XIV.

Yhteinen hätä.

Eloon jäänyt tytär peri sisarensa osan -- ei ainoastaan omaisuuden,

vaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.

Ankerschmidt pidätti hautajaisten jälkeen luonansa tohtori Grisák'in,

joka, ellemme erhety, itki vilpittömimmät kyynelet vainajan tähden; hän

neuvotteli tämän kanssa Erzsiken asettamisesta pojan oikeuksiin. Jos

hän menee naimisiin, pitäköön silloinkin nimensä, ja hänen

jälkeläisensä isänsä nimen ohessa myöskin äitinsä nimen.

Kaksi päivää askaroittiin tässä tuumassa; toisena päivänä, päivällisen

aikana, mustan kahvin[60] jälkeen tuli Kampós herra ritarin luokse.

Tuon innokkaan miehen vilkkaat, punaiset kasvot olivat tavallista

hehkuvammat, hänen tukkansa oli entistä enemmän hajalla ja pörrössä;

hän tuli nähtävästi jossakin sangen kiireisessä asiassa.

-- "Terve tultua, hyvä ystäväni! Mitä hyviä tuotte?" tervehti häntä

Ankerschmidt.

-- "Kuinka herra _inspector_ jaksaa?" kysyi tohtori Grisák.

-- "Kiitoksia. Minä olen vaan _huoneenhaltia_," vastasi kummallekin

puolelle kumartaen Kampós herra ja veti kiiruusti esiin kirjeen

viktoriansa taskusta. "Suokaa anteeksi, kunnian herra, me saimme

vast'ikään nuorelta Aladár herralta kirjeen, joka on sangen tärkeä; hän

käskee meidän saattaa kirjeen sisällyksen teidän kunniannekin tiedoksi,

jota me muutoinkin olisimme tehneet, sillä tämä asia koskee enemmän

teihin, kuin meihin."

-- "Mitähän se lienee?" kysyi tohtori Grisák, uteliaana lornettiaan

nenällensä painaen.

-- "Teidän luvallanne luen koko kirjeen julki. Niinmuodoin: 'Rakas

enoni! Tiszan tulva nousee nopeasti. Tokaj'sta saatujen tietojen

johdosta sopii pelätä yhä enenevää vedenpaisumusta. Jos se vielä nousee

kaksi jalkaa, juoksee se Füzes'in padon yli aivan sulun vierestä, jos

muuten sulku kestää niin kauan, kun jo nytkin maahan hakatut paalut

horjuvat. Meidän seudullemme olisi tämä ääretön onnettomuus, sillä

Suuri-Kumanian poikki on tuonpuolisella rannalla vahvoja turvapatoja

rakennettu ja sentähden ei Tisza voi sinne tulvata; se menee

tulvallaan semmoisia paikkoja tervehtimään, jotka eivät vielä koskaan

ole vedenpaisumusta nähneet, niinkuin sitä jo monissa paikoin

hämmästyksellä on huomattu. Mutta jos vesi tunkee tämän padon lävitse,

ei se seisahdu ennenkuin enon puimatanterella;[61] lisäksi yhden jalan

noustuaan menee se lammasnavettoihin ja jos se nousee kaksi jalkaa, on

tulva asuinhuoneissa. Sentähden on hyvä ryhtyä varokeinoihin. Onneksi

ympäröipi puimatannerta vahvaksi nivottu ruokoseinä ja huonerivin

edessä oleva kivi-aita pitää myöskin paikkansa. Kolmen jalan korkuinen

lantapenger ylt'ympäri pidättää läämävettä. Tämän suhteen on parasta

heti toimiin ryhtyä, sillä nämät meidän turvapatomme suojelevat meitä

sangen huonosti. Porttien sulkemiseen lantatäytteellä on vielä sittekin

aikaa, kun tieto tulee padon hajoamisesta. Minä pyydän, että tästä

kohta annetaan tieto myöskin herra naapurille, sillä hänen kastellinsa

sijaitsee puolikahdeksatta jalkaa alempana kuin enon asunto, ja hänen

on paljon enemmän syytä itseänsä suojella.'"

Tohtori Grisák väitti tätä kirjettä vastaan, että se on mahdotonta.

-- "Mutta suokaa anteeksi, se on kirjoitettu tässä," vakuutti

huoneenhaltia, sivaltaen kämmenellään kirjettä päästä päähän. "Se on

tässä."

-- "Minä uskon, että se on siinä, mutta sentähden ei sen tarvitse olla

totta."

-- "Kuinka? Ettäkö nuori Aladár herra ei puhuisi totta?" kiivastui

Kampós herra. "Ah, kunnioitettu herra, siinä tapauksessa ette tunne

häntä."

-- "Minä en sano, että hän ehdon tahdon kirjoittaa perättömiä, mutta

hän saattaa erhettyä, niinkuin kaikki ihmiset. Kuinka kaukana Tisza

tästä on?"

-- "Kuusi peninkulmaa. Niin, mutta meri on sadan peninkulman päässä ja

Aladár herra tietää kuitenkin sanoa, kuinka monta jalkaa meidän

tornimme huippu on merenpintaa ylempänä. Nuori Aladár herra on

ulosoppinut insinöri, saan luvan sanoa. Jo ensimmäisenä kuukautena

tarjosivat hänelle Tiszan järjestämis-yhtiössä tuhat kahdeksansadan

florinin palkan. Jos hän sanoo. että tulva tulee kyläämme, tulee se,

sillä Aladár herra ymmärtää sen."

Tohtori Grisák kääntyi huonolla tuulellaan yht'äkkiä insinöriksi.

-- "Minäkin ymmärrän sen. Minäkin tiedän, mitä nivelleraus on. Meillä

on Böhmissäkin vedenpaisumuksia."

Kampós herran kansallinen itsetunto loukkaantui näistä sanoista

hirveästi.

-- "Böhmissäkin vedenpaisumuksia? Mimmoisia vedenpaisumuksia? Joku

pieni puro yltyy vähäisen, jos on ollut rankkasade, ja viepi tiehensä

pieniä siltoja; toisena päivänä palaa se taas entisilleen. Mitä se

on Unkarin tulvien rinnalla! Suvaitkaa katsoa, kun meillä on

vedenpaisumus! Se on meri, jossa sopii laivoilla purjehtia. Puhukaa

silloin Böhmin vedenpaisumuksista!"

-- "Ohoh, rakas herra huoneenhaltia, minä en tahdo koko maailman

aarteista Unkarilta riidellä tätä kunniaa; sen vaan tahdon sanoa, että

virran vesi saattaa seisoa kuusi jalkaa ylempänä sitä uomaa, jossa se

juoksee, mutta jos padot ovat vahvat, ei voi mitään vaaraa syntyä."

-- "Niin, mutta siinäpä juuri vika on, että uudet padot eivät ole

vahvoja; horjuvathan jo paalutkin."

Tässä ryhtyi Ankerschmidt'kin puheesen, tohtori Grisák'iin päin

kääntyen:

-- "Onhan teidän suosikkinne nämät turvalaitokset rakentanut."

Tämä muistutus ei ollut ensinkään tohtori Grisák'in mieleen.

-- "Ne ovat varmaankin kylläksi hyvät", kiiruhti lakitieteen tohtori

vakuuttamaan, tuon mainion oikeudenmaximin mukaan: "si fecisti, nega"

(jos olet jotakin tehnyt, kiellä pois). "Tiedättekö, rakas herra

huoneenhaltia, herrat insinörit ovat kaikki semmoisia: toinen moittii

aina toisen työtä. Minä en ole vielä koskaan tavannut insinöriä, joka

ei olisi julistanut edellä-kävijänsä työtä kelvottomaksi."

Mutta tätä Kampós herra ei enää voinut kärsiä. Kovasti pahoittuneena

taittoi hän kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.

-- "Pyydän anteeksi, minä en tahdo väitellä herra fiskalin kanssa.

Minä tahdoin vaan ilmoittaa teidän kunniallenne tämän tiedon,

velvollisuuteni mukaan. Jos suitsette sitä huomioon ottaa taikka ei, se

on teidän kunnianne asia. Me puolestamme olemme jo ryhtyneet kaikkiin

varokeinoihin. Nyt täytyy minun vielä rientää tanyoilta lampaita

meijerin pihaan ajamaan."

-- "Mutta eihän vaara kuitenkaan liene niin ahdistava?" kysyi

Ankerschmidt, joka itsekin katsoi sitä suuressa määrässä epäiltäväksi,

että kaikki nuot kauniit, viheriät vainiot, jotka vielä nytkin

kirjavasti kukoistavat niin pitkälle kuin silmä kantaa, parin päivän

kuluessa voisivat merenpinnaksi muuttua.

Kampós herra kohautti olkapäitään.

-- "Muutoin", lohdutteli herra Grisák Ankerschmidt'ia, "ei tulva tehne

vahinkoa semmoiselle kastellille, kuin teidän kunnianne on. Ihan toinen

on semmoisten vanhain palatsien kohtalo, jotka ovat polttamattomista

tiilistä ja akanoilla sekoitetusta loasta rakennetut; ne kaatuvat

tietysti kaikki järjestänsä maahan, mutta tämän on Wien'in arkitekti

rakentanut, sitä ei jokainen pieni leikinteko häälymään saa."

Tämä oli kuolemantärähys Kampós herran kärsivällisyydelle.

-- "Herra fiskali! Meidän talomme, se on totta, on vaan täällä syntynyt

muurari-mestari rakentanut, eikä siinä ole mitään koristuksia

ulkopuolella, mutta sen voin sanoa, sentähden että itse olin siinä,

että se rakennettiin semmoisista tiilistä, jotka kilahtivat kuin

poslini; rautaa emme siinä myöskään säästäneet ja me valikoisimme

siihen parhaimmat kuusipuut. Minä näin senkin, mitenkä tuo mainio

Wien'in arkitekti tätä kastellia rakensi; näin, mimmoisia tiiliä siihen

poltettiin; näin, kuinka pylvästen väliin ajettiin soraa; näin, kuinka

vähän pidettiin huolta siitä, että perustusta syvemmälle kaivettaisiin,

sillä sen alla on hiekkaa; ja sen minä sanon, että tulvan aikana en

asuisi hetkeäkään tässä kastellissa, vaikka se minulle ilmaiseksi

annettaisiin. Minä pyydän anteeksi teidän kunnialtanne, että näin

suoraan lausun totuuden."

-- "Mutta herra ispán!"[62] ärjäsi vimmastuneena tohtori Grisák.

-- "Minä menen jo, sillä jos kauemmin viivyn, puhuttelette minua vielä

_kulcsár'iksi_,"[63] sanoi kiiruusti nousten Kampós herra ja pyysi

vielä kerran anteeksi Ankerschmidt'ilta, joka kiitti kauniisti tuodusta

tiedosta ja sanoi, että hän itse puolestaan hankkii itselleen

vakuutusta vaaran suuruudesta ja lähtee vielä tänäpänä Tíszalle.

Herra Grisák'issa herätti tämä tieto äkisti suurta lähdön-halua. Hänen

muistui mieleensä, että hänen huomenna tulee olla saapuvilla Pest'issä,

erään tärkeän oikeudenasian valvomista varten. Ankerschmidt ei häntä

liioin pidättänytkään; Erzsike saattaa vielä jonkun aikaa pysyä

tyttönä, hänen pojaksi julistamisensa ei ole erittäin kiiru.

Lakitieteen tohtori pyrki kuumeen-tapaisella hädällä vaunuihinsa;

Ankerschmidt laski hänestä leikkiä, kysyen, pelkäisikö hän joutuvansa

tänne saarroksiin.

Ankerschmidt päätti vasta puolipäivän aikaan lähteä Tiszalle, johon ei

hyvällä nelivaljakolla tarvinnutkaan kuin viisi tuntia.

Valtatieltä poikettuansa ja patoja päin ajaessaan, saattoi hän jo

kaukaa nähdä, kuinka sadottain ihmisiä tulee ja menee, lykäten

käsikärryjä ja laahaten risukimppuja; monessa paikassa työskenneltiin

paalu-juntilla ja kuului tahdissa kaikuvia huudahuksia; niityiltä

veivät lakkaamatta rattaat savea täytteeksi.

Kun Ankerschmidt tuli padolle, seisahutti muuan gubaan[64] puettu mies

hänen vaununsa ja tiedusteli häneltä kohteliaalla äänellä:

-- "Mitä suvaitsette täällä tahtoa?"

Ankerschmidt ei suuttunut tästä kysymyksestä, vaan vastasi suuntevasti:

-- "Minua haluttaa katsella työtä."

-- "Saanko kysyä, mistä päin herra on? Täältä vaiko tuolta puolen

Tiszaa?"

-- "Täältä".

-- "Siinä tapauksessa on hyvä. Ettekö sanoisi arvoisaa nimeänne, jos

kauniisti kysyn?"

-- "Mielelläni. Minä olen Ankerschmidt."

-- "Vai niin. Tuo herra, joka on herra Garanvölgyin naapuri. Te saatte

siis astua alas, vaunut jäävät tähän; ne eivät saa tulla padolle".

-- "Kenen käsky tämä on?"

-- "Nuoren Garanvölgyi herran; hän on insinöri täällä ja nyt tottelemme

häntä. Sillä nyt on Tisza suuri herra, ja jos se suuttuu, ei mikään

kenraali komenna sitä, vaan insinöri."

Ankerschmidt hyväksyi kokonansa gubaan puetun miehen johtopäätöksen,

että kun täytyy taistella elementtejä vastaan, silloin totelkoon joka

ihminen insinörin komentosanaa. Ja uudelle padolle astuttuansa, oli hän

pakoitettu myöntämään, että Tisza todellakin on sangen suuri herra.

Kiihtynyt, vaalea virta, keskeltä aivan kaarevan muotoinen, juoksi

salaman nopeudella kohisten patojen välitse alaspäin.

Patojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät

pistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin

kuluessa oli noussut.

Vankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei

venhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä,

jotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65]

lastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun

taas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten

hirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen

savu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä

verkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki

olivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut;

purret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät

edes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa.

Köysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu

sadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä

olisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien

aaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi

läikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee.

Puunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?

Ja rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä

tehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen

itku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei

kenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon

ylimmäistä laitaa.

Ankerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein

osa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi

luotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse

asetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan

risutäytteet puuttuvat sen kyljistä.

-- "Tuolla tulee herra insinöri itse", sanoi gubaan puettu mies,

osottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt

tällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen

huomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika,

joka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa

vienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja

kuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä

huutamisesta käheä.

Harva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi

nähnyt; -- mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä

enemmän rakastanut!

-- "Hyvää iltaa, kunnian herra!" tervehti nuori insinöri

Ankerschmidt'ia. "Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte

itse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa

ympärillenne."

-- "Jumala antakoon!" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään

hirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi

nuorukaisen turvonnutta kättä. "Minä luulen jo nähneeni kylläksi.

Nouseeko Tisza vielä?"

-- "Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin

tuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se

Tokaj'n luona koko jalan."

-- "Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki

patoa toisella rannalla?"

-- "Tietysti, sillä silloin juoksee se vapaasti sinnepäin, niinkuin

hekin siellä pelastuvat, jos Tisza tulvaa meidän päällemme."

-- "Sen mukaan me nyt siis kummallakin rannalla rukoilemme

yhtäläisesti: Herra Jumala, saata onnettomuus toiselle rannalle!"

-- "Vielä enemmänkin teemme, kuin rukoilemme."

-- "Me yritämme patojamme vahvistamaan."

-- "Se olisi soveliainta; mutta paljon pikaisempi ja vähemmän maksava

työ on heikontaa vastapäisen rannan turvalaitoksia. -- Eikö teidän

kunnianne huomannut, että asettamani vartiat teitä pidättivät?"

-- "Ah, ne olivat siis vartioita? Yksi tiedusteli todellakin nimeäni ja

sitä, asunko tällä vaiko tuolla puolen."

-- "Ja vasta sitte laski hän teidät padolle, kun oli saanut tietää,

kuka te olette."

-- "Täällä pidetään samanlaista järjestystä kuin sodassa."

-- "Me olemme pakoitetut siihen. Meillä ei ole tekemistä ainoastaan

elementtien, vaan myöskin ihmisten kanssa. Sekä tämän- että

tuonpuolisella rannalla on satojentuhansien vuodentulo, heidän talonsa,

omaisuutensa, koko heidän etunsa ja elämänsä vaarassa. Vaarasta

suojelee meitä vaan pitkä multavalli. Jos tulva jommallakummalla

puolella voipi tunkea tämän multavallin lävitse, silloin saattaa toinen

puoli veisata Te Deum'ia, sillä se on pelastettu; mutta onnettomuuteen

joutuneella puolella maksaa silloin häviö miljonia. Vaan epätoivo on

huono neuvonantaja."

-- "Ettehän kumminkaan pelänne, että toiselta rannalta tulisivat tänne

ylitse meidän patojamme rikkomaan?"

-- "Sekin saattaa tapahtua, mutta sitä varten on vartioita asetettu

niinkuin säännöllisen sodan aikana. Minä pidän sotajärjestystä

voimassa; yöllä palaa joka sadan askelen päässä vartiotuli ja pyssyillä

varustetut vahdit kiertävät padolla, niin pitkälle kuin minun

vaarinpitoni ulottuu. Mutta teidän tulee tietää, etteivät ne ole

vaarallisimmat yritykset, joita aseilla käypi häätäminen. Pian

tapahtuu, että luoksemme tulee rikas herra, joka tarjoo kiiltävää

rahasummaa, salaisesti, tuttavan-tapaisesti, eikä siitä pyydä muuta

palvelusta, kuin että insinöri, jos hän siellä taikka täällä on

huomannut vian, sitä älköön nähkö. Jos tulva tunkee sen lävitse,

sanotaan, että se oli onnettomuus, ja ken väittänee, että insinöri sitä

edeltäpäin on huomannut? Kuka tutkinee sydämen ja munaskuitten

salaisuuksia? Jos me karkotamme semmoisen houkuttelijan, tulee

asian-ymmärtäviä neuvonantajia, jotka hairauttavat kokematonta

insinöriä, saattavat häntä niin eksyksiin, että hän panee vahviketta

ihan toiseen paikkaan kuin missä tarpeellista on. Minä tuskin kerkeen

semmoisia ihmisiä tanyastani pois ajamaan. Välistä ovat nämät hyviä

ihmisiä, hyviä kumppaneita, mutta vaara tekee ihmisen huonoksi,

kavalaksi, jos hänellä on pelko jostakin. Jumalan kiitos, ettei minulla

ole mitään. Ehkä minä en olisi parempi kuin muut."

-- "Mutta minkätähden ei ennemmin vahvisteta sulkua, kuin että sen

taakse tehdään uusi pato?" kysyi Ankerschmidt Aladár'ilta.

-- "Sitä on jo moni minulta kysynyt; vieläpä virallisestikin. Tässä

ovat rannalle vedetyt paalut, jotka minun sijastani selittävät kaikki."

Näillä sanoilla vei Aladár Ankerschmidt'in neljän viiden paalun luokse,

joita vartioitsi pyssyllä varustettu mies.

-- "Suvaitkaa katsoa tänne. Nämät paalut kiskoi tulva irti

sulkupadosta. Niihin on jokaiseen merkitty määrätty pituus: kolme syltä

neljä jalkaa. Otetaan nyt sylipuu ja mitataan paalut; toisesta päästä

toiseen on vaan kaksi syltä viisi jalkaa. Siitä käy selväksi, että

sulkupaalut ovat viittä jalkaa matalammalta maahan lyödyt, kuin

kaavassa on määrätty; tässä on urakkamies säästänyt. Seurauksena tästä

säästämisestä on nyt se, että tulva tunkee alhaalta sulun lävitse.

Kaikki vahvistaminen ylhäältä olisi turhaa työtä; nykyisen tulvan

kestäessä ei voi paaluja vahvistaa. Sentähden olen pakoitettu tekemään

ihan uutta patoa samaan suuntaan, jossa tämä sievä teos on; muutoin me

tulemme märäksi juuri siinä, missä luulimme saaneemme parhaan

suojeluksen."

Ankerschmidt kierteli vihaisesti viiksiänsä tästä tiedosta ja jupisi

useat kerrat itsekseen: "tämän on tuon vietävän Grisák'in suosikki

rakentanut."

-- "Minä luulen, että vielä muittenkin kuumoittaa päätä tämän tähden,

kuin niitten, joihin se suorastaan koskee. Minun on täytynyt kuulla

viekoittelemisia semmoistenkin ihmisten puolelta, joitten oikeastaan ei

ole mitään tekemistä tämän vesirakennuksen kanssa. Muitten muassa kävi

täällä jo pari kertaa eräs herra Mikucsek."

-- "Ah! Minä tunnen hänet. Ja mitä tuo tahtoi?"

-- "Ei mitään muuta, kuin että jättäisin tämän työn sikseen ja menisin

muita vaaran-alaisia paikkoja suojelemaan."

-- "Ja millä tavoin pääsitte hänestä vapaaksi?"

-- "Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa

enkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän

myöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni,

vihastui hän ja meni pois."

-- "Eikö hän luvannut tulla takaisin?"

-- "Uhkasipa hän ankarasti."

-- "No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne."

-- "Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa

teidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi

vastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan

siihen paikkaan, missä vietämme yötä?"

-- "Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa

semmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa

tapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme

helposti saada yön kulumaan."

Sotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin

faschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin

ladotulle varpukimppu-kasalle.

Oli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia

ruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen

ääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen

torvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on

päättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä

levolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa

yöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin,

kuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen

valossa.

-- "Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla

bivuakeraisimme", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen

puuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut

rätisevän valkean ääressä.

-- "Vihollinen on yhteinen", vastasi siihen Aladár.

-- "Ja yhteinen pelkomme esine."

-- "Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei

omaisuuteni."

-- "Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on

suojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te

ette ole oikeassa."

-- "Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme

suhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus

yhdessä paikassa: meren pohjassa."

-- "Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: --

sydämissämme!" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä

äänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut

mikään tuuleen laskettu lause.

Tämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi,

että maan vetovoima vaikuttaa "pondus specificum'in", miks'ei voisi

"Unkarin maalla" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä

sydänten "pondus specificum'iin?"

Molemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön.

Aladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua

herättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.

Aladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi

viittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään

risukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun

hän jo nukkui.

Ankerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan,

liekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti

voisi nukkuvan kasvoja katsella.

Nukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa

silloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä

mitään teeskentelystä.

Välisti nosti tuuli viittaa nuorukaisen rinnalta; Ankerschmidt peitti

häntä huolellisesti joka kerta uudestaan ja kohensi kekäleitä

valkeassa.

Sydän-yön aikana meni puolikuu jo nukkumaan; hopea-venhe näkyi heiluvan

leveässä virran-tulvassa, kunnes laineet toivat tuon pitkälle ulottuvan

valo-vaon kokonansa tämänpuoliselle rannalle. Ankerschmidt'illa oli se

aikomus, ettei hän kuun laskettua herättäisi väsynyttä nuorukaista,

vaan valvoisi hänen sijastansa siksi, kuin tämä itsestänsä herää, ja

silloin sanoisi hänelle, että kuu juuri nyt oli laskenut.

Hopea-venhe vaipui jo veteen, se näkyi vaan enää puoleksi, niinkuin

palavan vuorenhuipun pää; nyt sekin vaipuu yhä syvemmälle; vihdoin oli

vaan jälellä pieni kipinä, puolikuun kärki, sitte sekin katosi aaltojen

taakse.

Sillä hetkellä nousi nukkuva nuorukainen seisaalle ja toivotti hyvää

huomenta Ankerschmidt'ille.

-- "Ah! te olette herännyt!"

-- "Kuu laski nyt", sanoi Aladár, viitaten vielä kiiltävää taivasta

kohti, jonka sädekehä osotti sitä hautaa, johon taivaan vaeltaja minuti

sitten oli vaipunut.

-- "Ja te tunsitte, koska kuu laski?" kysyi kummastellen Ankerschmidt.

-- "Se olisi huono nukkuja", vastasi Aladár, "joka ei maatessaan

tuntisi sitä hetkeä, jolloin hänen on velvollisuus herätä."

Kuun laskettua sytytettiin sadottain tulisoittoja pitkin patoja; työtä

jatkettiin, niinkuin päivällä; kärryt narisivat, juntan-hoitajain

komento-sanat riistivät yöltä sen äänettömyyden.

-- "Jos ummistaa silmänsä, voisi, työnmelusta päättäen, luulla, että on

päivä", sanoi Ankerschmidt, heittäyten pitkäkseen Aladár'in jättämälle

lepopaikalle; "saatoitteko nukkua junttain paukkinalta?"

-- "Oho, aivan hyvin. Se kaikuu niin, kuin kuulisi suuren

äiti-kultansa, maan sydämen-tykytyksen."

-- "Puuttuu vaan päivälliskello, joka kutsuu työmiehiä ruoalle."

-- "Minusta todellakin tuntuu siltä, kuin kuulisin kellon-äänen

etäältä."

-- "Se soipi vaan teidän korvissanne; kuka saattaisi tämmöisessä

kärryjen ratinassa eroittaa kaukaista kellon-ääntä?"

Aladár ei kuitenkaan levännyt, vaan poistui muutaman askelen päähän,

jossa yötisen vartiotulen leimu ei häikäissyt hänen silmiänsä, ja

näytti tarkasti tutkivan jotain Tiszan kaukaisella pinnalla.

-- "Minusta on, kuin näkisin jonkun venheen lähestyvän."

-- "Teillä lienee hyvät silmät, jos näette jotain; minä näen vaan

vettä."

-- "Tuolla, rannan partaalla, jossa karsitut halavat pistävät ylös

vedestä. Nyt tulee se heti halavain kohdalle."

-- "Se lienee joku pölkky."

-- "Mutta minä näen airon jäljet vedessä, se on joku venhe. Vartiat

varmaankin nukkuvat, kosk'eivät vielä tähän asti ole ampuneet sitä."

Muutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että

todellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt

kiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.

Tiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän

ajan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella

airolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k.

sielun-hukuttaja-

-- "Ohoi! Ken olet? Mihin matka?" huusi sille Aladár, ojentaen

pyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:

-- "Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa

henki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat

rikkoneet padon."

-- "Rikkoneet?" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.

-- "Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän

hänen nimensä."

-- "Kuka se oli?"

-- "Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet

vankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi

ja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta

muuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle.

Hyvästi, nuori herra!"

-- "Seisahdu!" huusi hänelle Aladár; "käännä tänne, nouse maalle! Jos

lähdet edemmäksi, ammun sinut."

-- "Tehkää hyvin!" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen

venoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan

mukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi

ollut sitä ampua.

Aladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.

-- "Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello.

Tuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan

aikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin

olla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne."

-- "Entäs te?"

-- "Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei

täällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat

tiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä

kaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä

ei ole aikaa neuvotella."

-- "Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?"

-- "Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti.

Herran haltuun!"

Sen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle

hihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta

tuo salainen venhemies oli tullut.

Ankerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen

jälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja

kädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin

vaunuillensa menemään.

Kun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla

häärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat,

tulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.

Ankerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset

käteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.

Hänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa

kastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.

Valtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat

syvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle,

ennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.

Täällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella

vauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.

Eräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel

askelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki,

ettei mitään rattaita tullut hänen perässään.

Hän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.

Aamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi

minutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki

menemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi

katsella seutua.

Kaikki oli vielä vihriäistä.

Niityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla;

viljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset

värit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia

karjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.

Nousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja;

koska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä

kiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.

Mikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että

nämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat,

häviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei

makuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?

Vaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.

Tuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen

tunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle,

joka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin,

kääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.

-- "Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin."

Ankerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin,

kuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen

suuntaan.

Nyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien

vieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä

ollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka

täyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä

olivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä

seisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa

viruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden

kasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.

Vielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä

tien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä

viheriäin toukojen välistä.

Kun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin,

jossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.

-- "Riennetään, riennetään joutuisammin!" ahdisti ritari kuskia ja

katseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia

ja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän

seutuun mitä pikemmin asettua.

Tuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin

pitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan

kuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.

Yhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli

tuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä

näyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.

-- "Laske menemään!" käski Ankerschmidt. Kuski ajoi veteen, joka

ulottui melkein hevosten vatsaan asti ja juoksi vaunujen pohjan

lävitse; kesti pari sataa jalkaa, ennenkuin taas päästiin kuivalle

maalle. Mutta sen lävitse kahlattiin onnellisesti.

Nyt seurasi mäkinen seutu, jonne vesi ei vielä ollut ehtinyt;

siellä oli pieni metsä kummallakin puolella tietä. Metsä kaikui

satakielen laulusta ja rastaan viserryksestä; poppelit heittelivät

kukka-untuviansa; lämmin ilma oli täytetty akasian-tuoksulla;

ihmishermot eivät voineet aavistaa, mitä metsän tuolla puolen on.

He olivat tuskin ehtineet ulos tiheiköstä, missä mäkinen maa muuttui

kaltevaksi, kuin uusi seutu leveni heidän silmäinsä eteen. Se oli jo

häviön panoramana.

Kaukaa ja läheltä, lukemattomista paikoista, ikäänkuin särjetyistä

peilinkappaleista kimalteli auringonpaiste paisuneessa vedentulvassa.

Maantien oikea puoli oli jo pitkältä merenrantana, jota leveät

laineet valelivat. Tuskin tuhannen jalan päässä metsästä oli noin

kolmenkymmenen sylen levyinen aukko tien viereisessä padossa, jonka

lävitse tuolta puolelta tuleva virta kohisten juoksi.

Toisella puolella tätä aukkoa oli koko tie täytetty ristinrastin

käännetyillä rattailla; ylt'ympäri joukottain käsiään väänteleviä,

vaikeroivia naisia, lapsia, huutavia miehiä, toimetonta väkeä.

Aukolle tultuansa ymmärsi Ankerschmidt, minkätähden hän siihen asti ei

ollut ketään tavannut. Kansa, joka oli paennut tulvan valtaan

joutuneista kylistä, ei voinut tämän esteen ylitse päästä.

Jäännökset parista särkyneistä rattaista, jotka olivat ojan syrjälle

heitetyt, todistivat, että oli löytynyt uskaliaita yrittelijöitä, jotka

olivat koettaneet päästä ristiin juoksevan virran lävitse; mutta tämä

ei ottanut sopimuksiin ruvetakseen; ilman armotta tempasi se myötänsä

ne, jotka rohkenivat yrittää ottelua sen kanssa, ja yhä enemmän söi se

patoa.

-- "Eikö tästä voi ylitse päästä?" kysyi Ankerschmidt toisella puolella

kierteleviltä.

-- "Olkoon herra iloinen siitä, että saa olla siellä!" huusi joku

äristen vastaukseksi, sillä suuressa vaarassa eivät ihmiset ole

kohteliaita. "Kiittäkää, että olette turvassa!"

Eräs sortuutiin puettu mies tunsi kuitenkin Ankerschmidt'in ja alkoi

kunnioituksella häntä puhutella.

-- "Vaara on selkämme takana, hyvä herra; tulva on kiertänyt meidät; me

pakenisimme, mutta mihin?"

-- "Mitä tiedätte B'falu'sta?" tiedusteli huolestuneena Ankerschmidt.

-- "Me asumme sen naapuristossa; aamusta alkaen kuulimme hätäkellon,

mutta vesi tuli niin äkisti, että mahdotonta olisi ollut sinne päin

mennä."

-- "Mutta minun täytyy välttämättömäsi päästä sinne."

-- "Tuskinpa vaunuilla; mutta jos herra tahtoo tehdä hyvin, kääntäkää

takaisin, ennenkuin jäätte tähän saarretuksi, ja tulkaa jostakin Tiszan

viereisestä pysäyspaikasta takaisin purrella sekä antakaa tieto, että

täällä on suuri hätä -- jos ei ennen sitä Jumalan viha ole meitä täältä

pois lakaissut."

Ankerschmidt käsitti, että tätä neuvoa oli seuraaminen. Rikotun padon

lävitse tunkeva tulvavesi syöksyi yhä nopeammin leveten toiselle

puolelle; tässä ei ollut kauemmin viipymistä. Hän lupasi tuskastuneille

ihmisille, että ennen pitkää tulisi takaisin pursilla heitä varten, ja

käski sitte kuskinsa kääntää takaisin sekä uudestaan rientää Tiszan

padolle; sinne varmaankin tulva viimeiseksi tulee.

Niinmuodoin takaisin samaa tietä, jota oli tultu.

Nyt olivat jo kukoistavat kasvit tien vieressä, suuret

kuninkaan-keihäät keltaisine kukkineen, jotka ennen olivat seisoneet

pystyssä vedessä, mutaan painuneet; nyt nosti jo kuskinlautaan asti

ulottuva lätäkkö ylös hevoset ja vaunut, joitten täytyi siitä uiden

pelastua; nyt kiikkuivat vaan enää viljavain ohratoukojen tähät veden

päällä, ja missä aamupäivällä keltaiset ja punertavat kukat olivat

peittäneet lihavat niityt, siinä nyt vaan näkyi taivas heijastavan

vedenpinnasta, kaikkialla taivas!

Valkoinen ja musta karja ei enää käynyt laitumella, vaan kaikki

juoksivat mylvien tietä päin; lukematon jono rattaita, jotka toivat

pakolaisia läheisistä kylistä ja veivät niitä kaikille tahoille,

tuoksuttivat pölypilviä oksateillä.

Epäsäännöllisestä paosta saattoi huomata, ettei kukaan tietänyt, mistä

vaara tuli ja mihin sen edestä oli pakeneminen.

Likeisistä kylistä kaikuivat herkeämättä hätäkellot, taivaalta kuului

tuhansien vesilintujen käheä rääkynä ja maan päältä se sanomaton,

tuskallinen, sekasortoinen ääni, joka syntyy, kun tuhansittain ihmisiä

huutaa apua.

Erästä yksinäistä, valkoista taloa keskellä peltoja ympäröitsi jo vesi;

sen katolla istui muutamia naisia, jotka valkoisilla liinoillaan

liehuttivat etäälle päin, josta ei mitään apua tullut.

Ja Ankerschmidt ajatteli, että ehkä nyt hänenkin ainoa lapsensa näin

seisoo vaaran ympäröimän kastellin akkunassa ja huutaa apua ja

liehuttaa valkoista liinaansa, eikä ole ketään, joka saattaisi hänen

avuksensa mennä.

Ja kaikki nämät oli hänelle ennakolta sanonut tuo viisas mies, jota

hienot herrat luulevat tyhmäksi, sentähden että hänellä on niin

vilpittömät kasvot, eikä hän itsekään ollut häntä uskonut; sen sijasta,

että hän heti olisi rientänyt yöt päivät kastellinsa ympäri valleja

rakentamaan, jätti hän sen, hankkiaksensa tietoa siitä, mitä hänen

olisi pitänyt uskoa.

Ja vielä oli tuo kovapäinen mies, huoneenhaltia sanonut senkin, että

koko herraskastelli oli huonosti rakennettu; jos tulva tulee, olkoon

Jumala laupias ja armollinen sen sisässä oleville.

Eikä hän silloin uskonut häntä tässäkään kohden, kun hän olisi voinut

suojella taloansa, kun hän olisi voinut olla apuna vaarassa; nyt on

hänen rangaistuksensa se, että uskoo ja näkee kaikki edessänsä, kun ei

enää mitään voi muuttaa!

Kun Ankerschmidt tuli takaisin sulkupadolle, ei siellä enään ollut

muita jälellä, kuin Aladár ja hänen insinöriapulaisensa sekä varalla

pidettyjen venheitten miehistö. Kaikki muut olivat paenneet, kummalle

puolelle hyvänänsä hän katsoi.

Aladár oli raskaassa työssä; hänellä oli tuskin aikaa huomata takaisin

palannutta herraa, sillä hän sitoi par'aikaa patopuihin kiinni niitä

paaluja, jotka vesi siihen asti oli kiskonut irti tuosta eräästä

sulusta.

-- "Suokaa anteeksi, hyvä herra, minä olen kohta valmis teitä

palvelemaan; panen vaan ensiksi taattuun paikkaan nämät 'dokumentit',

joita en voi mukaani ottaa, ja annan lähteville miehille määräyksiä,

mihin päin heidän on meneminen, jotta voisivat suurimmassa vaarassa

oleville ensiksi apua antaa."

Venheitten ja lauttojen joukko rupesi ennen pitkää Aladár'in määräyksen

mukaan levenemään joka taholle, yhä nousevaa tulvaa vastaan taistellen,

ja pyrkivät puoleksi vihriällä, puoleksi sinisellä vedenpinnalla

monissa mutkissa vaaran-alaisten kylien torneja kohden.

Ankerschmidt käveli sill'aikaa levottomasti edes takaisin padolla ja

kierteli tuskastuneena pitkiä viiksiänsä, ikäänkuin nämät olisivat

olleet kaikkiin syypäät.

Pian tuli Aladár takaisin hänen luoksensa.

-- "Nyt olen jo teidän käytettävänänne, hyvä herra; eikö totta,

vaunuilla ei enää voinut kotia päästä? Poppeli-metsän tuolla puolen

tuli jo tulva teitä vastaan."

-- "Minä käännyin todellakin sieltä takaisin. Vähäisen uimmekin."

-- "Nyt on parasta laskea vaunut Szolnok'iin päin menemään; patoa

myöten saattavat ne varmaan tulla sinne asti, täällä ei ole

hetkeksikään niillä mitään tehtävä."

-- "Mutta minä tahdon mennä kotia. Kuinka kotona laita lienee? kotona!"

-- "Minä tiedän; mennään nyt yhdessä. Minäkin riennän eno raukkani

luokse. Virkani on kolmeksi viikoksi lakkautettu; sill'aikaa emme voi

parempaa tehdä, kuin hukkuvia asukkaita vedestä onkia."

-- "Mutta te olette jo laskenut pois kaikki lautat."

-- "Niin olen. Ne ovat määrätyt kaikkein läheisimpiin kyliin, jonne

vielä saattaa lautoilla puhtaasti päästä; mutta jos tahdomme kotia asti

pyrkiä, on meidän pakko tulla toimeen pienellä, köykäisellä

hallitusmuodolla."

-- "Hallitusmuodolla?"

-- "Älkää suvaitko pelästyä! Minä en puhu 'konstitutionista', vaan

tästä pienestä leivin-kaukalosta tässä; siihen istumme molemmat, se

kantaa juuri niin monta ihmistä, ja se on hyvä siitä, että missä

tulemme kuivalle maalle, voipi sen ottaa olalleen ja kantaa siksi, kuin

taas tulee vettä eteen."

Se oli todellakin kummallinen, pieni "hallitusmuoto:" yhdestä ainoasta

puu-pölkystä koverrettu venonen, yhdellä keksillä, yhdellä airolla.

Semmoista hallitusmuotoa nimitetään myöskin sielun-hukuttajaksi.

Ankerschmidt pudisti päätään, tuon nähdessään.

-- "Minä luulen", sanoi Aladár, "että me kumpikin haluamme pikemmin

kuin paremmin päästä sinne, missä meillä on joku, jonka hengestä olemme

huolestuneet: teillä tyttärenne, minulla enoni."

"Kummallinen nuorukainen!" ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "hän

vapisee enonsa hengen puolesta, jonka omaisuuden hän perii."

-- "Ja jos tahdomme pyrkiä tornia päin, emmekä halua odottaa siksi,

kuin tasanko edessämme muuttuu aavaksi mereksi, joksi se huomiseksi

muuttuu, täytyy meidän tyytyä siihen, mihin vene vie meidät, mihin me

sen. Sentähden, hyvä herra, jos teidän on halu uskoa sielunne minulle,

on höyry lämmitetty; soitettiin kolmas kerta, tehkää hyvin, astukaa

sisään."

-- "Mordkerl!" mumisi viiksiensä alta sotavanhus ja, laskien kuskinsa

hevosten kanssa Szolnok'iin päin menemään, tarttui nuorukaisen

avuliaasen käteen, tuon nuorukaisen, jota ei mikään taistelo, ei edes

elementtien viha saanut luopumaan tyvenestä mielentilastaan.

Kaksi miestä täytti kokonaan pitkän, soukan ruuhen; Aladár otti

käteensä keksin ja lykkäsi ruuhen liikkeelle, sitä yhtä asiaa vaan

matkakumppaniltansa pyytäen, että tämä pysyisi kauniisti istumassa

sielun-hukuttajan keulassa.

Ankerschmidt huomasi, että tuo on sangen hyvä pikku kalu sen kädessä,

joka sen tavat ymmärtää. Venonen kiiti linnun kepeydellä vedenpintaa

myöten; se ei kulkenut kaikkialla tietä pitkin, vaan lensi niittyjen

poikii, joilla nuori insinöri kummastuttavalla tarkkuudella tiesi

itseään opastaa, ja ritarista tuntui, kuin sama talojen ja tanyain

välinen ala, joitten ohitse hän vast'ikään vaunuilla oli tullut,

tämmöisellä venheellä olisi ollut paljon lyhyempi.

Muutamissa paikoin täytyi laskea keksi kädestä ja tarttua airoon.

-- "Vesi nousee paljon nopeammin, kuin luulinkaan, ja me menemme yhä

vielä sitä vastaan", sanoi Aladár, voimallisesti melaa käytellen.

-- "Te olette ehkä väsynyt? astunko teidän sijaanne?"

-- "Minä en tarkoittanut sitä, vaan että jota kauemmaksi poistumme

Tiszalta, sitä syvemmäksi käy virta: se tulee kaukaa eteemme, sentähden

mitä edemmäksi pääsemme, sitä vanhempi on vaara."

Ankerschmidt katseli surullisesti vedenpohjaa. Vedenpinnan alta, jolla

vene kiiti, näkyi kaunis, tähkäpäinen touko; ruiskukka sinersi,

unikukka punersi siellä vielä, ja kumartuvain tähkäpäitten, sinisten

ruiskukkain ja punaisten unikukkain välitse uiskenteli sadottain Tiszan

pieniä kaloja.

Hätäkellot soivat kaikissa kylissä; tornit näyttivät uivan tulvassa,

niinkuin milloin délibáb[66] näyttää kiiltävää merta. Se vaan, että se

tällä kertaa oli todellinen meri.

Eräs puoleksi veden alla oleva puu oli täynnä outoja asukkaita; ei

parvi varpusia ja kottaraisia, vaan lauma metsähiiriä ja rottia oli

ottanut joka oksan haltuunsa, jonne he uiden olivat paenneet; kaikilla

tahoilla saattoi nähdä uivia, pieniä päitä, vedessä ponnistellen

lepopaikkaa etsiessään.

Tht'äkkiä ohjasi yksi semmoinen pieni, vaaran-alainen hiiri kulkuansa

suoraan Aladár'in venhettä kohti; airon mitan päähän tultuansa, rupesi

se uimaan rinnakkain venheen kanssa, pitäen pikkaraista nenäänsä

korkealla vedestä, vetäen ympyriäisiä korviaan taakse päin ja isolla

leveällä hännällänsä perää pitäen, sekä sillä välin järkevillä,

kiiltävillä silmillään rukoilevaisesti Aladár'iin katsoen.

-- "Tuo viaton olento katsoo meitä pelastajiksensa", sanoi hymyillen

Aladár ja kurotti sen jälkeen, soutamasta lakattuansa, airon päätä

pientä pakolaista vastaan. Tämä tarttui heti kiinni airoon ja kiipesi

sitte hyvin harkitulla liikunnolla pitkin airon vartta, hiipi siitä

purren laidalle ja, ojentaen kaikki neljä jalkaansa, laskeusi siihen

väsyneenä vatsalleen.

"Metsän-elävilläkin on luottamusta häneen!" mietiskeli itsekseen

Ankerschmidt.

Pieni peto-eläin makasi siinä läpimärkänä, läähöttäen, ja katseli yhä

järkevillä silmillään Aladár'ia, ikäänkuin tahtoisi sanoa: sinä et ole

se, joka syöt minut.

-- "Tämä kelpo poika piti meitä todellakin matkustaja-höyrynä", sanoi

Aladár, veti sitte esiin nenäliinansa ja levitti tämän makaavan elävän

ylitse, jottei sitä niin kovasti värisyttäisi. Tämä ottikin sen

kiitollisuudella vastaan ja pisti vasta myöhemmin ulos päänsä sen alta,

katsellaksensa maailmaa. Kun hän oli nähnyt, että oli luotettavassa

paikassa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa tehdä toalettia;

pikkaraisilla käsillään pesi hän sata kertaa eriskummaisia korviaan ja

viiksisiä pikku poskiaan; sitte harjasi hän hampaillaan takkuista

nahkaansa selästä ja kyljistä; lopuksi otti hän esiin pitkän, tuuhean

häntänsä ja kampasi sitä päästä päähän pienillä kynsillään; sitte

alotti hän uudestaan pesoa, istui vihdoin molemmille takajaloilleen ja

rupesi metsähiirten tavan mukaan ahkerasti kehräämään.

-- "Tämä ystäväni näyttää jo täydellisesti kodittuneen tänne", lausui

Aladár, siirtäen airoa toiselle puolelle, jottei hän pelästyttäisi

pientä, arkaluontoista elävää.

Vähän ajan kuluttua rupesi pakolainen taas haistellen päätänsä

kohottamaan, ikäänkuin hän etsisi jotakin ja päästi semmoisen omituisen

vihellyksen, joka kuului niin, kuin hänessä olisi viulu kätkettynä.

-- "Tämän ystäväni ei näytä olevan niin paljon jano, kuin nälkä",

virkkoi Aladár, otti taskustansa esiin leipäpalasen -- jäännöksen

eilisestä illallisestaan -- pienensi siitä muruja ja heitti niitä pikku

elävän eteen. Ja tämä ottikin vastaan tarjouksen, poimi muruset

yksitellen käteensä ja söi suuhunsa kaikki; sitte hiipi hän

tyytyväisenä takaisin telttaan, jonka Aladár'in nenäliina oli hänelle

valmistanut.

Ankerschmidt ajatteli itsekseen, kuinka hyvä sen on, joka joutuu

sääliväisen tielle.

-- "Koska toivotte, että pääsemme kotia?" kysyi hän, omaan murheesensa

palaten.

-- "Tulee kohta puolipäivä, matka käy poppelimetsää päin ja se näkyykin

jo läheltä; jos olemme päässeet sinne neljänä tuntina, ehdimme toisen

puolen matkaa kolmena tuntina, sillä pato-aukon toisella puolella ei

vesi enää juokse meitä vastaan, vaan samaa suuntaa kuin matkamme."

-- "Mitä lienee sill'aikaa tapahtunut niitten ihmisten, jotka tuolla

maantiellä yhteen sullottuna ovat pelastustaan odottaneet?"

-- "Varmaankin odottavat he vielä nytkin sitä, silla niillä seuduin ei

ole mitään tietoa lautoista. Muutoin menemme heitä kohden."

-- "Mutta emmehän tällä pienellä sielun-hukuttajalla voi niin monta

sataa ihmistä pelastaa."

-- "Ei tällä sielun-hukuttajalla, mutta ehkä jonkun hyvän keinon

kautta. Semmoinen syntyy ihmisessä, kun hän kovasti on sen tarpeessa."

Sen sanottuaan sousi hän iloisella katsannolla eteenpäin, niinkuin se,

joka menee huvitukseen ja pitää vaaraa leikkinä.

Puolen tunnin päästä saapuivat he poppeli-metsälle, josta Ankerschmidt

oli kääntynyt takaisin. Se pisti esiin vedestä, niinkuin yksinäinen

saari; äärimmäiset puut kastelivat jo jalkojaan vedessä.

Kun he olivat kiertäneet metsän ympäri, kaikui jo kaukaa heidän

korviinsa joku epäselvä hälinä, sekanainen humina kaikenlaisista

ihmis-äänistä, ikäänkuin kaukaisten kansain-markkinain kohu, mutta

paljon surullisempi kuin tämä. Laajalla tasangolla ilmestyi uusi

turmion näkymö. Rikkunutta tiepatoa piiritti nyt jo kummaltakin

puolelta aava meri; virta syöksi leveissä laineissa yhä uusilla

ryntäyksillä sitä vastaan ja uhkasi lakaista pois koko jälellä olevan

padon.

Oli tuskin kuuttasataa syltä kuivaa maata, joka vielä seisoi

korkeampana kuin vesi ja josta ei enää silloin voinut päästä

eteen- eikä taaksepäin, kuin Ankerschmidt ensimmäisen kerran oli

täällä. Ja tällä kapealla, raukeavalla padolla nähtiin sadottain

rattaita, joissa voivottavat naiset ja itkevät lapset vääntelivät

käsiään; miehet liehuttivat valkoisia liinoja pitkien tankojen päässä;

joka kurkku huusi apua, pelastusta. Vesi nousee nousemistaan; jos ei

heitä yöllä pelasteta, ei aamu löydä tästä ihmisiä, ei rattaita, ei

patoa.

Silloin, ikäänkuin kohtalon pilkkana, lähestyi heitä pieni

sielun-hukuttaja, kun lauttaa olisi tarvittu.

Kun Aladár oli päässyt niin likelle vaarassa olevaa kansaa, että hänen

sanojansa saattoi kuulla, huusi hän heille:

-- "Ohoi! Onko täällä ketään järkevää miestä? Jos on, tulkoon esiin,

jotta saan hänen kanssaan puhua; muut pitäkööt suunsa kiinni."

Siitä kaikki vaikenivat ja esiin astui eräs harmaapäinen mies, joka

paljasti päänsä ja otti ollaksensa järkevänä miehenä.

-- "Ei saa vaikeroita, vaan pitää auttaa itseään", puhui Aladár, vetäen

venhettänsä likemmäksi; "mitä varten on tuolla tuo poppeli-metsä? Sinne

täytyy jokaisen paeta."

-- "Sinne kai, hyvä herra!" vastasi päätänsä kynsien vanhus; "mutta me

emme osaa uida, ja jos osaisimmekin, emme voi jättää tuota suurta

vaimoväen joukkoa tänne perikatoonsa."

-- "Kuka sen on sanonut, että te niitä tänne jättäisitte? Nekin täytyy

ylitse viedä. Minä en suinkaan voi viedä tuhatta ihmistä ylitse

metsään, sillä sitä kestäisi kolme päivää ja niin kauan vesi ei odota;

mutta jos kuljen kymmenen kertaa edestakaisin, saatan viedä ylitse

kymmenen tukevaa miestä, jotka sitte kiireimmiten voivat kaataa

muutamia tukkipuita, lyödä ne yhteen lautaksi ja lautalla viedä yli

metsään koko väkijoukon; sieltä ei sitte vesi vie pois yhtäkään,

ennenkuin apuun tullaan".

Peloissaan oleva kansa mielistyi suuresti tähän pelastus-ehdoitukseen,

ja yhtä haavaa juoksi esiin noin viisikymmentä miestä, jotka sanoivat

olevansa valmiit ylitse menemään lauttaa tehdäksensä.

-- "Mutta kaikki työ järjestänsä! Ensiksi astuu pois ruuhestani

armollinen herra, sillä meillä ei ole sijaa kolmelle. Mutta

airoa en anna kädestäni, sillä ei joka mies ymmärrä hoitaa tätä

sielun-hukuttajaa, ja jos se menee kumoon, jäämme tähän kaikki

pinteesen. Ensiksi siis, hyvä herra, jos sallitte, lasken teidät

metsään."

-- "Siellä minä en voi mitään hyödyttää", sanoi Ankerschmidt;

"hyödyllisemmäksi katsoisin astua maalle tähän kansan joukkoon; olisi

kumminkin joku, joka pitäisi järjestystä."

-- "Se on vielä parempi." Aladár ei tuhlannutkaan enempiä sanoja, vaan

vei venheen muutamilla aironvedoilla rannalle ja antoi Ankerschmidt'in

astua pois. "Veikkoset, täten ilmoitan minä teille, että mitä

armollinen herra käskee, pitää toteltaman. Nyt on piiritystila, kysymys

on monesta sadasta hengestä; joka el tottele, sen minä ilman pitkiä

puheita ammun kuolijaksi."

Uhkaus hyödytti; tunkijat pysyivät taampana ja Ankerschmidt saattoi

rauhassa valita tukevimmat miehet, jotka Aladár kaikkein ensimmäiseksi

veisi metsälle.

Viisi minutia tarvittiin edes ja takaisin kulkemiseen.

Takaisin tullessaan kysyi Aladár Ankerschmidt'ilta, mitenkä väki oli

käyttänyt itseään poikkeus-lakien alla.

-- "Niinkuin viisasten ihmisten sopii."

-- "Onpa sitä hauska kuulla. Unkarilaisen ei käykään vaaran aikana

huutaminen."

-- "Mutta kun väki niin vapisee tätä suurta vettä", muistutti harmaapää

maanviljelijä.

-- "Mikä suuri vesi? Eikö meri ole suurempi vesi? Entäs jos se

vihastuu? Jos englantilaisten kapteinien alla laiva syttyy tuleen

keskellä merta, sata peninkulmaa rannasta, mitä nämät tekevät? No, sen

sanon, kun taas palaan takaisin. Istu alallasi, veikkoseni, tuolla

ruuhen keulassa, äläkä pelkää niin kauan, kuin näet minut."

Viiden minutin kuluttua tuli venhe taas takaisin. Aladár jatkoi

puhettansa siksi, kuin kolmas mies oli sijoittunut.

-- "Niin tekee englantilainen, että hän palavasta laivasta kaikkein

ensimmäiseksi laskee venheesen naiset ja lapset, sitte miespuoliset

matkustajat, sen jälkeen ruokavarat, sitte kirjeet ja laivan-kapineet;

vasta tämän perästä jättää itse laivaväki laivan, ja se, joka

viimeiseksi lähtee, on laivan kapteini."

-- "Se on hyvä, kunnian herra", lausui vanhus; -- "minä olen siis nyt

laivan kapteinina tällä vedellä."

Metsässä alkoi jokaisen ylimenon jälkeen yhä enemmän kirveitä paukkua;

isot, pitkät poppeli-puut kaatuivat toinen toisensa perästä maahan; kun

venhe toi kymmenennen miehen, oli jo niin monta puuta kaadettu, että

niistä saattoi lyödä kokoon kaksi lauttaa. Aladár näytti, millä tavoin

se oli tehtävä, sillä tämä väki, joka ei koskaan ollut vettä nähnyt,

oli saamaton semmoisessa työssä. Hän teki heille peräsimen ja airon

sekä opetti heitä lauttaa puuteloilla veteen vierittämään. Sitten otti

hän mukaansa kaksi miestä, sitoi venheensä kiinni lauttaan ja ohjasi

tätä padolle asti.

Suuremmalla riemuhuudolla ei vielä yhtään rannalle tulevaa laivaa ole

vastaan-otettu, kuin tätä halpaa lossia. Niin monta sataa turmion

suussa olevaa sielua, jotka siinä näkivät tulevain päiväinsä

säilyttäjän, yhtä monta silmää kävi tästä nä'ystä kosteaksi.

-- "Ystävät!" puhui Aladár, rannalle astuessaan, "nyt on vaan

järjestystä voimassa pitäminen, eikä sitten enään ole mitään hätää.

Kaikkein ensimmäiseksi täytyy viedä ylitse naiset ja lapset, jotka

enimmin pelkäävät ja saattavat vastuksemme suuremmaksi. Sitte taas

joukko voimakkaita poikia, jotka tekevät vielä suuremman lautan;

viimeiseksi jäävät vanhukset, joilla on enimmin järkeä. Enemmän kuin

kolmekymmentä henkeä yhdellä kertaa ei saa ottaa. Heti kuin kaikki

ihmiset ovat turvallisessa paikassa, sopii tulla noutamaan

nelijalkaista omaisuutta; sitä tarvitsee vaan sitoa kiinni lautan

viereen; se uipi ylitse, kun sillä vaan on jotain, johon se voi liittyä

kiinni. Yhtä haavaa käypi myöskin ajokaluja tuominen, hajoitettuina.

Tässä ei joudu mitään hukkaan. Perämies muistakoon vaan alati pitää

lautan vasenta kulmaa virtaa vastaan. Kuutaman tullen saattaa kaikki

olla valmiina. No, te vanhus, mitä itkette vielä?"

Vanha päämies pyhki itkusta punoittavia silmiään paidanhiallaan ja

pudisti päätään.

-- "Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin

pelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että

eilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus,

mutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni

vuotamasta."

-- "Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei

koskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67]

kuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä

tasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä

kannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna

korvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään.

Minullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää,

vaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen

tähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä

tarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile

molempia käsiään."

Vanhus harkitsi asiaa ja sanoi:

-- "Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee.

Mutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen

sanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti

nykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän

tulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea:

'Rakennettu Anno Domini ...' suuren tulvan jälkeen."

Aladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä

ja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti;

itse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:

-- "Nimeni on Jonathan Weltumsegler."

Vanhus pudisti päätään ja vastasi:

-- "No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu."

Aladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain

siunauksia, taas vesille.

-- "Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti", nuhteli herra

ritari nuorukaista, "kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon

ihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella

kysyivät."

-- "Minä en tehnyt sitä huolimattomuudesta, vaan sen vuoksi, että nuot

kunnon ihmiset lavertelevat asiasta, ja sillä tavoin eivät ainoastaan

lapsen-lapset saa tietää nimeäni, vaan myöskin 'Bezirks-Vorstand'it.'"

-- "Ah, vai niin! Te varotte, että asianomaiset saisivat tietoa

teidän jalosta työstänne, ja pelkäätte, että teille annettaisiin joku

kunnian-osoitus, vieläpä virallisessa lehdessä teitä julkisesti

kiitettäisiin. Minä ymmärrän jo."

-- "Ette suinkaan ymmärrä. Minä pelkään sitä, että kun vesi laskee,

huomataan nuot monet kaadetut puut kamerali-metsässä, minä haastetaan

oikeuteen 'wegen Forstfrevel' ja minulle luetaan paragrafia sillä

tavoin, etten voi sitä vastaan hiiskahtaakaan. Mutta minä, joka

olen ollut ylhäinen linnanvanki, en viitsisi nyt taas joutua

vähä-arvoisemman kuritushuoneen vankeuteen."

Ankerschmidt'illa ei ollut enää mitään tätä vastaan sanomista.

-- "Rientäkäämme kotia päin", jatkoi Aladár, "menetimme tässä kaksi

tuntia, niitten korvaukseksi meidän nyt täytyy käyttää yötä."

-- "Te lienette väsynyt".

-- "Minä en siitä vielä tiedä mitään."

-- "Minä tulisin mielelläni teidän sijaanne."

-- "Sapelia ja airoa en koskaan anna pois kädestäni. Muutoin tulee

meidän nyt jo helpompi työ, me joudumme myötävirtaan."

-- "Eikö kylän tornia jo näy?"

-- "Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne

löytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa."

Venhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt

enää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä

toukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina

kuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja

niittyheinät.

Vesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat

venheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi

odottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien

haaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen

läheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla -- tuima

susi.

"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään

metsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun --

salametsästyksestä."

Päivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt

näkyy taivaan rannalla.

Mutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.

Aladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa,

sillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa;

siihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja

koettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista

eilispäivän unettoman yön perästä.

Ankerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti,

ettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut

päänsä alas, uni alkoi sitä painaa.

Ja jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille

kiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.

Sen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei

hän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa

kuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin

kuva.

Aladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että

Ankerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka

toi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä

särkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät

näkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen

rauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt

aironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.

Alkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus,

se hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla

ajatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.

Hävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon;

näköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen

taivaalla, toinen vedessä.

Tässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin

ahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin

astui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä

seisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt

savutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi

iltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli

tunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin

etupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen

lävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut

maahan kukistunut.

Aladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt

silmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli

jättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen

älköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet

enon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä

neuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten

kohtalosta.

Mutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat

tuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän

sielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä

pitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki

musertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan

tulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että

hän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja

kuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa

virrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin

hengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.

Aladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja

hänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli

seisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti

saattanut nähdä.

Kuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin

tämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään,

oli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä

nukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.

-- "Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!" huusi innostunut

huoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.

-- "Vaiti! Herran tähden, älkää huutako" ... murisi Aladár ja yritti

talojen väliin pääsemään.

Se oli nyt myöhäistä. Ankerschmidt kavahti ensi huudosta pystyyn

vuoteeltaan, ja kun hän oli silmänsä avannut, oli ensimmäinen kuva,

jonka hän näki, maahan hajonnut kastelli. Kenties sama näky, josta hän

yhä oli uneksinut, todellisuudeksi muuttuneena.

Muutaman minutin katsella tuijotti hän jäätyneillä silmillä, kuolleilla

kasvoilla tätä hirmukuvaa; sitte hypähti hän ylös, kaappasi ilmaan ja

huusi mielettömän äänellä:

-- "Tyttäreni!"

Jos ei Aladár olisi heti tarttunut kiinni häneen, olisi hän syössyt

veteen.

-- "Tyttäreni!" vonkui hän epätoivoissaan.

-- "Hän on tuolla meidän luonamme, häntä ei mikään vaivaa!" pauhasi

Kampós herra, joka nyt huomasi, minkä äärettömän tyhmyyden hän oli

tehnyt, ja koetti kaikella häneltä odotettavalla taidolla keksillänsä

tarttua Aladár'in sielun-hukuttajaan, niin että tämä oli moneen kertaan

kumoon menemällänsä.

Ankerschmidt'in kasvot menivät tästä sanasta yht'äkkiä nauruun; hän

nauroi, niinkuin lapsi, niinkuin hullu.

-- "Todellakin? Onko se totta? Onko hän pelastettu? Eikö häntä mikään

vaivaa?" Johon jokaiseen kysymykseen Kampós antoi vakuuttavan

vastauksen, vannoen kaikkien kalenterin pyhien kautta ja tuhlaten niin

monta Jumal' autaa, kuin häntä olisi pahasta rosvotyöstä tutkisteltu.

-- "Häntä ei mikään vaivaa, armollinen herra. Vaikka se tuli kyllä

salakavalasti, tämä paha onnettomuus, yötistä aikaa, ei kuitenkaan

mitään onnettomuutta tapahtunut. Kun ruvettiin hätäkelloa soittamaan,

oli vanha herra heti liikkeellä; hän tuli ulos luokseni ja kysyi, mikä

vaivaa. Minä sanoin, että pellonvartiat Görgitö'stä olivat tulleet

ratsain täyttä laukkaa, ilmoittaen, että vesi jo on meidän alueellamme.

'No, siinä tapauksessa pitää täyttää viimeinen portti.' Kun se oli

tapahtunut, tuli jo suurella kohinalla alimmaisen tien päässä, suoraan

teidän kunnianne kastellia päin, Jumalan viha. Tien päässä olivat jo

kaikki talot padoilla saarretut, mutta yht'äkkiä joutui tie veden

valtaan, ja tämän päivän iltaan asti nousi se akkunan-lautaan saakka,

mutta ei sitä korkeammalle. Meidän patomme seisovat ylt'ympäri,

niinkuin linna. Kun vettä pääsi venheellä kulkemaan, sanoi vanha herra:

'No, Kampós, mitä Ankerschmidt'ilaiset nyt tekevät? He eivät ole

ottaneet vaaria viittauksesta?'"

-- "Puhukaa siitä, puhukaa siitä!" ahdisti häntä ritari, joka vaan

tahtoi tietoja tyttärestänsä.

-- "Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä

tapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä,

että nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!).

'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän

ensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän

mene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja

nuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo

sangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in

rakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä

paaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä

kaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse

saattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan

ottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin

saimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt

tuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi

jonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt

ullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi

sinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut

altaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen.

Hän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja

käski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he

tottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi

häntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt

jätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne

neiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän

asetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset

leipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa.

Näitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin

kaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä,

sanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo

maahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki

arkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi

vie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja

laatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat

ullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki.

Kun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät

uitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte

hajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä

oli sangen kaunis nähdä."

Sill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän

tapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle,

joka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden

peittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin

hyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea

jalkaa ylempänä kuin vesi.

Edellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten

virkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.