H."

Viimeistä lausetta ei olisi tarvinnut kirjoittaa siihen, sillä kirjeen

luettuansa purskahti Eliz niin kovaan itkuun, että kyynelet purona

juoksivat hänen punastuneille poskillensa; hän puristi kättänsä ja kävi

epätoivoisena edes takaisin kamarissa; hän löysi sisarensa kaulaliinan,

joka oli jäänyt tuolille; sitä hän suuteli sadoin kerroin ja painoi

poveansa vastaan, ja nyyhki ja itki uudestaan, niinkuin kesäinen

sadekuuro, ja suuteli kirjettä ja kaulaliinaa, niin että palkolliset

kuulivat tuon kovan nyyhkytyksen ja kamarityttö katsoi parhaaksi tulla

sisään tiedustamaan, eikö mitään tarvittaisi.

Kun ovi avattiin, muuttui tuskastuneen tytön katkeruus hurjaksi

vimmaksi; hän luuli missin tulevan. Tuimasti säihkyvillä silmillä

hyökkäsi hän ovea kohden, niin että kamarityttö pelästyneenä kavahti

takaisin, kun neiti syöksähti hänen eteensä.

-- "Missä missi on?" huusi Eliz, ja hänen vapisi joka jäsen

hillitsemättömästä mielenkuohusta.

Tuo katsoa töllisteli ympärillensä ja kohautti olkapäitään.

Eliz tarttui vihaisesti palkollisen olkapäähän.

-- "Missä missi on? Koska hän meni pois? Kuka päästi hänet ulos ovesta?

Ken näki Herminen?"

Kamarityttö oli kauhistuksesta maahan vaipua.

-- "Me emme nähneet ketään, meidän puolelta ei kukaan mennyt ulos.

Mutta taka-ovi on auki: sen sanoi äsken puutarhuri."

Eliz laski puristetun kätensä kiehuvalle otsalleen ja alkoi vähitellen

tointua.

-- "Odota!" sanoi hän tyyntyneenä tytölle, joka aikoi mennä pois. "Älä

virka tuolla ulkona mitään. Lähetä tänne pikku Gyuszi. Lukitse taka-ovi

ja tuo avain tänne."

Kamarityttö riensi pois ja kohta sen jälkeen ilmestyi Gyuszi.

Eliz'in silmät eivät vuotaneet enää kyyneliä, hänen kasvonsa eivät

enään olleet tulipunaiset; hänen hiuksensa olivat jo kammatut, ja hän

käveli kädet selän takana edes takaisin Herminen kamarissa.

-- "Mitä neiti käskee?" kysyi pieni poika, käsi sotamiehen-tapaisesti

kohotettuna.

-- "Ota vaaria!" sanoi hänelle Eliz semmoisella kohentavalla äänellä,

kuin mikä kenraali tahansa. "Osaatko käytellä ampu-asetta?"

-- "Osaan, neiti. Onhan minulla pyssykin. Armollinen herra sen antoi."

-- "Oletko sillä jo ampunut?"

-- "Oi, monta kyyhkystä; vieläpä tornihaukkojakin."

-- "Hyvä. Lataa pyssysi ja palaa takaisin."

Pikku kääpiö tuli muutaman minutin kuluttua naureskellen takaisin,

pieni karbini olalla.

-- "Ota nyt vaaria! Tästä päivästä alkaen asut sinä tässä kamarissa,

kunnes isäni tulee kotia. Yöllä makaat sinä tuossa sängyssä."

-- "Voi, sehän on missin vuode."

-- "Vaiti! Kuka sinulta kysyi? Päivällä seisot tässä vartiana kamarini

ovella, ja pidätät jokaista, joka pyrkii sisään. Sinä tiedät, mitenkä

sinun tulee tehdä?"

-- "Aivan hyvin! näin:" -- ja pikku Papu-Jusu astui askelen eteenpäin,

ojensi painettia ja huusi: "Ken olet? seisahdu!"

-- "Oikein! Älä laske ketäkään sisään, sillä tämä on vankihuone; sinä

taas olet vartia. Joka käyttää väkivaltaa taikka ei huoli huudostasi,

sen sinä ammut kuolijaksi; ymmärrätkös?"

-- "Kyllä ymmärrän."

-- "Tee siis sen mukaan."

Eliz jätti nyt liliputti-vartian etukamariin, lukitsi makuukamarinsa

oven ja istui isällensä kirjettä kirjoittamaan.

Kuinka paljon lempeyttä ja kuinka paljon voimaa tarvittiin siihen, kun

yritti sitomaan kiinni näin kipeätä haavaa semmoiselta mieheltä, joka

ei ole oppinut mielen-liikutuksiansa hillitsemään!

Kuinka hänen täytyi varoa kaikkea viisastelemista, jottei se näyttäisi

soimaukselta isälle, joka aina oli pitänyt Hermineä perheensä

vaakunana, tuota järkevää, siivoa tyttöä, jolta harvoin kuuli mitään

sanaa; jolle ei koskaan tarvinnut muistuttaa, mitä hänen tuli tehdä,

mitä ei; joka oli jokaisen kasvattajansa kunnia, äiti vainajansa

lemmikki, ja jonka edestä nyt tuon huikentelevaisen, aina torutun, aina

kurissa pidetyn tuhkimuksen täytyi rukoilla, että hänen suuri

rikoksensa anteeksi annettaisiin!

No, vaan sen on helppo kirjoittaa, jolla on sydän! Kylmä järki voipi

semmoisessa tilaisuudessa erhettyä, mutta sydän keksii aina oikean

keinon ja kuiskaisee, mikä toista pahoittaa, mikä miellyttää.

"Tiedäthän, kuinka armas äitimme Hermineä rakasti! Älä sysää häntä

luotasi!"

Tämä oli pontevin argumentti. Ja eikö se ole tarpeeksi ponteva?

-- "Ken olet? Seisahdu!" kuului ulkoa pienen vahtimiehen ääni.

-- "Minä tuon kahvia", oli siihen vakava vastaus.

-- "Passirt: saat mennä." Kamarityttö toi aamiaista.

Eliz viittasi häntä laskemaan sitä pöydälle ja sitte menemään.

Ja taas jatkoi hän kirjoitustaan.

"Tiedäthän, kuinka itsekin häntä rakastit. Rakastanet häntä

vastedeskin."

-- "Ken olet? Seisahdu!" kaikui nyt entistä äkäisemmällä äänellä huuto

ulkopuolella.

-- "Jesus Maria!" kuului siihen äikähys.

Tämä oli missin ääni.

Eliz kuunteli hetkisen, mitä siellä syntyisi.

-- "Takaisin! Minä olen vartia!"

-- "No, no, no, Gyusziseni, älä laske leikkiä!"

-- "Minä en ole 'Gyusziseni;' minä olen patrulli, olen feuerpiketi;

joka lähestyy, sen ammun kuolijaksi."

-- "Haa! Jumalan tähden, älkää ojentako tuota asetta, se saattaa

itsestään laueta."

-- "No, jääkää siis tuonne ovelle, älkääkä astuko likemmäksi!"

-- "Mutta mikä aatos tuo, kun panee pyssyn lapsen käteen?"

-- "Se on käsky. Se on orderi."

-- "Laskekaa minut neiden luokse."

-- "Ei mitään neittä; hän on vanki."

-- "Mutta minun on kai sallittu mennä hänen luoksensa."

-- "Mikä tunnus-sana on? Sanokaa tunnus-sana!"

-- "Gyuszi, nyt kohta lyön sinua korvalle."

-- "Missi! Ettekö näe, että nyt olen sotamies?! Tuli ja leimaus! Minä

ammun ja pistän."

Eliz avasi nyt oven.

Oppilaansa nähdessään, rohkaisi missi mieltänsä ja teki rynnäkön

linnaväen lävitse, joka menestyikin häneltä; hän pääsi haavoittumatta

Eliz'in kamariin ja seisoi siinä voipuneena läähöttäen, tietämättä mitä

kysyisi.

Eliz viittasi häntä istumaan. Tämä ymmärsi, että nyt on hän se, joka

määrää.

-- "Lukekaa, missi, tämä kirje", sanoi Eliz, antaen hänelle Herminen

kirjoituksen.

Lukemisesta nousi missin kasvoihin ja otsaan vadelman-punaisia

pilkkuja, syvän vihan ja pelästyksen tunnusmerkkejä. Joka kasvon-juonne

oli kokonaan toisenmuotoiseksi vääntynyt.

Kirje putosi hänen vapisevista käsistään.

-- "Tämä on hirmuista, tämä on kauhistavaa!"

-- "Ja nyt lukekaa tämä toinenkin kirje", sanoi Eliz, tarjoten hänelle

sitä, jonka oli isällensä kirjoittanut.

-- "Minä pyydän teitä, Eliz, Herran tähden, kuulkaa ensin minua!"

-- "Minä en tahdo mitään kuulla, missi."

-- "Teidän tulee saada tietää kaikki."

-- "Mitä ajattelette? Te mielitte kertoa 'rakkauden-seikan' minulle,

jolla ei vielä tähän asti ole ollut teiltä lupaa lukea edes yhtä

romania?"

Vahva puna hänen siveissä kasvoissansa todisti, kuinka

vaiston-tapaisesti neitseellinen häveliäisyys vastusti tätä ehdoitusta.

Miss Natalien täytyi huomata, että hän oli voitettu, ja pää alaspäin

painuneena luki hän Eliz'in kirjeen, jonka tämä oli isällensä

kirjoittanut.

Missiä kummastutti, että Eliz tuhlasi erittäin paljon sanoja,

lepyttääkseen isäänsä viettelijän suhteen. Tämä ei miellyttänyt missiä;

hän tahtoi, että tuota miestä vainottaisiin, että hän surmattaisiin,

että hänestä loppu tehtäisiin.

-- "Mutta kaikkeen tähän onnettomuuteen on tuo kurja viettelijä syypää.

Ja te puolustatte häntä!"

-- "Niin puolustan. Sillä hän on nyt Herminen puoliso."

-- "Mutta hän on meidät kaikki pettänyt; hän petti Herminenkin, hän on

siihen syypää, että tämä nyt on isänsä vihan alaisena. Oi, tuo hylkiö,

hän on nyt minutkin perikatoon saattanut!"

-- "Se on suuri onnettomuus, missi; mutta teihin katsoen vielä

suurempi, jos isäni ei lepy hänelle, sillä silloin hänen vihansa

kääntyy teitä vastaan, joka laiminlöitte, mitä teille oli uskottu.

Hermine sanoo kirjeensä lopussa: Miss Natalie ja tirehtori eivät ole

syypäät _mihinkään_. Siitä ymmärrän, että te olette syypäät _johonkin_.

Minun toimekseni on jätetty teitä puolustaa. Minä en tiedä, mitä te

olette rikkoneet; en tiedä, mitä minun olisi puolustukseksenne esiin

tuominen. Sen vaan tiedän, että mitä pikemmin isäni leppyy sille, joka

on rikoksen tehnyt, sitä helpommin hän antaa anteeksi niille, jotka

ovat rikoksessa avullisna olleet."

-- "Te olette järkevä tyttö", sopersi missi, nöyrästi antaen kirjeen

Eliz'ille.

-- "Ja nyt suokaa anteeksi, miss Natalie, jos kunnioituksella vaadin

teitä tästedes kamariani välttämään. Ottakaa mikä osa hyvänänsä

kastellissa asunnoksenne; mutta se, joka on minulle vankihuoneeksi

määrätty, jättäkää koskematta. Minä tarvitsen luotettavaa ja

epäluulosta vapaata henkilöä, joka isäni palattua saattaa hänelle

todistaa, että olen kärsinyt minulle määrätyn rangaistuksen. Te ette

voi olla tämmöisenä todistajana. Te näette, missi, että jo olen

valinnutkin vartian ovelleni; häntä isäni uskoo, sillä hän on lapsi ja

yksinkertainen. Herran haltuun!"

Missi jäi vielä hyvästi-jätönkin perästä divanille istumaan, mutta Eliz

tarttui kellon-soittimeen ja kutsui sisään kamaritytön, ja pantuaan sen

jälkeen isälle menevän kirjeen sinetillä kiinni, antoi hän sen tämän

käteen:

-- "Ratsastaja satuloitkoon heti hevosen ja vieköön tämän kirjeen

kaupunkiin tohtori Grisák'ille, joka sitte lähettää hänet isäni luokse.

Ja sinä, Luize, tee hyvin ja siirrä miss Natalien garderobi ja

sänkyvaatteet naisten vierastupaan. Mitä hän käskee, se täytä. Minä

syön yksinäni kamarissani, kunnes isäni tulee kotia. Kun Gyuszi menee

ulos etukamarista, lukitkoon hän oven jälestään ja pitäköön avaimen

aina muassaan. Herran haltuun, miss Natalie!"

Missi oli kokonansa hämmentynyt tämän tytön käytöstavasta, joka yhden

tunnin kuluessa taisi vihastua, itkeä, tuskistua, leikkiä laskea,

kylmäverisesti puhua, käskyjä antaa ja kaikki ajallansa.

Hän otti siis otettavansa ja antoi kamaritytölle sen käskyn, että koska

hänen nyt on muuttaminen, hänen tavaransa vietäköön, ei vierastupaan,

vaan suoraan herra tirehtorin luokse.

Helposti ymmärtää herra Maxenpfutsch'in ilon, kun hän akkunastaan näki,

että miss Natalie kaluinensa kamsuinensa tuli kastellista takaisin ja

sovitti kulkuansa suoraa päätä hänen oveansa kohti.

Yksinänsä jäätyään sulkeusi Eliz kamariinsa, otti esiin

piirustus-lautansa ja pensselin ja, kastaen tätä mustimpaan sepiaan,

siveli alottamaltansa taululta akkunaristikon välit mustaksi, jotta

suunniteltu muotokuva kokonaan katoisi, eikä jälille jäisi muuta, kuin

pieni lintu ja muuri-vehreä.

Nyt hän jo tiesi, että on suuri rikos paperille maalata kasvoja, joita

unelmamme ovat eteemme tuoneet.

* * * * *

Tohtori Grisák särpi suurella mielen-tyvenyydellä suurusta

teekupistansa; oli vielä varhainen aamu, kello yksitoista, ja hän oli

vielä tohveleissa ja yönutussa. Apulaiset olivat jo aikaa sitte

juosseet itsensä väsyksiin, sillä nyt on ylimmäinen asianajajan-praxis

juoksemisessa; principalin itse on tapa antaa vaan audienseja,

jonkatähden hänen ovellansa on lapidari-kirjaimilla kirjoitettu:

tavataan kotona aamulla klo 11:stä 1:een.

Herra tohtori rupesi juuri toista kuppia juomaan, kun palvelija

hopeisella lautasella toi sisään kahden klientin käyntikortin, jotka

tahtoivat neuvotella hänen kanssaan.

-- "Näin aikaisin!" ärisi tohtori herrasmaisella ylpeydellä, vetäen

taskustaan esiin komean kronometerinsa, joka osoitti 10 ja 57 minutia.

"Käske heidän odottaa. Anna kortit tänne, jotta näen, kutka."

Palvelija ojensi hänelle lautasen.

Tohtori Grisák nauroi suopeasti, tähystettyänsä lornetilla molempia

kortteja, joka nauru ei liioin hänen kasvojansa kaunistanut, sillä

hänen hampaansa olivat kovin isot ja harvat.

-- "Sepä oivaa! No, nämät saat kohta tuoda sisään. Sano heille, että

olen vielä yönutussa, mutta siitä huolimatta otan 'heidät' vastaan.

Tästä tulee hyvä huvitus aamiaisen ohessa."

Tohtori Grisák'in kasvoissa pysyi vielä tämänkin jälkeen hymy ja

hänestä tuntui, kuin toisessa teekupissa olisi ollut paljon väkevämpi

aromi.

Hiljainen kolkutus kuului. "Szabad!" Ken astuu sisään noin hiipien?

Herra tirehtori Maxenpfutsch se on. Hänen selkänsä oli kokonaan

koukussa kumarruksesta ja "nöyrin palvelijanne" osaa hän sanoa niin

ohuella äänellä, kuin hän pelkäisi, ettei häntä muuten uskota.

-- "Ah, hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra tirehtori! Tehkää hyvin,

istukaa. Entäs missi? Mihin hän jäi? Hänenkin korttinsa on tässä."

-- "Niinpä on. Mutta suokaa anteeksi, hän jäi tuonne ulos

odotushuoneesen, kun hän sai kuulla, että teidän armonne vielä on

yönutussa. Minä en olisi koko maailman aarteilla voinut saada häntä

puhumaan miehen kanssa, joka vielä on yönutussa."

-- "Ah, vai niin! No tietysti, hän pitää sangen paljon hyvästä sävystä

ja järjestyksestä: -- hänen on metiér'insa tietää, mikä käypi laatuun,

mikä ei. Muuten lienee yhdentekevä, onko hänkin tässä vaiko ei. Meidän

sopii ilman häntäkin ratkaista hänen asiansa."

-- "Millä tavoin, jos saan luvan kysyä?" virkkoi kummastellen

Maxenpfutsch.

-- "Ah, minä tiedän jo kaikki", sanoi tohtori Grisák, itselleen mukavaa

sijaa laittaen ja jalkojansa sohvalle asettaen. "Koko onnettomuutenne

on tiedossani. Ystäväni Straff kertoi minulle kaikki jo eilen."

-- "Straff?" kysyi hämmästyneellä silmäyksellä herra Vendelin.

-- "Hja, vai niin! Te ette siis tunne häntä tällä nimellä. No, tuo

muuan nuori mies, joka oleskeli piano-mestarina Ankerschmidt'in luona."

-- "Ja se on teidän ystävänne?"

-- "No, no, no! Minä pyydän teitä muistoonne panemaan, että ketä minä

kerran sanon 'ystäväkseni', sille en äkkiä tiedä muuta arvonimeä

antaa."

-- "Ja missä se konna nyt on?" huusi yht'äkkiä, mieltänsä rohkaisten,

herra Vendelin; hän luuli ehkä vielä voivansa saavuttaa hänet, ottaa

häneltä pois neiden, tuoda tämän kotia ja asettaa taas kaikki hyvälle

kannalle.

-- "Luullakseni on hän nyt jo Wien'issä. Muuten olisi tarpeetonta häntä

takaa ajaa, sillä jo eilen jälkeen puolenpäivän antoi hän vihkiä

itsensä neiteen. -- Minä tiedän sen varmaan."

Vendelin ojensi, niinkuin ammuttu kettu, kätensä tästä hirmusanomasta.

-- "Hän kävi täällä luonani, tuo veitikka", jatkoi tohtori Grisák,

kiertäen hienosta Turkin tupakasta itselleen cigarettia; "hän tahtoi,

että minä ottaisin ajaakseni hänen asiaansa Ankersckmidt'ia vastaan."

-- "Mitä asiaa? Ehkä kunnian-loukkauksesta?"

-- "Ah, hah!" nauroi tohtori, sytyttäen cigarettiaan

väkiviina-lampusta. "Huolisiko hän siitä? Ei, vaan vaimonsa

myötäjäisistä."

-- "Kirottu ihminen!" sanoi, hiestynyttä otsaansa nenäliinallaan

pyhkien, herra Vendelin.

-- "Kaksikymmentä-tuhatta florinia tarjosi hän minulle siinä

tapauksessa, että otan asian ajaakseni ja Ankerschmidt'iltä riitelen

ulos myötäjäiset."

-- "Kuinka? Kaksikymmentä-tuhatta florinia!"

-- "Se ei ole paljon. Tytärten perintö äitinsä jälkeen tekee

kummallekin kaksisataa viisikymmentä-tuhatta florinia; se kannattaa

tuommoisen uhrauksen."

-- "Kirottu ihminen!" sopersi Maxenpfutsch. "Kun kiskoo itselleen noin

paljon rahaa; kaksisataa viisikymmentä-tuhatta! kaksikymmentä-tuhatta!"

Kiiruussa nimitti hän viimeistäkin summaa kiskomiseksi.

-- "Niin, mutta minä en suostunut ehdoitukseen."

-- "Ette suostunut?"

-- "Mitä ajattelette, hyvä herra?" lausui jalonylevällä silmäyksellä

tohtori Grisák. "Minä olen Ankerschmidt'in asianajaja, ja se olisi

petollisuutta minulta, jos klienttini viholliselta ottaisin vastaan

jotakuta tointa. Ah, hyvä herra, minun kunniani ei kärsi semmoista

häpeäpilkkua."

Herra Maxenpfutsch'ia tämä äärettömästi kummastutti.

-- "Minä sanoin hänelle jyrkästi, etten huoli noista

kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista; vieköön hän asiansa toiselle

prokatorille. Hän sanoi hakevansa semmoista Wien'istä. -- Mutta

puhukaamme nyt jo teistäkin. Tuo viekas veitikka on keittänyt teillekin

hirveän rokan."

-- "Suvaitsetteko jo tietää siitä?"

-- "Miks'en sitä tietäisi? Hän kertoi minulle kaikki. Neitiä

viekoitellaksensa saattoi hän missin hurmoksiin. Missin suosio tuli

kaikki hänen hyväksensä neiden suhteen. Lopuksi pyysi hän teitä

puhemiehenä kutsumaan missiä asuntoonne, koska häntä oli kielletty

kastellissa ilmestymästä. Mutta tämä oli vaan sitä varten toimeen

pantu, jotta hän sill'aikaa, kun missi oli poissa ja jätti oppilaansa

katsomatta, voisi samasta ovesta, jonka avaimen missi itse oli

talteensa saanut, mutta Herminelle antanut, viedä jälkimmäisen

muassaan."

-- "Kirottu ihminen!" murisi yhä Maxenpfutsch ja rupesi jo

takaraivoansa nenäliinallaan hieromaan.

-- "Pirullinen poika", naureskeli tohtori Grisák. "Ja lisäksi vielä

herrasväen hevosilla ja teidän omissa vaunuissanne hän neiden kanssa

pakeni. Nerokas aatos, nerokas!"

Herra Vendelin'ista ei tämä leikkipuhe ollut erittäin huvittava.

Herra Grisák huomasi tässä vastenmieliseen asiaan koskeneensa.

-- "Se on totta, että hän nyt on saattanut teidät sangen pahaan

pulaan."

-- "Niinkö herra tohtori luulee?"

-- "Minä tiedän sen varmaan, en ainoastaan luule. Te ilmestytte

Ankerschmidt'in edessä osallisina vehkeessä. Te näytätte syyllisiltä."

-- "Niinkö herra tohtori luulee?"

-- "Se yksistään on teille onneksi, että Ankerschmidt vastikään on

lähtenyt pois kauemmaksi aikaa; hän ei sanonut minulle, mihin. Minun

luonani on kirje neiti Eliz'iltä, jossa tämä epäilemättä antaa hänelle

asiasta tiedon, mutta en tiedä, mihin sen hänen jälkeensä lähettäisin.

Suureksi eduksi on teille, ettei hän ole kotona."

-- "Herra tohtori luulee siis, että myöhemmin armollinen herra ei

vihastu meihin?"

-- "Minä en sanonut, että sitä luulen. Sanoin vaan, että se teille on

eduksi."

-- "No, minkätähden se meille on eduksi, ettei hän ole kotona?"

-- "Minkätähden? Sentähden tietysti, että jos hän nyt olisi kotona, hän

heti ampuisi teidät ja missin molemmat kuolijaksi; vaan kunnes hän

palaa kotia, on teillä aikaa hänen edestänsä tiehenne puikahtaa."

Se ääni, jolla tohtori Grisák tämän lausui, ja se kalanpyrstön-tapainen

käden-liikunto, jolla hän säesti sanaa "puikahtaa", karkottivat herra

Vendelin'ista kaiken epäilyksen siitä, mitä tässä kaikkein

ensimmäiseksi oli tehtävä.

-- "Herra tohtori siis luulee niin?"

-- "Ei mitään epäilystäkään siitä, että tämä on paras neuvo. Sen

mukaan, mitä minä tunnen ritari Ankerschmidt'ia, on hänessä ihmistä

kostamaan ensimmäiselle, joka hänen eteensä joutuu; hän ampuu ja

ruhtoo! Mäsäksi ruhtoo hän jokaisen."

-- "Tuon kirotun miehen tähden minä siis kadottaisin virkani!" huusi

itkevällä äänellä herra Maxenpfutsch.

-- "Te voitte oikeudessa hakea häneltä vahingonkorvausta."

-- "Ja hyödyttääkö se minua?"

-- "Suokaa anteeksi, oikeuden-käynnistä ja lääkkeistä ei koskaan saa

kysyä, hyödyttävätkö ne. Kärsivän asia on luottamus."

-- "Herra tohtori siis ei luule, että tämä onneton asia enään on

sovittavissa armollisen herran kanssa?"

-- "Ei, mitä teihin ja miss Natalieen tulee, sen voin täydellä

vakuutuksella sanoa."

-- "Missi joutuu epätoivoon, jos hän sen saa tietää."

-- "Arvattavasti; ikävin on hänelle se seikka, että hänellä ritarin

takana on viisituhatta florinia, jotka ovat sillä ehdolla annetut, että

hän naimisiin mennessään saapi nostaa koko summan, mutta jos hän

käyttäisi itseään vilpillisesti perhettä kohtaan, menevät rahat häneltä

hukkaan."

-- "Minä tiedän sen; tämän sanoi hän jo minullekin, tuo lempeä olento.

Nyt hänkin joutuu onnettomuuteen tuon kirotun ihmisen tähden."

-- "Ja teidän tähtenne. Sillä tehän hänet huoneesenne kutsuitte."

-- "Se on totinen tosi."

-- "Muutenkin olette suuresti komprometterannut tuota raukkaa, herra

tirehtori. Mitä arvelette: illasta aamuun teidän huoneessanne!"

-- "Sekin on totta."

-- "Oliko edes ketään muuta läsnä?"

-- "Ei ketään; luulimmehan ylkämiehen ja papin piankin tulevan."

-- "No niin, se on paha; se on sangen paha. Ei kenkään ikinä usko, että

Straff, joka silloin juuri pakeni Herminen kanssa, on Natalien

viekoitellut."

-- "No, kuka siis?"

-- "Tietysti sanotaan, että te hänet viekoittelitte."

-- "Minä? Missin?" huusi tuoliltaan ylös hypähtäen Maxenpfutsch.

-- "Minä en usko, että niin on laita", sanoi nauraen tohtori Grisák,

"mutta jokainen on niin sanova: ja jos missi tahtoo..."

-- "Mitä jos missi tahtoo?"

-- "Teiltä itseltä hyvitystä hakea, voipi hän sen mainion hyvin tehdä."

Tirehtori Maxenpfutsch'ia rupesi pyörryttämään tässä kauheassa

paikassa, jossa kaikista tehdään oikeuden-käynti.

-- "Hänkin voi siis ripustaa oikeuden-käynnin niskoilleni?"

-- "Ynnä hyvitys-hakemuksen kanssa."

-- "Hirmuinen tila!"

Nähdessään, että hän jo oli kyllin mureaksi miehensä paistanut, katsoi

tohtori Grisák hyväksi pistää häneen kahvelin, häntä palasiksi

leikataksensa. Hän nousi siis ylös sohvalta, astui, ystävällisesti

hymyillen, tuon monin tavoin tuskastuneen miehen luokse ja lohdutteli

häntä näin:

-- "Rakas Maxenpfutsch! Minulla on hyvä tuuma teidän varaksenne; mutta

minun täytyy ensin saada se kypsymään. Jättäkää minä nyt, ja tulkaa

takaisin kahden tunnin kuluttua, täsmälleen kahden tunnin kuluttua,

ymmärrättekö? Silloin saamme nähdä, mitä on mahdollista teidän

hyväksenne tehdä."

-- "Oi, tuhansia kiitoksia, herra tohtori! Minä en ole kiittämätön."

Pelästynyt mies haki kauan hattuansa, kunnes hän sen löysi tuolin alta,

jonne sen istuessaan oli laskenut. Hän jätti hyvästi ja kumarteli

vielä, kun tohtori soitti sisään palvelijaa: tältä tohtori pyysi

frakkiansa ja antoi käskyn laskea missin sisään. Herra Maxenpfutsch ja

miss Natalie sattuivat yhteen ovessa.

-- "Tehkää hyvin, käykää istumaan, missi, istukaa alas", sanoi

tohtori Grisák, vieden sohvaan impeä, jolla nyt oli kasvojensa edessä

kahvin-värinen harso -- vihriäisen oli Hermine ottanut mukaansa -- ja

tätä hän ei mihinkään hintaan olisi nostanut ylös.

-- "Minä tiedän täydellisesti missin kovan onnen," lausui herra

tohtori, missin eteen seisomaan jääden. "Asia ei ole ainoastaan sen

vuoksi harmillinen, että teidän täytyy jättää Ankerschniidt'in talo,

vaan senkin tähden, että yleinen mielipide kirjoittaa sen ajan, jonka

olitte Maxenpfutsch'in luona, hyvän maineenne kontolle; ennen kaikkia

kuitenkin sentähden, että nuot tiedossa olevat viisituhatta floriniakin

saattavat teiltä tässä tapauksessa hukkaan mennä. -- Minä pyydän, älkää

keskeyttäkö minua. Minä olen lainoppinut, minä en aja sentimentalisia

asioita. -- Sen verran voin vaan sanoa, että teidän tilassanne tuskin

saattaa tehdä muuta, kuin oikeudessa hakea vahingonkorvausta Vendelin

Maxenpfutsch'ilta, joka on ollut syypää tähän teidän vahinkoonne."

-- "Olisiko herra tohtori hyvä ja ottaisi tämän oikeuden-käynnin

toimeksensa?"

-- "Teidän tähtenne, missi, varsin mielelläni."

-- "Herra tohtori, minä suostun kaikkiin, mitä sanotte", lausui miss

Natalie, arvokkaasti sijaltaan nousten. "Miksi tuhlaisimme tässä paljon

sanoja? Minä antaun teidän määräyksenne alaiseksi; mitä te käskette

minun tehdä, sen teen; mitä allekirjoitettavakseni annatte, sen

allekirjoitan; ja jos voitatte minulle nuot puheenalaiset viisituhatta

florinia. annan teille niistä viisisataa vaivanpalkkioksi."

No, tämäpä nyt on järkevää puhetta.

-- "Asia on päätetty, missi. Luottakaa minuun, minä takaan teille nämät

vaarassa olevat viisituhatta florinia. Kirjoittakaa käyntikorttiinne

adressinne, ja viipykää kotona siksi, kuin puolen tunnin päästä lähetän

teille asiakirjat allekirjoitettavaksi; sitte kello kaksi jälkeen

puolenpäivän toivon saavani onnen taas kohdata teitä."

Missi sanoi jäähyväiset ja meni.

Herra Grisák antoi kirjuriensa valmistaa tarpeelliset asiakirjat,

joitten joukosta ei myöskään puuttunut missin allekirjoitettava

sitoumus asianajajan vaivanpalkkiosta.

Kahden tunnin kuluttua tuli herra Maxenpfutsch takaisin.

-- "Minä surkuttelen kovasti teitä", sanoi tohtori Grisák

tulevalle: "mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Miss Natalie nostaa

oikeuden-jutun teitä vastaan noista teidän tähtenne hukkaan menevistä

viidestätuhannesta florinista. Tässä on minulla asianajajan-valtuus."

Herra Maxenpfutseh'in kasvoissa oli huomattavana suuri ponnistus katsoa

suulla ja puhua silmillä, joka ei kumpikaan sentään onnistunut.

-- "Herra tirehtori, minä tiedän vaan yhden keinon, jolla tästä

pulmasta voitte suoriuta, ainoastaan yhden."

Herra Maxenpfutsch olisi tyytynyt puoleenkin, kun vaan jotakin oli

tarjona.

-- "Jonka kautta te ette ainoastaan ole viisituhatta florinia

kadottamatta, vaan jopa saattekin viisituhatta."

Herra Vendelin luuli tätä noitumukseksi.

Herra tohtori tarttui tuon arvoisan miehen kaulukseen ja lausui,

otsallaan melkein hänen nenäänsä rutistaen:

-- "Ei ole mitään muuta keinoa, kuin että itse naitte missin!"

Ja hyvä oli, että hän piti kiinni herra Vendelin'in kauluksesta, koska

tämä näistä sanoista oli selki selällensä kaatumaisillaan.

-- "No, no, ystäväni", sanoi vilkistellen herra Grisák, pää puoleksi

toisaallepäin käännettynä. "Miettikää asiaa; hävitä viisituhatta

florinia taikka voittaa viisituhatta, se tekee kymmenentuhannen

florinin eroituksen. Sen lisäksi on missillä valtiopapereitakin;

tuonoin lunastin hänelle kupongit. Ainakin viisituhatta florinia."

Herra Maxenpfutsch'ista oli ehdoitus nyt jo vähemmin kammottava. Kun

oikein asiata ajattelee, on missi hänen iällensä varsin sopiva puoliso.

-- "Miettikää pian ja tehkää päätös pian, sillä missin on kiire."

-- "Mutta enhän ole edes varma siitä, tahtoisiko hän?"

-- "Jättäkää se minun toimekseni."

-- "Hyvä, tuohon käteen! Minä menen uhriksi", sanoi

nöyrän-tyytyväisesti kovan onnen vainoama mies.

-- "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa, tässä kirjoituspöytäni vieressä; ei

tarvitse muuta kuin kirjoittaa asianajajan-valtuuskirjan alle; kas

niin. Ja vielä tähän toiseen paperiin, karttamerkin poikki. Minä

luulen, että viidessäsadassa florinissa on kylläksi asianajajan

vaivanpalkkioksi."

Herra Vendelin kynsi korvansa juurta. Viisisataa. Sillä tavoin jääpi

vaan neljätuhatta viisisataa myötäjäisiksi. Mutta sekin on parempi,

kuin semmoisen summan maksaminen. Jumalan nimeen! Kadotetusta kirveestä

sentään varsi.

-- "Kas niin; tulkaa uudestaan luokseni kello kuusi tänä iltana; siksi

laitan kaikki valmiiksi."

Herra Maxenpfutsch meni pyörtymyksestä horjuen pois. Kahden tunnin

kuluttua ilmestyi miss Natalie. Herra tohtori otti häntä vastaan kovin

ankaralla katsannolla.

-- "Rakas missi! Teidän asianne on sangen huonolla kannalla; minä olen

puhunut herra Maxenpfutsch'in kanssa ja hän teki sen varsin tehokkaan

vastaväitöksen, että te jo silloin, kun hankitte tilaisuutta

Straff'ille viekoitella teidän oppilastanne, jouduitte syypääksi

siihen, että nuot määrätyt viisituhatta florinia teiltä hukkaan

menisivät, ja sen takia hän ei voi vahingosta vastata."

-- "Oi, tuo on sangen viekas mies! Todellinen prokatori. Minä olen

pakoitettu uskomaan, että hän on oikeassa."

Missi pyysi lasia vettä, jottei joutuisi tainnoksiin.

-- "Mutta minä tiedän vielä yhden keinon, jonka kautta te voitte

saavuttaa takaisin hukkaan joutuvat rahanne ja, mikä parempi on,

jälleen kohottaa hyvän maineenne. Ottakaa nyt vaaria, minä pyydän,

älkääkä menkö tainnoksiin -- sillä tämä on sangen vakava asia. Muuta

keinoa ei löydy, kuin että te rupeette herra Maxenpfutsch'in vaimoksi."

-- "Ah, hyvä herra!" huusi häveliäs nainen, vetäen harsoansa tiheämmin

kasvojensa eteen.

-- "Onnettomuus on tapahtunut, sen lisäksi vielä komprometteraus. Te,

missi, joudutte pahaan maineesen, te kadotatte rahannekin, kun

päinvastoin, jos menette naimisiin tirehtorin kanssa, voitatte rahanne,

pysytätte maineenne moitteetonna ja saatte kelpo miehen. Ajatelkaa,

semmoisessa tilassa, kartanon-tirehtori!"

-- "Ah, hyvä herra -- mutta -- mutta tahtooko hän?"

Nyt olemme jo hyvällä tolalla.

-- "Jättäkää se vaan minun huolekseni, miss Natalie. Maxenpfutsch on

jalosieluinen, hyvänlaitainen mies, ja jos minä häntä oikein

puhuttelen, on hän ymmärtävä, että kunnollinen mies tässä ei voi tehdä

muuta, kuin omalla kädellään auttaa ylös sitä, jonka hän vasten

tahtoansa on lankeemaan saattanut. Missi! luottakaa minuun -- teidän

parhaimpaan ystäväänne -- minä pidän huolta teidän kohtalostanne."

Missi lankesi polvilleen hänen eteensä.

-- "Hyvä herra! Te olette viattomien suojelusenkeli. Ottakaa minä

suojeltavaksenne!"

Herra suojelusenkeli auttoi missiä seisaalle ja pyysi sitte kauniisti

saadaksensa kello kuusi jälkeen puolenpäivän taas kunnian kohdata häntä

samassa paikassa, jonka tämä kovasti itkien myöskin lupasi.

Tohtori Grisák kävi jälkeen puolenpäivän kello kuuteen asti ulkona,

hankkiaksensa klienteillensä tarpeellisia lupakirjoja: sill'aikaa

kirjoitutti hän myöskin asianmukaisen avioliiton-kontrahdin. Kun

mainitulla tunnin lyömällä missi ja tirehtori ilmestyivät hänen

asunnossaan, odotti hän heitä jo. Kumpaisellekin erittäin kuiskasi

hän tuttavan-tapaisesti, että kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Kiitolliset silmäykset palkitsivat hänen ilmoitustansa.

-- "Miss Natalie", sanoi herra Vendelin. joka nyt oli puettu valkoiseen

liiviin ja kaulaliinaan, "minä olen aina ollut teidän vilpitön

ihastelijanne."

-- "Hyvä herra", vakuutti hänelle missi, "minun kunnioitukseni teidän

suhteenne on aivan vanha."

-- "Kas niin!" keskeytti heitä tohtori Grisák; "te ymmärrätte

täydellisesti toinen toisenne. Kaksi jaloa sydäntä on tavannut toinen

toisensa. Hyvä herrasväki! Tässä on kontrahti; tehkää hyvin,

kirjoittakaa alle: kaikki on säntillään. Sielunpaimen odottaa teitä."

-- "Niin kiiruusti!" kuiskasi miss Natalie ja valmisti itseään

hansikoitulla kädellään kirjoittamaan nimensä tuon onnellisuutta

tuottavan asiakirjan alle. Samoin teki herra Vendelin'kin.

Tunnin kuluttua olivat he mies ja vaimo.

Tunnin kuluttua polkkasi, heitä muistellen, tohtori Grisák yksinänsä

kamarissaan edes takaisin ja hyräili siihen jotakin hirveän rumaa

nuottia. Nämät oli hän nyt sievästi yhteen yllyttänyt. Siihen

hupaisuuteen, että hän naitti missin Maxenpfutsch'ille, tuli vielä

lisäksi se pieni voittokin, että noista missille pelastetuista

viidestätuhannesta florinista sekä ylkämieheltä että morsiamelta

hänelle itselle tuli viisisataa florinia kummaltakin. Ja nämät rahat

saattoi hän heti seuraavana päivänä maksaa pois, koska hän oli rouva

Ankerschmidt vainajan testamentinsuorittaja. Puheen-alaista summaa ei

Ankerschmidt itse koskaan ollut hoitanut.

Ainoastaan yksi seikka näyttää omituiselta, tohtoriin katsoen,

että hän, joka noin hupaisella pilanteolla oli seitsemän tunnin

kuluessa itselleen koonnut tuhannen florinia, ei huolinut niistä

kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista, joita Straff oli tarjonnut

hänelle, jos hän ottaisi Ankerschmidt'ia vastaan oikeutta käydäksensä.

Mutta sen käsittää pian, jos saapi nähdä rouva Ankerschmidt'in

testamentin, niinkuin herra tohtori sen oli nähnyt: siinä on näet eräs

turmiollinen lisäys, joka säätää, että jos jompikumpi tyttäristä

valitsee itselleen miehen vastoin isänsä tahtoa, hän menettää kaiken

oikeuden perintöön.

Tästäpä tuo suuri kunniantunto, joka ei kärsi mitään häpeäpilkkua!

* * * * *

Kokeneitten miesten kertomuksen mukaan on Kufstein valtio-vangittujen

akatemia.

Arad, Komárom, Josephstadt, Pest'in "uusi rakennus" ovat kaikki vaan

gymnasiumeja ja alkeiskouluja sen rinnalla; joka vaan näissä on kurssin

suorittanut, älköön puhuko mitään; hän on ainoastaan puoleksi oppinut.

Aladár Garanvölgyi on jo kahdeksatta vuotta tässä suuressa akatemiassa.

Hänen suojansa on neljää askelta pitkä, kolmea leveä eikä suinkaan

mukavaksi sisustettu: yksi tuoli, yksi vuode, yksi pöytä. Ainoastaan

ovia ei sovi valittaa, sillä niitä on kolme, jotka seisovat perätysten.

Seinän paksuuden arvaa siitä, että keskimmäistä käypi avaaminen toisiin

kumpaankaan koskematta.

Eräänä aamupäivänä, tavattomana tuntina, ratisivat avaimet Aladár'in

kolmikertaisessa lukossa, ja hänen eteensä astui yksi niistä suurista

herroista, joita hän ei tuntenut.

Se oli ritari Ankerschmidt.

Ankerschmidt oli luullut saavansa nähdä laihan, sortuneen olennon,

jonka kasvot olisivat lakastuneet, jonka sielua ja mieli-alaa

vankihuoneen home olisi peittänyt ja joka jo elostelee romanin-tapaisen

monomanian viimeisillä asteilla. Kuinka suuresti hän hämmästyi, kun hän

näki muodoltaan iloisen, nuoren miehen nousevan ylös pöydän vierestä,

nuoren miehen, jonka verevissä kasvoissa ei ole murheen varjoakaan,

jonka otsasta ryppyjen surulliset huuto- ja paussi-merkit kokonaan

puuttuvat, jonka silmät loistavat hilpeästi ja jonka mustassa tukassa

ei vielä ainoakaan hiuskarva ollut ajasta harmaantunut!

Vanki kiiruhti tulokasta ensinnä tervehtimään.

-- "Hyvää päivää, kunnian herra!"

Ankerschmidt viittasi vanginvartiaa jättämään heitä yksiksensä ja tämä

vetäysi ovien väliin.

-- "Te olette Aladár Garanvölgyi?" kysyi Ankerschmidt sotamiehen

tuimalla äänellä vangilta. Ritari olikin soturin univormuun puettuna.

-- "Siksi minua nimitetään, hyvä herra."

-- "Kauanko olette ollut täällä?"

-- "Sitä en tiedä, minulla ei ole kalenteria."

-- "Eikö teillä ole mitään valittamista päällysmiehiänne vastaan?"

-- "Ei mitään. Minä olen heihin tyytyväinen."

-- "Onko teidän sallittu mennä ulos suojastanne?"

-- "Kerran viikkoonsa puoleksi tunniksi."

-- "Eikö se teistä ole liian vähän?"

-- "Minä en tätäkään lupaa koskaan käytä."

-- "Miks'ette?"

-- "Olen mieluisammin täällä sisällä."

-- "Eikö se vahingoita terveyttänne?"

-- "Minä en ole koskaan ollut sairaana."

-- "Eikö teillä ole mitään pyydettävää?"

-- "Ei mitään. Ei yhtäkään mitään."

-- "Eikö teidän ole ikävä?"

-- "Ei. Olenhan yksinäni. Ei ole ketään, joka minua ikävystyttäisi."

-- "Ja teidän askareenne on päivän pitkään?"

-- "Ajatukseni."

-- "Eikö teille anneta kirjoja lukea?"

-- "En tiedä, sillä minä en ole niitä pyytänyt."

-- "Muitten vankien on lupa kirjoittaa ajatuksensa paperille, maalata

kuvia, näperrellä pieniä puukapineita. Eikö teitä haluta tehdä

semmoista huviksenne?"

-- "Ei. Sillä kirjoittamiseen tarvitaan kynää, maalaamiseen pensseliä,

napertelemiseen veistä, ja näitä kaikkia täytyisi pyytää."

-- "No, entäs sitte?"

-- "Ja kosk'ei minulla ole mitään muuta seuraa, kuin oma itseni,

tahtoisin mielelläni sen ainoan ihmisen kanssa, jonka parissa minun

täytyy olla, hyvässä ystävyydessä pysyä."

-- "Sen mukaan te siis itse saatatte vankeutenne raskaammaksi."

-- "Se on totta, hyvä herra, että on raskasta tuomittuna olla, mutta

vielä raskaampi olisi, jos itsekin itseäni tuomitsisin."

-- "Ja te ette pyydä elämän vähäisiä suloja nauttia?"

-- "En. Ihminen on onnellisin silloin, kun hänellä on vähimmin

tarpeita."

-- "Ettekö halua sukulaisianne nähdä?"

-- "Minä päinvastoin kovasti surkuttelisin heitä, jos he vaivaisivat

itseänsä niin pitkälle matkalle sen vuoksi, että puolen tunnin aikaa,

vierasten ihmisten vartioidessa, vieraalla kielellä saisimme

toisillemme sanoa pari yleistä, naurettavaa lauselmaa. Se ei maksa sitä

vaivaa."

-- "Eikö teillä ollut ketään, jota rakastitte?"

Vanki rupesi näistä sanoista nauramaan.

-- "Kuinkas muuten, hyvä herra, jokaisella nuorella miehellä on

semmoinen. Nainen, vinttikoira ja muuta sellaista."

-- "Te asetatte siis nämät yhteen luokkaan?"

-- "Anteeksi! Minä tiedän laskeneeni loukkaavan lauseen, mutta

minkätähden sen tein, tahdon kohta tunnustaa. Kun sanoin viimeiset

jäähyväiset enolleni, joka on vähän kummallinen mies, pyysin häntä,

joka kerta kuin hän minulle kirjeen kirjoittaisi, antamaan

morsiamenikin piirtää kirjeesen ainoastaan tämän pienen sanan: 'adieu.'

Jo ensimmäisessä kirjeessä olikin 'addio', mutta eriskummaisilla

kirjaimilla kirjoitettuna; jälki-lisäyksessä selitti sitte enoni, että

koska morsiameni eräistä syistä ei tahtonut kirjeesen riipustaa tuota

'adieu'ta', leikkevä vanhus oli pistänyt kynän vinttikoirani etukäpälän

kynsien väliin ja sillä kirjoituttanut tuon sanan. Siitä ymmärsin, että

morsiameni minua ei enää liioin ikävöinnyt, joka siltä raukalta olikin

sangen järkevästi tehty; mutta vinttikoirani on vielä nytkin minulle

uskollinen ja liittää manupropriuminsa joka kirjeesen, kirjoittaen sen

alle: 'Cziczke.'"

Ankerschmidt huomasi, että hän itsekin nauroi vangin kertomaa, hupaista

anekdotia, jonka tämä osasi niin sukkelasti esitellä; Aladár itse alotti

naurun, joka sitte hänestä tarttui Ankerschmidt'iin. Kun he sitte olivat

tarpeeksi nauraneet ja lopuksi vaienneet, huomasivat he toinen toisensa

silmään katsoessaan, että siinä kummallakin kiilsi kyynel.

Olihan se hupainen juttu tuo, siitä koirasta, jonka oli tapa vangille

hänen morsiamensa sijasta kirjeitä kirjoittaa!

Ankerschmidt'in kasvot muuttuivat taas ankaraksi; hänen ei ollut lupa

antaa itseänsä ilmi.

-- "Nuori mies, minä en tullut teidän luoksenne leikkiä laskemaan, vaan

sentähden, että saisin tietoa vankien olosta ja käytöksestä. -- Yhtä

saatan teille sanoa. Sitä, että te olette vaarallinen ihminen."

-- "Minkätähden, hyvä herra? Mikä syytös teillä on minua vastaan?"

-- "Juuri se, ettei ole mitään. Valituskirjaan on merkitty jokaisen

vangin pyynnöt, valitukset, syytökset. Teistä ei ole kirjaintakaan; te

ette koskaan pyydä mitään, ette koskaan valita mitään; te olette

kohtelias. umpimielinen. Nämät ovat vaarallisia luonteen omituisuuksia.

Jos se minun vallassani olisi, ette ikänä tästä vankihuoneesta vapaaksi

pääsisi."

-- "Kiitoksia, hyvä herra!"

-- "Mistä?"

-- "Tästä kunnioittavasta mielipiteestä."

Tuosta jätti Ankerschmidt vangin itsekseen.

Aladár kohautti olkapäitään ja alkoi heti sangen kauniisti ja

erinomaisella taidolla viheltää kansanlauluja tuolta Ala-Unkarista;

tämä oli hänen suurin huvituksensa. Onnellista, että ihminen voipi

kaikkialle muassansa viedä tätä alati valmista soittokonetta.

Ankerschmidt saattoi vielä kuulla sen ovien lävitse. Vanginvartia

vakuutti hänelle, että iloinen herra tuolla sisällä osaa viheltää

sangen kauniisti; usein puhaltaa hän kokonaisia operoitakin.

Linnan tornissa soitettiin puolipäivää. Tämä ääni tavallisesti saattoi

Aladár'in terveitä ruumiin-elimiä atrian aikaa ajattelemaan. Hän ei

ollut liikoihin tottunut; eihän vangeille marzipania syötetä. Mutta

siihen oli hän hyvinkin tottunut, että hänelle ruoka määrätyllä

hetkellä tuodaan. Kun ruokatunti lyö, ratisevat kolmikertaisen oven

avaimet ja vanginvartia tulee, kainalossa pitkä sämpylä, kädessä vati,

jossa on jotakin, mitä ruoaksi nimitetään. Mutta Aladár'in oli tapa,

olipa siinä mitä hyvänänsä, syödä se viimeiseen muruseen asti. Hänelle

ei uskottu käteen veistä ja kahvelia, vaan ne olivat annetut hänen

takanansa seisovalle vartialle, joka leikkasi hänelle lihakappaleet.

Tätä hän säännöllisesti kiitti siitä palveluksesta ja antoi hänelle

juomarahaksi omista päivärahoistaan jääneet kreutzerit, joka vaikutti

suurta iloa tuossa kunnon miehessä.

Mutta tänäpänä viivyteltiin päivällistä tavattoman kauan. Tunti oli jo

kulunut puolipäivästä, niinkuin linnan pihalta kuuluva rummun-pärinä

ilmoitti, eikä vielä oltu syömistä tuotu.

"Hm, varmaankin on tuo vihainen herra sankari jotain sanonut siellä

ulkona ja nyt he tahtovat koettaa, millä tavoin saisivat hyvää mieltäni

häirityksi, eivätkä anna ruokaa. Se ei ole suuri vahinko."

Ja nyt otti hän esiin eilispäivästä jääneen sämpylän, söi sen hyvällä

halulla, joi sen päälle aika kulauksen vesiruukusta ja heitti itsensä

pitkälleen vuoteelle, kuten ainakin tarpeeksensa syönyt.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt oikealla tavalla päivällisuntaan

alottaa, kun jo ovet järjestänsä narskahtivat auki, ja suurella

kiiruulla astui sisään -- tällä kertaa ei vanginvartia, vaan

vahti-kapteini.

-- "Pian, pian! Nouskaa ylös, hyvä herra!" puhui tämä vuoteella

makaavalle, astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa.

Aladár katseli häntä, paikaltaan liikahtamatta.

-- "Ettekö ymmärrä? Nouskaa heti ylös!"

-- "Hyvä herra", sanoi Aladár humorillisella pedantismilla, "minua on

kielletty sivili-miehen kanssa puhumasta."

-- "Kuinka niin?"

-- "Te olette tällä hetkellä edessäni sivili-mies, sillä teillä ei ole

sapelia kupeellanne."

-- "Niin, sentähden että riisuin sen vyöltäni herra linnanpäällikön

luona ja sieltä riensin teidän luoksenne."

-- "Älkää pahastuko, mutta minä noudatan järjestys-sääntöä ja pyydän

päästä kaikesta enemmästä haastelosta."

Kapteinin ei auttanut mikään muu, kuin lähettää vanginvartia sapelia

pikaisesti noutamaan, joll'aikaa Aladár pysyi vuoteellansa.

Kun hän sitten oli sitonut sapelin vyölleen, nousi Aladár'kin

vuoteeltaan.

-- "Minä olen käskettävänänne."

-- "Hyvä. Minä siis käsken teidän kohta hankkia itsenne valmiiksi ja

minun kanssani tulla linnanpäällikön luokse."

-- "Täytyykö minun ilmestyä 'hansikkailla?'" kysyi Aladár, osottaen

eräitä käsirenkaita, jotka ovat raudasta, ja joita ei kanneta muodin

vuoksi.

-- "Ei, ilman niitä. Vanginvartia, päästäkää herra vanki kahleista!"

Sen jälkeen tarttui upseeri Aladár'in käsivarteen ja vei hänet

kiiruusti pois muassaan.

-- "Lähtään, lähtään! Meitä odotetaan."

Aladár kohautti olkapäitään. "Onhan meillä kylläksi aikaa, niin kauan

kuin täällä viivymme."

-- "Ken tietää", sanoi kapteini ja joudutti vankia, jonka hän sitte,

linnanpäällikön ovelle tultua, laski, niinkuin soveliasta oli, edellä

menemään.

Salissa, johon he tulivat, tunsi Aladár, paitsi linnanpäällikköä,

ritari Ankerschmidt'in läsnä olevain herrojen joukossa, jotka olivat

komeihin univormuihin puetut.

Linnanpäällikkö astui hänen eteensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja

lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:

-- "Herra Garanvölgyi, tästä päivästä alkaen te lakkaatte vieraanani

olemasta; vielä jälellä oleva rangaistus-aikanne on teille anteeksi

annettu; te olette tästä hetkestä lähtien vapaa. Sentähden syömme

tänään yhdessä jäähyväis-atrian. Sitä varten kutsutin minä teitä, ja

minua ilahuttaa, että olette kutsumuksen vastaan-ottanut."

Aladár veti syvältä henkeänsä; sitä hän ei voinut kieltää rinnaltansa,

että se tämän sanoman perästä vapaasti hengitti. Taas vapaaksi päästä!

Saada takaisin elämä, maailma!

Seuraavalla hetkellä pääsi humori jo uudestaan valtaan hänessä.

-- "Herra linnanpäällikkö, minä en ansaitse tätä armoa, sillä minä olen

jo aterioinnut."

-- "Tuhat tulimmaista! Te pidätte siis ruoalle-kutsumista pää-asiana!

Entäs se, että olette vapautenne takaisin saanut?"

-- "Ah, onhan minua täällä hyvin hoidettu."

-- "Ihan varmaan, hyvä herra", virkkoi siihen tuimistuneella

katsannolla Ankerschmidt, "jos minä saisin määrätä, te ette niin äkkiä

olisi täältä vapaaksi päässyt. Joka ihmiselle tulee antaa niin paljon

rangaistusta, että se häntä parantaa. Joka helposti kahleita kantaa,

sille pitää vielä raskaampia päälle panna. Semmoiset ihmiset, jotka

vaan laskevat leikkiä rangaistuksesta ja joitten ei näe mitään

kärsivän, minä kyllä tietäisin opettaa."

Aladár oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä herra sankari oli

joku hänelle kovin armoton vihollinen. Linnanpäällikkö sai paljon

ponnistella, saattaaksensa heitä pöydässä toinen toisensa viereen

istumaan.

-- "Hyvä herra", lausui vanha linnanpäällikkö, sittekuin soppa oli

jaettu, "varmaankin tulee teidän vapaudestanne kiittää vaan sitä, että

joku salainen puolustaja on tehnyt kaikki, teidän kohtaloanne

muuttaaksensa."

-- "Minun? Salainen puolustajani?"

-- "Niinpä kyllä; joku vaimo; joku nainen, joka ei ole kammonnut

omakätisesti kirjoittamasta hakemuskirjan alle; uskaltaisinpa vannoa,

että hän sen itse on suunnitellutkin. Niitten paperien joukossa, jotka

tulivat minulle, ei voinut olla tuossa hakemuskirjassa naisen käsi-alaa

ja ajatuksen-johtoa tuntematta."

Aladár vaipui ajatuksiin; kuka muu se olisi saattanut olla, kuin hän?

Ehk'ei tuossa koiran käpälän kirjeenvaihdossa kuitenkaan ole perää?

Ehkä tuo nainen kuitenkin on uskollisempi?

-- "No? Teitä haluttaa kai nähdä tätä kirjoitusta? Minä saatan sen

teille näyttää. Vakuuttakaa itse omaa mieltänne siitä."

Linnanpäällikkö viittasi adjutanttiansa, jotta tämä toisi esille

sanotun kirjoituksen ja sallisi Aladár'in luoda siihen silmäyksen.

Nuori mies katsahti kirjoitukseen ja pudisti sen jälkeen päätään; tämä

käsi-ala ei ollut sen, jonka hän oli luullut. Se oli kuitenkin naisen

käsi-alaa, ja kuinka liikuttavan harras rukous! Kuka lienee tämän

kirjoittanut?

-- "Ei! tätä ei asianomainen saa lukea!" huusi tylysti Ankerschmidt,

otti kirjoituksen pois hänen kädestään ja antoi sen takaisin

adjutantille. "Nämät ovat valtio-salaisuuksia."

"Tuo lienee kovin tuittupäinen ihminen", arveli itsekseen Aladár; mutta

hänen sieluunsa painettuna jäi joka kirjain tuossa kirjoituksessa,

jotta hän vuosienkin kuluttua voisi sen tuntea, jos hän vielä kerran

näkisi tämän käsi-alan.

Vielä saman päivän iltana jätti hän linnan.

* * * * *

Ankerschmidt palasi tyytyväisenä kotiinsa. Koska hän ei kenellekään

ollut ilmoittanut, mihin missä asiassa hän lähti, ei hän

kaksiviikkoisen poissaolonsa aikana voinut tietää, mikä häntä tuolla

kotona odottaisi.

Iloisella mielellä, niinkuin se, joka on itseensä tyytynyt, meni

hän hallintokaupungissa asianajajaansa tervehtimään ja luuli

vaiston-tapaisesti tuottavansa itselleen mielihyvää sillä, että hän

kohta kättä pudistettuaan hämmästyttäisi herra tohtoria tällä

ilahuttavalla tiedolla:

-- "No, Aladár Garanvölgyi on nyt vapaaksi laskettu."

Tohtori Grisák'in nenä piteni silminnähtävästi tästä sanomasta. Olemme

pahemmassa kuin pulassa! Adjöö nyt, kaunis leski! Tuo tulee tietysti

omaisensa ottamaan joko morsianta taikka vinculum'ia; se on hänen

ensimmäinen tehtävänsä, ja siihen on se naimiskauppa mennyt! Ja

kaikesta tästä huvituksesta saapi hän kiittää Ankerschmidt'ia, joka

tahtoo olla lusikkana semmoisessa rokassa, johon hänen ei mitään tule.

Piru vieköön semmoisen soturi-kulun taipuvaisuutta jalomielisyyteen!

"Mutta odotappas", ajatteli itsekseen tohtori Grisák, "jos sinulla oli

hämmästyttävä sanoma minulle, on minullakin sinulle jotain, jolla voit

huvitella itseäsi."

-- "Eikö teidän kunnianne ole saanut kirjettäni, jonka teille lähetin

Wien'iin?"

-- "En mitään. Minä en palannut takaisin Wien'in, vaan Fehérvár'in

kautta. No, mitä uutisia kotoa?"

-- "Huonoja. Mutta tässä on teille kirje neiti Eliz'iltä; siitä

arvattavasti saatte tietää koko asian."

-- "Eliz'iltä? Tuo lapsi on ehkä taas tehnyt jonkun äärettömän hullun

työn?"

-- "Eipä suinkaan. Hän ei ole hullua työtä tehnyt. Suvaitkaa avata

kirje."

Ankerschmidt repäisi kuvertin rikki ja luki yhä enenevällä

levottomuudella kirjeen sisällyksen päästä päähän.

Hänen lukiessansa juontui tohtori Grisák'in mieleen tuo sukkela tuuma,

että mitä tämä vanha herra häneltä nyt oli pilannut, sen hän itse voisi

myöskin laidalleen asettaa. Ankerschmidt oli jalomielisesti vapauttanut

Corinnan ylkämiehen ja siten hävittänyt herra Grisák'in naimishankkeet;

Ankerschmidt oli nyt pahemmissa kuin päivissä toisen tyttärensä kautta,

eikö siis olisi täydellistä teaterillista oikeutta, jos kukin saisi

parinsa: jos herra Grisák nyt ottaisi neiti Eliz'in vaimokseen? Tämä ei

ole mikään hylättävä tuuma.

Ankerschmidt'in kädet vaipuivat alas kirjeen kanssa, kun hän oli sen

kaksi kertaa lukenut.

-- "Hermine paennut!" tavotteli hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Tohtori Grisák oli odottanut, että sotavanhus hypähtäisi pystyyn,

viskaisi tuolit, pöydät ympärilleen, sadattelisi, kiroilisi, huutaisi

vaunuja, ryntäisi pakolaisia takaa ajamaan ja ampuisi heidät

kuolijaksi. Suuresti hän sen vuoksi kummastui, kun ritari tämän sijasta

hermottomalla tuskalla painoi otsansa käteensä ja katkerasti kertoi:

"Hermine paennut."

Tätä elegillistä mielentilaa tohtori Grisák ei ollut odottanut; hän ei

tietänyt, mitä vastata.

Ankerschmidt taittoi murheellisesti kirjeen kokoon, pisti sen poveensa

ja kysyi hiljaisella äänellä:

-- "Sanokaa minulle suoraan, herra tohtori, olenko minä lapsiani

kovasti kohdellut? Olenko ollut ankara heille? Pelkäsivätkö he minua?"

-- "Päinvastoin, se juuri oli vika, että teidän kunnianne oli liiaksi

pehmeä heitä kohtaan."

-- "Mutta kuinka voisin minä miehenä, sotamiehenä olla tyly tytöille ja

lapsille? Vaan Hermine, juuri hän! Mitä pahaa minä olen hänelle

tehnyt?"

-- "Teidän kunnianne ajoi talostaan pois sen, jota hän rakasti."

-- "Kuinka saatoin minä tietää, että hän häntä rakasti? Onko hän sen

minulle sanonut? Onko hän sitä kellekään sanonut? Täytyikö hänen

sentähden paeta tuon miehen jälissä? Jättää minut? Saattaa minut

häpeään? Eikö hän voinut sanoa sitä, mitä hänen nuorempi sisarensa

tässä kirjeessä kirjoittaa, etten suuttuisi tuohon ihmiseen, että tämä

lopulta kuitenkin saattaa olla kunniallinen ihminen, ei semmoinen,

joksi minä häntä luulen? Ehkä vähäisen äkkipikainen, mutta kuitenkin

kunniallinen luonteeltaan. Eikö hän saattanut lepyttää minua hänen

suhteensa? Vaan täytyikö hänen minut kohta jättää? Minut, isänsä!"

Eliz niinmuodoin puolustaa vanhempaa sisartansa, vieläpä

viekoittelijaakin? Oho! Sitä täytyy estää.

-- "Epäilemättä ovat komplottiin teidän kunnianne selän takana jo

aikoja sitten osaa ottaneet teidän talonne luotettavimmat jäsenet,

tirehtori ja guvernantti."

-- "Kuinka? Maxenpfutsch ja miss Natalie? Se on; Eliz puolustaa

heitäkin; mutta mistä vietävästä?"

-- "Että he molemmat ovat toisiansa ymmärtäneet, voipi jo havaita

siitä, että Maxenpfutsch on nainut miss Natalien."

-- "Nainut? Todellakin? Nainut?" huudahti epäillen Ankerschmidt. "No --

se on hänen asiansa. Tämä on säännöllinen asia."

-- "Ja hän lähti joutuisasti pois."

-- "Hänkin paennut? Miss Nataliekin ryöstetty? Saakeli soikoon! Minun

luotani viedään siis kaikki naiset pois akkunan kautta; ei tahdota sitä

varten tehdä mutkaa ja kulkea ovesta."

-- "Minä arvelen, että heillä oli syytä siihen."

-- "Syytä? Mitä syytä? Eiväthän vaan liene pelänneet, että minä

estäisin heidän avioliittoansa?"

-- "Ei sitä, vaan että teidän kunnianne vetäisi heitä edesvastaukseen

neiti Herminen käytöksestä."

-- "No, se on totta, että minä kovasti olisin nuhdellut heitä; mutta

sentähden lähteä pakoon! Jättää kartanon-tirehtorin virka, se on toki

liikaa!"

-- "Minä luulen, että he ovat hankkineet itselleen vahingon-korvausta."

-- "Millä tavoin?"

-- "He kävivät minun luonani vihkimisen jälkeen ja maksattivat

itselleen opettajattarelle määrätyn rahasumman."

-- "Maksoitteko sen vastustelematta?"

-- "Siihen minä olin velvoitettu."

-- "Te olette tehnyt varsin hyvin. Mutta tämä tekee yhteensä

viisituhatta florinia. Minun luonani nousi tirehtorin vuosipalkka

melkein yhtä korkealle."

-- "Vielä on pieni selitys asiassa tarpeellinen. Nämät viisituhatta

florinia, minä tiedän sen varmaan, luulee herra Maxenpfutsch niin hyvin

tiloittaneensa, että niistä tulee viisikolmatta-tuhatta. Tietysti hän

suuresti erhettyy."

-- "Kuinka? Mitä hän on keksinyt?"

-- "Narrimaisen ihmisen, jolle hän tuhlaa rahansa. -- Minun täytyy

antaa teidän kunnianne tietää, että teidän vävynne (hän on nyt sitä, me

emme siihen voi mitään) oikea nimi on Straff."

-- "Straff! Saakelin kummallinen nimi."

-- "Se on totta."

-- "Ja minun tyttäreni! Hyvä; puhukaa enemmän."

-- "No, tuo herra kävi sen jälkeen minun luonani ja tarjosi minulle

kahtakymmentä-tuhatta florinia, jos ottaisin erästä asiaa ajaakseni;

mutta minä en siihen suostunut. Sittemmin sain tietää, että herra

Maxenpfutsch oli tarjounut suorittamaan ensikustannukset asiassa, jos

herra Straff sitouisi maksamaan hänelle nuot kaksikymmentä-tuhatta

florinia siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnissä voitetaan."

-- "Ah, sillä tavoin hän siis saa kaksikymmentä viiden verosta? Mutta

mikä oikeuden-käynti se on?"

~- "Ei mikään muu, kuin herra Straff'in vaatimus saada ulos teidän

kunnialtanne vaimonsa myötäjäiset äidin perinnöstä."

-- "Mutta onhan Straff siinä tapauksessa suuri narri ja Maxenpfutsch

vielä suurempi."

-- "Sitä minäkin ajattelen."

-- "Sillä ilman oikeuden-käynnittäkin minä annan ulos tyttäreni

perinnön. Sentähden hänen ei tarvitse kahtakymmentä-tuhatta akkunasta

ulos heittää."

-- "Kuinka? Eikö teidän kunnianne tietäisi, että teillä testamentin

mukaan on oikeus siinä tapauksessa, että jompikumpi tyttäristänne menee

vastoin teidän tahtoanne naimisiin, sulkea hänet ulos perinnöstä?"

-- "Ah, hyvä herra! Mitä ajattelette? Ettehän vaan luule, että minä

jonkun tekosyyn varjolla tahtoisin anastaa jommankumman tyttäreni

omaisuuden?"

-- "Mutta jos testamentin-tekijän tahto oli semmoinen."

-- "No, sen oli vaan tarkoitus peloittaa; mutta kun se kerta on

tapahtunut, kuka siihen mitään voi? Tai minä pitäisin tyttäreni tavaran

itseäni varten?"

-- "Ei, mutta toista tytärtä varten."

-- "Oi, sitä ei Eliz ottaisi vastaan. Ei, hyvä herra: mikä on lapsieni,

se on lapsieni. Minulla on riittävä pensioni, josta voin elää. Tulkoot

he onnellisiksi."

Tohtori Grisák huomasi, että hänen edessään seisoo semmoinen mies,

johon luoti ei satu. Se on haavoittumaton! Helppo on sillä tavoin

sotamiehenä olla. Mutta vielä on jälillä Achilleen kantapää ja vielä on

jälillä viimeiseksi jätetty, myrkytetty nuoli, joka varmaankin sattuu.

-- "Ja niinmuodoin teidän kunnianne olisi taipuvainen sopimaan

tyttärenne viekoittelijan kanssa?"

-- "Kuinka, 'sopimaan?'" huudahti suuttuneena Ankerschmidt, "Minun

asemassani on tavallista antaa anteeksi, mutta ei sopia."

-- "Te suvaitsette siis antaa 'amnestiaa' herra Straff'ille?"

-- "Miksi Straff? Minä en tunne häntä sillä nimellä, sanokaa _Bogumil_.

Mutta miksi hiidessä tällä ihmisellä oli niin monta nimeä?"

-- "Siihen on hänellä sangen tukevat syyt."

-- "Lieneekö häntä vainottu?"

-- "Päinvastoin."

-- "Päinvastoin? Minä en ymmärrä."

-- "Tämä seikka juontuu pikemmin luottamustoimesta."

-- "Mitenkä? Tuo mies oli siis joku tärkeä henkilö?"

-- "Oi, sangen tärkeä. Näinä päivinä ilmoitti herra Bräuhäusel minulle

kahden kesken koko hänen asemansa."

-- "Ja hän puhui hänestä rauhoittavaisesti?" pakoitti Ankerschmidt

asianajajaansa puhumaan.

Tohtori Grisák viivytteli mielipiteensä esiin-tuomista.

-- "No niin, miksi sitä katsoo."

-- "Miksi sitä katsoo? Mutta minua juuri haluttaa tietää, miksi sitä

katsotaan. Sen herra tohtori sentään myöntänee, että minun on

velvollisuus tietää, mikä ihminen se on, joka on vastoin tahtoani

vienyt tyttäreni, sillä siitä riippuu, paljonko hän perästäpäin

kunnioitustani ansaitsee ja laskenko häntä eteeni vaiko en."

-- "Minä en todellakaan tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi tohtori

Grisák ja toi esiin pari korea-vartista Turkin piippua barikadiksi

rynnäkköä vastaan.

-- "Ettekö tiedä antaa neuvoa?" kysyi vihastuen Ankerschmidt. "Eihän

tuo ihminen vaan liene mikään kriminalisti?"

-- "Oi, silloin kyllä tietäisin neuvoa antaa, jos hän sitä olisi. Au

contraire. Tehkää hyvin, sytyttäkää!"

-- "Ei, minä en huoli siitä nyt", murisi tuimasti sotavanhus; hän otti

kuitenkin piipun, voidaksensa antaa puheelleen suurempaa arvoa siten,

että sitä vahvasti löi pöytään. "Vastatkaa suoraan! Kunnioitatteko itse

tuota ihmistä, vai ettekö?"

Tohtori Grisák'in oli juuri suu täynnä tschibukista, jonka vast'ikään

oli sytyttänyt; hän siis vastasi vaan sillä tavoin, että rypisti

kulmakarvojaan ja liikutti päätään oikealle ja vasemmalle.

-- "Mutta Jumala siunatkoon teitä, saanko mitään vastausta?"

Tohtori Grisák'in oli pakko ilmoittaa äänensä, ellei hän tahtoisi, että

joko piipunvarsi taikka pöytä kappaleiksi lentäisi.

-- "No, minä en sano, etten häntä kunnioita."

-- "Tämä ei ole mikään vastaus."

-- "Sen verran voin sanoa, että hän on virallisessa toimessa."

-- "Mikä virka se on?"

-- "Suokaa anteeksi. Tuo mainittu lähde salli minun vaan salaisuudessa

ammentaa, eikä valtuuttanut minua sitä muille ilmoittamaan."

-- "Tuli ja leimaus!" raivosi herra ritari, kiivastuneena taittaen

piipunvartta kaareen käsiensä välissä, "mikä virka se saattaisi olla,

jota on tapa salassa pitää?"

Tohtori Grisák'ilta putosi vastauksen sijaan piipun pesä tschibukin

varresta ja hän kiiruhti tulista tupakkaa pois lakaisemaan, jottei se

polttaisi mattoa.

-- "Ei suinkaan hän vaan ole -- teloittaja?!"

Herra tohtori nauroi itsekseen tätä tragedian-tapaista huudahusta.

-- "Ah, ei millään muotoa! Niin pitkälle hän ei vielä ole ehtinyt."

-- "Hyvä herra!" sanoi Ankerschmidt. "Minä pyydän, pyydän hartaasti

teitä sanomaan minulle tätä salaisuutta. Minä annan teille

kunniansanani, etten sitä koskaan kenellekään ilmaise, etten sitä

milläkään tapaa käytä. -- Mutta minun täytyy tietää se."

Tämä "täytyy" oli niin pontevasti lausuttu ja herra ritari otti

piipunvarren niin uhkaavalla tavalla nyrkkiinsä, että herra tohtorista

aika oli täytetty, jolloin toiselle tuli antaa viimeinen täräys.

Hän kääntyi sentähden herra ritarin puoleen ja kuiskasi

tuttavan-tapaisesti hänen korvaansa:

-- "Herra Straff on, sitä myöten kuin minä tiedän, 'cahinet

noir'in'[55] palveluksessa!"

Ankerschmidt kavahti nämät sanat kuultuansa ylös nojatuolista,

ikäänkuin räjähtävä pommi olisi iskenyt häneen. Hän ei tietänyt, mitä

sanaa hän ensiksi käyttäisi tunteitansa ilmoittaakseen. Sillä välin

taittoi hän piipunvarren niin, että se rauskahti poikki, ja tämä

"_sauvan murto_" toi sanan hänen suuhunsa.

-- "Jumalan on armo!" lausui hän, laskien poikki murretun piipunvarren

pöydälle. "Minä tiedän kylläksi; minä en tahdo mitään enempää heistä

kuulla!"

Ah! Tämä siis kuitenkin sattui.

-- "Herra tohtori, tehkää, mitä laki käskee! Porte-epée'ni puhtauden

kautta lupaan, etten tätä miestä ikänä pojakseni, en hänen vaimoansa

tyttärekseni tunnusta; että ankarimmalla tavalla tahdon pysyä

oikeudessani; etten koskaan anna heille äyriäkään, vaikkapa heitä sillä

kuolemastakin voisin pelastaa. Toimikaa te asianajajana, älkääkä

koettako minua sovintoon saattaa. Minä neuvon kaikkia teidän luoksenne.

Älkööt he koskaan kirjoittako minulle, sillä minä olen surmattu, olen

kuollut. Kuusi tähteä rinnassani eivät tätä peitä. Minä kiitän teitä,

herra tohtori, että ilmoititte tämän minulle."

Ankerschmidt oli niin vihastunut, että hän asianajajan huoneessa pani

hatun päähänsä; hän ei sitä itse huomannut.

Sitte sanoi hän vielä kolkolla äänellä:

-- "Tästä asiasta älköön kenkään saako tietää. Siinä kyllä, jos me

kaksi sen tiedämme. Helvetti, siinä kyllä, että minä sen tiedän! Kuinka

voin tästä lähtien omien silmieni eteen ilmestyä? Kuinka peiliin

katsoa? Vieköön teidät piru tämän tiedon kanssa! Kiitoksia, paljon

kiitoksia!"

Sitte meni hän pois ja sulki oven jälestänsä. Kahden minutin perästä

tuli hän taas takaisin.

-- "Tohtori! Minä luulen, että minun täytyy muuttaa nimeni. Millä

tavoin se voipi tapahtua? Tehkää sen mukaan. Minä en tahdo enään olla

Ankerschmidt! János Kukoricza tahi Matyi Ludas tahi mikä lohikäärme

hyvänänsä! Mutta minun on nahkani luominen!"

Herra tohtori sanoi, että se on hyvä, suvaitkoon hän nyt vaan mennä

kotia.

Ankerschmidt hautoi kuitenkin tätä tuumaa yhä vieläkin ja kun byroossa

eräs kirjuri kohteliaasti auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi hän

tuolta kunnon nuorukaiselta:

-- "Kuinka unkarin kielelle kääntäisitte nimen Ankerschmidt?"

Nuori lainoppinut vastasi virallisella vilppaudella:

-- "Vasmacskakovácsy."[56]

Ankerschmidt katseli surullisesi häntä kiireestä kantapäähän ja, ottaen

keppiään hänen kädestään, jupisi:

-- "Sinä olet oikea lampaanpää, veikkoseni; -- mutta siihenkin olen

minä syypää."

Ritari Ankerschmidt'in viha kasvoi sitä myöten kuin hän lähestyi

kotoansa.

Jo matkalla rupesi hän kuskilta ankarasti tutkimaan, kuka se hirtehinen

kuskien joukossa oli, joka herrasväen hevosilla oli vienyt pois

pakolaiset, sillä sen hän viipymättä ampuu kuolijaksi.

Niin tyhmää kuskia tietysti ei ole koko maailmassa, joka tämmöiseen

hyväntahtoisuuteen vastaisi: "minähän se olin", vaan jos hän tunnossaan

tietää, että se todellakin oli juuri hän, vannoo hän juhlallisesti

kaikkien kalenterin pyhien kautta, että puhjetkoon hänen molemmat

silmänsä, jos hän siitä mitään tietää; ja kun sitte puolella matkalla

pysähdytään csárdalle juomaan, puikahtaa hän csárdan takaa tiehensä ja

ota sitte kiinni! koko avara maailma on hänelle avoinna! siihen jättää

hän vaunut, hevoset, herran, kysymättä, mitenkä he eteenpäin

matkustavat.

Aivan niin kävi Ankerschmidt'in. Hänen kuolijaksi pelätetty kuskinsa

karkasi Ryyppy-csárdalta, ja hänen täytyi vihdoin, kauan turhaan

odotettuansa, antaa kapakan-isännän reivas-housuisen rengin istua

pukille korean jahtimiehen viereen ja tällä tavoin matkustaa kotiin

asti.

Tämä vielä enemmän paisutti hänen raivoansa.

Mutta karannut kuski juoksi suoraa tietä kotia, jossa hän pelästytti

palkollisia huudolla: "herra tulee, hänellä on kaksi pistolia

kummassakin kädessä, hän tappaa, lyöpi, ampuu joka ihmisen kuolijaksi;

hän ampuu kaikkein ensimmäiseksi ovenvartian, sentähden ettei tämä

paremmin ovea vartioinnut; hän ampuu rengit, sentähden että nämät eivät

kävelleet pihalla; ampuu kamaritytön, sentähden ettei tämä pitänyt

vaaria neidestä, ja kokin, sentähden että tämä leipoi neidelle

matka-kakkuja, sekä viimeiseksi talonkoirat, sentähden etteivät ne

haukkuneet."

Talonväki säikähtyi tästä tiedosta hirveästi, juuri kuin tatarit

olisivat Batu Khan'in kanssa tulossa, ja vähällä oli, ettei ritari

Ankerschmidt kotia palatessaan löytänyt ainoatakaan palvelukseksi

luotua sielua. Tämä olisi varmaankin tapahtunut, jos ei kaikeksi

onneksi neiti Eliz olisi saanut asiasta tietoa pelästyneeltä Gyuszilta,

joka, vaikka hän toimitti aseellisen vartian virkaa, kehtasi ruveta

itkemään ja pisteli pyssyllään joka taholle, kuin olisi jostakin

lukenut, että tämmöisenä rynnäkön hetkenä ensimmäinen vaara kohtaa

niitä, jotka vangitaan ase kädessä.

Eliz riensi ulos palkollisten luokse ja koetti heitä rauhoittaa. He

älkööt tehkö mitään tyhmyyttä. Isä on hyvä ihminen, eivätkä he ole

syyllisiä. Pysykööt kauniisti etuhuoneessa kokoontuneina. Isän ei ole

tapa kenellekään pahaa tehdä. Hän menee itse ulos hänen eteensä. Eikä

hän laske häntä porstuaan tulemaan, ennenkuin hän on leppynyt.

Näin lohduttaen palkollisia saattoi hän heitä pysymään koossa

etuhuoneessa; mutta eipä heistä kokin ehdoitus kuitenkaan ollut

hylättävä, että näet ovi korridorin toisessa päässä varmuuden vuoksi

pidettäisiin avoinna, jotta kun ensimmäinen laukaus paukahtaa, joka

todenmukaisesti sattuu neiteen, muut pikaisesti voisivat paeta. Ja

syytteen-alainen kuski juoskoon kohta tiehensä.

Tuskin oli nämät valmistukset toimeen pantu, kun pihaan vieriväin

vaunujen kolina ilmoitti, että _herra_ oli tullut; tässäpä nyt vaara

on.

Eliz meni katetun porstuan eteen, johon vaunut olivat seisahtuneet, ja

yritti auttamaan isäänsä ulos vaunuista.

Herra ritari torjui vihastuneena tytärtään pois luotansa.

-- "Takaisin! Kuka antoi sinulle luvan tulla ulos asuinhuoneista? --

Miks'et pysy kamarissasi?"

-- "No, älkää suuttuko!" lepytti häntä tyttö, vastustamisesta

huolimatta hiipien hänen viereensä ja lapsellisella luottamuksella

tavottaen sitä kättä, jolla oli valta siunata ja lyödä, joka voi

rangaista ja suojella, kielensä mukaan. "Älkää olko noin vihainen!"

Mutta Ankerschmidt'in sielussa oli jo kaikki armottomuuden halu yltynyt

korkeimmilleen.

-- "Tuhat tulimmaista!" huusi hän, temmaten pois kätensä tyttärensä

kädestä. "Minä en tullut hyväilemään, vaan kostamaan. Tänäpänä ei

lasketa leikkiä, neiti, vaan pidetään ankara tutkinto, tuomitaan ja

rangaistaan! Ymmärrättekö?"

Eliz vetäysi pelon-alaisesti takaisin ja loi, niinkuin vapiseva

metsäkauris, jonka täytyy puolustaa itseään suurta vihaista jalopeuraa

vastaan, arasti isot silmänsä isänsä säihkyviin kasvoihin ja puhui

värisevällä, naivilla äänellä näin:

-- "Minä kysyn -- nöyrästi, -- herra ylikomendantti, -- ettekö tiedä --

mihin -- isä jäi?"

Tämä lapsellinen kysymys oli semmoisella liikuttavalla

luonnollisuudella lausuttu ja vivahti todellakin niin leikilliseen ja

tunteelliseen soimaukseen, ettei Ankerschmidt sillä hetkellä hennonut

muuta kuin syleillä tytärtänsä ja häntä suutelemistaan suudella; ja kun

tämä kerta oli tapahtunut, ei hän enää tavannut sitä mielentilaa, jossa

hän tahtoi tuomioita jakaa; hän ei voinut raivota, kirota. Tämmöinen

lapsen-syleily karkottaa kaiken sapen ihmisestä.

-- "Sinä olet ollut hyvä lapsi. Sinua minä rakastan", kuiskasi hän.

"Näetkös, minä olen vienyt sen, mitä sinä kirjoitit, sinne, jossa se on

hyötyä tuottanut. Tuo mies on jo vapaa."

-- "Vapaa!?"

-- "Eikö totta, sinä iloitset siitä? Näetkös, sill'aikaa kuin minä

kävin siellä, sinulle tätä iloa hankkiakseni, minkä murheen he minulle

täällä kotona valmistivat. Et sinä, et sinä; sillä sinä olet hyvä. --

Älä puhu, älä puhu! -- Sinä näit vast'ikään, kummoinen minä olin. Ethän

mielisi minua semmoisena enää nähdä? No, jos et tahdo uudestaan nähdä

niitä kasvojani, kuulla sitä ääntäni, jotka sinua pelästyttävät, älä

koskaan tuo minulle esiin noita kahta ihmistä. Sillä näetkös, minä olen

vanha sotamies; minä olen monta kertaa taistellut tulisissa

tappeluissa, mutta ei kukaan ole minulle koskaan opettanut, mitä

raivoissaan oleminen on. Mutta nyt sen jo tiedän. Ei sanaakaan heistä,

sillä kun he juontuvat mieleeni, en enää tunne itseäni."

Sill'aikaa olivat he tulleet ylös porstuaan.

Kun palkolliset, jotka oven raosta olivat tähystelleet asian päätöstä,

näkivät, että ritari lähestyi aivan hiljaisesti, neittä kädestä

taluttaen, saivat he siitä uutta luottamusta ja kiiruhtivat

ovea aukaisemaan -- jolloin rohkeimmat etupäässä, nimittäin

avainten-hoitajatar ja kamarityttö, sekä niitten takana miespuoliset

palkolliset, hiipivät ritarin eteen ja, suudellen hänen kättänsä,

vakuuttivat, etteivät he olleet mihinkään syypäät.

Ankerschmidt loi ankaran silmäyksen vapiseviin ja huusi jyrisevällä

äänellä heille: "Tuli ja leimaus! Te epäkelvot! Minä sanon sen, kirotut

olkoot teidän sielunne! _Älköön tämmöistä enää tapahtuko_!"

Sen sanottuaan meni hän, tyttärensä käteen tarttuen, kamariinsa.

Hän antoi tyttären auttaa itseään vaatteitten muuttamisessa. Sill'aikaa

kertoi hän tälle, missä oli käynyt, millä menestyksellä ja minkä

kovasydämisen ihmisen hän oli vapauttanut.

-- "Tässä nyt siis olemme, rakas tyttöseni. Minä en enään ota talooni

mitään semmoista vartiaa, joka sinusta vaaria pitää. Minä en sulje

sinua sisään, kosk'en vanhoilla päivilläni tahdo vanginvartian virkaa

toimittaa; mutta minä sanon sinulle, mitä sinun on varominen. Toinen

tyttäreni otti itselleen miehen cabinet noir'ista, josta on minulla

kylläksi murhetta, mutta vielä suurempi murhe olisi se, jos joku

sanoisi, että toinen tyttäreni on vapauttanut rikkaan nuorukaisen

vankihuoneesta -- mennäksensä naimisiin hänen kanssaan. Ymmärrätkö

minua?"

-- "Ymmärrän. -- En tahdo häntä koskaan tavata."

-- "Kunniansanallasi"...

Eliz ojensi kätensä isälleen, ja sotavanhus pudisti sitä, niinkuin

yksivakaisen, iäkkään ihmisen kättä. "Ja nyt saat kunniansanallasi

käydä, missä tahdot."

Eliz suuteli hymyillen isänsä poskia; oi, hänen ei ole sallittu ikinä

kellekään näyttää, kuinka suuren sydämentuskan tämän annetun sanan

pitäminen hänelle tuottaa!

-- "Vielä yksi seikka, tyttäreni", sanoi Ankerschmidt. "Entisyys

katkeroittaa minua kovin; minua suututtavat yksin nimetkin, vieläpä

peilikin, joka näyttää eiliset kasvoni. Minä pyydän, totuta itseäsi

siihen että tästä lähtien puhuttelen sinua _Erzsikeksi_.[57] Ja nyt,

pidä taloudesta huolta, sillä sinä olet emäntä."

Tyttö liehahti iloisesti laulaen pois.

-- "Erzsike!" kuului hänen jälestään Ankerschmidt'in ääni.

Tyttö pisti pienen päänsä ovesta sisään.

-- "Hyvä", sanoi leikillisesti Ankerschmidt; "minä tahdoin vaan tietää,

ymmärrätkö jo minua."

Erzsiken iloiset kasvot sulostuttivat hetken kuluttua kaikkien

palkollisten mielen.

Georg, palvelija, jonka virkana oli herransa parran ajaminen, riensi

hänen luoksensa, vati lämmintä vettä kädessä, mutta palasi pian

takaisin astiansa kanssa kyökkiin ja kertoi siellä väelle, että herra

oli puhutellut häntä näin: "Mitä tahdot, Gyurka?"[58] -- "Minä tulen

partaanne ajamaan, teidän kunnianne." -- "Ei minun, ei enään

eläissäni!" oli herra vastannut.

Armollinen herra tahtoo antaa partansa kasvaa!

... Ihminen rupee vihaamaan entisyyttä; hän vihaa vielä peiliäkin, joka

näyttää hänelle eiliset kasvonsa: ja semmoisia ihmisiä -- on sangen

paljon "meidän" elämässämme.