VIII.

Kostoa sekin.

Ankerschmidt lähti seuraavana päivänä varhain aamulla matkalle.

Kaikille kotolaisille sanoi hän Pest'iin menevänsä, Eliz'ille

ainoastaan kuiskasi hän, että hän matkusti muualle.

Sitä ei kukaan tietänyt, eikä saanutkaan tietää, kuinka suuresti tämä

ankaran sotakurin mies rakasti kapinallista tytärtänsä.

-- "Teidän toimeksenne, missi, minä jätän, että julistettu koti-aresti

ankarasti voimassa pidetään;" näin puhui ritari, ennenkuin nousi

vaunuihinsa, jonne asti missi ja Hermine olivat häntä saattaneet;

vangin oli sallittu vaan silmin seurata häntä akkunasta ja heittää

hänelle suukkosia, joita tuo armoton isä ei kuitenkaan tahtonut

huomata. "Teille uskon ankaran valvonnan. Minä annan teille täydellisen

vanhempien vallan; kohdelkaa häntä niin, kuin olisitte hänen armas

äitinsä."

Missi ei ymmärtänyt leikkipuhetta. Siihen tarvitaankin enemmän kuin

"english spoken."

-- "Sinä myöskin, Hermine, pidä Eliz'ista vaaria: sinä olet jo isompi

ja olet aina ollut ymmärtäväinen. Sinua ei koskaan tarvinnut kurittaa,

ei koskaan huomauttaa siitä, mitä sinun piti tehdä; lapsuudestasi asti

olet aina ottanut hyvin vaaria kaikista. Pidä sisartasi silmällä; sinä

tiedät, kummoinen heilakka hän on, hänellä on hyvä sydän, mutta tytölle

sopimaton. Peijakas, jos hän olisi poika, tulisi hänestä sotamarsalkka.

Hänellä on kaikki ne hyvät avut, joista poikia kiitetään, mutta tyttöjä

soimataan. Kohtele häntä ystävyydellä, rakkaudella; silloin hän ehkä

tulee sävyisäksi ja oppii sinusta paljon hyvää, jota sinussa on. No,

syleile minua nyt; ja pitäkää vaaria siitä, etten taas palaisi kotia

mihinkään murheesen."

Ankerschmidt istui vaunuihinsa; naiset kääntyivät takaisin kastelliin.

Eliz heitti vielä kerran suukkosen pois vieriviä vaunuja päin,

huolimatta siitä, ettei kukaan sitä huomaa. Mutta yht'äkkiä kallisti

Ankerschmidt itseänsä ulos vaunuista ja nähtyänsä, että muu seurue jo

oli mennyt pihasta pois, veti esiin valkoisen nenäliinansa ja liehutti

sitä hyvästi-jätön ja anteeksi-annon merkiksi. Sen jälkeen sulkeusi

akkuna.

Tuskin oli tuuli hajoittanut sen tomun, jota ritarin vaunut

tuoksuttivat kylän päähän asti, kun herra Maxenpfutsch astui sisään

kotia jääneitten naisten luokse.

Tuo kunnioitettu mies oli pukenut itsensä valkoiseen liiviin ja

valkoiseen kaulaliinaan, ja tavallisen metsästäjän-lakkinsa sijasta

piti hän kainalossaan sileäksi harjattua silinteri-hattua, jonka

suurisuisen aukon hän oli kääntänyt eteenpäin, niinkuin muunkin

piiritys-kanunan. Kaikista näistä saattoi jo edeltäpäin arvata, ettei

kunnioitettu herra laske leikkiä.

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät neitoset; teidän nöyrin

palvelijanne, miss Natalie! Minä suutelen kättänne, kuinka olette

suvainneet nukkua?"

-- "Hyvää huomenta, Herr von Maxenpfutsch, käykää istumaan. Me olemme

jo milt'ei unhottaneet, että onkaan nukuttu, niin kauan on jo valveilla

oltu. Mikä onnellinen sattumus tuo teidät tänne?"

-- "Minä taas luulin liiankin aikaisin tulevani, missi; naisilta menee

paljon aikaa toalettiin."

-- "Meidän täytyi kiiruhtaa, sillä ritari lähti matkalle."

-- "Minä tiedän sen, missi; senpätähden otinkin, missi, näin aikaisin

tullakseni teitä häiritsemään. Oi, minä kyllä tiedän, koska valtojen

vieraanotto-hetki on."

-- "Te olette kotona meidän luonamme, herra tirehtori, olettehan tämän

talon väkeä."

-- "Te olette sangen suosiollinen. -- Sepä kiihoittikin rohkeuttani,

sillä se asia, jota varten tulen, on kovin tärkeä, missi; kovin

tärkeä."

Natalie laski tämän kuultuaan syrjälle valkoisen kirjaus-työnsä, jota

hän siihen asti ahkeraan oli neuloskellut, katsoen sitä suureksi ja

tärkeäksi elämän-määräksi, että saisi ison joukon läpiä batisti-liinaan

ommelluksi.

Herra Maxenpfutsch oli nyt pistänyt silinterinsä polviensa väliin ja

ikäänkuin hän sen pohjasta olisi lukenut esiin jonkun rôlin, alkoi hän

mestarillisella änkytyksellä:

-- "Niin, missi; kuitenkin, missi; minä tulen vähäisen salaisessa

lähetystoimessa, missi; ehkä te mielisitte kuulla minua kahden kesken,

missi; asia koskee teitä personallisesti."

Miss Natalie kääntyi Eliz'in puoleen ja lausui hänelle äidillisellä

lempeydellä:

-- "Rakas Eliz'ini, tehkää hyvin, alottakaa pianotuntianne muutamia

minuteja aikaisemmin kuin tavallisesti. Tiedättehän, että sen eilen

kokonansa laiminlöitte."

Eliz ymmärsi, mitä tällä tarkoitettiin: toimittaa hänet pois, mutta

kuitenkin olla vakuutettu hänen läsnä-olostaan sekä antaa hänelle

semmoista tehtävää, jonka sälinältä kaikki kuunteleminen kävisi

mahdottomaksi. Hän totteli.

Herra Maxenpfutsch käänsi nyt silinterin polviensa välissä

toisaallepäin ja pärisytti osaavasti viisin sormin sen pohjaa, joka oli

siihen aivan omansa.

-- "Niin, missi; hm, hm, missi; ja neiti Hermine?"

-- "Oi, hänen edessään minulla ei ole, ei voi olla mitään salaisuutta,

hyvä herra. Hän on todellinen sisareni, puolisko sielustani, me olemme

niin yhtä, kuin kumpikin puoli yhdessä kirjaelmassa."

Miss Natalie keksi sangen runollisen vertauksen; mutta hän tarkoitti

valkoista kirjaelmaa, kun päinvastoin herra Maxenpfutsch oli niin

prosallinen ihminen, että hän ajatteli vertausta kirjavaksi

kirjaelmaksi, jonka toisella puolella on kuva, toisella taas

sekasohroisia villalangan kihermiä, ja hän vastasi hymyillen:

-- "Se on totta. -- Saatan siis rohkeasti puhua neiden läsnä ollessa.

Mistä alkaisinkaan? Niin. Herra Bogumil makasi tämän yön minun

luonani."

-- "Ah!" huudahti missi innostuneena, kun Hermine puolestansa otti

esiin romanin ja oli sitä lukevinansa.

-- "Ystäväni Bogumil sanoi minulle kaikki, missi; kaikki. Että herra

ritari ajoi hänet pois talosta, syyksi tehden, että häntä epäiltiin

Garanvölgyin ladossa tapahtuneen katsastuksen tähden. No, sehän vaan on

tekosyy, sen jokainen huomaa. Ystäväni Bogumil tunnusti minulle suoraan

todellisen syyn, joka on tämän valitettavan tapauksen aikaan saattanut;

ilmoitanko sen?"

-- "Sitä pyydän hartaasti."

-- "Hän tunnusti, ettei se ensinkään ole mitään muuta, kuin että herra

ritari on huomannut, jotta Bogumil rakensi sisällistä yhteyttä miss

Natalien kanssa."

-- "Ah!" huokasi häveten Natalie ja peitti kainosti kasvonsa

batisti-kehyksellä, jossa oli kylläksi läpiä, jotta hän niistä saattoi

tirkistellä.

Hermine käänsi juuri lehteä kirjassa eikä ollut mitään huomaavinaan.

-- "Suokaa anteeksi, missi! Minä tarkoitin kunniallista yhteyttä ja

olen siitä varma. Ystäväni Bogumil on minulle kaikki ilmaissut. Hän

aikoi ottaa teidät, missi, vaimokseen."

-- "Ah, hyvä herra!"

-- "'Fait accompli', missi; minä tiedän sen. Hänellä on taskussa

lupakirja, hän näytti sen minulle. Kaikki oli jo säntillänsä: muutaman

päivän perästä oli seremonian määrä tapahtua. Mutta joku talonväestä

antoi vilpillisellä tavalla asian ilmi herra ritarille. Hän piti tätä

talossaan kudottua liittoa häväistyksenä ja ajoi sentähden pois tämän

nuoren miehen; ja tehdäksensä häntä teillekin mahdottomaksi, nöyrytti

hän vielä häntä teidän läsnä ollessa. Oliko niin, missi? Minä kerron

asian niin kuin sen häneltä kuulin. Itse en siihen ole mitään

lisännyt."

Miss Natalie sopersi, silmät maahan painuneina, että niin kaikki on.

-- "Se on siis hyvä, missi. Nyt on vaan enää kysymys. tahdotteko te

kohentaa tämän onnettoman, maahan sorretun, nuoren miehen arvoa?"

-- "Minä tahdon kaikki, hyvä herra, mutta en tiedä, miten?"

-- "Senkin sanon teille, missi; vastatkaa siihen vaan: 'niin.' Tämän

tapauksen kautta on hänen ja teidän kunnianne loukattu."

-- "Voi, suuresti!" sanoi miss Natalie, tuskissaan silmiänsä väännellen

ja käsi sydämelle painettuna.

-- "Ystäväni Bogumil on täydellä todella ajatellut tulevaisuutta. Minä

näin hänellä nimityksen realikoulun professorin virkaan Budaan. Jos

siellä saadaan tietää, että hän täältä on tiehensä ajettu, suittaisivat

helposti vaikeuttaa hänen virkaansa-asettamista."

-- "Jumala varjelkoon, hyvä herra!"

-- "Tässä ei ole mitään muuta keinoa tuon pahan parantamiseen, kuin

että te, missi, kohta menette naimisiin ystäväni Bogumil'in kanssa."

-- "Voi, hyvä herra!"

-- "Ettekö tahdo, missi?"

--- "Mutta näin kiiruusti!"

-- "Luullakseni olette siihen jo tarpeeksi valmistunut, vai

luuletteko ehkä, että Bogumil'illa kyllä on aikaa odottaa kunniansa

puhdistamista?"

-- "En suinkaan, en, hyvä herra. Jos hänen kunniastansa on puhe,

silloin olen minä valmis kaikkiin", vastasi Natalie, jalomielisesti

kättään Maxenpfutsch'ille ojentaen, ja loi sitte, hengellistä tukea

näin ratkaisevana hetkenä etsien, silmänsä Hermineen, joka nyt pani

kirjansa kiinni ja astui hänen luoksensa; tämän ainoan ystävänsä

rintaan vaipui nyt tunteellinen nainen ja alkoi itkeä, lausuen:

-- "Oi, te ette soimaa onnellisuuteni kyyneliä."

-- "No, näin on kaikki hyvin, missi", keskeytti heitä herra

Maxenpfutsch; "on niinkuin oleman pitää. Nyt tahtoisin vaan vielä puhua

muutamista tempuista, jotka ovat tarpeesen asian toimeen panemiseksi;

mutta siksi sanon hyvästi; jos on tarpeellista, käännyn takaisin."

Natalie ymmärsi viittauksen, seurasi ulos Maxenpfutsch'ia, ja antoi

hänen ulkona korridorissa kiireesti tietää, että Ankerschmidt'in käytös

nyt jo oli hänelle täydelleen selvä. Ritarin puoliso vainaja oli

hänelle, entiselle hupilaisellensa, määrännyt viisituhatta florinia,

sillä tavoin, että niin kauan kuin hän oleskelee ritarin perheessä, hän

saa korot niistä; jos hän taas joutuu naimisiin, maksetaan hänelle koko

summa, jonka hän päinvastoin, jos käytöksellään alentaa arvoansa,

tykkänänsä kadottaa. Ritarilta oli tämä nyt vaan keikki, jolla hän

pyytää päästä hänelle eläkerahaa suorittamasta, ehkäpä vielä riistää

sitä häneltä, viattomalta, kokonansa; mutta siinä ritari tappiolle

joutuu, sillä totuus on voitolle pääsevä.

-- "Ahaa!" vastasi herra Maxenpfutsch, ja nyt vasta rupesi hänen

aivoissaan selkenemään se seikka, minkätähden Bogumil on missiin niin

hurjasti rakastunut, jota hän tähän asti ei ensinkään ollut käsittänyt.

"Te saatte siis viisituhatta florinia, jos miehelään menette. Se

kaunistaa asiaa paljon."

Hän ilmoitti nyt myöskin kaikki muut sanottavat.

Häät täytyy vielä tänä yönä pitää herra Maxenpfutsch'in asunnossa.

Yöllä sentähden, jottei kukaan niistä tietoa saisi ja tuolla siitä

syystä, ettei Bogumil voi tulla kastelliin saattamatta itseään uuden

solvauksen alaiseksi.

Todistajista on huolta pidetty. Herra tirehtori oli asettanut omat

vaununsa Bogumil'in käytettäväksi, jotta hän naapuri-kylästä voisi

tuoda sielunpaimenen, koska tämän kylän on toista uskoa eikä ymmärrä

kieltä.

Sentähden on miss Natalien kenenkään huomaamatta tirehtorin asuntoon

tuleminen; se voipi tapahtua seuraavalla tavalla.

Kastellissa on pieni taka-ovi, josta pääsee englantilaiseen puutarhaan.

Tämän oven luokse käy kiertoportaat herrasväen huoneista. Ovessa on,

sisäänmurron estämiseksi, vaan sisäpuolella lukko, johon ulkopuolella

ei ole mitään avaimen-läpeä. Jos kuitenkin niin sattuisi, että joku

pyrkisi siitä sisään, kun se on lukittu, on seinässä kellonsoitin, joka

menee palvelusväen tupaan.

Kaikkea huomiota välttääkseen, tulkoon miss Natalie, kun kaikki

kastellissa nukkuvat, tämän oven kautta ulos; puutarhassa odottaa häntä

tirehtori, joka siitä seuraa häntä asuntoonsa asti.

Mutta jotta hän taas voisi palata takaisin samaa tietä, älköön hän

sulkeko ovea jälestänsä, sillä silloin saisi hän odottaa ulkona aamuun

saakka, vaan jättäköön sen puoleksi auki.

-- "Mutta jos joku varas hiipisi sisään avatusta ovesta?"

-- "Se on totta, sitä emme tulleet ajatelleeksi."

-- "Minä tiedän! Hermine rakastaa minua, hän on mieltynyt minuun,

niinkuin sisareensa; minä jätän hänelle avaimen ja pyydän, että hän

taas laskee minut sisään, kun tulen takaisin."

-- "Mutta jos hän nukkuu?"

-- "Oi, sitä hän ei tee, sen voin ta'ata. Hän pyysi minulta jo aikoja

sitte saadaksensa lukea erästä romania, jota häneltä kuitenkin kielsin,

koska se ei vielä ole hänelle sovelias; sen annan nyt hänelle ja olen

varma siitä, että hän sen ääressä pysyy hereillä aina aamuun asti."

-- "Sepä hyvä. Vielä yksi kysymys, missi. Suokaa anteeksi, missi. Kovin

indiskreti kysymys, mutta sitä ei voi välttää. Onko teillä ... onko

teillä ... kastetodistusta?"

--- "Pitäisihän olla. Vaikka minä luulen, että pappi epähuomiosta

kirjoitti ulos tätini todistuksen; hänenkin nimensä on, näette sen,

Natalie."

-- "Se on sangen todennäköistä. Muutoin ei sitä tarvitse näyttää

kellekään muulle, kuin vihkivälle papille. Älkää unhottako sitä

mukaanne ottamasta."

Nyyhkien vakuutti miss Natalie olevansa tähänkin uhraukseen valmiina.

Herra Vendelin pyysi vielä vaan sitä, ettei hän nyyhkisi paljon, sillä

se synnyttää epäluuloa ja tämä on varsin tarpeetonta. Täten päättäen

puhemies-tointansa, riensi hän kotia valmistelemaan itseään ilon-

isän[54] virkaan.

Miss Natalie ei kuitenkaan seurannut hänen neuvoansa, sillä palattuaan

korridorista huoneesen, heittäysi hän Herminen kaulaan ja rupesi siinä

niin kovasti itkemään, että tämä vaan suurella vaivalla sai häntä

rauhoittumaan.

Onhan tapa semmoinen.

-- "Ei kukaan voi aavistaa, mitä minä tunnen. Te yksinänne, rakas

Hermine, minun sieluni kuva. Jos minun täytyy jättää tämä talo, vuotaa

sydämeni verta yksistään teidän tähtenne; mutta eikö totta, te ette

soimaa minua, jos asianhaarat pakoittaisivat minua tätä perhettä

jättämään? jos minun sen kanssa, johon olen kohtaloni yhdistänyt,

täytyisi lähteä yksinäiselle pakoretkellekin? Sillä mikä lienee jalompi

kutsumus vaimolle, kuin ottaa osaa rakastetun miehen suruihin ja

kärsimyksiin! Tämä on ihanin tehtävä vaimon sydämelle, joka siinä voipi

osottaa suurinta voimaa."

-- "Miss Natalie!" huusi yht'äkkiä profani ääni.

Tunteelliset rinnat irtausivat pelästyksestä toisistaan. Eliz huusi

viereisestä huoneesta; kun noita suuria tuumia laskettiin, oli hän

unhotettu tuonne pianon ääreen ja hänen alkoi siellä jo käydä ikäväksi.

-- "Miss Natalie! Teidän luvallanne. Linnanvanki Numero yksi kysyy

alamaisimmasti, monenko tunnin piano-linnantyöhön hän on tuomittu?"

Vai niin? Tuo on päästettävä.

-- "Neiti Eliz saa mennä kamariinsa ja istua maalaus-stafflinsa

ääreen."

Ah, siis todellinen graci!

Eliz'in mieliteko ja lohdutus oli näet maalaaminen. Siinä työssä olisi

hän istunut aamusta iltaan asti ja jos hän oli saanut ottaa piirustimen

käteensä, vapisi hän oikein pelosta, milloinka hänen taas täytyisi

hellittää siitä, Jahka häntä vaan ei pantu piirustamaan noita ikäviä

mallikuvia, vaan hänen annettiin omasta päästään vartaloita, kasvoja,

karrikatureja kuvailla. Näistä hän kuitenkin tavallisesti saa nuhteita.

Paljon hänelle jo sallittiin, kun hänen sallittiin luonnon mukaan

kopioita kukkaryhmiä, halkaistuja melunia ja muita senkaltaisia

viattomia esineitä.

Varmaa on, että jos hänen suvaitaan riittaus-lautansa ääreen istua,

häntä silloin ei tarvitse vartioida. Hän on siihen kuin kiinni taottu.

Miss Nataliella oli nyt koko päivä aikaa Herminen kanssa hanketta

hyvästi hautoa. Hermine on pitävä huolta siitä, että missi kenenkään

huomaamatta pääsee ulos ja palaa takaisin sala-oven kautta; ettei

talonväki asiasta saa mitään tietää, ja että hän vielä samana yönä

kirjoittaa isälle, kertoo hänelle koko tapauksen ja taivuttaa leppymään

hänen vihansa esineelle, jolla oli niin vakavat aikomukset, joka ei

ollut mikään salainen vakoja, ei mikään naisten viettelijä, vaan väärin

ymmärretty, jalo sydän.

Ei mikään reaktioni milloinkaan ollut hartaammin halunnut pimeän tuloa.

Illallinenkin suoritettiin paljon aikaisemmin ja pikemmin, kuin

muulloin. Palkollisten käskettiin hyvään aikaan sulkea kaikki ovet,

koska täytyi olla kahdenkertaisesti varovainen, kun herra ritari ei ole

kotona.

Eliz'kin vapautettiin päässä-laskemisesta illallisen jälkeen. Koska hän

tänään oli hyvästi käyttänyt itsensä, sai hän mennä aikaisin levolle.

Noin kello kymmenen aikaan oli jo kastellissa kaikki hiljalleen;

viimeinen lampunvalo sammui, ainoastaan yölamppu loisti vielä neitien

asuin-osastosta.

Tässä oli kaksi toistensa kanssa yhteydessä olevaa kamaria; se, joka

oli korridorin vieressä, oli Herminen ja koti-opettajattaren, ja siitä

tultiin pieneen kamariin, jossa Eliz makasi; viime mainitusta ei ollut

mitään erinäistä ulostultavaa.

Eliz'in kamarin akkuna oli luukulla suljettu; toisessa kamarissa olivat

toisen akkunan luukut auki. Tämä oli merkki herra Vendelin

Maxenpfutsch'ille, että täällä sisällä kaikki on valmiina.

Herra Vendelin taas oli puolestaan tehnyt sen välipuheen, että hän

ilmoitusmerkiksi heittäisi alhaalta pienoisen kiven valaistuun

akkunaan.

Hetken kuluttua kuului kiven-helähys akkunan-ruutua vastaan. Missi

pyysi Hermineä laskemaan kätensä hänen sydämensä kohdalle ja

tunnustamaan kuinka sitä tykytti! -- joka olikin totta.

Kääriyten sitte huiviinsa antoi hän Herminen saattaa itseään

kiertoportaita myöten alas, ja kun he olivat tulleet taka-oven luokse,

jätti hän tälle sen avaimen, jonka Ankerschmidt erittäin oli uskonut

missin haltuun; siinä vielä kerran oppilastaan syleiltyänsä, astui hän

ulos avatusta ovesta. Hermine peitti samalla hetkellä kynttilän, jottei

sen valo näkyisi ulos puutarhaan. Sitte lukitsi hän taas oven.

-- "Tässä olen, missi", kuiskasi herra Vendelin, joka seisoi

kyyryllänsä seinän vieressä ja tarjosi käsivarttaan ryöstettävälle

naiselle.

-- "Oi, kuinka minua peloittaa!" sopersi tämä. kainostellen.

"Tämmöisessä pimeässä."

-- "Taskussani on lamppu; minä otan sen puistossa esiin."

-- "Ah, eikö puistossa ole käärmeitä?"

-- "Mitä vielä, vetäväthän ne nyt talvi-untaan."

-- "Herra tirehtori", kuiskasi missi, saattajansa käsivartta hyvästi

nipistäen; "minä en tiedä, vaikka menisin tainnoksiin, kun näen

'ystävänne.'"

-- "Olkaa huoleti siitä! Hän on tällä haavaa kaukana."

-- "Kaukana?"

-- "Mutta tulee kohta kotia. Hän lähti minun vaunuillani naapurikylästä

pappia noutamaan. Puolen tunnin päästä hän epäilemättä on täällä.

Sill'aikaa totutte tilaanne."

Kaikista näistä huolimatta päätti kuitenkin miss Natalie jyrkästi mennä

tainnoksiin, kohta kun Bogumil palaisi ja hän näkisi tämän.

Hän oli jo valmis siihen.

Herra Vendelin'in huolena oli pysyttää sielua hänessä siksi, kuin

katastrofi tapahtuisi, jota toivottavasti ei kauan tarvinnut odottaa.

Naapurikylään voi, hyvillä hevosilla, ehtiä puolessa tunnissa; tunnin

kuluttua saattavat siis pappi ja ylkä olla täällä; niin kauan voinee

toki herra tirehtori pitää puhemies-pakinaa morsiamen kanssa.

Tunti kului kuitenkin, ja vieläkin tunti, eikä mitään ylkämiestä

tullut. Miss Natalie rupesi itkeä vetistelemään, tuon tuostakin sitä

taas keskeyttäen. Herra Maxenpfutsch puolestansa koetti varoa, ettei

hän kohtuullista enemmän haukottelisi. Tuommoiset minutit, joina

odotetaan myöhästynyttä ylkää, vaikuttavat kovasti hermoihin, jospa

onkin vaan puhemies, saatikka jos on morsian.

Puoli-yö oli jo mennyt, mutta Bogumil ei vielä ollut palannut.

Miss Nataliessa heräsi kauhea ajatus.

-- "Hyvä herra, jos 'hän' jostakin sattumuksesta ei tulisi tänä yönä,

mitä sanoisi maailma siitä, että minä -- että te -- täällä -- yhdessä

-- ulkopuolla kastellia -- kokonaisen, aamuun asti kestävän illan --"

Herra Vendelin tunsi kylmän värähdyksen juoksevan pitkin

selkänahkaansa.

Tuopa olisi onneton asema! Lopulta hänen vielä täytyisi naida missi.

-- "No, eihän se voi tapahtua", lohdutti hän huolestunutta morsianta;

"se on aivan mahdotonta. Minä olen varma ystävästäni. Jota minä kerran

ystäväkseni nimitän! Hän on vakavan-luonteinen mies."

-- "Oi, en minäkään sitä tarkoita, mutta jos joku onnettomuus olisi

matkalla tapahtunut? Ehkä on vaunut ajettu kumoon ojaan ja hän pahasti

loukkaantunut? Taikka jos hän on joutunut rosvojen kynsiin,

urhoollisesti puolustanut itseään ja vihdoin murhattu? Vai lieneekö hän

pimeässä eksynyt?"

-- "Ah, ei suinkaan. Älkää olko levoton. Minä tiedän jo, minkätähden he

viipyvät. Varmaankin on pappia kutsuttu jotakin kuolemaisillaan olevaa

sairasta ripittämään, ja siitä viivytys. Sillä tietäkää, missi, papin

on velvollisuus ennemmin auttaa kuolevaisia, kuin naimisiin-meneviä."

Siitä olivatkin nyt molemmat yksimielisiä, että sillä, joka tahtoo

kuolla, todellakin on enemmän syytä olla malttamaton, kuin sillä, joka

itseään vihille valmistaa.

Mutta voi tuskaa, sill'aikaa olisi jo tuo kunnian-arvoinen herra

ehtinyt kuolleensa haudatakin, näitten pitkien, toinen toistaan

seuraavien tuntien kuluessa! Kului tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia

sydänyöstä, eikä vaunuja vieläkään kuulunut. Ihan varmaan ovat ryövärit

hänet käsiinsä saaneet!

Mutta älkää suvaitko pelätä. Kuuluu pyöräin jyrinää, nyt ajavat vaunut

pihaan.

-- "No, vihdoin viimein tulivat! Tiesinhän minä, ettei heitä mikään

valaskala niele! Olittepa jo minuakin vähäisen pelästyttänyt. No,

missi, nyt vaan voimaa ja rohkeutta!"

-- "Hyvä herra, minä en voi ta'ata itseäni, kun kuulen hänen tutut

askelensa. Ah!"

Nuot tutut askelet eivät kuitenkaan pitkään aikaan ottaneet

kuuluaksensa, ja jokaisen on helppo ymmärtää, kuinka vastenmielistä on

kauan pidättää itseään tainnoksiin menemästä.

Kului viisi minutia, eikä kukaan vielä porstuassa koputa. No, mitähän

tuolla ulkona tapahtunee?

Herra Vendelin oli pakoitettu pyytämään lupaa Natalielta, saadaksensa

jättää häntä hetkeksi yksinänsä huoneesen, sillä täytyy jo mennä

katsomaan, mihin asianomaiset ovat jääneet.

Herra Vendelin astui ulos korridoriin; hän näki jonkun seisovan sen

toisessa päässä ja tervehti kaukaa:

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian-arvoinen herra, tehkää hyvin,

tehkää hyvin!"

Vasta kun hän oli mennyt lähemmäksi ja hänen silmänsä olivat pimeään

tottuneet, huomasi hän, että hän näin kohteliaasti oli puhutellut omaa

päällystakkiansa, joka oli asetettu tomutus-telineelle kuivamaan.

Pihalla seisoivat lasivaunut, joitten lampuista öljy jo oli loppuun

palanut, ja kuski talutti verkalleen valjaista lasketuita hevosia

ympäri pihaa.

-- "No, Anton! Anton!"

-- "Hyvää huomenta", mutisi takaisin vanha kuski.

-- "Mitä hyvää huomenta, sinä tolvana, minä en ole vielä edes pannut

maata."

-- "En minäkään, mutta kuitenkin jo aamu koittaa."

-- "No, mitä siellä tapahtuu? Mitä teette?"

-- "Mitä _teemme? Minä_ talutan hevosia; ne seuraavat minua."

-- "Älä laske hulluja! Entäs toiset?"

-- "Toisia kahta hevosta taluttaa tallirenki."

-- "Älä puhu joutavia, vanha narri. Minä kysyn herra Bogumil'ia."

-- "Vai niin? Hänet minä vein sinne, mihin hän suvaitsi käskeä."

-- "No, ja sitte?"

-- "Sitte? Hän käski sanoa terveisiä herra tirehtorille."

-- "Jäikö hän sinne?"

-- "Eipä suinkaan jäänyt, koska hän heti tilasi postivaunut ja lähti

edemmäksi."

-- "Postivaunut? Eihän siinä kylässä mitään postitaloa ole."

-- "Enhän minä kylässä ollutkaan, vaan kaupungissa."

-- "Kaupungissa? No, mitä hän sanoi?"

-- "Hän sanoi, että hän kiittää armollista herraa tavallisesta

avun-annosta, hän on sitä aina muistava."

-- "Avun-annostani? Mutta missi? Mitä hän käski missille sanoa?"

-- "Missille?"

-- "Niin. Miss Natalielle."

-- "Mitä hän hänelle 'käski sanoa?' -- Oh, rusko!" Anton talutti

hevosia eteenpäin.

-- "Seisahda, lurjus!" huusi pois-menevälle herra Maxenpfutsch; "mihin

menet?"

-- "Heh, hevoset vilustuvat seisomisesta."

-- "Miks'et vastaa, kun kysyn?"

-- "Kuinka minä siihen voisin vastata, mitä hän käski missille sanoa?"

-- "No, joko käski hän sanoa jotain, taikka ei mitään. Kolmatta ei

ole."

-- "Mutta on."

-- "Mikä se on?"

-- "Käskisikö hän muka sanoa jotain taikka ei mitään jollekulle, jota

hän itse muassaan vie?"

-- "Mitä vie hän muassaan?"

-- "Missiä."

-- "Mitä missiä?"

-- "Ettenkö minä tietäisi, mikä missi se oli? Ettenkö tuntisi tuota

vihriäistä silkkiharsoa, jota hänen oli tapa pitää, jottei aurinko

häntä polttaisi; sitte tuota hänen pientä pepita-röijyänsä, vihriä

sametti-laaka edessä, hänen keltaista, kukilla koristettua hattuansa ja

hänen ruiskukan-väristä silkki-mantiljaansa? Vai en tietäisi, kuka se

semmoinen missi oli!"

-- "Pyhä Herra Jumala Baijerinmaassa!" huusi, tukkaansa tarttuen, herra

Vendelin. "Mitä lienee täällä tapahtunut? Etkö kuullut tuon naisen

ääntä?"

-- "He puhuivat hiljakseen ja ranskan kielellä."

-- "Missä otit hänet vaunuihin ja milloin ja miten? kuinka se

tapahtui?"

-- "No, niinkuin te olitte suvainnut käskeä, niin minä tein. Näin sanoi

herra tirehtori minulle: 'Anton, valjasta neljä hevosta umpivaunujen

eteen, ja aja sitte tyhjin vaunuin alista tietä englantilaisen

puutarhan portille asti; pysää siihen ja odota. Sinne tulee herra

Bogumil; hän astuu vaunuihin ja sanoo sinulle, mihin hänet ajat; sen,

joka sinun vielä tulee ottaa vaunuihin, otat sinä; hän kyllä sanoo,

kenen.' Niin minä teinkin. Minä seisatin puutarhan portille; oli jo

aivan pimeä, kun nuori herra tuli ulos puutarhasta. Missi nojausi hänen

käsivarteensa; hän avasi vaunun-oven ja auttoi missiä sisään astumaan;

minä kysyin häneltä, minne hän käskee ajaa; hän vastasi: kaupunkiin.

Kaupungissa seisatimme postihuoneen eteen; siinä nuori herra astui

ulos, tilasi kyytihevosia; missi jäi siksi aikaa vaunuihin istumaan;

kun sitte hevoset vaunuineen tulivat, auttoi hän taas missiä ulos

vaunuista; hänellä oli pieni matkalaukku, jota hän ei sallinut

kenenkään käteensä ottaa, hän kantoi sitä itse. Sitte missi painoi

kouraani hopeataalerin, joka ei kuitenkaan käy täällä; nuori herra taas

antoi paperiin käärityn pelimerkin, semmoisen, jolla herrat pelaavat.

Hän teki niin varmaan erhetyksestä; aikoi kai antaa dukatin. Sanoivat

sitte adjöö, posti puhalsi torveensa, minä käänsin takaisin ja olen nyt

tässä."

Tämän kauniin jutun kuultuansa syöksi herra Vendelin suoraa päätä

huoneesensa.

Kun siellä istuva missi kuuli tuon suuren melun, kallisti hän

päänsä taaksepäin sohvan tyynylle ja oli juuri, tarpeellisella

varovaisuudella, lankeamaisillaan Morpheuksen myöhemmin syntyneen

sisaren, taintumuksen syliin -- taintumuksen, jonka pakanallinen

mythologia on jumalien rivistä pois unhottanut, -- kun herra Vendelin,

lakkiansa edeltä sisään heittäen, ryntäsi saliin ja kauhistuksesta

tuijottavilla silmillä mylvi:

-- "No, miss Natalie, nyt menen minäkin tainnoksiin! Tuo konna on

missin vaatteissa ryöstänyt pois toisen naishenkilön ja aavistukseni on

hirveä -- kenen?!"