Se kumpu, joka itseensä sitoo.
Ja jos elävät tahtovat jättää isänmaansa, pidättävät kuolleet heitä!
Ankerschmidt tiesi vasta silloin, kuinka paljon hän oli tytärtänsä
rakastanut, kun tämä lepäsi paarilla.
Aivan helppo on sanoa: "minä ajan sinut pois, hylkään sinut, unhotan
sinut!" mutta kunhan lepää tuossa valkoisena, mykkänä, kuolleena, ja
hänen suljetut huulensa sanovat: "unhota siis!" -- silloin on vaikea
sitä kestää.
Niinkuin kaksi kertaa kaksi tekee neljä, yhtä selvästi todistaa järki,
että hän oli rikkonut, syntiä tehnyt ja rangaistusta ansainnut; ei
mikään muu saattanut sovittaa hänen elämäänsä; Jumala teki hyvin siinä,
että otti hänet luoksensa -- mutta hänen muistonsa raskauttaa kuitenkin
ikuisesti sydäntä; vuosienkin kuluttua tuovat unelmat takaisin
kadonneen kuvan ja antavat todistuksen siitä, ettei ole niin helppo
kadota kuin kuolla.
Uneksija sanoo unikuvalle vasten silmiä: "sinä et enään elä, sinä olet
kuollut, minä näin sinua haudattavan:" se ei huoli siitä, se tulee
uudestaan, käyttää itseänsä niinkuin sen oli tapa elävänä, hereillä
ollessa, ja sekaantuu elämän asioihin.
Ankerschmidt ryhtyi suuriin toimiin, tyttärensä kuoltua.
Yöt päivät hän niissä askaroitsi.
Hän tuotti oppineita tohtoreita, jotka balsameraisivat ruumiin, ja
taiteilijoita, jotka rakentaisivat hautakammiota hänelle; ennenkuin
tämä valmistuu, ei pidetä hautajaisia.
Itse pani hän kirjaan kaikkien niitten nimet, jotka tulivat kuollutta
katsomaan, ja hän laati albumin niistä kirjeistä, jotka tulivat
vastaukseksi kuolon-ilmoitukseen. Ensimmäisellä sivulla oli niitten
joukossa vanhan Garanvölgyin nimi, toisella Aladár'in.
Kun arkitekti oli saanut hautakammion piirustuksen valmiiksi, meni
Ankerschmidt itse soveliasta paikkaa etsimään.
Puron reunalla, lirisevän lähteen vieressä valitsi hän tyttärellensä
ikuisen lepopaikan, missä halavat mielellään keskenänsä kuiskailevat.
Surulliset halavat menestyvät siinä hyvin. Puro hyräilee aina ikuista
unilauluaan nukkuvalle.
Sinä päivänä, jolloin hautakammion perustusta ruvettiin kaivamaan, kävi
Garanvölgyin huoneenhaltia herra Ankerschmidt'ia tervehtimässä.
Tuo hurskas mies sanoi, mitä Jumala hänelle oli uskonut, hänen
kauttansa murhettivaisia lohduttaakseen, ja alkoi sitte puhua siitä,
jota varten hänen herransa oli hänet lähettänyt.
-- "Armollinen herra, minä tulen tervehdyksellä nuorelta Aladár
herralta."
-- "Kiitoksia."
-- "Suvaitkaa tietää, että herra Aladár on insinöri."
-- "Minä tiedän sen."
-- "Hän on ennen aikaan mitannut ristinrastin koko tämän seudun,
huviksensa vaan, niin että hän tietää senkin, mikä talo sijaitsee
korkeammalla, mikä matalammalla, kautta koko kylän."
-- "Vai niin."
-- "Niin kyllä... Kummallista on, että hän tietää senkin, jotta teidän
armonne kastellin-altani ja vanhan herran kivijalka ovat aivan tasan."
-- "Hyvä."
-- "Mutta minä en tullut tänne teidän armollenne joutavia laskemaan
näin surullisessa tilaisuudessa, vaan sentähden, että saimme tietää,
jotta teidän armonne aikoo rakennuttaa hautakammion Jumalassa autuaalle
Hermine rouvalle, ja nuori Aladár herra sai kuulla, että mielitte
rakentaa puron varrelle; hän lähetti sen vuoksi minut tänne, jotta
koettaisin saada teidän armoanne siitä luopumaan, sillä kun Tisza
tulvaa laitojensa yli, peittää vesi tämän paikan kahden kyynärän
korkealta ja lakaisee pois kalliin tomun."
Ankerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.
-- "Kun Tisza tulvaa?"
-- "Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän
paikkakunnan valtaansa."
-- "Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot."
-- "Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet... Tässä
kylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa
hautapaikaksi."
Ankerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut
hänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.
-- "Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos
teidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen
siitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen
holvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen
kaunista on siellä surullisten koivujen alla."
Ankerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten
koivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden
tilanhaltian oma.
Mitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut,
jotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.
Ennen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire
on suuri.
Viikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja
murhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman
ääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia
vaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.
Ankerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten
nähden.
Hänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi
haudalle.
Kun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu
hautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen
Amen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen
pivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.
Ja tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.
Tämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä
sidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme
astelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä
pivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.
Tästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin
ikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs
kumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.