Tunnettua on, että Lockstedtin-kurssit alkoivat jo helmikuun
viimeisellä viikolla ja että ne jatkuivat osanottajien lukumäärän
vähitellen lisääntyessä uusien tulokkaiden saavuttua Suomesta. Mutta
jo ensi hetkestä pani Wetterhoff kaikki voimansa ja vaikutusvaltansa
liikkeelle estääkseen pienen Lockstedtin-joukon hajallelaskemisen
alkeiskurssin päätyttyä. Tämän kurssinhan piti olla vain laajemmalle
tähtäävien suunnitelmien alkuna. Kansankapina Suomessa saksalaisten
maihinnousun yhteydessä oli se päämäärä, joka Wetterhoffin mielessä
kangasti. Lockstedtin-kurssia oli siis kaikin mokomin pidennettävä ja
laajennettava hankkimalla yhä uusia osanottajia.
Niitä kirjeitä, jotka hän minulle tästä asiasta kirjoitti, ei minulla
valitettavasti ole käsillä. Eräs ilmeisesti hänen inspiroimansa »Paul
Bartelsin» (= Bertel Pauligin) maaliskuun 11 p:nä kirjoittama kirje
kuvaa kuitenkin tämän ajankohdan tilannetta. Paulig, joka helmikuun
aikana oli avustanut minua Tukholmassa rekryyttien vastaanottamisessa,
oli näet kuun lopulla kutsuttu Berliiniin työskentelemään Wetterhoffin
toimistossa. Kirje on kirjoitettu saksaksi persoonattomaan
kauppatyyliin. Otan siitä seuraavan kohdan:
»Raaka-ainelähetyksiä saapuu tänne joka päivä, viime päivinä kuitenkin
vain hyvin niukasti. Täällä voitaisiin hyvin käyttää vielä noin sata
laatikkoa (= rekryyttiä). Toivon senvuoksi, että teette voitavanne
tarvittavan määrän hankkimiseksi. Lähetyksiä voidaan jatkaa, kunnes
täältä ilmoitetaan toisin. Tietenkin on tehtaalle eduksi, jos osa
aineksia vielä saapuu myöhemmin, kun näet sitä aikaa, jonka kuluessa
koneet ovat valmistettavat, siten voidaan pidentää. — — — Muuten tehdas
toimii erinomaisesti ja minä olen vakuutettu siitä, että koneet tulevat
olemaan hyvin käyttökelpoisia. Nyt täytyy myöskin vakavasti ajatella,
mitä tarvitaan koneiden pystyynpanoon vastaanottopaikalla», j.n.e.
Me toiset sekä Tukholmassa että Suomessa olimme samaa mieltä kuin
Wetterhoff, että yritys ei saa pysähtyä alkuunsa. »Pääasia on»,
kirjoitti Johannes Öhquist maaliskuun 13 p:nä Kööpenhaminasta, missä
hän tähän aikaan oleskeli, »että, kun kerran olemme lausuneet A:n,
meidän on lausuttava kaikki aakkoset alusta loppuun.» Eroa oli vain
siinä, että yrityksen osanottajat katsoivat asiaa sitä epäilevämmin,
mitä lähempänä Suomen horisonttia he olivat. Sotilaallinen asema
maaliskuulla ei antanut aihetta erikoisen, valoisiin toiveisiin —
venäläiset olivat juuri siihen aikaan valloittaneet Przemyslin linnan
Galitsiassa. Kun lisäksi tuli, että yleisön keskuuteen Suomessa oli
alkanut tihkua tietoja Saksan-retkestä, katsoi ylioppilaskomitea
parhaaksi keskeyttää rekryyttien hankinnan joksikin aikaa.
Tukholmassa olin minä puolestani hiukan tukalassa asemassa.
Lockstedtin-kurssien pidentäminen oli minustakin aivan välttämätöntä
poliittiselta kannalta, mutta minulle on annettava anteeksi, että
Tukholman-edustajana melkein vielä enemmän ajattelin, miten vaikeaan
asemaan joutuisin, jos kurssit nyt lopetettaisiin ja osanottajat toinen
toisensa jälkeen saapuisivat Ruotsiin, kuten alkuperäisessä ohjelmassa
edellytettiin. Minun täytyi senvuoksi hartaasti toivoa, että uusia
osanottajia saapuisi, kuten Berliinissä haluttiin, jotta kurssien
pidentäminen tulisi mahdolliseksi. Mutta oliko oikein lakkaamatta
lisätä niiden lukua, jotka joutuisivat kärsimään, jos ponnistukset
asian edistämiseksi raukeaisivat tyhjiin?
Joka tapauksessa oli minulla perusteltua syytä toivoa, että
saksalaiset eivät äkkiä heittäisi yritystä kesken, koskapa he siten
mahdollisesti menettäisivät sen hyödyn, mikä heillä jo oli ollut
yhteydestä meidän kanssamme. Jo ne tarkat tiedot venäläisten voimista
ja sotavarusteluista Suomessa, jotka Saksan sodanjohto sai meidän
järjestömme kautta, olivat sille arvokkaita. Poliittiselta kannalta
oli saksalaisten meille antamalla avustuksella merkitystä heidän
pyrkimyksissään saavuttaa sympatiaa Ruotsissa. Tässäkin suhteessa
yhtyivät Saksan ja Suomen edut.
Helmikuussa olin saanut kirjeen lähetystösihteeri Weberiltä, joka
pyysi siinä meidän myötävaikutustamme »puolueettoman» toimiston
perustamiseen Tukholmaan. Sen päätehtävänä tulisi kaikesta päättäen
olemaan mielialan muokkaaminen Ruotsissa Saksalle suotuisaan suuntaan.
Neuvoteltuani Jonas Castrénin kanssa päätin kuitenkin olla asiaan
puuttumatta. Vastasin Weberille, että pidän semmoisen toimiston
perustamista hyvin hyödyllisenä ja että me mielellämme tukisimme sen
työtä, jos meillä vain on riittävästi voimia käytettävissämme. Mutta
kun Suomea suoranaisesti koskevat asiat kokonaan vievät aikamme, emme
valitettavasti voi ottaa osaa toimiston työhön.
Päävaikuttimenamme oli kuitenkin, että meistä ei ollut mieluisaa
eikä arkaluontoisen asemamme vuoksi viisasta ruveta Ruotsissa
saksalaisen propagandan suoranaisiksi kätyreiksi. Meidän ei myöskään
tarvinnut pelätä, että kieltäytymisemme pantaisiin pahaksi, sillä
olihan kyseenalaista, eikö Saksalla ollutkin enemmän hyötyä siitä
välillisestä propagandasta, jonka suomalaisen vapausliikkeen pelkkä
olemassaolo sisälsi, sen osanottajat kun julkitoivat luottamuksellisen
liittymisensä Saksaan esiintymättä silti sen asiamiehinä.
Yhteyteni kotimaan kanssa oli nyt entistä parempi ja varmempi, kun
olin saanut aikaan luotettavan ja hyvintoimivan postinkulun Torniossa
olevan rouva Hulda Reuterin avulla, joka rohkeasti ja hairahtumattoman
huolellisesti toimitti lähetykset rajan yli. Helsingissä ja Tukholmassa
ymmärsimme toisiamme mainiosti. Vaikeampi oli yhteistyö Berliinin
kanssa, niin paljon mukavampi kuin yhteys sinne olikin teknillisesti.
Kirjeissä olin tosin saanut yhtä ja toista selvitetyksi, mutta tila
oli nyt kuitenkin taas samanlainen kuin se oli ollut tammikuun alussa:
Wetterhoff ja minä emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Henkilökohtainen
tapaaminen kävi minulle yhä välttämättömämmäksi.
Samaa tarvetta saada selkoa asiain tilasta tunnettiin myös Helsingissä.
Maaliskuun alussa saapui Tukholmaan ystäväni ja työtoverini vanhan
aktivismin ajoilta maisteri Almar Fabritius ja paria viikkoa myöhemmin
maisteri Kai Donner ylioppilastoimikunnan edustajana. Fabritius tuli
vanhempain aktivistishenkisten kansalaisten muodostumassa olevan
ryhmän lähettämänä, jonka tarkoituksena oli tukea ylioppilaiden
toimintaa ja tarvittaessa käydä kauttaaltaan yhteiseen poliittiseen
toimintaan heidän kanssaan. Itse oli Fabritius jo varhain syksyllä
1914 eräiden entisten aktivistien, lähinnä toht. V.O. Sivénin ja
toht. Arvid Mörnen, piirissä esittänyt sen ajatuksen, että olisi
koetettava toimittaa muutamia tuhansia nuoria miehiä Saksaan saamaan
harjoitusta aseiden käytössä. Tämä miehistö ottaisi sitten osaa
saksalaisten toimeenpanemaan Ahvenanmaan valtaukseen, jonka saattoi
olettaa tapahtuvan, jollei ennen, niin ainakin seuraavana kesänä. Se
olisi näin ollen osaltaan valloittamassa tukikohtaa, siltavarustusta
Suomen valtaamiseksi. Sodan alussa otaksutuinkin Suomessa yleisesti,
että saksalaisten olisi ennemmin tai myöhemmin pakko miehittää Itämeren
alueen avainkohta, Ahvenanmaa.
Eräässä tilaisuudessa, tarkalleen sanoen sinä marraskuun päivänä,
jolloin venäläistyttämisohjelma julkaistiin, oli Fabritius pyrkinyt
kosketuksiin myöskin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilasnuorison kanssa
ja pohtinut asiaa eräiden uskottujensa seurassa, m.m. osakunnan
kuraattorin toht. Mörnen, Runar Appelbergin, Werner Hougbergin y.m.,
mikä tilaisuus mainitaan Appelbergin päiväkirjamuistiinpanoissa. Oliko
ylioppilaiden toimintaan jo silloin ryhdytty, siitä Fabritiuksella
ei ollut tietoa, myöskään ei hänen ensi yrityksensä syksyllä ollut
johtanut yhteistoimintaan nuorten kanssa. Vasta uudenvuoden tienoissa
hän oli Sivéniltä ja Mörneltä saanut kuulla, että ylioppilaat olivat
ruvenneet liikehtimään ja että ensimmäiset »pfadfinderit» olivat
valmiina lähtemään Saksaan.
Juuri tällöin, helmikuun keskipaikkeilla, olivat Sivén ja Fabritius
yksissä neuvoin muutamien hengenheimolaistensa kanssa päättäneet
muodostaa uusaktivistisen kansalaisryhmän käyttääkseen ajan tarjoamia
tilaisuuksia ylioppilaiden valitsemaan suuntaan käyvään poliittiseen
toimintaan. Toht. Sivénin vastaanottohuoneessa Kauppatorin varrella
oli pidetty kokous, jossa oli läsnä viitisentoista henkilöä, kaikki
porvarilliset puolueet edustettuina, m.m. Heikki Renvall, Adolf
Törngren, Theodor Homén, Anders Viksten, Otto Åkesson, P. J. Hynninen,
joka lisäksi kuului ylioppilaiden toimikuntaan, sekä vielä Sivén
ja Fabritius. Kokouksessa, kertoi Fabritius, ei vallinnut juuri
mikään optimismi, mitä tulee mahdollisuuksiin saavuttaa tuloksia
yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Ei uskottu tällä maalla olevan mitään
harrastusta Suomea kohtaan. Se, että saksalaiset olivat luvanneet
järjestää parille sadalle ylioppilaalle tilaisuuden oppia aseiden
käyttöä, arveli Törngren, tarkoitti tuskin muuta kuin »sabotöörien»
kouluuttamista, jotta nämä sitten saattaisivat hävittää Venäjän
sotavarastoja, siltoja, teitä y.m. Suomessa. Läsnäolevien mieliala
oli kuitenkin jyrkästi saksalaisystävällinen, ja se mielipide oli
vallalla, että on ryhdyttävä toimintaan, jos vaan Saksan taholta
saadaan tarvittavat lupaukset. Sen vuoksi oli pysyttävä odottavalla
kannalla. Tuloksena kokouksesta oli kolmimiehisen toimintavaliokunnan
asettaminen; siihen kuuluivat Sivén, Renvall ja Hynninen.
Valiokunnan ensimmäisenä toimenpiteenä oli Fabritiuksen lähettäminen
tiedusteluretkelle. Lähinnä hänen oli matkustettava Tukholmaan
saadakseen kuulla Saksan sikäläisiltä edustajilta, mitä Saksa aikoi
tehdä Suomen hyväksi. Ennen kaikkea tuli Fabritiuksen ottaa selko
siitä, olivatko suunnitellut Lockstedtin-kurssit todella aiotut vain
kuukauden kestäviksi, sekä samalla asettua yhteyteen minun kanssani ja
saattaa tietooni, ettei Wetterhoff soveltunut Suomen asiamieheksi.
Fabritiuksen ilmoitus oli minulle suuri lohdutus huolteni keskellä.
Suomessa oli siis kuitenkin enemmän kaikupohjaa yrityksellemme
kuin olin uskaltanut toivoa. Auttaakseni häntä hänen tehtävänsä
suorittamisessa minä saatoin hänet Saksan meriattasean von Fischer
Lossainenin tuttavuuteen. Tuloksen keskustelustaan tämän kanssa,
missä tilaisuudessa minä en ollut läsnä, Fabritius merkitsi melkein
täysin negatiiviseksi. Hän esitti asiansa sekä suullisesti että
kirjallisesti lyhyessä, yksissä neuvoin minun kanssani laaditussa
»Berichtissä», jossa ilmoitettiin, että sitä politiikkaa, jonka Suomen
ylioppilasnuoriso oli omaksunut, kannattivat myös lukuisat vanhemmat
kansalaiset, jotka kuitenkin, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, haluavat
tietää, suostuuko Saksa hyväksymään uuden liittolaisen ja mitä Saksa
on halukas tekemään sen hyväksi, von Fischerin vastauksen motoksi,
sanoi Fabritius, voidaan panna hänen ensi sanansa: »Mitä harrastusta
meillä saksalaisilla voi olla Suomea kohtaan?» Fabritius esitti
vastakysymykseksi, miten Saksa, jolla luonnollisesti tulisi olla
kutakuinkin täydellinen herruus Itämeren vesillä, ennenkuin se voi
vakavasti pyrkiä osalliseksi maailmanherruudesta merillä, saattaa olla
välinpitämätön Suomesta ja sen vahvoista merilinnoitusasemista, sen
saaristosta. Tähän ei von Fischer voinut vastata mitään. Keskustelu
oli johtanut siihen, että hän kehoitti Fabritiusta matkustamaan
Berliiniin päätösvaltaisemman viranomaisen vastauksen hankkimiseksi.
Joka tapauksessa von Fischer lupasi viipymättä toimittaa Fabritiuksen
jättämän selonteon esimiehistölleen.
Näin niukoin tuloksin ei Fabritius halunnut matkustaa kotimaahan
niiden luo, joiden asiaa hän oli ajamassa. Hän katsoi tarvitsevansa
selvempiä ja positiivisempia lupauksia voidakseen innostaa maanmiehiään
saksalaissuuntaiseen aktiiviseen politiikkaan. Hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin seurata von Fischerin kehoitusta ja matkustaa
Berliiniin. Kun minunkin aikomuksenani oli lähteä sinne neuvotellakseni
Wetterhoffin kanssa sekä sittemmin käydäkseni Lockstedtissa katsomassa
nuorten miestemme harjoittelua, päätimme matkustaa yhdessä. Matkamme
lykkäytyi kuitenkin noin parilla viikolla, kun Wetterhoff ilmoitti
meille, että hän odotti parhaillaan mitä tärkeintä ratkaisua ja
ettei Suomen lähettien juuri kannattanut tulla Berliiniin ennenkuin
tämä ratkaisu oli tapahtunut. Maaliskuun loppupuolella me vihdoinkin
lähdimme matkalle. Meitä seurasi myös Bertel Paulig, joka oli vähää
ennen saapunut Tukholmaan Wetterhoffin kuriirina. Tukholman-toimiston
hoidon jätin ylioppilas Henrik Zilliacuksen hoiviin.
Matkalla sattui välikohtaus, joka osoitti, kuinka helposti yrityksemme
saattoi tulla ilmi ja venäläisille kavalletuksi. Istuessani juomassa
aamukahvia Malmön rautatieravintolassa astui sisään iloinen ja äänekäs
seura, johon kuului yksi herra ja kaksi hienoa naista. Herra oli —
Kaarlo Luoto. Kohtaus oli minulle peräti epämieluinen. Tukholmassa olin
saanut tietää, että tuo kuuluisa ent. sosialisti-agitaattori yhtenään
matkusteli Saksan ja Suomen väliä Saksan amiraaliesikunnan salaisena
asiamiehenä ja vakoilijana, mutta väitettiin, että hän myöskin palveli
venäläisiä sotilasviranomaisia samassa ominaisuudessa. Muutamia päiviä
aikaisemmin olin käynyt Luodon luona tämän hotellissa Tukholmassa
koettaakseni, jos mahdollista, saada selkoa hänen toiminnastaan. Hän
tunsi minut heti ja tuli luokseni muhevasti naureskellen.
»Hei, kas tohtori Gummerus! Minne te olette matkalla?» sanoi hän.
Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. Luoto ei missään nimessä saanut
tietää, että olin menossa Berliiniin. Vastasin senvuoksi umpimähkään:
»Kööpenhaminaan», ja poistuin heti ravintolasta. Etsin käsiini
Pauligin ja annoin hänelle ohjeeni. Hänen pitäisi Sassnitzista soittaa
Wetterhoffille ja pyytää häntä ilmoittamaan Saksan viranomaisille
Luotoa koskevat epäilymme. Onneksi ei Luoto tuntenut Pauligia
ulkomuodolta. Itse jäisin tänne ja jatkaisin matkaa vasta seuraavana
päivänä.
Minä käväisin tosiaan Fabritiuksen kanssa Kööpenhaminassa, niinkuin
olin Luodolle ilmoittanut... Siellä tapasimme maisteri Donnerin
ja hänen rouvansa, joiden seurassa päivä kului hauskasti. Donner
matkusti sitten Lundiin, kun taas me jatkoimme keskeytynyttä matkaamme
Berliiniin. Kun olimme sinne saapuneet, sain kuulla, että Pauligin oli
onnistunut Sassnitzista päästä puhelinyhteyteen Wetterhoffin kanssa ja
että Luoto Berliiniin saapuessaan oli vangittu. Suureksi harmikseen
sai Luoto nyt istua lukkojen takana koko sota-ajan. Jos hän olisi
päässyt palaamaan Saksasta Suomeen, ei hän varmaankaan olisi salannut
venäläisiltä, mitä kenties oli saanut tietää meidän toiminnastamme.
Mutta Wetterhoffille hän sai tilaisuuden sittemmin kostaa.[7]
Kun sitten kävin Wetterhoffin luona hänen uudessa hienossa
toimistossaan Landgrafenstrassen 20:ssä, havaitsin hämmästyksekseni ja
ilokseni, että siitä tosiaan oli kehittynyt viranomaisten tunnustama
puolivirallinen Suomen lähetystö. Siellä työskenneltiin kuumeisen
innokkaasti. Korkeita herroja, sotilas- ja siviilihenkilöitä, tuli ja
meni. Ja mikä muutos Wetterhoffissa itsessään oli tapahtunut niiden
kahden kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet
viimeksi näin! Hänestäkin oli tullut asultaan ja olemukseltaan korkea
herra, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta jo huolitellulla
puvullaan ja tyynellä ja varmalla esiintymisellään — miehestä, joka
vielä puoli vuotta sitten oli ollut vain vaatimaton saksalainen
sotamies ja joka, luotuaan yltään univormun, oli suuressa köyhyydessään
joutunut esiintymään lainavaatteissa. En voinut olla naureskelematta
partaani, kun ajattelin tätä silmiinpistävää muutosta.
Kun me, Fabritius ja minä, sitten luimme niitä selontekoja, joita
Wetterhoff oli laatinut Suomen oloista ja omista laajakantoisista
suunnitelmistaan, täytyi meidän tosin hiukan pudistella päätämme.
Niistä saattoi todellakin huomauttaa, että ne eivät täysin vastanneet
tosioloja... Kun sävyisästi kiinnitin hänen huomiotansa siihen, oli
hänen vastauksenaan tuollainen diplomaattinen olanliike, joka sopi
hänelle niin verrattomasti: _Mein Gott!_ mitäs vahinkoa pienestä
viattomasta koristelusta on? Mene tiedä, ehkei hän siinä ollut niinkään
väärässä. Se vain on varmaa, että kukaan meistä muista ei olisi
pystynyt tekemään samoin.
Mutta — kaikki nämähän olivat sivuseikkoja sen suuren kysymyksen
rinnalla, josta olimme tulleet hänen kanssaan neuvottelemaan. Jo samana
iltana, jolloin me olimme saapuneet, oli meillä kokous, joka kesti
myöhään yöhön saakka. Ensin Wetterhoff teki selkoa toiminnastaan aina
liikkeen alkuvaiheista saakka. Hänen laatimansa kirjalliset selonteot,
jotka hän oli jättänyt Saksan viranomaisille ja jotka hän nyt antoi
meidän luettavaksemme, tekivät, kuten jo olen huomauttanut, hiukan
omituisen vaikutuksen. Tulokseksi »tarkastuksesta», kuten Fabritius
meidän kesken nimitti käyntiämme, jäi kuitenkin se tosiasia, että
hämmästyttävän paljon jo oli aikaansaatu lyhyessä ajassa. Siitä oli
todistuksena jo muhkea toimisto semmoisenaan. Sitäpaitsi oli se
vaikutusvaltaisten suhteitten sarja, jonka Wetterhoff oli onnistunut
solmimaan, todellakin valtava, ja ettei tässä ollut kysymys mistään
silmänlumeesta, siitä me saimme vakuutuksen toht. Sundwallilta, prof.
Hahlilta ja vihdoin Lockstedtin-kurssien johtajalta majuri Bayerilta,
joka tähän aikaan kohteli Wetterhoffia koko lailla kunnioittavasti.
Wetterhoffin todellinen valtti oli kuitenkin se Lockstedtin-kursseja
koskeva tieto, jonka hän oli saanut suuresta päämajasta ja jossa
annettiin toiveita niiden pidentämisestä ja laajentamisesta. Asian
takeeksi oli nähtävänä alkuperäissähkösanoma, jota Sundwall ei
kuitenkaan kirjassaan ollenkaan mainitse ja jota ei myöskään ole
tavattu ensimmäisen Berliinin-toimiston paperien joukossa.
Kun »tarkastus» oli suoritettu, antoi Fabritius Wetterhoffin
tietää, että se muodostumassa oleva vanhempien maanmiesten ryhmä,
jonka lähettämä hän oli, ei juuri ollut halukas hyväksymään häntä,
Wetterhoffia, asiamiehekseen. Kaiken sen nojalla, mitä Fabritius
nyt oli saattanut todeta, hän ilmoitti olevansa valmis kotimaan
aktivisteille asian edun vuoksi vakuuttamaan, että Wetterhoff oli
sopiva edustamaan meidän liikettämme, lupaus, joka myös lojaalisti
täytettiin, joskin, kuten tunnettua, niukoin tuloksin. Omasta
puolestani olin iloinen siitä, että Fabritiuskin nyt oli tullut
vakuutetuksi Wetterhoffin pätevyydestä sille paikalle, jota hän nyt
hoiti suureksi osaksi minun suositukseni nojalla.
Wetterhoff oli saanut kuulla meiltä, että maisteri Kai Donner oli
tullut ylioppilaskomitean lähettinä ja paraikaa oleskeli Lundissa
odottaen Berliinistä saapuvia tietoja. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin
oli sähkösanomain vaihdolla saanut aikaan sen, että Donner matkusti
Berliiniin, niin vaarallista kuin sellainen matka olikin miehelle, joka
aikoi palata kotimaahan. Donner saapui ja uusia neuvotteluja pidettiin
asian pohtimiseksi. Mitä näihin neuvotteluihin ja keskusteluihin tulee,
tyydyn viittaamaan Kai Donnerin painettuun selontekoon.[8] Ei Fabritius
enkä minä uskaltaneet ottaa mukaamme muistiinpanoja siitä, mutta
Donnerilla oli verraton keino muistiinpanojen tekoon — samojedinkieli,
vieläpä sellainen samojedin murre, josta kellään muulla tämän tundrojen
kansan tuntijalla ei ollut tietoa. Mainittakoon tässä vain, että me
laadimme selonteon ylioppilasjärjestön toivomuksista ja että Wetterhoff
jätti sen sijaisyleisesikunnan päällikölle kenraalieversti von
Moltkelle ja että siinä tehtiin eri ehdotuksia Lockstedtin-kurssien
pidentämisestä ja laajentamisesta. Sen jälkeen matkusti Donner
Tukholmaan, mutta Fabritiuksen ja minun, jotka jäimme Berliiniin,
oli vielä sovittava Wetterhoffin kanssa siitä, mistä olimme eri
mieltä: Saksalta vaadittavien poliittisten takeiden välttämättömyyttä
koskevasta kysymyksestä. Tehtiin vihdoin kompromissi. Wetterhoffin
oli suullisesti esitettävä meidän näkökantamme siinä Suomen asiain
valiokunnassa, jota oli suunniteltu jo joulukuussa ja joka nyt oli
muodostettu, puheenjohtajana erikoinen suosijamme, yleisesikunnan
eversti von Zimmermann, ja jäseninä sotaministeriön, amiraaliesikunnan
ja ulkoministeriön edustajia. Tuloksena oli suullisesti esitetty
vastaus, joka sisälsi, että Saksalla »on tosiasiallista harrastusta
Suomeen ja sen pyrkimyksiin», ja sitäpaitsi lausunto, että »Saksan
sotatoiminta Suomen taholla, jolloin myöskin tämän maan edut voitaisiin
tyydyttää, on mahdollisuuksien piirissä». Enempää ei tänä ajankohtana
voitu saavuttaa, mutta jotakinhan sekin oli.
Mutta asemaa kuvaavaa on, että Fabritius ja minä emme katsoneet ilman
muuta saattavamme luottaa Wetterhoffin ilmoitusten todenperäisyyteen.
Wetterhoffin tietämättä minä kävin eversti von Zimmermannin ja
sitäpaitsi ulkoministeriön alivaltiosihteerin Zimmermannin luona.
Helpotukseksemme havaitsimme, ettei meillä ollut pelkoomme syytä.
Mitä Wetterhoff oli sanonut, piti pääasiassa paikkansa. Meidän
hyvä suhteemme häneen ei kärsinyt siitä, että olimme ryhtyneet
kontrolloimaan hänen tiedonantojaan. Hänellä oli se miellyttävä
ominaisuus, että hän ei pahastunut, vaikka häntä arvosteltiin hyvinkin
ankarasti. Voin sanoa hänestä samaa mitä sanoin Jonas Castrénista: oli
mahdotonta ajan pitkään olla häneen suuttunut.
Tietenkin neuvottelimme hänen kanssaan myöskin moninaisista
yksityiskohdista, m.m. tiedoitustoiminnan järjestämisestä.. Sitävarten
täydensimme aikaisemmin laatimaamme ja kirjeenvaihdossamme käyttämäämme
merkkinimien luetteloa. Wetterhoff oli Weissmann, Sundwall — Stegemann,
Fabritius — Smedberg tai Fager, Donner — Sam, minä — Hellberg j.n.e.
Keisari Wilhelm oli Hochberg, Hindenburg — Ostermann, majuri Bayer
(Lockstedtin-kurssien johtaja) — Behrens. Saksan ulkoministeriö oli
toht. Stramer, sotaministeriö — hra Landmann, meriministeriö — hra
Seemann. Suomen kagaalille annettiin nimeksi täti Amanda, vanhojen
aktivistien komitealle — setä Klaus, ylioppilaiden järjestölle —
Behrensin pojat, suomalaisten upseerien järjestölle — urheiluliitto,
eduskunnalle — ompeluseura j.n.e. Kaikki tämähän oli jokseenkin
alkeellista ja antoi kirjeenvaihdollemme vain hyvin kyseenalaisen
varmuuden, mutta mitäpä tehdä, kun ei ollut mahdollista käyttää
chifferiä?
Vihdoin olin sitten valmis matkustamaan kaipuuni päämaaliin —
Lockstedtin-leirille. Minun ei ole tässä tarvis kuvata tätä paikkaa,
joka on tullut niin kuuluisaksi vapaustaistelumme historiassa. Leiristä
sekä maanmiestemme kouluutuksesta ja elämästä siellä ovat monet heistä
laatineet kuvaavia kertomuksia. Lyhyesti sanoen: Lockstedtin-leiri
oli paikka, johon tultiin sivilistinä ja josta määräajan kuluttua
lähdettiin ruumiilta ja sielulta muovattuna preussilaisen sotilashengen
tunnettuun tyyliin. Ylen utelias olin näkemään kuinka meikäläiset
pojat tulivat toimeen tässä suomalaisille käsitteille ventovieraassa
ja lukemattomin pilakuvin ivatussa ympäristössä. Kuten tunnettua
eivät Saksan sotilasviranomaiset olleet katsoneet sopivaksi puettaa
suomalaisia tavalliseen saksalaiseen univormuun, vaan olivat antaneet
heille partiolaisten nuorukaisasun. Todennäköisesti oli sen ehdotuksen
tehnyt majuri Maximilian Bayer, joka oli Saksan »pfadfinderien» ylin
päällikkö ja nyt komennettu johtamaan näitä omituisia opetuskursseja.
Puettamalla meikäläiset partiolaisiksi tahdottiin myöskin osoittaa,
että heitä ei katsottaisi Saksan armeijaan kuuluviksi. Oli arvatenkin
edellytetty, että kurssien osanottajat olisivat nuorukaisia tämän
sanan varsinaisessa merkityksessä. Varmaan hiukan hämmästyttiin,
kun havaittiin, että Suomesta saapujat eivät suinkaan kaikki olleet
nuorukaisia, vaan että heidän joukossaan oli useita kypsyneitä miehiä.
Kenties silloin kaduttiin, mutta silloin olikin jo myöhäistä. Käsky oli
käsky, ja niin sai tuo outo pukupeli jatkua.
Olivatko nuo arvostaan hyvinkin tietoiset maisterit, insinöörit,
lääkärit, liikemiehet ja tulevat tuomarit itse täysin selvillä
siitä, kuinka vastustamattoman koomillisen vaikutuksen he
tekivät kuljeskelussaan 15-vuotiasten poikasten sievistelevässä
partiolaispuvussa? Heidän omista kertomuksistaan näkyy, että univormu
ei heitä oikein miellyttänyt. Mutta hymy häipyi huuliltani, kun
katselin heidän ryhtiään ja kasvojaan. Heihin oli tullut jotakin uutta,
jotakin, jota heissä ei ollut ennen. Oliko tuo sotilaallinen, asestettu
mies, ajattelin ihmeissäni, sama oppinut maisteri, jonka kanssa
Tukholmassa olin keskustellut filosofisista ongelmista ja Horatiuksen
lyriikasta? Oliko tuo toinen uhkea sotilas sama yhtä oppinut maisteri,
joka oli jättänyt haltuuni hienonhienot zoologiset preparaattinsa? Ja
tuo kolmas mies, oliko hän todellakin sama hemmoiteltu herraspoika,
jonka kelpoisuutta sotapalvelukseen olin vakavasti epäillyt?
Seuraavana aamuna, kun saatoin tovereitani harjoituskentälle, sain
vastauksen kysymykseeni. Minä näin heidän asettuvan riviin ja sitten
reippaasti marssivan eteenpäin kivääri olalla laulaen Porilaisten
marssia minkä keuhkot kestivät. Perille tultua sain nähdä, että se,
mitä heiltä vaadittiin, ei ollut puolikasvuisten partiolaisten leikkiä,
vaan täysien miesten kovaa valmistusta sodan ankaruuteen. Täällä
vaadittiin niiltä, jotka tahtoivat olla mukana, ruumiin ja hengen
kaikkien voimien äärimmäistä ponnistusta. Itse he puhuivat aivan
vaatimattomasti suorituksistaan ja olivat nyrpeissään siitä, että
olivat vain »pfadfindereitä» eivätkä oikeita sotilaita. Mutta minun
maallikkosilmissäni tässä yhtäkaikki valmistettiin Suomen vapaussotaa.
Kursseille komennetut saksalaiset upseerit olivat todellisuudessa,
heti havainneet, että olisi ollut mieletöntä noudattaa alkuperäistä
ohjelmaa, jonka mukaan olisi pitänyt vain pysytellä saksalaisten
pfadfinderjärjestöjen kouluutusohjeiden puitteissa. Sen sijaan oli
alusta alkaen päätetty antaa rekryyteille todellinen sotilaskouluutus
kaikkine siihen kuuluvine harjoituksineen. Eikä siinä myöskään
surkeiltu heidän voimiansa. Useimmat rekryytit olivat olleet
palveluksessa vain pari kolme viikkoa, mutta jo alkoivat lihakset
kovettua ja mieli terästyä. »Pojat», niin nuoremmat kuin vanhemmatkin,
olivat muuttumassa _sotilaiksi_.
Mutta he olivat sen ohella poliittiseen ajatteluun tottuneita Suomen
kansalaisia. He olivat antautuneet yritykseen määrätty poliittinen
pyrkimys päämaalinansa. Mitä mahdollisuuksia oli tämän päämaalin
saavuttamiseen? Pidennettäisiinkö kursseja? Oliko Saksa sitoutunut
auttamaan meitä? Suunniteltiinko saksalaisten maihinnousua Suomeen?
Sellaisia kysymyksiä singahuttelivat »pfadfinderimme» minulle, kun
edellisenä iltana istuimme illallispöydässä. Niihin en ollut voinut
vastata muuta kuin että kukaan ei vielä tiedä mitään varmaa, mutta että
elämme hyvässä toivossa. Heidän pitäisi tyynesti jatkaa harjoituksiaan
ja koettaa hillitä kärsimättömyyttään. Ja tähän surkean epämääräiseen
vastaukseen täytyi miesparkojen tyytyä.
Kun sitten jälleen istuin rautatievaunussa paluumatkalla Tukholmaan,
oli mieleni raskas. Rasittava ajatus, miten heidän, jotka nyt
suorittivat sotilas- ja ampumaharjoituksia Lockstedtissa, kävisi, jos
kurssit ilman muuta keskeytetään, tuntui entistäkin painostavammalta.
Ja miten meitä silloin tuomittaisiin Suomessa? Totisesti, me olimme
panneet kaiken yhden kortin varaan. Mutta malttakaamme! Hindenburg
valmistelee parhaillaan suurta kevätrynnistystään itää kohti. Silloin
tulisi Suomesta Saksalle arvokas liittolainen. Ja silloin nähtäisiin,
että Lockstedtin-ystäväni eivät turhaan ole opetelleet sotilasammattia
preussilaisten upseerien verrattomassa koulussa kestäessään filosofin
tyyneydellä äksiisin vaivat ja aliupseerien karkeat mainesanat.