VII.

Toinen.

Ankerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin

rakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa

rakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei

tahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon

ympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja

kastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa

puoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä

suojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille

tiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain

välitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta

olivat pörheät kuin peuran jalka.

Huoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen

saakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja

se oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut

vieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi

erhettyä.

Vanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti

kasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu

maahan.

Mutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla,

oli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi

silloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen

tunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni

pois.

Että tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa

vanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo

nimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.

Straff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan

virkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa

pianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta

Ankerschmidt itsekin häntä luuli.

Eräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran

tuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään

huoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja

kurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen

menevän.

Huoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö

kartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta

oli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä

seljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että

reiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.

Kampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin

omansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin

silmänkääntäjän japonitsa.

Yht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas.

Mistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli

ebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.

Kampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä

lippaan. -- Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu

kansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.

Mutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee

kauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla

aineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään,

tekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.

Ja mitä hän lisäksi tekee?

Hän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.

Kovin epäilyttävä sorminta!

Sen jälkeen sytyttää hän kynttilän, etsii lakkaa, vetää sormestaan

sinetti-sormuksen ja lukitsee sinetillä lippaan kiinni.

Suurimmassa määrässä epäilyttävä toimitus!

Sitten ottaa hän taas lippaan käteensä, kääntyy ympäri ja menee vihdoin

ulos huoneesta. Laskiko hän lippaan jonnekunne vai ottiko hän sen

mukaansa? Tuon rikoksessa osallisen nutun tähden sitä ei voinut

havaita. Se vaan on varmaa, että kun hän taas tuli ulos linnasta,

näytti siltä, kuin hän ei mitään myötänsä veisi.

"Corpus delicti" siis epäilemättä oli jäänyt tänne "loco."

Tämä on oleva monessa suhteessa kallisarvoinen saalis. Sellaisista

ilmi-annoista saattavat "komitentit" paljon maksaa.

Kirje kirjoitetaan kiireesti herra Bräuhäusel'ille, tilataan

ylimääräinen posti, käsketään joutua.

Joutuisuutta ei saatakaan valittaa.

Kaksi tuntia puoli-yön jälkeen saapuu suurimmassa hiljaisuudessa herra

Bräuhäusel sihteerinsä, kirjurinsa, komisarjuksensa ja näitä vastaavan

aseellisen apujoukon seurassa, josta yksi osa heti asettuu vanhan

kastellin ulostultavia vartioimaan, kun sen sijaan toinen osa ynnä

viranomaisten kanssa lähtee pää-kapinoitsijaa Kampós'ia kiinni

ottamaan.

Hänen onnistui estää kaikki paon yrityksetkin. Kampós herra oli jo

täysissä vaatteissa ja hankki juuri talleja päin menemään.

-- "Seis!" huusi hänelle Bräuhäusel; "mihin matka?"

-- "Talliin", vastasi Kampós herra viattomasti.

-- "Mitä sieltä sydänyönä etsitte?"

-- "Minä olen huoneenhaltia. 'Oculus domini saginat boves' (isännän

silmä lihoittaa karjaa), tietänette. Mutta nyt ei enään ole yö, sillä

aamu jo koittaa."

-- "Mikä aamu? Kello kolme keski-yön jälkeen."

-- "Sehän juuri on aamulla. Talonpojilla se on byroosen-menon tunti."

-- "Ei mitään viisastelemista! Te tulette kanssamme. Ottakaa mukaanne

aution kastellin avaimet. Herra Mikucsek[47] kahden miehen kanssa

seuraa teitä."

Herra Mikucsek oli laiha, pitkäkaulainen mies; hänen sääriensä ympäri

liehui ahdas, nuuskan-värinen talvilevätti, jolla hänen olisi ollut

kovasti vilu, jos ei iso, kirjava villahuivi olisi häntä suojellut;

vaan tuskin hän nytkään aamukylmältä sai suutansa suljetuksi.

-- "No, tulkaa vaan perässäni, amice!" viittasi hänelle Kampós herra,

jolla oli herkeämätön halu juuri sillä hetkellä sytyttää piippuansa ja

sitä varten tuluksilla tulta iskeä, joll'aikaa nuot kunnioitetut herrat

seisokoot pakkasessa.

Herra Mikucsek oli kuitenkin kaikkialla hänen kintereissään. Käsilyhdyn

avulla löydettiin avainkimppu ja sitte lähti koko vartiojoukko

liikkeelle kastellia kohti: edellä herra Bräuhäusel, välissä Kampós

herra vilusta vapisevan Mikucsek'in kanssa sekä perässä ja ylt'ympäri

aseellisia santarmeja.

Kastellille tultua käskettiin virallisesti Kampós herran viipymättä

avata lukitut ovet.

Kampós herra totteli asianomaisten käskyä.

-- "Kaksi miestä jää ovelle, eikä saa laskea ketään sisään eikä ulos!"

komensi herra Bräuhäusel. "Eteenpäin, te avainten kanssa!"

Kampós herralle ei kukaan sanonut, mitä haettiin, eikä hän myöskään

kysynyt, mitä tahdottiin löytää.

Sen jälkeen alotettiin varsinainen katsastus.

Ensiksi käytiin lattianpartten kimppuun. Ne nostettiin ylös pitkin

seiniä, suurella taitavuudella, ja niitten kätköjä tutkittiin

huolellisesti. Salaisia hiiren-läpiä ja rotan-sokkeloita tuli lyhdyn

valossa ilmi; niitten pelästyneet asukkaat juoksivat tiehensä tutkijain

jalkojen välitse, eivätkä osottaneet mitään halua kuulusteltaviksi

pysähtyä; tuolla nurkassa tuli näkyviin maailmasta pois vetäyneen,

yksinäisen sirkan pesä, täynnä rikki jyrsittyjä olkia, niinkuin myös

satajalkaisen hedelmämadon ja harmaan kellarisiiran lukuisat sikiöt.

Mutta paitsi näitä, ei mitään salaista keksitty.

Nyt tuli uunien vuoro.

Tässä oli herra Mikucsek oikein omilla elämillänsä ja hän ryhtyi heti

työhön. Suurena käytöllisenä älykkönä hän hyvin tiesi, että uunien,

savupiippujen ja kaminien koloissa löytyy oivallisia kätköpaikkoja.

Nami revittiin sentähden yksitellen irti; niitten kappaleet tutkittiin;

pariin uurnan-muotoiseen koristukseen, joitten suu oli liian ahdas,

lyötiin vielä läpikin kylkeen. Näissä ei kuitenkaan missään ollut

mitäkään, se on, niissä oli hirveän paljon nokea, josta herra Mikucsek

ennen pitkää tuli varsinaisen nokikolarin muotoiseksi.

Paljon puhtaampaa työtä oli jo marmori-levyjen kiskominen käytävistä;

sitä saattoi tehdä kuokalla eikä siinä käsiänsä liiaksi tahrannut.

Ei sieltäkään mitään löydetty. Herra sihteerin täytyi vääntää

kiinni läkkitolpponsa kansi ja pistää taskuunsa protokolla ilman

minkäänkaltaisia muistoon pantavia tietoja, sill'aikaa kuin herra

Bräuhäusel omassa personassaan näytti lyhtyä kaikkialle, jottei mitään

salakuljetusta voisi tapahtua.

Nyt astuttiin alas kellariin. Muutamia tyhjiä tynnyreitä venyi siellä

vielä lahonneilla aluspuilla; näitten pohjat avattiin ja sisällys

havaittiin viran puolesta sangen ummehtuneeksi ja paitsi sitä kokonansa

tyhjäksi.

Mutta herra Mikucsek on käytöllinen mies. Kellareita ei saa tuolla

tavoin tutkia. Hänen käskystänsä täytettiin yksi tyhjä tynnyri vedellä;

sitte se vieritettiin alas, pohja lyötiin ulos ja tynnyri käännettiin

ylös alaisin, jotta vesi yhtä haavaa joka taholle juoksisi. Tämä

tehtiin sitä varten, että jos johonkin paikkaan kellarissa jotakin

olisi alas kaivettu, se paikka pikemmin imisi veden sisäänsä, kuin muu

kovaksi tallattu maapohja, ja siten ilmaisisi kätköpaikan.

Tutkimuskunta nousi siksi aikaa aluspuille seisomaan, jottei vesi ehkä

pääsisi juoksemaan heidän saapasvarsiinsa.

Kampós herra, kahden miehen välissä vartioituna, katseli vaan

hymyhuulin tätä viekasta toimitusta.

Silloin rupesi yht'äkkiä vesi juoksemaan juuri siihen paikkaan, jossa

Kampós herra seisoi, ja selvästi syvenemään kuoppaan väleen katoomaan.

-- "Tuossa on! siinä se on!" huusi yhtähaavaa kolme miestä ja herra

Mikucsek teki innoissaan semmoisen poukauksen, että vaipui nilkkaluuhun

asti rapakkoon. "Pois siitä! Lapiot tänne!"

Tämä "pois siitä" oli nähtävästi lausuttu Kampós herralle, joka oli

saattanut itsensä suuressa määrässä epäluulon-alaiseksi sen kautta,

että seisoi juuri tuon vaarallisen paikan päällä, ikäänkuin olisi

tahtonut sitä ruumiillaan peittää.

-- "Lapiot tänne!" Aluspuut nostettiin syrjälle ja ruvettiin kiireesti

kaivamaan.

Herra Mikucsek kiversi ylös housunsa, voidaksensa seisoa likempänä.

Jotakin kilahti.

-- "Ahaa! Tässä on jotain!" Kampós herra itsekin oli utelias tietämään,

mitä siihen lienee maahan kaivettuna.

-- "Hiljaa vaan, täytyy tarkasti tutkia. Varovasti!" Herra Mikucsek

kaivoi käsillään vetelää multaa kuopasta. Vihdoin joutui hänen käteensä

jotakin; hän veti sen esiin. Mikä se oli? Tyhjä pullo. Siinä ei ollut

mitään. Syvemmäksi! Taas tyhjä pullo. Vieläkin yksi. Ja vielä lisäksi

noin viisitoista pulloa, kaikenmuotoisia: pienempiä, suurempia;

puolenmittaisia, kokomittaisia; sinisen-, vihriän-, keltaisen-värisiä;

tokaji-, ménesi-, sampanjapulloja; mutta kaikki toinen toisensa

laatuiset siinä, ettei niistä saattanut mitään sisällystä löytää.

Tutkija-herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa. "Mitä tämä

merkitsee?"

Kampós herra oli vaan ääneti. Häneltä ei mitään kysytty. Eikä hän

mitään virkkanut. Mutta hänen muistui kohta mieleensä, että

kunnioitetulla herralla kerta oli ollut juoppo heitukka, joka sitte

pantiinkin pois palveluksesta. Hänen aikanansa katosi kellarista paljon

semmoisia viinipulloja, joita Adam herra piti varalla vaan rakkaimpia

vieraitansa varten. Varmaankin oli tuo heittiö ollut se, joka oli

käyttänyt kellarin hiljaisuutta pulloja tyhjentääksensä ja sitte

haudannut nämät mykät rikoksensa todistajat aluspuitten alle. Mutta ei

kukaan Kampós herralta tätä kysynyt, ja hän katseli sentähden

levollisesti, kuinka tutkija-herrat asianomaisella uutteruudella tyhjän

tynnyrin pohjalla kirjoittivat protokollaan, että eräästä kovin

epäiltävästä maan-alaisesta kuopasta oli löydetty tavattoman salainen

kokoelma lasipulloja, yhteensä seitsemäntoista kappaletta, joilla

varmaankin lienee yhteyttä vasta ilmi saatavain asiain kanssa. Sen

jälkeen pantiin pullot viralliseen sinettiin.

Sill'aikaa oli jo aamu ruvennut koittamaan, Kun oli tullut valoisampi,

sopi nyt mennä ullakkoa tarkastamaan. Täällä eneni herra Mikucsek'in

vaiva yölepakkojen kautta, jotka eivät ensinkään tahtoneet hänen

virallista lähetystänsä hyväksyä, vaan kaikista nurkista ja komeroista

lensivät häntä vasten silmiä ja, jos hän pisti kätensä johonkin koloon,

purivat häntä sormiin.

Tämä ikivanha ullakko oli kuitenkin erittäin ihana paikka jokaiselle

tutkimuskunnalle, siinä kun oli ristin rastin asetettuja palkkeja ja

orsia, joitten päälle sopi kiivetä; kapeita ruode-aitauksia, joitten

taakse vaan vatsallansa saattoi ryömiä; rappeutuneita palomuureja,

joitten ontelot olivat ikäänkuin varta vasten tehdyt piilopaikoiksi

salaliittolaisille ja tornihaukan-munille; vanhoja huonekalujen

jäännöksiä, joita koppiaiset olivat puhki nakertaneet. Jokaisen

katto-akkunan eteen oli rakennettu pieni oltava, joka oli erikseen

nuuskittava. Eräästä ilmaluukusta pääsi katolle, josta sopi kurkistaa

sisään korsteineihin, eikö etsittyä esinettä sieltä löydettäisi. Jopa

herra Mikucsek kiitosta ansaitsevassa virka-innossaan, kun hän eräässä

paikassa huomasi kaminin savupiipun, sidotti köyden uumillensa ja antoi

laskea itsensä alas siihen. Sieltä hän tuli takaisin kasvot täynnä

hämähäkinverkkoja, niinkuin toinen Niklas Klimius maan-alaiselta

matkaltaan, Kampós herran äärettömäksi huvitukseksi.

Mitään positivista resultatia ei ullakosta kuitenkaan lähtenyt.

Sieltä mentiin takaisin huoneisin. Täällä veti huomiota puoleensa eräs

maalattu pakkalaatikko, joka oli parras-tasan täytetty vanhoilla

papereilla. Olipa niitä siinä vähintäänkin kolme sentneriä.

-- "Mitä papereita nämät ovat?" kysäisi kauhistuneena takaisin

kavahtaen Bräuhäusel Kampós'ilta.

Kampós herrassa oli niin paljon häijyyttä, että hän vaan kohautti

olkapäitään ja vastasi: "Sitä en tosiaankaan tiedä; tehkää hyvin ja

katsastakaa."

Vietävän työ! Mutta jospa juuri tässä olisi, mitä etsitään?

Muikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita

paperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö

tämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki

tiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat

semmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat

tomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan

punoittunut.

Tämä oli hirmuisen ikävää työtä.

Soitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta

aarteesta oli katsastettu.

Herra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós

herra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä,

sillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa

lukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta

tuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen

kautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui

akkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta

hän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että

hän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa

hän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan

levollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden,

saapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.

Viimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti

veitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen

olkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä

leivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas

katselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot

suuresti kunnioitetut herrat.

Tämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään.

Se olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää,

hikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan

katselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja

mitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: "eikö teille pidä

pieni naukku tätä luumuviinaa?"

-- "Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen

helpommin!" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin

käsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta

myöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun

kiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.

Kampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti,

mikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös

akkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin.

Ettei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava

silmänräpäys.

Samalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin

tiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä,

jotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja

siihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta

häiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle,

sikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle,

huolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa,

huonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava

tappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät,

paukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona

seisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain

niskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt

voitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja

haavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.

Meidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra

Mikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen

kolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi

heti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä

katsastusta jatkaa.

Kampós herraa tämä huvitus niin suuresti miellytti tuolla kun hän

sitä katseli turvallisesta logistaan, että hän nyt jo ilmoitti

kunnioitetuille herroille, jotta täällä vielä löytyy kauhea sälyhuone,

jota hän itsekin vaan rohkeina hetkinä uskalsi lähestyä; siellä vasta

jotakin olisi!

Herra Bräuhäusel katsoi epäilevällä silmäyksellä ehdoituksen-tekijään.

Hän ei saattanut ymmärtää, että vaarassa olevaa miestä näin totisissa

oloissa haluttaisi mitään leikkiä laskea. Päin vastoin käsitti hän

ehdoituksen niin, että se oli yritys saada tutkimuskunnan huomiota

toisaalle käännetyksi; sitä jo sentähden ei saa hyväksyä.

Varmaankin olemme nyt lähellä piilopaikkaa, ja hän tahtoo sen vuoksi

viedä meitä harhateille; täytyy siis olla varoillansa, kovasti

varoillansa.

Lattialle kaadetuista papereista saattoi kuitenkin nähdä, ettei niissä

ollut mitään epäilyttävää.

-- "Soh! Nyt tiedän", huusi äkisti herra Bräuhäusel, lyöden ystäväänsä

Mikucsek'ia olalle, niinkuin se, jonka aivoihin valaiseva ajatus

yht'äkkiä on iskenyt. "Menkäämme takaisin ensimmäiseen huoneesen;

pehtoria saattakoon kaksi miestä. Lähtään ensimmäiseen huoneesen!"

Pitäen vasenta kättään takkinsa liepeen alla ja oikealla keppiä

heiluttaen, hyökkäsi nyt herra Bräuhäusel muitten etupäässä uudestaan

siihen huoneesen, josta lattianparret olivat irti kiskotut.

Siinä seisoi keskellä huonetta vanha kirjoituspöytä, jolla oli

semmoinen kummallinen edes takaisin vedettävä kansi, kuin kiinalainen

akkunan-varjostin. Se oli tehty pienistä säleistä, jotka kokoon

vedettäissä katosivat jostakin rei'ästä pöydän sisään.

Herra Bräuhäusel kokosi ympärilleen miehensä, riemulla seisahtuen

pöydän viereen, josta jo kaikki laatikot olivat pois otetut.

-- "Näettekö tätä pöytää?" sanoi hän, herra Mikucsek'iin päin kääntyen.

-- "Näen kyllä", vastasi tämä, toista silmää räpyttäen. Toisella hän ei

voinut nähdä, sillä se oli sidottu.

-- "Olemmehan sen jo katsastaneet?"

-- "Emmekä siitä mitään löytäneet."

-- "Eikö mitään?"

-- "Ei mitään."

-- "Ei edes mitään aihetta epäluuloon?"

-- "Ei sitäkään."

-- "Mikucsek, Mikucsek! Te olette kokenut mies, mutta saattepa nähdä,

että vanha kettu näkee vieläkin kauemmaksi. Katsokaa tänne!"

Herra Mikucsek osotti kuuliaisuutta siinä määrässä, että hän otti

nenäliinan pois silmältä, paremmin nähdäksensä.

-- "Näettekö tätä sälekantta? Nyt se on pöydän päällä."

-- "Niin on."

-- "Nyt se taas on kokoon vedettynä."

-- "Onpa niin."

-- "Mihin joutui siis kansi?"

Herra Mikucsek tarkasti pöytää ulkoa ja sisältä päin, kyykistyipä vielä

sen allekin, mutta ei edes siellä mitään nähnyt.

-- "Se katosi johonkin lautojen väliin."

-- "Aivan oikein, se katosi johonkin lautojen väliin. Tässä pöydässä on

siis kätköpaikka, johon kansi voipi kadota. Mihin kansi voi kadota,

sinne muutakin voi kadota."

-- "Se on toden totta!" huudahti herra Mikucsek kunnioittavalla

kummastuksella päällikkönsä kekseliäisyydestä.

-- "Meidän täytyy tästä pöydästä irroittaa takalauta", sanoi herra

Bräuhäusel, kutakin sanaa lausuessaan nyrkkiänsä pöytään lyöden,

ikäänkuin tahdissa.

Kun Kampós herra näki, että nyt heti yritettiin rikkomaan tuota

kunnioitettavaa vanhaa huonekalua, ei hän enää voinut hillitä itseänsä

kysymästä:

-- "Ettekö, kunnioitetut herrat, voisi sanoa, mitä te oikeastaan

tahdotte löytää täältä?"

Havaitessaan, ettei uhri enää voinut päästä hänen kynsistään, vaan oli

pakoitettu antaumaan, tarttui herra Bräuhäusel Kampós herran takkiin ja

tiuskasi hänelle:

-- "Tuota ebenholzi-lipasta, johon teidän on tapa kirjeitä kätkeä."

-- "No, hyvät herrat, seisoohan se tässä silmienne edessä, vaikkei se

osaa puhua."

Etsitty lipas oli todellakin kirjoituspöytään kiinnitetyllä hyllyllä,

kahden vanhan, koiran-nahkaan sidotun "corpus juris"-nidoksen väliin

pistettynä; siitä ei kukaan ollut sitä etsinyt.

Herra Bräuhäusel'in nenä piteni silmin-nähtävästi tästä löydöstä. He

olivat kello kolmesta aamulla kello kolmeen jälkeen puolenpäivän

taivaasta ja maan päältä etsiskelleet jotakin, joka julkisesti oli

asetettu esiin pöydälle.

Inhimillistä erhetystään peittääksensä, ärjäsi hän äkkiä Kampós'ille:

-- "Mitä tässä laatikossa on?"

-- "Tehkää hyvin ja katsokaa! Tässä on avain."

-- "Minkätähden on tämä lipas sinetillä kiinni pantu?" kysyi ankaralla

silmän-mulkauksella herra Bräuhäusel.

-- "Sentähden, ettei kukaan siihen panisi mitään, jota en itse sinne

ole pannut."

-- "Mitä lipas sisältää?"

-- "Senpätähden se on herran kädessä; katsokaa itse!"

-- "Kenen omistama on se? Miksi on se tänne kätketty? Mikä salaisuus

siinä piilee?"

-- "Suokaa anteeksi, kunnioitettu herra! Nämät ovat semmoisia

kysymyksiä, joihin minä, jos niiksi tulee, vastaan oikeuden edessä;

mutta nyt ja tässä minä en mene sitä näin monen töllistelevän ihmisen

nenään sitomaan."

-- "Vai niin? Te ette tahdo sanoa sitä. Vahdinpäällikkö! Tämä ihminen

on tästä hetkestä alkaen vankina."

Kampós herra ei siitä tippaakaan pelästynyt. Kun ala-upseeri astui

hänen viereensä, veti Kampós herra, niinkuin se, joka paraiten tuntee

säännöt, esiin ainoan aseensa, saapasvarteen pistetyn Fehérvár'in[49]

saranaveitsensä ja antoi sen järkähtämättömällä levollisuudella ja

rohkeudella sille, joka oli hänet vankeuteen vievä, lausuen:

-- "Ottakaa pois!"

Sen kautta, että hän vapaa-ehtoisesti antoi pois sarana-veitsensä,

osotti hän aivan luotettavasti, ettei hänen ollut aikomus itseänsä

puolustaa.

-- "Te viette tämän miehen kaupunkiin ja panette hänet siellä

vartioittavaksi."

-- "Minulla on aikaa; te laskette minut kyllä taas irti", sanoi

lempeällä ynseydellä Kampós herra, "Lähdemmekö jalkaisin vai

käsketäänkö valjastaa?"

Herra Bräuhäusel'in kielellä pyöri jo tuo kostonhimoinen määräys, että

niskoittelija olisi jalkaisin vietävä; mutta samassa juohtui hänen

mieleensä, että viejät häntä siitä huvituksesta eivät kiittäisi.

Sentähden antoi hän Kampós herralle luvan lähettää käskyn palkollisten

tupaan, että kuski hevosilla ja kalesilla tulkoon paikalle.

Muistutettuansa sen jälkeen vahdinpäällikköä, että hän koko

omaisuudellansa on edesvastauksessa tästä miehestä, otti hän lippaan

kainaloonsa ja olisi mennyt pois, jos ei Kampós herra siivolla

vastaväitteellä vielä kerran olisi häntä seisahtumaan saattanut.

-- "Te olette siis niin armollinen, että vangitsette minut sen tähden,

mitä tuossa lippaassa on?"

-- "No, entäs sitte?"

-- "Vaan jos tuossa lippaassa ei olisi mitään?"

-- "Ei mitään?"

-- "Sentähden annoin teille avaimen, jotta sen avaisitte; ja jos herra

nyt vie tämän lippaan avaamatta kotia, minä viedään oikeuteen, lipas

siellä avataan ja havaitaan tykkänään tyhjäksi, saavat herrat vielä

nähdä, minkä suuren melun minä siellä nostan!"

-- "No, mitä ajattelette?"

-- "Sitä ajattelen, että herrat ensin katsastakoot, onko laatikossa

mitään, jota suurella voitonriemulla saattaisitte viedä pois, vaiko ei;

sillä tuommoisia laatikoita voipi sorvarilta Pest'issä saada paljon,

enkä minä luule, että te vaan paljaan puun tähden olette itsenne tänne

vaivanneet."

Tämä on varmaankin totta.

Sinetti murrettiin siis rikki, lukko avattiin ja laatikon kansi

nostettiin auki, kaikki viran puolesta.

Silloin nähtiin siinä nuoren husarin muotokuva, laatikon kanteen

kiinnitettynä, ja itse laatikosta löydettiin noin parikymmentä

kirjettä.

-- "Kenen kuva tämä on?" kysyi herra Bräuhäusel.

-- "Se on Aladár Garanvölgyin, Adam Garanvölgyin ottopojan ja

sukulaisen."

-- "Ja mitä kirjeitä nämät ovat?"

-- "Ne ovat nuoren Aladár herran kirjeitä, joita hän kunakin

vuosineljänneksenä kirjoittaa Adam herralle Kufstein'ista, jossa hän on

valtiovankina. Kirjeitten kuverteista saatatte nähdä, että ne

kaikenlaisten tarkastusten lävitse ovat tänne saapuneet. Ensiksi

luki ne Kufstein'in linnanpäällikkö; sitte lähetettiin ne Wien'iin

yli-polisivirastolle; siellä niitä kritillisesti ja kemiallisesti

tutkittiin, eikö niissä löytyisi mitään salaisia viittauksia, mitään

salaista merkki-kirjoitusta taikka näkymättömällä läkillä piirrettyjä

rivejä. Jos ei mitään sellaisia löydetty, lähetettiin kirjeet

taas takaisin Kufstein'iin; sieltä pantiin ne menemään Unkarin

polisi-ylijohtokunnalle, joka vihdoin toimitti ne herra Adamille.

Kaiken tämän saattaa nähdä kirjeisin pannuista sineteistä ja

todistuksista."

Herra Bräuhäusel ja tutkimuskunnan jäsenet eivät todellakaan voineet

kirjeistä löytää ainoatakaan kirjainta, joka olisi antanut vähintäkään

syytä epäluuloon.

-- "Minkätähden siis tämä salaisuus? Miksi olette kätkeneet nämät

kirjeet tänne?"

Kampós herra kohautti olkapäitään, hymyillen.

-- "Suvaitkaa katsoa, että nämät kirjeet ovat jollakin vieraalla

kielellä kirjoitetut; muulla tavoin ei ole käynyt laatuun. Mutta

herrani sanoi, ettei hän tuonmuotoisten puustavien kanssa makaa yhdessä

huoneessa: polttaa niitä hän ei kuitenkaan tahtonut, koska ne olivat

hänen sisarensa pojan kirjoittamia; sentähden käski hän minun viedä ne

jonnekin ulkopuolelle taloa. Joka kerta siis, kun olin selittänyt

hänelle jonkun tulleen kirjeen sisällyksen, sillä hän ei ottanut niitä

käteensä, toin sen heti tänne ja laskin laatikkoon. Minä ajattelin,

ettei se täällä kellekään haitaksi olisi."

Herra Bräuhäusel joutui tästä selityksestä aivan vimmattuun raivoon.

Joka vaan kaukaakin on jotain kuullut tuon vankan kuruczin

uppiniskaisista oikuista, katsoo tätä selitystä suurimmassa määrässä

luonnolliseksi.

-- "Kuulkaa, herra!" kiljaisi Bräuhäusel, nyt jo Kampós herraan

ankarasti kiukustuneena. "Jos herrat ovat narreja, älkää sentähden

pitäkö viranomaisiakin narreina! Minkätähden herrat tekevät mysterejä

tuommoisista joutavista asioista ja vaivaavat meitä tänne ja antavat

meidän pitää katsastusta aamusta iltaan, ilman ruoatta ja juomatta?

Tämä ei ole mikään leikin-asia. Tuommoiset hullutukset eivät ole

kaukana niistä pyrinnöistä, jotka tarkoittavat viranomaisten

ylenkatsomista ja heidän arvonsa alentamista. Sentähden varoitan minä

tämän kautta viran puolesta teitä yksivakaisesti, ettette vastedes

puutu mihinkään semmoiseen toimitukseen, joka voisi häiritä hallinnon

sääntöjä ja estää korkeinta valtion peri-aatetta, kaikkien kansalaisten

yhteistä myötävaikutusta järjestyksen ja levollisuuden vahvistamiseksi,

vastaan-seisomattomasti edistymästä; ja jos tämän perästä te ja

varsinkin te itse, ilman mitään tosi-asiallisia ja käytöllisiä

seurauksia, pyritte tyhjäksi tekemään teihin ylhäältä päin kääntyvää

ankaruutta, tehdään loppu teidän itsetyisestä elämästänne; katsokaa

tätä vallan ulosvuotamisen kaksipuoliseksi tarkoitukseksi, joka

toiselta puolen ilmestyy pahanteon rankaisemisessa, toiselta katumuksen

ja parannuksen suhteen hyviä hedelmiä kantavassa armon-antamisessakin."

Tästä koreasta puheesta ymmärsi Kampós herra sen verran, että hän

kysyi:

-- "Enkö siis enään ole vanki?"

Herra Bräuhäusel viittasi äänettömällä, armollisella liikunnolla, että

hän nyt on vapaa.

-- "Olen siis vapaa kaikesta kanteesta?"

Herra Mikucsek pisti kovin suuttuneena protokollan kainaloonsa. Maksoi

mar tämänkin tähden vaivan saada kumauksen silmäänsä!

Kun herrat jo olivat menossa, huusi Kampós herra heidän jälestänsä:

-- "Minä pyydän, hyvät herrat, vielä yksi sana!"

-- "No, mitä tahdotte?"

-- "Te näette, että minä jo olen vaarasta päässyt; lipas on kädessäni;

en ole minkään kanteen alaisena; minun ei tarvitse mistään huolia. No,

tietäkää siis nyt, että tässä lippaassa on jotakin, jota ette vielä ole

nähneet."

Samassa painoi hän erästä nastaa laatikon kannessa, josta kuvan

poslini-levy äkkiä aukesi, ja sen takana nähtiin muutamia ohuita,

tiheään kirjoitettuja paperinlehtiä.

Herra Mikucsek otti taas suurella ilolla esiin protokollan. "Mitä nämät

ovat?"

-- "Mitä? Ymmärtääkö kukaan täällä unkarin kieltä? Eikö? Sitä parempi.

Nyt minua siis kuitenkin täytyy saattaa kaupunkiin, sillä täällä minä

en sano, minä näissä kirjeissä on. Minä tahdon, että kaikkein

ylhäisimmät herrat saavat siitä tiedon. Missä vältvääpeli on? Ystäväni,

tässä ovat vaunut, onko teillä käsirautoja? Sitokaa minut pian, sitte

lähtekäämme!"

Kampós herran annettiin tietää, ettei häntä nyt juuri rautoihin panna,

mutta hän älköön myöskään karatko. Hän taas pyysi armollisia herroja

asettamaan kaakelit paikalleen uuniin, sitte hyvästi kaikki

lukitsemaan ja avaimet avaimen-vartialle antamaan; jonka jälkeen hän

otti saattajansa viereensä vaunuihin ja lähti pois monilla

onnentoivotuksilla jälelle jääville.

-- "Pirullinen veitikka!" murisi herra Bräuhäusel. "Pirullinen

veitikka!" -- Vielä pirullisempaa olisi ollut, jos hän olisi voinut

ymmärtää, minkätähden tuo veitikka antoi ilmi nämät jo pelastetut

salaiset paperit, ja mitä näissä oli kirjoitettu. Mutta herra

Bräuhäusel ei ollut siihen syypää, että maailman menoa johtava viisaus

oli katsonut hyväksi määrätä, jotta Babelin tornin-rakennuksessa

kiven-kiillottajat eivät ymmärtäisi kiven-hakkaajain kieltä.

-- "Pirullinen veitikka tuo!"

Mutta nyt olisi todellakin aika, että joku ajattelisi syömistä, sillä

tuossa paikassa tulee ilta.

No, siitä onkin jo huolta pidetty.

Ankerschmidt itse tosin ei ole kotona, mutta miss Natalie tietää, mitä

talo tämmöisessä tilaisuudessa on tuommoisille juhlavieraille velkaa,

niinkuin myöskin, mimmoinen lusikka, hovi-sääntöjen mukaan, kunkin

eteen on pantava. Sentähden sai pikku Gyuszi, sillä ritari oli

ottanut jahtimiehen mukaansa, jo kello yksitoista (valtojen

vieraissa-käynti-tunti) seuraavan käskyn: "mene vanhaan kastelliin,

jossa herrat ovat; sen herran, jolla on kolme tähteä, kutsut tänne ylös

kastelliin päivällisille; molemmille muille herroille, joilla on yksi

tähti, annat sen tiedon, että heitä varten on herra pehtorin luona

pöytä katettu; myöskin santarmeille sanot, että he saavat ruokaa voudin

tuvassa."

Gyuszi tuli tällä sanalla ainakin kymmenen kertaa

katsastuksen-alaiselle kastellille, mutta ovella seisoi vihainen

asemies, jolle oli annettu se käsky, ettei hän saisi laskea ulos eikä

sisään ainoatakaan sielua. Pitäen Gyusziakin sieluna, ärjäsi hän tälle

joka kerta "Tsurukk!"[50] ja hankki, jos tämä lähenisi, pistämään häntä

siihen kärkevään rautaan, joka oli hänen pyssynsä päässä, jonkatähden

Gyuszi ensikerralla karkasi pakoon, juoksi kotia ja kertoi, että häntä

tahdottiin pistää vartaasen.

Miss Natalie lähetti hänet takaisin sillä käskyllä, että hänen vartian

luokse tullessaan pitää asettua tanaan, nostaa käsi lakin reunaan ja

sanoa, minkätähden on tullut; sitte hän kyllä lasketaan sisään.

Maailmaa hallitsevat voimat olivat kuitenkin säätäneet niin, että

vartiana seisova santarmi ei ymmärtänyt sitä kieltä, jota Gyuszi puhui,

tämä kun oli kunniallinen tschekkiläis-ihminen; hän piti tätä nyt jo

vakojana ja ajoi hänet aika kierua pois, huutaen: "pyri tiehesi, senkin

vietävän urkkija!"

Kolmannella kertaa, jo kaukaa nähdessään Gyuszin heristi hän hänelle

nyrkkiä: "tuleppas lähemmäksi vaan!"

Neljännellä kertaa kun Gyuszi lähestyi, tömisytti hän hänelle jalkaa ja

karkotti hänet siten.

Viidennellä yrityksellä keksi hän kavalan kujeen: hän vetäysi oven

suojaan ja kun Gyuszi tuli ruokakäskyllä, iski hän yht'äkkiä kiinni

hänen niskaansa, hieroi häntä hirveästi tukasta ja sivalteli hänelle

muutamia kunnon korvapuusteja.

Siitä huolimatta täytyi Gyuszin vielä noin neljä kertaa yrittää

pääsemään katsastavain herrain luokse. Kerta pääsi hän jo huoneen

takaseinälle, huutaaksensa heille sisään akkunasta, mutta sieltäkin

karkotti hänet vartia. Sitte tuumaili hän kiivetäksensä ylös johonkuhun

kastanjapuuhun ja sieltä sanoa, minkätähden hän oli lähetetty. Mutta

sieltä hän siepattiin kiinni ja nyt tuli hänen mittansa täyteen.

Vihastunut soturi tempasi hänet alas puusta ja vei hänet, kauluksesta

kiinni pitäen, armollisten herrain eteen, ilmoittaen, että hän täällä

oli vanginnut vaarallisen vakojan, joka jo kymmenettä kertaa tahtoo

tunkea saartolaitoksen lävitse. Gyuszi ponnisteli vastaan sekä käsin

että jaloin.

-- "No, sinä lurjus, mitä tahdoit?" tiuskasivat hänelle yhtä haavaa

kaikki kolme herraa. Hyvä, ettei pikku Gyuszi raukalle mitään

tapahtunut, joutuessaan kolmen tuommoisen muljottelevan silmäparin

ristituleen, jossa joka taholta häntä uhattiin elävältä syödä. Onneksi

juohtui hänen mieleensä, minkätähden oli tullut.

-- "Minun tulee kutsua herrat päivälliselle."

Voi, kuinka yht'äkkiä kaikkien kolmen äkäiset kasvot lauhkenivat!

Kuinka kaikki taputtelivat pikku veitikkaa poskille: "kelpo pikku

poika! onhan se herra ritarin palkollisia kastellista."

Sen jälkeen rupesivat kaikki kolme yhtä haavaa ahdistamaan syytöntä

santarmia, joka vielä piti poikaa kauluksesta kiinni, ja hän sai kuulla

jos jotakin "taitamattomuudestaan, järjettömyydestään" j.n.e.; hyvä,

ettei tämä siitä mitään ymmärtänyt. Se raukka ehkä vielä tänäpänäkin

vaivaa päätään tämän arvoituksen selittämisellä.

-- "Pelästyitkö, poikaseni?" kysyi herra Bräuhäusel, taas Gyusziin päin

kääntyen, jonka kasvoille itku oli piirtänyt uurteita, ikäänkuin

rankkasade multapeltoon. "Pelästyitkö kovin?"

-- "Pelästyin."

-- "Armollinen herrako sinut lähetti?"

-- "Ei hän lähettänyt, sillä hän ei ole kotona, vaan missi lähetti,

että ettekö tahtoisi syödä päivällistä?"

-- "Oi, kyllä. Me suutelemme hänen kättänsä, poikaseni; sano, että

kohta tulemme."

-- "Kyllä. Mutta kenellä on kolme tähteä?"

Tutkija-herrat olivat näet vaikean työnsä perästä käärineet huivinsa

kaulaansa, jotteivät saisi kurkkutautia, ja tällä tavoin peitetyistä

kauluksista Gyuszi ei voinut tietää, mikä oli mihinkin paikkaan

käskettävä.

Herra Bräuhäusel käsitti kysymyksen.

Oi, herra Bräuhäusel on sangen hienotunteinen mies. Ja astuen esiin

kunnioitusta herättävällä ylhäisyydellä, vastasi hän:

-- "Minä olen päällikkö, poikani, minä se olen."

-- "Nuot muut kaksi ovat siis yksitähtisiä, eikö niin? Ja nämät tässä,

pyssy kädessä, ovat santarmit. No niin; missi lähettää nöyrät

tervehdyksensä herroille santarmeille ja käskee sanoa, että päivällinen

on heille valmistettu kastellissa; yksitähtiset herrat otetaan

mieluisasti vastaan atrialle pehtorin luona ja sen, jolla on kolme

tähteä, sopii, jos hänen on nälkä, mennä voudin tykó syömään."

-- "Hehehe, sinä pikku pöllö! Onhan kutsuttu ihan päinvastoin; minua

kai kastelliin käskettiin?"

-- "Niin, niinhän sanoinkin."

Annettuansa nyt tarpeellisia ohjeita käskyläisillensä, salli herra

Bräuhäusel itsekunkin mennä omaa tietään vatsansa vaatimuksia

täyttämään, itse antaen pikku Gyuszin viedä häntä kastelliin; tiellä

lahjoitti hän uskolliselle palvelija-pojalle hänen kärsimyksistänsä

uuden uutukaisen, rahapajasta vast'ikään tulleen, kiiltävän kreutzerin.

Siitä tuli Gyuszille paljon katselemista ja ihmettelemistä, hän kun ei

ensinkään voinut saada päähänsä: mikä kummallinen raha tuo lienee, joka

on melkein kullan kaltainen, mutta johon kuitenkin on painettu: "yksi

kreutzeri."

Salonkiin astuessaan näki herra Bräuhäusel miss Natalien ja talon

molempain neitien tulevan vastapuoleisesta ovesta. Bogumil eli Straff

ei ollut läsnä: hän oli jo eilen mennyt Tiszalle metsästämään, jottei

hän läsnä-olollansa synnyttäisi edes aavistustakaan minkäänlaisesta

tuttavuuden suhteesta hänen itsen ja tutkivain herrain välillä. Herra

Bräuhäusel'kin menetteli niin, kuin hän ei sinä ilmoisna ikänä olisi

mitään tietänyt tuosta mainiosta miehestä.

-- "Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi teidän armoiltanne tuosta

omituisesta 'quiproquo'sta', jonka alaiseksi pikku palvelija-poika

joutui", lausui herra Bräuhäusel puheen aluksi, katsoen tätä seikkaa

hyvin huvittavaksi keskustelun aineeksi. "Vartiat pitivät tuota raukkaa

vakojana ja ajoivat hänet ensinnä pois, mutta ottivat sittemmin hänet

kiinni; onneksi pääsin minä väliin, muuten olisi vielä hänkin joutunut

tutkimus-vankeuteen."

-- "Minä toivon, että hänen kutsumuksensa oli hänelle puolustukseksi",

jatkoi miss Natalie ystävällistä leikkipuhetta.

-- "Siihen oli jo lähettäjän nimi kylläksi", vastasi sievistellen herra

Bräuhäusel ja istui kohteliaasti pöytään sillä tavoin, että miss

Natalie tuli hänen oikealle, neiti Eliz hänen vasemmalle puolellensa,

soppamalja hänen eteensä ja neiti Hermine vastapäätä häntä.

Mitä suloisin naapuristo! Varsinkin soppa liha-mykyineen ja

jauho-palleroineen. Tuo kokki näyttää hyvin tietävän, mimmoista soppaa

silloin on keittäminen, kun kotikatsastuksen päällikkö tulee

viralliselle päivälliselle eikä aamusta varhain iltaan asti ole

nieleskellyt muuta kuin pölyä ja törkeitä puheita.

-- "Ikävä toimitus semmoinen?" kysyi miss Natalie tuolta kelpo

herralta, kun tämä oli laskenut lusikan pois ja pyhkäisi suutansa.

-- "Oi, minä olen jo siihen tottunut. Semmoisessa valtakunnassa, kuin

tässä, on se välttämätöntä; jokapäiväinen toimi. Vaiva ei ole pää-asia

tässä, vaan tuo ijankaikkinen valppaus, jotta heidän kavaluutensa

kautta ei joutuisi harhateille, jotta heidän kekseliästä viekkauttansa

voisi yhtäläisellä kekseliäisyydellä turhaksi tehdä, jotta

ristikysymyksillä saattaisi uppiniskaisimmastakin totuuden pusertaa.

Oi, tämä on todellinen intohimo! Mutta siihen tarvitaan älyä!

Todellakin erinomaista älyä, jota harvalla on. Oi, hyvin harvalla!"

Hänen loistavat kasvonsa näyttivät sanovan: mutta niitä harvoja olen

minä.

Herra Bräuhäusel oli sangen luonnollisesta varovaisuudesta

ottanut puheena olleen lippaan mukaansa tännekin, hän ei uskonut

sitä kenellekään muulle; päällikön täytyy olla epäluuloinen

käskyläisiänsäkin kohtaan. Tuo soma, leikkauksilla koristettu laatikko

veti tietysti suuressa määrässä puoleensa naisseuran uteliaisuutta,

joka herra päällikölle ei ollut ensinkään vastenmielistä; päinvastoin

malttoi hän tuskin odottaa siksi, kuin joku tästä esineestä pyytäisi

selitystä.

Odotettu kysymys ei jäänytkään tekemättä.

-- "Ehkä tämä lipaskin on teidän löytöjänne?" kysyi miss Natalie,

osottaen tuolille laskettua laatikkoa, josta herra Bräuhäusel piti niin

suurta lukua, että melkein oli sille tarjota kädessään pidettyä

kastinkuppia: "enkö saa ensin antaa teille?"

-- "Onpa niin. On kyllä. Sitähän juuri etsimmekin ja paljon vaivaa

vaadittiin, ennenkuin sen löysimme. Varsin sukkelasti oli se kätketty.

Todellakin viekkaasti. Mutta lopuksi kuitenkin 'Arguksella on sata

silmää!'"

Varmaankin herra Mikucsek kertoi ihan samaa tuolla alhaalla

Maxenpfutsch'ilaisille, se vaan, että häneltä oli yhdeksänkymmentä ja

yhdeksän sadasta puhkaistu, koska vaan yksi oli jäänyt.

-- "Epäilemättä siinä on vaarallisia papereita?" kysyi miss Natalie.

-- "Onpa niitäkin, ja erään vaarallisen ihmisen muotokuva."

-- "Vaarallinen muotokuva?!" -- Mutta sitä nyt kaikki kolme naista

tahtoivat nähdä; ja olisivatpa todellakin kaikki suuresti poikenneet

naisen tavoista, jos sitä eivät olisi tahtoneet.

Herra Bräuhäusel luuli sitovansa talon neitiä kiitollisuuden velkaan,

jos tyydyttäisi heidän uteliaisuuttansa, ja aukaisi sentähden lippaan

heidän eteensä.

-- "Ah! ei mikään ruma nuori mies! -- Hän näyttää vaan vähän

uhkamieliseltä. -- Nuot tiheät kulmakarvat antavat kasvoille oikean

rosvon katsannon. -- Minusta hän on todellakin peloittava."

Näitä muistutuksia tekivät sikisokin missi ja Hermine; herra Bräuhäusel

myöntyi kummankin puoleen.

-- "Ja nämät kirjeet tässä?"

-- "Ne eivät sisällä mitään erinomaista. Niitä nuori herra on

kirjoitellut jostakin sangen turvallisesta paikasta, jossa hän on hyvän

vaarinpidon alaisena. Mutta se, mikä oikein vaarallista on, on kätkössä

kuvan alla. Jos painaa tätä, aukenee kuva sijaltansa ja sen alta

löydämme nämät kirjeet, hienolle paperille kirjoitettuina;

allekirjoitetusta nimestä näkyy, että ne ovat vanhan Adam Garanvölgyin

omakätisiä kirjoituksia."

Herra Bräuhäusel'iä ei vähintäkään arveluttanut sallia näitten

epäluulon-alaisten kirjeitten käydä kädestä käteen tämän perheen

uteliailla naisilla, tämän hyvästä mielenlaadustaan tunnetun perheen;

olivathan ne paitsi sitä kirjoitetut vieraalla kielellä, nämät eivät

siitä ymmärrä mitään.

Mistä hänen ja mistä kaikkien talon vartiain oli mahdollinen tietää,

että ritarin perheessä on yksi jäsen, joka jo aikoja sitten askaroitsee

niittotyttöjen kanssa pelloilla, ryytimaan-hoitajattarien kanssa

puutarhassa, talonpoikaisvaimojen kanssa pihalla siinä uskaliaassa

toimessa, että oppisi tämän kohteliaan, ystävällisen kansan kieltä?

että neiti Eliz puolentoista vuotta täällä oltuansa jo ymmärtää unkarin

kieltä?

Tästä vaarasta kokonansa tietämätönnä ei siis kukaan huolinut siitä,

että, sill'aikaa kuin miss Natalie antaa herra Bräuhäusel'in juurin

jaarin itselleen selittää, mitenkä piilopaikka löydettiin, mitenkä se

oli avattu, mitenkä herra Kampós sillä ja sillä tavoin oli siihen

pakoitettu, mitä tästä nyt tulee, onko jotakin suurempaa kravallia

pelkäämistä, eikö olisi hyvä käskeä herra Maxenpfutsch'ia yöksi

kastelliin, pyssyllä varustettuna, mikä suuri onni oli, että tämä

kabali saatiin ilmi j.n.e., sill'aikaa kuin he näin miellyttävällä

tavalla toisiansa pelästyttivät -- neiti Eliz varsin kauan katselee

yhtä noista ohuista, täyteen kirjoitetuista kirjeistä. Kukapa olisi

aavistanut, että hän tämän kirjeen rivejäkin ymmärtää?

Ei, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.

Mutta mitä lapsi luki, kuului näin:

"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan

taivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse

nähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku

muu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies,

joka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä -- muotokuvalle, ja lähettää

kirjeensä -- muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun

ennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki

vanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan?

Kirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai

panisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni

luiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä

raskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa

olen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun

vangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän,

että kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että

ajatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja

kannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes

sinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo

olet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy

sinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni,

jotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy

kätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni,

anastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon

omaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä

kirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. -- Sill'aikaa minä

luen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni

ulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen

peninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa

ja uipi..."

-- "Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!" sanoi herra Bräuhäusel.

-- "Oi, kernaasti." Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.

-- "Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte

siitä lukenut."

-- "Käsi-ala siinä oli niin omituinen."

-- "Teidän armonne näyttää kyyneltyvän."

-- "Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka

tuosta kirjeestä."

-- "No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita

silmiä."

Ja kuitenkin oli tuon kirjoituksen myrkky jo tehnyt vahinkoa näille

kauniille silmille.

Ken olisi sitä ajatellut?

Herra Bräuhäusel luki kirjeet, olisivatko kaikki tallella. Ei yhtäkään

puuttunut, ja nyt hän katsoi hyväksi panna ne takaisin kätköpaikkaansa

ja lukita laatikon.

Mutta tämän perästä oli hän pakoitettu syömään myöskin vasemmanpuolisen

naapurinsa puolesta, sillä tätä ei ruoka enään ensinkään maittanut --

niin suuri oli silmässä vaiva tuosta yhdestä tomun-hiukasta!

* * * * *

Nyt katsahtakaamme hetkeksi, kuinka Kampós herran laita on.

Onhan meillä aikaa siksi, kuin kunnioitetut herrat päivällisensä

päättävät.

-- "Niin! Heidän on kyllä helppo! Istuvat valmiisen päivällispöytään.

Köyhän ihmisen he sitä vastaan lähettävät työhön, kysymättä häneltä

edes, onko jo mitään niellyt. Juosta koko päivä, niinkuin koira; panna

illalla syömättä maata, niinkuin hevonen; puoli-yön aikana taas tulla

herätetyksi, niinkuin tarhapöllö!"

Nämät hellätunteiset valitusvirret kaikuivat tuon hyvänlaitaisen

santarmi-kapralin huulilta, joka oli tehtäväksensä saanut "in

flagranti" kuljettaa Kampós herraa hallintokaupunkiin.

Kampós herra kuunteli, hiljakseen tupakoiden, tätä valitusta, eikä

keksinyt siihen mitään lohdutuksen sanaa.

Sitä enemmän hyväksyivät sitä molemmat muut matkakumppanit, jotka

jyrkästi väittivät, että kun ihmiselle aamusta iltaan ei anneta mitään

syödä, silloin täytyy hänen sota-kannalla olevana saada suurempi

palkka.

Kampós herra ei puheesen mitään virkkanut.

-- "Teidän siis ei ole nälkä?" lausui vihdoin vakavalla äänellä kaprali

huoneenhaltialle. Kampós herra ymmärsi kysymyksen.

-- "Onhan tässä tien varrella csárda[51], josta voipi saada lasin

viiniä ja vähäisen paprika-lihaa."[52]

-- "Mutta eikö kukaan meitä petä?"

-- "En minä, sen tiedän."

Loppupäätös näistä viittauksista oli se, että kun vaunut tulivat

"Ryyppy"-csárdalle, herra kaprali katseli ympärilleen, ja seisahutti,

kun hän ei ketään nähnyt, hevoset, tuoden esiin sen ehdoituksen, että

jos ei herra Kampós'illa olisi mitään sitä vastaan, sopisi ehkä poiketa

tähän sisään ottamaan siemaus viiniä...

Kampós herra suostui yhteiseen toivomukseen ja astui kolmen saattajansa

kanssa csárdaan.

Isossa juomatuvassa, pitkän pöydän päässä, istui sikopaimenen tapaan

vaatetettu mies, joka tuon tuostakin otti kulauksia viisi-mittaisesta

purakasta ja syödä paloitteli paprikoittua silavaa viittansa hiasta.

Me olemme jo kerran nähneet tämän miehen. Herra Maxenpfutsch olisi

varmaankin tuntenut hänet tuoksi asiantoimittajakseen, jonka yhä oli

määrä tulla yorkshirelaisten kanssa. Epäilemättä on tuo silavan

möhkälekin niistä lähtenyt. Herra kapralista näytti kohta tämä mies

epäluulon-alaiselta. Kun hän kerta kumartui lattialle pudonnutta

veistään ottamaan, viittasi kaprali molemmille miehilleen, että he

tarttuisivat pyssyihinsä. Kumartuessaan sikopaimen kuitenkin tirkisteli

kulmainsa alta ja huomasi viittauksen. Hänestä oli selvä, että hän

tässä nyt oli pulaan joutunut.

-- "Jumala antakoon hyvää päivää, herrat soturit!" sanoi hän, juoden

heidän muistokseen purakasta. "Oletteko kuulleet puhuttavan Miska

Szemes'ista?"

-- "Paljonkin."

-- "No niin, tuo Miska Szemes olen minä!" lausui sikopaimen, nousten

penkiltä koko pituudessaan seisaalle. Hänen lakkinsa otti melkein

orsihirteen kiinni.

Santarmit ojensivat pyssynsä. "Köyhällä pojalla" ei ollut muuta kuin

käsikirves; senkin veti hän esiin viittansa hihnasta, josta se roikkui,

ja heitti pöydän alle.

-- "Älkää huoliko asettua minua vastaan. Minun on jo loppu käsissä.

Olen kyllästynyt maailmaa kiertämästä. Tähän asti olen pelännyt vaan

sitä, että jos joudun kiinni, minut suljetaan sisään pitkäksi ajaksi.

Mutta tällä viikolla luin, että olen julistettu sota-oikeuden

alaiseksi. Nyt antaun itse vapaa-ehtoisesti, sillä tiedän, että minusta

pian päästään. Mikä hinta on määrätty päästäni herra kaprali?"

-- "Kuolleena kaksisataa, elävänä viisisataa florinia."

-- "No, herra kaprali, viisisataa florinia on siis kourassanne! Mutta

jos tahtoisin, voisin vielä sillä veitselläni, jolla vast'ikään söin

silavaa, leikata kurkkuni poikki ja teiltä olisi kolmesataa florinia

mennyt tipposen tiehensä. Tehkää siis sen verta hyväkseni, koska jo

olette voittanut niin paljon rahaa minun kauttani, että annatte isännän

täyttää purakkani; katsokaa, kuinka kuiva tuo Jumalan antama jo on,

siinä ei ole enää tippaakaan."

Ja ylösalaisin käännetystä purakasta ei tosiaankaan juossut

pisaratakaan esiin.

-- "Minä juon kumminkin niin kauan, kuin saatan juoda; panen omasta

nahastani noin yhden florinin viiniin. Isäntä kaataa kahdentoista

kreutzerin hintaista, purakka vetää viisi mittaa, se tekee täsmälleen

yhden florinin. Eikö niin, herra kaprali, tuota yhtä florinia te ette

kadehdi köyhältä pojalta, joka ilmaiseksi laskee käteenne viidensadan

florinin pään?"

Kaprali huomasi, että hänellä oli tekemistä sangen hyvänlaitaisen

raukan kanssa, joka jo muutenkin tahtoo kuolla ja vielä viimeisillään

laskee pilapuheita, niinkuin anekdoti-kirjoissa usein saapi lukea.

-- "Hyvä! Isäntä, hoi! Täyttäkää tuon pojan purakka!"

Kapakan-isäntä laski kaikkien nähden läkkisellä ratilla pulputtavan

purakan ruukku-viiniä täyteen; viinin vielä kuohuessa purakan suussa,

tarttui Miska Szemes siihen ja nielaisi siitä semmoisen siemauksen,

että sisällyksestä vähentyi kaksikymmentä prosenttia.

-- "No, herra kaprali, ottakaa tästä tekin pieni naukku köyhän, hukkaan

joutuneen betyárin sielun muistoksi!" sanoi Miska, pyhkäisten pullon

suuta ja tarjoten sitä hänelle.

Kaprali pisti vastaan.

-- "Vai niin? Herrat eivät juo purakasta, vaan lasista."

Tämän sanottuaan kaatoi hän kaikille kolmelle viiniä laseihin, samasta

purakasta, josta itsekin oli juonut. Sitte pyhkäisi hän taas pullon

suuta paidanhiallaan ja kaatoi Kampós herrallekin: "Juokaa tekin, suuri

herranen, sielu raukkani onneksi! Eikö totta, te olette komisarjus?"

Hän tiesi hyvästi, että Kampós oli huoneenhaltia.

Ja sitte hän taas joi purakasta, siten vakuuttaaksensa, ettei siinä ole

myrkkyä eikä unijuomaa.

Sen jälkeen pyysi hän suurella mielenmaltilla toista santarmia nyt

vetämään hansikat hänen käteensä, joilla tarkoitti käsirautoja;

kapralin viittauksesta ottikin tämä ne esiin sapeli-taskustaan. Miska

Szemes laski molemmat käsiranteensa ristiin ja antoi vastustelematta

vääntää ne kiinni; pyysi vaan kolistajaansa antamaan hänelle juomista,

kun hänen tulisi jano.

Herra kapralin ilo oli nyt rajaton tämän hyvän saaliin johdosta:

luvattu palkinto, maine, "gradus ad majora", uutteruuden-tähti,

virallisessa lehdessä ja sitte kautta koko Europan julistus, että hän

se oli, joka sai kiinni tuon kuuluisan Miska Szemes'in! Kenen päätä

tämmöinen loisto ei olisi huimannut?

Senpätähden herra kaprali ei ainoastaan maksanut purakkaan laskettua

viiniä, vaan mitä muita kaikkia oli nautittu, omasta kukkarostaan

csárdan-isännälle; olipa hänen auliutensa lopulta niin suuri, että

tilasi jäätelöäkin, jota ei kuitenkaan onneksi csárdassa saatavana

ollut.

Rikastuneena näin hyvästä saaliista palasivat he puolen tunnin päästä

taas vaunuihin, joihin nyt istui kuusi henkeä: etusijalle kuski ja yksi

santarmi, niitten taakse rautoihin pantu betyári ja toinen santarmi

sekä takaistuimelle Kampós herra ja kaprali.

Kuski sivalsi ruoskalla hevosia. Ilta rupesi lähenemään; taivaanranta

muuttui punertavan näköiseksi; idästä nousi sakea sumu, johon tuoksuvat

vainiot jäivät hopeisen metsän muotoisina. Ilmassa lensi raakuva

varisparvi kaupunkiin päin. "Korppi rääkyy, herra kaprali!" mutisi

Miska Szemes. Herra kaprali ei vastannut siihen mitään, vaan horjueli

Kampós herran olkapäätä vastaan, niinkuin se, jonka pää ei enää kestä

painoansa.

Samoin tekivät molemmat muutkin santarmit betyárin ja kuskin vieressä.

Kun oli ehditty lakealle, nukkuivat jo kaikki kolme sitkeästi.

Silloin veti Miska Szemes kätensä sievästi ulos raudoista, ikäänkuin

niissä vaan olisi ollut talvihansikat, ja vaunujen tultua eräälle

sillalle, sanoi hän kuskille:

-- "Pysäytä hevoset, veikkoseni! Nyt, suuri herra, kiitoksia paljon,

että olette tuonut minua tähän asti: tästä jo kyllä itsekin osaan

edemmäksi. Nämät kaikki kolme nukkuvat hyvästi. Purakassani on kaksi

onttoa: joka kerta kuin pyhkäisen sen suuta, väännän erästä tappia ja

annan sen siten toiselle. Te, suuri herra, joitte _minun kanssani_,

muut särpäsivät unijuomaa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

Sen sanottuansa hyppäsi hän vaununlaidan ylitse ja oli minutin päästä

kadonnut tien ojissa kasvavaan pensahistoon.

Kampós herra kohautti olkapäitään; hän ei ollut saanut käskyä juosta

tuon perässä.

Hän ei tehnyt muuta, kuin kääriysi viittaansa ja nojasi vaununlaitaa

vastaan, tehden sen päätöksen, että kun saavutaan santarmi-kasarmin

pihalle, hän on oleva viimeinen, jota saadaan unesta hereille

ravistella.

Herännyt kaprali ja kumpikin santarmi katselivat ensiksi hyvin

kummastuneina ympärilleen, mihin Miska Szemes oli joutunut. Sitte

rupesi ensinmainittu lukemaan rahakukkaronsa sisällystä. Siitä puuttui

kuin puuttuikin se florini, jonka hän Miska Szemes'in puolesta oli

"Ryyppy"-csárdassa maksanut.

Tuo hurjapäinen konna oli vielä rohjennut antaa takaa ajavain

viranomaisten maksaa hänen viininsä!

Niin paljon elämän-filosofiaa löytyi kaikissa kolmessa, etteivät

ainoallakaan sanalla enään ottaneet Miska Szemes'istä puhuaksensa.

* * * * *

Kartanoonsa takaisin palaava Ankerschmidt kohtasi tiellä

tutkimuskunnan, joka jo oli paluumatkalla.

Hän hämmästyi suuresti sitä isoa, aseellista saattokuntaa, joka seurasi

Bräuhäusel et consortien postivaunuja. Muuten oli hän pakoitettu

pysäyttämään hevosensa, sillä kunnioitetut herrat, jotka jo kaukaa

olivat tunteneet hänen valjakkonsa, seisahuttivat niinikään vaununsa ja

tulivat, siitä alas hypähtäen, Ankerschmidt'in kuomille kiittämään

siitä sydämellisestä vastaan-otosta, joka hänen poissa ollessaan oli

hänen kartanossansa tullut heidän osakseen.

-- "Mitä riivattua! Ovatko herrat pitäneet ajometsästystä kylässä?"

Ensi hetkellä luuli hän, että he puolalaisen tähden olivat tulleet

semmoisella miesvoimalla.

-- "Olemme, ja täydellisellä menestyksellä. Teidän armoanne ei ole edes

aavistanut, mitä vaarallisia papereita on ollut kätkettynä tuohon

vanhaan rakennukseen kastellinne vieressä."

-- "No, mitä vielä! Olisiko Garanvölgyi muka komprometterattu?"

-- "Se on kyllä vielä ilmi tuleva. Toistaiseksi on vaan huoneenhaltia

otettu tutkinnon-alaiseksi."

-- "Hyvä! Tämä onnellinen yhtymys ilahuttaa minua, jääkää hyvästi!"

Ankerschmidt heittäysi vihastuneena vaunujensa istuimelle ja lähti

eteenpäin. Jos vanhassa rakennuksessa oli pidetty katsastusta, on sitä

ennen täytynyt tapahtua ilmi-anto. Ilmi-antajana on saattanut olla vaan

yksi ihminen -- _pakolainen_. Ankerschmidt soimasi itseään säälimättä

siitä, ettei hän heti ensi ilmestymisen perästä ollut ajanut talosta

pois tuota ihmistä; olipa vielä ottanut hänet piano-mestariksi. Kun

rouvasväki niin häntä suosi.

Mitä tästä nyt lähtenee? Jos vanha Garanvölgyi on ryhtynyt

johonkin sopimattomaan asiaan, jääpi sen kautta vankeudessa istuvan

sisaren-pojan kohtalo yhä ratkaisematta. Jos tuosta taas saataisiin

ilmi joku salaliitto, silloin tulee anomuskirja pahaan aikaan.

Muutoin oli siinä jo kyllin katkeraa kokemusta, että juuri ne jättävät

tuon onnettoman miehen, jotka ovat hänen likimmät heimolaisensa. Tuo

rouva, tuo kihlattu morsian, ei tahdo antaa sisään ylkämiehensä hyväksi

tehtyä anomuskirjaa. Ihminen ei voisi semmoista uskoa, jos ei itse

olisi sitä nähnyt. Mutta mitä tulee ritarin nyt tehdä taskussaan

olevalla anomuskirjalla? Kenenkä kautta jättää se sisään? Jos saisikin

vanhan Garanvölgyin siihen taivutetuksi, saattaisiko hän siitä odottaa

menestystä juuri nyt, kun hän itsekin on tutkinnon-alaisena?

Ja lisäksi ei ritari voinut ratkaista, millä mitalla hänen tulisi jakaa

jaloa ylenkatsettansa rouva Pajtayn ja Bogumil'in välillä. Sillä

lakattuaan raivoomasta toista vastaan, luuli hän tehneensä toiselle

vääryyttä, kun tämän siksi aikaa oli unhottanut.

Hän malttoi tuskin odottaa siksi, kuin oli kotia päässyt.

Ensimmäiselle, joka tuli vaunujen luokse kapineita noutamaan, kuului

ensimmäinen sana näin:

-- "Onko piano-mestari kotona?"

Saatuansa tietää, että nuori herra tänään aamulla oli palannut

metsästysretkeltä, riensi hän heti kamariinsa.

Hän ei vielä ollut saanut päällystakkiaan yltänsä riisutuksi, kun pikku

Gyuszi tuli hänen luoksensa sillä pyynnöllä, että missi tervehtää

armollista herraa ja kysyy. olisiko hänellä aikaa tulla saliin erästä

sangen vakavaa sanaa varten.

-- "Mikä vietävän vakava sana missillä on sanottavana? Vakava sana?

Ikäänkuin minä olisin mikään pilapuheinen mies, joka aina leikkiä

lasken! Minä aion vielä hyvinkin vakavasti puhua, se on varmaa."

Sisään astuvaa ritaria odotti salissa missi yksinään. Tämän oli käherät

tätä juhlallista tilaisuutta varten asetettu "à l'anglaise", jotta

hänen kasvonsa näyttäisivät tavallista pitemmältä ja tragillisemmalta.

-- "Mitä mielitte, miss Natalie? Mitä sanomista teillä on minulle?"

-- "Herra ritari!" lausui missi semmoisella turmiota ennustavalla

äänellä, jolla muinoin Pythian dodonalaiset orakeli-vastaukset

kaikuivat. "Hankkikaa kuulemaan sangen huonoa sanomaa, joka on teidän

jaloa sydäntänne kauhistuttava."

-- "No, mitä nyt? Suorastaan rynnäkköön! Minä en rakasta pitkää

tiraljeramista."

-- "Teidän talossanne on petturi."

-- "Minä tiedän sen, tuo pirun tuoma! Älkää puhuko enempää! Minun on

kaikki tiedossani. Tiellä sain sen kuulla."

-- "Olisiko se mahdollista? Minä aioin sitä salata."

-- "Sen uskon; vaan minä sen kyllä saatan kuuluville, älkää pelätkö!"

-- "Hyvä herra, ajatelkaa, että teidän tulee suojella perheenne hyvää

mainetta."

-- "Sitäpä juuri tahdonkin suojella. Minä en suinkaan salli sanottavan,

että Ankerschmidt'in talossa semmoinen ihminen saapi hengittää, joka on

salainen ilmiantaja."

Missi koetti häntä lepyttää.

-- "Mutta, hyvä herra, muistakaa kuitenkin, että hän on teidän

perheenne jäsen."

-- "Perheen-jäsen hän ei ole tästä hetkestä lähtien, sen vannon, sitä

hän ei ole. Minä ajan hänet vielä tänään pois. Annan käskyn, että jos

hän vielä kerran tulee pihaani, häntä ruoskalla karkotetaan."

-- "Jumalan tähden, hyvä herra, teidän lemmikkinne!"

-- "Ei minun lemmikkini! Perhana vieköön! Teidän lemmikkinne! Minä olen

jo kauan tietänyt, että hän pettää, mutta teidän mieliksenne minä en

ole siitä lukua pitänyt. Nyt minä jo olen saanut hänestä kylläkseni.

Tällä hetkellä saa hän jättää taloni; minä tahdon näyttää, kummoista

sota-oikeutta osaan talossani pitää, jos joku sitä häpäisee."

-- "Mutta, hyvä herra, kiivastuneessa mielentilassa älkää sentään

mitään tehkö!"

-- "Juuri tässä paikassa seisoen tahdon tehdä kaikki; juuri tässä

silmänräpäyksessä. Gyuszi, hoi!"

Missi huusi viereisestä kamarista neiti Hermineä avuksensa, jotta

hänkin koettaisi rauhoittaa isän kiihoitusta.

-- "Armoa, hyvä herra! Malttakaa mieltänne!"

-- "Älkää pelätkö niin kauheasti! Minä en lyö häntä korvalle, en edes

soimaa häntä. En suinkaan, en sano hänelle ainoatakaan törkeää sanaa.

Mutta sitä kuitenkin sallinevat teidän ylhäisyytenne, että jos ken on

saattanut itsensä mahdottomaksi asumaan yhden katon alla minun

kanssani, minä hänelle aivan kohteliaasti saan sanoa niin paljon, kuin:

'armahani, _tuossa on ovi, ulkona odottaa kalesit_, karsamadiner.'[53]

-- Gyuszi! Lähetä tänne piano-mestari!"

-- "Kuinka? Hänen kuullen?" kysyi missi.

-- "Hänen kuullen, se on tietty, että hänen kuullen. Minun ei ole tapa

semmoisia kirjeen kautta suorittaa. Minä en puhu kenestäkään pahaa

selän takana, vaan jos jotakin sanon, tietää sen joka ihminen.

Sentähden on Jumala antanut minulle ääntä, jotta sen voi kuulla vaikka

maantielle asti. Tuleeko tuo piano-mestari jo?"

Hän tuli jo.

Herra Straff astui hymysuin saliin, niinkuin se, joka ei mitään

aavista, ja alkoi lausua iloansa ritarin kotia palaamisesta, josta

kuitenkin Ankerschmidt yht'äkkiä teki lopun hirmuisella huudolla, kuin

olisi komentanut kokonaista, juoksujalassa esiin ryntäävää

ratsurykmenttiä:

-- "Seis!"

Siihen toisen nyt kaiketi täytyi pysähtyä, koska ritari lisäksi ojensi

kättänsäkin, vieläpä heristi nyrkkiäkin.

-- "Kuuletko, sinä -- ihminen! Eilen tapahtui virallinen katsastus

Garanvölgyin talossa. Ilmi-anto oli sinun tekosi. Minä en asu yhdessä

talossa ilmi-antajain kanssa. Oikealle käänny! Mars!"

Ikäänkuin salaman iskusta pyörryksiin joutuneina, ällistyivät kaikki

läsnä-olijat tästä sotilaan-tapaisesta päiväkäskystä. Molemmat naiset

tarttuivat pelästyksestä toinen toisensa käteen, kun sitä vastoin

Straff laski kätensä rinnalleen ja kohotti sormiansa valaan; hän aikoi

sanoa jotakin hirvittävää.

-- "Käsi alas!" ärjyi ritari, nähdessään, että tämä aikoi vannoa. "Mitä

minä sanoin? -- Oikealle käänny!"

Straff huomasi, ettei tässä mikään auttanut; hän heitti siis siksensä

kaiken puolustuksen ja yritti nyt vaan jättämään naisia hyvästi

kaipausta ja mielenmalttia osottavalla kumarruksella, tukehuttaen

katkeraa huokausta rintaansa.

-- "Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!" huusi

kärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi

peräytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui

uhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:

-- "Te muistatte minua vielä tästä!"

Näistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut

korkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen

saavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen

palvelija-poikaan:

-- "Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!"

Ja Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin

asti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni

sylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran

kaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja

suoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä

precisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin

vaikutti.

Paremmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä

taputellut.

Tämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä

oli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.

Mutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin

milloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia

semmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee

pistämään.

-- "Teidän kunnianne!" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. "Te

olette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän

perheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois."

-- "Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on

parempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi?

Sillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte

minulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä

häntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut,

ystävä maankulkija!'"

-- "Tässä, hyvä herra, ei kysytä, kuka antoi ilmi Garanvölgyin,

kuka ei."

-- "Sitä mar juuri kysytäänkin! Mitä siis muutoin kysyttäisiin?"

-- "Mitä tekemistä teidän perheellänne on Garanvölgyin kanssa?"

-- "Mitä tekemistä? Sitä tekemistä, että hän on minun vastustajani

valtion ja sodan asioissa, enkä minä salli, että hän minusta voisi

sanoa, jotta tulin tänne vakojana hänen viereensä asumaan."

-- "Vielä pahempaakin voidaan teistä sanoa, kunnian herra. Sitä, että

tulitte asumaan hänen viereensä, voidaksenne rakentaa yhdistystä hänen

kanssansa."

-- "Minä en ymmärrä. Minkälaista yhdistystä? Salaliittoako?"

-- "Oi, ei."

-- "Vai onko kenties vanhuksella tytär, jota ihastelen, naidakseni

häntä?"

-- "Hänellä ei ole, mutta teillä on."

-- "Ja joku saa sen päähänsä, eikö niin, että tahdon pakoittaa

jompaakumpaa tytärtäni vaimoksi vanhukselle?"

-- "Oi, ei, armollinen herra, mutta Garanvölgyillä on ottopoika, joka

valtiovankina istuu linnassa."

Ankerschmidt luuli, että huhu oli tullut hänen hevosiansa

nopeammin. Tietäisivätkö nämät täällä kotona jo mitään siitä hänen

aikomuksestansa, jonka hän pääkaupungissa vasta eilen toiselle

ilmoitti?

-- "Mistä sen tiedätte?"

-- "Aivan yksinkertaisesti. Herra Bräuhäusel, naisten uteliaisuutta

tyydyttääksensä, avasi eteemme sen lippaan, jonka hän ynnä Garanvölgyin

salaisten paperien kanssa otti takavarikkoon. Tässä lippaassa oli

kauniin, nuoren miehen muotokuva ja vieraalla kielellä kirjoitetuita

kirjeitä."

-- "Millä vieraalla kielellä?"

-- "Unkarin."

-- "Vai niin!"

-- "Teidän kunnianne luulee, etteivät perheenne jäsenet osaa unkarin

kieltä? Te erhetytte. Neiti Eliz ymmärtää jo tätä kieltä."

-- "Se ei ole kummaa, kahden vuoden kuluessa se jo on saattanut

tarttua; minäkin sitä vaan sillä tavoin opin."

-- "Hyvä. Mutta lukekaa nyt, teidän kunnianne tämä kirjoitus!"

Missi veti esiin pitkän, virallisella tavalla kokoon taitetun

kirjoituksen ja antoi sen ritarille.

-- "Tämä on Eliz'in käsi-alaa."

-- "Suvaitkaa lukea päästä päähän."

Semmoisilla tunteilla, joissa kummastus, hämmästys, ihastus ja

mielipaha toinen toisensa perästä vaihtelivat, luki Ankerschmidt tämän

kirjoituksen.

Mikä se oli?

Mikä oli? -- Anomuskirja korkeimpaan paikkaan, jonka yksinkertaiset,

teeskentelemättömät sanat kuiskaavat jalon sydämen helliä tunteita;

jonka heikko lapsen käsi on kirjoittanut; naivi, suora anomus vangiksi

tuomitun nuorukais-paran armoittamisesta.

-- "Mitä hän tällä tarkoitti? Mitä hän sanoi?"

-- "Hän aikoi lähettää sen Wien'iin."

-- "Mitä tietä?"

-- "Postilla."

-- "Se hupakko! -- Missä hän nyt on?"

-- "Koti-arestissa, kamarissaan."

-- "Lähettäkää hän luokseni, minä tahdon kahden kesken puhutella

häntä."

-- "Tässäpä, hyvä herra", lausui miss Natalie ilmeisellä

voitonriemulla, "tässä nyt on se petos, josta teillä edeltäpäin ei

ollut aavistustakaan ja joka ilman minun valppaita silmiäni olisi

teidän hyvälle maineellenne tuottanut parantumattoman haavan, mutta ei

hänessä, jota vastaan te kiivastuksenne vimmassa niin törkeästi

karkasitte."

-- "Hyvä, hyvä, siitä saamme toisella kertaa filippiserata; käskekää

nyt vaan tyttö luokseni."

-- "Eikö teidän kunnianne soisi, että minä olen läsnä?"

-- "En. Jos olen yksinäni hänen kanssaan, on hän paljon suorempi; hän

tunnustaa pikemmin kaikki."

-- "Niinkuin tahdotte."

Ankerschmidt ei antanut tilaisuutta enempään keskusteluun, sillä hän

meni pois kamariinsa.

Siellä istui hän pöydän ääreen, otti esiin tytön anomuskirjan ja luki

sen uudestaan ja taas uudestaan.

Kuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!

Ja tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan

ja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen,

matelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli

tuon toisen rinnalla!

Ja vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan

astuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon,

tietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen

hyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon

takana!

Ovi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.

Hän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen

haastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi

kauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet

kasvonsa hänen polviinsa.

Ankerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen

milloin sitä, milloin lastaan.

Niin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.

Sitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen

käheröitä.

Eliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä

siinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.

Vihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.

-- "Tyttöseni! Oletko kirjoittanut tämän?"

-- "Olen."

-- "Siinä teit sangen hyvästi ja sangen pahasti, Hyvästi teit siihen

katsoen, joka on vankina, mutta pahasti teit itseesi katsoen, sillä

tästä lähtien olet sinä vanki. Minä itse vien yksinkertaiset rivisi

sinne, mihin ne ovat aiotut, ja takaan niitten menestyksen; mutta tästä

hetkestä alkaen olet sinä vankina tässä talossa, sillä se ei saa

tapahtua, että sinä koskaan näet sitä miestä, jota olet yrittänyt

vapauttamaan."

Ankerschmidt kohotti lempeästi tytön suloisia kasvoja, katsoaksensa

hänen silmiinsä.

-- "Ymmärrätkö minua? Se, joka nyt on vankina, on vapautettava ja

kotiinsa tuleva. Sinä päinvastoin olet tästä lähtien vanki, etkä saa

mennä ulos talostani, jottei kukaan voisi tehdä sitä soimausta

Ankerschmidt'ista, että hän itsekkäistä syistä on tavotellut

vastustajansa vangittua poikaa ja, luullessaan jalon työn

toimittavansa, vaan on pörssi-asioitsijan tavalla keinotellut."

-- "Minä ymmärrän sinua ja tottelen."

-- "Et siis koskaan mene mihinkään ilman minun taikka kasvattajattaresi

seuraa?"

-- "Sen lupaan."

-- "Lupaatko senkin, että, kunnes minä palaan takaisin valtakunnan

pääkaupungista, et mene ulkopuolelle tämän kartanon aitausta?"

-- "En mene."

-- "No niin, se on hyvä; nouse nyt ylös ja suutele minua. Siitä, mitä

kahden keskemme on puhuttu, älä koskaan virka kellekään!"

Hän tarttui nyt tyttärensä käteen ja vei hänet saliin, jättäen hänet

näillä sanoilla missille:

-- "Miss Natalie! Delinqventti on tunnustanut kaikki. Minä olen

tuominnut hänet koti-arestiin siksi, kuin hän joutuu naimisiin. Tehkää

hyvin ja pitäkää häntä ankarasti silmällä."

"Hän on siis kuitenkin saanut rangaistuksensa, tuo pikku kapinoitsija!"

riemuitsi itsekseen miss Natalie.

Vaan Ankerschmidt palasi kamariinsa sillä katkeralla ilolla, että mitä

"toinen" oli luotansa heittänyt, sen otti "_toinen_" ylös.