Muistojeni kuvauksessa olen nyt tullut ajankohtaan, jolloin alussa
niin vaatimaton »nuorisoliike» kasvoi koko kansamme ja koko maan
käsittäväksi tulossaolevan vapaustaistelumme valmisteluksi. Minun
toimintani seuraavana aikana rajoittui yhä enemmän poliittiseen
propagandaan pääasiallisesti Tukholmassa, osittain Saksassa. Sen
tukholmalaiskomitean jäsenenä, joka pian »valtuuskunta» nimisenä sai
toisen kokoonpanon Suomesta lähetettyjen henkilöiden tultua siihen
lisäksi, otin tosin osaa kysymyksiin, jotka koskivat jääkäripataljoonan
muodostamista hankkimalla miehiä Suomesta sekä sen kohtalon eri
vaiheita Saksassa. Mutta tämän tehtävän käytännöllisen työn suorittivat
enimmäkseen toiset. Vaikeaa ja vaarallista rekryyttien hankintaa
Suomessa johti loistavalla menestyksellä syyskuussa muodostettu A(ktio)
K(omitea), johon kuului eri järjestöjen edustajia. Valtiollisia
puolueita edustivat siinä toht. V.O. Sivén (maalaisliittoa), maisteri
P.J. Hynninen, sittemmin toht. Eino Suolahti (vanhaa suomalaista
puoluetta), toht. Heikki Renvall (nuorsuomalaista puoluetta) ja
varatuomari Otto Åkesson (ruotsalaista kansanpuoluetta), entistä
Voima-liittoa ja vanhoja aktivisteja johtaja A.V. Nylander, ent.
suomalaisten upseerien yhtymää, josta sittemmin käytettiin nimitystä
M(ilitaari) K(omitea), ratsumestari Harald Åkerman ja ylioppilaita
maisteri Kai Donner ja hänen varamiehenään maisteri Bertel Appelberg.
Toht. Renvall oli toimessaan vain lyhyen ajan. Sivénin ja Donnerin
oli sittemmin pakko matkustaa Ruotsiin välttääkseen vangitsemista.
Uudelleen järjestettyyn C(entraali) K(omiteaan) kuuluivat
valtioneuvokset Edvard Hjelt ja Alexis Gripenberg, professori Edvard
Westermarck, tohtori W. Zilliacus, senaattori H. Rautapää, johtaja
Samuli Sario, senaattori Otto Stenroth, professori Rafael Erich ja
vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Näistä muuttivat von Bonsdorff, Erich
ja Sario ennen pitkää Tukholmaan.[16]
Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa edelleenkin »nuoret»,
s.o. ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen
komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja värväystyöstä,
sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia koskevien tietojen peräti
vaarallisesta kokoamisesta sekä valistustyöstä kansan keskuudessa tulee
julkisuuteen, sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta. Paitsi
venäläisten ja kotimaisten viranomaisten vainoa oli osanottajain
otettava lukuun välinpitämättömyys, jopa vihamielisyyskin aktiivista
itsenäisyysliikettä kohtaan laajoissa piireissä yhteiskuntaamme.
Liioittelematta voi sanoa, että suuren yrityksen menestys pohjimmaltaan
sittenkin johtui siitä kannatuksesta, mitä se sai kansan laajoista
kerroksista. Nyt kävi ilmi, että kansa oli omaksunut vanhan aktiivisen
vastustuspuolueen ja Voima-liiton aatteet paljon suuremmassa määrässä
kuin oli uskottu.
»Kuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue», kirjoittaa eräs näiden
olojen tuntija,[17] »niin sen kasvattikin, Voimaliitto, laski Suomen
itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ ei ollut turhaa, sen
heittämä siemen iti. Varsinkin Pohjois-Suomessa, missä Voima-liitto
toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten kun sen aika tuli,
voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys osoittautui sangen
elinvoimaiseksi.»
Suomalaisen aseellisen joukon pelkkä olemassaolo Saksan alueella
oli mainiona lähtökohtana pyrkimyksille saada tältä mahtavalta
sotaakäyvältä valtakunnalta apua itsenäisyysliikkeellemme.
Poliittiselle propagandalle siellä oli Wetterhoff luonut hyvän
perustan. Sille oli vain rakennettava edelleen.
Mitä sanon sitten toiminnasta Ruotsissa? Sen merkitystä
vapausliikkeelle on tähän saakka liiaksi sivuutettu, osittain
historiallisen aineiston puutteen vuoksi. Tukholman-valtuuskunnan
pöytäkirjat ja muut asiapaperit eivät nykyjään ole käytettävissä. Sen
toiminta jääkäripataljoonan hyväksi ja sen muut toimenpiteet eivät niin
ollen ole voineet saada riittävää valaisua niissä kuvauksissa, joita
on julkaistu. Mitä taas tulee siihen innokkaaseen propagandaan Suomen
hyväksi, jota Ruotsissa tehtiin, tulee sitä helposti aliarvioineeksi,
kun se ei johtanut näkyviin tuloksiin. Sivullisesta voi näyttää, että
koko tämä toiminta, mikäli se pyrki muuttamaan Ruotsin kansan yleistä
mielipidettä, on ollut turhaa, kun Ruotsi ratkaisevalla hetkellä
1918 ei käsittänyt suurta historiallista tehtäväänsä avustaa Suomen
pelastamista.
Lukija älköön odottako, että minä koettaisin kokonaan täyttää
tämän aukon yleisön tiedoissa Suomen vapaussodan valmistuksista.
Ne muistiinpanot, jotka minulla tältä ajalta on tallella, koskevat
pääasiallisesti ainoastaan sellaista, johon mieskohtaisesti otin osaa.
Älköön senvuoksi pyydettäkö minulta täydellistä kertomusta työstä,
jonka koneistossa olin vain vaatimattomana rattaana. Paljon siitä, mitä
silloin tehtiin ja puuhattiin, kulki minun ohitseni.
* * * * *
Elokuun lopulla, kun oli käynyt selväksi, että liikkeemme tulisi
jatkumaan pitkän aikaa ohjelmaltaan tuntuvasti laajempana, tuli
huoneistokysymys Tukholmassa tärkeäksi. Keväällä oli se pieni
kalustettu huone Oden-kadun varrella, missä silloin asuin, saanut
olla samalla jonkinlaisena kansliana. Mutta nyt oli myöskin perheeni
Tukholmassa ja Villa Ventorpissa saatoimme viipyä vain kesän loppuun
saakka. Vaimoni ja minä päätimme silloin vuokrata kalustetun
huoneiston, joka samalla voisi olla Tukholman-komitean ja sen jäsenten
kokouspaikkana. Valitsimme hauskan kuuden huoneen huoneiston lähellä
Keskusasemaa Tegnérin- ja Dalakadun kulmassa; osoitenumero oli
Tegnérinkatu 48. Siinä oli työhuone, jota sanottiin »kansliaksi»,
sali, ruokasali ja makuuhuoneet. Yksinkertaista ja puutteellista
sisustusta täydennettiin ostamalla muutamia huonekaluja. Varat
ensimmäisen vuokraerän maksamiseen saimme avokätisenä lahjana rouva
Maria Ekmanilta, o.s. Lavonius, joka oli isäni lapsuudenystäviä. Hän
oli suuresti innostunut siitä, mitä olin kertonut hänelle suomalaisten
nuorukaisten uskaliaasta yrityksestä, ja oli jo aikaisemmin auttanut
minua pulassa, kun kassa oli tyhjillään ja piti hoivata lomallaolevia
»pfadfindereitä». Eräs hänen tyttärensä oli naimisissa Ruotsin
Valtakunnanpankin ent. johtajan, vapaaherra Carl Langenskiöldin
kanssa, joka niinikään oli vanhan isänmaansa lämmin ja uhrautuva
ystävä. Rouva Ekmanin poika hänen ensimmäisestä aviostaan tunnetun
suomalaisuudenharrastajan Ernst Linderin kanssa oli eversti Ernst
Linder, joka sittemmin otti niin kunniakkaasti osaa vapaussotaamme,
missä hän sai kenraalimajurin arvon armeijassamme.
Tuskin olimme ehtineet saada asuntomme kutakuinkin kuntoon, kun
Wetterhoff syyskuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. Jos hänet kuukausi
sitten oli otettu vastaan miehenä, johon kaikki keskitimme toiveemme,
niin saapui hän nyt todellisena voittajana. Ihmetellen ja ihaillen
kuuntelimme hänen kertomustaan käynnistä suuressa päämajassa ja
keskustelusta kenraali von Falkenhaynin kanssa. Että päätös suomalaisen
pataljoonan perustamisesta Lockstedtiin nyt oli tehty, sen tiesimme
jo, mutta ilomme yleni, kun Wetterhoff ilmoitti meille Falkenhaynin
terveiset Suomelle. Hän esitti ne seuraavassa oraakkelimaisessa
sanamuodossa: »Suomalaiset voivat olla hyvässä toivossa, mutta älkööt
ryhtykö varomattomiin tekoihin.» Oraakkelilauseen jälkimmäistä puolta
emme oikein ymmärtäneet, mutta oletimme sen tarkoittavan, että meidän
ei pitäisi antautua sotatoimintaan omin päimme. Semmoista emme
totisesti nyt aikoneetkaan. Päinvastoin olimme kaikin tavoin koettaneet
selittää saksalaisille ja ruotsalaisille, että me todellakaan emme
kyenneet toimeenpanemaan sitä »kapinaa», johon meitä niin innokkaasti
oli kehoitettu, vieläpä ettei meillä ollut sanottavaa halua ryhtyä
Suomessa edes »sabotageen», kuten termi kuului. Joka tapauksessa oli
ilahduttavaa, että Saksan korkein sodanjohto puolestaan nyt varoitti
»varomattomuudesta». Tämänhän saattoi käsittään niin, että Saksalla oli
»rehelliset aikomukset», kuten Aino Malmberg vähää ennen oli minulle
kirjoittanut veikeässä kirjeessään. Meidän tulisi toisin sanoen malttaa
mielemme, kunnes saksalaiset tulevat itse, joskaan he eivät saattaisi
tulla heti Suomeen »meitä tervehtimään».
Päiväkirjassaan ei Wetterhoff mainitse tätä terveisten jälkimmäistä
osaa. Mutta Sundvall kertoo,[18] että kenraali von Falkenhayn
päämajassa »otti Wetterhoffin kunniasanan siitä, että tämä estäisi
joukon käyttämisen mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin yleisesikunnan
toimeenpanemien sotatointen yhteydessä koillisrintamalla». — »Tätä
perusteli Falkenhayn», lisää Sundvall, »sillä, että Saksan sodanjohto
tahtoo valvoa Suomen etua eikä saattaa maata tarpeettomasti vaaraan,
ja huomautti sitäpaitsi, että suomalaisten ennenaikainen kapinaannousu
voisi vaikeuttaa mahdollisia rauhanneuvottelulta Saksan ja Venäjän
välillä.» Wetterhoff oli luultavasti yhdistänyt tähän Saksan
yleisesikunnan päällikölle kunniakkaaseen lausuntoon sisältyvän
ajatuksen siihen Falkenhaynin Suomelle lähettämään tervehdykseen, jonka
hän sittemmin sai eversti von Zimmermannin kautta.
Toinen uutinen, jonka Wetterhoff toi mukanaan, oli että sotaministeri
aikoo lokakuun 1 p:nä kuulustella »kuinka pitkälle rekryyttien
hankinta on ehtinyt». Tämä tieto oli meistä aika huolestuttava,
sillä me tiesimme, kuinka vaikeaa rekryyttien siirto Suomesta oli.
Todellisuudessa ei rekryyttien toimittaminen ollutkaan lokakuun 1 p:na
ehtinyt pitkälle, innokkaan majuri Bayerin suureksi pettymykseksi, hän
kun oli toivonut silloin voivansa näyttää intoansa vastaavaa tulosta.
Kahta päivää myöhemmin saapui professori Edvard Westermarck Tukholmaan
matkallaan Englannista Helsinkiin. Hänen tulonsa oli toivottu ja jo
useissa kirjeissä ja sähkösanomissa ilmoitettu. Hänhän oli niitä
peräti harvoja »vanhoja», jotka alusta alkaen olivat olleet meidän
puolellamme. Me kiinnitimme häneen suuria toiveita. Tutustuttaisimme
hänet tukholmalaispiiriimme, selittäisimme, mitä tähän saakka oli
tehty ja saavutettu, ja hän tekisi sitten siitä selkoa Helsingissä
niille arvokkaille kansalaisille, jotka olivat samalla kannalla kuin
mekin ja jotka vähän myöhemmin muodostivat uuden keskuskomitean,
vanhojen neuvoston (C.K:n). Jo aikaisemmin kesän kuluessa oli meillä
ollut ilo nähdä keskuudessamme Tukholmassa muutamia samanmielisiä
»vanhoja», mutta silloin meillä ei vielä ollut mitään positiivista
näytettävää. Nyt tulisi Westermarck kotimaassaan todistamaan, että
meidän politiikkamme sittenkin oli johtanut olennaiseen tulokseen, ja
niinpä vihdoinkin luotaisiin järjestöllemme se luja perusta, jota me
kauan olimme katsoneet kaipaavamme.
En tiedä, minkä ensivaikutelman Westermarck sai käydessään
»päämajassa». Tiedän vain, että tämä käynti meissä enensi entistä
luottamusta. Mainehikkaan tiedemiehen ja lämpimän isänmaanystävän
koko olemuksesta huokui tyyntä ja varmaa optimismia ja laajakatseista
ymmärtämystä, joka teki hyvää meidän pingoittuneille hermoillemme.
Kaikkihan oli tähän saakka käynyt hyvin, Wetterhoff oli hoitanut
asiaansa mainiosti, ja silloin oli naurettavaa ja jonninjoutavaa
takertua pikkuseikkoihin, sen lupasi Westermarck huomauttaa kotimaassa.
Meidän poliittinen katsantokantamme oli hänen mielestään aivan oikea.
Syyskuun 4 p:nä pidettiin sitten yleinen neuvottelu, ensimmäinen
uudessa huoneistossa. Läsnä olivat Westermarck, Wetterhoff,
Castrén, Fabritius, Reguel Wolff, Isak Alfthan, P.H. Norrmén ja
minä puheenjohtajana. Kokous katsottiin järjestyksessä toiseksi
tukholmalaiskomitean kokouksista. Ensimmäisenä asiana esityslistalla
oli senvuoksi heinäkuun 31 p:nä pidetyn pöytäkirjan tarkistus.
Kuten silloin, noudatettiin nytkin periaatetta, että liikkeemme
nuorten aloitteentekijäin edustajia, tarkoitan ylioppilaita ja
Lockstedtin-kurssien osanottajia, mikäli mahdollista aina olisi läsnä.
Jos tätä sääntöä sittemmin olisi johdonmukaisesti noudatettu, olisi
monta selkkausta luultavasti vältetty. Katsottiin, että osanottajien
mieskohtainen vastuuntunto antoi riittävät takeet tarpeellisesta
salassapidosta kokouksissa käsitellyistä asioista ja tehdyistä
päätöksistä. Sillä on oma kiintoisuutensa, se kun osoittaa sattuvaa
yhtäläisyyttä myöhemmin muodostetun ankarasti suljetun valtuuskunnan
esityslistojen kanssa. Laajakantoiset poliittiset kysymykset
vaihtelivat järjestöä, propagandatoimintaa, Lockstedtin-kursseja,
taloutta y.m.s. koskevien kysymysten kanssa. Tehtävät olivat samoja,
jotka sittemmin askarruttivat valtuuskuntaa. Minä mainitsen tämän
huomauttaakseni, että Tukholmassa jo tällöin oli järjestö, johon
Helsingistä myöhemmin saapuneilla henkilöillä oli mahdollisuus liittyä
tervetulleena vahvikkeena.
Kokouksen päiväjärjestys oli seuraava.
Wetterhoffin selonteko käynnistä päämajassa. Hänelle tehtiin
välikysymys n.s. »pikku ohjelmasta» ja hänen väleistään Ruotsin
aktivistien kanssa.
Ilmoitus Suomesta järjestön laajentamisesta asettamalla edustajia
kuhunkin kuntaan.
Puheenjohtajan selonteko yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Tukholmassa
elokuun aikana sekä erinäisistä käynneistä, nimenomaan Brantingin luona.
Ehdotus arvovaltaisen lähetyskunnan lähettämisestä Suomesta Tukholmaan
oikean käsityksen antamiseksi asianomaisille ruotsalaisille Suomessa
vallitsevasta mielialasta ja toivomuksista. Hyväksyttiin. Aikaisemmin
tehty päätös lähetyskunnan lähettämisestä Berliiniin katsottiin
rauenneeksi.
Kysymys Lockstedtin-kurssien laajentamisesta.
Kysymys keskuskomitean muodostamisesta Suomeen. Päätettiin lähettää
uusi, harras kehoitus asian jouduttamiseksi.
Kysymys, keiden henkilöiden luona Tukholmassa professori Westermarckia
olisi neuvottava käymään.
Ruotsin aktivistien ehdotusta suomalaisten aikakauskirjan
perustamisesta Ruotsiin ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi.
Ehdotus esim. 10.000 kruunun kassakreditiivin asettamisesta komitean
käytettäväksi. Puollettiin.
Herra Reguel Wolff antaa 10 000 markkaa järjestön käytettäväksi
Lockstedtin-kurssien laajentamisesta johtuvien ensi menojen
suorittamiseksi.
Seuraavat päivät kuluivat ahkeriin yksityisneuvotteluihin ja tiheisiin
käynteihin ruotsalaisten poliitikkojen luona. Prof. Westermarck kävi
tervehtimässä m.m. kirkollisministeriä, valtioneuvos K.G. Westmania,
joka hallituksen jäsenistä oli suopein aktivisteille, ja oikeiston
johtajaa amiraali Lindmania sekä sittemmin Suomeen matkustaessaan
vapaamielisten johtajaa professori Edéniä Uppsalassa. Sekä Westman
että Lindman olivat hartaasti puoltaneet suunniteltua suomalaista
lähetyskuntaa.
Ruotsin aktivistit olivat tietenkin hyvillään sellaisen lähetyskunnan
saapumisesta. Eräillä aamiaisilla keskusteltiin, mitä tämän olisi
tehtävä Tukholmassa. Eräs läsnäolevista ruotsalaisista vieraista esitti
mielipiteenään, että lähetyskunnan ennen kaikkea tulee selvittää,
millaisiksi Suomi tahtoo järjestää suhteensa Ruotsiin, kun maa on
erotettu Venäjän yhteydestä. Venäjästä irtaantumisen jälkeen Ruotsi,
niin väitti hän, haluaisi puolestaan yhteisyyttä Suomen kanssa
sotilas-, tulli- ja ulkoasioissa. Ruotsin apuuntulon mahdollisuudesta
oli hän toivehikas. Tosin saattaa ainoastaan välttämättömyyden pakko
saada Ruotsin tarttumaan aseisiin, mutta ministeristö odottaa vain
oikeaa hetkeä. Ulkoministeri Wallenberg kääntäisi kelkkansa, kun
huomaisi ajan tulleen. Se, mitä tämä on lausunut Suomesta ruhtinas
von Wedelille, on käsitettävä vain »keskustelufraasiksi». Onko ihme,
jos Wallenbergilla ei ole oikeaa käsitystä Suomessa vallitsevasta
mielialasta, kun eräs etevä suomalainen äskettäin on lausunut hänelle,
että ei edes autonomian laajennusta voi pitää Suomelle toivottavana!
Siis jälleen samoja onnettomia vastaväitteitä maanmiestemme puolelta.
Asianlaita oli ilmeisesti niinkuin majuri von Aweyden näinä päivinä
oli eräälle meistä lausunut: Ruotsin ulkoministerin luona kävi yhtenä
päivänä yksi suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti pyrkivän
täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi kolme,
jotka väittivät päinvastaista. Tämä politikointi tuntui kuitenkin
toisarvoiselta verrattuna alkaneeseen Lockstedtin-pataljoonan
luomistyöhön. Siinä laskettiin todellinen perusta tulevalle
vapaustaistelullemme. Kuten yllä olen maininnut, oli rekryyttien
siirtoa Suomesta Ruotsin rajan yli ryhdytty valmistamaan jo elokuussa.
Tämän kuun keskivaiheilla tehtiin Berliinissä suunnitelma värvätä
rekryyttejä Norjassa olevien työttömien suomalaisten työläisten
keskuudesta. Pehr Norrmén, joka silloin oleskeli Etelä-Ruotsissa,
oli saanut Wetterhoffilta tämän kiperän tehtävän suorittaakseen
ja kirjoitti minulle huolestuneen kirjeen, jossa hän selitteli
suunnitelman hankaluuksia. Hän sanoi kuitenkin velvollisuutensa mukaan
olevansa valmis matkustamaan Kristianiaan ryhtyäkseen toimeen. Koko
asia meni sitten kuitenkin myttyyn. Oli selvää, että rekryyttien keruun
piti tapahtua Suomessa ja sikäläisen järjestön hoivissa.
Syyskuun 1 p:nä saapui luutnantti Schues Berliinistä mukanaan
virallinen tiedonanto Lockstedtin-joukon laajentamisesta aina 2 000
miehen vahvuiseksi. Hänen oli määrä Tukholman-etapin päällikkönä
johtaa saapujain kuljettamista Ruotsin läpi. Hän oli tietenkin melkein
kokonaan suomalaisten avun varassa. Työn todellinen johtaja oli
edelleenkin Almar Fabritius. Syyskuun 6 p:nä saapui viisi »L.L:läistä»,
jotka oli komennettu Suomeen värväystyöhön. Seuraavana päivänä he
lähtivät vaaralliselle matkalleen. Syyskuun 9 p:nä olen merkinnyt:
»Aarne Sihvo matkusti värväystehtävissä Karjalaan». Ohjeet värväyksen
ja etappiteiden ja siirtoreittien järjestämiseksi vei professori
Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11 p:nä matkusti Helsinkiin
Tornion kautta.[19] En kuitenkaan ryhdy tekemään selkoa tämän työn
kulusta, kun en ole siihen pätevä.
Suomessa olevalle järjestölle oli syyskuu uudistuksen aikaa.
Tieto Lockstedtin-joukon laajennuspäätöksestä vaikutti sielläkin
luonnollisesti kuin herättävä torventörähdys. Silloin tapahtui se
yhteenliittyminen, joka johti »A.K:n» ja »C.K:n» muodostamiseen.
Tukholmaan saamamme tiedot olivat kuitenkin sangen sekavia eivätkä
antaneet selkeää käsitystä asemasta. Ehkäpä tämä johtui siitä, että
noiden molempain komiteain muodostuminen tapahtui vähitellen.
Syyskuun 9 p:nä saapui varatuomari Hj.J. Procopé Tukholmaan. Hän oli
oikeastaan lähetetty »ottamaan selvää asemasta». Hänen kirjallisessa
selostuksessaan, joka minulla on tallella, sanottiin m.m.:
»Halutaan (nim. Helsingin komiteassa) varsinkin tehostaa:
»1:ksi, että ehdottomasti täytyy antaa tarkat tiedot, mitä saksalaiset
meiltä odottavat. Ei siis ainoastaan suuntaviivoja, vaan ilmoitus,
missä kohdin aktiivinen toiminta, varsinkin rautateihin nähden, on
tarpeellinen.
»2:ksi, että (komitealle) jonkin aikaa ennakolta täytyy antaa tieto
saksalaisten tai ruotsalaisten mahdollisesta maihintulosta.
»Keskustelun alaisena (komiteassa) on: kysymys toimenpiteistä hävityksen
ehkäisemiseksi mahdollisen (venäläisen) evakuoinnin aikana ja muista
toimenpiteistä hyökkäysarmeijan avustamiseksi. Sen ohella erikoisesti
kysymykset L(ockstedtin) L(eirin) laajentamisesta ja aseiden
hankkimisesta, maan varustamisesta elintarpeilla sekä toimenpiteistä
Suomen Pankin kultakassan säilyttämiseksi. Huomautetaan, että rahan
saanti ulkoa on ehdottoman välttämätöntä, varsinkin laajakantoisempaa
toimintaa varten.»
Helsingissä oltiin ilmeisesti juuri silloin siinä luulossa, että
saksalainen (tai ruotsalainen) »hyökkäys» ei ollut ainoastaan
todennäköinen, vaan vieläpä pian odotettavissa. Niin olivat päätös
suomalaisen Lockstedtin-pataljoonan perustamisesta ja tiedot Ruotsin
aktivismin edistymisestä vaikuttaneet Suomessa. Toiveet olivat
ylimmillään. Ne menivät, kuten nyt tiedämme, koko lailla liian
pitkälle, mutta ne auttoivat silloin vahvasti kannustamaan ponnistuksia
väen toimittamiseksi Saksaan, ja sehän oli tällä hetkellä pääasia.
Paljon epämääräisempiä olivat ne tiedot Suomen poliittisesta asemasta,
jotka muodostavat Procopén raportin jälkimmäisen osan. Huomaa selvästi,
kuinka vaikeaa tähän aikaan oli saada täysin varmoja tietoja, kun
kaikkien poliittisten neuvottelujen täytyi tapahtua mitä suurimmassa
salaisuudessa. En ryhdy senvuoksi tekemään selkoa näiden tiedonantojen
merkillisestä sisällyksestä. Niissä esiintyy useita silloisen
poliittisen Suomen tunnetuimpia nimiä. Mielenkiintoinen oli tieto, että
»eduskuntaryhmien keskuudessa käsitellään kysymystä edustavan komitean
valitsemisesta». — »Ruotsalainen kansanpuolue», sanotaan edelleen, »on
valinnut valitsijamiehet tätä komiteaa varten ja antanut heille peräti
laajat valtuudet. Onpa vanhasuomalaiselta taholta — joukossa eräitä
nuorsuomalaisiakin — nostettu kysymys esityksen tekemisestä Venäjän
hallitukselle suomalaisten kutsumisesta Venäjän sotapalvelukseen. —
— — Ehdotus lienee rauennut kummankin puolueen nuorempien jäsenten
vastarintaan.»
»Ruotsalaiset kansanedustajat eri osista maata», sanottiin lopuksi,
»vakuuttivat äskenmainitussa kokouksessa, että yleinen mielipide ei
vielä ole selvästi tietoinen Venäjästä irtautumisen mahdollisuudesta,
mutta että maaperä on sille ajatukselle mitä suotuisin, sekä että
väestö tuntuu päättäneen ehkäistä hävityksen evakuoimisen tapahtuessa,
mikä tieto näyttää saavan vahvistusta maan kaikista osista.»
Vähää myöhemmin saimme tietää, että yritys aikaansaada puolueita
edustava komitea oli epäonnistunut, koska, kuten sanottiin, oli
»valittu sopimattomia henkilöitä». Poliitikkojen suuri enemmistö oli
puoltanut eduskunnan kokoonkutsumista.
Valokohta Suomesta syyskuulla saapuneissa tiedoissa oli, että se
lähetyskunta, jonka lähettämistä Tukholmaan olimme niin hartaasti
halunneet, todellakin oli odotettavissa. Lähetyskunnan oli valinnut
porvarillisten puolueiden hallitusten valtuuskunta. Kokouksessa, johon
m.m. olivat ottaneet osaa toht. Axel Lille, toht. Adolf Törngren,
maisteri P.J. Hynninen, professori K.J. Ståhlberg ja senaattori
Otto Stenroth, oli pohdittu poliittista asemaa. Keskustelun oli
puheenjohtaja toht. Lille keskittänyt kysymykseen: eikö läsnäolevien
mielipide ole se että Suomen on tavoiteltava itsenäisyyttä? Sitä
vastaan ei ollut tehty mitään vastaväitteitä. Katsottiin siis, että
kokous oli sopinut siitä, että poliittisen toiminnan päämääränä on
oleva itsenäisyys. Lähetyskunnan tuli vedota tähän täyttäessään
tehtäväänsä Ruotsissa. Sen jäsenten piti matkustaa heti, kun he olivat
saaneet passit.
Samassa raportissa — sen antoi meille maisteri Rolf Pipping —
ilmoitettiin, että porvarillinen eduskunnan valtuuskunta oli
käsitellyt poliittista asemaa ja katsonut, että Suomen olisi pyrittävä
itsenäiseksi. »Mutta», lisättiin raportissa, »keinojen suhteen vallitsi
suuri epävarmuus.»
Oli selvää: mielipiteet kotimaassa olivat meidän kannaltamme katsoen
viime aikoina tuntuvasti »parantuneet». Mutta käytännöllisessä
aktiivisessa työssä oli meidän siitä huolimatta odottaminen avustusta
ainoastaan omalta järjestöltämme.
Kuinka paljon rohkaisevampi olikaan se raportti, jonka me
syyskuun puolivälissä saimme johtaja C.J. von Esseniltä Jepualta
Etelä-Pohjanmaan väestön keskuudessa vallitsevasta mielialasta!
Tarmokas vanha mies oli jo huhtikuussa matkustanut Helsinkiin ottamaan
selkoa asemasta, mutta kuvaavaa on, että hänen ei onnistunut päästä
kosketuksiin sikäläisten aktivistien kanssa. Nyt oli hän matkustanut
Tukholmaan sen talonpoikaisjärjestön lähettämänä, jossa hän oli
johtavana sieluna, koettaakseen päästä yhteyteen Saksan lähetystön
kanssa. Maanmiehiänsä ei hän aluksi ollut tavannut, mutta oli lopulta
saanut varatuomari Jonas Castrénin osoitteen Södertäljessä, ja hänen
neuvostaan sitten tullut minun luokseni.[20]
Hänen kertomuksensa siitä, mitä pohjalaiset talonpojat jo olivat
tehneet suuren asian hyväksi ja mitä he olivat valmiit tekemään, antoi
meille vahvistuksen, että Tuompon ja Kekonin ja muiden tarkkaajain
tiedonannot mielialasta väestön keskuudessa eivät olleet liioiteltuja.
Vain viikkoa aikaisemmin olimme saaneet Helsingistä raportin, jossa
paitsi muutamia tietoja Venäjän sotatoimista Suomessa ilmoitettiin
seuraavaa:
»Tässä kuussa (syyskuussa) odotetaan Venäjällä suurisuuntaista
kumousliikettä. Kiihtynyt mieliala Suomen väestön keskuudessa,
varsinkin maaseudulla, leviää yhä laajemmalle. Odotetaan vain
vallankumouksen puhkeamista Venäjällä. Aseita on maassa kätkössä,
mutta ne eivät riitä. Ennen kaikkea puuttuu ammuksia. Eikä ainoastaan
nuoriso ole innostunutta, vaan vanhemmatkin ottavat osaa liikkeeseen.
Yhä uudelleen varmenee, että koko kansa yksimielisesti saapuu
sotapalvelukseen, jos saksalaiset nousevat maihin.»
Tässä raportissa oli meistä tuntunut olevan liiaksi ylimalkaisten
fraasien leimaa, joiden arvoa vielä vähensi ennenaikainen väite,
että Venäjän vallankumous muka on ovella. Mutta helsinkiläinen
tiedonantajamme ei kuitenkaan ollut erehtynyt kansan mielialasta
Suomessa. Siitä saimme nyt vakuuttavan todistuksen.
Se kirjallinen kertomus, jonka von Essen minun avullani laati, on vielä
tallella. Liitän sen tähän merkittävänä historiallisena asiakirjana.
»Tiedonantajalla on mieskohtaisia suhteita väestöön Uudessa
Kaarlepyyssä, Jepualla, Purmossa, Luodossa Ähtävällä, Alahärmässä,
Ylihärmässä, Kauhavalla Kortesjärvellä, Evijärvellä, Lappajärvellä,
Vimpelissä sekä osittain Lapualla ja Seinäjoella. Ylistarossa ovat
useat ryhtyneet yhteistyöhön. Nämä kunnat, joista viidessä on
ruotsin-, kymmenessä suomenkielinen väestö muodostavat yhtenäisen
maantieteelliseen alueen, missä on yhteensä 80.000 asukasta.
_Järjestö_. Komitea, johon kuuluu neljä kansanmiestä ja yksi
säätyhenkilö. Komitean jäsenillä on luottamusmiehiä kullakin
paikkakunnalla ja nämä ovat yhteydessä taas omien luottamusmiestensä
kanssa. Komitea on ollut yhteydessä erään helsinkiläisen henkilön
kanssa, joka on suoranaisissa kosketuksissa keskuskomiteaan.
_Työ_. Ensimmäinen tehtävä oli kansan mielialan kääntäminen
Saksan ja Ruotsin puolelle. Työ on ollut helppoa ja sujunut kuin
itsestään. Sodan alussa vaikuttivat mielialaan tosin jossakin määrin
sanomalehtiuutiset saksalaisten julmuuksista y.m., mutta nyt on jo
kauan oltu selvillä siitä, että ne jutut ovat valheellisia. Pohjanmaan
koko ruotsalaisella alueella ja niissä suomenkielisissä pitäjissä,
jotka tiedonantaja mieskohtaisesti tuntee, on mieliala sangen suopea
saksalaisia kohtaan. Kaikki tiedot, joita tiedonantaja on saanut maan
muista osista, osoittavat, että mieliala kaikkialla on sama. Varsinkin
Hämeestä saapuneet tiedot ovat sävyltään hyvin varmoja. Eräs Alajärven
isäntä tahtoi nimenomaan lausuttavaksi, että väestö ei lainkaan pelkää
ruotsalaisia eikä saksalaisia, vaan ainoastaan venäläisiä ja heidän
hävitystään.
Toinen tehtävä oli vapautusajatuksen herättäminen. Se ajatus on
tavannut vastakaikua kaikkialla, sillä kansa ei usko venäläisiä eikä
minkäänlaisia siltä taholta tulevia lupauksia. Maan aseman tuleva
muodostus ei ole ollut yksityiskohtaisen keskustelun alaisena.
Pääasiana pidetään, että pyritään vapautumaan Venäjästä. Liittyköönpä
Suomi sitten Ruotsiin tai Saksaan, tiedetään, että maa joutuu
laillisiin oloihin, missä laki on voimassa lakina eikä mielivalta
vallitse. Että Suomesta ei missään tapauksessa tehdä maakuntaa, vaan
että se saa itsenäisen aseman tai ainakin itsehallinnon, pidetään
selviönä.
Viimeinen tehtävä oli väestön valmistaminen aseelliseen toimintaan.
Miehistä nuorisoa on kehoitettu valmistautumaan ja varustamaan
itselleen vaatteita, jalkineita, reppuja j.n.e. Lujia ajopelejä
kuormastokuljetusta varten pidetään varalla. Aseista on puute.
Ollaan kuitenkin sitä mieltä, että niitä ei pidä tuoda maahan
ennenkuin vähän ennen sotatoiminnan alkamista. Silloin odotetaan
myöskin saatavan johtajia, jotka voivat antaa ohjeita siltojen
räjäyttämisessä, yhteysteiden hävittämisessä y.m. Jos venäläiset
ryhtyvät evakuoimaan, viemään pois väkeä ja karjaa sekä polttamaan
taloja, on kansa vakavasti päättänyt olla vapaaehtoisesti jättämättä
kotejansa ja väistyä ainoastaan väkivallan tieltä. Missä suinkin
laatuun käy, asetutaan vastarintaan. Ei ole epäilemistäkään,
etteivätkö voimakkaimmat miehet riennä lippujen alle saksalaisten
tai ruotsalaisten rynnätessä maahan. Tiedetään, että suomalainen
keskuskomitea määrää yleisen kutsunnan maan kaikissa osissa, joista
venäläiset ovat poistuneet, ja ollaan varmoja, että asevelvolliset
noudattavat kutsuntaa. Ruotsalaiset ja saksalaiset maihinnousujoukot
tulevat kaikkialla saamaan mitä ystävällisimmän vastaanoton senkin
väestönosan puolelta, joka ei tartu aseisiin. Käskyä etenevien
joukkojen etappiteiden turvaamisesta ja elintarpeiden toimittamisesta
totellaan mielihyvin ja täsmällisesti mikäli kyetään. Koko tässä
työssä on pyritty kaikin tavoin karttamaan venäläisten viranomaisten
huomion herättämistä, jotta eivät valmistelut tulisi tietoon ennen
aikojansa. Järjestön jäsenillä on mitä ankarin vaitiolovelvollisuus.
Eri seuduilla olevien asiamiesten on otettava selko nimismiesten ja
muiden viranomaisten poliittisesta kannasta ja pidettävä silmällä
vakoojia ja ilmiantajia. Heti kun se tarmokas toiminta, jonka täytyy
tapahtua juuri ennen aseelliseen nousentaan ryhtymistä, alkaa, tehdään
varmuuden vuoksi vaarattomiksi kaikki, jotka sitä vastustavat.