'Älä tiedä ken.'"
Tämän kirjeen pani hän sitte kuverttiin, ja jottei sinetistä voisi
päästä tekijän jälille, painoi hän erään kamean lakkaan. Sitte piirusti
hän päällyställe niinikään painokirjaimilla Aladár'in nimen ja asunnon,
ja antoi kirjeen palvelijallensa, jotta tämä veisi sen postiin ja
vakuuttaisi sen.
Tuskin kaksi viikkoa ennen sitä oli postissa pantu voimaan se omituinen
säännös, että jos ken tahtoo jättää kirjeen postiin vakuutettavaksi,
lähettäjä on velvollinen kirjoittamaan nimensä kirjeen takasivulle
sinetin viereen, oikealle puolelle poikinpäin; jos joku sen laiminlöi,
heitti tuo "grimmiger Schalterlöwe" kirjeen takaisin, parjasi kovin sen
lisäksi ja ajoi kirjeentuojan kotia, jotta siellä kirjoitettaisiin,
mitä oli laiminlyöty. Sillä valtion täytyy tietää, kuka lähettää
kirjeitä sen oman postiviraston kautta, ja valtio tietysti ei voi
otaksua, että löytyisi pahanelkisiä kirjeen-lähettäjiä, jotka oman
nimensä sijasta kirjoittaisivat Cornelius Nepos'en tahi Bar Cochba'n;
eihän siihen tarvitse vannoa.
Posti-leijona iskee kiinni kirjeesen, joka heitettiin hänen häkkiinsä,
punnitsee sitä, tutkii, onko postimerkki oikeaan paikkaan kiinnitetty,
toinen oikealle kuvertin yläpuolelle, toinen vasemmalle, ja vastaavatko
merkit kirjeen painoa ja matkan pituutta; yht'äkkiä ärjähtää hän
tuojalle:
-- "Miks'ei tähän ole nimeä kirjoitettu?"
-- "Onhan siinä nimi", vastasi toinen viattomasti.
-- "Mutta toinen nimi?"
-- "Suokaa anteeksi, yhdellehän ihmiselle se vaan menee."
-- "Kuinka? Sinä pöllö! Lähettäjän nimi, joka kirjeen lähettää. Se on
tähän kirjoitettava. Mars takaisin! Kirje on takaisin vietävä ja nimi
siihen kirjoitettava."
Tuo kelpo palvelija teki niin kauan estelmyksiä, armollinen herra
älköön lähettäkö häntä takaisin kirjeen kanssa, he asuvat niin etäällä,
täytyy juosta monet portaat, kirjoittakoon herra ennemmin itse, onhan
hänellä tuolla kynä kädessä, siitä ei ole paljon vaivaa; kunnes leijona
kirjehäkissä antoi kivikovan sydämensä pehmetä ja otti raivoissaan
kirjeen.
-- "No, mikä sen nimi on?"
-- "Hänen armonsa..."
-- "Mitä? Rupeisinko minä sinulle vielä tituleitakin kirjoittamaan? --
Hänen nimensä?"
-- "Corinna Garanvölgyi."
-- "Khorin Aron Löwi?"
-- "Ei. Hän ei ole mikään juutalainen. Rouva."
-- "Piru sinut periköön! Kyllä minä sinun tavaan. Tuossa kynä, kirjoita
itse!"
Palvelija otti nyt kynän kouraansa ja riipusti niin kauniisti
varpuisen-pään kokoisilla kirjaimilla emäntänsä nimen tuon "anonymin"
kirjeen takasivulle, ettei siitä jäänyt ainoatakaan kirjainta pois;
sitten otettiin se vastaan postiin ja annettiinpa siitä lisäksi
kuittikin.
Nyt sopii jo Corinnan olla varma siitä, että hänen anonymi kirjeensä
epäilemättä menee määräpaikkaansa ja että se, jonka käteen se tulee,
taatusti saapi ennen tietää, kuka kirjeen on lähettänyt, kuin mitä
siinä sisässä on kirjoitettuna.
Kampós herra sai ihan samana päivänä herra Bräuhäusel'in suusta tietää,
että koko tutkinto-asia armosta oli siksensä jätetty ja että hän sen
vuoksi saattaa ilman ankaria seurauksia kotiinsa mennä. Jos hänellä on
jotakin muistuttamista, ilmoittakoon sen protokollaan pantavaksi.
Kampós herra kiitti protokollasta, mutta hänen ei ole sitä tarvis; hän
rientää mieluisammin jo kotia.
Hän ei kauan matkaansa viivyttänytkään, vaan meni viikko-markkinoille,
jossa hän heti tapasi erään omasta kylästään kotoisin olevan miehen;
tämän kanssa sopi hän asiasta, ja kun mies oli hanhensa myynyt,
lähtivät he kohta matkalle.
Komitatin pääkaupungissa seisahtui hän pikimmältään postin eteen,
kysyäksensä, eikö herralle olisi kirjettä. Siellä olikin yksi; sen hän
siis otti mukaansa ja vei kotia.
Vanha Garanvölgyi istui kamininsa edessä, Tacitusta lukien, kun Kampós
herra palasi exilium'istaan.
Tuo kunnon herra tuli suurella melulla, niinkuin
semmoisen isänmaan-martyrin sopii, joka on neljä viikkoa asunut
"Untersuchungshaft'issa", maannut lavitsalla ja syönyt vankiruokaa.
Tämä oiva, isänmaallinen kansalainen tiesikin yhdessä henkäyksessä
kertoa herra Garanvölgyille enemmän anekdoteja ja tapahtuneita asioita
neliviikkoisen vankeutensa ajalta, kuin mitä Aladár elämänsä loppuun
asti voi kahdeksan-vuotisista kärsimyksistään ladella.
Mutta vanha herra iloitsi kuitenkin suuresti, että taas sai nähdä
uskollisen ja rakkaan huoneenhaltiansa. Hän oli jo oikein ikävissään,
kun ei niin pitkään aikaan ollut kuullut tuon jalon, perinpohjaisen
patriotan kehupuheita.
Kuinka onnellinen tämä nyt on, kun on ollut neljä viikkoa vankeudessa
ja siitä saa loppumatta puhua! Kuinka helppo on ihmiselle "pientä iloa"
hankkia!
-- "Mutta olinhan sen unhottaa. Minä toin yhden kirjeenkin postista.
Hänen armoltansa Corinnalta."
-- "Kuinka tiedätte, että se on häneltä?"
-- "Se on kirjoitettu kuvertin ulkopuolelle. Nyt on semmoinen uusi
järjestys voimassa."
-- "Kaunis järjestys. Näyttäkää se siis."
Kirjeen nähdessään pudisti vanha herra päätään.
-- "Tämähän on Aladár'ille."
-- "Sallikaa minun nähdä. Todellakin! Tämä on varmaankin erhetys.
Aladár pyörii rouvan päässä ja hänen kätensä juoksee sen mukaan. Mutta
epäilemättä on kirje teidän kunniallenne aiottu. Muuten hän ei olisi
lähettänyt sitä tänne kylään, vaan suoraan Kufstein'iin."
-- "Ehkä hän sen vuoksi lähetti sen tänne, jotta minä toimittaisin
kirjeen Aladár'ille."
-- "Eipä suinkaan. Selvää, että kirje on teille. Onhan tähän
kirjoitettu: 'täydellä kunnioituksella.' Jos se olisi Aladár herralle,
silloin siinä seisoisi vaan: 'rakkaudella.' Eikö totta? Sen lisäksi on
tähän vielä isoilla kirjaimilla piirretty 'joutuin' kolmella
huutomerkillä. No, Aladár herran kirjeen päälle ei kenenkään tarvitse
kirjoittaa 'joutuin', sillä sen tähden he eivät suinkaan sen enemmän
kiirettä pidä. Teidän kunniallenne se on."
Tämä viimeinen muistutus saattoi herra Garanvölgyinkin siihen luuloon,
että nuorella rouvalla oli joku kiireinen asia hänen kanssansa
päätettävänä, ja että tämä sentähden huomaamatta oli vaihtanut hänen ja
Aladár'in ristinimet toisiinsa. Katsokaamme siis, mitä hän kirjoittaa.
Mitä kauemmin Garanvölgyi luki kirjettä, sitä enemmän hämmästyi hän
siitä; milloin katsoi hän kuverttia, milloin taas alkoi kirjettä
uudestaan lukea; mutta hän ei voinut siitä selville päästä.
"Yhdestä vankeudesta toiseen." -- Mitä hän sillä tarkoittaa? "Luopukoon
morsiamestansa." Siitä hän sievästi voipi luopua, koska hänellä vielä
on kymmenen vuotta aikaa odottaa. "Toiset kahleet toisten sijaan?"
Sitte tuo anonymi allekirjoitus; ja ulkopuolella lähettäjän nimi.
Sangen hullunkurista.
Lopulta kohautti vanha herra olkapäitään; joku on ehkä tahtonut laskea
sopimatonta leikkiä; kun vaan tietäisi, mikä sukkeluus siinä on.
Tämän mietteen johdosta heitti hän kirjeen kaminin vieressä seisovaan
paperikoriin; sillä on hyvä aamulla valkeaa sytyttää.
-- "Ja nyt, Kampós ystäväni, kertokaa enemmän mitä herra Bräuhäusel
sanoi. Eivätkö he anna lipastani takaisin? Jospa hän lähettäisi edes
muotokuvan kotia: sen sijaan sopisi hänen panna peili, jonka edessä
saattaisi partaansa ajaa."
-- "Minäkin sitä pyysin, mutta hän sanoi, ettei sitä voi antaa;
'Belegit' ovat Wien'iin lähetetyt."
-- "Mitä minä kuulen! Ehkä vielä Lontoon taidenäyttelyyn?"
-- "Suokaa anteeksi. Nuot lienevät siellä kovin tarpeesen. Seurauksen
saapi vasta myöhemmin nähdä."
-- "Ehkä he antavat ne ulos painosta -- naurettavana lukemisena 'für
die reifere Jugend?'"
Áladár'in vinttikoira makasi sill'aikaa karhuntaljalla herra
Garanvölgyin jalkojen juuressa ja kuulteli, pitäen somaa päätänsä
komeasti ristiin lasketuilla etukäpälillään, englantilaisen flegmalla
tuota hänen mielestään tyhjänveroista puhetta.
Samalla ajettiin kolisten pihaan.
Vinttikoira kohotti äkisti solakkaa kaulaansa ja rupesi kysymysmerkin
muotoista häntäänsä hiljaa heiluttamaan.
-- "Joku tuttava tulee. Cziczke vainuu sen edeltäpäin", huomautti
Kampós Garanvölgyiä tästä kohtauksesta.
-- "Cziczken on aika pitkä täällä sisällä, ja hän luulee jahtimiehen
tulevan häntä kesannolle viemään."
Cziczke kavahti kuitenkin ylös paikaltaan, ravisteli piikkistä
kaulavyötänsä, kohotti päätään, piti toista korvaansa pystyssä ja alkoi
ulista sillä vinkuvalla, kiihkeällä äänellä, jolla sensieluisten
eläinten, joille luonto on suonut tunto-aistin, mutta ei puhe-kykyä, on
tapa ilmoittaa, että he tietävät, mitä kukaan muu ei vielä tiedä.
Minutin kuluttua kiljaisi koira ja hyppäsi herra Garanvölgyin luokse,
koskien hiljaa hänen kylkeensä molemmilla etukäpälillään; sitte
poukahti hän Kampós herran kaulaan ja nuoli hänen poskiansa; kohta sen
jälkeen syöksi hän ovelle ja alkoi kynsiä sitä käpälällään, ja
kääntäessään päätään takaisin herroja päin, näytti hän ponnistavan
koiranposkiaan, osottaaksensa naurua.
-- "Kenestä iloitset noin suuresti, palvelijani?" sanoi Garanvölgyi
surullisesti. "Kuka tuntuu sinusta noin hyvältä ihmiseltä?"
Sill'aikaa kuului askelten ääni porstuasta ja nyt rupesi Cziczke täyttä
kurkkua haukkumaan. Turhaan koetti Kampós sitä hillitä; Cziczke laski
vaan sitä kovempaa.
Sen jälkeen aukesi ovi ja vieras astui sisään.
Se oli -- Aladár Garanvölgyi.
Ei niinkuin teaterin näkymöllä on tapa, ensin horjahtaa taaksepäin,
sitte kysyä: "Sinäkö se olet? Oletko se todellakin sinä? Eivätkö
silmäni petä minua? Olenko nukuksissa vaiko hereillä? Laskevatko
haltiattaret leikkiä kanssani?" Vaan kun he näkevät toinen toisensa,
rientävät he esiin ja syleilevät toisiansa, tulisesti, innokkaasti; he
eivät puhu mitään, heittäyvät vaan itkien toinen toisensa kaulaan ja
pysyvät siinä kauan, autuaallisina. Kuka saattaisi semmoisena hetkenä
puhua?
Mutta Kampós herra: hän on joutunut suunniltansa. Hän hyppii, tanssii,
nauraa, ja kun hän ei voi päästä Aladár'in silmien eteen, suutelee hän
häntä, mihin vaan ulottuu, hänen hartioitansa, hänen selkäänsä, hänen
päätänsä, vinttikoiran esimerkkiä seuraten; sitte juoksee hän ulos
pihalle, aittoihin, talleihin, julistaen miehille, naisille, lapsille,
viimeinpä ratsuhevosillekin: "Hän on tullut takaisin! Hän on kotona!
Hän on tullut kotia! Sinä narri! Oletko nähnyt häntä? Etkö ole nähnyt
häntä? Hän on tuolla sisällä! Hän on päässyt vapaaksi! Hyvä Herra ja
Jumala minua auttakoon, hän on kotona!" Viiden minutin kuluessa juoksi
hän koko kylän lävitse, eikä levännyt, ennenkuin hän, suurelta
ilmoitusretkeltään takaisin palatessaan, kohtasi erään vastaansa
tulevan rengin, joka kaukaa huusi hänelle: "Suuri herra! Herra
huoneenhaltia! Ettekö vielä ole kuullut? Herra Aladár on tullut kotia."
Sillä tavoin tulee oma uutinen ihmiselle takaisin. Vasta kun Kampós
herra näin monipuolisesti oli tyhjentänyt uutisensa ja riemunsa
sähköpatterian, rauhoittui hän niin paljon, että taas ilmestyi
kastellissa, jossa hän näki molempien sukulaisten jo toinen toisensa
vieressä istuvan ja tyvenellä mielin puhuvan.
-- "Tiesinhän minä sen, että herra Aladár tänäpänä tulisi kotia!"
lausui hän suurella voitonriemulla. "Minä sanoin sen armolliselle
herralle. Taikka kumminkin aioin sitä sanoa. Minä tunsin sen."
--- "Cziczke tunsi sen kuitenkin aikaisemmin, rakas Kampós", sanoi
leikillisesti vanha Garanvölgyi, joll'aikaa Aladár sydämellisesti
pudisti tuon innokkaan miehen kättä.
-- "Kas kunnioitettua herraa, kun ei tahdo sallia, että minä ennemmin
tunsin hänen kotiintuloansa, kuin Cziczke", sanoi synkistyneenä Kampós
herra, luoden kateellisen silmäyksen vinttikoiraan, joka jo
tyytyväisenä oli laskenut kauniin, älykkään päänsä Aladár'in polvelle.
"Mutta se on sentään totta, että minä sen varemmin tunsin! Enkö minä
tuonut kirjettä Aladár herralle?"
Vanhan herran mieleen juohtui nyt, mitä hän oli paperikoriin viskannut.
-- "Se on totta! Sinulle on jo joku, joka sinulle hyvää suo,
kirjoittanut kirjeenkin Pest'istä; etsikää se esiin, Kampós, se on
tuolla ruusupaperein joukossa."
-- "Ken lienee sen kirjoittanut?"
-- "Saat kohta nähdä. Varmaankin joku, joka tiesi vapautuksestasi
ennen, kuin tänne saavuit. Tähän asti en sitä ymmärtänyt, mutta nyt
ymmärrän jo täydellisesti. Lueppas se vaan!"
Aladár luki kirjeen alusta loppuun, sitte -- silitti hän koiransa
päätä.
Cziczken ei ollut tapa semmoisia kirjeitä kirjoittaa.
-- "Mitä sanot siihen?" kysyi Garanvölgyi. "Ymmärrätkö sitä?"
-- "Minä ymmärrän hyvin. Rouva kälynne pelkää, että tulisin häntä
ottamaan."
Siihen kaikki neljä nauroivat. Vinttikoirakin.
-- "Onko enolla tuo avioliiton-kontrahti täällä?" kysyi Aladár.
-- "Sitä on uskollisesti talletettu."
-- "Lähettäkäämme se takaisin tuolle raukalle; älköön hän sen tähden
levoton olko."
-- "Hyvä, varsin hyvä. Se on minun mieleeni. Usko vaan minulle sen
takaisin-lähetys. Minun olisi ollut sangen vaikea, jos minun olisi
täytynyt neuvoa sinua Corinnaa jättämään; mutta koska hän itse sen
neuvon antaa, sopii tämä varsin hyvin. -- Harvinainen tapaus, että
nainen kehoittaa ylkämiestään itseänsä jättämään, ja että se on
sattunut sinulle, on sinulle suureksi onneksi. Kaksi armoa yhtenä
päivänä! Toinen päästää kahdeksantoistavuotisesta, toinen
elinkautisesta 'kovasta' vankeudesta."
Ensimmäinen päivä kului Garanvölgyin kodissa jälleen-näkemisen
hiljaisissa iloissa; toisena päivänä hämmästytti Aladár enoansa sillä
tiedolla, että häntä haluttaa mennä ritari Ankerschmidt'ia
tervehtimään.
-- "Sinä saatat mennä hänen luoksensa, hän on kunnon mies."
-- "Hän kävi minua Kufstein'issa tervehtimässä, minun täytyy siihen
vastata."
-- "Sitä parempi."
Aladár'ia kummastutti tämä enon myöntyväisyys, mutta hän ei siihen
saanut häneltä tarkempaa selitystä. Eno salli hänen mennä.
Ritari Ankerschmidt tiesi jo Aladár'in takaisin-tulosta ja häntä
aavisti, että tämä rientäisi kohteliaisuuden vaatimusta täyttämään; hän
hämmästyi kuitenkin suuresti kun edellä käypä sanansaattaja toisesta
kastellista kylän päässä tuli kysymään, onko herra ritari kotona
Aladár'ia varten.
Tähän on kuitenkin tyytyminen ja sitten asiasta loppu tekeminen.
Erzsike suljettiin täksi tunniksi kamariinsa, jott'eivät he edes
sattumalta saisi nähdä toisiansa.
Se olikin soveliasta, sillä sittekuin vapauden ilma oli suudellut hänen
kasvojansa, oli Aladár vielä kauniimpi poika, kuin vankeudessa, ja hän
pitää enemmän huoltakin itsestään. Sitä täytyi Ankerschmidt'inkin
tunnustaa, kun hän pudisti hänen kättään, että muutos oli ollut
suuresti hänen eduksensa.
-- "Hyvä herra, minä tulen nyt kiittämään teitä siitä, että tuonoin
kävitte minua yksinäisyydessäni katsomassa."
-- "Ei kestä kiittää", sanoi ritari tuimalla äänellä, osottaen
vieraalleen tuolia, "Se oli minulta uteliaisuutta, ei mitään muuta.
Halusin nähdä sitä hurjanrohkeaa poikaa, joka neljäkymmentä-yhdeksän
sydän-yöllä sai minut vuoteeltani juoksemaan ja milt'ei ollut minua
vangiksi ottaa keskellä rykmenttiäni."
-- "Kuinka? Tekö se olitte?"
-- "Minä. Jos olisin tietänyt, että te tulitte vaan vähäisen
husari-osaston kanssa, olisin minä ottanut teidät vangiksi; mutta
hurjanrohkea yritys onnistui. -- Tästä näette, että me olemme vanhoja
vihollisia."
-- "Sangen pitkällä sotilakolla."
-- "Se on totta. Meidän ei enään ole lupa tapella, mutta röykistellä
saamme toistemme suhteen kuinka paljon hyvänänsä."
-- "Sitäkin vaan asianomaisen luvan rajoissa. Muutoin ei meillä tule
olemaan paljon tilaisuutta osottaa röyhkeyttä toisillemme, sillä
muutaman päivän perästä lähden minä pois täältä, ja sen jälkeen tuskin
viivyn kauan yhdessä paikassa."
Ankerschmidt katsoi synkästi nuorukaiseen ja sanoi hänelle
nuhtelevaisesti hiljaisella äänellä, jossa tuntui hyväntahtoisuuden
hellyys:
-- "Nuori mies! älkää saattako itseänne mihinkään uuteen
onnettomuuteen. -- Teitä täytyisi surkutella." ("Kenen" taikka "minkä"
tähden?)
-- "Oi, en", vastasi nauraen Aladár. "Älkää luulko, että minä sillä,
etten kauaksi yhteen paikkaan jää, tarkoitin guerilla-sotaa
metsistöissä taikka emissarina ilmestymistä ja katoomista; sitä vaan,
että aion tiedustella jotakin työtä, jolla voin elättää itseni."
-- "Kuinka?"
-- "Tietysti. Kiinteä omaisuuteni on takavarikkoon otettu: pää-omaa
minulla ei koskaan ole ollut, ja minä en mieli ilmestyä puolalaisena
missään herrastalossa."
-- "Mutta teidän enonne on rikas ja rakastaa suuresti teitä; sen tiedän
varmaan."
-- "Juuri sentähden en voi jäädä hänen luoksensa. Mitä ajattelette,
hyvä herra, jos enoni sukulaiset minusta sanoisivat, etten minä
rakkaudesta ole hänen luonansa, vaan perinnön halusta?"
"No, tämä on minun miehiäni", ajatteli itsekseen Ankerschmidt, "ylpeä,
niinkuin minä itsekin."
-- "Sitte, hyvä herra, meitä ei ole niin kasvatettu, että jos ei meillä
ole mitään pellolla, me katselemme puuta, Me voimme elää jäälläkin. Jos
kadotamme suuret virkamme, hyvä, me menemme kotia kyntämään, emme sitä
itke; jos peltomme otetaan meiltä pois, opimme jotakin, meistä tulee
prokatoreja, insinörejä, vuorimiehiä. Minä puolestani olen diplomilla
varustettu insinöri; minä ymmärrän ammattini, jos kukaan. Tuolla on
Tiszan järjestämis-yhtiö; siinä on minua varten halpa, pieni virka
avoinna, jota riennän pikemmin kuin paremmin vastaan-ottamaan, ja tämä
virka tuopi myötänsä sen, etten kauan saa pysyä yhdessä paikassa, sillä
siellä täytyy todellakin aina olla liikkeellä."
Ankerschmidt sormi harmaata tukkaansa; hän rupesi pelkäämään, ettei
ainoastaan hänen tyttärensä, vaan hän itsekin vielä joskus suuresti
rakastuisi tähän nuorukaiseen.
--- "Mutta tuo virka tuottaa paljon vastuksia ja vaivaa."
--- "Päinvastoin. Se on varsin mieluinen virka. Ei ole sidottu
mihinkään paikkaan -- eikä herraan."
Itsenäisyyden suloinen tunne loisti hänen silmistänsä. Ankerschmidt
näki sen hyvin.
-- "Mutta sanokaa minulle nyt", lausui ritari tuttavan-tapaisella
hymyllä, "kuinka tuommoinen alituisesti kauas kutsuva virka miellyttää
nuorta morsianta?"
Nyt oli Aladár'in vuoro synkistyä.
-- "Semmoista minulla ei ole."
-- "No, mutta eihän teistä liene tullut Maltan ritari? Nuori
kolmenkymmenen vuotinen mies. Minulta se ei ole salassa, että teillä on
sangen jalo, kaunis, nuori morsian, johon minun on ollut onni
personallisesti tutustua."
-- "Se on jo mennyt asia", sanoi Aladár keveäverisesti.
-- "Olisiko liitto jo purjettu?"
-- "Minua ei miellytä siitä puhua."
-- "Mutta minua miellyttää. Muistakaa, että minäkin olen avioliittoon
kelpaava nuorukainen, leskimies. Minä kovin haluan tietää, missä minun
varakseni syntyy avonainen paikka, onko sen taikka tämän nuoren naisen
sydän vakantti vaiko ei?"
Aladár kuunteli hymyillen kokkapuhetta.
-- "Hyvä herra, te sanoitte että olemme vanhoja vihollisia. No, minä
ainakin osotan teille, etten minä sitä ole. Älköön kumpikaan meistä
morsiantani naiko!"
-- "Onko teillä syytä tätä sanoa?"
-- "On."
-- "Mitenkä hän on teitä loukannut?"
-- "Semmoista ei mies, jossa on hiukkakin turhamielisyyttä, tunnusta."
-- "Ovatko panetelleet teitä hänen edessään?"
-- "Oi, ei kukaan."
-- "Oletteko sattunut yhteen hänen kanssaan?"
-- "Me emme vielä ole toisiamme tavanneet."
-- "Se on siis tapahtunut vaan kirjallisesti?"
-- "Niin."
-- "No, nuori ystäväni, siinä ei ole tarpeeksi syytä eroon. Kirjoitettu
puustavi antaa monta kertaa syytä väärään käsitykseen. Yhden kirjeen
tähden ei saa kokonaista elämää hävittää. Menkää hänen luoksensa ja
puhukaa hänen kanssaan. Minä en puhu teidän yksityisen asianne tähden;
siihen minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua. Mutta minä käännyn
teidän oikeudentuntoonne. Te unkarilaiset olette kuuluisat siitä, että
pidätte oikeudesta kiinni, ja teidän pitäisi tietää, että yksin
vekselin-väärentäjältäkin kysytään: oletko tämän kirjoittanut,
ennenkuin häntä tuomitaan. Sitä vähemmin minä uskon, että vanhassa
Unkarissa olisi tavallista morsiantansa tuomita, ennenkuin on häntä
kuulustellut."
-- "Usein kuulusteleminen on suurin syytös. Muuten te kuitenkin olette
oikeassa, hyvä herra. Minun täytyy mennä hänen luoksensa; muussa
tapauksessa tulee hänestä loukattu asianosainen -- mutta sitä minä en
tahdo."
-- "No, se ilahuttaa minua. Ensi rynnäkössä minä siis kuitenkin olen
voittanut teidät."
-- "Taistelo-kenttä on todellakin jäänyt teidän valtaanne. Minä antaun
ja sanon hyvästi."