Sinä aikana, jonka oleskelin Italiassa, oli asemassa tapahtunut
tuntuvia muutoksia sekä Saksassa että meillä Suomessa. Saksan
voitontoiveet länsirintamalla olivat rauenneet. Sveitsin rajalta aina
Pohjanmereen saakka oli muodostunut yhtenäinen ampumahautajono, joka
pääasiassa pysyi muuttumattomana sodan loppuun saakka kummankaan
puolen kykenemättä sitä murtamaan. Sitä tärkeämmäksi tuli nyt
itärintama, missä keskusvaltojen ratkaiseva voitto vielä näytti
mahdolliselta. Oli selvää, että tämä seikka oli omiansa vaikuttamaan
myöskin Saksan suhteeseen Suomeen. Kuta kauemmaksi koilliseen Saksan
aseet tunkeutuivat, sitä tärkeämpää oli sekä sotilaalliselta että
poliittiselta kannalta saada kokonainen kansa liittolaiseksi Venäjän
armeijain selkään.
Suomessa taas olivat kaikki toiveet Venäjän politiikan kääntymisestä
meille edullisemmaksi osoittautuneet perusteettomiksi. Svinhufvudin
Siperiaan-vienti oli jo selvä merkki siitä, mikä meitä odotti.
Mutta ratkaisevan merkityksen sai marraskuussa julkaistu laaja
venäläistyttämisohjelma, joka osoitti, että Nikolai II:n hallitus oli
päättänyt lopullisesti hävittää valtio-autonomiamme. Kaikki muistavat,
kuinka syvän vaikutuksen tämä ohjelma teki yleiseen mielipiteeseen
Suomessa ja kuinka monien siihen saakka odottavalla kannalla olleiden
piirien silmät nyt aukenivat. Maa oli hukassa, ellemme saaneet apua
ulkoapäin.
Passiivisen vastarinnan miehet olivat jo aikaisin alkaneet toimia.[1]
Lähettejä lähetettiin Englantiin ja Amerikkaan koettamaan aikaansaada,
että Suomen kysymys otettaisiin esille tulevassa rauhankongressissa.
He palasivat vasta huhtikuussa 1915 saavuttamatta muuta kuin enemmän
tai vähemmän epämääräisiä lupauksia yksityisiltä valtiomiehiltä.
Koetettiin myöskin saada Skandinavian maita harrastamaan kansainvälistä
asiaan puuttumista, mutta siinäkään ei päästy juuri mielialan
tunnustelua pitemmälle. Paras, mitä siinä suhteessa propagandan
alalla aikaansaatiin, oli tunnettu lentokirjanen »Finlands öde och
Sveriges trygghet». Ei ollut tekijän, rehtori Eirik Hornborgin syy,
että kirjanen erinäisten Tukholmassa tehtyjen muutosten vuoksi sai
laimeamman sävyn kuin tekijä oli tarkoittanut. Lopuksi on mainittava,
että sosialidemokraattimme ja muutamat porvarilliset poliitikot
ylläpitivät vanhoja suhteitaan Venäjän vastustuspuolueiden kanssa.
Mutta asema oli kuitenkin sellainen, että se miltei väkisin pakotti
yleisen mielipiteen Suomessa aktivismin puolelle. Marraskuun
venäläistyttämisohjelma vaikutti ennen kaikkea juuri tähän suuntaan.
On tunnettua, kuinka katseet tällöin kääntyivät osaksi Ruotsiin,
osaksi ja pääasiallisesti Saksaan, ainoihin mahdollisiin liittolaisiin
aseellisessa taistelussa Suomen kansan olemassaolosta.
Tästä mielialan muutoksesta kotimaassa en kuitenkaan tiennyt mitään,
kun marraskuun lopulla saavuin Berliiniin matkalla Tukholmaan. Tällä
kertaa tapasin Berliinissä useita maanmiehiä. Heidän keskuudessaan
oli muodostettu suomalainen avustuskomitea pitämään huolta niistä
lukuisista suomalaisista, jotka oleskelivat Saksassa, monet suuressa
puutteessa ja kaikki melkein kokonaan eristettyinä yhteydestä
kotimaan kanssa. Tämän komitean puheenjohtajana oli herra A.
Leonard, suomalaisen kanssa naimisissa oleva saksalainen, erään
konserttitoimiston omistaja. Oli osittain saatu Saksan viranomaiset
vakuutetuiksi siitä, että suomalaisia ei ollut pidettävä vihollisina
ja että heitä senvuoksi oli kohdeltava toisin kuin muita Venäjän
valtakunnan alamaisia. Se lievempi kohtelu, joka tuli saksalaisten
balttien osaksi, oli tervetulleena vertauskohtana.
Mutta komitean jäsenet eivät tahtoneet rajoittua vain filantrooppiseen
toimintaan. He olivat kaikki lämpimiä Saksan ystäviä ja lujasti
vakuutettuja siitä, että Suomi saattaisi ja sen pitäisi luottavasti
liittyä Saksaan saavuttaakseen vapautuksensa sen avulla. Sen ympäristön
vaikutuksen alaisina, jonka keskuudessa he elivät, he uskoivat
järkähtämättömästi keskusvaltojen voittoon. He olivat epätoivoissaan
siitä, ettei Suomessa ryhdytty millään lailla osoittamaan, että
halusimme ruveta Saksan liittolaisiksi. Odottaessaan uutisia kotimaasta
he koettivat vaikuttaa saksalaisten mielipiteeseen Suomen hyväksi.
Näiden poliittisten pyrkimysten johtajaksi tuli marraskuun lopulla
varatuomari _Fredrik Wetterhoff_.
Tämä mies, joka näin joutui etualalle vapausliikkeessämme maailmansodan
aikana, oli monessa suhteessa merkillinen henkilö. Kaikkien, jotka
joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan, täytyi tunnustaa hänen
isänmaallinen mielialansa, hänen suuri älynsä ja väsymätön tarmonsa
sekä varsinkin hänen tavaton, suorastaan tenhoava kykynsä osata
aikaansaada ja ylläpitää harrastusta ja suopeutta Suomea kohtaan
vaikutusvaltaisissa saksalaisissa. On monta kertaa mainittu ja onkin
varmaan kiistämätöntä, että hänellä oli sangen suuri vaikutus Saksan
viranomaisten päätökseen järjestää ensimmäiset Lockstedtin-kurssit
suomalaisia ylioppilaita varten. Hänen ansiotansa oli myöskin, että
tätä ensimmäistä pientä joukkoa ei hajoitettu, vaan että se päinvastoin
laajennettiin kokonaiseksi pataljoonaksi.
Toiselta puolen oli Wetterhoffilla ilmeisiä heikkouksia,
jotka tuottivat hänelle lukuisia vihamiehiä. Häntä syytettiin
pintapuolisuudesta, turhamielisyydestä ja vallanhimosta. Väittivätpä
jotkut, ettei hänen sanaansa voinut luottaa. Suomessa mieliala ainakin
alussa häntä jyrkästi vastusti, pääasiallisesti niiden seikkojen
vuoksi, jotka olivat aiheuttaneet hänen poistumisensa maasta. Heti
maailmansodan alussa hän oli mennyt Saksan armeijaan vapaaehtoisena
ja tullut Saksan alamaiseksi. Tämä seikka muuttui hänelle sittemmin
haitalliseksi, se kun teki hänet riippuvaksi Saksan viranomaisten
mielivallasta. Nyt hän oleskeli siviilimiehenä Berliinissä, saatuaan
vapautuksen sotapalveluksesta antautuakseen puuhailemaan Suomea
koskevissa asioissa.
Minun tehtäväni ei ole selostaa Wetterhoffin ja hänen avustajiensa
toimintaa Saksassa. Kun tämän toiminnan historia kirjoitetaan, saa
moni seikka, joka nyt tuntuu hämärältä, oikean valaistuksensa. Tässä
saatan käsitellä sitä ainoastaan mikäli se suoranaisesti kosketti omaa
toimintaani.
Marraskuun 27 p:nä perustettiin Berliinissä uusi suomalainen komitea,
jonka johtajaksi tuli Wetterhoff. Joulukuun 3 p:nä pidettiin uusi
kokous, jossa minäkin olin läsnä. Tein maanmiehilleni selkoa
Suomessa-käynnistäni ja siellä saamistani vaikutelmista. Kertomukseni
vaikutti jonkun verran masentavasti innostuneeseen mielialaan, mutta
minkäpä sille mahtoi? Olojen kaunistelua ei kukaan saanut minulta
odottaa. Muuten huomautin, että tila Suomessa luultavasti oli muuttunut
sen jälkeen, kun sieltä läksin kuukausi sitten. Viittauksen siihen
antoi eräs kirje, jonka äskettäin Suomesta Tukholmaan palannut kreivi
Mannerheim oli kirjoittanut minulle. Hän kertoi siinä venäläisten
uusimmista toimenpiteistä ja lopetti varovin, mutta kuitenkin paljon
sanovin sanoin: »Täytyy myöntää, että kansalaistemme lojaalisuus
pannaan kovalle koetukselle.»
Kokouksen päätöksen voin tässä sivuuttaa. Jälkeenpäin olin.
pitkissä yksityisissä neuvotteluissa Wetterhoffin ja hänen lähimmän
luottamusmiehensä toht. Johannes Sundwallin kanssa. Sovittiin, että
minä Tukholmassa pysyisin likeisissä kosketuksissa Berliininkomitean
kanssa. Jos oikein muistan, esitti Wetterhoff jo silloin suunnitelmansa
sotilaskouluutuksen hankkimisesta Saksassa siellä asuville
suomalaisille, joiden lisäksi pitäisi tulla joku määrä kotimaasta.
Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että niin hyvin tämä suunnitelma
kuin useat muut Wetterhoffin poliittiset laskelmat tuntuivat minusta
olevan löyhällä perustalla Kaikki riippui Suomessa vallitsevasta
mielialasta, mutta minkälaiseksi se oli viime aikoina kehittynyt, sitä
ei kukaan meistä tiennyt. Sitäpaitsi lienee minun toden sanoakseni
lisättävä, että Wetterhoffin esiintyminen ei vaikuttanut minuun joka
suhteessa edullisesti. M.m. teki minuun vastenmielisen vaikutuksen
hänen kireä suhteensa Leonardiin, jota hän ei pitänyt Suomea koskevissa
poliittisissa kysymyksissä kyllin pätevänä.
Joulukuun 5 p:nä saavuin Tukholmaan ja kävin heti kreivi Mannerheimin
luona.
»Olipa hyvä», sanoi tämä, »että tohtori tuli. Juuri eilen kävi luonani
kaksi suomalaista ylioppilasta, joilla oli tärkeä asia esitettävänä.
Minä neuvoin nuoret miehet teidän luoksenne, kun tiesin teidän tulevan
tänään. Tahdotteko tavata heitä?»
Olisinko voinut toivoa parempaa? Jo samana päivänä sain tutustua
molempiin nuorukaisiin kreivi Mannerheimin luona. Toinen oli teknologi
Bertel Paulig, toinen ylioppilas Walter Horn. Miten merkillisiä
uutisia heillä olikaan kerrottavana! Helsingissä ylioppilaat olivat
muodostaneet salaisen komitean ja sen lähettäminä olivat Paulig ja Horn
matkustaneet Tukholmaan ottamaan selkoa, olisiko Saksasta saatavissa
aseita ja voitaisiinko 150 à 200 ylioppilasta lähettää Saksaan oppimaan
sotilasammattia.
Siihen oli siis asema kehittynyt Suomessa. Minun oli nyt ratkaistava,
voisinko ottaa vastuulleni ylioppilaittemme rohkean suunnitelman
toteuttamisen avustamisen. Oliko mitään takeita, että se onnistuisi?
Ilmeisestikään ei. Oli vielä sangen epävarmaa, suuntaisiko Saksa
rynnistyksensä koillista kohti. Suomen kapina oli tosin edelleenkin
Saksan etujen mukaista, mutta tehokasta apua aseellisen kapinan
nostamiseen ei meille mitenkään ollut luvattu. Emme tienneet edes
kannattaisiko Saksa Suomen vapausvaatimusta tulevassa rauhanteossa.
Lisäksi oli ilmeistä, että Venäjän viranomaisilta ei ajan mittaan
voitaisi pitää salassa, että Suomen kansalaisia oli lähtenyt Saksaan
sotilaalliseen yhteistoimintaan valtakunnan vihollisten kanssa. Se
aiheuttaisi varmaan ankaria rankaisutoimenpiteitä ja uusia kärsimyksiä
kansallemme. Oliko yksityisillä kansalaisilla oikeutta omin päinsä
ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen? Molemmat lähetit tiesivät kertoa,
että suurin osa poliittisia johtajia, joiden kanssa ylioppilaat
olivat salaisesti neuvotelleet, oli asettunut yrityksen suhteen
epäröivälle tai suorastaan paheksuvalle kannalle. Lojaalisuuden
tunne sitä hallitsijaa kohtaan, joka kaikista väkivallanteoista
huolimatta oli meidän laillinen esivaltamme, oli edelleen syvälle
juurtuneena johtavien miestemme enemmistössä. Nekään, jotka eivät enää
katsoneet minkään uskollisuusvelvollisuuden Nikolai II:ta kohtaan
sitovan meitä, eivät muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta
pitäneet ylioppilaiden puuhaa muuna kuin nuorison tavallisen
varomattomuuden ilmauksena. Vihdoin oli hyvinkin luultavaa, että
yrityksen osanottajat, jos se epäonnistuisi, eivät koskaan voisi palata
kotimaahansa. Saatoinko, jos olin tunnollinen mies, avustaa niin monen
isänmaallismielisen nuoren miehen ja heidän omaistensa syöksemistä
onnettomuuteen?
Entiseen aktivistiin eivät nämä mietteet kuitenkaan saattaneet
vaikuttaa ratkaisevasti. Kuuluihan aktivismin periaatteisiin, että
yksityisen kansalaisen oikeus, jopa erinäisissä oloissa hänen
velvollisuutenakin, on toimia omin päinsä maan hyväksi, kun yhteiskunta
tai valtio ei voi sitä tehdä. Tietenkin saattoi yritys epäonnistua,
mutta joka ei mitään uskalla, ei voi mitään voittaakaan. Kun se päivä
kerran koittaisi, jolloin kansamme saattaisi nousta aseelliseen
taisteluun vapautensa puolesta, olisi erinomaisen tärkeää, että olisi
saatavissa pari sataa miestä, jotka ovat saaneet sotilaskoulutuksen
ja voisivat jossakin määrin korvata upseerien puutetta. Sitäpaitsi
oli semmoinen rohkea yritys, josta nyt oli kysymys, omiansa lisäämään
kansamme rohkeutta ja itseluottamusta. Poliittiselta kannalta oli
sangen tärkeää osoittaa saksalaisille, että Suomen kansassa todella
oli uhrautuvaisuutta ja taistelunhalua ja ettemme tahtoneet rajoittua
vain pitämään puheita vapautemme puolesta ja kerjäämään apua toisilta.
Mitä vihdoin tuli nuorten miesten henkilökohtaiseen uhkavaaraan, niin
hehän olivat tehneet suunnitelmansa omasta aloitteestaan ja omalla
vastuullaan, ja vanhempi polvi saattoi vain osoittaa kiitollisuuttaan
ja ihailuaan heidän isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan ja kaikin
tavoin avustaa heidän pyrkimyksiään.
Uusi ylpeyden ja luottamuksen tunne täytti mieleni, kun istuin yhdessä
Pauligin ja Hornin kanssa laatimassa Saksan viranomaisille osoitettua
kirjelmää. Kirjelmässä, joka laadittiin minun antamani raportin
muotoon, huomautettiin ensin, että mieliala Suomessa sen jälkeen
kun lokakuussa olin antanut ensimmäisen raporttini, oli yhä enemmän
kehittynyt yhteistoimintaa Saksan kanssa edellyttävän aktiivisen
esiintymisen suuntaan. Me kuvasimme vielä aseman suurta vaikeutta
siinä suhteessa, että kansamme oli tyyten aseista riisuttu ja vailla
sotilaskouluutusta. Selonteko päättyi tiedusteluun, onko mahdollista
saada aseita, ja anomukseen, että noin 200 ylioppilaalle hankittaisiin
tilaisuus saada sotilaskouluutusta Saksassa. Joulukuun 8 p:nä jätettiin
kirjelmä Saksan Tukholmassa olevalle sotilasasiamiehelle, majuri von
Aweydenille, joka lähetti sen edelleen esimiehilleen Berliiniin oman
puoltolauseensa kanssa.[2] Paulig ja Horn palasivat senjälkeen Suomeen.
Nyt seurasi jännittävän odotuksen aika ja se tuli pitemmäksi kuin
olimme ajatelleet.
* * * * *
Tällä välin jatkoi Wetterhoff tarmokkaasti ja taitavasti työtänsä
Berliinissä hankkien yhä enemmän vaikutusvaltaisia ystäviä Suomen
asialle. Luonnollisestikin ilmoitettiin Suomen ylioppilaiden aloite
hänelle. Hän tunsi varmaan suurta tyydytystä saadessaan tietää, että
se suunnitelma, jonka hän minun Berliinissä käydessäni oli minulle
esittänyt ja jonka suhteen minä silloin asetuin epäröivälle kannalle,
todellakin vastasi Suomessa vallitsevaa tilaa, koskapa siellä oli
itsestään syntynyt sama ajatus. Hän se nyt ryhtyikin voimakkaimmin
ajamaan asiaa. Joulukuun lopulla oli tultu niin pitkälle, että
muodostettiin erityinen Suomen asiain komitea. Siihen kuului sekä
ulkoministeriön että yleis- ja amiraaliesikunnan edustajia.
On epäilemätöntä, että sotatapahtumat itärintamalla olennaisesti
vaikuttivat Saksan viranomaisten taipumiseen suomalaisten aloitteelle
suosiollisiksi. Täällä oli taistelurintama vyörynyt edestakaisin,
kunnes tuhoavat tappiot Puolassa Veikselin länsipuolella (Lodzin
taistelu) mursivat venäläisten suuren ryntäyksen, tappiot, jotka
vähällä olivat päättyä saartoon ja tuhoon.
Voi empimättä väittää, että Hindenburg ja Ludendorff pelastivat
Keski-Euroopan kulttuurin tällä suurenmoisella voitolla, jonka he
saavuttivat verrattoman paljoa pienemmillä sotavoimilla. On laskettu,
että saksalaisilla ja itävaltalaisilla Puolassa ja Galitsiassa
oli vastassaan kolminkertainen ylivoima. Mitä korvaamattomia
tappioita olisikaan länsimaiselle sivistykselle tuotettu, jos
Nikolai Nikolajevitšin Englannin ja Ranskan sanomalehdistön niin
ajattelemattomasti ylistämä »höyryjyrä» olisi päässyt vyörymään
Saksan ja Itävalta-Unkarin kukoistavien maiden yli! Kukaties
vieläkin tuhoisampi olisi ollut se poliittinen ylivalta, jonka tuo
puoliaasialainen suurvalta samalla olisi saavuttanut Euroopassa.
Mikä silloin olisi tullut Suomen kohtaloksi, sitä tuskin uskaltaa
ajatellakaan. Tietenkään ei kummassakaan taistelevassa leirissä
ollut monta, jos ketään, joka edes ajatteli kaukaista koillisessa
olevaa maata tuon valtavan Puolan tantereella käydyn kamppailun
aikana. Helsingissä kukaties vaistomaisesti ymmärrettiin, että täällä
ratkaistiin Suomenkin tulevaisuus. Mutta arvatenkaan ei moni silloin
tullut ajatelleeksi, että venäläistyttämisohjelman julkaiseminen
marraskuussa johtui siitä voitonvarmuudesta, joka juuri silloin
vallitsi Pietarissa. Olihan pelätty Hindenburg pakotettu peräytymään.
Oltiin aivan varmoja siitä, että voitokkaat venäläiset joukot ennen
pitkää seisoisivat Berliinin edustalla. Empisikö Venäjän hallitus
niin ollen tehdä lopun Suomen sisäisen itsehallinnon viimeisestäkin
jäännöksestä, varsinkin kun hyvin tiedettiin, että jok'ikinen
suomalainen hartaasti toivoi Venäjän tappiota?
Kuukautta myöhemmin oli sotaonni kääntynyt. Hindenburg oli päässyt
voittajaksi ja ajoi nyt takaa Venäjän voitetun miljoona-armeijan
jäännöksiä. Ja tämä vaikutti ratkaisevasti Saksan kantaan Suomen
asiassa. Kun joulukuun 8 p:nä jätin majuri von Aweydenille
ylioppilaittemme rohkean ehdotuksen, tapahtui se suotuisana
ajankohtana. Loistava menestys teki saksalaisille selväksi, että se
voitto, joka lännessä oli luisunut heidän käsistään Marnen tappion
vuoksi, oli saavutettavissa idässä.[3]
Luultavasti alettiin jo silloin, joulukuun lopulla, suuressa päämajassa
suunnitella sitä valtavaa rynnistystä, jolla Puola, Liettua ja osa
Kuurinmaata valloitettiin seuraavan kevään ja kesän kuluessa. Näin
ollen voi olla edullista kannustaa Suomea kapinaan, joka saattoi
tuntuvasti heikentää Venäjän pohjoista armeijaa. Olen varma siitä, että
Wetterhoff ei jättänyt kiinnittämättä saksalaisten huomiota tähän asian
puoleen. Suomalaisten ylioppilaiden anomusta saada sotilaskoulutusta
pidettiin varmaankin todistuksena siitä, että Suomessa vallitsi
sotainen mieliala, ja niin palasi ajatus taas kapinaan, jota
saksalaiset niin herkkäuskoisesti olivat odottaneet sodan ensi
aikoina. Oletan Wetterhoffin kuitenkin tarmokkaasti tehostaneen sitä,
että kansannousu Suomessa on ajateltavissa ainoastaan saksalaisten
maihinnousun yhteydessä. Todellisuudessa oli olemassa se mahdollisuus,
että rynnistys Pietaria vastaan teki sivuliikkeen Suomen rannikoita
kohti tarpeelliseksi.
Ylioppilaskomitean läheteille Pauligille ja Hornille olin heidän
Tukholmasta lähtiessään luvannut toimia komitean luottamusmiehenä.
Asemani ei nyt ollut aivan helppo. Oikeastaanhan olin asettunut
Tukholmaan kagaalin asiamieheksi. Mutta minkälaiseksi muuttuisi
suhteeni tähän arvossapidettyyn järjestöön, kun ilman sen tietoa olin
antanut nuorten yritykselle kannatukseni? Sen nojalla, mitä itse
olin kokenut Helsingissä ja ennen kaikkea sen perustalla, mitä olin
kuullut Pauligilta ja Hornilta, oli minulla täysi syy olettaa, että
kagaalin enemmistö ei hyväksynyt »Saksan-matkaa» eikä senvuoksi ollut
tyytyväinen menettelyyni.
Enemmän huolta tuotti minulle kuitenkin suhteeni Wetterhoffiin. Tunsin
häntä vielä varsin vähän ja olin melkein varma, että Helsingissä
häntä pidettäisiin sopimattomana yrityksen asiamieheksi Berliinissä.
Lisäksi tuli vielä, että Wetterhoff, päättäen hänen kirjeistään, ei
ollut oikein selvillä kotimaan oloista. Vilkkaalla mielikuvituksellaan
hän oli laatinut ohjelman laajan järjestön muodostamiseksi Suomessa,
jolla ohjelmalla oli vain se vika, ettei se vastannut vaatimatonta
todellisuutta. Lyhyesti, en ollut oikein selvillä, saatoinko häneen
ehdottomasti luottaa. Katsoin senvuoksi välttämättömäksi noudattaa
joltistakin pidättyväisyyttä kirjeenvaihdossani hänen kanssaan,
varsinkin mitä henkilöihin tulee. Sitäpaitsi en ollut saanut
päättäneeksi katkaista välejäni Leonardin kanssa, kuten Wetterhoff
halusi. (Myöhemmin katsoin sen kuitenkin, asian edun tähden,
välttämättömäksi.) Kaikki tämä sai aikaan sen, että meidän yhteistyömme
ei alussa ollut niin läheistä kuin se muutoin olisi voinut olla.
Olin myöskin koko lailla huolissani siitä, että Wetterhoff
neuvotteluissaan Saksan viranomaisten kanssa ei riittävästi ottaisi
huomioon Suomen olojen tavatonta hankaluutta ja niitä poliittisia
näkökohtia, joihin tiesin kotimaassa pantavan suurta painoa. Minulla
on tallella konsepti hänelle joulukuun 18 p:nä saksaksi kirjoittamaani
kirjeeseen, jossa annoin hänelle neuvotteluohjeita sekä pyysin
erinäisiä tietoja, joita Suomessa pidettiin ehdottoman tärkeinä. Kirje
oli laadittu käyttämällä pelkkää helposti läpikuultavaa kuvakieltä.
Otan sen tähän kokonaan (käännöksenä) tyypillisenä asiakirjana siltä
ajalta ja näytteeksi kuinka me koetimme noudattaa varovaisuutta
kirjeenvaihdossamme.
Wetterhoffin tulee, kirjoitin, neuvotteluissa tehostaa seuraavaa:
»1:o että toistaiseksi ei ole mahdollista avata haaraosastoja (=
ryhtyä kapinaan Suomessa) ennenkuin berliiniläinen toiminimi (=
Saksan hallitus) lähettää siihen tarvittavan lukuisan henkilökunnan
(= sotajoukkoja), ja näin on laita kolmesta syystä: a) koska
haaraosastot ilman tätä henkilökuntaa heti joutuisivat tappiolle
kilpailussa (= kapina kukistettaisiin heti), b) koska ei ole
varmuutta, etteikö berliiniläinen toiminimi tee sopimusta Rurik & C:on
kanssa (= erikoisrauhaa Venäjän kanssa), mikä olisi perustettujen
haaraosastojen tuho, c) koska kyseenalaiset henkilöt, niin suuresti
kuin asiaa harrastavatkin, eivät suostu avaamaan haaraosastoja ilman
henkilökuntaa ja ilman takeita, vain berliiniläiselle toiminimelle
reklaamia tehdäkseen. 2:o että asianharrastajat kuitenkin ovat
valmiita ryhtymään kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin ja että sitä
varten on muodostettu konsortium (= nuorten komitea), joka työskentelee
etevien liikemiesten (= vanhempien poliittisten johtajien) tieten ja
suostumuksella. Tämä konsortium tahtoo saada tietää: a) voidaanko ja
milloin raaka-aineet ja koneet (= aseita ja ampumavaroja) lähettää
Berliinistä, b) voidaanko ja millä tavalla väkeä lähettää Berliiniin
oppimaan koneiden käyttöä, c) mitä muuten on tehtävä, heti kun
henkilökunta saapuu, haaraosastojen tukemiseksi ostajapiirin (= kansan)
puolelta.
»3:o _että_ berliiniläisen toiminimen täytyy antaa varma lausuntonsa
siitä, miten se on suunnitellut myyntialueen (= Suomen) tulevan aseman.
Se helpottaisi suuresti ostajapiirin muokkaamista, joka jo on käynnissä.
»Ennen kaikkea», lisäsin, »tulee Teidän (neuvotteluissa ja niiden
ulkopuolella) koettaa saada selvää, kuinka pitkälle kysymys sopimuksen
teosta Rurik & C:on kanssa jo on edistynyt.»
Kun nyt kolmetoista vuotta jälkeenpäin luen nämä »ohjeet», täytyy minun
hymyillä niiden kategoriselle sävylle. Me, s.o. pieni, enimmäkseen
nuorten muodostama järjestö, aioimme esiintyä sopimusta tekevänä
valtana suuren, mahtavan Saksan kanssa! Mutta samalla tuottaa asiakirja
minulle tyydytystä, siitä kun näkyy, että meidän aikomuksemme ei ollut
ilman ehtoja antautua Saksan mielivaltaan. Tässä on huomautettava
kahta seikkaa. Toinen on se, että me jo ensi hetkestä oivalsimme,
että erikoisrauhan mahdollisuus Saksan ja Venäjän välillä riippuu
Damokleen-miekkana päämme päällä. Kirjekonseptissani on merkintä, että
olin keskustellut »Stramerin», s.o. Saksan ulkoministeriön edustajan
(silloisen Tukholmassa olevan Saksan ministerin von Reichenaun) kanssa
tästä asiasta ja että tämä oli luvannut hankkia meille takeita, että
meitä ei, joskin erikoisrauha Venäjän kanssa solmittaisiin, jätettäisi
pulaan, jos nyt ryhtyisimme toimintaan.
Toinen huomionarvoinen seikka on, että me jo tässä varhaisessa
vaiheessa koetimme saada Saksan hallitukselta sitovaa lausuntoa sen
aikeista mitä Suomen tulevaan valtio-oikeudelliseen asemaan tulee.
Näitä yrityksiä jatkettiin seuraavina vuosina täysin tyydyttävää
tulosta saavuttamatta.
Epäilen, ettei Wetterhoff puolestaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota
minun ohjeisiini. Hän otti asian käytännölliseltä kannalta eikä
tahtonut jännittää jousta liiaksi esittämällä kategorisia vaatimuksia.
Pääasia hänelle oli saada Saksan viranomaiset sidotuiksi meidän
asiaamme ehdottamamme kouluutuskurssin avulla. Jos heidät saataisiin
sen toteuttamiseen, kävisi muu vähitellen itsestään. Antautuminen niin
arveluttavaan yritykseen, ilman mitään varsinaisia lupauksia Saksan
puolelta vastikkeeksi, oli suurta uhkapeliä. Mutta tulos oli rohkean
poliitikon voitto.
Raskaaksi tunsin oman mieskohtaisen vastuunalaisuuteni tänä odotuksen
aikana. En pitänyt itseäni oikeutettuna puhumaan nuorten puuhista
kenellekään, joka ei ollut niiden kanssa suoranaisissa tekemisissä, en
edes niille kahdelle vanhalle suomalaiselle poliitikolle, jotka silloin
oleskelivat Tukholmassa ja jotka kumpikin tavallaan olivat olleet
johtavassa asemassa menneiden vuosien perustuslakikamppailussa: Jonas
Castrénille ja Konni Zilliacukselle.
Elävästi muistan ensimmäisen käyntini edellisen luona. Vanhus makasi
sairaana ja mainitsi, ettei hänellä enää ole pitkälti elinaikaa.
Kunnioittaen ja liikutettuna kuuntelin häntä, kun hän sammuvalla
äänellä teki minulle poliittisen testamenttinsa. Ilokseni havaitsin
hänen periaatteessa olevan samaa mieltä kuin minäkin siinä, että oli
välttämätöntä etsiä Saksan tukea. Totesin, myöskin ihmeekseni, että
passiivisen vastarinnan entinen innokas esitaistelija oli muuttunut
aktivistiksi sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli matkallaan
Saksan läpi sodan alkupäivinä puhunut monien vaikutusvaltaisten
henkilöiden kanssa ja sen jälkeen ollut läheisissä väleissä Saksan
Tukholman-lähetystön kanssa. Tiesin myöskin, että hän oli antanut
ja edelleen antoi saksalaisille poliittisia ja sotilaallisia
raportteja Suomesta. Hän oli kuitenkin sangen salaperäinen nykyisestä
toiminnastaan puhuessaan, enkä minäkään katsonut tarpeelliseksi vielä
kertoa hänelle meidän suunnitelmiamme.
Vanhan poliitikon tauti oli onneksi vaarattomampi kuin hän itse oli
uskonut ja ystävät olivat pelänneet. Hän parani ja teki jonkun ajan
kuluttua taas tavattoman tarmokkaasti työtä sen asian hyväksi, johon
hän oli kiintynyt nuorukaisen innolla. Saksa oli saatava täydellä
todella ryhtymään Suomen vapauttamiseen yhteistoimin Ruotsin kanssa,
joka oli herätettävä ymmärtämään, että venäläisvaara uhkasi sen omaa
turvallisuutta — se oli lyhyesti sanoen Castrénin ohjelma. Pian hän
sai myöskin tiedon Helsingin ylioppilaiden rohkeasta yrityksestä.
Hänen kunniakseen on mainittava, että hän heti oivalsi sen tavattoman
merkityksen, osoitti sitä kohtaan tinkimätöntä myötätuntoa ja antoi
sille voimakasta apuansa.
Yhteistyö hänen kanssaan ei ollut erittäin helppoa. Hän oli vanhastaan
tottunut kulkemaan omia teitään. Meidän välillemme syntyi usein
aika kovia kahnauksia ja joskus hän menetteli mielestäni suorastaan
häikäilemättömästi. Mutta meidän välimme pysyivät kuitenkin koko
hyvinä. Oli mahdotonta olla hänelle kauan suutuksissaan. Hyvällä
tuulella ollessaan hän oli mitä hupaisin toveri. Hänen esiintymisessään
oli herttaisuutta ja itsetiedotonta huumoria, jotka tekivät toisen
aseettomaksi. Kokeneen veteraanin vaikuttavalla ulkomuodolla,
vakaumuksensa voimakkuudella, omaperäisten ajatusten rikkaudella ja
sillä verrattomalla paatoksella, millä hän mielipiteensä esitti,
Castrén teki aikamoisen vaikutuksen sekä ruotsalaisiin että
saksalaisiin.
Toisen vanhan veteraanin, Konni Zilliacuksen, kanssa olin ollut
monivuotisissa ystävyyssuhteissa aina aktiivisen vastustuspuolueen
ajoilta saakka. Hän oli jo vanhentunut ja nyt asettunut lepoon. Mutta
hänen terävä älynsä ja taistelijaluontonsa olivat entisellään. Oli
itsestään selvää, että hän täydellisesti hyväksyi nuoremman polven
uus-aktivistisen liikkeen, kun hän vähää myöhemmin sai siitä tiedon.
Hänestä tuli silloin liikkeen jäsenille arvokas tuki ja neuvonantaja.
Suomalaiseen valtuuskuntaan, joka vuotta myöhemmin muodostettiin
Tukholmassa, ei hän kuitenkaan tullut. Hän oli liian vanha merisissi
kulkemaan yhteisissä aluksissa toisten kanssa. Oli muuten merkillistä
nähdä, kuinka hän tunsi paljoa suurempaa taipumusta liittyä nuoriin
kuin »vanhoihin».
Alituisissa seikkailuissa eri maanosissa viettämänsä nuoruuden
kuljeksijaelämän jälkeen oli Zilliacus omistanut kypsän miesikänsä
isänmaalliseen puolustustyöhön ja tällöin tullut aktiivisen aatteen
toimeliaammaksi ja rohkeimmaksi edustajaksi sekä jonkun aikaa ollut
poliittisena johtajana, jolla oli kansainvälistä merkitystä. Nyt hän
nautti _otium cum dignitate'_a. tarkaten tapahtumia maailmaa kokeneen
viisaan miehen tyynin ja filosofisin katsein. Hänen yksityisolostaan
pilkisti hiukka viatonta herkuttelijan taipumusta. Oli kunnia ja
erinomainen nautinto päästä vieraaksi hänen pienille aamiaisilleen,
joissa oli kolme tai neljä läheistä ystävää kutsuvieraina. Silloin
tarjottiin aina jotakin herkullista ruoanlaittotaidon uutuutta, jonka
hän vartavasten oli tilaisuutta varten sommitellut ja itse valmistanut.
Hänen tapanaan oli tällöin aina kysyä vierailtaan, saattavatko nämä
aavistaa, mistä aineksista vastakeksitty ruokalaji on tehty, ja suuri
oli hänen ilonsa, kun arvattiin väärin. Kun sitten istuttiin sikaria
poltellen kahvin ääressä ja keskustelu kääntyi päivänkuulumiin, saattoi
todeta, että vanhan, valkohapsisen aktivistipäällikön arvostelu oli
yhtä itsenäinen ja hänen poliittinen näköpiirinsä yhtä laaja kuin hänen
voimainsa päivinä.
Säännöllisenä vieraana näissä tilaisuuksissa oli Konnin uskollinen
ystävä ja ihailija, omaperäinen ja vaitelias Reguel Wolff, jos
vain sattui kaupungissa olemaan. Wolff oli liittynyt aktivistiseen
ajatussuuntaan jo sen ensi esiintymisestä saakka 1903. Oli
luonnollista, että hän nyt kannatti uutta aktivismia. Seuraavan ajan
suurissa taloudellisissa vaikeuksissa oli hän aina valmis antamaan
apuaan.
Toinen entinen aktivisti ja hyvä ystäväni, jonka joulukuussa
tapasin Tukholmassa, oli rouva Aino Malmberg. Huolimatta suuresta
Englannin-ystävyydestään hän oli täysin selvillä, mille puolelle
Suomen täytyi asettua maailmansodassa. Hän matkusti tammikuun alussa
Englantiin ja sieltä helmikuussa Amerikkaan. Me olimme keskenämme
vilkkaassa kirjeenvaihdossa käyttäen sympateettista mustetta. Laajojen
tuttavuussuhteittensa johdosta Englannissa ja Amerikassa hän saattoi
usein antaa minulle tärkeitä, luottamuksellisia tietoja. Hänen molemmat
vanhimmat poikansa, Lauri ja Erik Malmberg, edellinen nyttemmin
kenraalimajuri ja suojeluskuntain päällikkö, jälkimmäinen jääkärimajuri
ja yleisesikunnan osastonpäällikkö, kuuluivat toimeliaimpiin
avustajiimme.
Kreivi Mannerheim ja hänen herttainen kreivittärensä osoittivat
minulle edelleenkin mitä suurinta ystävällisyyttä. Muutkin perheet,
jotka sukulaisuussuhteiden kautta olivat Suomeen kiintyneet, ottivat
minut ystävällisesti vastaan, muiden muassa Palmen, Fahlbeckin,
Mollin, Lagervallin ja von Hedenbergin perheet. Tapasin niissä
lämmintä myötätuntoa pyrintöjäni kohtaan, joista he kuitenkaan
tähän aikaan eivät voineet saada lähempiä tietoja. Sitoihan ankara
vaitiolovelvollisuus kieleni.
Saksan lähetystön kanssa olin tietenkin alusta alkaen läheisessä
yhteydessä. Siellä oli juuri tähän aikaan vaihdettu päällikköä, kun
näet ministeri von Reichenau tammikuussa 1915 oli kutsuttu takaisin.
Syynä siihen lienee ollut se, että hän oli antanut hallitukselleen
sen käsityksen, että Ruotsi ennen pitkää yhtyisi sotaan Saksan
liittolaisena. Kun tämä ennustus ei toteutunut, joutui sympaattinen,
mutta hiukan herkkäuskoinen diplomaatti epäsuosioon. Hänen seuraajansa,
paroni von Lucius, joka ennen sotaa oli ollut lähetystöneuvoksena
Pietarissa, noudatti aivan toista politiikkaa. Hän piti sangen vähän
luultavana, melkeinpä mahdottomana, että Ruotsissa laajoissa piireissä
vallitseva saksalaisystävällinen mieliala voisi saada maan hallituksen
luopumaan puolueettomuuskannastaan. Tämä skeptillisyys teki hänet
erittäin epäsuosituksi Ruotsin aktivistien piirissä. Arveluttavampaa
oli meidän kannaltamme, että von Lucius oli sen ajatuksen innokas
kannattaja, että Saksan pitäisi tehdä erikoisrauha Venäjän kanssa
ensi tilassa. Sillä luonnollinen seuraus siitä oli, ettei hän ollut
erikoisen innostunut Saksan sekaantumiseen Suomen asioihin, ja hän
suorastaan vastusti aseellista, yhteistoimintaa meidän kanssamme.
Tämä tuotti meille sekä nyt että sittemmin paljon huolta, varsinkin
kun tiesimme, että hän aktiivisen liikkeen vastustajilta, pääasiassa
liikemiehiltä, Suomesta saamiensa tietojen nojalla Berliiniin
lähettämissään raporteissa kuvasi asemaa ja mielialaa maassamme
tavalla, joka oli meidän esityksillemme arveluttavaksi haitaksi.
On kuitenkin myönnettävä, että von Lucius myöhemmin oppi paremmin
ymmärtämään ja arvostelemaan meidän pyrintöjämme.
Ministeri von Luciuksen kanssa olin alussa suoranaisissa kosketuksissa
vain vähän. Se Saksan lähetystön jäsen, jonka kanssa silloin
olin eniten tekemisissä, oli meriattasea von Fischer-Lossainen,
jonka kanssa myöskin Jonas Castrén ylläpiti yhteyttä. Hän kuului
keisari Wilhelmin uskottuihin ja oli ollut keisarin seurassa tämän
Norjan-matkalla juuri ennen sodan syttymistä. Hän tiesi kertoa sangen
kiinnostavia seikkoja siitä, miten hermostunut mieliala matkan aikana
oli vallinnut »Hohenzollernissa», ja siellä pidetyistä intiimeistä
neuvotteluista. Näissä neuvotteluissa oli hän puolestaan äänellään
vastustanut ehdotusta Saksan laivaston lähettämisestä Itämerelle
hävittämään Venäjän laivastoa. Hra von Fischer oli etevä upseeri
alallaan ja sitäpaitsi taitava diplomaatti, eikä ollut helppoa päästä
selville hänen kannastaan Suomen asiassa, vaikka hän mieskohtaisesti
osoitti meille mitä suurinta kohteliaisuutta. Siitä, että hän oli
luonteeltaan kunnon mies, sain vähää myöhemmin mieluisan kokemuksen,
kun eräs meikäläinen oli tehnyt omituisen yrityksen mustata minua hänen
silmissään minun selkäni takana. Mainittu meikäläinen oli antanut
minulle kirjeen omakätisesti jätettäväksi von Fischerille. Päivää
myöhemmin, kun olin tehtävän toimittanut, soitti von Fischer minulle
pyytäen minua käymään luonaan lähetystössä. Minun saavuttuani sinne
sanoi hän katsovansa velvollisuudekseen lukea minulle edellisenä
päivänä saamansa kirjeen. Voi arvata, että hiukan ällistyin, kun
havaitsin kirjeen sisältävän minun persoonastani kuvauksen, joka,
jos se olisi ollut oikea, ehkä olisi saattanut von Fischerin
katkaisemaan kaikki välinsä minun kanssani! En voinut olla ihailematta
kirjeenkirjoittajan humoristista keksintöä panna kuvauksen kohde itse
viemään sitä vastaanottajalle. Sen kohtauksen ylle, joka sitten sukesi
minun ja kirjeenkirjoittajan välille, kun kerroin hänelle tapahtumain
kulun, on paras laskea ajan sovittava huntu.
Myöskin sotilasasiamiestä, majuri von Aweydenia, tapasin silloin
tällöin. Hän oli reima ja suorava preussilainen upseeri, hiukan
töykeä ja hermostunut käytöstavaltaan. Politiikasta hän ei paljoa
ymmärtänyt. Hänen asianaan oli lähinnä välittää yhteyttämme Saksan
sotilasviranomaisten kanssa. Hän teki sen uutterasti ja tunnollisesti.
Verrattomana tukena oli minulle kauppaneuvos Goldbeck-Löwe, Saksan
Helsingissä oleva konsuli, joka sodan ajaksi oli asettunut Tukholmaan,
missä hän m.m. toimi Saksan luottamusmiehenä Suomen asioissa. Mitä
hän siinä ominaisuudessaan teki Suomen hyväksi, jokahan oli tullut
hänen toiseksi isänmaakseen, sitä ei voi kyllin korkealle arvioida.
Minun ei tarvinne sanoa, että hän mitä innokkaimmin harrasti meidän
pyrkimyksiämme. Käytännöllisenä liikemiehenä oli hän varovan
pidättyväinen Berliiniin lähettämissään Suomea koskevissa lausunnoissa.
Hän asettui aluksi odottavalle kannalle itsenäisyysliikkeen suhteen,
jonka menestymisen mahdollisuuksia hän syystäkin piti epävarmoina,
vaikkakin lämpimästi suosi päämäärää. Hän pyysi minulta usein tietoja
erinäisistä asioista ja osoitti minulle luottamustaan useinkin
lukemalla minulle raporttinsa ennen niiden lähettämistä. Suomessa
vallitsevaa tilaa koetti hän kuvata niin objektiivisesti kuin
mahdollista, mutta juuri se antoi lisää arvoa hänen ymmärtäväisille
lausunnoilleen meidän noudattamastamme politiikasta.
Suomalaisten ylioppilaiden suunnittelemasta Saksanmatkasta oli
Goldbeck-Löwe saanut tiedon jo hyvin aikaisin. Hän ihaili heidän
uhrautuvaa rohkeuttansa, mutta varoitti meitä samalla tuudittautumasta
kovin suuriin toiveisiin, koskahan ei kukaan saattanut tietää, miten
poliittiset ja sotaolot tulevaisuudessa muodostuisivat. Pääasia hänestä
oli, että Berliinissä pidettiin vireillä harrastusta Suomea kohtaan.
Niin pian kun suhteemme Saksaan saivat kiinteämmän muodon, liittyi
hän täydestä vakaumuksesta aktiiviseen politiikkaan ja edisti useita
kertoja tarmokkaasti sen toteuttamista. Hänen vierasvarainen kotinsa
(alkuvuosina Fryxellinkatu 1) oli aina avoinna neuvoa ja apua etsiville
suomalaisille.
Vaikka Suomen aktivistien pyrkimys ensi sijassa tarkoitti Saksan
avustuksen hankkimista maallemme, oli kuitenkin Ruotsin suhtautumisella
meidän asiaamme suuri merkitys. Ruotsalaisten kanta tässä suhteessa
riippui tietenkin paljon eri puolueiden kannasta itse maailmansotaan
nähden. Vasemmisto — vapaamieliset ja sosialidemokraatit — oli
enimmäkseen ympärysliiton puolella. Siltä taholta emme siis saattaneet
odottaa suurta menettelymme ymmärtämystä, vaikkakin moni näiden
puolueiden jäsen vakuutti, että hänen oli sääli »suomalaisparkoja».
Sitävastoin olivat oikeiston sympatiat kauttaaltaan keskusvaltojen
puolella, joten me sen keskuudesta saimme rohkaisevaa hyväksymistä.
Oikeiston kannan ratkaisi toisaalta sen sympatia germanilaista Saksaa
ja sen korkeaa kulttuuria kohtaan, toisaalta sen seikan oivaltaminen,
että Venäjän rajan lopullinen siirtäminen Tornionjoelle oli kuolinvaara
Ruotsille. Isänmaallinen ruotsalainen ei oikeiston mielestä voinut
muuta kuin toivoa Saksan voittoa ja Venäjän tappiota sekä yhtenä
seurauksena siitä Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta. Ruotsin
suurvalta-ajan perimykset ja »valtakunnan sydämestä temmattua
veristä kilpeä» muistuttava Suomi olivat tänä ajankohtana jokaisen
entislaatuisen ruotsalaisen mielessä elävämpänä kuin pitkään aikaan.
Tukholman sanomalehdistä näin ollen pääasiallisesti oikeistolehdet
avasivat auliisti palstansa niille Suomea koskeville kirjoituksille
ja uutisille, joita pian Ruotsin pääkaupunkiin asettumiseni jälkeen
aloin niille toimittaa. Ensi sijassa tämä koski »Aftonbladetia», jonka
päätoimittaja Harald Sohlman vanhastaan oli Suomen lämmin ystävä sekä
sitäpaitsi Jonas Castrénin ihailija ja jonka toimitussihteeri Valdemar
Langlet oli naimisissa suomalaisen kanssa. Myöskin »Nya Dagligt
Allehandan» etevän päätoimittajan Leon Ljunglundin kanssa jouduin pian
läheiseen ystävyyteen. Hänen hyvin toimitettu lehtensä oli seuraavana
aikana Suomen propagandan päätukia. Kolmannella sijalla on mainittava
»Stockholms Dagblad», jonka taitava ja hyvänsävyisen humoristinen
ulkomaanosaston toimittaja Werner Söderberg myöskin silloin tällöin
otti osastoonsa minun kynästäni lähteneitä kirjoituksia. Sitävastoin
pysytteli suuri ja mahtava, varsinkin suurliikemiespiirejä lähellä
oleva oikeistolehti »Svenska Dagbladet» alussa varovasti erillään
vaarallisista suomalaisista salavehkeilijöistä. Sama oli laita
laajalle levinneen maltillis-vapaamielisen »Stockholmstidningenin»,
jonka päätoimittaja Rinman ei sentään koskaan kieltäytynyt ottamasta
lehteensä uutisia Venäjän väkivaltahallituksesta Suomessa, hän kun oli
herkän oikeudentuntoinen. Tuloksettomiksi jäivät kaikki yrityksemme
voittaa puolellemme »Dagens Nyheter» ja »Socialdemokraten». Niiden
silmissä olimme ja jäimme olemaan tuskin muuta kuin — Saksan agentteja.
Heti kun suomalaisesta aktivistisesta liikkeestä alkoi herahdella
joitakin tietoja, tervehti suuri osa oikeistoa sitä vilpittömän
myötätuntoisesti. Mutta sympatianosoituksia ja useita arvokkaita
personallisia palveluksia pitemmälle ei ylimalkaan menty. Jokainen
vihjekin siihen, että Ruotsin pitäisi aktiivisesti astua Suomea
auttamaan, torjuttiin viittaamalla Ruotsin kansan järkähtämättömään
päätökseen pysyä puolueettomana. Ja sillensä asia jäi aina
kohtalokkaaseen 1918 vuoden talveen saakka.
Oli kuitenkin, kuten tiedetään, olemassa pieni ryhmä ruotsalaisia
»aktivisteja», joista puolueettomuus oli vain päättämättömyyden tai
suorastaan pelkuruuden ilmaus. Näihin kuului — mikä on kylläkin
kuvaavaa — henkilöitä kaikista puolueista, sekä äärimmäisiä
oikeistolaisia että vapaamielisiä ja sosialidemokraatteja. Ruotsin
aktivismin kehityksen kuvaaminen ei tietenkään tässä ole minun
tehtäväni. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, en minä vielä ollut
sanottavasti kosketuksissa sen kannattajain kanssa. Sittemmin varsin
läheiseen yhteyteemme palaan tuonnempana.
Sodan ensi aikoina luulivat monet, että aktivistinen virtaus oli
paljoa laajemmalle levinnyt Ruotsissa kuin todella oli laita. Saksan
ministeri von Reichenau oli yksi niitä, kuten jo olen maininnut.
Niinpä heräsi myöskin Suomessa aluksi erinäisiä toiveita Ruotsin
avun mahdollisuudesta. Jo lokakuussa 1914 olivat muutamat Ruotsissa
oleskelevat suomalaiset ylioppilaat yksityisesti kuulustelleet,
kävisikö Ruotsissa toimeenpaneminen sotilasoppikursseja meikäläisiä
varten. Sittemmin ryhdyttiin tässä tarkoituksessa neuvotteluihin, mutta
ne eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Useat ruotsalaiset upseerit
osoittivat suurta harrastusta asiaan, mutta, viranomaiset asettuivat
torjuvalle kannalle, koskahan sellaiset kurssit vieraan, sotaakäyvän
valtakunnan alamaisille voitaisiin selittää puolueettomuuden
rikkomiseksi.
Helsingissä ei kuitenkaan tahdottu luopua kaikista toiveista mitä
Ruotsin apuun tulee. Vaikkakaan emme saisi suoranaista apua, oli
tärkeää vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielialaan, jotta Ruotsi ei ainakaan
asettaisi esteitä pyrkimystemme tielle. Täytyihän yhteytemme Saksan
kanssa kokonaan käydä Ruotsin kautta. Ylioppilaskomitea lähetti
senvuoksi joulukuun lopulla kahdeksan lähettiä Ruotsiin tekemään selkoa
vaikutusvaltaisille henkilöille Suomen oloista ja yliopistonuorison
asenteesta. Lähetit olivat: Ragnar Numelin, Pehr H. Norrmén, Henrik
Zilliacus, Runar Appelberg, Rolf Pipping, Yrjö Somersalo, V.E. Tiiri
ja Yrjö O. Ruuth. Kolmesta ensinmainitusta tuli sittemmin uskollisia
ja erinomaisen arvokkaita avustajiani Tukholman-propagandatoiminnassa.
Tavattoman lahjakas ja kerta omaksumaansa asiaan hehkuvasti innostunut
Runar Appelberg oli myöskin johtavana ja koossapitävänä voimana
maanmiestemme keskuudessa Lockstedtissa. Traagillinen kohtalo ei
suonut hänen nähdä sitä päivää, jolloin kangastava päämäärä vihdoin
saavutettiin.
Lähettien tehtävänä oli myöskin vakuuttaa Saksan Tukholmassa oleville
edustajille, että ylioppilaat yksimielisesti kannattivat aikaisemmin
tehtyä anomusta sotilasoppikurssin toimeenpanosta Saksassa. Heidän
saapumisensa Tukholmaan oli minulle suurena apuna ja lohdutuksena
vaikeassa asemassani. Erikoisen suurta tyydytystä tunsin havaitessani,
että heidän joukossaan oli ei ainoastaan ruotsinmielisten, vaan myöskin
»vanha»- ja »nuorsuomalaisten» edustaja. Uusi aktivismi astui siis
vanhan jälkiä siinäkin, ettei se välittänyt kieli- ja puolue-erosta.
Se, että lähettien joukossa ei ollut ketään sosialidemokraattia,
ei ollut mikään kumma, kun lähetyskuntaan kuului vain nuorta
yliopistoväkeä. Sosialistejahan yliopistossamme ei ollut monta.
Myöhemmin saisimme kyllä sosialistiset työmiehet mukaamme, niin
toivoimme, ja se toivo toteutuikin.
Muutenkin totesin täydellisen periaatteellisen yhtäpitävyyden näiden
nuorten poliitikkojen mielipiteiden ja sen käsityksen välillä, jota
me vanhat olimme edustaneet. Ennen kaikkea koski tämä päämäärää,
joka oli Suomen täydellinen riippumattomuus eikä vain »laillisuuden
palauttaminen». Edelleen keinoja: Suomen oli vapautettava itsensä
omalla asevoimalla liittymällä Venäjän vihollisiin. Niinkuin entinen
aktivismi oli saanut apua Venäjän silloiselta viholliselta Japanilta,
oli Saksa nyt meidän luonnollinen liittolaisemme. Mutta kuinka
äärettömän paljoa suuremmat olivatkaan menestyksen toiveet nyt, kun
Venäjän vihollisena ei ollut kaukaisessa idässä oleva valtakunta, vaan
Venäjän lähin naapuri lännessä, valtakunta, jonka väestön kanssa me
vanhastaan olimme likeisissä aineellisissa ja henkisissä kosketuksissa!
Ratkaisevat taistelut tapahtuivat nyt ihan meidän ulottuvillamme ja
saattoivat milloin tahansa välittömästi koskea Suomea.
Vain yhdessä kohden oli taktiikka nyt periaatteellisesti toinen:
uusi aktivismi ei nojautunut liittoon Venäjän vallankumouksellisten
puolueiden kanssa. Me entiset aktivistit olimme riittävästi saaneet
kokea, kuinka epäluotettavia sellaiset liittolaiset ovat. Ja saman
kokemuksen sai Suomi sittemmin kokea valtiona vallankumouksen jälkeen
1917. Sitävastoin olivat valtakunnan ei-venäläiset kansallisuudet
nyt niinkuin silloinkin meidän luonnollisia liittolaisiamme siinä
tapauksessa, että nekin pyrkivät itsenäisyyteen.
Mutta mitä ajatteli nykyinen vanhempi miespolvi Suomessa kaikista
näistä kysymyksistä? Jos olin kuvitellut, että nuorten oli onnistunut
voittaa vanhempien epäröinti, heräsin nyt siitä harhaluulosta.
Maanmiestemme lojaalisuus oli tosin, kuten kreivi Mannerheim oli
minulle puolitoista kuukautta sitten kirjoittanut, pantu »kovalle
koetukselle», mutta se oli tähän saakka ylimalkaan koetuksen kestänyt.
Ja missä se tosiaan oli alkanut horjua, ei sen tilalle vielä ollut
tullut sitä terveellistä epätoivoa, joka kehoittaa toimintaan.
»Vanhojen» tunnettu psyke ei nytkään ollut vaikuttamatta. Lyhyesti,
tässä varhaisessa vaiheessa ei ylioppilaiden yritys voinut saada
useidenkaan vanhempien poliitikkojen hyväksymistä ja kannatusta.
Yrityksen alkuunpanijoita pidettiin monella taholla hourupäinä ja
kohdeltiin sen mukaan.
No, me ryhdymme peliin kuitenkin. Entiset aktivistit, useat Suomen
hajoitetun sotaväen upseerit, muutamat kagaalin jäsenet ja jotkut muut
samanmieliset, ajattelivat samoin kuin mekin. Olihan kotimaassa jo alku
järjestöön, jota olojen oma pakko yhtämittaa vahvistaisi. Kun vain
voisimme osoittaa saavuttaneemme jonkunmoisen alkumenestyksen, saisimme
kyllä »vanhat» vähitellen mukaan. Ja jos tunsimme maalaisväestön
oikein, ymmärsi se nuorten uskaliaisuutta paremmin kuin vanhojen
johtajien viisautta. Tulos osoitti, että emme olleet erehtyneet.
* * * * *
Edessämme olevat vaikeudet olivat kuitenkin sangen suuret. Yksi niitä
oli häilyvä suhteemme Wetterhoffiin. Sen selvittämiseksi ja saadakseni
selon siitä, millä kannalla neuvottelut sotilasoppikurssista olivat,
matkustin tammikuun alussa Berliiniin. Ilokseni saatoin siellä
todeta, että asia oli hyvällä tolalla ja että Wetterhoff tosiaan oli
hoitanut sitä sangen taitavasti. Ei voinut enää olla epäilyäkään,
etteikö hän juuri nyt ollut mies paikallaan. Hän oli sanalla sanoen
välttämätön. Mutta niin ollen täytyi hänen myöskin saada järjestömme
tukea suhteessaan saksalaisiin. Niinpä päätin heittää sikseen kaiken
epäröinnin, jota olin tuntenut ja osittain vieläkin tunsin mitä hänen
persoonaansa tulee.
Tukholmaan palattuani ehdotin senvuoksi ylioppilasemissarioille,
että Wetterhoff tunnustettaisiin Helsingin-komitean asiamieheksi
Berliinissä. Pari heistä oli tosin kuullut joitakin epäedullisia huhuja
hänestä, mutta he luottivat kuitenkin vakuutukseeni, että tehtävää
Berliinissä hoidettiin erinomaisesti ja että kaikki muut näkökannat
täytyi työntää syrjään sen tosiasian tieltä. Sittemmin sain kuulla
useiltakin tahoilta, että Helsingissä oli suorastaan säikähdetty,
kun Wetterhoff ilmoitettiin meidän luottamusmieheksemme. Minulle
lähetettiin vakavia varoituksia, joissa joskus oli miltei hätähuudon
sävy. Mutta ne minun täytyi ottaa vastaan tyynesti.
Ajatus, joka minua sitävastoin edelleen huolestutti, oli se
uhkavaara, johon yrityksen tulevat osanottajat joutuisivat, jos se
epäonnistuisi. Neuvoteltuani emissarioiden kanssa kirjoitin siitä
kirjeen lähetystöneuvos Weberille. Kirjeen konsepti, päivätty 16:ntena
tammikuuta, on minulla vielä tallella. Sen tarkoituksena oli, että
Weber koettaisi hankkia vakuuden siitä, että Saksan hallitus, siinä
tapauksessa, että Suomen irroittamista Venäjän valtakunnasta ei
saataisi aikaan meidän pyrkimystemme tuloksena, valvoisi Suomen
etuja rauhanteossa Venäjän kanssa ja m.m. pitäisi huolta täydellisen
amnestian vaatimisesta kaikille suomalaisille, jotka olivat ottaneet
osaa itsenäisyysliikkeeseen. Lähemmin ajateltuani en kuitenkaan
kirjettä lähettänyt, sitä kun olisi voitu pitää pelkuruuden
osoituksena. Meidän täytyi antautua tappiovaaraan taisteluun menevän
sotilaan tavoin.
Tammikuun kuluttua matkustivat ylioppilasemissariot toinen toisensa
jälkeen takaisin Suomeen. He olivat Ruotsissa oleskellessaan käyneet
useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden luona ja varmaan voimakkaasti
vaikuttaneet sen suotuisan mielialan syntymiseen, joka oli meidän
yrityksellemme niin tähdellinen. Mutta he olivat samalla myöskin
saattaneet todeta, että meidän ainakaan nyt ei ollut odottaminen
aktiivista apua ruotsalaisten taholta. He palasivat kotimaahan
entistäänkin varmemmassa vakaumuksessa siitä, että Saksa oli meidän
ainoa menestyksen tukemme.
Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että emissariot odottaisivat
Berliinistä saapuvaa vastausta. Mutta päivä toisensa jälkeen kului
tuomatta mitään tietoa. Mikä oli siihen syynä? Minä matkustin jälleen
Berliiniin.
Tapasin Wetterhoffin peräti levottomana. Jo se seikka, että
tähän saakka ei ollut onnistuttu hankkimaan »sotakassaa», jota
niin välttämättömästi tarvitsimme työhömme, saattoi hänet mitä
kiusallisimpaan asemaan — samoin kuin muuten meidätkin Tukholmassa.
Kotimaasta ei saatu lainkaan rahaa, ja Jonas Castrénin rohkea
suunnitelma, että otettaisiin Saksasta suuri laina vakuutena sodan
alussa takavarikoidut Suomen Pankin saatavat saksalaisista pankeista,
oli epäonnistunut. Vielä vaikeammaksi kävi hänen asemansa sen
johdosta, ettei hän yhäkään saattanut esittää mitään valtuutta toimia
Helsingin-järjestön nimessä. Minä päätin silloin ratkaista sen puolen
asiaa. Menin Saksan yleisesikuntaan kuulustelemaan millä kannalla
asiamme oli, ja kun minulta siellä kysyttiin, ketä oli pidettävä Suomen
vapausliikkeen edustajana Saksassa, vastasin lyhyesti ja päättävästi:
»Staatsanwalt Friedrich Wetterhoff.» Nojauduin siinä Tukholmassa
olevien emissarioiden kanssa tehtyyn sopimukseen. Sanokoot sitten
Helsingissä mitä hyvänsä. En ole koskaan katunut tätä tekoani.
Prof. Sundwall sanoo kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» (siv. 22):
»Tämä valtuutus muutti Wetterhoffin aseman, ja Berliinin-komitean
tehtävä oli täytetty.» Tosiaankin näyttää tämä meidän järjestömme
yhtenäisyyden todiste tehokkaasti vaikuttaneen asian suotuisaan
ratkaisuun. Kun muutamien päivien kuluttua palasin Tukholmaan, saatoin
ilmoittaa levottomina odottaville ystävilleni, että anomukseemme
kaikesta päättäen tultaisiin suostumaan.
Kuitenkaan emme vielä tunteneet itseämme varmoiksi tuloksesta.
Tiesimmehän, kuinka monet erilaiset poliittiset vaikutukset
saattaisivat tulla väliin ja viime hetkessä tehdä suunnitelmamme
tyhjäksi. Jännityksellä kuuntelimme myöskin niitä tietoja Suomessa
vallitsevasta asemasta, joita tuon tuostakin saimme matkustajilta.
Asemaa kuvaa sangen hyvin kaksi sähkösanomatyyliin kirjoitettua
kirjettä, jotka tähän aikaan lähetin Aino Malmbergille:
»Suomessa — kirjoitin tammikuun 18 p:nä — on mieliala jälleen
vanhempien keskuudessa laimea. Reuter ja Kihlman matkustavat täältä
Amerikkaan Englannin kautta. Kagaalista riippumatta toimii nuorten
järjestö yksissä neuvoin minun kanssani. Vilkas yhteys Berliinin
kanssa, jossa vakavasti suunnitellaan saksalaista maihinnousua
Suomeen heti kun sota-asema sen sallii. Nuorten lähetystö toiminut
innokkaasti vaikuttaakseen Ruotsin mielialaan. Välikysymystä odotetaan
valtiopäivillä. Sotakieltotavaran kauttakuljetuskielto ajettu läpi
vastoin Wallenbergin toivomusta. — — — Pietarissa masentuneisuutta.
Nikun sanotaan olevan taipuvaisen erikoisrauhaan. Saksassa ovat
määräävät piirit jyrkästi sitä vastaan.»
Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin:
»Witten käynti Berliinissä on dementiasta huolimatta tosiasia. Hänen
erikoisrauhatarjoukseensa vastattiin, että Saksalla ei ollut lainkaan
aikomusta tehdä erikoisrauhaa. Hän kysyi silloin, eikö Saksa tahtoisi
kääntyä Venäjän puoleen, kun katsoi ajan tulleen. Vastaus oli, että
Venäjän asia oli kääntyä Saksan puoleen. Lähempiä tietoja Suomesta R:n
kautta. Merkillepantava, että kagaali on jonkunverran levoton nuorten
puuhista. Toiset kehoittavat siitä luopumaan, toiset, kuten Törngren ja
Reuter, asettuvat passiiviselle kannalle.»
Tammikuun 27 p:nä saapui vihdoin Wetterhoffilta sähkösanoma ilmoittaen,
että sotilasoppikurssi oli päätetty toimeenpanna. Helmikuun 1 p:nä
soitti majuri von Aweyden minulle pyytäen heti tulemaan lähetystöön.
Hänellä oli näet tärkeää ilmoitettavaa minulle Hän otti minut
vastaan juhlallisen näköisenä, pyysi istumaan ja otti sitten esiin
pöytälaatikostaan virallisen asiapaperin ja alkoi lukea sitä hitaasti
ja erikoisella äänenpainolla. Asiapaperi oli pöytäkirja, joka oli
laadittu tammikuun 26 p:nä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon
olivat osaaottaneet lähetystösihteeri Weber ulkoministeriön edustajana,
everstiluutnantti von Zimmermann yleisesikunnan puolesta ja kolme
sotaministeriön edustajaa sekä varatuomari Wetterhoff. — »Oletteko
tyytyväinen nyt?» kysyi hän hymyillen lopetettuaan lukemisen.
»Gewiss, Herr Major», vastasin minä puolestani ja pyysin saada ottaa
jäljennöksen tästä meille tärkeästä asiakirjasta. Sitä ei von Aweyden
voinut myöntää, mutta hän suostui sentään siihen, että sain kirjoittaa
referaatin hänen sanelunsa mukaan. Tärkeimmät kohdat sain itse lukea
läpi. Laadin sitten muistiinpanojeni nojalla laajan selonteon, joka
jokseenkin täydellisesti, osittain sanasta sanaan ilmaisi asiakirjan
sisällyksen.
Selontekoni on kokonaisuudessaan julkaistu kirjassa »27:s
Jääkäripataljoona» (siv. 96 seur.). Pääasiassa pöytäkirja sisälsi, että
kokous oli päättänyt, että 200 nuorelle suomalaiselle toimitettaisiin
tilaisuus saada sotilaskoulutusta Lockstedtin leirillä Holsteinissa.
Kurssi alkaisi helmikuun 15 p:nä ja kestäisi neljä viikkoa,
mahdollisesti kauemmin. Sen tarkoituksena oli oleva »osoittaa Saksan
sympatiaa Suomea kohtaan, tutustuttaa osanottajia Saksan korkeaan
kulttuuritasoon ja sotilashenkeen ja vihdoin tehdä heidät pystyviksi
suorittamaan sotilastehtäviä (Saksan) sotatoiminnan ulottuessa
Suomeen taikka kapinan syttyessä Suomessa». Lisäksi ilmoitettiin
yksityiskohtaisia tietoja opetuksen laadusta ja matkan järjestämisestä
sekä osanottajain velvollisuuksista ja oikeuksista.
Täytynee myöntää, ettei tämä päätös enempää kuin kouluutuskurssin
koko suunnitelma juuri ollut omiansa synnyttämään erikoisen suurta
luottamusta siihen apuun, mitä Saksa tulisi Suomelle antamaan.
Pöytäkirjan alussa sanottiin nimenomaan, että ehdotus alkuaan
oli tarkoittanut suomalaisen apujoukon muodostamista tukemaan
saksalaisten maihinnousua Suomessa, mutta että maihinnousu yleis- ja
amiraaliesikunnan lausunnon mukaan toistaiseksi oli mahdoton. Ei siis
annettu mitään takeita siitä, että kurssin osanottajia käytettäisiin
Saksan tukemaan taisteluun Suomen vapauttamiseksi. Suunnitelman
aloitteentekijäin perusajatuksen toteuttaminen jätettiin tietymättömän
tulevaisuuden varaan. Arveluttavaa oli myöskin, että Saksa oli
sitoutunut pitämään huolta kurssilaisista siinä tapauksessa, ettei
sotatointa syntyisi. Päinvastoin lausuttiin toivomuksena, että nämä
eivät kauaksi aikaa jäisi oleskelemaan Saksassa kurssin päätyttyä.
Heille annettiin ystävällinen neuvo toistaiseksi, pysyä Ruotsissa.
Sotilaalliselta kannalta täytyi kurssiin varattua aikaa — vain neljää
viikkoa — pitää kohtuuttoman lyhyenä.
Oli senvuoksi syystäkin pelättävissä, että päätös aiheuttaisi
Suomessa pettymystä. Varsinkin »vanhat» katsoisivat koko puuhan täten
epäonnistuneen. Kysyttäisiin epäilemättä, kannattaako tosiaan antautua
arvaamattomiin vaaroihin yrityksen vuoksi, jonka hyöty oli aivan
epämääräinen.
Mutta ne, jotka askel askelelta olivat seuranneet mutkikkaita
neuvotteluita ja tiesivät, kuinka vaikea myönteisen ratkaisun
aikaansaanti oli ollut, ajattelivat toisin. Tulos olisi saattanut
olla parempi, mutta pääasiahan oli kuitenkin saavutettu. Mahtava
Saksa oli saatu virallisesti suostumaan meidän toivomuksiimme: se
oli siten moraalisesti sitonut itsensä meidän asiaamme. Me olimme
saaneet lähtökohdan työmme jatkamiseen. Niin ajatteli Wetterhoff ja
samoin ajattelin minäkin. Ja me olimme vakuutettuja, että nuoret
aloitteentekijät olivat samaa mieltä kuin mekin.
Ennen ylioppilasemissarioiden lähtöä Tukholmasta olin sopinut heidän
kanssaan sen salasähkösanoman sanamuodosta, jolla ilmoittaisin
Helsingin-komitealle asian ratkaisusta. Helmikuun 2 p:nä sai
uusmaalainen, hovioikeudenauskultantti Harald Öhquist seuraavan
sähkösanoman:
»Nachrichten von Ihrem Vater. Entschiedene Verbesserung. Arzt hofft
vollständige Genesung zwei Wochen. Hellberg.»
(Tietoja isältänne. Ilmeinen käänne parempaan. Lääkäri toivoo
täydellistä paranemista kahdessa viikossa.)
Ei ovelinkaan sotasensori voinut aavistaa, että tällä viattomalla
ilmoituksella oli salainen merkitys. Sillä mikä oli luonnollisempaa
kuin että Harald Öhquist (nyttemmin jääkäri-eversti) sai
sähkösanomatiedon ulkomailla olevan isänsä lehtori Johannes Öhquistin
terveydentilasta? Ja kuka saattoi tietää, että »Hellberg» oli minun
sotilasnimeni Tukholmassa? Mutta vastaanottaja ymmärsi, että ratkaisu
oli tapahtunut Berliinissä ja että kurssit alkaisivat kahden viikon
kuluttua.
Sattumalta oli vanha ystäväni aktivisti John William Nylander,
»John Graftonin» ent. kapteeni, juuri Tukholmassa ja menomatkalla
Suomeen. Hän se sitten muutamia päiviä myöhemmin toi Helsinkiin
yksityiskohtaisen tiedon niiden omituisten kurssien ohjelmasta,
joiden neljässä viikossa piti tehdä pari sataa Helsingin ylioppilasta
»pystyviksi suorittamaan sotilastehtäviä Saksan sotatoiminnan
ulottuessa Suomeen tai kapinan syttyessä Suomessa».
Kuka silloin saattoi aavistaa, että kurssit eivät tulisi kestämään
neljä viikkoa, vaan kolme vuotta ja että niihin ottaisi osaa kahden
_sadan_ asemesta kaksi _tuhatta_ miestä?