Huolestunut kirjeenkirjoittajatar oli rouva Aino Malmberg. Pelkään
kuitenkin, että englantilaisen kirjesensuurin, jos se ylimalkaan
kiinnitti kirjeeseen mitään huomiota, ei olisi ollut erikoisen vaikea
arvata, keitä osanottajat tässä onnettomassa aviodraamassa olivat. Että
»Edvard» tarkoitti professori Edvard Westermarckia, keskuskomiteamme
tulevaa jäsentä, sitä olisi kai ollut hankalampi arvata.
Palaan nyt Wetterhoffiin ja hänen ponnistuksiinsa aikaansaada
päätös Lockstedtin-joukon säilyttämisestä ja laajentamisesta.
Mitä suurin, ehkäpä kerrassaan ratkaiseva merkitys oli Ruotsin
lähettilään kreivi Tauben voimakkaalla esiintymisellä. Hän puhui
asiamme puolesta valtiosihteeri von Jagowille ja alivaltiosihteeri
Zimmermannille ulkoministeriössä. Romanian ministeri Beldiman taas
kävi valtakunnankanslerin puheilla, kuten jo on mainittu. Jo elokuun 6
p:nä saattoi Wetterhoff ilmoittaa minulle saaneensa sekä merikabinetin
päälliköltä, amiraali von Mülleriltä, hänen erikoiselta suojelijaltaan,
että kreivi Taubelta tiedon, että nämä olivat valtakunnankanslerilta
saaneet kuulla, että kursseja nyttemmin on päätetty jatkaa ja
laajentaa. Mutta tämä tieto oli ennenaikainen. Oli vielä voitettava
sotaministeriön vastarinta. Uudessa elokuun 13:ntena päivätyssä
kirjeessä minulle Wetterhoff kirjoittaa, että sotaministeriä ei vielä
ole myöntynyt. Ponnistuksia jatkettiin. Amiraali von Müllerin onnistui
taivuttaa sotaministeri, joka lupasi toimittaa, että Wetterhoff
kutsuttaisiin suureen päämajaan. Elokuun 16 p:nä Wetterhoff neuvotteli
Badenin prinssin Maxin kanssa. Elokuun 19 p:nä hän oli audienssilla
Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin luona, jota ajatus mahdollisesti
päästä itsenäisen Suomen kuninkaaksi suuresti viehätti. Hän pani
puolestaan mahtavia vipuja liikkeelle.
Elokuun 20:s päivä oli Wetterhoffille merkkipäivä. Hän sai silloin
todellakin kutsun saapua suureen päämajaan Plessiin Schlesiaan
esittämään Suomen asiaa hänen ylhäisyydelleen kenraali von
Falkenhaynille. »Minä pelkään vain», kirjoittaa hän päiväkirjaansa,
»että en onnistu, kun nyt kaikki on minun käsissäni. Kukaties
isänmaani koko kohtalo on tässä keskustelussa minun diplomaattisesti
tottumattomissa käsissäni, enkä kuitenkaan uskalla päästää ketään muuta
hyvistä maanmiehistäni mukaan, jottei onnettoman tuloksen vaara olisi
vielä suurempi.» Kuinka ominaista Wetterhoffille olikaan tämä omituinen
seos vaatimattomuutta ja vakaumusta, että hän se kuitenkin parhaiten
kaikista osaa asian hoitaa!
Fredrik Wetterhoffin käynti suuressa päämajassa elokuun 24 p:nä tuli
käännekohdaksi vapausliikkeemme historiassa. Se vilkas kuvaus, jonka
hän on päiväkirjaansa kirjoittanut matkastaan, kuuluu tämän ajan
mielenkiintoisimpiin asiakirjoihin.
Tarkoitus oli, että korkeimmissa saksalaisissa piireissä erittäin
suosittu ruotsalainen löytöretkeilijä ja poliitikko toht. Sven Hedin,
joka silloin oleskeli itärintamalla, olisi tullut Wetterhoffin mukaan
tämän matkalle. Sitä ajatusta kannatti innokkaasti herttua Adolf
Fredrik, joka pani sähkölennättimet vilkkaaseen toimintaan päästäkseen
valittuun matkatoveriin käsiksi. Mutta se ei onnistunut. Wetterhoff sai
matkustaa yksin, ja se oli ehkä parasta.
Plessissä kävi Wetterhoff ensin amiraali von Müllerin ja sitten
von Falkenhaynin itsensä luona. Käynti ei olisi voinut tapahtua
otollisempaan aikaan. Ei päivääkään kulunut ilman uusia voitonsanomia
itärintamalta. Elokuun 5 p:nä olivat saksalaiset marssineet Varsovaan
8 p:nä oli Ivangorod kukistunut, 17 p:nä Kovno valloitettu. Elokuun
20 p:nä oli Novogeorgievskin erinomaisen luja linnoitus vallattu,
ja päivää ennen Wetterhoffin audienssia oli saapunut tieto, että
itsepintaisesti puolustettu, rämeiden suojaama Ossowiecin linnoitus oli
antautunut. Juuri siihen aikaan punnittiin Hindenburgin suurenmoista
suunnitelmaa täydentää tähän asti suoritettu rintamarynnistys
kiertoliikkeellä pohjoisesta, jotta venäläisten koko keskusta joutuisi
saarroksiin, vaikka Falkenhayn sitten ei kuitenkaan sitä suunnitelmaa
hyväksynyt.[15] Sanalla sanoen, kaikki näytti mahdolliselta. Ehkäpä
voitaisiin nyt toivoa sitäkin, että Ruotsi vihdoinkin päättäisi
asettua Saksan puolelle näiden loistavien voittojen vaikutuksesta.
Joka tapauksessa vaati Saksan etu olemaan hylkäämättä suomalaisten
tarjoutumista sotilaalliseen ja poliittiseen yhteistyöhön.
Mitä Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan keskustelustaan Saksan
yleisesikunnanpäällikön kanssa, on kuin tämän voittotunnun kaikua.
Hänen kertomuksensa mukaan ei keskustelu koskenut niinkään paljon
Lockstedtin-joukkoa kuin saksalaisten mahdollisia sotatoimia Suomessa.
Falkenhayn selitti, että Saksan hyökkäyksellä Pietariin Suomen kautta
olisi suunnattoman suuri merkitys ja että se saattaisi olla surmanisku
Venäjälle. Suomen osanotto siihen harjaantumattomille miehistöineen
olisi kuitenkin aluksi vähemmän tärkeää. Kolme saksalaista divisionaa
riittäisi tarkoitukseen. Mutta sotatoimi Suomessa oli mahdollinen
ainoastaan, jos Saksan ei tarvitsisi lähettää kaikkia joukkoja,
hevosia, ammuksia ja muita varuksia meritse. Jos Saksa sitävastoin
saisi toimittaa osan tätä kuljetusta Ruotsin kautta, olisi se valmis
lähettämään sotaväkeä Suomeen.
Tähän huomautti Wetterhoff, että Suomen taholta voitaisiin asettua
yhteyteen Ruotsin hallituksen kanssa luvan hankkimiseksi tähän
kuljetukseen Ruotsin kautta. Falkenhayn epäili kuitenkin, antautuisiko
Ruotsi diplomaattisiin keskusteluihin yksityisten Suomen kansalaisten
kanssa. Silloin pani rohkea salavehkeilijämme koko suuren dialektisen
kykynsä liikkeelle haihduttaakseen epäilyt, ja jos hänen omaa
kertomustaan saa uskoa, tosiaan onnistuikin ainakin puolittain. Uskoiko
hän todella sen rohkean suunnitelman toteuttamismahdollisuuteen? Hänhän
oli Tukholmassa saattanut todeta, minkälainen maaperä oli. Mutta
hänenluontoisensa mies uskoo helposti, mitä toivoo. Ja sitäpaitsi,
ellei hanke onnistuisikaan, niin oli kuitenkin tavattoman tärkeätä
tällä hetkellä herättää Saksan ylimmissä sodanjohtajissa toiveita
hankkeen onnistumisesta. Samalla tavoin ovat kokeneet diplomaatit aina
menetelleet tämänkaltaisissa tapauksissa.
Tämän diplomaattisen voiton luonnollisena seurauksena oli päätös
Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sundwall on
kirjassaan kertonut, mitä siitä Falkenhaynin kanssa keskusteltiin,
nähtävästi Wetterhoffin antamien tietojen mukaan, joita tämä ei ole
merkinnyt päiväkirjaansa. Sitävastoin Wetterhoff mainitsee muutamalla
sanalla, mitä hän siitä puhui sotaministeri Wildt von Hohenbornin
kanssa käyntinsä jälkeen von Falkenhaynin luona. »Lockstedtin-leirin
kursseja», kirjoittaa hän päiväkirjassaan, »kosketeltiin ensin.
Hän kysyi minulta, ovatko ne välttämättömät, ja kun vastasin hänen
kysymykseensä myöntävästi, sanoi hän heti antavansa käskyn laajennuksen
toimeenpanosta.» — Vihdoin oli Wetterhoff keskustelussa myöskin
esikuntapäällikön, amiraali Bachmannin kanssa. Seuraavana päivänä hän
palasi Berliiniin. Voitto oli saavutettu.
Tunnettua on, että alemmat viranomaiset sotaministeriössä jatkoivat
jarrutustaan vielä tämän päämajassa tapahtuneen ratkaisun jälkeen ja
että Wetterhoffin täytyi amiraali von Müllerin välityksellä saada
sotaministeri mieskohtaisesti tarttumaan asiaan, jotta asia saataisiin
lopullisesti järjestykseen. Elokuun 28 p:nä keisari allekirjoitti
käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja saman
kuun 31 p:nä majuri Bayer luki sen pfadfinderjoukolle leirillä.
Tiedetään, mikä riemu siitä syntyi poikiemme joukossa, jotka kuukauden
toisensa jälkeen olivat kestäneet paikallaan pitkämielisesti
paikkaillen rääsyisiä partiolaisunivormujansa ja miehuullisesti
kamppaillen hiipivää mielenmasennusta vastaan. Heinäkuun 24 p:nä
he olivat tosin saaneet kauan luvassa olleet musketööriunivormut,
mutta kaikki oli silloin vielä epävarmaa. Nyt oli vihdoin saatu ne
»realiteetit», joiden saannista iältään vanhin »Pfadfinder» Almar
Fabritius oli jo toukokuussa ollut miltei vakuutettu. Keisarillinen
käsky määräsi muodostettavaksi pataljoonan jalkaväkeä, pionieeri- ja
konekiväärikomppanian sekä mahdollisesti vielä tykistöä ja osaston
pyöräilijöitä. Muutamien viikkojen kuluttua saattoi odottaa suuren
rekryyttivirran alkavan saapua Suomesta. Totisesti, rohkeimmat
unelmamme tuntuivat nyt olevan toteutumassa. Sillä minkävuoksi olisi
Saksan sodanjohto valmis ottamaan vastaan 2 000 suomalaista rekryyttiä,
ellei se katsonut voivansa käyttää niitä tulevaan, kansankapinan
tukemaan sotatoimintaansa Suomessa?
Ja tästä oli meidän suureksi osaksi, jopa luultavasti suurimmaksi
osaksi kiittäminen sitä miestä, jonka nimeä vain puoli vuotta
sitten mainittiin Suomessa milloin epäilevästi, milloin suorastaan
suuttumuksella vapausliikkeemme yhteydessä! Sitten oli lohduttauduttu
sillä hurskaalla ajatuksella, että Jumala joskus saattaa valita
outoja aseita tarkoituksiinsa. Vaikenisivatko ruikuttelut »aseen»
inhimillisistä vioista ja heikkouksista nyt ja saisiko tuo tavattoman
taitava mies nyt täydellisen ja yleisen tunnustuksen? Senhän saisimme
ennen pitkää nähdä.
Nyt ajattelivat kaikki vain suurta saavutusta, jonka poliittinen
merkitys oli ilmeinen. Elokuun 30 p:nä eversti von Zimmermann toi
kenraali von Falkenhaynin tervehdyksen Wetterhoffille ja kiitokset
päämajassa saaduista tiedoista. »Samalla», sanoo Wetterhoff
päiväkirjassaan, »antoi hän (nim. von Falkenhayn) minulle tehtäväksi
saattaa Suomen kansan tietoon, että Saksalla on suuri mielenkiinto sen
kohtaloa kohtaan, ja pyysi minua tekemään kaikkeni antaakseni kansalle
mahdollisimman suuria toiveita.» Tämän tehtävän täytti Wetterhoff
saapuessaan Tukholmaan syyskuun 1 p:nä.