Lukija saattaa kuvitella, millä ilolla me vastaanotimme nämä tiedot.
Harmaahapsisen gentlemannin vakava, koruttoman arvokas esiintyminen
ja se, mitä tiedettiin hänen entisestä isänmaallisesta toiminnastaan,
herätti rajatonta luottamusta. Itse olin nuorena ylioppilaana ollut
hänen vieraanaan Jepualla eräällä esitelmämatkalla Pohjanmaalla
keväällä 1899. Me saatoimme olla varmoja siitä, että se, mitä hän
kertoi, täsmälleen vastasi silloisia tosioloja. Päätettiin, että hän
kävisi tervehtimässä Saksan sotilasasiamiestä majuri von Aweydeniä sekä
ministeri Westmania. Käynti von Aweydenin luona, josta von Essen itse
on kertonut yllämainitussa kirjoituksessaan, tapahtui minun seurassani.
Yhdessä kirjoittamamme raportti jätettiin von Aweydenille saksalaisena
käännöksenä ja lähetettiin sitäpaitsi Wetterhoffille Berliiniin.
Vielä tapasi von Essen m.m. ruotsalaisen aktivistin, ystävämme Otto
Järten, joka oli aivan hämmästynyt kuullessaan, kuinka se sotainen
liekki, jota hän koetti sytyttää maanmiehissään, oli itsestään syttynyt
Suomen väestössä. Syvän vaikutuksen teki ruotsalaisiin, kun he näkivät
tämän monien ruotsalaisten ja suomalaisten aatelisten sotilaspolvien
jälkeläisen esiintyvän kotiseutunsa talonpoikien luontaisena johtajana
näiden taistelussa perintövihollista vastaan. Ylimalkaan oli von
Essenin Tukholman-käynnillä paljon suurempi poliittinen merkitys kuin
hän itse vaatimattomuudessaan saattoi kuvitella.
Oli itsestään selvää, että von Essen asettaisi koko suuren tarmonsa ja
vaikutusvaltansa kotiseudullaan värväystoiminnan palvelukseen. Sitä
tarkoitusta varten hän kävi luutnantti Schuesin luona ja oli pitkissä
neuvotteluissa Fabritiuksen kanssa. Muutamia päiviä myöhemmin hän
matkusti takaisin ja saapui onnellisesti Merenkurkun yli Vaasaan. Se,
mitä hän sitten teki värväyksen järjestämiseksi Etelä-Pohjanmaalla ja
tarjokkaiden vaarallisessa kuljetuksessa meren yli, on tunnettua ja
muodostaa kunniakkaan luvun jääkäriliikkeen historiassa. Hänen kelpo
poikansa ottivat työhön osaa. Kun sitten venäläisten vaino »värvääjiä»
vastaan alkoi, oli von Essenin perhe niitä, joita se kohtasi kovimmin.
* * * * *
Syyskuun 18 p:nä saapui vapaaherra von Bonsdorff Tukholmaan ja
neljä päivää myöhemmin professori Rafael Erich. Me lausuimme
heidät lämpimästi tervetulleiksi. Hehän olivat molemmat äskettäin
uudelleenjärjestetyn keskuskomitean jäseniä. Erich oli sitäpaitsi
ottanut osaa Tukholman-komitean kokoukseen heinäkuun 31 p:nä ja kuului
siis jo meidän piiriimme. Heidän tehtävästään lausuu Edv. Hjelt
seuraavasti:[21] »Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä,
että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista
ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä, joksikin aikaa
asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä
käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Purimme (s.o.
keskuskomitea eli 'vanhainneuvosto'[22]) yhtyi tähän käsitykseen ja
valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin,
jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille
ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät.» Toisessa yhteydessä sanoo
Hjelt, että Erich ja von Bonsdorff lähetettiin »Tukholmassa olevan
ulkomaanvaltuuskunnan miesluvun lisäämiseksi.»[23] Niin mekin käsitimme
asian. Vapaaherra von Bonsdorff ilmoitti, että eräs »suomettarelainen»
luultavasti saapuisi myöhemmin, mahdollisesti esittelijäsihteeri A.A.
Listo. Siitäkään emme voineet muuta kuin iloita. Tukholman-komiteahan
tulisi siten vielä suuremmassa määrässä kuvastamaan Suomen puolueoloja
ja voisi niin ollen esiintyä entistä arvovaltaisemmin. Tietenkin
otimme kiitollisuudella vastaan myöskin sen poliittisen älyn ja kyvyn
lisäyksen, joka näin tuli Tukholman-komitean osaksi. Me totesimme
suureksi mielihyväksemme, että tähänastisen Tukholman-komitean ja
vastatulleiden välillä ei ollut mitään oleellista erimielisyyttä
poliittista pääsuuntaa koskevassa kysymyksessä. Molemminpuolinen
luottamus oli se perusta, jolle tahdoimme rakentaa yhteistyön. Niinpä
luonnollisesti asetimme Tukholmassa hankkimamme suhteet vapaaherra von
Bonsdorffin ja professori Erichin käytettäviksi. M.m. pantiin syyskuun
25 p:nä toimeen kokous ruotsalaisten aktivistien kanssa (Molin,
Langlet, Järte ja Söderqvist sekä meidän puoleltamme v. Bonsdorff,
Erich, Castrén, Fabritius ja Gummerus). Kokouksella oli hyvinkin
juhlallinen leima, mutta tulos oli laiha. Ruotsalaiset tehostivat
jälleen, »että Suomessa pitäisi tapahtua jotakin.» Joka tapauksessa
oltiin yhtä mieltä siitä, että von Bonsdorffin ja Erichin oleskelua
Tukholmassa piti mahdollisimman suuressa määrässä käyttää Ruotsin
yleisön valistamiseksi entistä enemmän, mitä tulee Suomen asemaan
ja Suomen toiveisiin. Heitä kumpaakin varten laadittiin luettelo
henkilöistä, joiden luona käyntiä katsottiin edulliseksi.
Ainoastaan yhdessä kohdassa syntyi alusta alkaen erimielisyyttä
tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä. Se koski
Wetterhoffia. On tarpeetonta tässä lähemmin kajota tähän seikkaan,
joka silloin tuotti meille paljon huolta ja josta sittemmin oli
niin valitettavat seuraukset. Lyhyesti: Fabritius ja minä jääkärien
kannattamina katsoimme yrityksemme edun vaativan, että me edelleenkin
antaisimme kannatuksemme sille toiminnalle, jonka tämä taitava
dilettanttidiplomaatti niin suurella menestyksellä oli pannut alulle.
Me tunsimme hänen heikkoutensa, mutta olimme vakuutettuja, että ne
olivat tehtävissä vaarattomiksi ja että hän mielellään mukautuisi
meidän ohjeisiimme, jos vain tuntisi olevansa varma, että häntä
pidetään ja rehellisesti kohdellaan järjestön edusmiehenä. Siitä ei
vapaaherra von Bonsdorff tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eikä siinä
kyllä että hän asettui mieskohtaisesi taipumattoman torjuvalle kannalle
— hän tiesi myöskin ilmoittaa, kuten olen päiväkirjaani merkinnyt,
»että kotimaassa ei haluta olla missään tekemisissä Wetterhoffin
kanssa, vaikkakaan ei tahdota häntä 'desavueerata'.» Hän ei ottanut
huomioon, että kieltäytymällä tunnustamasta Wetterhoffia hänet juuri
'desavueerattiin'; olihan tämä hyvin arkaluontoisessa asemassa
saksalaisiin nähden. Keiden puolesta vapaaherra von Bonsdorff katsoi
voivansa puhua tässä asiassa, siitä ei minulla ole selkoa. Ainakin
uskoimme saattavamme olla varmoja siitä, että se keskuskomitean jäsen,
joka kuun alussa oli käynyt Tukholmassa ja siellä tehnyt Wetterhoffin
tuttavuutta, oli asiassa meidän kannallamme.
Minä en voinut jättää ilmoittamatta Wetterhoffille, missä kurssissa
hänen osakkeensa olivat. Syyskuun 25 p:nä hän saapui jälleen
Tukholmaan. Hän oli, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy, ollut sangen
tyytymätön edellisen käyntinsä tulokseen, mikäli sen tarkoituksena oli
maaperän tunnustelu Ruotsissa. Hänen asemansa lienee tosiaan ollut aika
kiusallinen sen jälkeen, mitä hän oli uskotellut Saksan sodanjohtajille
päämajassa. Toiveet Ruotsin »mukaantulosta» tuntuivat supistuvan
eivätkä suurenevan. Sitä seikkaa, että Badenin prinssi Max oli saanut
hylkäävän vastauksen ehdotukseensa, että Ruotsin yleisesikunta
lähettäisi jonkun upseerin neuvottelemaan Saksan yleisesikunnan kanssa,
pidettiin Berliinissä peräti pahana merkkinä.
Tukholmassa Wetterhoff saattoi todeta, kuinka epävarmaksi hänen
asemansa oli tullut tai oikeastaan edelleen oli meidän järjestössämme.
Se kokous, joka pidettiin asiaa varten ja johon ottivat osaa
Wetterhoff, Erich ja Castrén sekä Fabritius ja minä, ei hevin saattanut
häntä tyydyttää. Oli niin ollen anteeksi annettavaa, että hän neuvoi
lykkäämään von Bonsdorffin ja Erichin suunniteltua matkaa Berliiniin.
Tuo sangviininen mies pani kuitenkin nyt näihin ikävyyksiin verraten
vähän painoa: Hän mainitsee päiväkirjassaan, että hänen matkansa
tarkoituksena oli Suomea koskevien tietojen hankkiminen suurelle
hampurilaiselle pankkiirille Max Warburgille, jonka alivaltiosihteeri
Zimmermann oli lähettänyt Ruotsiin koettamaan vielä kerran vaikuttaa
Wallenbergiin. Hän saikin todella tavata Warburgin syyskuun 26 p:nä
ja teki meille sitten selkoa keskustelustaan tämän kanssa. Warburg
oli näköjään vallan tyytyväisenä selittänyt nyttemmin olevansa »_in
einem Boot_» (samoilla rattailla) Ruotsin ulkoministerin kanssa.
Ilman Wallenbergia ei missään tapauksessa voitu mitään tehdä. Ruotsin
yhtyminen sotaan oli edelleenkin hyvin tärkeää, vaikkakin enemmän
»tulevaispoliittisista» kuin sotilaallisista syistä. Mitä Suomeen tuli,
pitäisi sen Warburgin mielestä muodostaa luja valtioliitto Ruotsin
kanssa. _»Finnland werden wir so wie so erobern, die Ålandsinseln
werden wir jedenfalls nehmen»_[24] — niin oli tuo mahtava rahamies
lausunut.
Nämä avomieliset tunnustukset olivat ylen mielenkiintoisia,
varsinkin kun ne oli lausunut mies, jolla oli saksalainen (oikeammin
saksalais-juutalainen) rahamaailma takanaan ja joka sitäpaitsi oli
keisari Wilhelmin luottamusmies. Me koetimme senvuoksi järjestää
kohtauksen hänen ja »Suomen Helsingissä olevan vapausjärjestön kahden
täällä oleskelevan etevän jäsenen kanssa» (vapaaherra von Bonsdorffin
ja professori Erichin), mutta Warburg ilmoitti meille, ettei hän halua
vastaanottaa suomalaisia, ilmeisestikin, jottei loukkaisi Wallenbergia.
(Wetterhoffin laita oli toinen, hän kun oli Saksan alamainen.) Paremman
puutteessa toimitimme hänelle minun kirjoittamani »_Berichtin_» Suomesta
hänen käytettäväkseen keskustelussa Wallenbergin kanssa seuraavana
päivänä. Hän lähetti minulle siitä kohteliaan kiitoksen. Turhia olivat
myöskin yrityksemme, että Warburg vastaanottaisi asessori Uno Kurténin,
joka sillä hetkellä oli Tukholmassa ja olisi voinut antaa hänelle
tietoja maamme taloudellisista oloista. Syyskuun 29 p:nä saksalainen
pankkiiri matkusti yöpikajunalla etelään.
Mutta meistä ei hän kuitenkaan päässyt. Käyttäen vanhaa
reportteritemppua olin ostanut lipun samaan junaan kuin hän —
en tietenkään Malmöhön tai Berliiniin saakka, vaan ainoastaan
Katrineholmiin. Kun juna oli lähtenyt keskusasemalta ja kulkenut
pitkän vuortenalaisen tunnelin läpi Söderissä, raoitin herra Warburgin
makuuosaston ovea, sanoin nimeni ja kysyin, ottaako hän vastaan.
_»Aber natürlich»_ (tietysti), kuului ystävällinen vastaus. Pyydettiin
istumaan, tarjottiin voileipiä ja olutta ja niin sain keskustella
tunnin ajan vanhan herran kanssa.
Warburg oli lukenut minun »_Berichtini_» ja kyseli yksityiskohtaisesti
Suomen oloista, ensinnäkin Suomen vapausjärjestön sotavalmeudesta.
Mielessäni välähti toivo, että minulla olisi Wetterhoffin harvinainen
kyky kuvata tulevaisuusmahdollisuuksia nykyhetken todellisuutena. Mutta
ei, parasta oli sentään sanoa silkka totuus, ja niin sai Warburg kuulla
suunnilleen samaa, mitä von Essen oli ilmoittanut: sotavalmeutemme oli
kurja, mutta taisteluhalumme suuri. Pankkiiri nyökkäsi hyväksyvästi.
Sotavalmeuden laidan tiesi hän ennestään ja uskoi kyllä senkin, mitä
sanoin kansamme tahdosta nousta taisteluun, kun aika on tullut, vaikka
hän kyllä oli kuullut päinvastaistakin väitettävän.
»Entä mitä tiedätte venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla?» jatkoi
hän.
Niistä minulla oli hyvä selko, kun äskettäin olimme saaneet tarkkoja
tietoja linnoitustöiden kulusta ahvenanmaalaiselta Sundbergilta. Osan
niistä olin pari viikkoa sitten julkaissut Stockholms Dagbladissa.
Vältin viitatakaan siihen, että tiesin, mitä Warburg oli lausunut
Wetterhoffille kolme päivää sitten Saksan aikomuksesta »ottaa
Ahvenanmaa», mutta saatoin lukea hänen ajatuksensa: jos siihen
yritykseen tahdotaan ryhtyä, täytyy sen tapahtua ennen kuin saariryhmä
on muutettu vaikeasti vallattavaksi linnoitussikermäksi.
Mutta matkatoverini oli kuitenkin ensi sijassa rahamies, ja niin
siirtyi keskustelu pian Suomen taloudellisiin oloihin. Kysymyksiä
sateli. Miksei ystäväni Uno Kurtén ollut apunani? Hän olisi ollut
sälytetty numeroita täyteen ja osannut esittää ne sopivassa
ammattiasussa. Vastasin kuitenkin parhaani mukaan ja lupasin
myöhemmin lähettää tilastollisen selonteon Suomen taloudellisista
suoriutumismahdollisuuksista Venäjästä irtaantumisen jälkeen.
Warburg tarttui lupaukseen kiinni ja lisäsi, että Venäjä pitäisi
rauhanteossa velvoittaa olemaan koroittamatta nykyisiä tulleja mitä
Suomeen tulee. Pitäisi saada selonteko siitä, missä määrin Suomi haluaa
tullihelpotuksia Saksalta. Saksa ei luultavasti suostuisi suoranaiseen
tulliunioniin Ruotsin ja Suomen kanssa; se ei halua sellaista myöskään
Itävallan eikä Turkin kanssa.
Puhekumppanini suvaitsi sitten ruveta laskemaan hiukan leikkiä minun
vähäpätöisyyteni kanssa.
»Kuinka paljon juutalaisia voitte vastaanottaa Suomeen?» kysyi hän
lystikäs vilke silmässään. »Kenties 300 000?»
»Herra siunatkoon», vastasin minä ollen säikähtävinäni. »Tiedättehän,
että Suomessa on vain vähän päälle kolme miljoonaa asukasta!»
»No, mutta 30 000?»
»Mistä me saisimme tilaa niille? Vai luuletteko meikäläisten
talonpoikien haluavan suurta osaa Venäjän kyläkiskureista niskoilleen?»
»Niin», sanoin leikkisä pankkiiri hyväntuulisesti, »eiväthän ne Venäjän
juutalaiset taida olla Jumalan parhaita lapsia. Mutta 3 000 te aina
sentään voisitte ottaa?»
Nyt katsoin minäkin tilaisuuden sopivaksi hymyillä. »Kukaties», sanoin,
»se riippuu siitä, kuinka paljon halpaa rahaa he voivat meille lainata.»
Me lähestyimme Katrineholmia. Mutta Warburgilla oli vielä muutama sana
minulle sanottavana, eikä se ollut enää leikkiä, vaan täyttä totta.
Minä olin ottanut vapauden kysyä, minkä vaikutuksen hän oli saanut
Ruotsista ja mitä toiveita hän arveli olevan Ruotsin yhtymisestä sotaan.
»Hm», vastasi pankkiiri, »täällä olen saanut sen vaikutelman, että
useimmat johtavat henkilöt ovat sotaan yhtymisen puolella, mutta että
vaaditaan jotakin ulkonaista faktumia, joka antaa Ruotsille oikeuden
ja aiheen ryhtyä sotaan. Sellainen faktum voisi syntyä, jos Ruotsin
ja Englannin nykyiset neuvottelut raukeavat. Sitävastoin on sangen
epävarmaa, nostattaisiko sotatoiminta Suomessa Ruotsin todellakin
aseisiin. Mahdollisesti se aiheuttaisi ainoastaan mobilisoinnin. Siinä
käsityksessä oli m.m. amiraali Lindman.»
»Entä ulkoministeri Wallenberg?» rohkenin kysyä. »Mikä hänen
käsityksensä on?»
Nyt oli kuitenkin puhekumppanini avomielisyys lopussa. Vastauksena
oli kartteleva fraasi ja olkainkohautus. Kysymykseni oli ilmeisesti
ollut taitamattoman tunkeileva. Haihduttaakseni sen vaikutelmaa aloin
puhua Ruotsin aktivismin edistyksestä viime aikoina. Warburgilla ei
kuitenkaan ollut suurta luottamusta herra Adrian Molinin propagandan
menestykseen. »Mutta», sanoi hän, »jatkakaa te suomalaiset vain Ruotsin
mielipiteen muokkaamista. Kenties se kuitenkin johtaa johonkin.»
Juna pysähtyi Katrineholmissa. Minä erosin ystävällisestä vanhasta
herrasta, kun olin hänen pyynnöstään vielä uudistanut lupaukseni
esittää hänelle _Denkschrift'issä_, mitä olin hänelle Suomesta kertonut.
Eikö tuo viisas rahamies ollut arvostellut asemaa oikein asettuessaan
epäilevälle kannalle Ruotsin aktivistien vakuutuksen suhteen, että
tarvittiin vain sotatoimintaa Suomessa, jotta Ruotsi tarttuisi
aseisiin? Tuskin hän myöskään ajatteli, että Englanti olisi niin
mieletön, että rikkoisi välit Ruotsin kanssa transitokysymyksen
järjestelyn vaikeuden vuoksi. Mutta mitä toiveita oli näin ollen
Ruotsin yhtymisestä sotaan?
Se ajatus piti minua kauan valveilla maatessani hotellihuoneessani
Katrineholmissa mietiskellen äskeistä keskustelua. Mikä vastasi
suuremmassa määrässä Warburgin sisintä ajatusta, se joltinenkin
optimismi, jota hänen lausuntonsa Wetterhoffille osoittivat,
vaiko se peitelty pessimismi, johon hänen sanansa minulle olivat
päätyneet, huolimatta kaikesta hyväntahtoisesta mielenkiinnosta
vapauspyrkimyksiimme ja varsinkin niihin hyviin kauppoihin, joita
saksalainen rahamaailma voisi tehdä Saksan avulla vapautetussa
Suomessa? Luultavasti hän oli näinä kolmena päivänä saanut antaa osan
niitä kuvitelmia raueta, joita hänellä kukaties oli Ruotsista ollut.
Mutta miten kävi silloin ylvään vakuutuksen: _»Finnland werden wir so
wie so erobern»?_ Niinhän oli keisari Wilhelmin finanssi-neuvonantaja
lausunut, mutta ikävä kyllä se ei vähääkään velvoittanut Saksan
sodanjohtoa.
Erään toisenkin huomattavan saksalaisen poliitikon tapasin näinä
päivinä: kirjailijan ja Itä-Euroopan pulmien tuntijan, toht. Paul
Rohrbachin. Se tapahtui eräillä päivällisillä toht. Adrian Molinin
luona tämän kauniissa huvilassa Lidingössä. Vieraiden joukossa
olivat myöskin von Bonsdorff ja Erich. Rohrbachin käsitys asemasta
ei ollut meille erikoisen rohkaiseva. Saksan kaikki ponnistukset
lähitulevaisuudessa — sanoi hän — tulisivat kohdistumaan Balkanille
ja Ukrainaan. Saksan voimat eivät riittäisi rynnistykseen
Itämerenmaakuntia ja Suomen kautta Pietaria vastaan, ellei Ruotsi
tulisi avuksi. Jos sitävastoin Ruotsi suostui Venäjää vastaan
suunnattuun sotilassopimukseen, oli Saksan rynnistys pohjoista kohti
mahdollinen. Ruotsin pitäisi tehdä päätöksensä pian, muutoin on
liian myöhäistä... Rohrbach lisäsi, että Saksan ulkoministeriössä
harrastetaan rynnistystä pohjoiseen enemmän kuin yleisesikunnassa.
Suuria toiveita Ruotsin ryhtymisestä sotaan ei Rohrbach kuitenkaan
ollut täällä oleskellessaan saanut.
Siis jälleen sama juttu: kaikki riippui Ruotsista, mutta Ruotsi ei
tahtonut... Läsnäolevat ruotsalaiset aktivistit selittelivät tosin
Rohrbachille innokkaasti, että Saksan sotaretki Suomeen on tarpeen,
Ruotsin »saamiseksi mukaan». Mutta saksalaiset tahtoivat ilmeisesti,
että Ruotsi tekisi päätöksensä ennenkuin he itse ryhtyisivät asiaan.
Sillä kuka takaisi, ettei Ruotsi jättäisi Saksaa pulaan, jos tämä
lähettäisi maihinnousujoukon Suomeen ja suomalaiset nousisivat
kapinaan? Ehkäpä rajoittuisi kaikki vain Ruotsin mobilisointiin, kuten
amiraali Lindman oli sanonut Warburgille. Keskustelu ei koskaan päässyt
tästä umpikehästä.
Ja kuitenkin saimme me juuri silloin kuulla yhtä ja toista, joka
tuntui viittaavan siihen, että Ruotsin aktivistit eivät ihan
aiheettomasti odottaneet saksalaisten rynnistyksen Suomeen tekevän
valtavaa vaikutusta Ruotsissa. Niinpä eräs heistä tiesi kertoa
pisteliäitä juttuja eräästä vasemmistovärisen n.s. Palmstiernan
kerhon kokouksesta, jonne Hjalmar Branting oli tuonut vastasaapuneen
ranskalaisen sosialistin ja emissarion André Waltzin. M.m. oli
myöskin Ahvenanmaan-kysymys tullut puheeksi, ja Branting oli tällöin
lausunut, että olisi otettava harkittavaksi, eikö Ruotsin pitäisi ottaa
osaa sotaan Venäjää _vastaan_ ja Saksan _puolella_, jos saksalaiset
miehittäisivät Ahvenanmaan tai nousisivat maihin Suomen etelärannikolla.
Tähän aikaan puhuttiin eräistä huomiotaherättävistä »kääntymyksistä»
Ruotsin vapaamielisessä leirissä. Minäkin voisin siitä kertoa sanasen.
Syyskuun 16 p:nä oli vaimoni kutsunut Suomeen lämpimästi kiinnostuneen,
mutta ympärysvaltain ystäväksi hyvin tunnetun idealistin, pormestari
Carl Lindhagenin meille päivällisille yhdessä aktivistien
Klockhoffin ja Järten kanssa. Lindhagen oli juuri silloin palannut
kolmiviikkoiselta Saksanmatkalta täynnänsä sen urhean kansan ihailua.
»Ei hiuskarvaakaan saa koukistaa Saksan kansan päästä», huudahti
hän. Menipä hän niin pitkälle, että suorastaan pelkäsi ympärysliiton
voittoa. Brantingia hän jyrkästi paheksui.
Mutta näistä mielialoista ja vaihtelevista sympatioista oli askel
todelliseen aktivismiin sangen pitkä. Ruotsin vapaamielisten
keskuudessa oli Suomella monta vilpitöntä ystävää, mutta meidän
uskallettua politiikkaamme he eivät ymmärtäneet. Sensijaan he neuvoivat
meitä innokkaasti niinkuin ennenkin kiinnittämään toiveemme. Venäjän
vapaamielisiin perustuslaillisiin puolueihin. He eivät ottaneet
uskoakseen, että vapaamieliset venäläiset olivat melkein yhtä suuria
imperialisteja kuin vanhoilliset. Kun valittelin sitä Rohrbachille,
vakuutti hän vilkkaasti voivansa esittää kuinka monta todistusta
tahansa siitä, että Suomella ei ole paljon odottamista Venäjän
vapaamielisiltä. Muistelenpa, että hän julkaisi siitä kirjoituksenkin
Dagens Nyheterissä. Mutta senlaatuisiin ennakolta vakiintuneisiin
käsityksiin ei kerta kaikkiaan voi asiallisilla syillä sanottavasti
vaikuttaa. Vapaamieliset ruotsalaiset ystävämme eivät voineet
ymmärtää, miksi me emme saattaneet suostua ajattelemaan tyyntä ja
onnellista tulevaisuutta vapaan ja perustuslaillisen Venäjän suojassa.
Tämä ja paljon muuta täytyi Pehr Norrménin ja minun todeta, kun
syyskuun 30 p:nä kutsuttuina otimme osaa erääseen radikaalisen kerhon
keskustelukokoukseen. »Lohduton vaikutus asianomaisten poliittisesta
kannasta», olen merkinnyt päiväkirjaani.
Mitä olen sanonut liberaaleista, koski vielä suuremmassa määrässä
Ruotsin sosialidemokraatteja, jotka noudattivat melkein kaikki Hjalmar
Brantingin ohjeita Suomen suhteen noudatettavasta politiikasta.
Loistavina poikkeuksina olivat ainoastaan ne kolme tai neljä etevää
puolueen jäsentä, jotka kuuluivat aktivistien pieneen, tarmokkaaseen
falangiin. Pari muuta, kuten vapaaherra Palmstiema, osoitti ainakin
itsenäisyyspyrintöjemme ymmärtämystä.
Me teimme kuitenkin tähän aikaan ja myöskin myöhemmin useita yrityksiä
antaaksemme Ruotsin sosialidemokraateille oikeamman käsityksen
Suomessa vallitsevasta asemasta. Esimerkkinä siitä, minkälaiseksi
ajatustenvaihto heidän kanssaan muodostui, mainitsen tässä otteen
eräästä Wald. Strömin minulle syyskuun 16 p:nä lähettämästä kirjeestä.
Hän oli kesällä palvellut Wetterhoffin toimistossa Berliinissä,
mutta oleili nyt Malmössä vastaanottaakseen pohjoisesta saapuvia
rekryyttejä ja lähettääkseen heidät edelleen Saksaan. Suomalaisena
sosialidemokraattina hän oli minun pyynnöstäni kääntynyt Arbetet-lehden
toimittajan toht. Lövegrenin puoleen saadakseen ottaa osaa siihen
sosialidemokraattien puoluekokoukseen, joka juuri silloin oli pidettävä
Malmössä. Tätä ei hänelle kuitenkaan voitu sallia, koska se muka ei
puoluesääntöjen mukaan ollut luvallista.
»Toht. Lövegren», kirjoitti Ström, »ei muuten uskonut että kokouksessa
tulisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista; mitään väittelyä ei ollut
odotettavissa. Rydénin sanat olisivat arvatenkin kokouksenosanottajain
käsityksen uskollisena ilmauksena ja mitä hän tulisi sanomaan, sehän
tiedettiin. Toht. Lövegren kuuluu itse Brantingin ryhmään. Minä
hyökkäilin huvikseni hiukan hänen kimppuunsa. Hän oli ilmeisesti
hämillään siitä, että minä en oikein saattanut ymmärtää Ruotsin
sosialidemokraattien käsitystä, että Suomi saavuttaisi todellisen
autuutensa Venäjän helmassa. Hänestä oli kiusallista kuulla minun
kertovan, minkälaiset olot ovat olleet ja ovat vielä. Hän viittasi koko
ajan tulevaisuuteen. Duuma tulisi saamaan käsiinsä vallan, virkavalta
menettäisi mahtinsa ja perustuslaillisen uuden valtiomuodon turvissa
voisi Suomi kulkea valoisaa ja onnellista tulevaisuutta kohti. Englanti
ja Ranska tulisivat rauhanteossa voimakkaasti esiintymään Suomen
eduksi, ehkäpä kerrassaan vaatimaan sen vapauttamista. Kun kysyin,
uskooko hän todella, että Englanti taikka Ranska rauhanteossa tekisivät
niin pitkälle meneviä vaatimuksia, tuli hän aran näköiseksi. Ehkäpä
Venäjä tuntisi tarvetta hyvittää (mitä se on rikkonut), ehkäpä se
tahtoisi olla jalomielinen, ja silloinhan olisi Suomi lähinnä, yritteli
hän edelleen. Minä hymyilin hiljaa ja surumielisesti ja sanoin hyvästi.»
Kirjeen loppu sisältää mietelmiä ja arveluita omien
sosialidemokraattiemme kannasta mitä itsenäisyysliikkeeseen tulee.
Oikeastaan nyt, syyskuun lopulla, merkitsi verraten vähän, osoittiko
se tai tämä henkilö tai ryhmä Ruotsissa suurempia tai pienempiä
aktivistisia taipumuksia. Toiveet Ruotsin sotaan yhtymisestä,
jotka olivat vielä äsken näyttäneet aika lupaavilta, alkoivat taas
pienentyä. Psykologisesti otollinen hetki, jonka saksalaisten valtavat
voitot itärintamalla olivat luoneet, oli mennyt ohi. Sen jälkeen kun
saksalaiset syyskuun 19 p:nä olivat vallanneet Vilnan ja itävaltalaiset
työntäneet venäläiset takaisin Ikwan ja Styrin yli, oli eteneminen
tauonnut ja toiveikas liikuntasota rintamalla Itämeri—Karpaatit
jähmettynyt yhtä yksitoikkoiseksi asemasodaksi kuin se, joka jo kauan
oli vallinnut länsirintamalla. Rohrbach oli ollut aivan oikeassa
huomauttaessaan, että Saksan kaikki ponnistukset keskittyisivät
lähitulevaisuudessa etelään. Siellä oli Bulgarian yhtyminen sotaan
keskusvaltaan puolella tuossa tuokiossa tulossa — sodanjulistus
tapahtui lokakuun 6 p:nä. Mackensen valmisti itävaltalaisten kanssa
musertavaa hyökkäystänsä Serbiaan. Englantilaisia ja ranskalaisia
joukkoja nousi maihin lokakuun 2 p:nä Salonikissa. Sanalla sanoen,
tapahtumain painopiste idässä oli siirtynyt kauas Itämereltä.
Saksan puolelta jatkettiin tosin vielä pyrkimystä »saada Ruotsi
mukaan», mutta enemmän periaatteen vuoksi kuin siinä uskossa, että se
todella onnistuisi. Wetterhoff merkitsi päiväkirjaansa syyskuun 21
p:nä: »En tällä hetkellä tosiaan tiedä, halutaanko lainkaan sitä, minkä
Falkenhayn kuukausi sitten vakuutti minulle olevan niin toivottavaa.»
Asianlaita oli kaiketi se, että Saksassa sangen hyvin tiedettiin,
että ainoa toimi, joka mahdollisesti voisi saada Ruotsin liikkeelle,
oli saksalaisten jatkuva eteneminen pitkin Itämerenrannikkoa. Paljon
myöhemmin, elokuussa 1916, sanoi minulle ministeri von Lucius, että
Wallenberg vuosi sitten oli sanonut hänelle, että Ruotsi tulisi
asettumaan uhkaavalle kannalle Venäjää kohtaan ja mobilisoimaan,
jos saksalaiset jatkavat rynnistystään Pietaria kohti.[25] Tämä oli
paljon niin varovaisen miehen kuin Wallenbergin sanomaksi. Mutta ilman
sellaista väkevää sysäystä oli Ruotsi tuskin saatavissa luopumaan
ankaran puolueettomalta kannaltaan. Sympatiat Suomea kohtaan ja
pelästys venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla olivat olleet
riittämättömät kannustimiksi.
Joka tapauksessa oli anteeksiannettavaa, että me Tukholmassa tähän
aikaan arvostelimme asemaa toivehikkaammin. Erinäiset neuvottelut
olivat antaneet meille pitkälle meneviä toiveita. Lokakuun 1 p:nä
lähetettiin asessori Kurténin mukana Suomeen sanoma, joka lienee
vaikuttanut hämmästystä herättävästi johtajien keskuudessa Helsingissä.
Sanoma sisälsi, että toiveet saada Saksa sotatoimintaan Suomessa
nykyjään olivat sangen pienet, mutta että Saksan puuttuminen asiaan
on varma, jos Ruotsi tulee mukaan. Mitä raportissa muuten sanottiin
ehdosta, mikä ruotsalaisten aktivistien puolelta pantiin Ruotsin
osanottamiselle sotaan, ei sovellu vielä julkaistavaksi. Kuriositeetin
vuoksi otan tähän kirjeen, jonka pian sen jälkeen saimme vastaukseksi.
Se oli kirjoitettu kauppakirjeen muotoon.
Helsingissä lokakuun 9 p:nä 1915.