Vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich matkustivat lokakuun
9 p:nä Berliiniin päättämään diplomaattista tehtäväänsä. Heidän
toimintansa siellä oli epäilemättä omiaan suuressa määrin antamaan
Saksan hallitukselle oikean käsityksen Suomen oloista ja vahvistamaan
sen luottamusta vapausliikkeeseemme. Molemmat emissariot kävivät m.m.
valtakunnankanslerin ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri Zimmermannin
luona. Mutta mitään varmoja vakuutuksia Saksan aikomuksista Suomen
suhteen sen lisäksi, mitä Wetterhoffille oli ilmoitettu, he
eivät voineet saada. Todettiin jälleen, että saksalaiset olivat
kohtalokkaalla tavalla kytkeneet ajatuksen Suomenretkestä Ruotsin
sotaanyhtymisen toivoon. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja professori
Erich loppukuulla palasivat Tukholmaan, saattoivat he senvuoksi
ainoastaan ilmoittaa meille yleisenä käsityksenään, että nykyjään oli
vain kaksi mahdollisuutta: toivoa Ruotsin »mukaantuloa» ja koettaa
saada mahdollisimman paljon väkeä Lockstedtin-pataljoonaamme.
Olin ollut siinä toivossa, että Helsingin-emissarioiden käynti
Berliinissä johtaisi Wetterhoffin ja hänen, toimistonsa suhteen
vallitsevien epäselvien välien selvittämiseen ja siten Saksassa
suoritettavan työn sangen tarpeelliseen vakaannuttamiseen. Wetterhoffin
asema oli itse asiassa jokseenkin epäselvä eikä lainkaan niin turvattu
kuin hänen elokuussa saavuttamansa loistavan menestyksen jälkeen olisi
luullut. Lockstedtin-pataljoonan asioita hoiti nyttemmin suurimmaksi
osaksi saksalainen sotilastoimisto sen komentajan majuri Bayerin ja
tämän alaisten johdolla, joiden joukossa tosin oli useita meikäläisiä
jääkäreitä. Tämän ohella säilytettiin Wetterhoffin alkuperäinen
toimisto etupäässä poliittisia tehtäviä varten, mutta se oli joutunut
yhä suuremmassa määrässä riippuvaksi Saksan viranomaisista.[26]
Toimiston rahoitti ulkoministeriö, jonka ynnä yleisesikunnan
poliittisen osaston tarpeita sen oli tyydytettävä. Jo syyskuun alussa
oli Wetterhoff saanut käskyn olla ryhtymättä mihinkään yleisesikunnalle
siitä ennakolta ilmoittamatta. Tämä ei aluksi tuottanut suurtakaan
haittaa, niin kauan kuin Wetterhoff oli tekemisissä Suomelle ja hänelle
mieskohtaisesti erittäin suopean eversti von Zimmermannin kanssa, joka
oli »Fremde Heere»-osaston päällikkönä yleisesikunnassa. Hankalammaksi
kävi suhde sen jälkeen, kun tämä osasto oli lakkautettu ja Suomen
asiain käsittely siirtynyt n.s. operatsioni-osastolle, jonka päällikkö
oli kenraalimajuri von Lenski. Saksan sotilasviranomaiset pyrkivät
ilmeisesti yhä enemmän rajoittamaan Wetterhoffin toimintavapautta.
Se oli myöskin majuri Bayerin edun mukaista, hänen kunnianhimonaan
kun oli esiintyä Suomen vapausliikkeen johtajana. Tämä ei saattanut
olla ennemmin tai myöhemmin johtamatta valtuuskahnauksiin hänen ja
Wetterhoffin välillä.
Oli kuitenkin ilmeistä, että meidän asiamme ehdottomasti vaati
suomalaisten miesten johtaman järjestön olemassaoloa Berliinissä. Eikä
vain valtiollisen propagandatyön vuoksi, vaan myös jääkäripataljoonan
etujen valvomiseksi. Wetterhoffin toimistolla siis oli hyvin
tärkeä tehtävä, mutta sen työtehoa vähensi melkoisesti sen kasvava
riippuvaisuus Saksan viranomaisista. Toimisto ei edes laadittaessa
jääkäripataljoonan toimeenpanon ohjesääntöjä ilmeisesti ollut voinut
riittävässä määrässä niihin vaikuttaa siitä päättäen, että näissä
ohjesäännöissä oli useita kohtia, jotka meidän kannaltamme olivat
epätyydyttäviä. Niinpä esim. oli elokuun 31 p:nä annettuun käskyyn
pantu määräys, että niiden, jotka pataljoonaan liittyvät, oli
palvelukseen astuessaan sitouduttava »kaikin voimin ja kaikkialla
palvelemaan Saksan valtakuntaa».[27] Rekryyttien velvollisuus sitoutua
tähän kädenlyönnillä oli arveluttavassa ristiriidassa yrityksen
perusaatteen kanssa, kun Saksan sodanjohto siten sai muodollisen
oikeuden käyttää pataljoonaa muihinkin tarkoituksiin kuin Suomen
vapauttamiseen. Tukholman-komitea ei heti saanut tietoa tästä
ohjesääntöjen kohdasta, ja siitä oli seurauksena, että myöskin A.K.
ja »värvääjät» Suomessa aluksi olivat siitä tietämättömiä. Tämä
väärinkäsitys aiheutti, kuten tunnettua, sittemmin ikäviä selkkauksia
sekä pataljoonan keskuudessa että sen ulkopuolella. Saksalaiselta
taholta selitettiin, että sitoumus oli vain merkityksetön muoto, ja
todellisuudessa osoittikin käytäntö, että saksalaiset ylimalkaan —
lukuunottamatta muutamia ikäviä poikkeuksia yksityisissä tapauksissa —
lojaalisti pitivät joukon varsinaisen päämäärän mielessänsä. Sitäpaitsi
on epäiltävää, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista aikaansaada
muutosta tässä tai muissa tämänlaatuisissa kohdin vaikkapa meillä
ohjesääntöjen laatimisen aikana olisi ollut riippumattomampi ja
paremmin valtuutettu edustus Berliinissä. Koko asiahan sai väkisinkin
saksalaisen sotilasasian luonteen. Mutta ohjesääntöjä sovellettaessa
ja sittemmin joukon käyttämisen tullessa kysymykseen voitaisiin meidän
puoleltamme kuitenkin tuntuvasti vaikuttaa saksalaisten menettelyyn, ja
sitä varten oli Berliinissä sijaitsevan edustuksemme vahvistaminen mitä
tärkeintä.
Kysymyksen paras ratkaisu olisi epäilemättä ollut Wetterhoffin
toimiston muodostaminen saksalaisista rahallisesti ja järjestöllisesti
riippumattomaksi ja Helsingissä sijaitsevan keskusjohdon alaisena
toimivaksi laitokseksi. Tämä oli siihen aikaan valitettavasti tuskin
mahdollista, kun järjestöllämme ei ollut riittäviä rahavaroja
käytettävänään. Myöskin Tukholman-komitean täytyi tähän aikaan
työskennellä ilman kotimaasta tulevaa rahallista kannatusta. Kaikki
rahavarat, mitä Suomessa voitiin koota, täytyi varata rekryyttien
hankintaan. Näin ollen ei toistaiseksi ollut muuta neuvoa kuin antaa
Wetterhoffille ja hänen toimistolleen mahdollisimman suurta moraalista
kannatusta, kunnes tuonnempana asia voitaisiin järjestää paremmalle
kannalle. Näin katsoimme me Tukholmassa asiaa ja huolimatta siitä
vastakkaisesta käsityksestä, jonka vapaaherra von Bonsdorff oli
lausunut, toivoimme kuitenkin sekä hänen että prof. Erichin yhtyvän
meidän mielipiteeseemme, kun he olisivat Berliinissä saattaneet tulla
vakuutetuiksi Wetterhoffin toiminnan hyvistä tuloksista. Jo huhtikuussa
oli maisten Kai Donner, joka silloin kävi Berliinissä palattuaan
Suomeen saattanut todistaa, että meidän asioitamme Saksassa hoidettiin
kiitettävällä tavalla. Sitä parempi täytyi vaikutelman nyt olla,
ajattelimme, kun merkitseviä tuloksia oli saavutettu.
Emmekä oikeastaan kokonaan toiveissamme pettyneetkään. Molemmat
emissariot kohtasivat Berliinissä Wetterhoffin ja toht. Sundwallin
kaikessa ystävyydessä ja antoivat täyden tunnustuksensa sille, mitä
tähän saakka oli tehty. Wetterhoff oli myöskin valmistanut heidän
käyntejänsä erinäisten huomattavien henkilöiden luona ja koko sen
ajan, minkä he olivat Saksan pääkaupungissa, tuntuvat heidän ja
hänen toimistonsa välit olleen täysin nuhteettomat. Mutta siinä
oli myöskin kaikki. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja prof. Erich
palasivat Tukholmaan, oli asema entisellään: Wetterhoffia ei oltu
»desavueerattu», mutta häntä ei ollut myöskään saksalaisille nimenomaan
tunnustettu järjestön edustajaksi eikä hänen toimistoansa meidän
järjestömme elimelliseksi osaksi.
Wetterhoff oli itse luullakseni osittain syypäänä tähän kielteiseen
tulokseen. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli kohdannut vapaaherra
von Bonsdorffin ja prof. Erichin, matkusti hän Berliinistä, ensin
Kieliin ja Lyypekkiin ja sieltä Tukholmaan. Preussin prinssi Heinrich
oli näet kutsunut hänet Kieliin ja kauppakamarin puheenjohtaja
konsuli Dimpler Lyypekkiin antamaan tietoja Suomen oloista ja meidän
vapausliikkeestämme. Itse sanoo Wetterhoff siitä päiväkirjassaan:
»Kun tiesin, että tyydyttävää yhteistyötä heidän (von Bonsdorffin
ja Erichin) kanssaan ei käynyt edes ajatteleminen, olin järjestänyt
niin, että kutsu prinssi Heinrichin luo tuli samanaikaisesti heidän
käyntinsä kanssa.» Tämä menettely oli taktillinen virhe. Tilanne
oli Wetterhoffille epäilemättä epämiellyttävä, mutta hän olisi
varmaan menetellyt viisaammin, jos olisi pysynyt paikallaan silläkin
uhalla, että »tyydyttävää yhteistyötä» ei saataisi aikaan. Hänen
poistumisensa Berliinistä juuri kun kaksi meidän keskuskomiteamme
jäsentä oleskeli kaupungissa diplomaattisilla asioilla — olkoonkin,
että hänen matkaansa saattoi perustella kutsulla keisari Wilhelmin
veljen ja Saksan laivaston ylipäällikön luokse — ei ole voinut tehdä
edullista vaikutusta asianomaisiin saksalaisiin. Toiselta puolen en
rohkene väittää, että jonkinlainen _modus vivendi_ olisi aikaansaatu,
mitä tulee Berliinin-toimiston suhteeseen järjestöömme, jollei
Wetterhoff olisi paikalta poistunut. Vapaaherra von Bonsdorffin käsitys
Wetterhoffin sopimattomuudesta ei ollut hevin horjutettavissa.
Mutta jätän tämän ikävän aineen, jota en ole voinut olla koskettamatta
yhtenäisyyden vuoksi, palatakseni sen sijaan omakohtaisiin kokemuksiini
Tukholmassa.
Tukholman-komitean toimintaa koskevat muistiinpanoni käyvät tästä
ajankohdasta alkaen jokseenkin yksitoikkoisiksi. Aina vain yhtä ja
samaa: Suomesta yhä runsaammin saapuvien rekryyttien kuljetuksesta
johtuvia hankaluuksia, tämän kuljetuksen aiheuttamia selkkauksia
Ruotsin viranomaisten kanssa, neuvotteluja Ruotsin aktivistien
kanssa, kirjoituksia Ruotsin ja nyt myöskin Saksan sanomalehtiin ja
aikakauskirjoihin Suomesta, raportteja venäläisten linnoitustöistä
Ahvenanmaalla ja uutisia niistä Ruotsin lehtiin, päivällisiä ja
vierailuja ruotsalaisten ystävien luona ja niihin kuuluvia poliittisia
keskusteluja j.n.e.
Pari tällaista tilaisuutta on erikoisesti jäänyt mieleeni. Niinpä
esim. muudan monista miellyttävistä päivälliskutsuista etevän
valtio-oikeudentuntijan, professori Pontus Fahlbeckin luona. Professori
Fahlbeck oli naimisissa suomalaissyntyisen vapaaherratar Alice von
Willebrandin kanssa, joten hän jo senvuoksi oli kiinnostunut maamme
kohtaloon. Ennen kaikkea saattoi kuitenkin hänen oma poliittinen
katsomuksensa hänet antamaan täyden sympatiansa suomalaisen nuorison
rohkealle yritykselle, jota useimmat hänen ystävänsä Suomessa samoin
kuin useimmat hänen ruotsalaiset maanmiehensä pitivät mielettömänä
seikkailuna. Kauniiseen kotiinsa Djursholmiin keräsivät professori ja
rouva Fahlbeck usein ympärilleen suomalaisia ja ruotsalaisia ystäviä,
jotka ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, ja säännöllisesti tapasi
tällöin kutsuttujen joukossa jonkun poliittisen henkilön, josta meille
saattoi olla hyötyä.
Siinä tilaisuudessa, jota tässä tarkoitan, oli Vossische Zeitungin
tunnettu kirjeenvaihtaja toht. Behrmann seuran keskustana. Hän oli
suurtyylinen sanomalehtimies. Jollakin selittämättömällä tavalla
ylläpiti hän läheistä yhteyttä Venäjän johtavien piirien kanssa ja
saattoi tarjota lehtensä lukijoille niin yksityiskohtaisia uutisia
sikäläisestä asemasta, että ne hämmästyttivät maailmaa, olletikin kun
ne tavallisesti osoittautuivat paikkansapitäviksi. Mutta merkillistä
oli, kuinka vähän hän siitä huolimatta tiesi Suomesta. Ja kun hän
sitten sai kuulla meidän poliittisista pyrkimyksistämme, oli hänen
loppuarvostelunsa mahtipontinen: »Suomi nukkuu. Teidän on pidettävä
enemmän ääntä itsestänne.» Ja auttaakseen meitä siinä luvallisessa
asiassa hän tarjosi mahtavan lehtensä palstat meidän käytettäväksemme.
Mikäs sen edullisempaa oli? Kiireesti kirjoitin artikkelin Behrmannia
varten ja annoin hänelle sitäpaitsi »promemorian» jonka Erich juuri
oli saanut valmiiksi ja jota oli tarkoitus käyttää Saksassa. Tein sen
yksissä neuvoin vapaaherra von Bonsdorffin kanssa, joka myöskin oli
ollut kutsuttujen joukossa Fahlbeckin päivällisillä. (Tämä tapahtui
paria päivää ennen von Bonsdorffin ja Erichin matkaa Berliiniin.)
Mutta kuka kuvaa hämmästystäni ja säikähdystäni, kun viikkoa myöhemmin
sain Behrmannilta kohteliaan kirjeen ynnä Vossische Zeitungin numeron,
jossa oli painettuna — ei minun artikkeliani, vaan Erichin promemoria
kokonaisuudessaan! Tuolle vietävälle sanomalehtimiehelle oli asiakirja,
jonka hän oli saanut luettavakseen eikä julkaistavaksi, _gefundenes
Fressen_, ja ilman muuta hän oli painattanut sen lehteensä huomiota
herättävänä todistuksena siitä, että Suomi ei »nukkunut»! Ja kuitenkin
oli Erichin kirjoituksessa sellaisia kohtia, jotka kyllä soveltuivat
Saksan valtakunnankanslerin ja valtiosihteeri Zimmermannin, mutta eivät
suuren yleisön luettavaksi. Minun onnistui aikaansaada, että Behrmannin
kirjoitusta ei mainittu Ruotsin sanomalehdistössä, mutta tapaus oli
kuitenkin kiusallinen. Ennen kaikkea oli Erich epätoivoissaan, kun
hän Berliinissä sai lukea ainakin osalta salaiseksi tarkoitetun
esityksensä, jonka hän oli laatinut Saksan valtiomiehiä varten, sanasta
sanaan painettuna suuressa Berliinin lehdessä. Pohjimmaltaan ei vahinko
sentään ollut niin hirvittävän suuri. Mutta minä olin saanut uuden
muistutuksen siitä, että sanomalehtimiehet ovat vaarallista väkeä.
Aivan toisenlainen oli se päivällisseura, jonka eräänä päivänä
lokakuun lopulla tapasin pormestari Lindhagenin luona. Siellä nähtiin
rinnakkain useita Ruotsin vapaamielisiä johtajia, kolme liettualaista
politiikkoa, jotka vakuuttivat minulle, että voimme katsoa varmaksi,
että Venäjällä sodan jälkeen alkaa ensiluokkainen vallankumous, sekä
vihdoin — ranskalainen poliittinen asiamies André Waltz, elsassilainen
sosialisti ja Ranskan propagandan johtaja Ruotsissa tähän aikaan. Minun
on tunnustettava, että en ollut kovinkaan hyvilläni arvatessani, että
tuo ovela herra, jonka puuhista Tukholmassa olin kuullut ruotsalaisten
aktivistiystävieni kertovan yhtä ja toista, alkaisi asioitamme
udella. Waltz piti minua tervetulleena saaliina ja syöksyi kimppuuni
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Turhaan koetin torjua hyökkäystä
hänelle kiusallisilla kysymyksillä Elsassin kansallisuusoloista...
Saksalaisniminen ranskalainen patriootti innostui tosin vilkkaasti
ja hiukan kiihkeästikin selittämään, että Elsassin saksalaiset muka
ovat hyviä ranskalaisia, mutta tointui pian ja ryhtyi rynnäkköönsä.
Hän alkoi puhua Suomesta ilmaisten mitä suurinta sympatiaa
vapauspyrkimyksiämme kohtaan. Tuli kysymys Venäjän puolueista ja niiden
suhteesta Suomeen, ja sitten tuli se kysymys, jota olin muodossa tai
toisessa odottanut.
»Minkä luulette», kysyi Waltz huolestunut ilme valkoverisillä
germanilaisilla kasvoillaan, »minkä luulette olevan syynä siihen,
että Venäjän vapaamieliset ovat niin laimeita Suomea kohtaan? Ettekö
luule varsin hyvin tiedettävän, että joukko suomalaisia nuorukaisia on
Saksassa saamassa sotilaskoulutusta?»
En muista, mitä vastasin kysymykseen, ja se saattaakin olla
yhdentekevä. Paljon ei Waltz kostunut, jos en minäkään, nyt
seuranneesta keskustelusta, mikä politiikka olisi Suomelle edullisin.
Mitä ympärysliiton ystävät nyt siitä ajattelivat, ei ollut meille
juuri uutta. Olen merkinnyt keskustelusta muistiin ainoastaan, että
Waltz koetti vakuuttaa minulle, että Suomen liittyminen Saksan
puolelle on vaarallista uhkapeliä, kun saksalaisten lopullinen tappio
sodassa on varma. Ilmeisesti oli ranskalaisen agentin päätarkoituksena
antaa minun huomata, että meidän yhteytemme saksalaisten kanssa
ei ollut mikään salaisuus hänelle, saatikka sitten venäläisille.
Mutta sekään ei meille ollut uutta. Jo syyskuun puolivälissä olimme
saaneet tietää, että herra Korevo oli lähetetty Pietarista Tukholmaan
ottamaan selkoa saksalais-suomalaisesta järjestöstä. Tämän ei liene
ollut edes erikoisen vaikeaa saada jotakin vihiä »Saksan-retkestä»,
joka tähän aikaan oli jokseenkin yleisesti tunnettu Ruotsissa,
varsinkin sen jälkeen, kun Ruotsin rautatiet olivat alkaneet kuljettaa
vaunulastittain suomalaisia maalaisia ja työmiehiä Trälleborgiin. Ja
minkä Korevo tiesi, sen tiesi myöskin Waltz. Mutta kuinka tarkoin
tunsivat venäläiset yrityksemme yksityiskohtia? Ja ennen kaikkea,
mitä nimiä heillä oli tiedossaan? Oli jokseenkin yhdentekevää, jos he
saattoivat mainita Castrénin, Fabritiuksen ja minun auttamattomasti
kompromettoidut nimet, mutta pahempi oli, jos heillä oli tietoa
vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin matkasta Berliiniin.
Yhtä paha, jos he olivat saaneet käsiinsä luetteloita Lockstedtin
nuorukaisista. Aivan äskettäin olimme saaneet tiedon, että
santarmistolla Suomessa oli luettelo kahdestatoista L.L:läisestä.
Luettelossa ei onneksi ollut ketään niistä jääkäreistä, jotka oli
lähetetty Suomeen värväämään tai muissa tehtävissä, mutta se hetki
saattoi pian tulla, jolloin päästiin Suomessa olevan salaisen järjestön
perille.
Tähän aikaan oli värväyskoneisto ja etappitiet Suomessa saatu
kuntoon ja ne toimivat nyt erinomaisesti monia kuukausia eteenpäin.
Syyskuussa saapui leirille 88 uutta rekryyttiä, lokakuussa 168,
marraskuussa 252, joulukuussa 260, tammikuussa 234, helmikuussa 289 ja
maaliskuussa 201. Sen jälkeen ehtyi tulo silloin kovennetun valvonnan
johdosta. Mutta on kerrassaan ihme, että värväys ja kuljetus rajan
yli oli voinut jatkua niin kauan aikana, jolloin Helsingissä olevan
keskusjärjestönkin jäsenten täytyi työskennellä alituisessa ilmitulon
ja vangitsemisen vaarassa. Meillä Tukholmassa ei ehkä ollut oikein
selvää käsitystä työn uskomattomista vaikeuksista, kun kärsimättöminä
laskimme yhteen Malmön kautta kulkeneiden rekryyttien päivittäistä
lukumäärää. Kaikkein vähimmän oli majuri Bayerilla siitä minkäänlaista
aavistusta, hän kun murisi, että värväys käy hitaasti ja suunnitteli
mielessään 10 000 miehen suuruisen suomalaisen armeijan muodostamista.
Saadakseen asian käymään ripeämmin keksi majuri värväyksen toimeenpanon
Saksan vankileireihin suljettujen suomalaisten keskuudessa, joista
enimmät olivat merimiehiä. Lokakuun puolivälissä lähetettiin
kapteeni Heldt Tukholmaan ottamaan selkoa, miksei rekryyttien tulo
tapahtunut nopeammin. Hänet sijoitettiin sitten Tukholmaan »etapin»
päälliköksi luutnantti Schuesin sijalle. Lokakuun 19 p:nä — olen
merkinnyt Tukholman-komitean päiväkirjaan —. pidettiin neuvottelu
Heldtin, Schuesin ja silloin kaupungissa käymässä olleen Wetterhoffin
läsnäollessa. Päätettiin lähettää Helsinkiin voimakkaita kehoituksia,
suullisia ja kirjallisia, asianomaisten kiiruhtamiseksi. Arvelen että
ne, jotka veivät perille nämä »voimakkaat kehoitukset», saivat kuulla
jokseenkin epäkohteliaita arvosteluja Tukholman ja Berliinin herroista.
Me puolestamme taas saatoimme suorastaan raivostua, kun esim. lokakuun
puolivälissä saimme eräältä palaavalta jääkäriltä kuulla, »että
Helsingissä ei ole tietoa, että Uumajantie on selvä», juuri se tie,
jota Tukholman-etappi oli erikoisesti järjestänyt.
Semmoiset selkkaukset Helsingin ja Tukholman välillä eivät kuitenkaan
saattaneet ajan pitkään häiritä hyviä välejä. Molemminpuoliset
väärinymmärrykset, joita tietenkin syntyi kosketusten hankaluuden
vuoksi, selvisivät sitten aina. Olimmehan me tukholmalaiset ja A.K:n
herrat ja myöskin enin osa kunnioitetun ja salaperäisen C.K:n jäsenistä
kaikki saman hengen lapsia. Paha kyllä emme yhteisestikään voineet
sentään katsoa edustavamme maata. Senvuoksi odotimme kärsimättömästi
kauan hankkeissa ollutta Suomen valtiollisten puolueitten valtuuttamaa
lähetyskuntaa. Lokakuun lopulla se vihdoin saapui. Siihen kuuluivat
toht. Axel Lille (ruotsalaisesta kansanpuolueesta), senaattori O.
Stenroth (nuorsuomalaisesta puolueesta) sekä johtaja Armas Saastamoinen
ja johtaja Samuli Sario (vanhasta suomalaisesta puolueesta). Molemmat
ensinmainitut saapuivat lokakuun 22, kaksi jälkimmäistä taas 25
p:nä. Kyösti Kallio, jonka piti edustaa maalaisliittolaisia, ei
passivaikeuksien vuoksi ollut voinut ajoissa matkustaa.[28] Toht.
Lille luuli voivansa vakuuttaa keskusteltuaan maisteri K.H. Wiikin
kanssa, että »enin osa Suomen sosialidemokraatteja kannattaa asiaa»
(päiväkirjani muistiinpano).
Tämä viimeksimainittu tieto lisäsi suuressa määrin iloamme
lähetyskunnan saapumisesta. Alusta alkaen olimme pitäneet
sosialidemokraattien yhtymistä itsenäisyys-liikkeeseen sen menestymisen
tavattoman tärkeänä ehtona. Heillähän oli työväenjoukot ja suuri osa
pienviljelijöitä käsissään. Tässäkin kohdassa noudatti uusi aktivismi
samoja suuntaviivoja kuin entinen. Oikeastaan tiesimme jo varsin
varhaisessa vaiheessa, että erinäiset huomattavat johtajat, kuten Yrjö
Mäkelin, O. Tokoi ja K.H. Wiik, olivat meidän puolellamme. Mutta mikä
mieliala puolueessa kokonaisuudessaan vallitsi, siitä olimme sangen
epätietoisia.
Kuvauksen huolistamme ja toiveistamme tässä suhteessa antaa eräs W.
Strömin syyskuun puolivälissä minulle Malmöstä kirjoittama kirje.
»Poliitikkoina», kirjoitti hän, »on sosialidemokraateilla oma
psykologiansa. Ennen kaikkea he ovat epäluuloisia kaikkia kohtaan,
joita eivät tunne. He eivät solmi suhteita samalla tapaa kuin muut
ihmiset. Tiedän, että erinäiset puoluehallituksen jäsenet Wiikiltä
ovat saaneet tiedon meidän hankkeistamme, mutta sen koommin ei hän ole
kirjoittanut.»
»Ajatus», jatkoi Ström mietelmiään, »joka heihin vaikuttaa erittäin
pidättävästi, on se, että yritys mahdollisesti saattaa epäonnistua.
Jos niin käy, ja he ovat olleet avustamassa, merkitsee se puolueen
tuhoa. Eihän ole vaikea arvata, että venäläiset siinä tapauksessa
hajoittaisivat puolueen. Senvuoksi he epäröivät panna kaikkea yhden
kortin varaan, saattaa vuosikymmenten saavutukset vaaraan asian vuoksi,
joka näyttää heistä epävarmalta, jopa mahdottomaltakin toteuttaa. He
ajattelevat niin, että heillä on siksi paljon menetettävissä, että
eivät halua iskeä, elleivät ole varmoja siitä, ettei isku lopulta
satukin heihin itseensä. Toisaalta taas he käsittävät myöskin, että
puolue pitkiksi ajoiksi eteenpäin on kuolemaantuomittu, jos asia
onnellisesti saatetaan perille ilman heidän osanottoaan. He tietävät
kyllä, ettei hevin unohdettaisi, että Suomen kansa on taistellut
vapautensa puolesta ja saavuttanut sen sosialidemokraattien istuessa
toimettomina katselijoina. Aivan varmaan voimme ottaa heidät lukuun.
Samat poliittiset viisaussyyt, jotka toisaalta heitä pidättävät,
vaativat heitä toisaalta kannattamaan asiaa. He odottavat aikaansa.»
Toht. Lillen ilmoitus tuntui osoittavan, että sosialidemokraattinen
»pfadfinder» oli oikeassa. Mutta jos niin oli, kuten Wiik oli
ilmoittanut, ja jos Kallion saapuminen maalaisliiton valtuutettuna
oli jäänyt tapahtumatta vain ulkonaisten vaikeuksien vuoksi, niin
saatoimme tällä hetkellä odottaa suuren unelmamme toteutumista: koko
kansa puolueisiin katsomatta yhtyi itsenäisyysaatteen ympärille. Tämän
kohottavan ajatuksen rinnalla oli vähäpätöistä, että lähetyskunta
kummaksemme ja pettymykseksemme karttoi lähempää kosketusta Tukholman
komitean kanssa sellaisenaan.
Oletin ensin, että tämä käytös johtui varovaisuussyistä, mutta minun
täytyi todeta, että syy oli toinen, kun havaittiin, että lähetyskunta
neuvotteli tiheään Jonas Castrénin kanssa, vaikka hänen kanssaan
oli vähintään yhtä vaarallista seurustella Tukholmassa kuin meidän
muiden. Kun sittemmin von Bonsdorff ja Erich palasivat Berliinistä,
otettiin heidätkin mukaan neuvotteluihin. Tässä oli siis olemassa
määrätyn linjan mukaan tapahtunut jako. Tuskinhan oli vain sattuma,
että tämän rajalinjan ulkopuolelle jätettiin molemmat vanhat
aktivistit, Fabritius ja minä, sekä »nuoret». Mitä sittemmin sain
tietää lähetyskunnan toiminnasta, sen kuulin vain välikäsien kautta.
Rajoitun senvuoksi mainitsemaan vain ne pari riviä, jotka Sario sille
omistaa. »Lähetyskunnan tehtävänä», sanoo hän, »oli keskustella Ruotsin
johtavien piirien kanssa ruotsalaisten kannatuksen saamisesta Suomen
itsenäisyysliikkeelle.»
Kahden lähetyskunnan jäsenen — oliko vain sattuma, että nämä olivat
juuri lähetyskunnan molemmat vanhat suomenmieliset? — nimittäin
Saastamoisen ja Sarion kanssa olin kuitenkin läheisissä kosketuksissa.
He olivat vieraisilla luonani yht'aikaa saksalaisten Heldtin ja
Schuesin kanssa, ja seuraavana eli lokakuun 31 p:nä he saivat tavata
Wetterhoffin Kronprinsen-hotellissa toimeenpannuilla päivällisillä,
joihin sitäpaitsi ottivat osaa Fabritius, J.W. Snellman ja minä.
Erikoista iloa tuotti minulle Saastamoisen avoin ja suora selittely
kansallisuuspulmastamme samoin kuin hänen puheensa suomalaisen
Suomen sympatiasta Ruotsia kohtaan käydessämme yhdessä toht. Adrian
Molinin luona. Samana päivänä (marraskuun 2:sena) hän matkusti
Berliiniin ja Lockstedtiin kapteeni Heldtin seurassa. Se oli rohkea
teko Saastamoisen puolelta, hän kun oli päättänyt palata Suomeen.
Vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich olivat puolestaan päättäneet
toistaiseksi jäädä Ruotsiin, kun arveltiin venäläisten saaneen vihiä
heidän Saksan-matkastaan. Se uhka, että johtaja Saastamoinen Suomeen
palattuaan vangittaisiin, oli sangen suuri, mutta tuo peloton mies
uhmasi vaaraa. Kaikki kävikin onnellisesti, ja Saastamoinen saattoi
sitten häiritsemättä jatkaa tarmokasta työtään jääkäriliikkeen ja
itsenäisyysaatteen esitaistelijana.
Lähetyskunnan käynti Tukholmassa, samoin kuin aikaisemmin
vapaahra von Bonsdorffin ja prof. Erichin tulo, oli tärkeä askel
eteenpäin pyrkimyksissä saada Ruotsi ymmärtämään, että meidän
itsenäisyysliikkeemme ei ollut vain pienen seikkailijajoukon
päähänpistoa, vaan että valtava osa pakosta vaikenevaa kansaa sitä
kannatti. Kaikki Ruotsin johtavat henkilöt eivät sittenkään sitä
uskoneet. Niihin kuului ulkoasiainministeri Wallenberg. Viikkoa
myöhemmin, kun lähetyskunta oli Tukholmasta lähtenyt, kuulin
sosialidemokraattiselta poliitikolta, vapaaherra Palmstiernalta
kertomuksen hänen paria päivää aikaisemmin tapahtuneesta
keskustelustaan ulkoministerin kanssa. Palmstierna, joka innokkaasti
harrasti meidän itsenäisyyspyrintöjämme ja ympärysliittokannastaan
huolimatta hyvin ymmärsi meidän saksalaissuuntaisen politiikkamme, oli
jyrkästi väittänyt, että ne tiedot, mitkä ulkoministeri oli eräältä
suurelta suomalaiselta liikemieheltä saanut Suomessa vallitsevasta
mielialasta, olivat aivan väärät. Wallenberg oli silloin sanonut
olevansa »kovin kummastunut» tästä väitteestä.
Samassa tilaisuudessa kertoi vapaahra Palmstierna vaatineensa
sosialidemokraattisen puoluehallituksen kokouksessa Brantingia
vastuuseen siitä, mitä tämä edellisenä kesänä oli sanonut Suomesta
Berliinissä. Branting ei ollut kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä.
Varsinaisena aiheena meidän keskusteluumme oli kuitenkin, että
vapaahra Palmstierna oli tarjoutunut »toimittamaan tehtäviä» meidän
hyväksemme, kun hän nyt matkusti Englantiin ja Ranskaan. Mitä oli minun
tähän hyväntahtoiseen tarjoukseen vastattava? Eihän ollut minun tai
ylimalkaan meidän järjestömme asia valvoa Suomen asioita ympärysliiton
maissa. Se meidän täytyi jättää toisten tehtäväksi. Pyysin häntä
kuitenkin keskusteluissaan Englannin ja Ranskan valtiomiesten kanssa
painokkaasti selittämään, että Suomen kansa yksimielisesti pyrki
pääsemään vapaaksi Venäjästä.
Ruotsissa tehtävä propagandatyömme tuntui yhä enemmän olevan
Sisyfus-työtä. Kuitenkin me jatkoimme ponnistuksiamme. Siihen meillä
oli sitä enemmän syytä, kun Saksan aktiivinen toiminta Suomen hyväksi
edelleenkin pantiin riippuvaksi Ruotsin kannasta. Marraskuun 3
p:nä kuulin Otto Järteltä alivaltiosihteeri Zimmermannin lausuneen
toht. Stintzingille, saksalaiselle sanomalehtimiehelle, joka asui
Ruotsissa ja oli läheisissä suhteissa ruotsalaisiin aktivisteihin:
»Suomi on Ruotsin asia.» Kolme viikkoa myöhemmin sanoi minulle
Ruotsin Berliinissä oleva lähettiläs kreivi Taube, joka silloin oli
käymässä Tukholmassa, että saksalaiset ovat hyvinkin halukkaita
ryhtymään sotatoimiin Itämerenmaakunnissa sen jälkeen kun sotatoimet
Balkanin-rintamalla on suoritettu loppuun, mutta ainoastaan sillä
ehdolla, että Ruotsi yhtyy sotaan. Kreivi Taube sanoi kuitenkin
vielä toivovansa, että Saksa olisi saatavissa toimintaan Ruotsista
riippumatta. Vuotta myöhemmin (syyskuussa 1916) keskustelin kreivi
Tauben kanssa Berliinissä samasta asiasta Hän kertoi saaneensa
maireekseen kuulla, että Saksan sodanjohto nyttemmin tunnusti tehneensä
erehdyksen, kun ei syksyllä 1915 ollut noudattanut hänen neuvoansa
tehdä silloin rynnistys koilliseen.
Meillä ei näin ollen ollut muuta neuvoa kuin jatkaa entiseen tapaan,
kirjoittaa kirjoituksia sanomalehtiin keskustella vaikutusvaltaisten
ruotsalaisten poliitikkojen kanssa ja tuontuostakin neuvotella
Ruotsin aktivistien kanssa. Siitä olimme kaikki yksimielisiä, sekä
alkuperäinen Tukholman-komitea että sen uudet jäsenet von Bonsdorff
ja Erich. Saattoihan aina toivoa jossakin määrin voitavan vaikuttaa
yleiseen mielipiteeseen. Omasta puolestani kävin useita kertoja
valtakunnanmarskin kreivi Douglasin luona, joka katsantokannaltaan ja
pyrkimyksiltään oli lähellä aktivisteja. Milloin hän luuli saattavansa
sanoa, että »toiveet ovat paremmat», milloin hän taas oli ihan
toivoton. Jälkimmäiseen kantaan hänellä oli todellisuudessa enemmän
aihetta. Juuri siihen aikaan oli Badenin prinssi Max tehnyt kuningas
Kustaalle jonkin ehdotuksen — en muista enää, minkä — mutta saanut
hylkäävän vastauksen.
Mutta me emme kuitenkaan antaneet mielemme masentua. Marraskuun
alussa jätettiin valtioministeri Hammarskjöldille Erichin kirjoittama
»promemoria», jonka sitten hän ja minä olimme muovanneet uudelleen
yksissä neuvoin komitean muiden jäsenten kanssa. (Olisi kuitenkin
väärin äskeistä etevää Kansain Liiton edustajaamme kohtaan olettaa,
että hänen esityksensä tarkoitti »hyvällä tai pahalla» saada
Ruotsi julistamaan sota Venäjälle. Sellainen sekaantuminen Ruotsin
ulkopolitiikkaan olisi täydellä syyllä torjuttu sopimattomana.
Me saatoimme ainoastaan antaa asianomaisille tietoja Suomessa
vallitsevista olosuhteista sekä vapauspyrkimyksistämme.) Saman kuun
13 p:nä tapasimme Jonas Castrénin luona etevän ja vaikutusvaltaisen
ruotsalaisen upseerin, joka selitteli laajakantoista suunnitelmaa,
että puolueettomain valtojen olisi yhdyttävä sotaan »rauhan
jouduttamiseksi». Paria päivää myöhemmin olin »aktivistipäivällisillä»
toht. Molinin luona. Kutsuvieraiden joukossa oli Saksan sotilasattasea,
majuri von Aweyden ja Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja toht.
Paquet. Mutta aktivistien mieliala oli masennuksissa. He sanoivat
olevansa turhista ponnistuksistaan väsyksissä.
Mielialan kohottamiseksi pantiin marraskuun 18 p:nä toimeen suuret
päivälliset Kronprinsenin ravintolassa. Läsnä olivat suomalaisten
puolelta von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Castrén, Fabritius
ja minä, ruotsalaisista Molin, Järte, Yngve Larsson, Harald Sohiman,
Langlet ja toht. Söderqvist. Päivällisten jälkeen alkaneeseen
keskusteluun saapuivat toht. Paquet ja eräs toinen saksasalainen,
lähetystön palveluksessa oleva toht. Stiewe. Ruotsalaiset
kehoittivat hyvin innokkaasti meitä koettamaan kaikin voimimme
muokata mielialaa Ruotsissa. Meidän pitäisi tehdä esitelmämatkoja
maaseudulle, julkaista aikakauskirjaa (ruotsalaisten aktivistien omaa
aikakauskirjasuunnitelmaa ei tähän saakka ollut voitu toteuttaa),
panna toimeen julkisia kokouksia j.n.e. Siitä, mitä ruotsalaiset itse
aikoivat tehdä, en ole merkinnyt muistiin muuta, kuin että he lausuivat
julki mitä hartaimman toivomuksensa, että Saksan ministeri von Lucius,
joka oli pahana esteenä aktivistien suunnitelmille kutsuttaisiin pois.
Paria päivää myöhemmin piti väsymätön Jonas Castrén erinäisille
ruotsalaisille upseereille ja aktivisteille illalliset, missä oli
läsnä myöskin muutamia suomalaisia. Koko sillä paatoksella, mikä
tuolle vanhalle poliitikolle oli ominaista, hän vetosi läsnäolevien
ruotsalaisten toimintatahtoon. Mitä saattoivat nämä vastata muuta kuin
että he »tekisivät kaiken voitavansa vaikuttaakseen asianomaisiin»?
— »Paljon puheita, mutta vähän todellista tulosta», olen merkinnyt
päiväkirjaani, ja samaa saattoi sanoa useimmista näistä kokouksista
ja keskusteluista. Kauan hankkeissa ollut aktivistinen aikakauslehti
saatiin sentään ennen pitkää toimeen. Sen nimeksi tuli »Svensk Lösen».
Päätoimittajana oli runoilija Sven Lidman.
Jos vielä lisään, että tähän aikaan olin paljon kosketuksissa
suuren tiedemiehen ja lämpimän Suomen-ystävän professori
Mittag-Lefflerin kanssa, joka koetti saada liikkeelle vuoden 1914
suuren »talonpoikaiskulkueen» johtajia, saa lukija käsityksen, kuinka
huomattavia voimia näihin aikoihin käytettiin Ruotsin politiikan
saattamiseksi uralle, joka vastasi aktivistien vakaumusta maan
elinehdoista ja meidän vakaumustamme Ruotsin yhdynnän tavattomasta
tärkeydestä toiveittemme toteuttamiselle. Hammarskjöldin hallituksen
jäsenistä oli kirkollisministeri K.G. Westman aktivistien aatteita
ymmärtävällä kannalla. Me suomalaiset saimme hänen puoleltaan suurta
sympatiaa ja myöskin tukea, mikäli hänen virka-asemansa ja tunnollinen
lojaalisuutensa hallitusta kohtaan myönsi. Marraskuun 24 p:nä
kävin vapaahra von Bonsdorffin ja valtioneuvos Alexis Gripenbergin
kanssa hänen luonaan. Valtioneuvos Gripenberg, Helsingissä olevan
keskusjärjestön toimelias ja innokas jäsen, oli näet juuri silloin
lyhyellä käynnillä Tukholmassa. Mutta Ruotsin hallitus vastusti
järkähtämättä kaikkia yrityksiä saada sitä luopumaan puolueettomuuden
ohdakkeiselta, mutta verraten turvalliselta tieltä. Että se katsoi
sormiensa läpi aktivistien ja suomalaisten salavehkeilijäin puuhia, oli
kuitenkin ilmeistä. Ehkäpä Wallenberg, joka katseli asemaa kylmästi,
näki mielelläänkin osassa kansaa heräävän viikinkiluonnon täten saavan
verraten vaarattoman toimi-alan innollensa. Hän tunsi ruotsalaisensa
ja tiesi, että heidän suurella enemmistöllään ei ollut halua noudattaa
sotasignaaleja. Lisäksi lienee Ruotsin ulkoministeri katsonut, että
aktivistinen propaganda ei ollut ihan hyödytön, kun oli torjuttava
liian sopimattomia vaatimuksia ympärysliiton puolelta. Eihän ollut
pahitteeksi, että tällöin saattoi viitata siihen, että ei käynyt
ärsyttäminen jo muutenkin kiihtynyttä mielialaa, joka ilmeni niin
selvästi saksalaismielisissä aktivistien mielenosoituksissa.
Mutta tämä yhteistyö Ruotsin aktivistien kanssa ei voinut saada meitä
ummistamaan silmiämme siltä, että toimintamme pääura kulki Saksan
kautta. Siellä jatkui jääkäripataljoonan muodostaminen säännöllistä
menoansa, ja kuta enemmän sen miesluku lisääntyi, sitä lujemmaksi
tuli odotetun saksalaisen apuretken poliittinen perusta. Pataljoonan
päällikkö majuri Bayer oli kuitenkin tullut siihen käsitykseen, että
vapausliikkeemme poliittinen järjestö ei ollut niin järjestetty
kuin olisi pitänyt olla. Marraskuun puolivälissä hän saapui
Tukholmaan opettamaan meille, miten asiaan saataisiin saksalainen
järjestys. Kunnon majuri oli laatinut ihmeteltävän kaavan, jolla oli
»pyramiidin» muoto ja luonne. Minulla ei paha kyllä ole tallella
sitä Suomen vapausliikkeen järjestelyn graafillista esitystä, jonka
hän selittelevästi esitti luokseni kokoontuneelle, kohteliaasti
kuuntelevalle tukholmalaispiirille. Olen pannut muistiin että hänen
kuuntelijoinaan tässä tilaisuudessa olivat von Bonsdorff, Erich, Konni
Zilliacus, Reguel Wolff, Castrén, Fabritius, J.W. Snellman ja minä
sekä sitäpaitsi Bayerin alaiset kapteeni Heldt ja luutnantti Schues.
Meidän oli kyllä hiukan vaikea pysyä vakavina, varsinkin kun näkyi
hyvinkin selvästi, että majuri sangen mielellään olisi itse asettunut
pyramiidin huipulle. Mutta salahymy hälveni huuliltamme, kun kuulimme
Bayerin puhuvan helmalapsestaan, jääkäripataljoonasta, ja siitä
ilosta, minkä hänelle tuottaisi maihinnousu Suomeen sen etunenässä ja
tilaisuus taistella Suomen vapauden puolesta. Hiukan turhamaisuutta
oli yllä pelissä mukana, mutta sen soimme mielellämme anteeksi tälle
lämminsydämiselle, hienosti sivistyneelle gentlemanille. Berliiniin
palatessaan oli hänellä mukanaan minun laatimani ja toverieni
tarkastama vastaus pyramiidiehdotukseen. Tämä vastaus ei ole enää
tallella, mutta muistaakseni siinä koetettiin kohteliaasti huomauttaa,
että elämän todellisuutta ja varsinkin niin mutkikasta salayritystä oli
vaikea saada soveltumaan geometrisiin kaavoihin.
Todellisuudessa oli meidän kuitenkin myöntäminen, että järjestömme
varsinkin sisäiseen lujuuteensa nähden kaipasi korjaamista. Oli
senvuoksi erinomaisen tervetullutta, että keskuskomitean jäsen
valtioneuvos Alexis Gripenberg marraskuun lopulla saapui Tukholmaan.
Häneltä saimme täsmällisiä tietoja, miten työ oli järjestetty ja jaettu
Helsingissä. Keskustelimme sitten hänen kanssaan vakaannuttamisen
mahdollisuuksista. Meidän taholtamme suositeltiin sitä, että
muodostettaisiin ulkopiiri, johon kuuluisi edustajia kaikista ryhmistä
ja puolueista, ja sisempi johtava piiri. Mutta me käsitimme kuitenkin,
että teennäistä kaavaa oli vaikea soveltaa liikkeeseen, joka oli
kasvanut erilaisten yhtymäin vapaasta itsetoiminnasta. Oikeastaan
voi sanoa, että Suomessa oleva järjestö semmoisenaankin toimi aika
hyvin. Heikko kohta oli ulkomailla, lähinnä Tukholmassa, missä sekä
johtavan komitean kokoonpanosta että sen jäsenten toimivallasta
vallitsi joltinenkin epävarmuus. Kuinka olot täällä sitten uudenvuoden
tienoilla järjestettiin, siitä teen selkoa tuonnempana. Suuri helpotus
oli meille, kun valtioneuvos Gripenbergin nyt onnistui järjestää
Tukholmassa raha-asiat sille kannalle, että Tukholman-komitean
tarpeisiin voitiin saada kuukautinen määräraha.
Aivan epätyydyttävä oli järjestömme Berliinissä, kuten jo ennemmin
olen maininnut. Majuri Bayer oli siksi tarkka huomioidentekijä, että
hän Tukholmassa totesi, mitä jo ennen oli aavistanut, nimittäin
että se mies, jonka kanssa hän kilpaili johtoasemasta Berliinissä,
meidän järjestössämme oikeastaan häilyi ilmassa. Oli arvattavaa,
että hän ei jättäisi käyttämättä tätä hyväkseen, olletikin kun hän
oli vakuutettu omasta kutsumuksestaan johtaa paitsi sotilaallista
myöskin valtiollista toimintaa. Kun von Bonsdorffin ja Erichin matka
Berliiniin ei ollut selvittänyt asemaa ja kun ei myöskään valtioneuvos
Gripenberg positiivisesti tarttunut asiaan Wetterhoffin ja hänen
toimistonsa lopulliseksi liittämiseksi järjestöön, — siihen olisi
muuten tarvittu tuntuvia rahavaroja — päätin minä vuorostani matkustaa
Berliiniin katsomaan, mitä oli tehtävissä edes jonkinlaisen _modus
vivendi_n aikaansaamiseksi. Minulla oli toinenkin syy matkustaa sinne,
nimittäin erään sekavan vyyhden selvittäminen, joka oli syntynyt siten,
että Tukholmassa oli päätetty perustaa lehtori Johannes Öhquistin
johdossa oleva sanomalehtitoimisto Berliiniin, mutta samaan aikaan
oli Wetterhoffilta saapunut tieto, että hän yhdessä balttilaisen
toimiston kanssa oli ryhtynyt julkaisemaan kerta viikossa ilmestyvää
»Stimmen aus dem Osten»-nimistä lehteä, jonka tehtävänä oli toimittaa
Saksan sanomalehdistölle luotettavia uutisia Itämerenmaakunnista ja
Suomesta. Tukholman-komitea antoi tehtäväkseni koettaa aikaansaada
yhteistoimintaa näiden molempain yritysten välillä. Sitäpaitsi oli
minulla vielä eräs tehtävä, joka koski meidän propagandatyötämme
Ruotsissa.
Marraskuun 30 p:nä saavuin Berliiniin, missä en ollut käynyt kahdeksaan
kuukauteen. Istuessani jälleen Wetterhoffin upeassa työhuoneessa
tutussa Landgrafenkadun varrella olevassa toimistossa keskustellen
hänen kanssaan uusimmista tapahtumista tunsin omituista tunnetta.
Täällähän, eikä suinkaan Tukholmassa, oli tai ainakin olisi pitänyt
olla meidän ulkomaisen diplomaattisen työmme varsinainen keskus. Kun me
Tukholmassa uhrasimme suuren osan voimiamme kylläkin tärkeään, mutta
sentään toisarvoiseen tehtävään: Ruotsin mielialan taivuttamiseen
pyrintöjemme puolelle, saatoimme vain vähässä määrässä, satunnaisilla
käynneillä Berliinissä, keskusteluilla saksalaisten emissarioiden
kanssa ja kirjallisilla selonteoilla vaikuttaa mielialaan siinä
mahtavassa sotaakäyvässä maassa, joka oli tullut liittolaiseksemme. Kun
tahdoimme tietää, mitä siellä tapahtui, oli saatavissamme ainoastaan
epäselviä kaikuja ja välillisiä tietoja. Sen sijaan istui Wetterhoff
itse niiden tietojen lähteellä, joita niin suurella vaivalla koetimme
hankkia, tietojen, jotka koskivat koko politiikkamme varsinaista
perustaa. Ja niiden johtavien henkilöiden kanssa, joiden päätöksistä
maamme kohtalo niin suuressa määrässä oli riippuvainen, oli hän
välittömissä kosketuksissa.
Astuessani sisään tapasin Wetterhoffin vilkkaassa keskustelussa erään
balttilaisen poliitikon, paroni Wrangelin kanssa. Tämä tiesi kertoa,
että Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik aivan hiljan oli tavannut
kenraali von Falkenhaynin eräällä rautatiematkalla. Falkenhayn oli
tällöin sanonut, että sotatoimia koillisessa Pietariin ja Suomeen
käsin nykyhetkellä ei tietenkään käy ajatteleminen, mutta että ne
kuitenkin ovat äärettömän tärkeät ratkaisevassa taistelussa Venäjän
kanssa. Nyt marssivat armeijat etelää kohti. (Marraskuussa oli kenraali
Mackensen yhdessä itävaltalaisten ja bulgaarialaisten kanssa musertanut
Serbian ja saanut aikaan tavattoman tärkeän suoranaisen yhteyden
Turkin ja itämaiden kanssa.) Sotatoimet koillisessa, oli Falkenhayn
lisännyt, saattavat tulla kysymykseen ensi keväänä. Mitä olisi
Suomessa annettukaan säännöllisistä tämänlaatuisista tiedoista! Mutta
ei, Wetterhoffia ja hänen toimistoansa ei saanut tunnustaa, vaikkei
tahdottu häntä suorastaan »desavueerata». Ja kun ei myöskään tahdottu
tai rohjettu lähettää Berliiniin ketään muuta Wetterhoffin tilalle,
oli seuraus se, että Suomen itsenäisyysliike tärkeällä kehityksensä
asteella kaipasi omaa edustusta juuri siinä valtakunnassa, jonka apuun
se perustui. Sillä se laitos, jonka esimiehenä Wetterhoff nyt toimi,
oli Saksan varoilla ylläpidetty saksalainen toimisto ilman tukea siitä
maasta, jonka hyväksi se tahtoi työskennellä.
Sanomalehtiasia, jota olin tullut selvittämään, järjestyi helposti,
kun olin saanut neuvotella Wetterhoffin, toht. Sundwallin ja lehtori
Öhquistin kanssa. Sovittiin, että kukin toimittaisi uutisensa ja
kirjoituksensa Wetterhoffin toimistoon Stimmen aus dem Osten-julkaisua
varten. Tämä järjestely pysyi sitten voimassa molemminpuoliseksi
tyytyväisyydeksi. Mutta päätehtävää, jota varten olin matkani tehnyt,
ei minun onnistunut suorittaa.
Joulukuun 1 p:nä kävin Wetterhoffin ja majuri Bayerin kanssa majuri
von Wechmarin luona yleisesikunnassa. Siellä kävi ilmi, että sitä
riippuvaisuusjärjestelmää, jota oli alettu noudattaa Wetterhoffin
suhteen, koetettiin ulottaa järjestömme muihinkin jäseniin. Kun
mainitsin aikovani käydä ulkoministeriössä alivaltiosihteeri
Zimmermannin luona, selitti majuri Bayer, että me emme saata
Berliinissä neuvotella viranomaisten kanssa ilman hänen tietoansa ja
suostumustaan; von Wechmar sanoi olevansa siinä yhtä mieltä Bayerin
kanssa, mutta selitti sentään, että minun käyntiäni vastaan ei ole
mitään muistuttamista. Majuri Bayerin täytyi tyytyä siihen, vaikka
hän varmaankin aavisti hänelle itselleen epäsuotuisan hankkeen
olevan tekeillä. Oli ilmeistä: Wetterhoffin johtama toimisto oli
nyt sotilasbyrokratian kahlehtima. Oliko mahdollista vapauttaa
toimisto tästä riippuvaisuudesta? Juuri siitä oli tarkoitukseni puhua
Zimmermannin kanssa.
Tämä mahtava mies, josta sittemmin oli tuleva vielä mahtavampi —
hänestä tuli vuotta myöhemmin valtiosihteeri ja ulkoministeri — otti
minut vastaan tavallisella ehättävällä kohteliaisuudellaan. Hän
kuunteli tarkkaan selityksiäni, mitä haittoja koitui siitä, että
Wetterhoffin poliittinen toimisto oli alistettu sotilasviranomaisten
alaiseksi. Kun olin lopettanut, nyökkäsi hän hyväksyvästi.
»Niin on», sanoi hän, »poliittinen työ on erotettava sotilaallisesta.»
Mutta tätä ylimalkaista myönnytystä pitemmälle en päässyt. Palasin
käynniltäni jokseenkin alakuloisena. Sen kahleen katkaisemiseksi,
joka sitoi Wetterhoffin enemmän tai vähemmän ahdasrajaisiin
sotilasbyrokraatteihin, vaadittiin toisenmoisia voimia kuin yksityisen
henkilön käytettävissä oli. Olisi vaadittu koko järjestömme yhteistä
esiintymistä ja selitystä, että me olimme tavallamme valtuuttaneet
hänet edustajaksemme Saksan ulkoministerin luo. Ja ellei edes sellainen
selitys aikaansaisi Wetterhoffin vapauttamista, oli aina jäljellä keino
avata oma toimisto Berliinissä ja anoa Saksan viranomaisten lupaa
saada ottaa Wetterhoff sen päälliköksi. Sellainen anomus olisi ollut
tarpeellinen, kun Wetterhoff nimellisesti oli Saksan alamainen, mutta
sitä olisi tuskin hylätty. Mutta kumpaankaan toimenpiteeseen eivät
maanmieheni olleet taivutettavissa, sen tiesin erittäin hyvin.
Olin puhunut Zimmermannin kanssa myöskin Ruotsin asioista. Hän
saattoi minut pohjoismaita hoitavan osaston ylimmän päällikön, ent.
Pietarin-lähettilään, kreivi Pourtalésin luo. Näin tulin tuntemaan
sen miehen, joka oli edustanut Saksan valtakuntaa Venäjän hovissa
kohtalokkaina heinäkuun päivinä 1914. Hän oli ystävällinen melkein
kuuro vanha mies, jonka käsityskykyä ei voinut sanoa nopeaksi.
Ihmettelin itsekseni, kuinka oli ollut mahdollista, että Saksan
kukaties tärkein diplomaattinen paikka ulkomailla oli voitu antaa
tämmöisen kiltin nollan hoidettavaksi. Luulenpa, että saksalaiset
itsekin ovat sitä usein kummastelleet. Kun vuosia myöhemmin luin
Maurice Paleologue'in sodan jälkeen ilmestyneen muistelmateoksen »La
Russie des Tsars pendant la grande guerre», missä Pourtalés ja hänen
esiintymisensä vähän ennen sodanjulistusta ja sen jälkeen esitetään
sangen surkeassa valossa, täytyi minun hymyillä itsekseni. Kuvauksessa
oli ranskalaista ilkeyttä, mutta se esitti sattuvasti sitä kuuroa
vanhaa herraa, jonka kanssa olin keskustellut hänen virkahuoneessaan
Wilhelmsstrassen varrella tasan vuosi ja neljä kuukautta sen jälkeen
kuin hän Paleologue'in ehkä hiukan liioitellun kertoman mukaan oli
purskahtanut epätoivoiseen itkuun jätettyään Sazonoville keisari
Wilhelmin sodanjulistuksen. En tiedä, oliko Saksan lähettiläsparka jo
silloin kuuro, mutta varmasti hän oli aikamoisen sokea, kun ei ollut
huomannut niitä sotavarustelulta, joita jo viikkomääriä oli hänen
ympärillään tehty.
Se toimi, jota kreivi Pourtalés nyt hoiti, oli paljon helpompi
hoidettava kuin se, mikä hänen oli ollut pakko jättää. Isällisesti
hymyillen ja käsi korvan takana hän kuunteli sitä kertomusta Ruotsin
suhteesta Saksaan ja Suomeen, jota huutelin hänen vieressään istuen.
»Jaa, jaa», sanoi hän vihdoin, »_die Schweden, die Schweden! Sie werden
es nicht mitmachen_!»[29] Ja siinä hän epäilemättä oli oikeammassa kuin
heinäkuussa 1914 viimeiseen saakka uskoessaan, että venäläisillä ei
ollut sotaisia hankkeita. Ruotsin aktivistiseen liikkeeseen ei hänellä
— tai oikeammin sillä virkamiehellä, jonka arvosteluun hän nojautui,
lähetystösihteeri von Wesendonkilla — ollut suurta luottamusta. Mutta,
sanoi hän, saattoihan silti olla hyvinkin hyödyllistä, että Ruotsin
aktivistit jatkavat propagandaansa.— Hra von Wesendonkin luona kävin
seuraavana päivänä Wetterhoffin kanssa.
Niitä Wetterhoffin ominaisuuksia, jotka aiheuttivat hänen
menestyksensä, oli hänen esiintymisensä verraton varmuus ja se tyyni
ja hymyilevä optimismi, joka hänen ilmeissään ja äänensävyssään
oli kiperimmissäkin tilanteissa. Niinpä hän kuunteli huolestunutta
kertomustani epäonnistuneesta käynnistäni Zimmermannin luona
huolettomasti huomauttaen: »Sen olisin voinut sanoa sinulle ennakolta.
Mutta kyllä asiat siitä selviytyvät.»
Oikeastaan olikin hänellä kylläkin aihetta olla optimistinen omasta
puolestaan. Hän oli tähän aikaan päässyt jäseneksi sodan syttymisen
jälkeen perustettuun suureen poliittiseen klubiin »Deutsche
Gesellschaft 1914», missä kaikkiin puolueisiin kuuluvat poliitikot
ja kaikenvivahteiset korkeat virkamiehet ja upseerit seurustelivat
veljellisessä sovussa. Siirtomaaministeri Solf, jonka kanssa hän
sittemmin tuli hyvin läheiseksi tuttavaksi, oli sen puheenjohtajana,
ja valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg kävi siellä usein.
Ulkoministeriössä oli Wetterhoffin arvovalta tähän aikaan niin suuri,
että se riitti suojelemaan häntä parjauksilta. Syyskuun lopulla kuulin
toht. Paul Rohrbachilta Tukholmassa, että eräs suomalainen oli sanonut
hänelle, että Wetterhoff ei nauti luottamusta Suomessa. Kun Rohrbach
oli kertonut sen Zimmermannille, oli tämä miltei suuttuneena vastannut:
_»Die Leute sollten still sein. Wetterhoff ist ein ordentlicher Mann.
Er hat mein Vertrauen.»_ (Pitäkööt suunsa kiinni. Wetterhoff on kunnon
mies. Minä luotan häneen.) Mitä Wetterhoffin toiminnan tuloksiin
tulee, saattoi hän jälleen viitata kahteen saavutukseen. Hänen
käyntinsä jälkeen prinssi Heinrichin luona Kielissä oli prinssi niin
kiinnostunut meidän vapausliikkeeseemme, että hän marraskuussa matkusti
Lockstedtin-leirille tarkastamaan sikäläistä suomalaista joukkoa.
Tuloksena Wetterhoffin käynnistä Lyypekissä taas oli, että Lyypekin
senaatti juuri näinä päivinä valmisteli Liittoneuvostolle esitettävää
kertomusta Suomen vapauttamisen merkityksestä Saksan kaupalle.
No niin, ystävämme Fritz oli yhtä hilpeä ja intomielinen kuin ennenkin
istuessaan illastamassa Sundwallin, Adolf Paulin ja minun kanssani
Hotel Cumberlandin hienossa ravintolassa Kurfürstendammin varrella.
Kaikki tulisi käymään hyvin sekä Suomelle että hänelle itselleen.
Eivätkö molemmat Suomesta tulleet emissariot (Bonsdorff ja Erich)
olleet palanneet Berliinistä sen vaikutelman vallassa, ettei siellä
tarvita muuta edustajaa kuin hän, Wetterhoff? (Tämän lauseen löydän
vielä Wetterhoffin päiväkirjastakin tältä ajalta.)
Mutta tämä suuri arvovalta ja optimismi ei estänyt sitä, että
sotilasbyrokratian silmukoita alettiin vetää yhä tiukemmalle rohkean
omatekoisen diplomaatin ympärille. Joulukuun 7:ntenä päivätyssä
sijais-yleisesikunnan kirjelmässä, jonka oli allekirjoittanut kenraali
von Lenski, ilmoitettiin Wetterhoffin noudatettavaksi määräys, että
hän on Lockstedtin-joukon komentajan (majuri Bayerin) alainen,
että hänen on sovittava tämän kanssa kaikista toimenpiteistä,
että hänen raporttinsa on lähetettävä joukon Berliinissä olevan
sotilastoimiston kautta ja että hänen tulee hankkia komentajan
lupa virkamatkoihin. Mutta tässäkin vaikeassa asemassa suoriutui
Wetterhoff pitkän aikaa mainion notkeasti. Vielä maaliskuussa 1916 hän
kirjoittaa päiväkirjaansa, että majuri Bayerin alaisena olo ei ole
tuottanut hänelle suurtakaan haittaa, kun tämä »ei juuri koskaan ole
tavattavissa» ja enimmäkseen on matkoilla, joten hän saa itse hoitaa
asiansa, miten parhaaksi katsoo. Kuinka Wetterhoffin asema kaikesta
hänen notkeudestaan huolimatta sittenkin vähitellen kaivautui ja
kuinka romahdus vihdoin tuli, sen on Sundwall kertonut kirjassaan.
Muutamia välikohtauksia, jotka sattuivat tässä alituisessa luovimisessa
juonittelujen salakarien välissä, koskettelen tuonnempana.