John William Nylanderin yksityiskohtainen selonteko
Lockstedtin-kurssien ohjelmasta vähensi jonkun verran sitä iloa,
jonka Öhquistille lähetetty lyhyt sähkösanoma oli Helsingissä
herättänyt. Erikoisesti huolestutti se seikka, että kurssit oli
tarkoitettu kestämään vain neljä tai kuusi viikkoa ja että niiden
pääasiallisena tarkoituksena oli antaa opetusta tiedustelupalveluksessa
ja sissisodassa. »Tämä», sanoo Yrjö Ruuth, »aiheutti tyytymättömyyttä
matkalle aikovien joukossa, jotka olivat toivoneet täydellistä
upseeriopetusta sekä pitkäaikaisempaa oleskelua Saksassa. Mutta»,
niin hän jatkaa, »neuvottelujen lopputulos oli kuitenkin se, että
joka tapauksessa oli Saksaan lähdettävä, koska oli luultavaa,
etteivät saksalaiset heittäisi kesken kerran aloitettua yritystä,
ja opetussuunnitelmaa siis todennäköisesti voitaisiin laajentaa ja
pitkittää ensimmäisten neljän viikon kuluttua.»[4]
Yrityksen taloudellinen puoli ei ensi aluksi tuottanut mitään
vaikeuksia, kun Saksan viranomaiset olivat ottaneet kustantaakseen
kurssilaisten matkat edestakaisin. Ruuth kertoo palatessaan Tukholmasta
vieneensä mukanaan ensimmäisen avustuksen, 2 000 markkaa. Pian
lisääntyi matkarahasto minun rahalähetyksistäni. Vekselilähetykset
osoitettiin Simelius'en Perillisten Kirjapainoon, jonka johtaja A.W.
Nylander oli entisiä aktivisteja ja ylioppilaiden järjestöön yhtynyt.
Minulla on tallessa konseptit niihin kahteen »kauppakirjeeseen»,
joissa rahat lähetettiin. Toinen, joka on päivätty Tukholmassa
helmikuun 6:ntena, kuului: »Täten lähetän Teille shekin suuruudeltaan
viisituhatta (5.000) Smk, millä summalla pyydän hyvittämään
painatuskustannusten tiliäni. Loppusuoritus seuraa muutamien päivien
perästä. Kunnioittaen G. Hellberg.» Toinen kirje, joka sisälsi
»loppusuorituksen», Smk. 3.965:65, on päivätty helmikuun 11:tenä.
Jo tammikuun 22 p:nä oli ensimmäinen Saksaan-lähtijä, eläinlääket.
ylioppilas O. Öhman, matkustanut Berliiniin Tukholmasta, minne hän ei
malttanut jäädä odottelemaan. Kun Trälleborgin ja Sassnitzin välinen
liikenne juuri silloin oli keskeytynyt, oli hänen matkustettava
Kööpenhaminan—Gjedserin—Warnemünden kautta, mutta matka sujui kuitenkin
mainiosti ja häntä oli »kohdeltu erinomaisen hyvin», kirjoitti hän
kortissa, jonka hän minulle lähetti Berliinistä tammikuun 28 p:nä.
Korttia koristi Preussin rautaristi ja kaunis tunnuslause _Einigkeit
macht stark_. Kahta päivää myöhemmin hän lähetti minulle uuden kortin,
joka sisälsi pari sanaa Wetterhoffilta ja häneltä itseltään. _Grüsse
mir die Kameraden_, kirjoitti hän, _dass die Sache bald zum Klappen
kommt_.
Mutta varsinainen rekryyttien tulo alkoi vasta helmikuussa. Helmikuun 3
p:nä ilmoittautui asunnossani Odengatan 19:ssä ensimmäinen ryhmä: Aarne
Snellman, Sven Weckström, Janne Ahlroth ja Friedel Jacobson. He saivat
numerot 1—4 Tukholman-matrikkelissamme. Kaikki neljä tuottivat sitten
jääkärinimelle kunniaa, kukin kohdaltansa. Weckström tuli sankariksi
Maaninkajärven kuuluisassa taistelussa Simossa joulukuun 11 p:nä 1916,
Jacobson kaatui miestensä etunenässä Tornion valloituksessa helmikuun 6
p:nä 1918.[5]
Sen jälkeen joka päivä uusia ryhmiä. Näin kohtasin jälleen useita
niistä emissarioista, jotka aikaisemmin olin tavannut Tukholmassa.
N:o 7 oli Bertel Paulig, n:o 9 Pehr Norrmén, n:o 12 Walter Horn, n:o
46 Runar Appelberg. On tarpeetonta luetella kaikkia nimiä, jotka nyt
vähitellen täyttivät matrikkelimme lehdet. Ne ovat kaikiksi ajoiksi
piirretyt vapaustaistelumme kunniakkaimpaan lukuun. Monet, niin, ehkäpä
useimmat niistä, jotka silloin hiljaa ja huomaamatta matkustivat
Saksaan oppimaan aseiden käyttöä, hoitavat nyt korkeita upseeritoimia
armeijassamme. Toiset ovat huomattavissa siviilitoimissa. Silloin he
eivät olleet mitään muuta kuin lupaavia ylioppilaita ja maistereita,
jotka »vanhain» mielestä kevytmielisesti panivat tulevaisuutensa
vaaraan miltei toivottoman seikkailun vuoksi.
Mutta mikään ei heitä kuitenkaan niin ärsyttänyt kuin »vanhain»
puhe »nuorisoliikkeestä». He olivat tosin itse nuoria iältään,
vaikkeivät ihan _niin_ nuoria kuin yleensä kuvitellaan. (Ensimmäisen
Lockstedt-ryhmän keski-ikä oli 24 vuotta.) Mutta se tehtävä, johon he
olivat ryhtyneet, ei ollut ajattelemattomien ja seikkailunhaluisten
nuorukaisten yritystä. Heidän joukossaan oli monta, jotka lähentelivät
kolmenkymmenen vuoden ikää tai olivat sen sivuuttaneet ja joilla oli
turvattu asema yhteiskunnassa. Ja nuoretkin, jotka olivat enemmistönä,
olivat yhtyneet liikkeeseen täysin tietoisina sen vakavuudesta ja
menestyksen epävarmuudesta.
Ennenkuin »Saksaan-lähtijät» jatkoivat matkaansa etelään, istuin
usein heidän kanssaan yhdessä keskustelemassa valtiollisesta asemasta
ja yrityksemme menestymismahdollisuuksista. Oli omituista nähdä,
kuinka huolellisesti he karttoivat kaikkea tunteilua puheessaan.
Isänmaallisuuden tuli hehkui heidän sielussaan — muutenhan he nyt
eivät olisi olleet täällä — mutta heidän polvelleen ominaisen ujouden
takia he pitivät tunteensa omina tietoinaan. Eiväthän he olleet
lähteneet tunne-, vaan reaalipolitiikkaa toteuttamaan. Jos voisi
puhua heidän poliittisen vakaumuksensa yhteisestä piirteestä, niin
se oli kai käsitys, että reaaliset voimasuhteet ovat ratkaisevia
tekijöitä kansojen elämässä. Sitä käsitystä oli nyt sovellettava
meidänkin maamme politiikkaan. Meille ei enää riittänyt, että meillä on
oikeus puolellamme. Suomen kansan on vihdoinkin pantava oma voimansa
tapahtumain vaakaan. Mutta se ei saa tapahtua sokeasti, vaan kylmästi
harkiten menestyksen mahdollisuuksia.
Uudet ystäväni olisivat ehkä hiukan loukkaantuneet jos olisin
heille huomauttanut, että kylmä laskelma ei sentään ollut heidän
menettelytavalleen erikoisen tunnusomaista ja että »vanhat» siinä
suhteessa varmaan veivät voiton heistä. Niin reaalipoliittisesti
kuin he luulivatkin ajattelevansa, olivat he sen ihanteellisen
katsantokannan esitaistelijoita, joka antaa ratkaisevan merkityksen
erinäisille kansansielussa piileville voimille, joita on mahdoton
punnita: miehuudelle, kunniakkaiden esi-isäin muiston kunnioitukselle
ja syvälle velvollisuudentunnolle, joka saattaa yksityisen kansalaisen
uhraamaan oman onnensa, kun isänmaan olemassaolo on vaarassa.
Mutta, kuten sanottu, tämänkaltaisia korkealentoisia sanoja kuuli
harvoin tulevien »pfadfinderien» huulilta. Sen sijaan he mieluummin
puhuivat itsestään jonkinlaisella poikamaisella hirtehishuumorilla.
»Costa Negra-juttu» oli nimitys, jota he usein käyttivät yrityksestään
viittaamalla erääseen tähän aikaan suosittuun seikkailuromaaniin.
Monet olivat muutoin niin juron harvapuheisia, ettei hevin päässyt
sanottavaan tuttavallisuuteen heidän kanssaan. Usein rajoittuivat
matkustavain nuorukaisten kanssa vaihtamani sanat heidän matkaansa
koskeviin välttämättömiin ohjeisiin.
Melkein ahdistavan vaikutelman sain keskusteluista, kun ne joskus
sattuivat kohdistumaan nuorten ylioppilaiden ja maisterien
tieteellisiin pyrkimyksiin. Moni oli jo ehtinyt, varsin pitkälle
tiedemiehen uralla. Sain kuulla kuvauksia suunnitelluista tai jo
puolivalmiista väitöskirjoista, ahkerista arkistotutkimuksista,
luonnontieteellisistä kokoelmista, kemiallisista kokeista. Kuulin
kaksikymmenyksivuotiaan maisteri Norrménin kertovan Lontoossa
suorittamistaan itsenäisistä tutkimuksista väitöskirjaansa varten.
Kuulin maisteri J.W. Snellmanin suuren isoisänsä aitona jälkeläisenä
käyttelevän filosofisia termejä ja puhuvan muodollista logiikkaa
koskevasta tieteellisestä tutkielmasta, joka hänellä oli tekeillä,
ja lomassa ilahduttavan roomalaismieltäni lausumalla pitkiä pätkiä
Horatiuksen oodeista. Syvimmin liikutti minua, kun maisteri Kalervo
Kari jätti huolellisesti hoidettavakseni, kunnes hän mahdollisesti
palaisi, muutamia zoologisia preparaatteja sisältäviä tölkkejä, jotka
hän oli tuonut mukanaan Ruotsiin ja joihin hän ilmeisesti oli suuresti
kiintynyt. Hän kaatui sitten vapaussodassa. Jälleen nousi mieleeni
kysymys, menettelenkö oikein, kun en neuvo näitä lahjakkaita nuoria
miehiä palaamaan rauhallisiin tieteellisiin toimiinsa? Ei, sellainen
neuvo olisi ollut heidän loukkaamistaan. He tiesivät kyllä itse, mitä
tekevät.
On jo monta kertaa kuvattu, kuinka Saksaan-lähtijäin passien
kirjoittamisen Saksan lähetystössä välitti toht. Alma Söderhjelm,
joka oli ottanut niskoilleen jokseenkin ikävän tehtävän juosta joka
päivä majuri von Aweydenin luona sitä varten, kuinka nuorukaiset
ennen lähtöänsä saivat ohjeita, mitä heidän oli tehtävä ja tekemättä
jätettävä, kuinka heidän kirjeenvaihtonsa Suomessa olevien omaisten
kanssa järjestettiin ruotsalaisten hyväntahtoisella avulla, jotka
olivat antaneet osoitteensa käytettäväksemme j.n.e.[6] Mutta sangen
vähän on kirjoitettu niistä perheselkkauksista, jotka johtuivat siitä,
että moni nuorukainen oli lähtenyt kotoansa ilman omaistensa tietoa
tai vastoin vanhempiensa tahtoa. Saattoi sattua, että joku suuttunut
ja huolestunut isä itse saapui Tukholmaan saamaan selkoa, minne hänen
karannut poikansa oli joutunut.
Erikoisessa asemassa olivat ne suomalaiset nuorukaiset, jotka
oleskelivat Ruotsissa tai Tanskassa ja hartaasti halusivat »päästä
mukaan», mutta eivät uskaltaneet tai voineet ilman omaistensa
suostumusta. Mainitsen tyypillisen tapauksen. Eräs nuori paroni,
joka opiskeli Lundissa, oli saanut palavan halun matkustaa
Lockstedtin-leirille, missä useita hänen tovereitaan oli. Hän oli jo
lähettänyt minulle valokuvansa ja tarpeelliset henkilötiedot passia
varten, kun sai isältään jyrkän kiellon. Hän ilmoitti siitä minulle
kirjeessä, joka liikuttavan vilpittömyytensä vuoksi on tyypillinen
esimerkki »nuorten» ja »vanhojen» välisistä ristiriidoista näinä
murrosaikoina.
»Herra Tohtori!», niin kirjoitti 19-vuotias nuori mies. »Kaikista
ponnistuksistani huolimatta ei minun ole onnistunut päästä sovintoon
ankaran herra isäni kanssa. Senvuoksi täytyy minun lykätä rakkaimpien
aikomusteni toteuttaminen. Sillä kun en ole täysi-ikäinen, voisi välien
rikkomisesta isäni kanssa olla mitä ikävimmät seuraukset.»
Päättävämmin menetteli eräs toinen nuori mies, joka oli oleskellut
ulkomailla ja nyt oli kotimatkalla, mutta tapasi Tukholmassa
Lockstedtiin menossa olevia tovereita ja enempää empimättä lähti
mukaan. Jotakin tunnonvaivoja lienee hän kuitenkin tuntenut päättäen
seuraavasta myöhemmin kesällä kirjoitetusta kirjeestä:
»Rakas äiti. Olen juuri saanut tiedon, että sinä aiot matkustaa
Tukholmaan saadaksesi jollakin tavoin selkoa sinun silmissäsi ehkä
mielettömästä ja seikkailunhaluisesta pojastasi, joka vanhempiensa
mieltä kuulematta on tehnyt sangen tärkeän ja kenties koko elämäksi
ratkaisevan päätöksen. Arpa on heitetty, kuten sanotaan — sitä ei
enää voi auttaa. Ainoa, mikä mieltäni pahoittaa, on, että en millään
tavalla, kun ———sta tulin Tukholmaan ja päätin olla palaamatta kotiin,
voinut ilmoittaa sitä ja kuulla rakkaiden vanhempaini ajatusta
asiasta. Minä tiedän — tai ainakin luulen tietäväni — että te,
rakkaat vanhemmat, olette niin isänmaallismielisiä, että hyväksytte
menettelyni. Se, mitä olen tehnyt, ei ole äkkiaskel, vaan minä
harkitsin tarkoin asian eri puolet, kun olin Tukholmassa.
Täällä, missä nyt olen, on minun oikein hyvä olla: hyvää ruokaa, hyvät
toverit ja hyvä kohtelu. — — — Muuten voit, rakas äiti, olla paljoa
tyynempi, kun olen täällä kuin jos olisin kotona, sillä siellähän voi
minä hetkenä tahansa tulla kutsutuksi venäläiseen sotapalvelukseen.
Niinpä pyydän sinua olemaan rauhallinen ja luottavasti odottamaan ajan
kulumista.»
Muutkin omaiset kuin isät ja äidit saattoivat kärsiä epätietoisuuden
tuskia. Säilyttämieni paperien joukossa tältä ajalta on m.m. seuraava
yhtä lyhyt kuin paljon ilmaiseva muistiinpano:
»Olaf Homén haluaa tietää, onko myöskin hänen veljensä Birger
aurinkoisessa etelässä.»
Minkälaista sitten nuorukaistemme oli olla »aurinkoisessa etelässä»?
Siitä he ovat itse kertoneet niissä kuvauksissa, joita monet heistä
ovat julkaisseet kokemuksistaan tänä aikana. Helppoa ei heidän olonsa
missään tapauksessa ollut ja yhä vaikeammaksi kävi se sittemmin.
Mutta mieliala oli ylimalkaan mainio, ja kaikki vaikeudet kestettiin
tyynesti. Varsinkin alussa, kun valmistavia kursseja pidettiin
Berliinissä. Niinpä esim. Walter Horn kirjoitti Berliinistä 16 p:nä
helmikuuta (saksaksi):
»Olen saapunut onnellisesti Berliiniin ja olen olooni sangen
tyytyväinen. Heti ensimmäisenä iltana söin illallista toverieni ja
erään liikkeenjohtajamme kanssa, ja sanottakoon heti, että hän oli
kerrassaan erinomainen mies ('ein ausserordentlich famoser Mensch').
Sunnuntaina lepäsin, ja maanantaina klo 10 alkoi ensimmäinen työpäivä.
Asia on näet niin, että liiketoiminta pannaan hiukan alkuun jo nyt,
kunnes koko henkilökunta on täällä maaliskuun 1 p:nä.
Nyt tein tuttavuutta uuden esimiehen kanssa, joka on jos mahdollista
vieläkin veikeämpi; saa sen varman vaikutelman, että tämä liike on
tukeva ja mitä parhaissa käsissä. Mutta, veli veikkonen, tilaa on
vielä monelle nuorelle miehelle, joka tahtoo ansaita toimeentulonsa.
Mutta heidän on tultava tänne pian, se on pääasia, sillä liike pannaan
täyteen käyntiin 1 p:nä maaliskuuta. — — Lopuksi tahdon sanoa sinulle,
että ystävämme Fritzin (Wetterhoffin) ansioita ei voi arvioida kyllin
korkealle. — —