XV.

Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa.

Venheitten tuloa ei otettu vastaan minkäänlaisella paukkeella, niinkuin

teateri-näkymöllä olisi tapahtunut, jossa tavallisesti impromptu

vaipuvat toinen toisensa kaulaan. Etevin syy tähän oli se, että pihan

sisäpuolella yhä edelleen oli niin paljon tekemistä, jotta se vielä

sydänyön vaiheilla piti ihmiset liikkeellä. Tuo ääretön, kahdenkymmenen

hoidin ala, joka käsitti pihan, puutarhan ja puima-tanteret, niinkuin

aidattu saari keskellä merta, oli täynnä härkiä, hevosia, lampaita,

jotka tanyoilta olivat tänne ajetut tulvan alta. Yksi osa rengeistä

oli näitten vartioimisen toimessa, toinen osa vahvisti patoja

risukimpuilla, missä oli syytä pelkoon. Sentähden ei kukaan huomannut

vierasten tuloa, paitsi vouti, jota Kampós herra kaiken mokomin

muistutti panemaan venheitä lukkoon ja pistämään avainta taskuunsa.

-- "No, nyt olemme täällä kotona!" sanoi Kampós. "Nyt, armollinen

herra, olen minä niin rohkea, että vien teidät neiden luokse; minä

näen, että kynttilä vielä palaa hänen kamarissaan. Kunnioitettu nuori

herra osaa sillä välin itsekin tuonne vanhan herran luokse."

Ankerschmidt pudisti Aladár'in kättä, ja porstuassa kahdelle taholle

eroten, astui toinen oikealle, toinen vasemmalle päin. Me seuraamme

Aladár'ia.

Vanha herrakin oli vielä hereillä, kun sisaren-poika astui sisään hänen

kamariinsa ja iloisesti tuli hänen eteensä.

-- "Terve tultuasi! Kuinka pääsit tänne?"

-- "Eräällä sielun-hukuttajalla. Minä toin Ankerschmidt'inkin

muassani."

-- "Siinä teit varsin hyvin; tyttö itkee itsensä kuolijaksi isän

tähden, minä olen tuonut hänet tänne. Sinä olet väsynyt, eikö totta?"

-- "Siitä en tiedä mitään, mutta pikemmin olen janoissani. Aamusta asti

en ole tavannut vettä, vaikka sitä myöten olen tullut."

-- "Sinun on siis nälkäkin? Illallinen on valmisna."

-- "Mitä sen kanssa olette näin myöhään odottaneet?"

-- "Olemme odottaneet Kampós'ia, joka venheellä kulki ympäri kylää

tiedustelemassa, eikö missään olisi vaaraa."

-- "Me olemme kohdanneet toinen toisemme. Tulimme yhdessä takaisin. Hän

huusi hereille Ankerschmidt'in, joka onneksi nukkui sill'aikaa, kuin

kuljimme hänen kastellinsa raunioitten ohitse, eikä nähnyt tätä häviötä

kauan."

-- "Illallinen on valmisna, mutta sinun tulee muuttaa vaatteita, sillä

nyt on neiti talossa. Tässä on kamarisi avain."

-- "Minutin päästä olen valmis", sanoi Aladár, otti tunnetun kamarin

avaimen, syleili enoansa ja meni pois. Hän teki niinkuin se, joka

tietää olevansa kotona.

Enonsa luokse jätettyä vaate-varastoa köljätessään, ajatteli hän

itsekseen, kuinka somasti sentään maailmassa on asetettu, että kun

ihmisen joka rustoa on rutistettu, kun hän on paiskattu maahan,

hutkittu, syrjään sysätty, peulottu, taas ulos heitetty, hän silloin

laskee ensimmäisen vihollisen, jonka kohtaa, venheesensä, hikoilee

aamusta iltaan tämän tähden, viedäksensä häntä kotia, saattaaksensa

häntä kuivalle, ja kun hän sitte vihdoin väsyneenä, nälkäisenä,

janoisena mielisi laskea pitkäkseen ensimmäiselle olkivuoteelle,

silloin täytyy hänen vielä kauniisti vetää frakki yllensä, voidaksensa

kysyä vihollisensa tyttäreltä: "Wie befinden Sie sich, mein Fräulein?"

Aladár ei itse puolestaan suonut mitään pahaa neidelle; mutta hän olisi

kuitenkin sangen mielellään kuullut, että tämä olisi käskenyt sanoa,

jotta hän ei saata tulla illalliselle, koska hänellä on migraini tahi

hän jo on mennyt levolle.

Tämä toivo meni kuitenkin tyhjäksi; pian kuuli hän enonsa äänen, joka

tuli häntä jouduttamaan. Ruoka on jo pöydällä, vieraat ovat kutsutut.

Hyvä, suoritetaan siis tämäkin.

Vanha herra pudisti Aladár'ia olkapäästä ja mumisi hänelle: "ajattele

meneväsi niihin iltahuveihin, joissa Branyiszko'n päivän[68] perästä

tanssit aamuun asti."

-- "Se kävi silloin päihinsä", kuiskasi Aladár takaisin.

Sitte kiiruhtivat he ruokasaliin päin, jonne yhteisen korridorin kautta

saattoi tulla kummaltakin puolelta. Niin tapahtui, että he melkein oven

suussa sattuivat yhteen ritarin ja hänen tyttärensä kanssa.

Semmoisella kapealla alalla eivät ihmiset voi toisilleen paljon

seremonioita osottaa; ei kukaan saata nähdä, kumpi on oikealla, kumpi

vasemmalla puolella. Lisäksi tuopi asian laatu myötänsä senkin, että

esitys käypi nopeasti, sillä ei sovi jäädä oveen seisomaan.

Ankerschmidt tarttui toisella kädellään tyttärensä käteen, toisen

ojensi hän sydämellisesti Garanvölgyille ja pudisti tätä miehen

tavalla.

-- "Hyvä herra, te tiedätte, mistä minun tulee teitä kiittää."

-- "Ei enemmästä, kuin mitä te olisitte tehnyt minulle yhtäläisessä

tilassa."

-- "Minä kiitän teitä lapsestani."

Ankerschmidt'in täytyi, nämät sanat lausuttuansa, antaa tilaa

tyttärellensä, ja kun Erzsike ja Aladár tällä hetkellä yht'äkkiä

ensimmäisen kerran näkivät toinen toisensa, kurotti tuo luonnon lapsi

heti ehdottomasti kätensä Aladár'ille ja kuiskasi nämät sanat:

-- "Minä taas kiitän teitä isästäni."

Jos ei nuorukainen tämän käden vapistuksesta, tämän äänen kummallisesta

lumouksesta, näitten silmäin todellisesta taikavoimasta olisi mitään

ymmärtänyt, ei hän olisi ansainnut, että semmoinen salatenhoinen kirja

vielä kerta olisi hänen eteensä auki unhotettu.

Seuraavana minutina huomasi jo tyttö, että hän oli antanut viehättää

itsensä, ja veti pelon-alaisesti kätensä takaisin, eikä uskaltanut enää

nostaa silmiänsä niihin kasvoihin, joitten kuva jo niin kauan oli hänen

sydämessänsä elänyt. Onneksi saattoivat illallisen kohina ja Kampós

herran tarjoomisen halu pian haastelon toiselle tolalle. Viini kohotti

vielä enemmän huoneenhaltian hyvää mieltä, ja hän alkoi käydä sangen

puheliaaksi. Muutoinkin hän sitä oli, mutta nyt kahdenkertaisesti.

-- "Sitä yhtä vaan minä surkuttelen, ettei nuori herra Aladár ollut

täällä vaaran aikana."

-- "Minkätähden, vanha mies?"

-- "Jotta hän itse olisi saanut pelastaa neiden. Se olisi sopinut sillä

tavoin. Niin minä aina olen romaneissa lukenut. Sillä me vanhat..."

Huomatessaan, että Kampós heti kajahuttaisi vaarallisia asioita,

puuttui Aladár hänen puheesensa.

-- "Oi, minäkin toimitin matkallani urostöitä, joista sopisi kirjoittaa

romani; minäkin pelastin viimeisessä silmänräpäyksessä vaarassa olevan

olennon."

Ankerschmidt ajatteli itsekseen: "no, tämä nuori mies mielii täällä

kotona kertoa tekonsa, varmaankin pelastetusta kansanjoukosta; jos

mielii, tehköön niin."

-- "Missä? Kenen?" kysyi ahnaasti Kampós herra, joka hirveästi halusi

saada kerran Aladár'in omasta suusta authentice kuulla jonkun

sankari-seikan.

-- "No, tuolla puolen poppeli-metsää -- yhden hiiren", vastasi Aladár

hymyillen.

-- "Ah! Oh!" kaikui useilta tahoilta vastenmielinen muistutus.

Ankerschmidt itsekin katsoi asiaa ikäväksi ja kiiruhti tätä tietoa

oikaisemaan.

-- "No, nuori ystävämme salaa sen, että hän tällä puolen poppeli-metsää

pelasti noin tuhannen ihmistä voimiensa ponnistuksella ja viisaalla

tuumalla."

-- "Ah, minä rukoilen nöyrimmästi, kuinka se oli, suvaitkaa kertoa",

ahdisti Kampós herra korkealla äänellä.

"Eikö mitä", ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "tässäkö tyttäreni

kuullen, jotta tämä vielä enemmän rakastuisi häneen; siinä tapauksessa

puhukaamme ennemmin hiirestä."

-- "Mutta mihin joutuikaan tämä meidän pikku hiiremme? minä unhotin sen

kokonaan tuossa suuressa mielen-liikutuksessa", kysyi hän Aladár'ilta.

-- "Tuolla viittani taskussa se vielä nytkin nukkuu", vastasi Aladár.

"Menkää, herra Kampós, sitä tuomaan."

-- "Mitä? Minä? Hiirtä?" huusi ylös hypähtäen tuo puritaninen mies.

"Käskeköön kunnioitettu herra minun tuoda jalopeuraa, metsähärkää: minä

tuon sen. Mutta hiirtä! Minä joutuisin kaatuma-tautiin, jos minun

täytyisi kajota semmoiseen. Ilkeämpää elävää ei löydy auringon alla."

-- "Oi, älkää sitä sanoko", rukoili hiiren puolesta Erzsike; "minusta

se on aivan kaunis."

-- "No, katsokaa", kehoitti häntä Aladár, "neiti haluaisi nähdä sitä."

Kampós herra ei enään uskaltanut sanoa elävää rumaksi, mutta hän

väitti, että se puree. Mutta minkätähden se ei pure Aladár'ia? Se on

toista. Hän on neutrali. Mutta Kampós'in se tuntee, sillä hän on

asettanut hinnan hiiriheimon hävittämiseksi. Häntä puri kerta susikin,

siitä hän ei piitannut, mutta hiiren puremasta kuolee.

-- "Hyvä, minä menen siis itse sitä tuomaan", sanoi Aladár, nousi heti

ylös pöydästä ja tuli parin minuun päästä takaisin.

-- "Ahaa!" huusi Kampós herra, joka ei nähnyt tuota inhoittavaa

villipetoa takaisin-tulijan kädessä, "teillä ei olekaan se, eikö totta?

Se pakeni kai, nakersi läven huoneen alle, kätkeysi sinne, lisääntyy

nyt siellä ja myljää koko kastellin alustan."

-- "Tässä se on takkini hiassa", sanoi Aladár, veti esiin sinne pian

kotiutuneen pikku elävän ja laski sen kämmenellensä. "Kas, kuinka se

töllistelee kynttilää."

-- "Oi, mikä herttainen, pieni elävä", sanoi Erzsike, lapsellisella

ilolla tavottaen lystillistä pikku elävää; "kuinka kauniit, mustat sen

silmät ovat."

Aladár vei nyt hänen luoksensa tuon pienen kansalaisen; Erzsike

silitteli sitä vienosti kätösellään.

-- "Älkää koskeko siihen, neiti; saatte nähdä, käy onnettomasti",

varoitti käytöllisenä miehenä Kampós tyttöä, joka ei ymmärtänyt pelätä.

"Voi, jos minä olisin noin likellä sitä, iskisi minuun heti kuume."

Erzsike'kin tunsi jonkunlaisen magnetillisen kuumeen suonissansa

virtaavan, likeisyydestä -- mutta ei hiiren tähden.

Tutustuneena kiipesi pieni elävä vähitellen Aladár'in kädestä

silittelevälle kädelle, ja kapusi siitä verkallensa löyhyvää muslinia

pitkin aina olkapäähän asti; siinä se asettui ihmeteltävän kauniille,

pyöreälle elfenluun kummulle. Tuo paholaisen sikiö osasi hyvin valita

sijansa.

Kampós herran kasvot kävivät todellakin vaaleiksi tästä nä'ystä, kun

sen sijaan Erzsike ilomielin katseli tuonne; kenties ei kuitenkaan

hiirtä. Mutta Ankerschmidt katui jo, että oli sattunut tuomaan esiin

tätä themaa.

-- "Syökö se leipää?" kysyi Erzsike, koetteeksi murentaen yhtä palasta

sitä varten.

-- "Kyllä mar", vakuutti herra huoneenhaltia, "koko sen heimo elää

meidän leivästämme; eivätkä he odota, että me leivomme ja tarjoomme

sitä heille; he syövät sitä aikaisemmin kuin me itse."

Pieni leivänkuluttaja tarttuikin ahnaasti palaseen, pakeni sen kanssa

tuolin-selkäimelle, laski siellä oravan tavalla pörheän häntänsä

niskaansa ja rupesi kädestään syömään, jotta sitä vanhatkin nauroivat.

-- "Lahjoittakaa minulle tämä pieni vieras", rukoili Erzsike Aladár'ia.

-- "Aivan mielelläni."

-- "Mutta teettäkää sille oikein vahva häkki, teidän armonne", ahdisti

Kampós herra, "sillä se nakertaa tammipuunkin lävitse."

-- "Ah, kuka pitäisi vierastansa häkissä! Minun luonani saa se vapaasti

liikkua."

Tässä puuttui Ankerschmidt'kin puheesen.

-- "Muista, tyttöseni, että nyt itsekin olemme vieraita, ja mitä

nimitämme 'meidän luona', se on nyt veden vallassa."

-- "Eipä suinkaan, hyvä. herra!" oikaisi häntä Garanvölgyi. "Minun

vieraani ovat kotonansa talossani. Minä pyydän, että tunnette itsenne

kodittuneeksi minun luonani siksi, kuin saatatte uudesta kastellinne

rakentaa. Tanyani on tarpeeksi tilava, ja olenhan minä paitsi sitä

yksinäni."

Tätä lausuessaan katsoi hän lempeällä soimauksella Aladár'iin; näitä

sanoja seurasi pitkä vaiti-olo.

Semmoisina minuteina käy tavallisesti niin, että kaikki ne, jotka näin

vaikenevat, ajattelevat samaa asiaa.

Ankerschmidt katkaisi ensiksi äänettömyyden.

-- "Minä kiitän teitä paljon sydämellisestä tarjouksestanne, ja minun

olisi vaikea löytää mitään syytä, jonka tähden sitä hylkäisin. Sanoohan

Erzsikekin teitä jo 'sedäksi.'"

-- "Oi, tiedättehän hyvin, että meidän tuttavuutemme jo on sangen

vanha. Minä olen neiti Erzsike'lle vanhassa kiitollisuuden velassa.

Hänkin on pelastanut minut, vaikk'ei hän silloin vielä tietänyt,

olisinko minä sitä ansaitseva."

-- "Mitä se oli?" kysyi Aladár, Erzsikeen katsoen.

-- "Oi, ei mitään. Pilantekoa", sopersi lapsi, kauniisti punastuen.

-- "Mutta minuun katsoen oli se vakava asia", lausui Garanvölgyi.

-- "Kuinka, hyvä herra?" sanoi sotavanhus, kämmenellään peittäen

lasiansa, jottei Kampós herra sitä saisi varkain täyttää. "Te muistatte

vielä tuota narrimaisuutta?"

-- "Niinpä kyllä; minulla on vielä nytkin tallessa kirje, jota ensinnä

en tahtonut lukea ja jonka tähden kunnioitettu herra naapurini

sitte tahtoi lyödä pääni poikki; siitä asti kannan sitä aina

taskukirjassani."

Ja kaikkia väitöksestään vakuuttaaksensa, veti hän nyt esiin vanhan

nahka-lompakkonsa ja otti sen neljännestä salasopesta, jossa hän piti

vanhimpia relikejään, -- nimittäin pari pankin-seteliä unkarilaisella

päällekirjoituksella anno menneeltä hyvältä ajalta, erästä kulunutta

muotokuvaa, yhtä silkki-hivaletta jostakin sotalipusta y.m., y.m., --

tuon huolellisesti talletetun kirjeen, jonka tyttö lapsena oli hänelle

salassa kirjoittanut, jotta hän varoisi itseään koti-petturilta.

Hän antoi kirjeen Aladár'ille; muut tiesivät siitä jo.

Mutta yhtä eivät muut tienneet: sitä, että Aladár tästä kirjoituksesta

on tunteva sen käden, joka oli kirjoittanut tuon anomuskirjan, joka

hänelle vapauden tuotti. Sitä ei kukaan tietänyt arvatakaan, että hän

jo oli nähnyt tämän käsi-alan jossakin.

Aladár tunsi jokaisen veren-pisaran tunkevan sydämeensä, kun hän näki

tämän kirjeen; hän ei lukenut, mitä se sisälsi, taikka jos hän sen

lukikin, ei hän sitä ajatellut; näissä piirteissä hänen silmiensä

edessä seisoivat ne rivit, jotka lapsellisella vilpittömyydellä

rukoilivat unhotetun, hukkaan joutuneen vangin edestä, jonka kaikki,

jopa hän itsekin, olivat hylänneet.

Tämä siis oli se käsi, tämä se sydän, joka vaan tietää toimiella ja

tuntea, mutta ei salli itseänsä löytää? Ei niinmuodoin niitä, jotka

hymyilevät jo kaukaa, vaan se, joka sulkee akkunan, kun hän näkee

luoksensa tultavan; sekö se oikea oli?

-- "No, etkö anna kirjettäni takaisin, vai tahdotko oppia sen ulkoa?"

kysyi Garanvölgyi ajatuksiin vaipuneelta.

-- "Minä ajattelen, että tämä kirjoitus on ihan -- erään toisen

kirjoituksen muotoinen."

Tällä hetkellä oli Aladár'in mahdoton olla huomaamatta sitä

hämmästystä, jolla yht'äkkiä Ankerschmidt ja hänen tyttärensä katsoivat

toisiinsa; tyttö loi sitte hämmentyneenä silmänsä maahan ja

Ankerschmidt saattoi tuskin enää kauemmin salata levottomuuttansa.

-- "Hja, poikaseni", sanoi Garanvölgyi, pannen kirjettä takaisin

reliki-soppeensa, "yhtäläisellä kädellä kirjoittavat monet,

yhtäläisellä sydämellä harvat."

Ankerschmidt'in levottomuuden selitti Garanvölgyi siten, että hän

päivän vaivojen perästä haluaa lepoa; hän antoi sentähden merkin

pöydästä-nousuun; tätä käytti jokainen hyvästi-jättöön, ja muutaman

minutin kuluttua riensi kukin kamariinsa.

Aladár'in yölevosta oli sentään varsin huonosti huolta pidetty tuon

kirjeen näyttämisellä; hän haaveksi enemmän yönsä kuin nukkui.

Kuka tietää, ehkä sentään on jotakin perää tuossa taika-uskossa, josta

nuoret tytöt pitävät kiinni, että jos he näkevät unta armaastansa ja

herätessään kääntävät pään-alustaan, armaskin silloin on tytöstä unta

näkevä. Ja unen haltiatar on lumoova haltiatar.

Garanvölgyi kummastui, kun hän, aamulla varhain herättyänsä,

varpaisillaan hiljaan astuskeli korridorin lävitse, jotta hän, nukkuvia

herättämättä, pääsisi ulos pihalle vaaraa katselemaan, ja silloin jo

näki Aladár'in täysissä vaatteissa tulevan kamaristaan.

-- "Sinä olet jo noussut ylös?"

-- "Olen; tahdon lähteä hyvään aikaan."

-- "Lähteä? Mihin? Ja millä?"

-- "Sielun-hukuttajalla, jolla tulin; jonnekunne, jossa voin olla

hyödyksi."

-- "Mutta minkätähden semmoisella kiiruulla?"

-- "Menkäämme kamariinne, eno. Minä tahdon sen sanoa."

Vanhus meni Aladár'in kanssa kamariinsa.

-- "No, sano nyt, kuka sinut karkottaa pois?"

-- "Rakas enoni! Eilen, kun näytitte minulle tuon kirjeen, tunsin minä

sen piirteissä saman käsi-alan, jonka näin siinä tuntemattomassa

anomuskirjassa, joka menestyksellä rukoili vapauttamistani."

Tämä ilmi-saanti hämmästytti suuresti itse Garanvölgyiäkin.

-- "Sen mukaan olisi siis tämä tyttö kirjoittanut senkin."

-- "Niin. Minä tiedän nyt jo enemmän, kuin mitä minun tarpeellista on."

-- "Ja sentähden tahdot nyt jättää talon?"

-- "Mitä voisin muuta tehdä? Minä tapaan ensimmäisen kerran eläissäni

naisen, jolla on sydän. Jos hän olisi vanha rouva, sopisi minun iloita

siitä, sillä minä voisin sanoa hänelle: 'rakas äitini' ja pyytää häntä

nimittämään minua pojaksensa. Mutta kaunis, järkevä, tunteellinen lapsi

ja minä: miksi satumme me yhteen?"

-- "Minä en näe siinä mitään vaaraa. Jos te rakastatte toisianne, otat

sinä hänet ja he antavat hänet sinulle."

-- "Hyvä eno, minä olen köyhä poika; vaivalla ansaitsen leipäni. Nuot

ovat rikkaita. Jos minä nyt jään tänne, jossa heidän ei ole valta minua

vastaan-ottaa taikka ei, koska tulva on ajanut heidät juuri meidän

luoksemme, eivätkä he millään tavalla, jos tahtoisivatkin, voi poistaa

minua, vaan ovat pakoitetut jäämään yhden katon alle minun kanssani, ja

jos he eivät tahtoisi nähdä ja kuulla minua, eivät he edes siten voi

auttaa itseään, että lähtevät luotamme, sillä ylt'ympäri on meri; --

jos minä kuitenkin käytän tätä surullista tilaa ja jään tänne, enkö

minä joudu yhtäläiseen siveelliseen arvoon, kuin nuot Karaibin saarten

indianit, jotka syövät suuhunsa heidän luoksensa pelastuneet

haaksirikkoiset?"

-- "Sinä olet oikeassa; lähde!"

Vanha herra pudisti sisarensa pojan kättä ja sanoi hänelle vielä

kerran: "lähde;" sitte tarttui hän hänen käsivarteensa ja meni hänen

kanssaan ulos pihalle laitoksiansa jatkamaan.

Palkollisten ilmoituksen mukaan oli tuuli yöllä suuresti vahingoittanut

patoja. Aladár määräsi heti, että muutamista ohratynnyreistä, jotka

täytettiin kivillä, muodostettaisiin hätävarustuksia padon eteen, joita

vastaan aaltojen hyökkäykset raukeisivat. Kun tämä työ oli valmis, tuli

suuruksen aika, ja siellä täytyi Aladár'in vielä kerta sattua yhteen

Ankerschmidt'ilaisten kanssa.

Kun ei Aladár'in sopinut paeten lähteä pois talosta, sanoi hän

hyvästi-jätön varaksi Ankerschmidt'ille, että hän taas astuu venheesen

ja, jos mahdollista, soutaa ylös Tisza-Dob'iin asti, jossa häviön alku

on.

-- "Mitä hyötyä siellä nyt voitte tehdä", kysyi Ankerschmidt, häntä

vastustellaksensa.

-- "Ei mitään; mutta minä saatan kuitenkin oppia jotakin."

-- "Minä taas olin toivonut, että tänään aamulla lähtisimme vähäiselle

retkelle ulko-tanyoille."

Tämä oli pidätys "in optima forma", jota ei käynyt hylkääminen.

-- "Matkani ei ole erittäin kiire; minä en pidä väliä, vaikka

lähtisimmekin vesille; ilma on kaunis."

Vanha herra tahtoi ottaa pyssynkin mukaansa; onhan hyvä tilaisuus

jahtiin. Mutta Erzsike sai hänet siitä luopumaan. Mitä sillä? Hän

saattaisi sillä ampua joko itsensä taikka "jonkun muun."

Aladár sousi tällä kertaa venhettä hävinneen kastellin ympäri, joka

ihmeteltävän kauniisti oli sikisokin maahan syöstynyt. Ankerschmidt

kiroili kaikilla kielillä, pyytäen jokaisen "teremtette'n" ja

"kreuzsakerment'in" perästä matkakumppaniltaan anteeksi sopimatonta

sanaa. Aladár käski hänen vaan tehdä hyvin, se puhdistaa ihmistä;

sentähden on unkarilaisen mieli niin sävyisä, että hän kiroo kaikki

sisältänsä, ei pidätä sitä kauan.

-- "No, kunhan me vaan itse olemme olemassa", sanoi lopuksi sotavanhus,

rauhoittuneena; "lähtään niitylle, se on: aioin sanoa: merelle."

Tämän lausuttuansa sitoi hän nenäliinansa kulmaan solmun, jossa

tilaisuudessa Aladár huomasi, että muutkin kolme kulmaa olivat

solmussa. Hän ei saattanut olla kysymättä, mitä se merkitsee.

-- "Tämä solmu, jonka nyt sidoin? Se on muistuttava minua siitä, että

heti kuin kohtaan ystäväni Grisák'in, tartun hänen tukkaansa ja kysyn

häneltä, minkä kunnon ihmisen hän pani kastelliani rakentamaan. Tämä

toinen solmu puhuu amice Mikucsek'ille, että mitä hänellä oli hakemista

patoja myöten viime öinä. Tämä kolmas on solmittu herra Bräuhäusel'iä

varten. No, he saavat vielä nähdä mitä menoa minä siellä nostan erään

salasuosion turvissa tehdyn sulun tähden."

Neljännestä hän ei virkkanut mitään.

-- "Entäs neljäs?"

-- "Sekö? Sen sidoin vaan sattumalta; se ei merkitse mitään."

Puolipäivään asti saattoi venheellä kulkea monta kaunista seutua;

paikoittain näkyi rajakiviä vedessä; siellä Ankerschmidt muistutti:

"tässä alkaa minun tilukseni."

Eräässä paikassa oli kaunis, kumpuinen ylänne, joka pisti esiin

merestä, niinkuin saari; siinä laski Aladár maalle.

Kummulla kasvoi ohraa, jossa jo rehotti runsaita, nelirivisiä

tähkäpäitä; koko ala saattoi olla viisikymmentä askelta ympäri käyden.

-- Siinä molemmat kinailivat, kenen tämä pelastunut pelto lienee.

Ankerschmidt väitti, että se oli Garanvölgyin, Aladár sanoi sen olevan

Ankerschmidt'in.

-- "Olkoon kenen hyvänänsä, viekäämme siitä kotia näyte, että olemme

nähneet jotakin viheriäistä, niinkuin Noakin kyyhkyset."

Tämän sanottuansa poimi Ankerschmidt kourallisen ohria; Aladár'kin otti

yhdeksän tähkäpäätä ja pisti ne kiinni hattuunsa.

-- "Tämä on todellakin meri", sanoi ritari, katsellen ylt'ympäri aavaa

vedenpintaa. "Ja nyt saatamme, nuori ystäväni, molemmat sanoa, että

meidän omaisuutemme on yhdessä paikassa; minunkin on meren pohjassa,

niinkuin teidän."

-- "Kaikki vertaukset ontuvat."

-- "Minun ei onnu. Nyt en minä voi päästä tiluksilleni, te ette

myöskään; se on yhtälaatuinen tapaus. Kun minä pääsen minun

tiluksilleni, silloin pääsette tekin teidän."

-- "Mitä te tällä tarkoitatte?"

-- "Minä tiedän varmaan, että te armon kautta saatte takaisin

takavarikkoon otetut tilanne."

Aladár'in päähän välähti ajatuksen kipinä.

-- "Jos te tiedätte tämän, hyvä herra, silloin tiedätte senkin, ketä

minun tulee kiittää tästä odottamattomasta armosta; minä pyydän,

toimittakaa hänelle tämä tulinen käden-pudistus."

Ankerschmidt huomasi, että hän oli tullut Aladár'ille enemmän

ilmoittaneeksi, kuin mitä hän tahtoi, ja kiiruhti häntä kiivaasti

vastustamaan.

-- "Nuori ystäväni, minä ilmoitan teille, että teidän tulee tästä

armosta kiittää ainoastaan sitä, josta se lähtee. Älkää pahaksuko tätä

muistutusta minulta, vanhalta sotamieheltä, älkääkä luulko, että teillä

on salaisia puolustajia; teillä ei ole niitä."

Aladár kiitti opetuksesta; hänellä oli jo kylläksi tietoa.

Tämä tieto loi uusia aatteita hänen sydämeensä. Omaisuus, se ei häntä

ilahuttanut, sillä Aladár, niinkuin jokainen jalo mies, tiesi hyvin,

että omaisuus vaan on velvollisuus, ja että sillä, joka meidän aikoina

Unkarissa on laveain tilusten herra, on lukemattomia velvollisuuksia,

johon verrattuna kaikkein raskainkin ammatti on todellinen sinecura;

vaan se ajatus teki hänet onnelliseksi, ettei kukaan enää saata

nimittää itsekkäisyydeksi sitä, mikä on rakkautta.

Ja se ajatus teki hänet onnelliseksi, että hän oli oivaltanut semmoisen

perheen mielenlaadun, jota hän tähän asti ei ollut tuntenut.

Lapsi yrittää enkelin-tapaisesta säälistä, ei mielihalusta, eikä

naisellisesta taipumuksestakaan, vaan ainoastaan siitä hyvän

harrastuksesta, joka kääntää hellätunteisen mielen kärsivän puoleen,

varoittamaan vanhaa miestä vaaran suhteen, joka siihen aikaan oli

varsin yleinen. Tällä vanhalla miehellä on rakas sukulainen, joka kituu

valtiovankeudessa, jonka jokainen on unhottanut ja jonka hyväksi ei

vanhus itse voi mitään tehdä, koska hän jokaisen toimensa kautta vaan

vahingoittaisi häntä; mutta vieraan herran lapsi kirjoittaa salaisesti

anomuskirjan hänen hyväksensä; isä ei suutu siitä, menee itse sen

kanssa pois, käy katsomassa vankia vankihuoneessa, on siellä tyly häntä

kohtaan, jottei tämä aavistaisi, kuka hänelle toi vapauden öljy-oksan;

täällä kotona sulkee hän tyttärensä pois hänen nähtävistään, jotteivät

he rakastuisi toisiinsa ja joku voisi sanoa, että hän vanhain

ansioittensa nojalla on valta-istuimen edessä rukoillut erään tuomitun

omaisuuden takaisin-saamista ainoastaan sentähden, että hän hankkisi

sen omalle tyttärellensä. Sen vuoksi torjui hän pois luotansa

tervehtijää ensimmäisen yhtymyksen perästä ja varoi hänen kanssaan

enään yhteyteen joutumasta.

Eikä koskaan olisi tapahtunut, että he olisivat oppineet toisiansa

tuntemaan, jos ei hävittävä tulva olisi lakaissut heitä kaikkia kokoon

pieneen saareen.

Takaisin tullessaan havaitsi Aladár veden pinnan vähemmän likaiseksi

kuin siihen asti.

Mikä arvo kaikella sillä on, mitä hän maan päällä on kadottanut, siihen

verrattuna, mitä hänen sydämensä on voittanut?

Kun he keskipäivällä tulivat kotia, otti Kampós herra heidät heti

vastaan sillä ilahuttavalla tiedolla, että vesi heidän poissa ollessaan

oli laskenut kaksi tuumaa. Aladár ei ilahtunut siitä, ja riiteli

huoneenhaltian kanssa, että kuinka hän siitä noin saattaa iloita, koska

tämä epäilemättä osottaa, että vesi on jossakin muussa paikassa

rikkonut padon ja tulvannut toisaalle.

Erzsike tuli ulos isäänsä vastaan, jolle Aladár oli näyttänyt

pelastetut hevoset tallissa, ja, pujottuen isänsä käsivarteen, meni

ylös asuntoon. Hänen päässänsä oli ruusun-värisillä nauhoilla

varustettu olkihattu metsäruusun ummuilla, joita hän oli poiminut

puutarhasta.

Garanvölgyi huomasi heti, että Aladár oli paremmalla mielellä, kuin

aamulla. Hän ei astunut hänen kamariinsa kertomaan, missä oli ollut ja

mitä nähnyt, vaan jää sen sijaan ulos korridoriin, ja, ikäänkuin ei

mitään tulvaa eikä vaaraa olisi, loruilee Ankerschmidt'in tyttären

kanssa, eikä kauhistu Karaibin saarelaisen ruokahalua, joka syö

luoksensa pelastuneen haaksirikkoisen.

Ruokasalissa oli pöydälle toinen toisensa viereen laskettu Aladár'in

hattu ohran-tähkinensä ja Erzsiken metsäruusu-umpuineen. Garanvölgyi

luki ohran-tähät, niitä oli yhdeksän, ja myöskin ruusut, joita oli

seitsemän.

Kohta sen jälkeen meni Erzsike isänsä luokse ja sitte kysyi Aladár'kin

enoansa; kun kello oli kilissyt, kokoontuivat kaikki neljä taas

ruokasaliin.

Garanvölgyi luki uudestaan ohran-tähät -- niitä oli vaan kahdeksan;

sitte ruusun-ummut -- niitä oli enään ainoastaan kuusi.

"Nämät varastavat jo toinen toiseltaan", ajatteli itsekseen vanha

herra.

Hänen olisi huoleti sopinut lyödä vetoa siitä, että puuttuvan

ohran-tähän löytäisi jostakin Erzsiken rukouskirjasta, ruusun-ummun

päinvastoin Aladár'in taskukirjasta.

Kun Aladár oli jäänyt yksinänsä enonsa kanssa, ilmoitti hän tälle, mitä

Ankerschmidt'ílta oli saanut kuulla omaisuutensa takaisin-saannista.

-- "Minä surkuttelen sinua, poika parka", sanoi siihen vanhus

katkerasti. "Kuinka kauniisti sinä jo olit rauhoittunut siinä

ajatuksessa, että 'oli, ei ole' -- 'enemmänkin on jo mennyt hukkaan

Budan alla.' Semmoisia sananlaskuja on paljon unkarin kielessä. Minä

luulen sinun unesi sangen vähän häirittyneen siitä ajatuksesta, että se

vielä kerta tulisi takaisin. Sinä olet itse hankkinut itsellesi leipää,

olet ansainnut sen, sillä toimeen tullut. Sinä olit tyytyväinen tähän

uuteen elämään ja totutit itseäsi siihen, että mitä ei ole, sitä ei

tarvitse. -- Ja nyt saat yht'äkkiä kappaleen Amerikkaa! Huoneenhaltiani

on käynyt kolme kertaa entisellä tilallasi ja kertonut, mitä kaikkia

hän siellä on nähnyt. Kahdeksan vuoden kuluessa on siinä ollut neljä

arentimiestä. Kaikkien neljän oli se pää-asia, että hävittäisivät

tilaa; kolme pakeni, valtiolle arentirahaa maksamatta. Siinä kyllä,

että summat figureeraavat budgetissä. -- Kauniit Mürzthal'in lehmäsi,

merino-lampaasi, täysiveriset hevosesi antoi jo ensimmäinen arentimies

mennä; toinen myi metsäsi, jonka huolella olit istuttanut, ja hakkasi

puistosi poltinpuiksi; viimeiselle ei enää jäänyt muuta myydä, kuin

huoneissa olevat kartiinit. Tämä toimellinen mies käytti vielä

hyväksensä kasvinhuoneessa olevat akkunatkin. Kun Kampós kävi siellä

viimeiseksi, ei enään oltu jätetty edes kesantoa, ja kasoihin kootun

lannan myi arentimies juuri silloin pois naapuri-läänin talonpojille.

Huoneissa ei ollut ainoatakaan tuolia, johon olisi sopinut istua, mutta

sitä enemmän kaikki nurkat täynnä hiirenläpiä. Akkunan-alustoihin

olivat rotat rakentaneet itselleen neljä viisi huonekertaa, niin paljon

rakastivat he tätä paikkaa, ja vaakuna-salisi välikaton lävitse vuosi

sadevesi. Nyt otat sinä vastaan tämän 'prairian;' kun sen kadotit, oli

sen arvo kaluineen kolmesataa-tuhatta florinia, ja vielä nytkin siitä

maksaisi kaksi. Siinä on velkoja kaksikymmentä-tuhatta florinia, joista

ei tietysti kukaan ole kahdeksaan vuoteen korkoja maksanut. Ensimmäinen

toimesi on hakea jotakin hyväntahtoista pankkiiria, jonka tulee sinua

sääli ja joka kristillistä kolmenneljättä prosentin palkkiota vastaan

antaa vekseleistäsi noin kymmenen-tuhatta florinia. Sitte saat vaivata

päätäsi, mitä niillä ensiksi alkuun panet; ostatko juhtia? korjaatko

asuinhuoneita? vai suoritatko korot, jottei pää-omaa sanottaisi ylös?

Sentähden vielä kerta, rakas veikkoni, ota vastaan minun vilpitön

surkuttelemiseni."

-- "Ei se nyt tässä ole pääkysymys", sanoi Aladár, olkapäitänsä

kohauttaen.

Tietty se, ettei tämä ollut pääkysymys, vaan se, että jos täytyykin

nähdä vaivaa ja voimiansa ponnistella, kumminkin tietää missä ja kenen

tähden.

Tämän tiesi vanha herra itsekin. Hän luki Aladár'in sielusta, niinkuin

avatusta kirjasta.

Aladár jäi siksi päiväksi sinne; mihin hän niin myöhään olisikaan

lähtenyt?

Seuraavana päivänä sai hän taas niin paljon tekemistä kylässä, jossa

yksityiset talot siellä täällä olivat vahingoittuneet tulvasta, että

hän vasta keskipäivällä tuli kotia raskaasta työstänsä. Iltapäivällä

kului aika suotuisammissa mittaustöissä. Nämät olivat alkutöitä kahden

sydämen välin täyttämiseksi, johon vaan puuttui korkeammasta paikasta

hankittava vahvistus.

Hän ei enään ollenkaan ajatellut poislähtöä. Se olisi ollut hänen

mieleensä, jos joku olisi häntä pidättänyt; mutta sen sijaan ärsytti

häntä eno lakkaamatta semmoisilla sarkasmeilla, kuin "koska lähtee hän

tulvan tuhotöitä tutkimaan? odottaako hän siksi, kuin tulee vielä

otollisempi stadiumi?" -- Ainoastaan Erzsike arveli puolilla sanoilla,

että tuossa pienessä sielun-hukuttajassa kulkeminen lienee hengelle

vaarallista.

Kolmen päivän kuluttua havaitsi kuitenkin jo Aladár itsekin, että

sittekuin hän oli sanonut lähtevänsä pois, hänen ei käy enää jääminen,

jos ei hän tahdo kokonaan saattaa sanaansa tyhjänveroiseksi. Illalla

ilmoitti hän siis enollensa, mutta niin, että sen ohessa muutkin sen

kuulivat, että huomenna aamulla täytyy hänen lähteä matkalle; hän ottaa

ainoastaan yhden soutomiehen mukaansa.

Garanvölgyi vastasi vaan, että se on hyvä; hän antaa leipoa hänelle

kakkuja matka-evääksi.

Aamulla nousikin Aladár hyvään aikaan ylös; hän kääri kokoon karttansa

ja koneensa, ja antoi suurella kohinalla tomuttaa matkaviittansa. Vanha

herra tuli ulos kamaristaan ja sanoi leikillisesti:

-- "Sinä lähdet siis jo? No, kakut ovat valmiit sinua varten."

-- "Kiitoksia. Minä sanon vaan muutamia sanoja jäähyväisiksi

Ankerschmidt'ilaisille."

-- "Siinä teet hyvin; sittekin jää sinulta aikaa minulle."

Aladár erhettyi arvattavasti ovien suhteen, sillä hän teki sen suuren

rikoksen, että hän Ankerschmidt'in sijaan astui ensiksi sisään hänen

tyttärensä luokse, joka maailman tavan mukaan ei olisi käynyt laatuun.

Hän oli varma siitä, että Erzsike jo oli suorittanut toalettinsa.

Tytön kasvot eivät saaneet salatuksi, että hän oli odottanut häntä.

-- "Te lähdette siis jo?" kysyi hän, ojentaen oikeaa kättään

nuorukaiselle.

-- "Minä olen jo ollut kauan täällä."

-- "Olettehan täällä kotona."

-- "Oi, ei, tämä on enoni talo; hän melkein karkottaa minut pois. Hän

ei rakasta laiskoja ihmisiä."

-- "Tämä talo ei nyt ole ainoastaan teidän enonne, tämä talo on nyt

meidänkin. Onko se totta, vaiko ei?"

-- "Totta."

-- "Siinä tapauksessa pyytäisin minä teiltä jotakin, mutta älkää pitäkö

minua sen vuoksi uhka-rohkeana."

-- "Käskekää minua."

-- "Jos saattaisin käskeä, en pyytäisi; oi, minä olen armoton sille,

jota minun on valta käskeä, -- se ei kelpaa teidän suhteenne. Minä vaan

pyydän, anon, niinkuin valitusta tekevä alamainen; te kuulette minua ja

olette niin armollinen, että otatte sen huomioon."

-- "Se on allekirjoitettu in blanco. Mitä se on?"

Erzsike laski nyt irti Aladár'in käden ja vetäysi pelon-alaisena

taaksepäin, ikäänkuin hän pelkäisi, että hänen pyyntönsä saisi sen

muodon, jotta se olisi esitetty "pakoittavain asianhaarain" vallitessa.

-- "Sitä mielisin teiltä pyytää, että -- jäisitte tänne vielä yhdeksi

päiväksi."

Siihen ei tarvinnutkaan Aladár'ia liioin kehoittaa.

-- "Sanoinhan, että se on näkemättä allekirjoitettu: -- minä jään."

-- "Ah", sanoi tyttö, hyvästä alusta iloiten, ja nyt säihkyivät jo

hänen silmänsä sitä tulta, jonka leimu voittaa kaikki timantit. "Minä

kadun jo, etten pyytänyt -- yhtä viikkoa."

-- "Hyvä", sanoi Aladár. "Minä jään siis tänne viikoksi."

-- "Jos olisin tietänyt sen, että olette niin jalomielinen, olisi minun

pitänyt pyytää teitä jäämään tänne kuukaudeksi."

Tässä Aladár jo tunsi, että hän tiedustelijan virasta oli joutunut

ratkaisevaan tappeluun, eikä hän enää komentanut ääntänsä

teeskenneltyyn kylmäkiskoisuuteen, vaan antoi sen kaikkua niin

lämpimänä, kuin se alkuansa vuosi hänen sydämestänsä.

-- "Minä jään tänne kuukaudeksi -- kahdeksi, vuodeksi."

Tyttö tarttui hänen puheesensa, kyynelsilmin astuen yht'äkkiä hänen

eteensä ja molemmilla käsillään likistäen hänen kättänsä:

-- "Jääkää tänne ainaiseksi!..."

-- "... Kyllä -- ainaiseksi", vastasi Aladár, hellästi syleillen

armasta lasta.

Tyttö piti vielä kiinni Aladár'in oikeasta kädestä, kun nuorukainen

syleili häntä; hän livahti kuitenkin äkisti pois hänen syleilystään, ja

ennenkuin Aladár saattoi arvata hänen aikomustaan, suuteli hän,

puoleksi kumartuen, puoleksi sitä luoksensa nostaen, tämän rakasta

kättä, häveliäästi kuiskaten: "minun herrani!"

Aladár saattoi nyt suudella takaisin rakkaan lapsen kättä -- molempia

-- sata kertaa perätysten; hän ei sillä voinut palkita sitä, että oli

sallinut naisen suudella hänen kättään, naisen, joka häntä rakastaa,

ihailee, kunnioittaa alati, äärettömästi, ja joka kaikista näistä --

edeltäpäin pyytää anteeksi.

-- "Tulkaa, tulkaa!" sanoi Erzsike, pistäen kätensä Aladár'in

kainaloon ja vieden hänet kanssaan isänsä kamariin.

Vanha Ankerschmidt, joka tosin ei ollut kuullut sanoja, mutta kuitenkin

ääniä oven lävitse, ei hämmästynyt, kun hänen tyttärensä Aladár'in

rinnalla astui sisään hänen luoksensa.

-- "Näetkös, isäni", lausui lapsi, "minä kosin häntä, ja hän ottaa

minut."

-- "Sen arvasin", lausui vanhus, kättään Aladar'ille ojentaen, ja kun

tämä oli sen vastaan-ottanut, syleili hän nuorukaista, suuteli häntä

molemmille poskille ja kuiskasi lempeästi: "rakas poikani!"

Aladár ei virkkanut mitään; hän ei ollut niitä miehiä, jotka ääneen

ilmaisevat ajatuksensa, mutta hänen mieleensä tuli, että tällä

ihmisellä on suuri oikeus häntä pojaksensa nimittää, sillä päätetyn

elämän jälkeen antoi hän hänelle uudestaan alun.

Ja tämä toinen elämä -- alkaa hyvin.

Valtiollinen näköala on surkea, yhteiselämä kurja; semmoisena aikana

tavataan onnellisuutta ainoastaan siellä, jossa rakkaan naishengen

kaikkia sulostuttava taikavoima suureen maailmaan luopi pienen maailman

ja saattaa unhottamaan, millä onnettomalla planetilla me elämme.

Elämässä on paljon kaunista, josta ei vielä ole mitään johdattavia

artikkeleita kirjoitettu.

Aladár unhotti itsensä kokonaan tuonne Ankerschmidt'in kamariin; se ei

olekaan kummaa: kuinka paljon uutta, kuinka paljon ihmeteltävää hän

löysi tässä uudessa maailmassa! Onko mahdollista, että noin

pikkaraiset, atomilliset kädet ovat maailmassa olemassa, ja että nämät

näkymättömät haltiattaren sormet saattavat voimakkaasti tarttua

kohtalon rautaiseen koneistoon ja siitä vetää ulos erään ruhjottavaksi

määrätyn kuolevaisen? Onko mahdollista, että maailmassa löytyy noin

kuultavat silmät, joitten lävitse saattaa lukea kirkkaan sielun

jokaisen hohtavan ajatuksen? Onko mahdollista, että yksi ainoa enkeli

voi muassaan taivaasta tuoda alas koko taivaan-valtakunnan?

Ja kun Aladár katseli näitä mykkänäkin puheliaita huulia ja ajatteli,

että tämän haltiattaren sametti-suudelma oli koskenut hänen työstä

ruskoittunutta kättään, silloin täytyi hänen tehdä itsekseen vakava

lupaus, että hän pitkäin vuosien kuluessa on tämän suuren velan

sovittava. Sillä naisen suudelma lemmityn kädelle on hirmuisen suuri

velka!

Vanhasta Garanvölgyistä näytti vihdoin sopimattomalta, että hänen

sisarensa poika sanoo niin kauan jäähyväisiä Ankerschmidt'ilaisille,

sillä varmaankin oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun hän meni hänen

luotansa; lopulta päätti hän itsekin mennä toiselle puolelle

vierastensa luokse.

Hän astui sisään Ankerschmidt'in kamariin ja hymyili, kun näki

siellä Aladár'in istuvan Erzsiken vieressä, joille Ankerschmidt

silloin juuri leikillisellä vakavuudella selitti, kuinka avioliitto on

linna-vankeuden kaltainen; tätä hän ei tietysti itse uskonut, mutta ei

häntäkään kukaan uskonut.

Garanvölgyi lausui piloillaan Aladár'ille, ikäänkuin hän ei ymmärtäisi

asian laitaa:

-- "Venheesi on valmis..."

-- "Minä en lähde mihinkään", vastasi Aladár, vieden punastuvaa

kultaansa enon eteen.

-- "Me pidätimme häntä täällä -- meidän luonamme", sanoi Erzsike,

hellästi liittyen sulhoonsa.

-- "Ja minä tuotin venheesi tänne -- porstuaan", lausui hyväsydämisellä

sarkasmilla vanhus.

Anckerschmidt purskahti nauruun.

-- "Venheen porstuaan!"

-- "Tiesinhän minä, että loppu olisi tämmöinen", sanoi vanhus. "Tästä

avioliitosta saatamme sanoa, ettei ainoastaan 'taivas' tahtonut sitä,

vaan myöskin 'vesi.' Tulevaisuudeksi on kuitenkin se ajatus jäähdyttävä

herra sisareni pojan turhamielisyyttä, ettei hän voinut hankkia

itselleen puolisoa muualta, kuin autiolta saarelta, jossa paitsi häntä

ei ollut yhtään naima-kuntoista miestä."

-- "Au contraire!" vastusti häntä nauraen Ankerschmidt; "rouva

tyttäreni sopii soimata itseään siitä, ettei hän muulla tavalla voinut

miehelään päästä, kuin että lunasti kuolemaan tuomitun vangin omalla

kädellään, niinkuin joskus olen lukenut jossakin ranskalaisessa

romanissa."

Molemmat pilkatut rakastuneet tunsivat itsensä kuitenkin sangen

onnellisiksi tässä ristitulessa, toinen toistaan syleillessään.

Tämän vienotunteisen kohtauksen lopetti Kampós herran ilmestyminen,

joka, kun hän ei muissa huoneissa tavannut ketäkään ja kuuli, että

herrat kaikki ovat Ankerschmidt'ilaisten luona, tuli suurella tohulla,

ja kompuroi sisään sillä tiedolla, että vesi aamusta alkaen on laskenut

yhden jalan.

-- "Minä en sillä enää väliä pidä", sanoi Aladár, joka oli rientänyt

melua kohden, "vaikka se kokonaan katoisi."

-- "Ette 'pidä väliä?'" sanoi kummastuen Kampós herra; mutta hänen

kummastuksensa katosi sitte heti, kun Erzsike hyvällä mielellä nauraen

laski kätensä Aladár'in olkapäälle ja nojasi poskeaan armaansa

käsivartta vastaan. -- Nyt selkeni yht'äkkiä tuon kunnon miehen

aivoissa! -- "Ah haa! sentähden suuttui siis kunnioitettu herra, kun

toispäivänä sanoin, että vesi laskee. No, tämäpä..."

Mutta enempää hän ei lausunut sanoilla, vaan tahtoen, niinkuin pontevan

patriotan sopii, teoissa osottaa mieltänsä, lähestyi nuoren herran

morsianta sillä aikomuksella, että nyt heti suutelisi tämän kättä;

mutta Erzsike ei millään muotoa sallinut sitä, vaan teki tämän

yrityksen tyhjäksi siten, että pisti molemmat kätensä piiloon Aladár'in

kainaloon, jonka ohessa hän aivan yksitotisesti piti Kampós herralle

pitkän esitelmän siitä, että ainoastaan sangen sangen suuret ja

mahtavat herrat sallivat sangen sangen alhaisten palvelijain heidän

kättänsä suudella.

Aladár olisi mielinyt hengittää sisäänsä tuon armaan olennon ja kantaa

sitä itsessään sieluna.

Sen muutoksen aikaan-saattoi kuitenkin Kampós herran tiedontuonti

mielissä, että jokaista halutti päästä ulko-ilmaan veden laskemista

katsomaan.

Tulva oli vielä merenä ylt'ympäri, mutta se ei enää lainehtinut; se oli

niin sileä, kuin peili.

-- "Lähdetään soutamaan venheellä", ehdoitti Garanvölgyi. "Tämä vesi on

meidän!"

Ehdoitukseen suostuttiin yleisesti. Aladár'in sielun-hukuttajakin

laskettiin vesille; hän istui siihen itse ja nosti Erzsiken, niinkuin

köykäisen kukkakimpun, vastapäätänsä. Venheesen sijoittuivat Kampós

herra ja molemmat vanhat herrat. Sielun-hukuttajan annettiin mennä

edellä, ja Kampós herralta otettiin kunniansana, ettei hän kaataisi

venhettä kumoon.

-- "Mihin soudamme?" kysyi Aladár.

-- "Vanhaan kastelliin päin", vastasi Garanvölgyi.

Tänäpänä osasi Aladár hyvin huonosti laskea oikeata suuntaa ja sousi

kovin kovin verkalleen; hän ei saattanut toisin tehdä, kun näki

edessään nuot kaksi silmää, joihin katsominen oli yhtä haavaa elämä ja

unelma.