Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa
meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius,
Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme
tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit
pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin
ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta.
Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja
taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri
merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät.
Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys
itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet
toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen
kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen
saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti
vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme
sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan
suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja
samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme.
Olin palannut Tukholmaan Kööpenhaminan kautta, missä tapasin Johannes
Öhquistin. Hänellä oli harras halu ottaa osaa yritykseen, joka
täydellisesti vastasi hänen omaa poliittista käsitystään ja jonka
yhtenä alkuunpanijana hänen poikansa Harald oli ollut. Mieleeni johtui
silloin ajatus koettaa saada vanha ystäväni kiinnitetyksi Wetterhoffin
toimistoon, missä hänestä saattoi olla suurta hyötyä hänen tavattoman
kielitaitonsa ja erinomaisten berliiniläisten suhteittensa sekä sen
ulkomaiseen propagandatyöhön tottumuksen vuoksi, minkä hän edellisinä
vuosina oli saavuttanut. Lisäksi ajattelin, että Öhquistin osanotto
vahvistaisi luottamusta Berliinin-toimistoomme Suomessa olevissa
»vanhoissa», joiden keskuudessa hän oli tunnettu ja arvossapidetty.
Helsingin-komitealle lähettämässäni kirjeessä pyysin, että tämä
koettaisi saada »kagaalin» lähettämään J. Öhquistin Berliiniin
Wetterhoffin apulaiseksi. »Jonkun muun lähettäminen, joka kukaties
toimisi Wetterhoffia vastaan ja koettaisi jäävätä hänet», lisäsin,
»aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa. Wetterhoff on tähän saakka
käyttäytynyt moitteettomasti. Hän nauttii saksalaisten luottamusta
ja on saanut korkeimman sodanjohdon kiinnostumaan Suomeen.» Mitään
vastausta tähän vetoamiseeni en saanut, mikäli muistan. Wetterhoffin ja
minun välisen sopimuksen nojalla liittyi Öhquist kuitenkin toukokuussa
Berliinin-toimistoon.
Olikin oikeastaan liian hyväuskoista minun puoleltani tässä asiassa
kääntyä kagaalin puoleen tai ylimalkaan toivoa sen tukea. Muutamat
sen jäsenet olivat tosin meille myötätuntoisia ja olivat eräiden
muiden kanssa, joihin kuului myös valtioneuvos Edvard Hjelt, jo
helmikuussa muodostaneet »keskuskomitean eli vanhojen neuvoston», jonka
jäsenet olivat Saksan ystäviä ja odottivat vapautumisemme tapahtuvan
Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla.[9] Mutta kagaali sinänsä oli
sisäisesti erimielinen eikä missään tapauksessa tullut kysymykseen
yhteistyö ylioppilasjärjestön kanssa.
Kouraantuntuvan todistuksen siitä sain omasta puolestani, kun
huhtikuun 10 p:n tienoilla palasin Tukholmaan. Toimistossani oli kirje
Henrik Zilliacukselta, joka paria päivää aikaisemmin oli matkustanut
Suomeen. Kirjeessä hän teki selkoa siitä, mitä minun poissaollessani
oli Tukholmassa tapahtunut. M.m. oli hän vastaanottanut minulle
osoitetut kagaalin terveiset. »Kagaali katsoo viisaudessaan», kirjoitti
Zilliacus, »ettei Tukholmassa enää tarvita asiamiestä. Se kehoittaa
sinua pakkaamaan matkalaukkusi ja palaamaan Roomaan. Ilmeisesti
tulosta Atten (toht. Adolf Törngrenin) Tukholman-matkasta.» Tätä
virasta-erottamista olin kauan odottanut sen jälkeen kun olin ruvennut
ylioppilaskomitean edustajaksi Tukholmassa. Totta puhuen olikin tuolla
kunniakkaalla kansalaisyhtymällä omalta kannaltaan täysi syy olla
tyytymätön asiamieheensä.
Toht. Törngrenin olin muutamia viikkoja sitten (maaliskuussa) tavannut
Tukholmassa ja silloin todennut, että hänen käsityksensä asemasta oli
melko lailla toinen kuin meidän. Me luulimme tietävämme, että hän
oleskellessaan Ruotsin pääkaupungissa oli antanut sekä ruotsalaisille
että saksalaisille aivan toisia tietoja Suomessa vallitsevasta
mielialasta kuin me. Nämä tuontuostakin tapahtuneet peruutukset ja
jääväykset maanmiestemme puolelta tuottivat meille paljon huolta.
Mahdollistahan on, että heidän kuvauksensa Suomessa vallitsevasta
asemasta osaksi vastasivat todellisuutta, mutta kuinka haitallisesti ne
vaikuttivatkaan meidän liikkeeseemme ja kuinka epäedullinen vaikutus
niillä olikaan kaikkiin niihin ulkomaalaisiin, jotka harrastivat meidän
yritystämme!
Todellista pettymystä tunsin, kun minun oli pakko todeta, että lämmin
isänmaanystävä ja passiivisen vastarinnan horjumaton esitaistelija
prof. Ernst Estlander, joka kävi Tukholmassa huhti- tai toukokuussa,
tärkeissä kohdin paheksui meidän noudattamaamme politiikkaa.
Tuntikausia kestäneet keskustelut eivät voineet saada häntä luopumaan
torjuvalta kannaltaan.
Fabritius ja Donner, jotka tapasin jälleen Tukholmaan palattuani,
lähtivät pian sen jälkeen Oihonnalla kotimatkalle, mutta kun laiva
ajoi karille, oli heidän tultava takaisin Tukholmaan. Fabritius piti
tätä »Jumalan sormen» viittauksena ja päätti matkustaa Lockstedtiin
toteuttaakseen hartaan halunsa ainakin jonkun aikaa »auskulteerata»
siellä olevien nuorempien tovereittensa harjoituksissa ja, jos
hänen ruumiilliset voimansa sen sallisivat — hän oli silloin yli
neljänkymmenen — jatkaa tällä tavalla yhteistyötään heidän kanssaan.
Donner sitävastoin matkusti Suomeen maitse Pohjanlahden ympäri. Me
olimme sangen levottomia siitä, että hänen Saksan-matkansa ehkä oli
tullut venäläisten tietoon, mutta hän saapui onnellisesti perille ja
saattoi tuoda tärkeän raporttinsa järjestölle. Hänen tiedonantojensa
nojalla päätti komitea jatkaa keskeytettyä värväystä, mutta sillä ei
ollut sanottavaa menestystä, kun asema kuitenkin kaikitenkin näytti
peräti epävarmalta. Sitäpaitsi ilmestyi nyt rahallisia vaikeuksia,
kun uusia varoja rekryyttien matkan kustantamiseksi ei voitu saada
ennenkuin Saksan viranomaiset olivat tehneet lopullisen päätöksen
Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta. Maisteri Bertel
Appelbergilta, jonka liikkeen Söderström & C:on kautta rahalähetykset
nyttemmin kulkivat, sain alinomaa kehoituksia lähettää rahaa niin
pian kuin suinkin »katalogien kustannusten suorittamiseksi», mutta
en mahtanut asialle mitään. En voinut saada tarvittavia varoja edes
sen vajauksen täyttämiseksi, joka oli syntynyt, kun aikaisemmin
lähetettyjen rekryyttien matkakustannukset oli arvioitu liian
alhaisiksi.
Wetterhoffilta saapuneet tiedot olivat kuitenkin huhtikuun lopulla
ja toukokuun alussa hyvin toivehikkaita. Huhtikuun 24 p:nä ilmoitin
Helsinkiin: »Falkenhayn määrännyt, että kursseja on jatkettava ja
laajennettava. Suunnitelmaa laaditaan yleisesikunnassa; se tarkoittaa
aina tuhannen uuden rekryytin vastaanottamista, sellaistenkin, jotka
eivät puhu saksaa. Edellisiä käytetään opettamaan ja komentamaan
tulokkaita. Yksityiskohtaisia tietoja tuonnempana. Ilmoittakaa
minulle, onko teistä suunnitelma periaatteessa hyväksyttävä. — — —
Kun sähkötän jotakin sairaudesta, terveydestä, lääkäristä y.m.s.,
on heti joku lähetettävä Tornioon noutamaan postia postinhoitajatar
Hulda Reuterilta, joka jättää postin ainoastaan sille, joka voi
toistaa sähkösanoman sanamuodon ja näyttää lukkoneulat.[10] Hän
ottaa vastaan myöskin Tukholmaan menevää postia. Tärkeämmät kirjeet
kirjoitan sympateettisella musteella kirjojen kääreenä käytetyn paperin
sisäpuolelle. Tehkää te samoin! Kirjeitteni reagenssi: ammoniakki. —
Sotilasraportteja odotetaan Berliinissä hartaasti.»
Toukokuun 3 p:nä täytyi minun kuitenkin ilmoittaa: »Asia Berliinissä
viivästynyt tärkeän sotilashenkilön poissaolon vuoksi.» Todellisuudessa
oli Wetterhoff, jonka oli onnistunut saada yleisesikunta ja
ulkoministeriö puolelleen, kohdannut itsepäistä vastarintaa
sotaministeriössä. On luultavaa, että uusi uhka Italiasta, joka
toukokuun 23 p:nä julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, sai eräät
johtavat henkilöt Saksassa epäröiviksi mitä Suomeen kohdistuvaan
toimintaan tulee. Kuinka ristiriitaisia Berliinistä saapuneet
tiedot olivat, osoittaa seuraava Donnerille luultavasti toukokuussa
lähettämäni sähkösanoma:
»Painatustyö pidennetty rajoittamattomaksi ajaksi. Vanha käsikirjoitus
jää kirjapainoon. Uutta vastaanotetaan edelleen kuinka suuri sivumäärä
hyvänsä.»
Jos Suomessa ja Tukholmassa oltiin levottomia vitkastelusta, niin oli
odotusaika vielä paljoa hermostuttavampi Lockstedtin »pfadfindereille».
Useimmat eivät kuitenkaan antaneet mielensä masentua. Niinpä on
eräs »Smedbergin» (Fabritiuksen) toukokuun 2 p:nä kirjoittama kirje
sävyltään sangen optimistinen:
»Suuri asiamme on niin hyvällä kannalla kuin ikinä on rohjettu toivoa.
Tämähän alkaa jo maistua realiteeteilta. Työajan pitennys ja lisää
miehiä! Ensimmäinen askel on astuttu ja silloin on astuttava myöskin
toinen. Kunpa vain otettaisiin niin pitkä askel kuin mahdollista!
Sitten on jäätävä odottamaan kolmannen aikaa. Meidän pitäisi minun
nähdäkseni ennen tätä suurta (toista) askelta pitää neuvottelu
Tukholmassa kotimaan ja etelän henkilöiden kanssa. Siihen haluaisin
ottaa osaa.»
Mutta kun »realiteetteja» yhäkään ei kuulunut, väsyi moni äksiisiin ja
lähti leiriltä. Jotkut jäivät Berliiniin Wetterhoffin vaivoiksi. Toisia
tuli Ruotsiin, useimmat melkein ilman äyrin pyörylää taskussa. Minun
tehtäväkseni tuli silloin hankkia heille toimeentulovaroja kerjäämällä
rahoja tuttaviltani Tukholmasta. Toht. Alma Söderhjelm oli minulle
siinä avullisena väsymättömästi. Mieluimmin koetin kuitenkin hankkia
heille palkattua työtä.
Ihan helposti käsiteltäviä eivät nämä lomalla olevat »pfadfinderit»
olleet. Pari suomalaista »sisua» täynnä olevaa nuorukaista oli minun
onnistunut matkarahoilla varustettuina lähettää Hernösandiin, missä he
toivoivat saavansa työtä jossakin puutavaraliikkeessä. He olivat näet
metsänhoitajia ammatiltaan. Olin silloin huoahtanut helpotuksesta.
Mutta viikkoa myöhemmin sain heiltä kirjeen — Kristianiasta. He eivät
olleet saaneet työtä Hernösandissa ja olivat matkustaneet koettamaan
onneansa Norjaan. Turha sanoakaan, että he jälleen olivat ilman rahaa.
Eikö Herra Tohtori tahtoisi olla niin hyvä j.n.e. Mitäpäs siinä
muutakaan kuin taas panna kerjuukoneisto käyntiin, jotta saattaisin
lähettää taskurahaa noille kärsivällisyyttä koetteleville ja kuitenkin
herttaisen sympaattisille hurjapäille. Tällä kertaa kävikin paremmin.
He saivat työtä jossakin Keski-Norjassa ja tulivat nyt toimeen jonkun
aikaa. Mutta kuukauden kuluttua ilmestyivät he jälleen Tukholmaan kassa
tietenkin aivan laihana. Nyt täytyi heitä hoivata uudelleen. Silloin
oli jo kesäkuu ja minä olin muuttanut maalle lähelle Tukholmaa. Toinen
harhailevista ritareista saattoi senvuoksi saada asunnokseen minun
huoneeni Odenkadun 19:ssä. Mitä he siellä harrastivat muutamien muiden
lomalla olevien iloisten »pfadfinderien» kanssa, jääköön kertomatta.
Varmaa vain on, että minun ei ollut aivan helppoa lepyttää hieman
tylyä talonisäntääni, patruuna Fagerströmiä. Hän antoi anteeksi sillä
kertaa pojille, mutta minun huoneessani he eivät enää saaneet asua.
»Tohtorilla on kovin kummallisia tuttavia», lausui hän hyvänsävyisesti.
Vihdoin onnistui minun saada yritteliäät nuorukaiset palaamaan
Lockstedtiin.
Kaikki tämä kävi vielä laatuun, mutta mitä tekisin, jos saisin
hoitaakseni satakunnan, enkä vain kymmenkunnan leivätöntä ja työtöntä
palaavaa »pfadfinderiä»? Sitä tuskin uskalsin ajatellakaan. Kun nyt,
kun sentään oli onnistumisen toiveita, ei voitu saada penniäkään
Suomesta yrityksemme avustamiseksi, kuinkapa saattaisimme odottaa apua
hädässä, jos kaikki raukeaisi tyhjiin?
Mutta viikko viikon jälkeen meni aseman muuttumatta. Tointa minulta
ei puuttunut. Paitsi vakinaista kirjeenvaihtoa Helsingin ja Berliinin
kanssa sekä sanomalehtipropagandaa Ruotsissa oli minun vastaanotettava
ja edelleen Berliiniin lähetettävä salaisia sotavarusraportteja
Suomesta. Wetterhoffilta saapui kuitenkin yhtämittaa valituksia, että
tiedotustoiminta oli huonoa. Kummakos se! Jokainen, jolla on ollut
sellaisten asiain kanssa tekemistä, tietää kuinka vaikeata sitä on ajan
pitkään hoitaa ilman riittävää aikaa ja ennen kaikkea ilman runsaita
summia. Me olimme pieni sotaakäypä armeija ilman sotakassaa. Ja sillä
välin ansaitsivat liikemiehemme kotimaassa miljoonia toimittamalla
hankintoja maan vihollisille. Se oli katkeraa.
Toukokuun puolimaissa — tarkemmin sanoen 10 p:nä — sain sähkösanoman
Ruotsin Karungista. Se kuului: »Saavun Tukholmaan keskiviikkoaamuna.
Arvid.» Vanha ystäväni ja taistelutoverini Arvid Mörne oli tulossa,
ainoa kotimaan työtovereista, joka oli katsonut voivansa saapua siihen
neuvotteluun, jonka Wetterhoff ja Fabritius halusivat toimeenpanna
ja jossa pohdittaisiin värväyksen jatkamista. (Fabritius oli tätä
varten saapunut Lockstedtista.) Hän toi mukanaan tuoreita uutisia
kotimaasta ja virkistävän tuulahduksen siitä pienestä piiristä, jota
me saatoimme sanoa omaksemme. Muutamia viikkoja myöhemmin saapui
Wetterhoff Berliinistä ja hänen, Mörnen, Fabritiuksen ja minun kesken
pidettiin useita neuvotteluja, joista kuitenkin Italian sodanjulistus
teki äkkilopun, se kun pakotti Wetterhoffin suinpäin matkustamaan
takaisin Berliiniin. Uuden vihollisen ilmestyminen teki näet, kuten
edellä on mainittu, Saksan sotaministerin viranomaiset vielä entistä
haluttomammiksi välittämään Lockstedtin suomalaisista. Me kolme
muuta saimme saattaa neuvottelut loppuun ilman Wetterhoffia. Mörnen
erikoisena tehtävänä oli vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielipiteeseen
ja siihen hänellä olikin enemmän edellytyksiä kuin monella muulla,
hän kun runoilijana oli tunnettu laajoissa piireissä kautta Ruotsin.
Ennen kaikkea hän oli kuitenkin yhä sama innokas aktivisti kuin ennen
muinoin. Kun hän puhui Ruotsin suuresta tehtävästä nousta Suomen
auttajaksi sen tulevassa aseellisessa taistelussa vapautensa puolesta,
oli hänen äänessään jälleen sitä vakuuttavaa ja mukaansatempaavaa
paatosta, jolla hän oli puhunut kansanjoukoille sinä muistettavana
marraskuun päivänä 1905, joka oli kansallislakon kunniakas huippukohta.
Hänen sanansa saivat vieläkin syvemmän sävyn, kun hän keskusteluissaan
vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa sai tilaisuuden kosketella
Lockstedtin-leirin merkillistä salaisuutta. Hänhän olikin uusmaalaisen
osakunnan kuraattori, josta osakunnasta oli Lockstedtin-leirillä
enemmän jäseniä kuin mistään muusta ylioppilasosakunnasta. Oli
kieltämätöntä, että Arvid Mörnen propaganda Ruotsissa juuri
silloin teki valtavan vaikutuksen. Huomattava on myöskin, että
hän vakuuttavasti edusti vanhaa aktivistista yhteysaatetta Suomen
suomalaisten ja ruotsalaisten ainesten välillä. Yhteisessä
vapaustaistelussa oli kummankin kansallisuuden unohdettava keskenäiset
riitansa.
Muitakin ystäviä ja aatetovereita sain tähän aikaan tavata Tukholmassa,
m.m. maisteri Ragnar Numelinin, joka nykyjään on filosofiantohtori ynnä
ulkoministeriön osastopäällikkö. Ylioppilaiden keskuskomitean jäsenenä
hän oli kuulunut siihen lähetystöön, joka joulukuun lopulla oli käynyt
koettamassa vaikuttaa Ruotsin mielialaan. Häneltä sain arvokkaita
tietoja kotimaassa vallitsevasta asemasta ja varmuuden siitä, että
itsenäisyysliike oli päässyt vauhtiin nuorten piirin ulkopuolellakin.
Siitä toiminta-innosta, joka edelleen vallitsi ylioppilaiden
keskuudessa, on osoituksena muun muassa eräs kesäkuun alussa saamani
suullinen tieto. »Savokarjalaisen, hämäläisen ja pohjalaisen osakunnan
keskuudessa», sanottiin siinä, »on muodostettu valaliitto. Sen
ohjelmana on työskennellä itsenäisyysaatteen hyväksi äärimmäisyyteen
saakka. Savo on jaettu piireihin, joista kussakin on yksi ylioppilaiden
edustaja. Jokaisessa tärkeimmässä keskuksessa on eri johtaja. Järjestöä
pidetään sangen salassa. Ainoastaan keskuskomitea Helsingissä tietää
keitä maaseudulla olevat edustajat ovat.» Tämän ilmoituksen saattoi
varmaan soveltaa muihinkin ylioppilasosakuntiin.
* * * * *
Kuten tämän kirjan alussa olen maininnut, olin jättänyt perheeni
Roomaan matkustaessani Saksaan ja Ruotsiin marraskuulla. Italia oli
silloin vielä puolueeton ja oleskelu siellä jokseenkin turvallista.
Mutta kun Italian yhtyminen sotaan toukokuun alussa ilmeisesti oli pian
odotettavissa, ryhdyin toimiin perheeni siirtämiseksi Tukholmaan. Matka
tapahtui viime hetkessä ennen Italian sodanjulistusta. Saksalaisilla
passeilla varustettuina matkustivat vaimoni ja lapseni esteettömästi
Saksan läpi ja saapuivat Tukholmaan toukokuun lopulla. Vaimoni tiesi
kertoa paljon siitä, miten hurjaa kiihoitusta oli toimeenpantu
Italian yllyttämiseksi sotaan entisiä liittolaisiaan vastaan ja
mikä ajojahti kaikkea saksalaista vastaan siellä oli käynnissä.
Eräs uusia ruotsalaisia ystäviäni, toht. Alfvén — säveltäjän veli —
suostui ystävällisesti vuokraamaan meille hallussaan olevan, kauniin
Brunnsvikenin pohjukassa sijaitsevan kesäasunnon.
»Villa Ventorp» oli ihana paikka, jonka suuressa vanhassa rakennuksessa
oli väljät tilat. Meillä oli siten tilaisuutta majoittaa sinne useita
vanhempia ja nuorempia tovereitamme. Heinäkuussa oli »Villa Politican»
aktivistisiirtola aika suuri. Siellä asui Almar Fabritius, joka nyt
oli palannut Lockstedtista avustaakseen Tukholmassa tehtävää työtä.
Siellä asuivat muiden »pfadfinderien» ohella kolme ystävystä J.W.
Snellman, Isak Alfthan ja Ragnar Heikel, jotka kaikki puuhailivat
vaarallisissa ja salaperäisissä asioissa ja lähettivät ahkerasti
raportteja Berliiniin. Snellman oli näet lähetetty Tukholmaan hoitamaan
sotatiedoitustoimintaa, johon minulla ei ollut riittävästi aikaa.
Sitäpaitsi oli meillä silloin tällöin tilapäisiä vieraita, kuten
vaimoni erikoinen suojatti »pikku Mellblom». Siirtolan aineellisen
hyvinvoinnin hoitaminen ei ollut vaimolleni aivan helppo tehtävä,
varsinkin kun hänen kesäkuussa oli pitänyt alistua vaaralliseen
korvaleikkaukseen, jonka seuraukset eivät vielä olleet hälvenneet.
Mutta hän teki voitavansa asian hyväksi niinkuin me muutkin. Tätä
aikaa, sen hilpeää, toverillista henkeä ja luottamuksellista
yhteistyötä muistelin kaipauksella sittemmin, kun uudet ainekset olivat
tuoneet pieneen tukholmalaispiiriimme paljon sellaista, joka siinä
siihen saakka oli ollut tuntematonta, m.m. kateellista kilpailua,
nurkkakuntia ja juonia.
Kesäkuu kului niinkuin toukokuukin Berliinissä tapahtuvan ratkaisun
jännittävässä odotuksessa. Voittaakseen Saksan sotaministeriön
vastaanhangoittelun mitä tulee Lockstedtin-kurssien laajentamiseen
Wetterhoff pani ihmeteltävän tarmokkaasti ja kekseliäästi yhä uusia
mahtavia voimia liikkeelle. Hän asettui yhteyteen Romanian ja Ruotsin
Berliinissä olevien ministerien, Beldimanin ja kreivi Tauben kanssa,
ja sommitteli heidän kanssaan taitavan poliittisen suunnitelman
tunnetun ohjeen mukaan: ensin kissa rotan kimppuun, rotta köyden
kimppuun j.n.e. Beldiman selitti, että Romania yhtyisi sotaan Saksan
liittolaisena, jos Ruotsi tekisi samoin, Taube sanoi, että Ruotsin
yhtymistä ei voi ajatella ilman Suomen kapinaa ja Wetterhoff selitti,
että kapina Suomessa on mahdoton ilman sotilaallisesti koulutettuja
johtajia. _Siispä_ oli suomalaisia Lockstedtin-kursseja pidennettävä
ja laajennettava. Tärkeätä oli myöskin, että Wetterhoffin oli
onnistunut voittaa meidän asiamme puolelle Mecklenburgin herttua Adolf
Fredrik. Ulkoministeriössä pidettiin lämpimänä lähetystösihteeri
von Wesendonkia, joka oli tullut Weberin jälkeen Suomen asiain
esittelijäksi. Kesäkuun puolivälissä päästiin vihdoin niin pitkälle,
että Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali von Falkenhayn antoi
käskyn, että suomalaisten kursseja on jatkettava ja Lockstedtin-joukko
laajennettava koko pataljoonaksi.
Taaskin saattoi havaita kuinka Saksan sodanjohtajain suhtautuminen
meidän pyrkimyksiimme riippui sodan kannasta. Jo toukokuun alussa oli
kenraali von Lauensteinin komentama saksalainen armeija tunkeutunut
Kuurinmaalle ja miehittänyt Libaun. Sinne pysähtyivät sotatoimet
joksikin aikaa, mutta rynnistyksen odottamattoman suuri menestys
Galitsiassa ja Puolassa ja taisteluiden erinäisissä vaiheissa Venäjän
armeijoita uhannut täydellinen tuho sai rynnistyksen jatkamisen
koillista — Pietaria — kohti näyttämään mahdolliselta. Todellisuudessa
siirrettiin saksalaisten rintamaa vähitellen sille suunnalle kesän
kuluessa, kunnes se syyskuun alussa ulottui Väinäjokeen. Oli niin
ollen aivan luonnollista, että Suomi entistä enemmän joutui Saksan
sodanjohtajain näköpiiriin.
Mutta kysymys suomalaisten Lockstedtin-kurssien laajentamisesta ei,
kumma kyllä, ollut ratkaistu yleisesikunnan »käskyllä». Sotaministeriö,
joka oli määräävä viranomainen mitä sotakouluihin ja uusiin
joukkomuodostumiin tulee, oli edelleenkin vastahankainen syistä,
jotka eivät ole täysin selvillä, ja niin kului viikko viikolta ilman
lopullista ratkaisua. Saksan sotilasbyrokratia oli voimakkaampi kuin
sodan johtajain ja ulkoministeriön tahto.
Tukholmassa tunsimme tällöin yhä enemmän ja enemmän arvovaltaisemman
tuen tarvetta kotimaan taholta saadaksemme saksalaiset pyrintöjemme
puolelle. Toiveet siinä suhteessa alkoivat vähitellen käydä
valoisammiksi. Kevään ja kesän kuluessa kääntyi yhä useampia
huomattavia vanhempia kansalaisia aktiivisen politiikan
kannalle. Niinpä sain esim. kesäkuussa Helsingistä tiedon, että
maalaisliittolaisten johtaja Kyösti Kallio oli valmis tulemaan
Tukholmaan sähkösanomakutsusta. En muista mistä syystä tämä käynti jäi
sikseen. Turmiollinen kuilu »nuorten» ja »vanhojen» välillä oli siis
ainakin osittain menemässä umpeen.
Kesäkuun lopulla oleskeli viisi arvovaltaista suomalaista poliitikkoa
Ruotsissa. Yhtä heistä, toht. Adolf Törngreniä, me emme, ikävä
kyllä, voineet laskea kannattajiemme joukkoon,[11] mutta muut neljä,
yliopiston viisas ja taitavan diplomaattinen varakansleri, valtioneuvos
Edvard Hjelt, Konni Zilliacuksen veli toht. W. Zilliacus, jonka
molemmat pojat olivat Lockstedtin-nuorukaisten joukossa, toht. Heikki
Renvall ja professori Rafael Erich kuuluivat jo meikäläisiin.
Suurimmat toiveemme kiinnitimme valtioneuvos Hjeltiin, jonka arvovalta
epäilemättä painaisi paljon vaa'assa, jos hän laskisi siihen sanansa
meidän eduksemme. Eikä meidän toivomme siinä suhteessa pettynytkään.
Saavuttuaan Tukholmaan, missä hän asettui asumaan Saltsjöbadeniin,
ryhtyi Hjelt kaikessa hiljaisuudessa tarmokkaaseen toimintaan. Hän
ei rajoittunut vain siihen, että kävi ruotsalaisten poliitikkojen,
m.m. ulkoministeri Wallenbergin luona tekemässä selkoa Suomen
itsenäisyyspyrinnöistä. Jo ennen hänen lähtöänsä Suomesta oli eräs
»nuorten» johtajia, maisteri Ragnar Numelin, joka juuri oli palannut
Tukholman-matkalta, kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi mieskohtaisesti
antaa Saksan asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevasta
asemasta vakuuttaakseen, että Lockstedtin-kurssien jatkamista ja
edelleen-kehittämistä toivotaan maassamme ei ainoastaan nuorison, vaan
myöskin vanhempien vastuunalaisten kansalaisten keskuudessa. »Otin
tehtävän vastaan empimättä», sanoo Hjelt muistelmissaan,[12] »sillä
oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitsisi koko itsenäisyysliikkeen
taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.»
Aluksi kävi Hjelt Tukholmassa Saksan meriattasean von
Fischer-Lossainenin luona. Tärkeämpi oli kuitenkin valtioneuvos Hjeltin
ja lähetystösihteeri von Wesendonkin salainen kohtaus heinäkuun 5 p:nä
Klampenborgissa Tanskassa. Heidän keskustelunsa tulos ei kuitenkaan
vastannut meidän suuria toiveitamme. Kävi ilmi, että Hjelt oli
varovaisilla lausunnoillaan saanut von Wesendonkin siihen käsitykseen,
että Suomen vanhempien vaikutusvaltaisten poliitikkojen kannatuksesta
ei voitu olla varmoja siinä määrin kuin Wetterhoff oli vakuuttanut;
ainakin saattoi sen lukea lähetystösihteerin raportista. Oli senvuoksi
välttämätöntä heti lähettää kuriiri Berliiniin viemään Hjeltin
kirjallista, hänen aikaisempaa esitystään selventävää selitystä.
Suuri voitto pyrkimyksillemme oli, että sosialidemokraatti maisteri
Karl H. Wiik, joka Wetterhoffin toimesta oli matkustanut Berliiniin
ottaakseen selkoa Lockstedtin yrityksestä, siellä saattoi todistaa,
että itsenäisyysliikkeellä oli tukea sosialidemokraattienkin taholla
Suomessa. Wiikin oli tähän tekoon saanut hänen ystävänsä ylioppilas
W. Ström, sosialidemokraatti hänkin ja »pfadfinderinä» Wetterhoffin
toimiston palveluksessa.
Mutta kaikista näistä eri tahoilta tulleista paineista huolimatta
lykkäytyi ratkaisu Berliinissä yhä. Olot Lockstedtin-leirissä kävivät
sillävälin yhä sietämättömämmiksi. Ja yhtä alakuloisia olivat ne
kurssien osanottajat, jotka olivat lähteneet leiriltä ja nyt joutilaina
ja rahattomina oleilivat joko Saksassa tai Skandinavian maissa.
Ne, joilla oli heikot hermot, joutuivat suorastaan epätoivoiseen
mielentilaan. Olinpa jo toukokuussa saanut järkyttävän sanoman,
että eräs nuorista miehistä, joka oleskeli Hernösandin lähistöllä,
oli tehnyt itsemurhayrityksen. Hän oli, kuten hän sittemmin minulle
yksityiskohtaisesti kirjoitti, ruvennut luulemaan, olevansa Ruotsin
poliisin vainoama ja senvuoksi päättänyt »lopettaa jutun lyhyeen»
vetäisemällä partaveitsellään suonet ranteista poikki. Toinen
heikkoluonteinen nuorukainen, joka oleskeli Tukholmassa ja jota
useita kertoja olin koettanut auttaa, lähetti minulle kesäkuun alussa
hotellistaan suoranaisen kiristyskirjeen. Hän kehoitti minua uhkaavin
sanoin toimittamaan hänelle määrätyn summan, jonka hän väitti olevansa
saapa Wetterhoffilta. Minun piti lähettää hänelle rahat ennen määrättyä
kellonlyömää, jos halusin, »että asia sovitaan hyvällä». Toisaalta
minä sain usein todisteita siitä, että se mieliala, joka jatkuvasti
ehtymättä elähdytti suurinta osaa meidän Lockstedtin-nuorukaisiamme,
levisi yhä laajempiin piireihin Skandinaviassa olevia maanmiehiä. Eräs
nuori mies kirjoitti minulle Tanskasta, että hän on saanut kuulla
Saksan-retkestä ja että suunnitelma viehättää häntä kovasti. Hän olisi
milloin tahansa valmis uhraamaan voimansa ja tarvittaessa myös henkensä
isänmaan puolesta. Varmastikaan nämä eivät olleet mitään tyhjiä sanoja.
Paljon päänvaivaa tuotti minulle myöskin Lockstedtiin jääneiden
»pfadfinderien» yksityisasiain hoitaminen. Eihän juuri kukaan heistä
ollut varustautunut viipymään niin kauan kotoa poissa. Aika, joka
minulle jäi poliittista työtä varten, oli senvuoksi sangen rajoitettu.
Kuitenkin lähetimme kesän kuluessa koko useita raportteja sekä Suomeen
että Berliiniin. Eräästä Wetterhoffille lähetetystä, kesäkuun 30:ntenä
päivätystä raportista esitän seuraavan otteen, se kun osoittaa
kuinka himokkaasti tarrauduimme kiinni kaikkiin enemmän tai vähemmän
luotettaviin kuulumiin Venäjän heikkoudenmerkeistä.
»Eräs henkilö», tiedoitin, »joka äskettäin on käynyt Pietarissa ja
jolla siellä on sangen hyviä poliittisia suhteita, ilmoittaa, että
sikäläisissä hallituspiireissä vallitsee täydellinen hämminki ja
neuvottomuus. Rauhaa ei uskalleta ajatella, koska sen teko olisi
vastoin kansan yleistä mielipidettä. Kertojamme oli keskustellut
eri puolueita edustavien huomattavien henkilöiden kanssa, ja
kaikki olivat olleet yksimielisiä siitä, että sotaa täytyy jatkaa,
koska maanluovutus (Puola, Itämerenmaakunnat) aiheuttaisi ankaran
suuttumuksen, luultavasti vallankumouksen. Toinen tiedonantaja, joka
äskettäin on keskustellut Pietarin venäläisten liikemiesten kanssa,
vahvistaa ylläolevan. Jos Lemberg, Varsova ja Riika kukistuvat — sanoi
eräs asioita hyvin tunteva liikemies — on vallankumous välttämätön.
Johto siirtyy silloin auttamattomasti radikaalisimmille puolueille,
nimenomaan sosialivallankumouksellisille.»
Heinäkuun alussa sain varsin arkaluontoisen tehtävän, kun Wetterhoff
Johannes Öhquistin välityksellä ilmoitti minulle, että Saksan
kruununprinssi haluaa esitystä Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista,
varsinkin Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla, sekä Suomen ja
Venäjän suhteista Suomen yhdistämisen jälkeen Venäjän valtakuntaan.
»Olisi osoitettava», kirjoitti Öhquist, »kuinka Ruotsin ja Venäjän
menettely Suomea kohtaan on vaikuttanut sen lojaalisuuteen ja
sympatioihin tai antipatioihin asianomaista valtakuntaa kohtaan. Hänen
kunink. Korkeutensa haluaa tietoja näistä historiallisista oloista
odottaen saavansa niistä hyötyä tutkiessaan Belgian oloja.» Minä otin
kirjoittaakseni selonteon, se kun välillisesti saattoi hyödyttää
asiaamme.
Tähän aikaan tulin yhä läheisempiin kosketuksiin Ruotsin aktivistien
kanssa. Toimeliain heistä oli toht. Adrian Molin, »nuoroikeiston»
johtajia ja Det nya Sverige-nimisen aikakauskirjan julkaisija. Hän
oleskeli heinäkuussa Saksassa, missä hän teki innokasta propagandaa
Saksan ja Ruotsin välisen sotaliiton hyväksi. Ryhmään kuului vielä
toimittaja Valdemar Langlet oikeistolehdestä Aftonbladet sekä,
merkillistä kyllä, useita sosialidemokraatteja, m.m. sosialihallituksen
aktuario Otto Järte, toht. Yngve Larsson ja etevä sosialipoliittinen
kirjailija ja ensimmäisen kamarin jäsen, professori Gustav Steffen.
Sittemmin tulin tuttavaksi monien muidenkin tämän ryhmän jäsenten
kanssa. Juuri siihen aikaan, kesäkuussa, julkaisivat Ruotsin aktivistit
huomiota herättäneen kirjansa, »Sveriges utrikespolitik i världskrigets
belysning», jossa he rohkeasti ajoivat ajatusta, että Ruotsin etu
vaatii »miehekästä asettumista Saksan rinnalle». Kirja teki niin
sanoakseni käytännölliset johtopäätökset siitä käsityksestä, jota Sven
Hedin oli esittänyt kuuluisissa lentokirjoissaan »Ett varningsord» v.
1912 ja »Andra varningen» v. 1914.
Ruotsin aktivistit olivat ajamaansa asiaan niin innostuneet, että
katsoivat meidän suomalaisten tekevän aivan liian vähän mielialan
valistamiseksi ja muokkaamiseksi Ruotsissa. Muistan elävästi
erään kokouksen Järten virkahuoneessa, jossa suorastaan jouduin
ristikuulustelun alaiseksi. Mitä me oikeastaan teemme ja miksi
emme pidä suurempaa ääntä itsestämme? — Niin, miksi? Ruotsalaisten
ystäväimme odotukset meistä eivät tosiaankaan olleet vähäisiä: Meidän
piti nostattaa Ruotsin kansa sen hervottomuudesta ja pakottaa se
tolalle, jolle se, ikävä kyllä, oli jokseenkin haluton astumaan. Ja
meidän piti tehdä ei vain sanan, vaan myöskin teon propagandaa. Toisin
sanoen: Suomessa pitäisi »tapahtua» jotakin. Meillä oli suuri vaiva
saada ruotsalaiset käsittämään, miksi me emme heti reippaasti nostaneet
kapinalippua. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan heinäkuun 20 p:nä,
että eräs ruotsalainen aktivisti, jonka kanssa hän samana päivänä oli
puhellut, toivoi Suomessa noustavan kapinaan muutaman viikon kuluttua
ja että hän oli hyvin »huolestunut» kuullessaan sen olevan mahdotonta.
Wetterhoff katsoi täydellä syyllä tässä ammutun jonkun verran yli
maalin. Saattaa kuitenkin käsittää, että Ruotsin aktivistit mitä
hartaimmin toivoivat kapinan puhkeamista Suomessa, se kun ilmeisesti
olisi antanut mitä voimakkainta tukea heidän omille sotaisille
suunnitelmilleen.
Saattaa _nyt_ näyttää kummalta, että me kesällä 1915 ja vielä
syysmyöhään saakka todella toivoimme Ruotsin tavalla tai toisella
aktiivisesti puuttuvan maailmantapahtumiin. Mutta _silloin_ se ei
näyttänyt aivan mahdottomalta. Mieliala Ruotsissa, sikäli kuin se
ilmeni sanomalehdistössä, oli tosin muuttumattomasti puolueettomuutta
kannattava, mutta kulissien takana oli vahvoja voimia liikkeellä
Saksan puolelle siirtymisen hyväksi. Saksan tavaton menestys
itärintamalla oli suuressa määrin vaikuttanut ruotsalaisten mielialaan
ja kuningashuonetta lähellä olevissa piireissä oli aktivisteilla
vaikutusvaltaisia kannattajia. Kuningas itse otti huomioon
sotaanryhtymisen mahdollisuuden. Puheessa, jonka hän toukokuun 3 p:nä
1915 piti Göteborgissa, kun panssarilaiva Sverige laskettiin vesille,
lausui hän: »Jos — mistä taivas varjelkoon — sellainen tila tulisi,
jolloin minä katson velvollisuudekseni kutsua maan pojat puolustamaan
rakkaan synnyinmaan vapautta ja itsenäisyyttä, niin olen myöskin
täysin varma siitä, että Ruotsin kansa sinä hetkenä on nouseva yhtenä
miehenä ja seuraava kuningastaan saattaakseen taistelun onnelliseen
päätökseen.» Ja valtioministeri Hammarskjöld lausui heinäkuun 17 p:nä
1915 Iähetyskunnalle, joka toi hänelle Warbergin rauhankokouksen
ponsilauselman: »Meidän on otettava huomioon sellaisetkin
mahdollisuudet, jolloin Ruotsin vuoksi rauhan säilyttäminen kaikista
ponnistuksistamme huolimatta ei enää ole mahdollista. — — — On varmaa,
että paitsi äärimmäistä tapausta, vihollishyökkäystä maahamme, on
olemassa muitakin tapauksia, jotka täytyy ottaa lukuun tässä suhteessa
siihen verrattavina.»
Tietenkin oli ruotsalaisten itsensä ratkaistava, vaatiko Ruotsin
etu maata luopumaan puolueettomalta kannaltansa. Aktivistit olivat
vakuutettuja siitä, että niin oli laita. Joka tapauksessa vaativat
sekä lämpimät sympatiamme näitä älykkäitä ja rohkeita ruotsalaisia
isänmaanystäviä kohtaan että Suomen etu meitä antamaan heille
moraalista tukeamme. Muutamat heistä ajattelivat tosin mahdollisuutta,
että Suomi Venäjästä vapauduttuaan tulisi läheisesti riippumaan
Ruotsista. Wetterhoff on huolestuneena merkinnyt päiväkirjaansa
tältä ajalta, että eräs korkeassa asemassa oleva ruotsalainen, jonka
kanssa hän oli keskustellut, tahtoi suorastaan tehdä Suomesta Ruotsin
autonomisen maakunnan. Toiset ajattelivat Suomen kuningaskuntaa
unionissa Ruotsin kanssa ja joku Bernadotten kuningassuvun prinssi
valtaistuimella. Ahvenanmaan saarten luovuttamista Ruotsille
korvauksena avun saannista pidettiin mahdollisena. Mutta kaikki nämä
olivat kysymyksiä, jotka selviäisivät myöhemmin. Ruotsin suhteen
meidän ei tarvinnut tuntea mitään pelkoa. Pääasia oli irtipääseminen
Venäjästä, ja sen saavuttamiseksi näytti yhtymä Ruotsi-Saksa Suomen
avuksi olevan paras keino. Berliinissähän tehostettiin tuontuostakin,
että Saksa varmasti ulottaisi sotatoimensa Suomeen, jos vain Ruotsi
»tulee mukaan».
Kukaan ei salannut itseltään, että tämän suunnitelman onnistuminen oli
hyvin epätietoista. Mutta joka tapauksessa oli Ruotsin aktivistien
tarmokas toiminta meille erittäin tärkeä. Kuinka monta kertaa olikaan
meidän kiittäminen heitä ja heidän suhteitaan armeijan ja hallinnon
piirissä, etteivät viranomaiset ryhtyneet voimakeinoihin meitä vastaan
tuon tai tämän arveluttavan välikohtauksen vuoksi! Ruotsin hallitus
katsoi aktivistien toimintaa tosin karsain silmin, ja se koski jonkun
verran myös meitä. Mutta toisaalta auttoivat aktivistit tehokkaasti
luomaan sitä mielialaa maassa, joka teki, että kestiystävyyttä ja
suopeaa kohtelua tuli meidän osaksemme Ruotsissa koko sen ajan, jonka
sotaa kesti, siitä huolimatta, että meidän salavehkeilymme useinkin
tuotti viranomaisille hankaluuksia.
Wetterhoff jatkoi tällä välin suuria otteitansa Saksassa päästen
vähitellen kaikkein korkeimpiin piireihin. Kreivitär Hohenaun,
keisarillisen perheen persoonallisen ystävättären, seurassa hän
kävi heinäkuun 22 p:nä Badenin prinssin Maxin luona Konstanzissa.
Päiväkirjassaan hän tekee selkoa siellä tapahtuneista tavattoman
mielenkiintoisista keskusteluista. Prinssi lupasi hänelle kirjoittaa
valtakunnankanslerille suunnitelmasta Suomi-Ruotsi. Päiväkirjassa ei
mainita, että Wetterhoff olisi puhunut Lockstedtin kursseista, mutta
oli päivänselvää, että niiden jatkaminen läheisesti riippui Saksan
kannasta pohjoismaisissa kysymyksessä ylimalkaan.
Mutta kun Wetterhoff heinäkuun 24 p:nä palasi Berliiniin täynnä
kirkkaita toiveita, kohtasi häntä se musertava tieto, että
sotaministeri Wildt von Hohenborn oli esitellyt kysymyksen
Lockstedtin-kurssien laajentamisesta keisarille ja saanut
kaikkeinkorkeimman käskyn hajoittaa kurssit!
Wetterhoff pani nyt kaikki voimat liikkeelle saadakseen käskyn
peruutetuksi. Romanian lähettiläs Beldiman lupasi puhua
ulkoministeriölle ja rouva von Tirpitz, jonka luona Wetterhoff kävi,
lupasi kirjoittaa miehelleen amiraalille suureen päämajaan. »On
mahdotonta ajatella», kirjoitti Wetterhoff päiväkirjaansa, »että asia
saa raueta.» Itse asiassa saattoikin Beldiman kahta päivää myöhemmin
ilmoittaa valtakunnankanslerin sanoneen hänelle, että »on lujasti
päätetty toteuttaa Suomen ja Itämerenmaakuntain vapauttaminen».
Kirjassaan »Kring jägarbataljonen» sanoo Sundwall (siv. 37)
Wetterhoffin pyytäneen yleisesikunnassa palvelevaa eversti von
Zimmermannia, että tämä »ei vielä _virallisesti_ ilmoittaisi hänelle
hajoittamispäätöksen voimaanastumista, hänellä kun oli syytä luulla,
että pian saattaisi sattua tapahtumia, jotka aiheuttaisivat tämän
päätöksen peruuttamisen», sekä että von Zimmermann sen johdosta antoi
asian jäädä lepäämään joksikin aikaa. Samaa olen kuullut Wetterhoffin
itsensä kertovan. Omituista on, ettei hän päiväkirjassaan mainitse
mitään tästä rohkeasta shakkivedosta. Tosiasia joka tapauksessa on,
että käskyä ei toistaiseksi toimeenpantu.
Heinäkuun 29 p:nä matkusti Wetterhoff Tukholmaan. Hän halusi arvatenkin
ensi sijassa tunnustella maaperää Ruotsissa saadakseen selkoa
niiden laajakantoisten suunnitelmaan edellytyksistä, joista hän oli
keskustellut kreivi Tauben, toht. Molinin ja kreivi Douglasin kanssa.
Mutta epäilemättä oli toisena tärkeänä syynä hänen matkaansa, että
hän kaipasi persoonallista kosketusta maanmiestensä kanssa tässä
kriitillisessä tilassa.
Muistan elävästi sen päivän — se oli heinäkuun 30:s —, jolloin
Berliinin-diplomaattimme saapui vaatimattomaan kesäpäämajaamme
Villa Ventorpiin. Tässä oli nyt siis se mies, joka tällä hetkellä
piti tärkeimpiä lankoja kädessään. Hänen työnsä menestyksestä
riippui pääasiallisesti, päättyisikö »Costa Negra-juttu» surkeaan
tappioon vai kehittyisikö siitä lujalle perustalle pohjautuva
sotilaallis-poliittinen yritys, mittakaavaltaan monin verroin suurempi
kuin meidän tähän saakka oli onnistunut aikaansaada. Hänet otettiinkin
vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Läsnäolevat »pfadfinderit»
muodostivat kujan ja tervehtivät suurta miestämme puolipilalla,
puolitosissaan »päällikkönä». Hän oli sen jälkeen, kun hänet
viimeksi näin, tullut jos mahdollista vieläkin enemmän itsetietoisen
ja ystävällisen varmaksi esiintymisessään. Hänhän oli tottunut
seurustelemaan tasa-arvoisena korkeiden kenraalien, diplomaattien ja
kuninkaallisten prinssien kanssa... Ja kuitenkin hänen juuri nyt niin
loistava asemansa perustui pohjimmalta siihen kannatukseen, mitä hän
saattoi saada meidän järjestöltämme, nuorten uskalikkojen ja muutamien
harvojen vanhempain päättäväisten poliitikkojen pieneltä tilapäiseltä
yhtymältä.
Tätä yhtymää hän oli Berliinin korkeille herroille rohkeasti kuvannut
suureksi ja mahtavaksi puolueeksi, joka milloin tahansa kykenisi Saksan
avulla tömistämään maasta armeijan. Jo maaliskuun 17 p:nä hän oli
kirjelmässä kenraali von Falkenhaynille vakuuttanut, että »koko Suomi
on yksimielinen puolueisiin katsomatta» ja että »kaikkialla Suomessa
ollaan valmiita nousemaan yhdessä Saksan kanssa taisteluun yhteistä
vihollista vastaan.» Kuitenkin oli Wetterhoff epäilemättä tietoinen
siitä, että tätä väitettä ei ollut käsitettävä kirjaimellisesti. Hän
saattoi puolustaa itseään sillä, että vaikka se _nyt_ tuntui suuresti
liioitellulta, tulisi se _tuonnempana_ täydellisesti vastaamaan
todellisuutta.
Niin heikko kuin järjestömme vielä olikin, oli se kuitenkin ainoa
Suomessa oleva tuki, johon Wetterhoff saattoi nojata pyrkimyksissään.
Että »vanhain» keskuudessa hänen nauttimansa luottamuksen laita oli
kotimaassa edelleenkin vähän niin ja näin, sen hän kyllä tiesi hyvin.
Sitä tärkeämpää oli hänelle ainakin meidän täysi luottamuksemme.
Niinpä, kun sitten juhlallisen vastaanoton jälkeen istuimme yksissä
pienemmässä piirissä, katosikin yliotteinen sävy hänen ilmeikkäistä
piirteistään ja hän oli jälleen vaatimaton toveri, joka tarkkaavasti
kuunteli poliittisia selontekojamme ja leppoisasti otti vastaan
arvosteluamme. Mitä hän itsekseen mietti meidän poliittisesta
pätevyydestämme, siitä on hänen päiväkirjassaan erinäisiä viitteitä.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 31:senä, pidettiin sitten se kokous,
jota Wetterhoff on nimittänyt »historialliseksi». Läsnä olivat
Wetterhoff, professori Rafael Erich, joka samana päivänä oli saapunut
Abiskosta, Jonas Castrén, Almar Fabritius, J.W. Snellman, Isak
Alfthan, Ruotsissa asuva Georg Gripenberg (Alexis G:n poika) ja minä
sekä sitäpaitsi, kuvaavaa kyllä, ruotsalainen aktivisti toht. Adrian
Molin. Kokous pidettiin Gustafssonin pensionaatissa Birger Jarlinkadun
8:ssa. Puheenjohtajana toimin minä. Kokouksessa pidetty pöytäkirja
ei valitettavasti ole tallella. Päiväkirjassaan mainitsee Wetterhoff
vain lyhyesti: »Mitään varsinaista ohjelmaa ei voitu vahvistaa (?),
mutta tärkeätä ja arvokasta oli, että kaikki tunsivat yksimielisyyden
tarpeellisuuden, ja professori Erich tuntui olevan vakuutettu, että
minun noudattamani menettely on ollut oikea. Hän aikoo koettaa saada
vanhat kagaalit — auguurit, miksi Fabritius puolipiloillaan heitä
nimitti — tulemaan mukaan.» — »Onko se mahdollista tai hyödyllistä»,
lisää Wetterhoff, »en vielä tiedä. On ehkä parempi, että he asettuvat
meitä vastaan, niin saamme tulevaisuudessa nuorempia, toimekkaampia
ja vapaamielisen härkäpäisyyden vähemmän kyllästämiä hallitusmiehiä.»
Sitten seuraa osanottajien luonnehtiminen, joka osaksi on koko lailla
pisteliäs.
Jos ei kokouksessa vahvistettukaan »mitään varsinaista ohjelmaa»,
s.o. suurpoliittista ohjelmaa Wetterhoffin hengessä, niin tehtiin
siinä kuitenkin erinäisiä tärkeitä päätöksiä. M.m. hyväksyttiin
ehdotus, että koetettaisiin saada toimeen eri puolueiden edustajista
muodostettu lähetyskunta, joka matkustaisi Berliiniin esittämään
kansan toivomuksia. Tämän aikeen toteuttaminen kävi sentään sittemmin
mahdottomaksi.
Tukholman järjestölle oli heinäkuun 31 p:nä pidetyllä kokouksella suuri
merkitys. Kokous valitsi näet sikäläistä toimintaa varten kolmihenkisen
pysyvän toimikunnan, johon tulivat H. Gummerus puheenjohtajaksi, Almar
Fabritius ja Jonas Castrén. Sittemmin elokuussa laadin »promemorian»
tukholmalaisedustuksen tehtävistä. Ne olisivat:
1:ksi. Yhteyden ylläpitäminen Helsingin-keskuskomitean ja
Berliinin-edustuksen välillä. Sitä varten on niin säännöllisesti kuin
mahdollista lähetettävä raportteja Helsinkiin, jotta keskuskomitea
voi seurata asiain kulkua, edelleen toimitettava sen tietoon
Berliinistä tai Tukholmasta tulevat ehdotukset ja vihdoin annettava
Berliinin-edustukselle tietoja Suomen oloista.
2:ksi. Niiden Saksan sotatointen yhteyteen suunnitellun Suomen kapinan
valmisteluiden suorittaminen, joiden täytyy tapahtua Ruotsissa. Siihen
kuuluu suomalaisten vapaaehtoisten edelleenkuljettaminen, joka jo on
alkanut Haaparannan kautta ja joka, sittenkuin Lockstedtin-joukon
laajentaminen tai sen mahdollinen siirtäminen Ahvenanmaalle on
päätetty, tulee vaatimaan suuren koneiston.
3:ksi. Sotilaallisten tietojen hankkiminen Suomesta yksissä neuvoin
täkäläisten saksalaisten toimistojen kanssa. Sitä varten on jo muutamia
Lockstedtin-joukon jäseniä lähetetty Suomeen. Uusi varma postiyhteys
Haaparannan kautta Helsinkiin on saatu aikaan.
4:ksi. Mielialan muokkaaminen Ruotsissa yhdessä ruotsalaisten
aktivistien kanssa. Tämä tapahtuu sanomalehtikirjoitusten avulla ja
keskustelemalla vaikutusvaltaisten poliitikkojen ja sanomalehtimiesten
kanssa. Tällä toiminnalla on suuri merkitys koko asialle, koska
juuri suomalaiset ja miltei yksinomaan he kykenevät vaikuttamaan
mielialaan ja mielipiteisiin ruotsalaisten keskuudessa. Ennen kaikkea
on ruotsalaiset saatava siihen vakaumukseen, että Suomi todella haluaa
Ruotsin asiaantarttumista.
Eräs toisen kohdan lausunta kaipaa selitystä. Siihen aikaan
keskusteltiin innokkaasti siitä mahdollisuudesta, että saksalaiset
joukot saattaisivat miehittää Ahvenanmaan. Meidän piirissämme kannatti
tätä ajatusta varsinkin Fabritius, jonka mielestä tällainen retkikunta
lopullisesti ratkaisisi Lockstedtin joukon käyttöä ja kehitystä
koskevan probleemin. Ahvenanmaan-suunnitelman kannalla oli aluksi
myös Wetterhoff, kunnes tämä oli tullut vakuutetuksi, että Saksan
sotilasviranomaiset katsoivat suunnitelmaa nykyjään mahdottomaksi
toteuttaa, m.m. Ahvenanmaan etäisen aseman vuoksi, joka vaatisi
tuntuvan laivaston-osaston käyttämistä yhteyden ylläpitämiseksi
maihinnousseiden joukkojen kanssa. Edellyttämällä, että suunnitelma
toteutettaisiin, oli se ajatus lähellä, että Saksassa koulutettu
suomalainen joukko sijoitettaisiin Ahvenanmaalle odottamaan sotatoimien
alkamista Suomen mantereella. Sen arveltiin myöskin voimakkaasti
vaikuttavan Suomen mielialaan.
Mitä tulee ohjelman 4:nteen kohtaan, olen jo kosketellut meidän
toiveitamme siitä, että Ruotsi ryhtyisi sotaan. Wetterhoff tuntuu
kuitenkin, hänen päiväkirjastaan päättäen, saaneen siinä suhteessa
sangen kielteisiä kokemuksia Tukholmassa käydessään. M.m. oli Adrian
Molin sanonut hänelle, että nykyjään oli mahdoton saada Ruotsia
liikkeelle ennenkuin Saksa ja Suomi olisivat tehneet jotakin, joka
saattaisi Ruotsin jonkinlaiseen pakkotilaan, josta ei ole muuta pääsyä
kuin osanotto sotaan. »Mahdollistahan on», huomauttaa Wetterhoff,
»että se ei muuten käy, mutta luulen melkein, että on yhtä vaikeata
saada Saksaa ottamaan ensimmäistä askelta.» Siinä hän oli epäilemättä
oikeassa. Mutta jos niin oli laita, olivat toiveet Ruotsin ryhtymisestä
sotaan jokseenkin pienet. Sillä Suomi ei voinut eikä tahtonut ryhtyä
mihinkään ilman että Saksa teki aloitteen sotaväkeä lähettämällä.
Lopulta täytyi kuitenkin katsoa menestystämme todennäköisemmäksi siinä
tapauksessa, että saksalaiset etenevät maatietä Pietaria kohti.
Yhtenä positiivisena tuloksena Wetterhoffin käynnistä Tukholmassa oli,
että kenraali Nordensvan, vanha, suuressa arvossa pidetty ruotsalainen
upseeri, otti matkustaakseen Saksaan siellä laatiakseen suunnitelman
Ruotsin—Saksan—Suomen sotatoiminnasta.
Tukholman-toimiston toiminnasta elokuulla, jolloin niin paljon tärkeää
oli tekeillä, en muista paljoa yksityiskohtia. Lockstedtin-pataljoonan
perustamista saatoimme nyttemmin katsoa jokseenkin varmaksi, ja
valmisteluja sen miehistön hankkimiseksi hoiti tarmokkaasti ja
taitavasti Fabritius. Minun toimintani keskittyi poliittiseen työhön
ja sanomalehtipropagandaan. Toimiston sihteerinä, konekirjoittajana ja
kaikinpuolisena apurina oli H.R. Söderström, joka terveyssyistä oli
palannut Lockstedtin-leiriltä.
Jonkin verran merkitystä oli käynnilläni elokuun lopulla ruhtinas
von Wedelin luona, jonka keisari Wilhelm oli lähettänyt Tukholmaan
salaista poliittista tehtävää varten. Herttainen vanha herra oli
keskusteluissaan Ruotsin ulkoministerin Wallenbergin kanssa ja
luultavasti myöskin Saksan lähettiläältä von Luciukselta saanut
Suomen oloista ja mielialasta meidän asiallemme erittäin epäedullisen
käsityksen. Tein voitavani saadakseni hänet toiseen käsitykseen.
Sittemmin sain Wetterhoffilta kuulla, että ponnistukseni ei ollutkaan
turha. Raportissaan Saksan ulkoministeriölle von Wedel oli ilmoittanut
ulkoministeri Wallenbergin sanoneen hänelle, että yleinen mielipide
Suomessa ei hänen tietääkseen pyri irroittamaan maata Venäjästä,
mutta että Ruotsi suhtautuisi asiaan toisella tavalla, jos tultaisiin
vakuutetuksi, että Suomi todella tahtoo päästä vapaaksi. Osoitukseksi
siitä, ettei Wallenbergin käsitystä Suomessa vallitsevasta asemasta
kuitenkaan ilman muuta ollut pidettävä tosioloja vastaavana, oli von
Wedel tehnyt selkoa keskustelustansa minun kanssani.
Meidän tunteemme niitä maanmiehiämme kohtaan, jotka alinomaa juoksivat
Wallenbergin luona väittämässä meidän esityksiämme vääriksi, eivät
olleet juuri ystävällisiä. Myöskään ei Hjalmar Branting kuulunut
meidän suosikkeihimme, kun tiesimme, että hän kesällä käydessään
Berliinissä oli omin lupinsa esiintynyt suomalaisten puhemiehenä
kuvaten maassamme vallitsevaa mielialaa täysin vieraaksi kaikelle
separatismille. Fabritiuksen ja minun keskusteluni elokuussa mahtavan
sosialistijohtajan kanssa johti eräänlaiseen »puolueettomuuslupaukseen»
hänen puoleltaan, mitä tulee Lockstedtin yritykseen, ja lupaukseen
mikäli mahdollista ehkäistä parhaillaan tapahtuvaa rekryyttien
kuljetusta koskevien uutisten pääseminen sosialistiseen
sanomalehdistöön.
Tukholman-toimiston toimintaa koskevat tallella olevat asiakirjat tältä
ajalta ovat enimmäkseen vähäpätöisiä. Mainittakoon tässä eräs elokuun 5
p:nä Suomesta saamani raportti:
»Noin puolet kaikista Helsingin tehdastyöläisistä on määrätty
linnoitustöihin ja muihin sotilastehtäviin. Kaduilla otetaan kiinni
työmiehiä, jotka eivät voi todistaa olevansa toimessa. Samaa tapahtuu
muissakin kaupungeissa. Oulussa pakotetaan naisiakin työhön. Myöskin
erinäisten konttorien henkilökunnasta on osa vaadittu töihin,
niinpä esim. Stockmannin liikkeestä 15—16 henkeä. Hevosten otto ja
nautakarjan pakkotilaukset ovat käynnissä kaikkialla. Helsingin
ympäristössä hakataan maahan metsää suunnattomia aloja. Vahingot
arvioidaan 20 miljoonaksi markaksi, mutta pienintäkään korvausta
ei makseta. Passimääräyksiä kotimaassa on kiristetty. Oulun
pohjoispuolella saa tuskin kukaan sotapalvelusiässä oleva matkustaa.
Vangitsemiset käyvät yhä lukuisammiksi. Verraten varmojen tietojen
mukaan istui jokin aika sitten noin 330 henkilöä lukkojen takana.
Lisäksi tulevat ne monet, jotka on vangittu, mutta päivän, parin
päästä taas laskettu vapaaksi.»
Jätän niiden arvosteltavaksi, jotka silloin olivat kotimaassa, missä
määrin tämä kuvaus vastasi tosioloja. Varsinainen hirmuvaltahan alkoi
vasta jonkin verran myöhemmin. Joka tapauksessa olivat tällaiset synkät
kuvaukset meille kuin _gefundenes Fressen_ ja me riensimme lähettämään
ne Berliinin-toimistoon, joka kyllä osasi niitä käyttää.
Siltä ajalta tallessani olevien kirjeiden joukossa on
useita Haaparannassa olevien etuvahtiemme V.E. Tuompon (nyt
jääkärieverstiluutnantti yleisesikunnassa) ja K.H. Kekonin (nyttemmin
jääkärimajuri ja tasavallan presidentin adjutantti) lähettämiä.
Kirjeenvaihto heidän kanssaan koski pääasiallisesti salaisen
postinkulun järjestämistä ja jo nyt pienessä määrässä alkaneen uusien
rekryyttien kuljetuksen valmistamista. Suuriarvoisena avustajana tässä
työssä oli heillä Torniossa asuva ylioppilas Eero Heickell.[13]
Uhkarohkea teko heidän puoleltaan oli antaa Erik Malmbergin, joka
tärkeässä tehtävässä oli komennettu Helsinkiin, keskellä päivää mennä
sillan yli Tornioon santarmien ohi ilman passia ja ruotsalainen
telegrafistilakki päässä.
Mielenkiintoista on, mitä Tuompo ja Kekoni ilmoittavat elokuun 27
p:nä: »Yleensä», niin he kirjoittavat, »ovat maassa mielet kokonaan
meidän asiamme puolella. Ollaan huolissaan vain siitä, mistä saataisiin
aseita. Kivääreitä vielä olisi, vanhoja suurlakon aikuisia, mutta ei
ole ampumavaroja. Miehiä olisi etenkin etelämmässä valmiina lähtemään,
kun vain saamme sanan heille, että saa tulla. Nekin, jotka jostakin
syystä ovat estyneet lähtemästä, sanovat, että kun täällä aletaan,
silloin he ovat valmiit jokainen, taisteltakoon sitten vaikka kirveillä
ja aidanseipäillä. Maalaisväestö on innostunutta. Se sanoo, että asian
pitäisi tapahtua nyt syksyllä; silloin meillä olisi sopivin aika ja
suurimmat mahdollisuudet. Sentähden siellä odotetaan jännityksellä.»
Oletin silloin raportinlähettäjäin katselleen asemaa nuorison
sangviinisin katsein. Mutta todellisuudessa heidän innostunut
kuvauksensa oli merkki siitä kansanmielialasta, joka paria viikkoa
myöhemmin lähetti rajan yli sadoittain rahvaannuorukaisia matkalle
siihen ihmeelliseen paikkaan, missä sai oppia käsittelemään muitakin
aseita kuin kirveitä ja aidanseipäitä.
Tulevain tapahtumain enne oli myöskin seuraava lyhyt ilmoitus eräässä
Tuompon kirjeessä: »Torniossa olevista sotamiehistä on osa virolaisia,
ja he ovat valmiit koska hyvänsä taistelemaan venäläisiä vastaan joko
täällä tai muualla.»
_Yhtä_ kirjettä tältä ajalta en malta olla julkaisematta kokonaan,
ei siksi, että se sisältäisi mitään merkillistä, vaan siksi, että se
osoittaa, kuinka kekseliäiksi silloin olimme tulleet sotasensuurin
pettämisessä kirjoittamalla peitetyin sanoin. Kirje on päivätty
Lontoossa elokuun 27 p:nä 1915 ja kuuluu (suomennettuna[14]):
»Rakas Herman.
Minä olen ollut niin levoton Fian kohtalosta, että minun suorastaan
täytyy kirjoittaa sinulle ja kysyä, kuinka hän voi. Sveahan on aina
ollut kiltti vanhempi sisko ja on varmaan suurena lohdutuksena
Fia-paralle, mutta suostuuko hän suoranaisesti avustamaan häntä,
on toinen kysymys. On hirveätä olla naimisissa sellaisen roiston
kanssa, mikä Rolf aina on osoittanut olevansa, ja minä olen aina
ollut vakuutettu, ettei Fia milloinkaan voi tulla onnelliseksi, ellei
hän saa laillista eroa. Että Rolf on ollut hänelle uskoton, senhän
tiedämme kaikki, mutta hänellä on rahaa ja mahtavia suhteita, joten
siinä kai ei mikään auta. Olen kuullut huhuna, että Fiakin viime
aikoina olisi ollut uskoton — ja sitähän ei voi kummastella. Sanotaan,
että Fian suhde Toriin olisi hyvin hellä, ja Torhan on kunnon mies.
Hyvä olisi, jos Svea voisi tehdä jotakin, mutta avioasiathan ovat niin
arkaluontoisia, että hän kukaties ajattelee, ettei hän voi asiaan
sekaantua. Minä tapasin Edvardin eilen ja kuulin, että hän parin
päivän päästä matkustaa kotiin. Jos luulet, että voisin tehdä jotakin
Fia-paran hyväksi, niin ilmoita heti. Muussa tapauksessa matkustan
länteen muutamien viikkojen kuluttua.
Tiedätkö, aikooko Tor matkustaa tervehtimään Fiaa? Sehän osoittaisi,
että hänellä on rehelliset aikomukset. Vastaa nyt heti. Minä olen niin
levoton hänestä. Monet terveiset