Ennen maailmansodan alkua oleskelin muutamia vuosia Italiassa tehden
tieteellistä työtä. Olin vetäytynyt kokonaan syrjään politiikasta.
Olot Suomessa olivatkin sellaiset, ettei vanhalla aktivistilla
tuntunut olevan täällä mitään tekemistä. Aikakauskirja Framtid oli
lopetettu vuoden 1910 päättyessä ja ainoana näkyvänä tuloksena sen
viisivuotisesta kamppailusta aktivismin aatteiden puolesta olivat ne
syytteet majesteettirikoksista tai »yllytyksestä rikokseen», jotka
olivat kohdanneet sen toimittajia. Johannes Gummerus tuomittiin vuonna
1913 viidentoista kuukauden vankeuteen tämänlaatuisesta »jatkuvasta
rikoksesta», ja vielä niin myöhään kuin heinäkuussa 1914 saapui minulle
Roomaan tieto, että senaatti oli tuominnut minut kuuden kuukauden
vankeuteen erään artikkelin vuoksi, joka oli julkaistu Framtidissa
11 p:nä tammikuuta 1907. Aktiivinen vastustuspuolue oli muodollista
hajaantumispäätöstä tekemättä tykkänään lopettanut toimintansa. Sen
ohjelmassa oli edelleen Suomen valtiollinen riippumattomuus, mutta kuka
rohkeni nyttemmin edes ajatellakaan sen suuren päämäärän saavuttamisen
mahdollisuutta?
Passiivista vastarintaa venäläistyttämistä vastaan jatkettiin
järkähtämättömän sitkeästi, mutta menestyksen saavuttaminen näytti yhä
toivottomammalta. Alakuloisuus ja kohtaloon alistuminen sai valtaa
niidenkin keskuudessa, jotka olivat innokkaimmin ajaneet vastarinnan
asiaa, ja kansallinen demoralisatio levisi yhä laajemmalle. Halpa
aineellisuus tuntui olevan astumassa »sortovuosien» ensi aikojen
uhrautuvan isänmaallisen ihanteellisuuden tilalle. Joskaan emme voineet
pelastaa valtiomme itsehallintoa, niin voimmehan ainakin hankkia
aineellista hyötyä yhteydestämme Venäjän kanssa — se ajatus oli
hyvinkin lähellä.
On oleva historiantutkimukselle mielenkiintoinen tehtävä osoittaa,
missä määrin Suomen taloudellinen nousu yhdeksännentoista vuosisadan
lopussa ja kahdennenkymmenennen alussa aiheutui läheisestä yhteydestä
Venäjän kanssa. Tosiasia on, että vuonna 1913 lähes 3/10 viennistämme
suuntautui Venäjälle ja että Venäjän markkinat olivat ehdottomasti
tärkeimmät suurelle osalle teollisuuttamme. Tullirajan poistaminen
Suomen ja Venäjän väliltä olisi yhäkin parantanut tuotteittemme jo nyt
erinomaisia myyntimahdollisuuksia. Lisäksi tuli Suomeen sijoitetun
venäläisen sotaväen ylläpidosta johtuva hyvien Venäjän ruplien jatkuva
virtaaminen tänne ja se suuri työvoiman ja suoranaisten kustannusten
säästö, mikä ainakin toistaiseksi tuli hyväksemme siitä,-että kansamme
oli vapautettu sotapalveluksesta. Sen korvaukseksi meiltä otettu
kahdenkymmenen miljoonan markan vuotuinen vero ei taloudellisesti
merkinnyt paljoa tähän säästöön verrattuna. Ja mitä rajattomia
mahdollisuuksia tarjosikaan valtava Venäjän valtakunta älykkäille ja
yritteliäille suomalaisille!
Kaikissa näissä houkuttelevissa aineellisissa eduissa piili epäilemättä
suuri vaara. Tietenkin puhuttiin niistä mahdollisimman vähän, mutta
luulen kuitenkin, että ne askarruttivat ajatusta yleisemmin kuin
tahdoimme tunnustaa ja että tämä heikensi tuntuvasti poliittista
ja kansallista vastustusvoimaamme. Varmaksi voi katsoa, että nämä
näkökohdat olivat yhtenä pääsyynä siihen, että osa liikemiesluokkaamme
sittemmin asettui Suomen irroittamista keisarikunnasta tarkoittavan
suunnitelman suhteen kylmäkiskoiselle, jopa vastustavalle kannalle.
Sanalla sanoen, Suomen sisäiset olot ja venäläistyttämisen nopea
menestys antoivat aihetta mitä lohduttomimpiin mietelmiin. Tuntui
siltä, että ei saattanut kestää enää montakaan vuotta ennenkuin
vastustusvoimamme on murrettu. Ja jos loimme katseen ulospäin, oli
näköpiiri yhtä synkkä. Olihan meillä tosin lukuisia ystäviä maailman
kaikkien kansojen keskuudessa ja ulkomainen propagandamme oli
tehokkaasti edistänyt kansainvälisen, Suomea puoltavan käsityskannan
syntymistä. Mutta siitä huolimatta emme voineet olla näkemättä sitä
katkeraa totuutta, että ei yksikään ainoa ulkomainen valta liikauttaisi
sormeaankaan avuksemme, jos Suomen autonomia lopullisesti tuhottaisiin.
Asiaa pidettiin ja tultaisiin auttamattomasti vastedeskin pitämään
Venäjän sisäisenä asiana, johon mikään ulkopuolinen valtio ei voinut
sekaantua.
* * * * *
Eräänä lämpimänä ja kauniina päivänä kesäkuussa 1914 istuin
hotellihuoneessa pienessä Spalaton kaupungissa Dalmatiassa
kirjoittamassa tutkielmaa keisari Diocletianuksen palatsin
merkillisistä raunioista. Äkkiä syöksyi sisään muuan hotellin
saksalaisia palvelijoita kädessään Itävallan lippu. Hän oli
kalpea ja kiihtynyt ja vastasi kysymykseeni, mikä nyt oli hätänä:
»Perintöruhtinas on murhattu!» Se oli tapahtunut pari tuntia sitten
Sarajevossa, joka on aivan lähellä Spalatoa. Lippu asetettiin
puolitankoon huoneeni ikkunan ulkopuolelle.
Spalatossa vallitsi tietenkin yleinen mieltenkuohu, mutta minuun ei
tapaus tehnyt sanottavan syvää vaikutusta. Olihan ruhtinaiden murhia
ennenkin tapahtunut. Eikä kukaan kuolevainen saattanut silloin aavistaa
_tämän_ murhan kohtalokkaita seurauksia. Olin sitäpaitsi syventynyt
tieteelliseen työhöni enkä silloin paljoa ajatellut politiikkaa.
Spalatossa olin tullut Adrianmeren ympäri tekemäni tutkimusmatkan
päätekohtaan ja nousin seuraavana päivänä italialaiseen höyrylaivaan
matkustaakseni Cattaron ja Durazzon kautta takaisin Italiaan. Durazzon
avoimessa ulkosatamassa oli ankkurissa parikymmentä sotalaivaa, mikä
mitäkin kansallisuudeltaan. Veljessovussa ne olivat laskeneet maihin
sotaväenosastoja avustamaan Albanian vastavalittua »kuningasta»,
Wiedin prinssiä, tämän taistelussa kapinallisia alamaisiaan vastaan.
Astuin maihin ja kävelin kenenkään, estämättä läpi pienen kaupungin
aina sen ulkopuolella oleville mirdiittien juoksuhaudoille saakka.
Edellisenä päivänä oli ollut hiukan laukaustenvaihtoa, mutta nyt oli
kaikki rauhallista. Palattuani satamaan ja astuttuani veneeseen,
jonka tuli saattaa minut takaisin höyrylaivaan, näin omituisen näyn.
Rannalle saapui loistava kulkue. Sen etunenässä astui kuningas itse
albanialaisessa kansallispuvussa ja henkivartionsa ympäröimänä. Hänen
perässään kannettiin paareilla kukitettua ruumisarkkua, ja sitten
seurasi joukko ulkomaisia upseereita koreissa paraatipuvuissa. Sain
tietää, että vainaja oli hollantilainen kenraali Thompson, joka oli
kaatunut eräässä kahakassa muutamia päiviä sitten ja jonka ruumis nyt
juhlallisesti saatettiin odottavaan hollantilaiseen risteilijään. Eikö
tämä ollut Euroopan valtain välisen erinomaisen sovun tunnuskuva? Siltä
tuntui, sillä ulkosatamassa olevien sotalaivojen sarjassa ja kaupungin
kirjavassa sotilasvilinässä olivat maanosamme kaikki suurvallat
edustettuina.
Ei kestänyt monta viikkoa Roomaan palaamiseni jälkeen, kun kävi ilmi,
että tämä sopu oli vain pettävää harhaa. Tarvinneeko minun kuvatakaan,
miten levottoman jännittyneenä pieni suomalainen piiri Roomassa
seurasi maailmanhistoriallisia tapahtumia heinäkuun kohtalokkaina
loppuviikkoina? Lyhyesti, uskomatonta, mutta totta: viisi Euroopan
kuudesta suurvallasta kävi keskenään olemassaolon kamppailua, ja
niiden joukossa oli _Venäjä_. Se seikka oli yhdellä iskulla kerrassaan
muuttanut aseman mitä meidänkin syrjäiseen maahamme tulee. Mitä
saatoimme, mitä tuli meidän tehdä tässä uudessa asemassa?
Kirjassani Aktiva Kämpar (siv. 226) olen kuvannut aktiivisen
vastustuspuolueen pyrintöjen käytännöllispoliittisia suuntaviivoja
seuraavalla tavalla: »jokaisen suotuisan vaiheen ripeä hyväksikäyttö,
yhtyminen niihin liittolaisiin, joita uudet kumousliikkeet Venäjällä
ja uudet maailmanpoliittiset selkkaukset saattavat meille tuottaa,
valmistautuminen aseelliseen kapinaan ja kaikkien niiden puolueiden
yhteistoiminta, jotka vain tahtovat siinä olla osallisina, riippumatta
kieli- tai sisäpoliittisista vastakohdista». Olihan tämä kaikki
kylläkin selvää — periaatteessa, mutta _mikä_ oli Suomelle suotuisa
vaihe tällä hetkellä ja _ketkä_ olivat meidän liittolaisiamme siinä
maailmanpoliittisessa selkkauksessa, joka nyt oli syntynyt?
On tunnettua ja monta kertaa jo kuvattu, kuinka yleinen mielipide
Suomessa sodan sytyttyä jakautui kahteen jyrkästi vastakkaiseen
leiriin, ympärysvaltain ja saksalaisten ystäviin. Tämä hajaannus ilmeni
myöskin suomalaisten aktivistien pienessä piirissä Roomassa. On turhaa
tässä luetella, mihin perusteluihin kummassakin leirissä nojauduttiin.
Omasta puolestani ei minun ollut ensi alussa aivan helppoa määrätä
kantaani. Lapsuudesta saakka oli minut kasvatettu ihailemaan Ranskan
kansaa ja sen vanhaa, jaloa kulttuuria. Saksan kansaa ja sen suuria
luonteenominaisuuksia kohtaan tunsin syvää kunnioitusta, puhumattakaan
Saksan tieteestä, jonka kiitollinen oppilas olin ollut monta vuotta.
Mutta saksalainen hallitusjärjestelmä ei useassakaan suhteessa minua
miellyttänyt. Väkivalta Belgiaa vastaan ei myöskään ollut omiaan
taivuttamaan mieltäni Saksan puolelle.
Mutta nämähän olivat vain tunnesyitä, joiden ehdottomasti täytyi
väistyä syrjään oman suuren reaalipoliittisen kysymyksemme tieltä:
kumpiko tapaus on edullisempi Suomelle, ympärys- vaiko keskusvaltain
voitto? Siihen kysymykseen näytti olevan olemassa vain yksi vastaus.
Kun ympärysvaltain ystävät sanoivat toivovansa ympärysliiton voittoa,
mutta samalla Venäjän tappiota, tuntui se minusta olevan peräti naiivia
ja epäloogillista. Että tämä toivomus sittemmin ihmeellisellä tavalla
oli toteutuva, oli mahdollisuus, jota nyt sodan alussa ei lainkaan
voinut ottaa huomioon. Jos Venäjä suoriutuisi sodasta voitokkaana, oli
sangen vähän toiveita siitä, että sen liittolaiset Ranska ja Englanti
rauhanteon jälkeen voisivat tai edes tahtoisivat vaikuttaa Venäjän
hallitukseen Suomen hyväksi. Sitävastoin tuntui Saksan etu vaativan
Venäjän sortamien kansojen vapauspyrintöjen kannattamista, varsinkin
jos sotatapahtumat johtaisivat laajoihin, sotatoimiin saksalaisten
puolelta itärintamalla. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että
me suomalaisina asetuimme Saksan puolelle ja aktivisteina tähysimme
mahdollisuuksia päästä kosketuksiin sen hallituksen ja ylimmän
sotapäällystön kanssa?
Nämä syyt olivat niin painavia, että ne sodan alkupäivinä vaikuttivat
jopa ystävääni Henri Biaudet'henkin, jonka syntyperänsä vuoksi enemmän
kuin muiden suomalaisten olisi luullut koko sydämestään olevan
Ranskan puolella. Tämä tavattoman lahjakas ja moniyritteliäs mies
oli aloittanut uransa upseerina ensin Venäjän palveluksessa, sitten
kotimaisessa sotaväessämme. Sortovuosina hän oli jättänyt sotilasuran
ja antautunut sanomalehtimiesalalle. Pian hän luopui siltäkin uralta
ryhtyen tiedemieheksi. Uskomattoman lyhyessä ajassa hän oli suorittanut
sekä filosofiankandidaatti- että -lisensiaattitutkinnon ja oli nyt jo
vuosikausia oleskellut, Roomassa suorittaen suurella menestyksellä
arkistotutkimuksia historian alalla. Helsingissä hän oli intomielisesi
liittynyt aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja ollut sen uuraimpia
työvoimia. No niin, kun heti sodan syttymisen jälkeen arveltiin Saksan
lähettävän Itämerenlaivastonsa retkelle Suomen rannikolle, aikoi
Biaudet ottaa osaa retkeen vapaaehtoisena. Olipa hän sitä varten
jo asettunut yhteyteen Saksan Roomassa olevan sotilasasiamiehenkin
kanssa. Muistan kuinka hän kerran repäisevällä tavallaan laski leikkiä
äkillisestä saksaIaisinnostaan sanoen, että meidän on toki muistettava,
että hän oli syntynyt Heidelbergissä!
Saksan laivaston retkestä Suomeen ei kuitenkaan tullut mitään.
Biaudet'n saksalaisinto laimeni hyvin pian, mitä selvemmäksi kävi,
että saksalaiset kohdistivat pääponnistuksensa Ranskaa vastaan ja
pysyttelivät itärintamalla vain puolustuskannalla. Samalla elimme
kiusallisessa tietämättömyydessä Suomen oloista. Postinkulku oli peräti
hidasta ja epäsäännöllistä, jopa ajoittain kokonaan katkennut. Mitä
kotimaassa ajateltiin, mitä toivottiin, mitä tehtiin? Siihen ei kukaan
voinut vastata. Italian sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joitakin
lyhyitä uutisia Suomesta, mutta ilmeisen häikäilemättömästi venäläiseen
henkeen väritettyjä. Niinpä esim. Messaggero sisälsi elokuun 26 pnä
seuraavan ällistyttävän sähkösanoman Pariisista:
»Huolimatta viime vuosien vaikeuksista (!) ottaa Venäjän suomalainen
väestö yksimielisen innokkaasti osaa sotaan. Kaikki hankinta- ja
mobilisointitoimet on suoritettu erinomaisen nopeasti, mistä on
kiittäminen kaikkien avustusta. Kaikki voimakkaat miehet pyytävät saada
palvella Venäjän armeijassa, ja siihen onkin suostuttu.»
Näin kului viikko toisensa jälkeen tässä eristystilassa. Vihdoin
puolivälissä syyskuuta sain kirjeen Wienistä vanhalta ystävältäni,
yliopistonlehtorilta, kirjailijalta ja lämpimältä isänmaanystävältä
Johannes Öhquistiltä. Hän oli asettunut yhteyteen erään Saksan
ulkoasiainministeriössä palvelevan tuttavansa kanssa, ja tämä oli
kehoittanut häntä matkustamaan Berliiniin. Ministeriössä näet haluttiin
neuvotella jonkun Suomen olojen tuntijan kanssa. Hänen terveytensä ei
kuitenkaan sallinut hänen lähteä matkalle. Tahtoisinko minä tehdä sen
hänen sijastaan?
Tahdoinpa tietenkin! Viikkomääriä oli minua kiusannut tämä melkein
täydellinen eristys kotimaasta. Työnteko ei sujunut, vaikka kuinka
olisi yrittänyt. Tuntui mielettömältä istua askartelemassa vanhojen
roomalaisten piirtokirjoitusten ja korkokuvien ääressä, kun kukaties
oli tekeillä semmoista, mikä tulisi ratkaisemaan isänmaan kohtalon. Nyt
minulle tarjoutui tilaisuus päästä epätietoisuudesta ja ehkä tehdäkin
jotakin suuren asian hyväksi. Berliinissä saisin kukaties tietoja
saksalaisten aikomuksista Suomen suhteen. Joka tapauksessa joutuisin
varmaan kosketuksiin maanmiesteni kanssa, jotka samoin kuin minäkin
katsoivat, ettei nyt käy istuminen kädet ristissä.
Vaimoni, joka vahvasta ranskalaisystävyydestään huolimatta oli heti
selvillä siitä, että Saksa tällä hetkellä oli meidän luonnollinen
liittolaisemme, kehoitti minua innokkaasti suostumaan esitykseen.
Päätökseni olikin pian tehty. Öhquistin kirje taskussani menin
Saksan lähetystöön anomaan passia. Minut tunnettiin jokseenkin hyvin
Rooman saksalaisissa piireissä, kun olin monta vuotta työskennellyt
saksalaisessa arkeologisessa laitoksessa ja olin sen johtajan,
professori Delbrückin hyvä ystävä. Passin sain, vieläpä komean
»Kaiserpassin», joka antoi minulle kaikki diplomaattikuriirin oikeudet.
Minusta tuntui hyvältä enteeltä, että passin allekirjoittanut
lähetystöneuvos oli nimeltään Hindenburg.
Syyskuun 19 p:nä matkustin Roomasta. Keisaripassini raivasi tieltä
kaikki vaikeudet rajojen yli mentäessä. Berliiniin saavuttuani
asetuin heti yhteyteen Johannes Öhquistin saksalaisten ystävien
kanssa. Heidän keskuudessaan tapasin mitä vilkkainta harrastusta
Suomen saksalaisystävälliseen asenteeseen. Muutamat tapaamistani
henkilöistä edustivat kuitenkin sitä sodan vastustusta, joka oli
vallalla muutamissa piireissä, vaikka ei päässyt julkisuudessa
näkyviin yleisen innostuksen aikana. Saattoipa kuulla lauseita, jotka
arveluttavasti muistuttivat maankavalluksen kantaa. Niinpä esim. toht.
Rudolf Breitscheid — radikaali poliitikko, joka sittemmin vuoden 1918
jälkeen näytteli huomattavaa osaa uudessa Saksassa — sanoi minulle
suorastaan toivovansa, että Saksan aseet eivät pääsisi voitolle, koska
se suuressa määrässä vahvistaisi taantumuspuolueita ja heikentäisi
demokratiaa. Toinen tyytymätön oli Preussin maapäivien puolalainen
edustaja Korfanty, hänkin etualan miehiä sodan lopulla. Odottaen
kansallisia myönnytyksiä itämaakuntien puolalaisille hän pysyi vielä
tarkkaavalla kannalla, mutta ellei näitä myönnytyksiä tehtäisi, katsoi
hän olevansa vapaa uskollisuusvelvollisuudesta valtakuntaa kohtaan.
Ilmeisesti tuntui tässä vaikutusta Nikolai Nikolajevitsin kuuluisasta
julistuksesta Puolan kansalle. Ja muuten, miksikä eivät puolalaiset
samoin kuin mekin olisi toivoneet kansallisen itsenäisyytensä unelmien
toteutumista sodan avulla?
Mutta Saksan kansan valtavassa enemmistössä vallitsi tähän aikaan
mitä hehkuvin innostus ja järkähtämätön voitonvarmuus. Suuri
rynnistys Pariisiin oli tosin juuri silloin epäonnistunut, mutta
peräytyvät saksalaiset armeijat olivat muodostaneet uuden rintaman ja
Aisne-joella voitokkaasti torjuneet ranskalaisten ja englantilaisten
vastarynnistyksen. Pohjois-Ranskassa ja Belgiassa jatkui vielä n.s.
vapaan liikunnan sota. Sotivien kuuluisa »kilpajuoksu merta kohti» oli
täydessä käynnissä ja sen tuloksesta riippui, kummanko vastustajan
onnistuisi saartaa toisen sotajoukot. Joka päivä odotettiin Antwerpenin
kukistumista. Jos saksalaisten onnistuisi tunkeutua edelleen pitkin
Pohjanmeren rannikkoa lounaaseen ja siten katkaista Ranskan ja
Englannin välitön yhteys, saattoivat he vielä toivoa täydellistä
voittoa. Idässä oli Hindenburg pelastanut Itä-Preussin loistavilla
voitoillaan Tannenbergin ja Masurijärvien luona. Sen jälkeen
olivat hänen joukkonsa rientäneet etelään ankarasti ahdistettujen
itävaltalaistenavuksi. Jos täällä käynnissä olevat sotatoimet
päättyisivät venäläisten täydelliseen tappioon, jatkaisivat saksalaiset
voittokulkuansa kukaties Pietariin saakka, ja silloin olisi Suomen
vapauttamisen hetki lyönyt. Sitä tärkeämpää oli nyt saada selkoa Saksan
aikomuksista meidän suhteemme.
Minun on kuitenkin myöntäminen, etteivät kokemukseni siinä suhteessa
olleet rohkaisevia. Kävin useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden,
m.m. keskustan mahtavan johtajan Erzbergerin luona, ja lopulta
ulkoministeriössäkin, missä tulin tekemisiin lähinnä lähetystösihteeri
Weberin kanssa, jonka alaan kuului Venäjän ja pohjoismaita koskevien
kysymysten käsittely. Kaikkialla virallisissa piireissä kohtasi minua
hämmästyttävä tietämättömyys mitä Suomeen tulee. Weberin ensimmäisestä
kysymyksestä hänen vastaanottaessaan minut: »Puuhataanko Suomessa
kapinaa?» selvisi minulle, millä kannalla asiat olivat. Kysymykseen
saatoin vastata ainoastaan, että Suomi on aivan aseettomana, että
kapinan nostaminen niin ollen ei toistaiseksi voi tulla kysymykseen,
että maa nurkuu ankaran sorron alaisena, että kansa kaipaa vapautumista
Venäjän ikeen alta, mutta että en tiedä, mitä Suomessa ajatellaan
mahdollisesta yhteistoiminnasta Saksan kanssa. Sehän riippui myöskin
siitä, mitä Saksa saattoi luvata meille. Keskustelun tuloksena oli,
että minä tarjouduin matkustamaan Suomeen ottamaan selkoa mielialasta,
mihin tarjoukseen Weber mielihyvällä suostui.
Minun oli siis matkustettava Suomeen, mutta mitenkä? Tukholmaan
saakka kävisi kaikki hyvin, mutta jatko oli sitä arveluttavampi.
Saksalainen passini täytyi minun pitää niin salassa kuin mahdollista,
ja suomalainen passini — niin, se oli kyllä kunnossa, mutta jos
astuisin isänmaan kamaralle se kourassa, minut varmaankin vangittaisiin
ja teljettäisiin istumaan kuusi kuukauttani keisarillisen majesteetin
ja Romanovin hallitsijahuoneen loukkaamisesta. Silloin saisin luopua
kaikista toiveistani saada mitään aikaan salahankkeillani! Jos korkeat
viranomaiset sitten jollakin tavoin saisivat aavistustakaan siitä,
että olin matkustanut Saksan läpi keisaripassilla ja Berliinissä
neuvotellut Venäjän valtakunnan vihollisten kanssa, saattaisi minun
käydä varsin huonosti. Ei, tämä hetki oli peräti soveltumaton rikokseni
sovittamiseen lukkojen takana. Minun oli niin ollen pakko matkustaa
»incognito», sillä Suomeen oli minun joka tapauksessa päästävä.
Kaikkea tätä mietiskelin matkallani pohjoista kohti ja tulin siihen
tulokseen, että oli olemassa vain kaksi mahdollisuutta. Joko minun oli
tehtävä kaikkea muuta kuin vaaraton yritys päästä maahan ja sieltä
taas pois ilman passia — esim. Tornion kautta — taikka käytettävä...
jonkun toisen passia. Tämäkään keino ei ollut vaaraton, mutta sentään
verrattoman paljon parempi, joskaan ei moraaliselta, niin ainakin
käytännölliseltä kannalta. Mutta kukapa näinä aikoina halusi lainata
passiansa salavehkeilijäparalle? Muistuttelin mieleeni kaikki
Tukholmassa olevat tuttavani — sillä ruotsalainen passi oli epäilemättä
varmin — mutta en keksinyt ketään, jonka puoleen kääntymistä olisin
pitänyt mahdollisena näin arkaluontoisessa asiassa.
Tukholmaan saapuessani oli tämä pulma vielä ratkaisematta.
Epätoivoissani päätin silloin kääntyä miehen puoleen, jota tosin en
henkilökohtaisesti tuntenut, mutta jolla oli lämpimän Suomen-ystävän
maine: Hjalmar Brantingin. Hän oli aikaisemmin, sen tiesin, avustanut
monta vainottua venäläistä kumousmiestä. Miksei hän suostuisi
antamaan apuansa rehelliselle suomalaiselle aktivistille? Ei kai hän
toki suuttuisi kuullessaan, että minä pahaksi onnekseni olin tullut
loukanneeksi kruunattua majesteettia? Tuskinpa hän vain huvikseen oli
sosialisti ja tasavaltalainen.
Enkä erehtynytkään. Tuo suuri mies oli täynnään ystävyyttä ja
ymmärtämystä, kun esitin hänelle kiperän asiani. Mitä hänelle sanoin
aikovani Suomessa toimittaa, en enää muista, mutta tulos oli, että hän
lupasi hankkia minulle tarvittavan paperin. Ja todellakin, seuraavana
päivänä oli hallussani erään herra Åbergin nimelle kirjoitettu
Ruotsin kuninkaallinen ulkomaanpassi. Ikä-ilmoitus osui suunnilleen
oikeaan, tunnusmerkit sopivat yllättävän hyvin minun ulkomuotooni,
eikä näinä uuden passipakon viattomina alkuaikoina onneksi vielä
vaadittu valokuvaa. Varmuuden vuoksi ajoin viikseni, kun tuntematon
hyväntekijäni tuntomerkeistä päättäen ei tuntunut olevan viiksiniekka,
ja sitten katsoin saattavani uskaltaa ostaa piletin yhteen niitä pieniä
laivoja, jotka vielä kulkivat linjaa Tukholma—Rauma, sen jälkeen kun
Turun väylä oli käynyt liian vaaralliseksi reitiksi.
On selvää, että merimatkalla enimmäkseen pysyttelin hytissäni. Kerran
ajoi nälkä minut kuitenkin ruokasaliin, ja silloin tapahtui, mitä minun
olisi pitänyt osata odottaakin: »incognitoni» paljastui surkeasti.
Istuin keskustellen erään ruotsalaisen ja norjalaisen kanssa koettaen
varmaan hyvinkin epäonnistuneesti vaikuttaa aito tukholmalaiselta, kun
kuulin hilpeän äänen lähelläni huutavan niin kovaa, että se kuului yli
koko salin: »Eikös se ole tohtori Gummerus?» Minä katsahdin kysyjään.
Aivan oikein, viereisessä pöydässä istui vanha tuttavani, varatuomari
B. ja kohotti lasiansa minua kohti kaikin sydämellisen tapaamisen
elein. Ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei tämä minulle tuottanut
sanottavaa iloa ja että huonosti palkitsin ystävyyden vastaamalla
matalalla äänellä ja kaksimieliseen sävyyn: »Tämä mahtaa olla erehdys.»
Lempeän moittiva katse, jonka samalla loin maanmieheeni, ilmaisi
hänelle loput. Tunteva hymy hälveni hänen huuliltaan, hän kumarsi
anteeksipyytävästi, ja me olimme jälleen tuntemattomia toisillemme.
Mutta arveluttava nimi oli kuitenkin tullut lausutuksi. Oliko se
venäläinen vakooja, joka arvattavasti oli laivassa mukana, tietoinen
sen merkityksestä? Se selviäisi, kun nousen maihin Raumalla. Sinä yönä
en nukkunut kovinkaan rauhallisesti.
Mutta seuraavana päivänä passintarkastuksessa Raumalla passini
leimattiin kenenkään kysymättä, oliko herra Åberg todella herra
Åberg. Tullipaviljongissa sain tilaisuuden ohimennen pyytää anteeksi
käytöstäni B:ltä. Hän oli nyt täydellisesti käsittänyt tilanteen
ja puristi salassa kättäni. Rautatiematka kului sitten ilman
välikohtauksia, kunnes tultiin Riihimäelle. Siellä sain jälleen kokea
kuinka lapsellinen olin ollut uskoessani voivani kulkea tuntemattomana.
Olin käynyt juomassa teetä asemaravintolassa ja palannut asemasillalle,
kun nuori ystäväni Teddy Biaudet — Henrin nuorin veli — tulee vastaani
kädet ojona ja kasvot ilosta loistaen. »Päivää, Herman Gummerus, mikä
sinut on tänne tuonut?» huusi hän niin, että se kuului ainakin kymmenen
metrin päähän. Ja juuri minun vieressäni seisoi kaksi santarmia. He
seisoivat onneksi selin minuun Minä panin sormen suulleni, käännyin
poispäin ja menin vaunuun, kun taas nuori Teddy, joka silmänräpäyksessä
käsitti, mitä pahaa hän oli minulle tehnyt, nopeaan katosi
väenvilinään. Juna lähti, ja minä totesin helpotuksesta huoaten, että
santarmit jäivät asemasillalle.
Mutta nyt olin saanut kyllikseni ystävällisistä avoimista
tervehdyksistä. Hyvinkäällä poistuin junasta ja päätin olla yötä
siellä. Alutta niistä saisin katon pääni päälle myöhäisenä syys-iltana?
Motelliin ei ollut turvallista mennä. Muistin silloin, että entinen
ylioppilastoverini tohtori J.W. Sandelin oli täällä lääkärinä, otin
selvää hänen asunnostaan ja kompuroin pimeässä taloon, johon minut
neuvottiin. Eräästä ikkunasta loisti valoa. Koputin hiljaa ruudulle.
Ikkuna avattiin raolleen ja eräs naishenkilö kumartui katsomaan ulos.
»Kuka siellä?» kysyi hiukan levoton, hillitty ääni jumalan kiitos,
olin oikealla tolalla, sillä ikkunassa oleva nainen oli rouva Anna
Sandelin, eräs lapsuudentuttaviani. Pari sanaa riitti selittämään,
kuka olen. Sain tulla sisään — en sentään ikkunasta — ja viettää yöni
vierasvaraisessa kodissa. Anna-rouva soi minulle mielellään anteeksi
hänelle aiheuttamani pelästyksen. Hänen miehensä oli matkoilla ja
rouva yksin kotona. Kummako sitten, että hän ensi hetkessä oli hiukan
hätkähtänyt salaperäistä koputusta ikkunaan? Ajat olivat levottomat
eikä kukaan tietänyt, mitä saattoi tapahtua....
Seuraavana aamuna matkustin Helsinkiin aikaisella paikallisjunalla.
Poistuin junasta Pasilassa ja kävelin sieltä veljeni Johanin kotiin
Töölöön. Hän ja kälyni saattoivat tuskin uskoa silmiään nähdessään
minun astuvan kynnyksen yli. Sain kaikessa ystävyydessä kuulla nuhteita
uhkarohkeudestani, että olin ehdoin tahdoin syöksynyt suoraan suden
suuhun. He ymmärsivät kuitenkin asian, kun olin antanut selityksen.
Sain asua heidän luonaan niin kauan kuin oleskelin kaupungissa. Mutta
se minun piti luvata, etten liikkuisi ulkona muulloin kuin iltaisin,
jolloin kadut sota-ajan vuoksi olivat pilkkopimeät.
Nyt oli minun siis ryhdyttävä tiedusteluihini, mutta se ei ollut
ihan helppoa, jos mieli edes jotakuinkin säilyttää »incognitoni».
Tunnustellakseni maaperää käännyin ensin parin »kagaalin» jäsenen
puoleen. Vapaaherra Adolf von Bonsdorffin kotona pidettiin kokous,
jossa sain tehdä selkoa Berliinin kokemuksistani. Sitä seurasi vilkas
keskustelu. Se, mitä tällöin kuulin maamme tilasta ja mielialasta,
ei ollut rohkaisevaa. Koko yhteiskuntamme tuntui olevan sotatilan
paineen lamauttamana. Liikemiehet toivoivat voivansa ansaita miljoonia
Venäjän armeijan hankinnoilla ja olivat siitä erittäin hyvillään.
Ympärysvaltaan ja Saksan ystävät riitelivät keskenään pääsemättä
sovintoon. Kagaalin jäsenet olivat jotakuinkin kaikki saksalaisystäviä
ja pitivät erittäin tärkeänä yhteyden ylläpitämistä Saksan kanssa,
mutta mitään toimintapäätöstä ei voitu tehdä. Kukaties oli siinä
suhteessa olemassa joitakin suunnitelmia, mutta niistä en ainakaan
minä saanut mitään tietoa. Saatoin kuitenkin päätellä erinäisistä
kokouksessa kuulemistani lausunnoista, että kagaalin keskuudessa oli
vähemmistö, joka oli päättäväisemmällä kannalla. Pari puhujaa luuli
voivansa vakuuttaa, että maaseudulla, nimenomaankin Karjalassa,
vallitsi voimakas isänmaallinen mieliala ja ilmeinen halu toimintaan
Saksaan liittymällä. Kokouksen yleinen mielipide oli kuitenkin, että
piti pysyä »odottavalla kannalla». Minulta kysyttiin, tahtoisinko
asettua Tukholmaan kagaalin asiamieheksi ylläpitämään yhteyttä Saksan
kanssa. Paljoakaan empimättä otin toimen vastaan.
Minun tuli mielestäni niin menetellä, kun kagaali tietääkseni oli ainoa
olemassaoleva poliittinen järjestö, joka joltisellakin arvovallalla
saattoi edustaa maata ulospäin, ja kun kokouksessa esitetyt lausunnot
olivat osoittaneet, että sen jäsenet periaatteessa olivat kanssani
samaa mieltä suhtautumisestamme Saksaan. Ja kuitenkin oli taktillinen
virhe minun puoleltani, että näin sidoin käteni. Luonnollisintahan
olisi ollut, että olisin kääntynyt vanhojen aktivistiystävieni puoleen
ja sopinut heidän kanssaan toimintatavasta. Jos niin olisin tehnyt,
olisin varmaan joutunut kosketuksiin niidenkin ylioppilaspiirien
kanssa, jotka sittemmin panivat alulle jääkäriliikkeen. Moni seikka
olisi silloin voinut käydä toisin. Nyt katsoin olevani kagaalin kanssa
tekemäni sopimuksen sitoma enkä pitänyt itseäni oikeutettuna kertomaan
sitä kellekään ulkopuoliselle. Tätä sain sittemmin katua.
Yhden vanhan ystäväni ja kamppailutoverini kanssa jouduin kuitenkin
vaihtamaan ajatuksia — Arvid Mörnen. Tapasimme toisemme eräänä iltana
sattumalta ja istuimme sitten hänen kaupunkiasunnossaan Merikadun
varrella puoliyöhön saakka juttelemassa. Häneltä sain kuulla
ylioppilaiden keskuudessa vallitsevasta sotaisesta mielialasta. Jos
muistan oikein, mainitsi Mörne senkin, että oli ajateltu lähettää
pari sataa ylioppilasta Ruotsiin tai Saksaan sotilaskouluutusta
saamaan. Miksikä en tarttunut kiinni siihen? Niin, miksi? Osaksi oli
syynä siihen väärä arkaluontoisuus kagaalia kohtaan. Mutta pääsyy oli
sittenkin se, että yleinen mieliala maassa näytti minusta olevan liian
valmistautumaton maassa näytti minusta olevan liian valmistautumaton
päättäväiseen toimintaan. Minulla oli se tuntu, että mielipiteiden
täytyi saada aikaa kypsyä ja että toisaalta kukaties olisi viisasta
lykätä toimintamme siksi, kunnes olisi olemassa edes jonkinlaisia
takeita siitä, että Saksan sotatoimet Venäjää vastaan tulisivat
koskemaan Suomea. Sitä, että arvostelin asemaa liian pessimistisesti,
en saattanut tietää, kun alakuloisena vaeltelin Helsingin pilkkopimeitä
katuja, joilla ihmiset kulkivat salaperäisten haamujen tavoin
sähkötaskulamput oppainaan, tai kun kuulin varovaisuuden ja epäröinnin
sanoja kokeneiden poliitikkojen ja lämpimäin isänmaanystävien huulilta.
Ainakaan en katsonut voivani enää tehdä mitään Helsingissä. Sitäpaitsi
oli minun jo aika poistua kaupungista, sillä oleskeluni täällä alkoi
tulla tunnetuksi. Milloin tahansa oli vangitsemismääräys odotettavissa.
Lokakuun puolivälissä lähdin pitkälle paluumatkalle, tällä kertaa
Tornion kautta. Oulussa viivyin päivän tavatakseni Yrjö Mäkeliniä.
Mielialan tunnusteluni Helsingissä oli ollut vaillinainen monessa
suhteessa, mutta varsinkin siinä, että en ollut tullut kosketuksiin
sosialidemokraattien kanssa. Mäkelin saattoi epäilemättä antaa minulle
kaipaamiani tietoja. Sitäpaitsi tunsin kuuluisan sosialistijohtajan
innokkaaksi aktivistiksi ja itsenäisyysaatteen kannattajaksi. Hän
ottikin minut vastaan mitä sydämellisimmin, ja me istuimme iltamyöhään
asti keskustellen. Hänen kuvauksensa sosialidemokraattien keskuudessa
vallitsevasta mielialasta oli rohkaiseva. Omasta puolestaan ei hänellä
ollut pienintäkään epäilyä: Suomen oli hänen käsityksensä mukaan
päättävästi käytettävä tilaisuutta aktivismin hengessä. Me sovimmekin
siitä, että hän itse ja joku muu sosialistien luottamusmies matkustaisi
Berliiniin neuvottelemaan saksalaisten puoluetoverien kanssa ja
antamaan heille tietoja Suomen työväen kannasta, mitä tulee maan
vapauttamiseen.
Tämä aie meni kuitenkin myttyyn, kun sosialidemokraattinen
puolueneuvosto, kuten sittemmin sain tietää, oli vastustanut edustajain
lähettämistä Saksaan puolueen valtuuttamina, vaikka ei tahtonutkaan
estää yksityisten jäsenten matkustamista sinne. Yrjö Mäkeliniltä ei
ainakaan puuttunut hyvää tahtoa. Onhan tunnettua, että hänen poikansa
liittyi jääkäripataljoonaan. Kuinka Yrjö Mäkelinistä kolmea vuotta
myöhemmin saattoi tulla punakapinan hurjamielisimpiä johtajia, on
minulle psykologinen arvoitus. Johtuiko hänen traagillinen itsemurhansa
vankilassa kukaties hänen aikaisemman isänmaallisen toimintansa
ja myöhemmän onnettoman hairahduksensa välisestä auttamattomasta
ristiriidasta?
»Herra Åberg» sai rajavartioston estämättä kulkea kuuluisan Handolinin
sillan yli Torniosta Haaparantaan. Tukholmassa jätin passin monin
kiitoksin sen oikealle omistajalle. Kagaalin kanssa tekemäni sopimuksen
mukaan kävin kreivi Carl Mannerheimin luona ilmoittamassa, minkä
tehtävän olin saanut hänen ystäviltään kotimaassa. Hän puolestaan
oli sitä mieltä, että Suomella olisi enemmän hyötyä yhteydestä
ympärysvaltaa kanssa, mutta hän oli kyllin laajakatseinen käsittääkseen
myöskin hyödyn työskentelystä Saksan taholla.
Pari päivää oleskeltuani Tukholmassa matkustin etelään. Oli näet
sovittu, että kävisin Roomassa järjestämässä sikäläiset asiani.
Berliinissä annoin lähetystösihteeri Weberille selonteon Suomessa
saamistani vaikutelmista. »Vihdoinkin joku, jolta voimme saada päteviä
tietoja», huudahti hän minut nähdessään. Pelkään, että »pätevät
tietoni» eivät tuottaneet hänelle suurtakaan mielihyvää. Mutta tosi
oli totta. Ei auttanut, olisipa päinvastoin ollut vaarallistakin
salata saksalaisilta, että Suomessa ei ollut odotettavissa sitä
»kapinaa», jota he oloja tuntemattomina olivat toivoneet. Olisihan
ollut tuntuva helpotus Saksan itäarmeijalle, jos kansannousu aivan
Pietarin lähistöllä olisi sitonut pari kolme venäläistä armeijakuntaa.
Kertomuksessani totesin, että laajoissa piireissä Suomessa odotettiin
maan vapauttamista Saksan avulla, mutta että oli myöskin niitä, joiden
myötätunto oli ympärysvaltain puolella ja jotka toivoivat näiden voiton
tuottavan Suomelle helpotuksia. Kansa eli nykyjään niin ankaran paineen
alla, että kaikki mielenilmaukset olivat miltei mahdottomia. Missään
tapauksessa ei aktiivista yhteistyötä Saksan kanssa käynyt odottaminen
ennenkuin oli saatu selko sen hallituksen aikeista mitä Suomeen tulee
sekä varmuus siitä, että Saksa tulisi ulottamaan sotatoimensa meidän
maahamme. Toistaiseksi eivät Suomen saksalaisystävätkään voineet muuta
kuin pysyä odottavalla kannalla.
Kuvaukseni asemasta oli kukaties liian synkkävärinen, mutta oli
epäilemättä viisasta, asian ollessa vasta tässä vaiheessa, ettei
saksalaisille uskoteltu meidän olevan valmiita kapinaan. Muuta
positiivista en nyt saattanut ilmoittaa kuin että vaikutusvaltaisissa
piireissä Helsingissä hartaasti haluttiin ylläpitää yhteyttä Saksan
kanssa. Ilmoitin Weberille, että tulisin sitä varten asettumaan
Tukholmaan. Hän lausui siitä mielihyvänsä.
Minkä verran kertomukseni lienee vaikuttanut Saksan ulkoministeriön
käsitykseen Suomessa vallitsevasta tilasta, en voi sanoa. Luultavasti
oli saatu vieläkin pessimistisempiä tietoja toiselta taholta. Jos
olisin voinut esiintyä ei vain raportin antajana, vaan määrätietoisen
ja tarmokkaan suomalaisen yhtymän edustajana, ei tiedustelumatkani
tulos varmaankaan olisi ollut näin laiha. Mutta sellaista yhtymää ei
vielä siihen aikaan ollut olemassa enkä Helsingissä käydessäni ollut
pyrkinyt lähempiin kosketuksiin niiden piirien kanssa, joilta olisin
voinut odottaa suurinta ymmärtämystä; tarkoitan entisiä aktivisteja ja
ylioppilasnuorisoa.
Parin päivän kuluttua jatkoin matkaani Italiaan. Matkustin Wienin
kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin, ja saavuin marraskuun alussa
Roomaan. Oleskeluni siellä tuli otaksumaani hiukan pitemmäksi, kun
matkan varrella olin loukannut vasemman käteni. Vasta kuun lopulla olin
valmis palaamaan pohjoiseen.