaan muuta kuin että he nyt saisivat

olla mukana Saksan armeijan voittoretkellä Pietaria kohti. He olivat

luulleet saavansa tehdä matkan Suomeen saksalaisilla laivoilla

Itämeren yli. Nyt mentiinkin sen sijaan maitse. Yhdentekevää, kunhan

vain päästään perille. »En voi vannoa, emmekö jo tulevana syksynä

olisi majoitettuina Talvipalatsiin», lausui eräs joukkueenjohtaja

miehistölleen heti rintamalle saavuttua pitämässään esitelmässä.[46]

Mutta ne, jotka tunsivat oloja lähemmin, tiesivät, että tässä — onneksi

pataljoonan säilymiselle — ei vielä ollut kysymys rynnistyksestä,

vaan puolustustoiminnasta eräässä tuon satapeninkulmaisen rintaman

syrjäisessä osassa. Hyökkääjinä olivat nyt venäläiset eivätkä

keskusvallat. Meikäläinenkin pataljoona sai asemillaan Misse-joen

varrella kokea venäläisten läpimurtoyrityksiä. Jääkäreitämme ei

oltu siirretty sinne marssimaan lippujen liehuessa ja musiikin

soidessa eteenpäin Pietaria kohti, vaan osoittamaan, että he olivat

kunnollisesti oppineet sotilasammatin Lockstedtissa, ja karaisemaan

hermojansa juoksuhaudoissa.

Mutta minun tehtäväni ei ole kuvata jääkäripataljoonan tunnettuja

urotöitä Misse-joella. Palaan sen sijaan Tukholman vaarattomaan, mutta

silti ehkä yhtä jännittävään poliittiseen toimintaan.

* * * * *

Olimme kevätkuukausien aikana sitkeästi jatkaneet Ruotsin yleisen

mielialan muokkaamista, eikä ainoastaan sanomalehtipropagandalla, vaan

myöskin suullisilla esityksillä ahtaammissa ja laajemmissa piireissä.

Emmekä rajoittuneet siinä ainoastaan pääkaupunkiin. Niinpä esim. tein

maaliskuun lopulla maisteri Puhakan kanssa matkan Uppsalaan, missä

akateemiset piirit ottivat meidät vastaan mitä ystävällisimmin. Suuren

vaikutuksen teki se vakuutus, minkä Puhakka saattoi antaa mielialasta

ja ajattelutavasta Suomen suomenkielisen kansan enemmistön keskuudessa.

Huhtikuun lopulla tekivät vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich

kiertomatkan maaseudulle.

Tätä propagandatyötä tehtiin edelleenkin läheisessä yhteistoimessa

Ruotsin aktivistien kanssa, jotka puolestaan väsymättömän innokkaasti

jatkoivat ponnistuksiaan saadakseen aikaan Ruotsin politiikassa

käänteen haluamaansa suuntaan. Toiveensa he kiinnittivät nyt, kuten

aikaisemmin olen maininnut, pääasiassa siihen levottomuuteen, jota

venäläisten linnoitustyöt Ahvenanmaalla herättivät.

Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeaisin tekemään selkoa siitä

pitkästä sanomalehtikamppailusta, jota käytiin Ruotsissa syksyllä

1915 sekä keväällä ja talvella 1916 näitä töitä koskevien yhä

hälyttävämpien uutisten johdosta, jotka muuten suurimmaksi osaksi

olivat meidän lähettämiemme tiedustelijain hankkimia. Kysymys oli

siitä, eivätkö linnoituslaitteet olleet ristiriidassa vuonna 1856

tehdyn Pariisin-sopimuksen Ahvenanmaata koskevan määräyksen ja Tanskan,

Saksan, Venäjän ja Ruotsin huhtikuun 23 p:nä 1908 allekirjoittaman

selityksen kanssa, jossa sitouduttiin _status quon_ säilyttämiseen

Itämerellä. Professori Reuterskiöld oli tosin jo elokuussa 1915

eräässä kirjoituksessa Nya Dagligt Allehandassa kehitellyt sitä

ajatusta, että vuonna 1856 tehty sopimus siitä, ettei Ahvenanmaata

saa linnoittaa, oli lakannut olemasta voimassa sodan syttyessä

ja että se niinikään menettäisi sitovan voimansa, jos Ahvenanmaa

joutuisi jonkin toisen vallan haltuun. Mutta tätä mielipidettä

olivat vastustaneet toiset auktoriteetit, m.m. professori Hallendorf

Svenska Dagbladetissa. Nyt väiteltiin kiivaasti kysymyksestä, oliko

venäläisiä linnoituksia pidettävä hetkellisinä puolustustoimina vai

pysyvinä linnoituslaitteina. Edellisessä tapauksessa saattoi väittää

Venäjän tekoa täysin oikeutetuksi, jälkimmäinen taas merkitsi ilmeistä

sopimuksen rikkomista, joka ei ainoastaan oikeuttanut, vaan vieläpä

velvoitti Ruotsin puuttumaan asiaan.

Huhtikuun lopulla tuli tunnetuksi, että ensimmäisen kamarin

jäsen, aktivisti, professori G. Steffen aikoi tehdä ulkoministeri

Wallenbergille Ahvenanmaata koskevan välikysymyksen, pannen pääpainon

venäläisten linnoitustöihin. Se herätti levottomuutta eri leireissä.

Vasemmisto oli päättävästi vastassa, mutta myöskään oikeiston taholla

ei asiaan puuttumista pidetty ensinkään otollisena. Sain kuulla, että

monet oikeiston johtajat olivat hartaasti pyytäneet Steffeniä luopumaan

välikysymysaikeestaan m.m. huomauttamalla, että saksalaiset varmasti

(?) tulisivat tekemään rynnistyksen Tallinnaa kohti, jolloin venäläiset

tyhjentäisivät Ahvenanmaan ja osan Suomea. On itsestään selvää, että

näin löyhät perusteet eivät tehneet mitään vaikutusta pelottomaan

poliitikkoon.

Toukokuun 2 p:nä, jolloin välikysymys oli esitettävä, kävin

professori Steffenin luona. Havaitsin hänet hyvin varustetuksi. J.W.

Snellman, jolla oli perusteelliset tiedot venäläisten linnoitustöistä

Ahvenanmaalla, oli tarkastanut välikysymyksen sisällyksen. Ja

välikysymys tekikin kamariin syvän vaikutuksen. Ulkoministeri ei ollut

kuitenkaan saapuvilla. Kaikki odottivat nyt jännittyneinä, mitä hän

tulisi vastaamaan. Pian saatiin tietää, että vastaus annettaisiin

toukokuun 19 p:nä.

Myönnettävä kuitenkin on, että välikysyjän asema eräässä suhteessa oli

heikko. Oli nimittäin vaikea todistaa, että venäläisiä linnoituksia

todellakin oli pidettävä pysyväisinä laitoksina. Me odotimme

levottomina ahvenanmaalaisen Nandor Johanssonin paluuta, hän kun oli

lähtenyt hankkimaan uusimpia tietoja. Toukokuun 16 p:n illalla sain

puhelinsanan Grisslehamnista. Johansson ilmoitti palanneensa. Hänellä

oli mukanaan tärkeitä tietoja. Minä pyysin häntä heti lähtemään autolla

Tukholmaan. Hän saapui keskellä yötä. Todella olivatkin ne tiedot,

joita hänen oli onnistunut hankkia, sitä laatua, että välikysyjä

sai niistä uusia aseita varastoonsa. Niitä valtavia ja tukevia

linnoituksia, joita venäläiset parhaillaan rakensivat ja osittain jo

olivat saaneet valmiiksi, ei voinut pitää väliaikaisina. Aikomus oli

ehdottomasti säilyttää ne sodan jälkeenkin. Mutta entä jos venäläiset

väittävät toista? Niin, silloin riippui asia siitä, halutaanko heitä

uskoa vai ei.

Todellisuudessa oli Ruotsin ulkoministeri jo tammikuun 8 p:nä

1915 tiedustanut Venäjän hallitukselta Ahvenanmaalla vähää ennen

alkuunpantujen linnoitusvarusteiden tarkoitusta ja saanut vastaukseksi,

että ne olivat ainoastaan väliaikaisia ja tulisivat poistettaviksi

sodan jälkeen. Sittemmin oli linnoitukset tosin rakennettu niin

laajoiksi, että venäläisten vakuutuksen vilpittömyyttä täytyi vakavasti

epäillä, mutta hra Wallenberg saattoi, jos tahtoi, vedota siihen. Hän

ja hänen mukanaan eduskunnan suuri enemmistö halusi joka tapauksessa

karttaa kahnausta Venäjän kanssa. Kahta päivää ennen kuin hänen oli

määrä vastata Steffenin välikysymykseen, käytti hän erästä väittelyä

aiheena rauhoittavan selityksen antamiseen molemmissa kamareissa.

»Mitä siihen seikkaan tulee», lausui hän, »jota puhuja erikoisesti

on kosketellut, täytyy jokaisen, joka on tutkinut ja tarkannut niin

sanotun Ahvenanmaan-kysymyksen historiallista kehitystä, käsittää,

että sillä kysymyksellä on Ruotsille suorastaan elinehdon merkitys.

Se oli myöskin Ruotsin hallituksen ja eduskunnan käsitys vuonna 1915,

ja minä olen vakuutettu että Ruotsin valtiopäivät nytkin ovat samaa

mieltä. Sen nojalla ja yhtäpitävästi sen kanssa, mitä äsken lausuin,

voin vakuuttaa kamarille, että hallitus katsoo velvollisuudekseen

herpoumattomalla tarkkuudella seurata tätä kysymystä eikä tässä

suhteessa enempää kuin muillakaan aloilla tulla laiminlyömään Ruotsin

oikeuksien ja etujen valvomista. Yksityiskohtaisempaa selontekoa

en helposti ymmärrettävistä syistä voi nyt antaa.» Vastauksessaan

välikysyjälle 19 p:nä rajoittui hra Wallenberg viittaamaan tähän

oraakkelimaiseen lausuntoonsa. Mitä nyt oli apua siitä, että hra

Steffen oli varustettu uusilla argumenteilla? Hän puhui korville, jotka

tahtoivat olla kuuroja, jos eivät olisi olleetkaan. Vasemmistossa

katsottiin asia tietenkin nyt loppuunsuoritetuksi, ja oikeiston

johtokin lienee päättänyt, että kukaan ei esiintyisi sen jälkeen

kun välikysyjä oli sanonut sanottavansa ulkoministerin vastauksen

johdosta. Mutta juuri kun professori Steffen oli lopettanut, kuultiin

syvän äänen pyytävän puheenvuoroa. Se oli kuuluisa historioitsija,

professori Harald Hjärne. Istumapaikaltani lehteriltä näin puolueen

päällikön Tryggerin rientävän hänen luokseen ja ojentavan hänelle

paperilappua, joka arvatenkin sisälsi pyynnön, että hän luopuisi

puheenvuorostaan. (Käydessään muutamia päiviä myöhemmin luonani

vahvisti prof. Hjärne olettamukseni oikeaksi.) Mutta vanha poliitikko

ei empinyt, vaan nousi puhujalavalle ja antoi hyvintunnetun ukkosensa

jylistä hämmästyneessä ja kunnioittavasti kuuntelevassa salissa. En

muista enää yksityiskohdittain, mitä hän sanoi. Muistan vain, että

tuntui kuin olisi kuullut ylvästä kaikua niiltä ajoilta, jolloin Ruotsi

sekä halusi että saattoi esiintyä tasa-arvoisena valtana moskovalaista

perivihollista vastaan.

Ahvenanmaan-välikysymyksen negatiivinen tulos oli ankara isku Ruotsin

aktivisteille. He myönsivät sen itse. »Nyt ovat kaikki toiveet

Ruotsissa lopussa», sanoi minulle katkerasti eräs heikäläisten

innokkaimpia. Maisteri Ragnar Numelin, joka muutamia päiviä myöhemmin

kävi ystäviemme luona Uppsalassa, kertoi mielialan heidän keskuudessaan

olleen sangen masentuneen. Mutta oli kuitenkin liikaa väittää,

että »kaikki toiveet ovat lopussa», mikäli sillä tarkoitettiin

tarmokkaampaa esiintymistä Ruotsin puolelta. Asema oli tosin nyt

sellainen, ettei enää voitu ajatella Ruotsin yhtymistä sotaan Saksan

liittolaisena Venäjää vastaan. Mutta tila saattoi muuttua, ja silloin

nähtäisiin, että aktivistien herätystyö ei ollut turhaan tehtyä.

Niin toivoivat he itse ja niin toivoimme me. Mutta lähiaikoina oli

»aktiivinen puolueettomuuspolitiikka» enin, mitä saattoi odottaa.

Tällä hetkellä oli mieliala maassa jokseenkin nyrpeä aktivisteille,

eikä se voinut olla osittain vaikuttamatta meidänkin asemaamme.

Tosin oli meidän propagandamme Ruotsissa, kuten aikaisemmin jo olen

huomauttanut, oikeastaan vain valistustyötä, ja me olimme julkisuudessa

huolellisesti karttaneet esiintymistä pyytämättöminä neuvonantajina.

Mutta poliittisesti toimivan, läheisissä suhteissa saksalaisiin

olevan suomalaisen kolonian pelkkä olemassaolo Ruotsissa sisälsi jo

välillisen kehoituksen noudattamaan aktivistien pyrintöjä. Kun lisäksi

tuli suomalaisten rekryyttien salainen kuljetus Ruotsin kautta ja

siitä johtuneet monet kahnaukset viranomaisten kanssa, ei ole kumma,

että meitä alettiin pitää hyvinkin rasittavina vieraina. Maaliskuun

lopulla kutsuttiin kolme Heldtin toimistossa Tukholmassa työskentelevää

jääkäriä poliisikuulusteluun. Huhtikuun alussa ilmoitettiin meille,

että vain vaivoin oli voitu välttää valtiopäivillä välikysymystä

jonka tarkoituksena oli aikaansaada »erinäisten täällä oleskelevien

suomalaisten» karkoitus maasta. Ensi sijassa mainittiin tällöin Jonas

Castrén.

Uhkaavimmalta näytti kuitenkin asema Ahvenanmaan-välikysymyksen

jälkeen. Vapaamielinen Aftontidningen sisälsi silloin meitä vastaan

suunnatun artikkelin, jonka nimenä oli »Rangaistavaa kiihoitusta».

Samaan aikaan saimme tietää, että Fabritiusta ja minua vastaan

suunniteltiin kostotoimia Ahvenanmaan-agitatsionin vuoksi. Omasta

kohdastani ymmärsin kyllä lähimmän syyn siihen. Telefonipuheluani

Nandor Johanssonille Grisslehamniin oli näet kuunneltu ja minä

olin ollut kyllin varomaton puhumakseni siitä vastauksesta, minkä

ulkoministeri Wallenberg tulisi antamaan Ahvenanmaan-välikysymykseen.

Samoihin aikoihin oli Wallenberg keskustellessaan erään ystävämme

kanssa pahoitellut »nuorsuomalaista agitatsionia». Taas oli Jonas

Castrénin nimi mainittu ennen muita. Mutta mihinkään toimenpiteisiin

meitä vastaan ei kuitenkaan ryhdytty. Meillä oli hallituksessa

mahtavia puoltajia; upseerikunta oli kokonaan meidän puolellamme ja

Tukholman poliisin kanssa olimme mitä parhaissa väleissä. Poliisi

kääntyi usein meidän puoleemme pyytäen apuamme jonkun epäiltävän

henkilön selvillesaamiseksi ja me saatoimme aina luottaa sen apuun

ja suojelukseen esim. mitä tulee kiusallisiin vakoilijoihin.

Tiedettiinhän meidän työskentelevän synnyinmaamme vapauttamiseksi, ja

semmoista tointa täytyi jokaisen ruotsalaisen kunnioittaa, vaikkakaan

he eivät kaikki hyväksyneet meidän valitsemaamme menettelytapaa.

Mitä Ahvenanmaan-agitatsioniin tulee, saatoimme me hyvällä syyllä

huomauttaa, että venäläisten linnoitukset Suomen alueella liikuttavat

meitä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Ei voitu muuta kuin

antaa meidän jatkaa työtämme, vaikkapa se joskus tuottikin Ruotsin

viranomaisille hankaluuksia.

Että sympatiat Suomea kohtaan olivat yleiset ja lämpimät, osoitti

»hädänalaisten suomalaisten» hyväksi huhtikuun 3 päivänä toimeenpannun

iltaman loistava menestys. Sen olivat saaneet aikaan eräät Suomeen

läheisissä suhteissa olevat naiset rouvien Segerstrålen ja Hanna Palmen

johdolla. Puhdas tulo oli 4 200 kruunua. Siitä lähetettiin 2.000

kruunua Lockstedtin pataljoonaan; 700 kruunua annettiin Tukholman

suomalaiselle seurakunnalle ja jäännös jätettiin sille »Työnvälitys- ja

avustuskomitealle», joka nyt muodostettiin, minä esimiehenä, Fabritius

ja H. Zilliacus jäseninä ja R. Numelin sihteerinä ja kassanhoitajana.

* * * * *

Elämä Ruotsin pääkaupungissa sai ennestäänkin perin kirjavaan

sävyynsä uuden vivahteen Henry Fordin kuuluisan »rauhanlähetyskunnan»

saapumisesta tänä keväänä. Muistetaanhan, kuinka tuo amerikkalainen

automobiilitehtailija joulukuussa 1915 astui laivaan loistavana

saattueenaan kaikkia aloja edustavaa intelligenssia ja kokonainen

armeija kirjureita ja konekirjoittajattaria, opettaakseen

epäkäytännölliselle Euroopalle, mitenkä rauha on tehtävä. Itse

Ford palasi Kristianiasta Amerikkaan jättäen apuriensa parhaan

mukaan suoritettavaksi lähetyskunnan tehtävän, jonka tarkoitukseksi

ilmoitettiin »sotamiesten saaminen ylös juoksuhaudoista jouluksi».

Tiedetään myöskin, että tehtävä ei sittenkään ollut ihan niin helppo

kuin aloitteentekijä oli uskonut tai ollut uskovinaan. Lähetyskunnan

pitkät selonteot lukuisat kehoitukset ja hyvää tarkoittavat

rauhanehdotukset otettiin vastaan puolueettomissa maissa osittain

ilmi-ivalla, osittain kylmänkohteliaasti, ja sotaa käyvissä maissa

jätettiin kokonaan huomioonottamatta.

Minä tulin kosketuksiin muutamien Fordin lähetyskunnan jäsenten

kanssa rouva Aino Malmbergin välityksellä, joka sen tulkkina oli

seurannut sitä Amerikasta. Niiden joukossa olivat pääsihteeri Lochner,

englantilainen pappi Aked, jonka oli täytynyt paeta Amerikkaan

buurisodan paheksumisen johdosta, kirjailija ja kansantajuisfilosofi

John D. Barry y.m. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän tunnettua

amerikkalaista idealisti-tyyppiä: kunniallisia, oikeamielisiä ja

rakastettavia ihmisiä, joilla oli vain se vika, että olivat suuria

lapsia. Naiivissa uskossaan he luulivat noin vain voivansa ratkaista

ongelmia, joita vanhan maailman suurimmat nerot olivat turhaan

aprikoineet. Totuuksia, jotka Euroopassa jo kauan olivat olleet joka

miehen tietoisuudessa tai jotka jo vanhentuneina oli pantu syrjään,

esittivät he kaunopuheisesti omina mullistavina keksintöinään.

Grand Hotelissa oli sarja huoneita vuokrattu lähetyskuntaa varten,

ja siellä oli parin kuukauden aikana innokasta puuhailua, johon otti

osaa edustajia jos jostakin kansakunnasta. Kaikessa oli tietenkin

aitoamerikkalaista reklaamia. Ajatellen, että tämä omituinen

rauhanpuuha kukaties voisi olla jollakin tavoin käytettävissä

Suomen etujen palvelukseen, ylläpidin hyvinkin vilkasta yhteyttä

mainittujen herrojen kanssa. Vaimoni ja minä kutsuimme heitä naisineen

päivällisille luoksemme ja teimme heidät tuttaviksi muutamien

meikäläisten ja vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa. Mutta minä

petyin pahasti toivossani, että lähetyskunta edes jollakin tavoin

ottaisi Suomen asiaa ajaakseen. Sen kehoituksessa sotaakäyville ei

Suomea mainittu sanallakaan, »koska», kuten Mr. Aked minulle sanoi,

»Suomi ei ole sotaan sekaantunut» (!). Komiteassa siitä keskusteltaessa

olivat muutamat ruotsalaiset — m.m. ystävämme pormestari Lindhagen

— sekä norjalaiset ja sveitsiläiset äänestäneet Suomen puolesta,

tanskalaiset, hollantilaiset ja pari ruotsalaista sitä vastaan.

Esitelmään, joka professori Erichin oli määrä pitää lähetyskunnan

jäsenille, ei syystä tai toisesta saatukaan tilaisuutta.

* * * * *

Toisella kansainvälisellä yrityksellä, joka tähän aikaan pantiin alulle

Tukholmassa, oli sitä vastoin jonkin verran merkitystä maallemme.

Tarkoitan »Venäjän sorrettujen kansojen liittoa» (Liga der Fremdvölker

Russlands — The Subject Races League of Russia).

Liiton alkuunpanija oli eräs balttilais-liettualainen tilanomistaja,

paroni Friedrich von der Ropp, joka oli naimisissa saksattaren

kanssa ja nyt asui Berliinissä, senjälkeen kun ensin venäläiset

ja sitten saksalaiset olivat raastaneet hänen tilansa Liettuassa.

Hän oli tietorikas ja hienostisivistynyt mies, joka laajoilla

matkoillaan oli oppinut katselemaan oloja toiselta ja vapaammalta

kannalta kuin mikä hänen balttilaisille maanmiehilleen yleensä on

tunnusomaista. Saksan valtakunnan pääkaupungissa hän oli hankkinut

itselleen arvossapidetyn aseman poliitikkona ja tullut läheisiin

suhteisiin niin vaikutusvaltaisten henkilöiden kuin alivaltiosihteeri

Zimmermannin, ruhtinas von Wedelin, Hampurin pankkiirin Max Warburgin

ja kenraali Ludendorffin kanssa. Hän oli keksinyt ajatuksen koettaa

aikaansaada kaikkien Venäjän alaisten ja sortamien ei-venäläisten

kansallisuuksien edustajain vetoomus sivistyneeseen maailmaan ja

saanut Saksan ulkoministeriön suostumuksen suunnitelmaansa. Oli

näet selvää, että tällainen suostumus oli aivan välttämätöntä, kun

useimmat kyseenalaisista kansoista tai joka tapauksessa ne ryhmät

niiden keskuudessa, joiden puoleen tuli kääntyä, toivoivat Saksan apua

vapautuakseen.

Suomalaisten yhtymistä yritykseen pidettiin erikoisen tärkeänä.

Wetterhoff oli kuitenkin asettunut torjuvalle kannalle samoinkuin nekin

valtuuskunnan jäsenet, jotka siihen aikaan oleskelivat Berliinissä.

Mutta von der Ropp tahtoi välttämättä saada meidät mukaan ja matkusti

sen vuoksi huhtikuussa Tukholmaan. Täällä hän kääntyi ensin Konni

Zilliacuksen puoleen, joka heti innostui aatteeseen. Sehän oli

kuin Zilliacuksen omien vuosiin 1904—1906 palautuvien pyrkimysten

suoranaista jatkoa. Minä olin aikaisemmin saanut tiedon suunnitelmasta

Saksan lähetystön kautta ja esittänyt asian valtuuskunnassa, joka

kuitenkin oli pannut sen pöydälle. Huhtikuun 11 p:nä selitti paroni von

der Ropp suunnitelmaansa valtuuskunnalle, jossa olivat läsnä myöskin

Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Meitä ei aluksi oikeastaan viehättänyt

ajatus esiintyä yhteisesti balttilaisten, puolalaisten, ukrainalaisten,

georgialaisten y.m. kanssa, Suomella kun vanhastaan oli ollut ja

edelleen oli aivan toinen ja itsenäisempi asema Venäjän valtakunnassa

kuin näillä. Mutta paroni von der Roppin onnistui kuitenkin

haihduttaa meidän epäröintimme. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiimme

se, että Saksan ulkoministeriö, nimenomaankin erikoissuosijamme

alivaltiosihteeri Zimmermann, toivoi yhdyntäämme yritykseen. Niinpä

päätettiin periaatteessa, että pari meistä allekirjoittaisi vetoomuksen.

Toukokuun alussa palasi von der Ropp Tukholmaan mukanaan valmis

toimintasuunnitelma. Vetoomus lähetettäisiin sähköteitse Tukholmasta

presidentti Wilsonille, »suurimman puolueettoman kansan ja ihmisyyden

ja oikeuden etevimmän sodanaikaisen esitaistelijan päämiehelle.» Teksti

ei oikein miellyttänyt meitä. Sen »Auttakaa meitä! Pelastakaa meidät

tuhosta!» tuntui meistä tekevän adressin liian melodramaattiseksi.

Mutta von der Ropp oli sitä mieltä, että juuri se muoto tekisi

suurimman vaikutuksen Amerikassa. Eikä sanamuotoa sitäpaitsi enää voitu

muuttaa. Adressin allekirjoittajiksi Suomen puolelta valittiin Konni

Zilliacus ja Samuli Sario. Suomea koskevat rivit olivat seuraavat:

»Me suomalaiset syytämme Venäjän hallitusta juhlallisessa muodossa

vahvistetun valtiosääntömme maahan tallaamisesta. Venäläisillä

lakisäännöksillä, joilla ei Suomessa ole mitään lainvoimaa, on Suomen

oikeutta loukattu. Venäläiset vallanpitäjät pyrkivät riistämään

valtiollisen autonomiamme, hävittämään oikeusjärjestyksemme, riistämään

valtiopäiviltä kaiken vaikutusvallan julkiseen elämään. Tätä ohjelmaa

toteutetaan järkähtämättömän johdonmukaisesti, kotimaiset kielet

syrjäytetään, hallinnon säännöllistä hoitoa häiritään jatkuvasti,

perustuslaille uskolliset tuomarit ja virkamiehet teljetään venäläisiin

vankiloihin tai viedään Siperiaan. Semmoiset ovat seuraukset siitä,

että Venäjä on rikkonut meille antamansa lupaukset.»

Adressin allekirjoittivat suomalaisten, saksalais-balttilaisten,

lättiläisten, liettualaisten, puolalaisten, Venäjän juutalaisten,

ukrainalaisten, Venäjän muhamettilaisten ja georgialaisten edustajat.

Myöhemmin yhtyivät siihen vielä valkovenäläisen kansallisuuden

edustajat. Sitävastoin ei onnistuttu löytämään sopivia edustajia

virolaisten puolesta. Kesküla, jonka puoleen käännyin Tukholmassa,

kieltäytyi itsepintaisesti. Hänen pääperusteiltaan oli, etteivät

virolaiset voineet toimia yhdessä balttilais-saksalaisten kanssa.

Mutta ilman virolaisiakin oli vastalausujakansallisuuksien luettelo

kylläkin pitkä ja allekirjoittajien joukossa monta varsin tunnettua

nimeä. Niinpä esim. oli toinen puolalaisten allekirjoittaja,

valtioneuvos Lempicki, Venäjän valtakunnanduuman jäsen ja toinen,

Waclaw Sieroszewski, oli arvossa pidetty poliitikko, joka kuului siihen

puolueryhmään, joka julkisesti vaati Puolan itsenäisyyttä.

Toukokuun 9 p:nä minä lähetin sähkösanoman Wilsonille.

Sähkösanomatoimistossa oltiin ilmeisesti ällistyneitä, mutta ei

kuitenkaan voitu kieltäytyä vastaanottamasta sitä, vaikka epäiltiin,

että Englannin sotasensuuri ei päästäisi sitä läpi. Sähkösanoma

oli aika kallis: maksoi 2 305 kruunua 55 äyriä. Samana päivänä

lähetettiin adressi painettuna ruotsiksi tai tanskaksi noin 100

ruotsalaiselle, 50 tanskalaiselle ja 50 norjalaiselle sanomalehdelle.

Sitä seurasi toimituksille osoitettu kiertokirje, jonka alla oli

nimet Michel Lempicki, Samuli Sario. Sitäpaitsi lähetettiin adressi

Skandinaaviaan useille eteville henkilöille. Englantilainen teksti,

niinikään painettuna, jätettiin amerikkalaiselle kirjeenvaihtajalle

Mr. Smallille, joka sähkötti sen sisällyksen lyhennetyssä muodossa

»Associated Pressille», Amerikan lähetystölle (toimitettavaksi

Yhdysvaltain lähettiläälle Pietariin) ja englantilaiselle Mr.

Longille. Postissa lähetin adressin useille henkilöille Englantiin,

m.m. erinäisille parlamentinjäsenille. On kuitenkin sangen

epätietoista, tulivatko kirjeet perille. Mr. Long puolestaan selitti,

että on aivan toivotonta sähköttää adressia englantilaisille

sanomalehdille. Saksalaisen ja ranskalaisen tekstin levittämisen

Saksaan, Itävalta-Unkariin, Sveitsiin, Hollantiin ja Ranskaan hoiti

von der Ropp. Minkä vaikutuksen sitten tämä mielenilmaisu teki?

Kun sähkösanoma lähetettiin, epäili moni, saapuisiko se lainkaan

presidentti Wilsonille. Ruotsin lennätinlaitos ei ottanut hankkiakseen

pyytämääni vastaanottotodistusta. Sanottiin, että sellaisia todistuksia

ei enää anneta Englannista eikä Amerikasta. Myöhemmin saimme sentään

virallisen vahvistuksen siitä, että sähkösanoma oli tullut perille

ja että presidentti oli sen lukenut. Yhdysvaltain Pietarissa oleva

lähettiläs ilmoitutti näet meille, että presidentti oli saanut adressin

ja vakavasti harkinnut sen sisällystä. Lähettiläs oli sitäpaitsi saanut

tehtäväkseen ylläpitää yhteyttä Liiton kanssa ja seurata sen toimintaa

koskevia asioita. Amerikan sanomalehdet lienevät sangen yleisesti

julkaisseet adressin. Muun muassa sain minäkin Yhdysvalloissa olevilta

maanmiehiltä kirjeitä, että he olivat sen lukeneet Amerikan lehdistä.

Miten sitä siellä arvosteltiin, en sitävastoin tiedä.

Keskusvalloissa otettiin adressi tietenkin vastaan suurella

mielihyvällä. Euroopan puolueettomissa maissa oli vaikutelma

vaihteleva. Joka tapauksessa herätti aloite suurta huomiota. Olen

merkinnyt muistiin, että 37 vanhoillista, 11 vapaamielistä ja 3

sosialidemokraattista lehteä painatti adressin kokonaisuudessaan,

26 vanhoillista, 13 vapaamielistä, 6 sosialidemokraattista ja 3

riippumatonta sanomalehteä julkaisi siitä pitempiä tai lyhempiä

selostuksia. Vähemmän huomiota herätti asia Tanskassa ja Norjassa.

Tohtori Ivar Berendsenin avulla saatiin erinäisissä Kööpenhaminan

sanomalehdissä adressi julkaistuksi. Oikeistolehdet ja moni

vapaamielinen lehti liittivät siihen hyväksyviä, jopa muutamat

innostuneitakin kirjoituksia. Mutta Socialdemokraten antoi Tukholmassa

vasta-iskun. Herra Branting vainusi heti saksalaisten juonia eikä

malttanut olla puhumatta saksalaisista rahoista ja asettamatta

mielenilmausta yhteyteen — Ruotsin aktivismin kanssa.

Samassa Socialdemokratenin numerossa oli julkaistu Puolan

sosialidemokraattiselta taholta pantu vastalause. Sen pääpontena

oli, että koko adressi itse asiassa sisälsi vain separatismia. Siinä

oli lähettäjä, joka oli merkinnyt nimekseen Stalan, oikeammassa kuin

aavistikaan. Että adressi oli Saksalle edullinen, kuten hän huomautti,

sitä ei kukaan voinut kieltää, kun se oli kohdistettu juuri Saksan

vihollista, Venäjää vastaan. Kun herra Stalanin vastalauseessa lisäksi

sanottiin, että presidentti Wilson kesken sodan riehuntaa tuskin voisi

mitään asiaan vaikuttaa, niin oli sekin ihan oikeaan osattu. Adressihan

oli poliittinen mielenosoitus ja yritys kiinnittää maailman huomiota

sorrettujen kansojen hätätilaan ja heidän vapautumispyrkimyksiinsä.

Että ympärysvalloissa adressi jätettiin kokonaan huomioonottamatta tai

leimattiin vain saksalaiseksi propagandaksi, sitä ei tarvinne mainita.

Luulen kuitenkin, että ne kiistämättömät tosiasiat, joita adressi

sisälsi, sentään tekivät jonkin verran kiusallisen vaikutuksen niihin

ympärysliiton ystäviin, jotka sen lukivat. Ainakin moni ruotsalaisista

liberaaleista tuttavistani lausui sen. Olihan todellisuudessa

kiusallista läntisille ympärysliittolaisille, jotka sanoivat

taistelevansa vapauden, ihmisyyden ja pienten kansojen oikeuden

puolesta, nähdä osoitettavan, kuinka heidän itäinen liittolaisensa

sovellutti näitä kauniita periaatteita niihin kansoihin, jotka

onnettomuudekseen olivat joutuneet sen vallan alle.

Venäjällä oltiin tietenkin raivostuneita. Muun muassa sisälsi Novoje

Vremja toukokuun 23 päivänä Wilsonille lähetettyä sähkösanomaa

koskevan artikkelin, jossa huomautettiin, että sen allekirjoittajina

suomalaiset »tietenkin esiintyvät etumaisina», »vanhan terroristin

ja svedomanin Konni Zilliacuksen ja fennomanisen valtiopäivämiehen

Sarion» edustamina. Adressi — lausui tuo venäläinen Suomen-syöjä — on

vain saksalaisen propagandan ilmauksia, joilla koetetaan »henkilöiden

avulla, jotka kuuluvat ei-venäläisiin kansallisuuksiin — suomalaiset

etunenässä — kylvää eripuraisuutta Venäjän ja sen liittolaisten välille

ja johtaa presidentti Wilsonia harhaan».

Wilsonille lähetetty sähkösanoma oli tarkoitettu olemaan vain

uuden Liiton ensi askeleena. Sen ohjelma ja järjestö on määritelty

seuraavalla tavalla eräässä senaikaisessa asiakirjassa.