XI.

Eräs köyhä rouva.

-- "Isä kulta, minun on sentään kovin vaivaloista näin yksinäni talossa

olla."

Näin puhui muutamana päivänä Ankerschmidt'in tytär suuttuneelle

isällensä.

-- "Mitä sinä tarkoitat?"

-- "Minulla pitäisi olla jotakin rouvan-tapaista seurassani, jonka

kanssa minun sopisi jakaa talonaskareet ja järkevistä asioista puhua."

-- "Sinä olet oikeassa. Joku seura-nainen."

-- "Niin. Joku hiljainen, ymmärtäväinen nainen, jolle jo on tullut

järki päähän."

-- "No, semmoista rouvaa tahtoisin minäkin löytää. Mutta mistä sen

saamme?"

-- "Minä koetan tiedustella."

-- "Tiedustella? No, hanki siis joku."

Parin päivän perästä otti Erzsike taas tästä asiasta puhuaksensa.

-- "Isä kulta, minä olen jo löytänyt tuommoisen meille soveliaan

rouvan."

-- "Olet jo löytänyt? Mistä?"

-- "Muuan ystäväni, jonka Wien'issä tunsin, on ehdoittanut minulle

erästä sangen hyvää naista."

-- "Hyvää? Minua kummastuttaa, ettei sitä Wien'issä pidetty."

-- "Onneton vaimo, köyhä; meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa, joka

sen jälkeen hylkäsi hänet."

-- "Sen -- uskon."

-- "Mutta hänen miehensä oli heittiö, joka vaan sentähden otti hänet,

että luuli saavansa paljon rahaa hänen kanssansa."

-- "Niinhän aina käy. Onko siinä mitään uutta? Että kaikki vaimot vasta

sitte tämän tietävät, kuin se jo on tapahtunut?"

-- "Hänen miehensä rupesi sitte käymään oikeutta isää vastaan vaimonsa

myötäjäisistä, mutta oikeudessa tuli ilmi, että isällä oli valta olla

hänelle mitään antamatta, ja hän kadotti asiansa."

-- "Sen uskon! Muuallakin on ihmisillä vielä järkeä. Tätä eivät nuoret

kavalierit ota uskoaksensa. He luulevat, että heti kuin joku on vanha

ihminen, on siltä jo järki sääreen lentänyt."

-- "Tuo ilkeä, paha mies alkoi sitte vimmastuneena kiusata puolisoansa,

löi häntä, pieksi häntä."

-- "No, mutta älä nyt sentähden itkuun purskahda! Eihän tuo sinua

lyönyt."

-- "Mutta semmoista kataluutta: kun lyö vaimoansa!"

-- "Se on totta. Mutta jos sinä rupeet kaikkia lyötyjä vaimoja

itkemään, täytyy sinun nousta aikaisemmin ylös, sillä muuten ei aika

siihen riitä."

-- "Niin, mutta siinä ei vielä ollut kyllin, että hän löi häntä: sitä

rouva vielä olisi kärsinyt, mutta kerta kun hän päihtyneenä tuli

kotia..."

-- "Se vielä lisäksi?"

-- "Niin, ravintolasta, jossa hän oli pelannut pois rouvansa viimeisen

koristeen, silloin pyysi hän häneltä sitä sormusta, jonka hän oli

äidiltään saanut, ja kun rouva ei tahtonut sitä hänelle antaa, heitti

hän hänet ulos ovesta kadulle, ja rouva parka sai maata siinä

kynnyksellä aamuun asti."

-- "Ohoh, se hirtehinen!"

-- "Niinpä juuri! Rouvalla ei sen jälkeen ollut mihin mennä.

Tuttaviensa luokse hän ei kehdannut kääntyä; isänsä huoneesen ei hän

uskaltanut palata; hän oli pakoitettu palvelukseen rupeemaan."

-- "Näetkös, se on kevytmielisyyden palkka."

-- "Wien'in ystäväni ehdoittaa hartaasti seura-naiseksi meille tätä

köyhää vaimoa, jota sallimus niin on kukistanut, ja joka varmaankin on

oleva sangen kiitollinen, jos hän voi päästä niin rauhalliseen

perheesen kuin meidän."

-- "Kyllä, mutta eikö hän ole pahanluontoinen vaimo?"

-- "Oi, kaikkein lempein maailmassa, itse kärsivällisyys."

-- "Sinä uskallat siitäkin takaukseen mennä? Mistä sen tiedät?"

-- "No, minä päätän, että hänen täytyy olla semmoinen, sittekuin hän on

jaksanut ääneti kärsiä niin paljon loukkauksia."

-- "Hja, se on ihan toista, sitä sinä et ymmärrä. Sekin, joka antaa

miehensä lyödä itseään, saattaa olla todellinen harpyia."

-- "No, sitä hän ei ole, eipä suinkaan. Sinä suostut siis siihen, että

otamme hänet tänne?"

-- "Olkoon menneeksi, minä en sillä väliä pidä. Mutta saat nähdä, että

vaikkapa häntä maitoon, voihin kastaisit, hän kuitenkin juoksee

takaisin miehensä luokse."

-- "Sinä et niinmuodoin pane vastaan? Saanko kirjoittaa tohtori

Grisák'ille, että hän lähettäköön hänelle matkarahoja?"

-- "Saat, saat."

-- "Sinä et kysy vaimon syntyperää?"

-- "Mitä minä siitä huolisin, mikä hänen syntyperänsä on! Kun vaan

hänen vanhempansa olivat kunniallisia ihmisiä."

-- "Oi, he olivat sangen kunniallisia ihmisiä. Hänen äitinsä on jo

ollut kauan kuollut, mutta hänen isänsä on varsin kelpo, rakastettava

ihminen."

-- "Niinkö luulet? Vaikka hän hylkäsi hänet?"

-- "Voihan hän vielä antaa hänelle anteeksi."

-- "Jos minä olisin hänen sijassansa, minä tuskin sitä uskoisin."

-- "Sinä sallit siis, että otamme hänet tänne. Kiitoksia, tuhansia

kiitoksia!"

Erzsike suuteli niin monta kertaa isänsä kättä, että tämä lopulta oli

pakoitettu uskomaan, että tuo köyhä rouva täysin määrin ansaitsee sitä

luottamusta, jolla tyttö niin hartaasti koettaa häntä miellyttää.

Muutaman päivän kuluttua sai Erzsike kirjeen Pest'istä.

Kun hän oli lukenut sen kamarissaan, kului paljon aikaa, ennenkuin hän

uskalsi mennä isänsä luokse, jottei tämä hänen silmistänsä huomaisi,

että hän oli itkenyt. Muutaman kerran yritti hän jo menemään, mutta

hänen täytyi kuitenkin palata takaisin ja uudestaan itkeä kuuro, sillä,

hän ei voinut sitä tukehuttaa.

Mutta kun hän vihdoin tuli isänsä eteen, osasi hän kuitenkin siinä

määrässä salata mieli-alaansa, että vanha herra kysyi häneltä:

-- "No, minkätähden olet noin hyvällä mielellä?"

-- "Tuo eräs köyhä rouva."

-- "Ja mitä on tuon köyhän rouvan tapahtunut?"

-- "Hän on jo saapunut Pest'iin."

-- "Terve tulleeksi. Lähetetään vaunut häntä vastaan."

-- "Umpivaunut, eikö niin?"

-- "Miksikä juuri umpivaunut? Sopiihan hänen kaleseillakin tulla."

-- "No, mutta salli nyt, että umpivaunut lähetetään."

Erzsike silitteli niin kauniisti isänsä kasvoja, joihin jo oli kasvanut

uutta partaa tuuman paksulta, että hänen täytyi käsittää, kuinka se

olisi vastoin kaikkea kohteliaisuutta ja vanhaa tapaa, jos ei uutta

seura-naista umpivaunuissa tuotettaisi. Olkoon siis sekin menneeksi

Tarvitaanko vielä mitään?

-- "Kyllä tarvitaan. Mutta älä rypistä tuolla tavoin kulmakarvojasi.

Ystäväni kirjoittaa, ettei tuolla köyhällä olennolla ole edes

kunnollisia vaatteita, joissa voisi eteemme ilmestyä."

-- "Tuhat tulimmaista! Tuo on siis vähällä vaivalla matkustanut. Minun

tulisi kai lähettää hänelle rahaakin, eikö niin?"

-- "Ei; miksikä? Minä olen ajatellut, että kun täällä meillä on niin

paljon vaatteita, joita Hermine jätti jälkeensä, me lähettäisimme

hänelle niistä; minä en niitä kumminkaan käytä ja täällä ne vaan

pahentuvat."

-- "Mutta, kultaseni, sinä et tiedä, mimmoinen tuo kunnon nainen on

vartaloltaan; entäs jos hän olisi lihava persona?"

-- "Oi, ei suinkaan."

-- "Mistä sen tiedät?"

-- "Joka on niin paljon kärsinyt, se ei suinkaan ole lihava; hän on

varmaankin hyvin laiha."

-- "Mutta jos hän olisi lyhytläntä; tiedäthän, että Hermine oli pitkä."

-- "Sen hän tietää auttaa. Se on naisten asia, sitä et sinä ymmärrä,

isä kulta."

-- "Minä en sillä väliä pidä; lähetä hänelle mitä tahdot."

Erzsike ei nyt odottanut pitempiä puheita; hän juoksi pois, haki esiin

koffertin ja hatturasian, latoi niihin kaikki, mitä täydelliseen

naispukuun tarvitaan, Herminen vaatevarastosta, pienimpään kapineesen

asti, joitten välttämätön yhteys on vaan naissydämen tietämä salaisuus.

Sitte käski hän valjastaa hevoset, selitti kuskille kauan jotain ja

antoi hänelle vihdoin lasin viiniäkin, jotta hän selvemmin tehtävänsä

käsittäisi. Ja tänä päivänä oli hän sitte myöhään iltaan asti

erinomaisen hyvällä mielellä; milloin hän ei itkenyt, nauroi hän aina.

Ankerschmidt meni koko päiväksi metsästämään; alkoi näet kurpan-pyynnin

aika. Hänen jahtimiehensä oli ennustanut, että tänä keväänä tulisi

sangen runsaasti kurppia, sillä vuosi oli märkä.

Aivan myöhään illalla tuli hän jahdista kotia; hänellä olikin ollut

voitto, koko viisi kappaletta koristi hänen jahtilaukkunsa silmuksia.

Erzsiken täytyi saada tietää jokaisen yksityisen kurpan surmasta, ja

tyttö kuultelikin tätä kertomusta suurella tarkkuudella, silmiänsä isän

hehkuvista kasvoista pois kääntämättä, ikäänkuin hän asian paraimmin

ymmärtäisi.

-- "Minä ammuin vielä kuudettakin, mutta se peijakas haavoittui vaan,

ja kun yritin sitä ylös ottamaan, puikahti se pensastoon, josta en enää

voinut sitä löytää, vaikka etsin sitä kuun laskuun asti. No, huomenna

minä sen löydän."

-- "Aiotko mennä huomennakin pois?"

-- "Varhain aamulla, sinun vielä nukkuessasi."

-- "Mutta päivälliseksi tulet kotia?"

-- "Päivällisen kannan laukussani."

-- "Ja tuletko taas näin myöhään illalla kotia?"

-- "Vähäistä myöhemmin vielä, sillä kuu laskee myöhemmin."

-- "Oi, älä jää niin kauaksi pois!"

-- "Mutta, rakas lintuseni, silloin juuri kurpat ovat liikkeellä."

-- "Kyllä; mutta sill'aikaa tulee tuo köyhä rouva."

-- "Tuo 'eräs köyhä rouva.' Tuhat tulimmaista! Tuon köyhän rouvan minä

kohtaan täällä ylihuomennakin, vieläpä kuukauden päästäkin, mutta

kurpat lähtevät tiehensä, sillä ne ovat muuttolintuja, Pidäthän sinä

itsekin kurpanpaistista? Jo pienenä lapsena sanoit joka kerta, kuin

näit pyssyn olallani: isä, ammuppa kurppia!"

-- "Tiedätkö mitä? Mitä olet minulle aikonut, se jätä illaksi, ja kun

sitte tulee minun osani vuoro, älä ammu sitä, vaan jätä se sinne ja

tule kotia."

-- "No, semmoisella seremonialla ei ole vielä yhtään ruhtinatarta

odotettu, kuin tätä sinun erästä köyhää rouvaasi. No hyvä, minä tulen

kotia kello yhdeksän."

-- "Oi, ei, ei; sinun täytyy tulla kotia kello seitsemän."

-- "Pyhän Hubert'in kautta sen sanon! minä en tule kotia aikaisemmin

kuin puoli yhdeksän."

-- "No, tuon pienen puolen tunnin saatat vielä tinkiä pois."

-- "Mutta kun jo annoin sanani Pyhälle Hubert'ille."

-- "Kuka tietää, kuuliko hän sen. Paitsi sitä saatat sen ylihuomenna

täyttää."

-- "No, olkoon menneeksi, minä tulen siis kotia kello kahdeksan. Jos

sattuisin pari minutia kauemmin viipymään, älköön siitä mitään

soimausta tulko. Saakeli soikoon! Kuinka paljon minun on kärsiminen

yhden köyhän rouvan tähden, jota en koskaan eläissäni ole nähnyt."

-- "No, näetkös, kuinka hyvä isä sinä olet?"

Näin pakoitettuna tyttärensä kiitosta ansaitsemaan, koetti ritari

Ankerschmidt sillä tavoin hankkia itselleen vahingonkorvausta, että hän

seuraavana aamuna lähti tuntia aikaisemmin metsästysretkelle. Mutta

Pyhä Hubert kosti Ankerschmidt'ille sen, että tämä oli sallinut tinkiä

pois osan hänelle annetusta lupauksesta, sillä aamupäivällä ei hän

saanut ammuttaviinsa enempää kuin kaksi kurppaa ja näistäkin hän

kiukuissaan ampui toisen niin mäsäksi, ettei maksanut vaivaa sitä

maasta nostaa; iltapäivällä sen sijaan kello viiden aikaan lähetti

pyhimys hänelle semmoisen raju-ilman, jota ei vielä rohkeinkaan

kalenterin-tekijä ole uskaltanut niin aikaiseksi keväällä ennustaa.

Että hän kuitenkin kastumatta pääsi kotia, siitä sai hän yksistään

kiittää niitä kotia päin kulkevia rattaita, jotka hän tiellä tapasi.

Muutoin ei hän paljon olisi pitänyt ilmalla väliä; hänen jäsenensä

eivät olleet sokerista ja olivat kyllä usein olleet suomärät.

Sade odotti kuitenkin siksi, että hän oli päässyt sisään portistaan,

jolloin se äkisti rupesi saavittain valamaan vesijoukkojansa,

ukkosenjyrinällä ja tulenleimauksilla.

Erzsike juoksi häntä vastaan huolestuneilla kasvoilla.

-- "No, sinä paha tyttö," soimasi ritari vihastuneena; "sinä olet kai

rukoillut velhoja niskoilleni. Tunnusta pois, pikku noita, että olet

rukoillut tätä rajuilmaa minua kotia ajamaan."

-- "Oi, en suinkaan", vastasi tyttö vapisten. "Sitä en suinkaan ole

rukoillut, en tosiaankaan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän on matkalla;

kuinka hänen käy tässä hirveässä myrskyssä?"

-- "Hän? Kuka 'hän'?"

-- "Voi, tuo köyhä rouva."

-- "Tuo 'eräs köyhä rouva?' Tuli ja leimaus! Tämä ei ensinkään ajattele

sitä, tuleeko hänen isänsä märäksi kuin metsähiiri, vaan että tuo

'köyhä rouva' ei pelästyksestä sairastuisi umpivaunuissa. -- Hiiden

pönkkä!"

Suuttunut metsästäjä syöksi vimmastuneena kamariinsa, johon jokainen

myöntänee hänellä olleen täyden syyn, jos ajattelee, mikä ääretön

onnettomuus se on elämässä, kun ihminen ihan samasta paikasta, josta

hän eilen ampui kuusi kurppaa, tänäpänä saa vaan kaksi ja näistäkin

toisen niin rikki ammuttuna, että siitä kohta tuli metsästäjän-hachée;

silloin vielä lisäksi raju-ilma ajaa hänet kotia ja täällä hänen oma

lapsensa ei tahdo ensinkään isänsä onnettomuutta sääliä. Niin sydämetön

on maailma metsästäjien kärsimysten suhteen! Kamarissaan käveli hän

äristen edes takaisin, perin vihastuneena onnettomuutensa välillisiin

ja välittömiin syihin: pyssyynsä, joka ei tarpeeksi hajota hauleja;

tuuleen, joka karkottaa pois otuksen; Hubert'iin, joka on noin

kostonhimoinen; sateesen, jota ei mihinkään tarvita, ja tuohon erääsen

köyhään rouvaan, jonka tatari nyt taloon tuopi. Tämä on kaunis pikku

alku!

Raju-ilmaa kesti yhä vielä, kun hän akkunasta huomasi kotia palaavat

vaununsa. "No, köyhä rouva on nyt täällä, mutta hevos parkani! Hänelle

ei ole voinut mitään pahaa tapahtua, mutta hevoseni on varmaankin tuo

kuski hylky kuolijaksi ajanut. Jos otan häntä tutkistellakseni, vastaa

hän tietysti: ei, hän on ajanut käyden aina tänne asti. Lisäksi hän nyt

ei tässä sateessa voi kävellyttää hevosia."

Ankerschmidt heittäysi vihdoin kiukuissaan pitkäkseen sohvalle ja

yritti olemaan stoalaisena: hän ei pidä milläkään väliä; maailmaa ei

kuitenkaan voi paremmaksi tehdä.

Yht'äkkiä kuulee hän, että joku hiljaan avaa ovea. Se lienee Erzsike.

Tietty, että se oli hän.

Pelon-alaisena pisti hän pienen käheräisen päänsä sisään puoleksi

avatusta ovesta ja etsi silmillään isäänsä.

-- "Oletko suuttunut?" kysyi hän lapsellisesti itkevällä äänellä.

-- "Olen!" vastasi muristen ritari.

-- "Älä ole suuttunut," sanoi lempeästi viihdyttäen tyttö, astui isänsä

luokse ja yritti kääntämään asiaa leikilliseksi hyväilyksi, tavotellen

isän kättä.

-- "Väisty pois!" huusi tuimasti Ankerschmidt, vetäen äkisti kätensä

pois, jonka jälkeen tyttö heti vaipui hänen rintaansa vastaan ja,

peittäen kasvojansa, alkoi niin katkerasti itkeä, että isä pelästyneenä

hypähti ylös: "No, mikä nyt? Minkätähden itket noin kovin? Onko kukaan

eläissään nähnyt noin ohutta poslinia, joka heti särkyy, jos vähän

kovasti huudan? Olenko minä sinua loukannut? Millä olen sinua

loukannut? No, älä itke! Enhän minä enään ole suuttunut. Vielä tuon

järjettömän lapsen sydän pakahtuu itkusta. No, sanoinhan jo, etten

enään ole suuttunut; minä en ole ollutkaan suuttunut, laskin vaan

leikkiä. Nouse nyt ylös. Istu tähän viereeni. Täytyykö olla noin

arkatunteinen? Eikö enää saa laskea leikkiäkään kanssasi? Kaikki on

hyvin, suutele minua nyt kauniisti, äläkä enään itke".

Erzsike käsitti puheen ja kääri kätensä isän kaulan ympäri, sitte

suuteli hän häntä, mutta itkusta ei käynyt niin helposti herkeäminen;

siihen tarvittiin aikaa.

Lopuksi täytyi Ankerschmidt'in tuoda esiin leikillisiä, naurua

herättäviä lauseita, saattaaksensa Erzsikeä takaisin tavalliseen

elämäänsä, ja sillä tavoin rupesi vähitellen hymy puhkeemaan esiin

viimeisten kyynel-pisarain lävitse, niinkuin taivaankaari pilvistä.

-- "No, sanoppas nyt, mitä tahdoit lausua."

-- "Hän on jo täällä. -- Hän on saapunut tänne."

-- "Tuo eräs köyhä rouva? No, kiitos kaikkivaltiaan, että hän nyt kerta

on täällä, jottei häntä enää tarvitse odottaa! Nyt ei häntä siis enää

mikään vaivaa?"

-- "Voi, paljon!" huokasi tyttö. "Köyhä rouva on kovin kipeä."

-- "Hänen täytyy siis laskea levolle. Hänelle täytyy keittää teetä; hän

on varmaan vilustunut matkalla."

-- "Ethän sinä suutu?"

-- "Mitähän enää suuttuisin?"

-- "Teethän, mitä sinulta pyydän? Ainoastaan yhtä."

-- "No niin; mitähän nyt pyydät?"

-- "Tuo köyhä rouva tahtoisi nähdä sinut, ennenkuin häntä nukkumaan

lasketaan."

-- "Onko hän utelias minuun? Hänen uteliaisuutensa on siis suurempi,

kuin hänen päänkivistyksensä; se on hyvä merkki. Minun on siis toinen

takki ylleni pukeminen, eikö niin?"

-- "Oi, ei, noinkin on hyvä; vielä parempikin."

-- "Näinkin on hyvä? Se niinmuodoin ei ole mikään turhia vaativa dami?

Minun tulee siis mennä ja toivottaa hänelle hyvää iltaa? Enkö minä

häiritse häntä?"

-- "Etpä suinkaan; tule nyt vaan sinne."

-- "No, jos se on välttämättömän tarpeellista hänen parantumiseensa,

että hän minut näkee, olkoon menneeksi."

Ankerschmidt päätti nousta sohvalta. Erzsike kääri molemmat

kätensä hänen käsivartensa ympäri ja vei hänet sillä tavoin siihen

asunnon-osaan, jossa hänen oma kamarinsa oli.

Ensimmäisessä kamarissa, Herminen entisessä asunnossa, seisoi vielä

valkoisella esiripulla varustettu vuode, siitä asti koskematta.

Tälle vuoteelle vei nyt nuorempi tytär ritari Ankerschmidt'in.

Erzsike veti valkoisen esiripun toisen puoliskon syrjään, ja siinä näki

ritari Ankerschmidt valkoisilla tyynyillä sairaana, tunnotonna, silmät

sisään vajonneina, kasvot vahankeltaisina, huulet tulisesti hengittäen,

tuon "erään köyhän rouvan" -- oman rakkaan tyttärensä -- onnettoman

Herminen...

... -- "Kuski! valjasta vaunut uudestaan ja riennä takaisin kaupunkiin

lääkäriä noutamaan!"

Näin kaikui Ankerschmidt'in ääni porstuan portailta.

-- "Noilla väsyneillä hevosilla?"

-- "Niin. Noilla väsyneillä hevosilla!"

-- "Tässä raju-ilmassa?"

-- "Niin. Tässä raju-ilmassa!"

Ankerschmidt'in talossa ovat yöt sangen pitkät tämän päivän perästä.

Talossa on sairas; semmoinen sairas, joka ei nuku öisin.

Ritari Ankerschmidt ja hänen nuorempi tyttärensä istuvat vuorotellen

sairaan vuoteen vieressä, välisti myöskin yhdessä, likistäen toinen

toisensa kättä, ja valvovat hänen tähtensä.

Sairas näkee aina unta siitä, että hän nyt on morsian. Hän puhuu

kuiskaillen salaisesta ihastuksestansa, armaastansa, jota hän rakastaa,

jota hän jumaloitsee. Hän kertoo, kummoinen hänen morsiuspukunsa on

oleva, kummoinen seppele: myrtistä ja valkoisista ruusuista. Hän puhuu

häävieraista, jotka saattavat häntä alttarille ja siellä seisovat hänen

ympärillänsä; pappi kysyy kauniisti: rakastatko häntä? rakastan. Hän

kertoo, kuinka kaunis ylkämiehen pieni talo on, johon hän viepi

morsiamensa; sen ympärillä on vähäinen puutarha, pihalla kyyhkysiä,

akkunassa talvi-vehreää, sisällä laulavat iloiset palkolliset. Ja

lopuksi palaa hän aina takaisin häneen itseen, joka on niin uljas, niin

rakastettava, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin sankari,

milloin vainottu. Mutta hän on kaikkialla lemmikkinsä kanssa, tuntee

hänen tunteitansa, elää hänen elämäänsä. Tämä ei saata mennä mihinkään,

jossa hän ei näkisi häntä, tämä ei voi ilmestyä niin, ettei hän häntä

syleilisi; vasta kun he ovat yhdessä, poistuu tyhjyys maailmasta.

Ja tätä kestää yöstä yöhön.

Unentietäjät arvelevat, että se tyttö, joka unissaan on nähnyt itsensä

kuolleena ruumiinarkussa, ennen pitkää tulee morsiameksi; mutta se,

joka uneksii olevansa morsiamena, mitä he siitä sanovat?

Ja kun hän sitte heräsi, kuinka hän kauhistuu siitä, mistä on nähnyt

unta; kuinka hän haaveksivalla hirmulla kertoo sisarellensa, mitä

hirveitä unia hänellä on ollut! Taas oli hän nähnyt hänet, rakastanut

häntä!

Hän rakastaa unessaan sitä, jota hän hereillä ollessaan vihaa; hänen

sielunsa käypi hänen perässään, etsii häntä, on onnellinen sen kautta,

jota hän valveilla kauhistuu, jota hän pelkää ajattelemasta.

Yksi ajatus häntä erittäin vaivaa. Kun hän jo tuon ihmisen

kiusaamisesta oli ruumiillisesti ja hengellisesti sortunut, näytti tämä

hänelle lakikirjan, jossa oli monta pykälää, ja osotti sormellaan yhtä

niistä: "Katso, jos sinä jättäisit minut ja palaisit takaisin isäsi

luokse, pakoitan minä tämän lain voimalla sinua tulemaan takaisin

herrasi kynnykselle. Sillä jos minä en tahdo sitä, et sinä ikinä voi

minua jättää; jos minä sanon tuomarille, että rakastan sinua, antaa hän

sinut takaisin valtaani, sillä siinä ei ole kyllä, että sinä sanot:

minä vihaan häntä!"

Tämä uhkaus vainoo häntä koko päivän, niin kauan kuin hän on hereillä:

tästä puhui hän sata kertaa isällensä, sisarellensa, eikä usko heitä,

kun he vakuuttavat, ettei semmoista lakia ole missään maailmassa: oi,

hän näki sen, luki sen! ei ole mahdollista siitä päästä.

Ja kun hänen sitte taas täytyy mennä maata, kuinka hän pelkää noita

tarjontelevia unen-näköjä!

-- "Herätä minä usein", pyytää hän sisartansa, "älä anna minun

raskaasti nukkua; kun näet, että olen levoton, puhuttele minua, siitä

minä toinnun; jos puhun unissani, pudista minua, älä salli minun nähdä

unta. Voi se on kauheata, kun aina täytyy nähdä unta!"

Lääkäri, joka usein tuli tänne kaupungista, sanoi, että yhä enenevä

hermotauti oli hänet vallannut, jota vaan suotuisa mieli-alan vaihtelu

voisi poistaa.

Parasta olisi, jos hän laillisesti tulisi miehestään eroitetuksi ja

sitte etsisi huvitusta maailmassa.

Ankerschmidt'illakin oli sama mieli, ja hän päätti neuvotella tohtori

Grisák'in kanssa laillisesta avioliiton erosta.

Eräänä erinomaisen kauniina kevätpäivänä oli Hermine jo niin paljon

toipunut, että hänen sallittiin tunniksi mennä alas puutarhaan ja

Erzsiken taluttamana kävellä vihannalla nurmella.

-- "Tämä päivänpaiste, tämä viheriä ruoho parantaisi minut", sanoi

Hermine, sisarensa olkapäätä vastaan nojaten, "jos ei vaan tuota yhtä

ajatustani olisi."

-- "Kyllä se katoo."

-- "Tuskin se katoo, ja kun se tulee minuun, silloin kellastuu

mielestäni ruoho ja minun on vilu auringon paisteessa."

-- "Katsos, kuinka orvonkukat aukenevat", lausui Erzsike, sisarensa

aatteille toista suuntaa antaaksensa, kumartui ruohikkoon, poimi siitä

muutamia noita kevään siivoja lapsukaisia ja tarjosi niitä Herminelle.

"Kuinka suloinen lemu niillä on!"

Hermine haisteli tarjotuita orvonkukkia ja heitti ne inholla pois

luotansa.

-- "Hyi! Ne haisevat aivan semmoiselta, kuin nuot sikarit, joita hän

poltti."

Erzsike hämmästyi tästä suuresti. Näitä armaita orvonkukkasia ei kukaan

vielä ollut tuolla tavoin loukannut. Hän ei uskaltanut enää poimia

niitä.

Hän istui Herminen kanssa jollekulle puutarhan-penkille. Hermine jatkoi

ahdistustaan:

-- "Olisi kuitenkin parempi, jos en tulisi terveeksi. Nyt kun olen

sairaana, ei kukaan säälistä soimaa minua; mutta jos minua ei mikään

vaivaisi, juohtuisi isäni mieleen, mitä olen häntä vastaan rikkonut."

-- "Hän on sen sinulle jo aikaa sitten anteeksi antanut."

-- "Minä tiedän, että sinä et saanut lepoa ennen, kuin hän oli sanonut

sinulle, ettei hän enään ole suuttunut minuun; mutta hän ei ole

saattanut sitä unhottaa, yhtä vähän kuin minä koskaan olen saattanut

sitä itselleni anteeksi antaa."

-- "Katsos, tuolla hän juuri tulee luoksemme; sinä näet, kuinka hän

nytkin hymyilee sinulle."

Ankerschmidt tulikin silloin heitä kohti, eräästä käytävän käänteestä.

-- "Minä en näe, että hän hymyilisi; minä näen, että hän on suuttunut."

-- "Sentähden näet niin, että aurinko paistaa häntä silmiin."

Mutta Hermine oli tällä kertaa oikeassa; Ankerschmidt'in katsanto oli

todellakin sangen synkkä.

Erzsikekin huomasi sen, mutta hän ei tahtonut sitä.

-- "Tule tänne vaan, isä", huusi hän heleällä, iloisella

leikillisyydellä; "me kinailemme tässä Herminen kanssa; hän väittää,

että sinä olet suuttunut, minä taas, että sinä hymyilet."

-- "Vai niin? Tietysti minä hymyilen", sanoi Ankerschmidt, heidän

luoksensa astuen, ja oli hyvällä mielellä olevinansa.

-- "Mutta hän alkoi nyt vasta", kuiskasi Hermine Erzsiken korvaan. Hän

ei ollut vielä uskaltanut suoraan puhutella isäänsä, siitä asti kuin

oli kotia tullut.

Ankerschmidt kuuli tämän kuiskauksen ja kiiruhti häntä rauhoittamaan.

-- "Niin, minä olin vähän huonolla mielellä, sillä sain juuri tiedon

eräästä oikeudenasiasta, jonka tähden minun täytyy lähteä Pest'iin, ja

minua pahoitti, kun minun on teidät tänne jättäminen."

-- "Näetkös, että minä olin oikeassa", kuiskasi Hermine. "Ruohokin on

keltaista, kun sitä katselen."

-- "Älä sure, tyttäreni; sill'aikaa kuin minä olen Pest'issä, pyydän

lääkäriä jäämään tänne."

Hermine sanoi taas kuiskaten Erzsikelle:

-- "Pyydä kauniisti isäämme, ettei hän lähetä lääkäriä tänne. Minä olen

mielelläni sairaana."

-- "Minkätähden, lapseni?" kysyi huolestuneena Ankerschmidt ja silitti

Herminen otsaa. "Minkätähden sen sanot?"

Hermine lähetti taas vastauksen vaan sisarellensa.

-- "Sentähden, että niin kauan kuin olen sairaana, isäni ei ole

vihastunut minuun."

-- "Oi, rakas lapseni", sanoi Ankerschmidt, syleillen kadonnutta

lastansa, "mitä sinua isäsi viha kauhistuttaa? Isän viha on mesi ja

balsami sallimuksen vihaan verrattuna, ja sinä olet pikemmin kokenut

jälkimmäistä kuin edellistä."

Hermine katsoi liikutettuna isänsä silmiin ja tarttui molemmin käsin

hänen käteensä.

-- "Totta, totta", hengähteli hän hiljaa ja painoi sitte päänsä alas;

-- "ja kuinka myöhään me sen opimme!"

-- "Mutta, lapsukaiseni, minun täytyy kohta matkalle lähteä, sillä tämä

asia on sangen tärkeä."

-- "Oi, isä kulta!" lausui siihen Erzsike; "mihinkä sinä näin illan

suussa lähtisit? Me emme laske sinua."

-- "Tulimmaista, tekö ette tottelisi minua! Huomenna aamulla minun

täytyy olla Pest'issä, maksakoon mitä tahansa."

-- "Yöllä on matka paha."

-- "Ei suinkaan paha. Entäs posti? Se kulkee koko yön. Tämä ei ole

ensimmäinen matkani yöllä."

-- "Mutta minkätähden riennät noin?"

-- "Minkätähden, minkätähden? Mitä sinä sitä ymmärtäisit, jospa sen

tietäisitkin? Latinaksi sanotaan: 'periculum in mora.' Katsos,

vaunutkin ajavat jo esiin. Menkää nyt kamariinne. Pidä vaaria

Herminestä, ettei hän mene ulos, jos ilma on ruma."

-- "Mutta sinun matkavaatteesi ja muut?"

-- "Ei tarvita mitään, kaikki on jo säälitty", kiiruhti Ankerschmidt

puhetta pikaisesti päättämään, ja suudeltuaan molempia tyttäriänsä,

hyppäsi hän avattuihin vaunuihin, joitten eteen neljä varsaa oli

valjastettu, sekä lähti suurella kiiruulla pois.

Hermine seisoi porstuan portailla eikä liikahtanut paikaltaan, niin

kauan kuin vielä saattoi kaukaa nähdä sitä pölypilveä, jota poistuvat

vaunut perästänsä tuoksuttivat.

* * * * *

Ankerschmidt riensi niin pölyisenä, kuin hän oli vaunuista noussut,

ylös tohtori Grisák'in luokse.

-- "Oletteko saanut kirjeeni?" kysyi lakitieteen tohtori.

-- "Se toi minut tänne."

-- "Ymmärsikö teidän kunnianne sen sisällystä?"

-- "Täydellisesti. Tuo ihminen tahtoo siis käydä oikeutta,

pakoittaaksensa pois lähtenyttä puolisoansa kotia palamaan."

-- "Yhteiskunnallinen oikeudenkäynti-järjestys, Itävallan lakikirja..."

-- "Minä en kysynyt, mitä ne sisältävät. Mitä tarkoittaa tämä ihminen

sillä?"

-- "Saanko puhua suoraan?"

-- "Sitä hartaasti pyydän."

-- "Minä tunnustan siis suoraan, etten minä tässä yrityksessä näe

muuta, kuin että herra Straff tahtoo kiristää rahaa teidän

kunnialtanne."

-- "Minua ilahuttaa suuresti, että teillä on se ajatus."

-- "Straff on komissi-frateri (heittiö); sitä ei ole kieltämistä.

Teidän kunnianne on sangen kelpo mies. Straff on yhtä vakuutettu

edellisestä kuin jälkimmäisestä, ja siihen perustaa hän koko laskunsa.

Teidän kunnianne kädessä ei ole mitään semmoista todistusta, joka lain

edessä saattaisi olla perusteena siihen, että vaimo pääsisi erilleen

miehestään. Ilman semmoista -- muistakaa, kuinka kovin siveelliset

hallituksemme mielipiteet ovat -- ei vaimo saa elää miehestään

erinänsä. Avion-eron asioissa pitää molempien riitapuolten

tuomio-istuimen edessä tunnustaa leppymätöntä vihaansa. Niin kauan kuin

herra Straff sanoo, että hän rakastaa puolisoansa, emme voi hänen

mitään."

-- "Meidän täytyy niinmuodoin ostaa häneltä tuo sana, että hän 'vihaa'

vaimoansa."

-- "Täytyy -- niin on tapa."

-- "Varsin hyvä, mikä lienee hinta?"

-- "Sitä en vielä ennakolta tiedä sanoa; mutta minä luulen, että meidän

täytyy määrätä kymmenen-tuhatta florinia sovinnoksi."

-- "Annetaan. Pankaa, herra tohtori, asia kohta toimeen. Niin pian kuin

avion-eron juttu päätetään meidän eduksemme, saatte te minulta

vaivanpalkkioksi niinikään kymmenen-tuhatta florinia, Ja nyt, antakaa

minulle paperia ja kynä, jotta saisin kirjoittaa osoituksen Wien'in

pankkiirilleni ja sitoumuskirjan teille. Tehkää hyvin, dikteratkaa,

kuinka minun tulee se kirjoittaa!"