Aladár ajatteli pois mennessään: "tuo on ikävä ihminen, sillä hän
tietää salaisuuteni, tänne en minä enää tule." Ankerschmidt taas
ajatteli itsekseen: "hänen oli täällä ikävä olla, hän ei enää tule
tänne."
Oli kuitenkin hyvä, että tämä yhtymys tapahtui, sillä Aladár pääsi sen
kautta suuresta vaarasta, niinkuin seuraavasta nähdään.
Aladár lähti toisena päivänä Pest'iin ja koska yhdessä päivässä ei ole
kahta aamupuolta, odotti hän seuraavan päivän vastaanotto-hetkeä,
jolloin hän meni Corinnan luokse.
Aladár'in ilmestyminen koski suuresti kauniin lesken hermoihin.
-- "Ah! Tekö se olette? Suokaa anteeksi, mutta sydäntäni rupesi
yht'äkkiä kovasti tykyttämään."
Aladár'in täytyi rientää hänen avuksensa ja viedä hänet nojatuoliin.
Nainen oli tainnoksiin joutumaisillaan.
-- "Tämä odottamaton tulo! Ah, minä olen niin heikkohermoinen. Kaikki
vaikuttaa minuun niin."
Aladár pyysi kauniisti, että hän soisi itselleen aikaa tointumiseen;
jos on hajusuolaa talossa, käyttäköön sitä voimistuaksensa.
-- "Ah, te ette voi mieleenne kuvailla, kuinka hermoni ovat
heikontuneet siitä asti, kuin teidät viimeiseksi näin."
-- "Te olette sangen paljon tuskaillut minun tähteni."
-- "Oi, sangen paljon", huokasi nainen, ivaa käsittämättä. "Uskokaa,
Aladár, että joka kerta, kuin istuin kirjettä teille kirjoittamaan,
tuli minuun aina semmoinen sydämen-ahdistus, etten voinut sitä päättää.
Kun minun täytyi ajatella, mimmoiseen tilaan te olitte joutunut, ah!"
-- Tässä rouva tiesi sangen sydämellisesti värisyttää itseään, joka
erittäin kaunisti häntä. Rachel ei olisi sitä paremmin tehnyt.
-- "Minun ei ollut niin paha olla, kuin luulette: katsokaapas, en ole
siitä edes harmaantunut."
-- "Ah, mutta mitä kaikkia teidän täytyi kaivata! Kun sitä ajattelen,
taas tuo sydämen-tykytys."
-- "Ei mitään kaipausta. Joka toinen päivä yksi sotamiehen-leipä. Eikö
siinä kylläksi yhdelle ihmiselle?"
-- "Ah! minä pyydän, älkää laskeko leikkiä. Tämä ei ole kaunista
leikkiä." Nainen näytti olevan kahden vaiheella, nauraisiko vai
itkisikö hän.
-- "Minä en suinkaan leikkiä laske. Se oli varsin hyvä, että minua
siihen totutettiin, sillä sitä voin nyt kumminkin hyödykseni käyttää."
-- "Mitenkä? Mutta älkää laskeko leikkiä, sitä pyydän. Se kiihdyttää
minua kovasti."
-- "Minä en laske leikkiä. Puhun aivan vakavasti, kun minun taas on
elämääni uudesta ulottaminen, minä aluksi ainakaan tuskin saatan luvata
itselleni muuta kuin paljaan leivän. Maatilojani en saanut takaisin."
-- "Mutta ehkä..."
-- "Ei ole mitään 'ehkä', sillä minä en niitä pyydä, eikä niitä minulle
suinkaan lähetetä."
-- "Mutta minkätähden ette pyydä niitä?"
-- "Sentähden, että tulen toimeen ilman niitä. Minulla on jo virka,
josta elän."
-- "Missä? Mimmoinen?"
-- "Ei juuri rautatien konduktörin; mutta ei paljon enemmänkään: pieni
insinörin-virka Tiszan järjestämisessä."
-- "Mutta sehän on kovin vaivaloinen."
-- "Onpa kyllä. Minun täytyy enimmäksi osaksi asua kalastajain majoissa
ja lauta-vajoissa."
-- "Mutta miksi ette jää enonne luokse?"
-- "Siksi, että ihminen mielellänsä on oma herransa. Minun täytyy
myöskin ajatella sitä, että joskus menen naimisiin, ja vaimoni saatan
kuitenkin ennemmin viedä lauta-vajaan Tiszan sululle, kuin enoni
taloon."
Jos Corinnalla olisi ollut sydän, ei hänen näihin sanoihin olisi
tarvinnut lausua, että hänen sydäntänsä kauheasti tykyttää, vaan:
"ystäväni, mitä on minun, se on sinunkin; ja minä itse olen sinun
kaupanpäälliseksi, jää tänne, älä mene edemmäksi; me voimme elää
onnellisina." Mutta tietysti on paljon edullisempi vetää esiin
sydämen-tykytystä ja hermon-heikkoutta.
Corinna odotti, että Aladár nyt heti ottaisi puhuaksensa heidän
vanhasta välistänsä, joka sen lisäksi vielä oli kontrahdillakin
vahvistettu, ja piti itseään semmoista tapausta varten valmiina
äkillisellä pyörtymyksellä tekemään loppua kosimis-ryntäyksestä.
Aladár ei kuitenkaan ottanut tätä asiaa esiin.
Hän kysyi Corinnalta, käykö hän teaterissa, mitä uusia operoita on
annettu, kuinka ne häntä miellyttävät, mitä uusia nimiä hänen
lempi-papukaijansa siitä saakka on oppinut, onko hänen ollut tapa
ratsastaa, vieläkö tähtipää ratsuhevonen on jälellä, ja muita sellaisia
joutavia.
Kun sitte Corinna jo alkoi suuresti valittaa sydämen-tykytystä, nousi
Aladár äkisti ylös; hän neuvoi sydämellisesti morsiantaan pitämään
vaaria siitä, ettei hänen hermotautinsa pääsisi pahaan valtaan,
jonkatähden hänen mitä pikemmin tarvitsi matkustaa Emsiin tahi
Ostende'en. Ja tämän sanottuansa suuteli hän kauniisti hänen kättänsä
ja meni pois.
Tämä oli viimeinen kädensuudelma, jonka Corinna sai Aladár'ilta.
Aladár saattoi nyt olla varma siitä, että tämä rakkaus, "qua" rakkaus,
jo todellakin on loppunut, ja niinmuodoin on hyvä sitä kontrahtinakin
"in optima forma" hävittää.
Hän tiesi jo, että tohtori Grisák oli Corinnan asianajaja; hän meni
siis suoraan hänen luoksensa.
Tohtori Grisák otti tulijaa suurella kohteliaisuudella vastaan,
niinkuin on tapa vastaan-ottaa sitä, jota pelkää ja jota ei rakasta.
-- "Ainoastaan hetkeksi pyydän saada teitä vaivata, hyvä herra", sanoi
Aladár lainoppineelle; "minulla on eräs kontrahti Garanvölgyin
leskirouvan kanssa, joka on teidän klienttinne."
-- "Minä tiedän; minä tunnen sen kontrahdin."
-- "Sitä parempi. Minun ei siis tarvitse asiaa laveammin esittää. Minä
en tätä nykyä ole siinä tilassa, että voisin naiselle, joka tulisi
puolisokseni, tarjota uhkeita oloja."
"Ah, tämä tulee vinculum'in tähden", ajatteli itsekseen tohtori Grisák.
-- "Oletteko puhunut rouvan kanssa?"
-- "Minä tapasin hänet ja huomasin, ettei hänenkään haluta tätä liittoa
jatkaa."
-- "Ja te?"
-- "Minä en sitä millään tapaa pahakseni pane. Minussa on hyvin vähän
runoilijaa; avioliiton-asioissa olen sangen suvaitsevainen. Hänellä on
täysi oikeus purkaa liitto."
-- "Mutta kontrahdit?"
-- "Juuri niitten tähden tulin teidän luoksenne, sillä heikkohermoisen
naisen kanssa ei sovi asiaa päättää. -- Nämät kontrahdit täytyy meidän
mitättömiksi tehdä."
-- "Ja mitkä ovat teidän ehtonne?"
-- "Minun? -- No, aivan yksinkertaisesti: että rouva Garanvölgyi
antakoon takaisin minun kirjani ja minä annan takaisin hänen."
-- "Ja te ette tahdo tuoda esiin mitään vaatimuksia niistä oikeuksista,
joita tämä kontrahti teille antaa?"
-- "Enhän minä pakoittane ketään naista itselleni väkisin puolisoksi
rupeemaan?"
-- "Mutta omaisuuteen katsoen?"
-- "Ah! Ettäkö ottaisin omaisuuden ilman morsianta? Ei, hyvä herra, se
ei ole minun virkani."
-- "Hyvä herra!" lausui tohtori Grisák, nousten tuoliltaan ja kumartaen
Aladár'ia, "te olette todellakin jalo ihminen."
Aladár kohautti olkapäitään.
-- "Senkö tähden, etten varasta, etten rosvoa?"
-- "Sillä tavoin saatamme sangen pian asiasta sopia. Puheen-alainen
kontrahti on minun hallussani. Onko teillä oma kappaleenne muassanne?"
-- "Tässä sekin on."
-- "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa siihen, ettette edusta itsellenne
minkäänlaisia tähän kontrahtiin perustuvia oikeuden-vaatimuksia."
-- "Minä en suinkaan kirjoita mitään, mutta jos sallitte, poltan minä
kappaleeni tässä kaminissa; tehkää tekin samoin minun kontrahtini ja
siten menkööt molemmat tuhaksi."
-- "Mutta minkätähden ette tahdo tähän kirjoittaa?"
-- "Sentähden, etten tahdo antaa rouva Garanvölgyille todistusta siitä,
että olen häntä, viimeisen yhtymyksemme jälkeen, hetkeäkään ajatellut.
Jos ei tämä teitä miellytä, jätän asian advokatilleni ja te saatte
sitte yhdessä sen päättää."
Tohtori Grisák ei saattanut tätä tilaisuutta kynsistään päästää ja
pyysi Aladár'ia taas istumaan, suostuen siihen, että kontrahdit
yksinkertaisesti vaihdettaisiin, ja hän heittäisi omansa kaminiin.
Sittekuin tohtori oli pannut luotettavaan paikkaan talteen Aladár'in
antaman kontrahdin, astui hän ystävällisesti hymyillen tämän eteen ja
kuiskasi hänelle salaperäisellä silmän-räpytyksellä:
-- "Hyvä herra! Te olette tänään ollut varsin aulis ja jalomielinen
semmoisessa asiassa, jossa laki oli vihollisenne auttamattomasti
käteenne antanut. Tämä teko ei jää palkitsematta. Pankaa muistoonne,
että tohtori Grisák, se silmälaseilla varustettu tohtori Grisák, jota
teidän enonne herra Garanvölgyi oli lypsintuolilla istuttanut, kaikkein
ensimmäiseksi sanoi teille, että te ehkä varemmin kuin luulette taas
tulette yhtä rikkaaksi kuin ennenkin; ja te ette ole katuva, että
jalomielisesti annoitte kädestänne pois, mitä oli toisen omaa."
Aladár nauroi aika lailla tätä puhetta, josta vaan se tarttui hänen
huomioonsa, että oliko vanhus todellakin pannut herra tohtorin
lypsintuolille istumaan?
-- "Siihen, hyvä herra, ja hän tahtoi, että minä istuttaisin rokkoa
hänen lampaisinsa, koska olen tohtori, Mutta siitä minä en ole häneen
suuttunut, en millään muotoa."
Ja todistaaksensa, ettei hän ensinkään ollut suuttunut, saattoi hän
ulos portaille asti Aladár'ia, joka ei vielä sielläkään saanut
tukahutetuksi iloisuuttansa siitä, että tohtoria oli asetettu
lypsintuolille istumaan. Kaikki muut, mitä tämä oli lausunut, oli hän
jo aikaa sitten unhottanut.