Molemmat vangit.
Sill'aikaa nukkui Eliz vanhurskaan unta.
Sitä puhdasta unta, jota ei vielä häiritse mikään muu, kuin
sanattoman ideali-kuvan väikyntä, jonka muoto on pelkkää etheriä ja
auringonsädettä.
Ensimmäinen auringonsäde, joka tunki sisään akkunan esiripun välistä,
riisti hänen silmistään tuon neitseellisen unikuvan.
Oli varhainen aamu, kastellissa vallitsi vielä suuri hiljaisuus: siellä
ei olla aikaisin liikkeellä. Eliz nousi ylös, puki päällensä aamuhameen
ja istui, ennenkuin hänen vartiansa heräisivät, piirustuslaudalle
pingoitetun kuvan ääreen; mitä hän eilen oli alottanut ja unissansa
lisäksi ajatellut, jatkoi hän nyt. Se oli matala akkuna, vahva
rautaristikko suulla; ristikon takana vaaleat, nuoret kasvot ja sen
edessä laululintunen; akkunan ympärillä kukoistava muuri-vehreä, joka
pistäyy sisään rautakankien välitse. Nämät molemmat lohduttavat sitä,
joka on sisässä: laululintunen ja yksinäinen köynnös.
Kenellä olisi mitään tätä vastaan muistuttamista! Eihän ole tarvis
tuntea kasvoja, jotka ovat ristikon sisäpuolla; niistä ovatkin vasta
peruspiirteet valmiit. Pääasia on laululintunen ja köynnöskasvi.
Tyttönen vaipui kokonaan työhönsä; hän ei huomannut, että pieni
pöytäkello hiljaa kilisevällä äänellä löi yhdeksän, eikä vielä mitään
rapinaa viereisessä kamarissa.
Missi ja Hermine nukkuvat todellakin kauan.
Lintusen pää onnistui sangen hyvin. Siitä saattaa selvästi nähdä, millä
surulla se siinä laulaa, ikäänkuin tietäisi vangille visertelevänsä.
Eliz on kovin tyytyväinen pikku lintuun; mutta nyt lienee jo aika panna
kuva syrjälle, sillä heti on tässä vanginvartia, tuo kovasydäminen
missi ja sanoo: "allez, piano-linnantyötä päättämään!"
Täytyy katsoa, ovatko he jo hereillä. Eliz'in oli tapa harjottaa
lapsellista kostoansa sillä tavoin, että hän, joka säännöllisesti nousi
sangen varhain, hälisevällä laululla herätti unesta missin, joka
mielellänsä makasi hirveän kauan. Niinkuin jokainen kokemuksesta
tietää, ei tämmöinen hyvä työ ensinkään ole sen mieleen, joka par'aikaa
vetää makeata unta; mutta jos ihminen kerran on herännyt, hän kaiken
harminsa ohessa ei voi suuttua, sillä herättäjä on oikeassa: "jo on
aamu", ja häntä tulee vielä kiittääkin, ettei ole antanut kauemmin
nukkua.
-- "Jo on aamu: I wish you a good morning, miss!" lausui piloillaan
Eliz, melulla avaten viereisen kamarin ovea, ja alkoi sitte laulaa
iloista kuplettia, jota lapsille opetetaan aamuruskon ihanuudesta.
Mutta kuinka hän hämmästyi, kun havaitsi kamarin aivan tyhjäksi!
Molemmat vuoteet olivat käyttämättä, niinkuin ne illalla olivat
laitetut; ilmeisesti näkyi, ettei kukaan niissä ollut maannut.
Eliz ei ymmärtänyt, mihin olivat joutuneet.
Hän katseli ympärilleen. Herminen kirjoituspöydällä oli sinetillä
lukittu kirje; hän otti sen, päällekirjoituksena oli:
"Sisarelleni Eliz'ille."
Sykkivällä sydämellä avasi Eliz kirjeen. Siinä oli nämät rivit:
"Armas, hyvä sisareni!
Älä soimaa minua siitä askelesta, jonka nyt olen astunut. Minä en
voi elää ilman tätä miestä. Vaikkapa hän olisi murhaaja, lähtisin
minä hänen kanssaan. Minä tiedän, että se on mielettömyyttä, mutta
en voi siitä itseäni irroittaa. Isäni ajoi hänet tänään pois, eikä
tietänyt, että hän samassa karkotti minutkin ulos maailmaan.
Isälleni en uskalla kirjoittaa: hän ei lukisi kirjettäni; hän
kiroisi minut. Mutta sinua hän rakastaa, sinä olet niin hyvä; eikä
minulla ole ketään, jonka edessä puolustaisin itseäni, vaan
yksistään sinä. En tiedä, mitä sinulta pyytäisin; pääni on niin
sekaisin. Sinä sen paraiten tiedät. Astu meidän ja isämme väliin;
sinun hyvä sydämesi keksii, mitä sinun on tekeminen. Jumala sinua
siunatkoon! Minä suutelen sinua sata kertaa, tuhat kertaa.
Hermine.
P. S. Missi ja tirehtori eivät tiedä mistään; jos mahdollista,
puolusta heitä isäni edessä. Itke minua!