VI.

Kaunohenki.

Rouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.

Hänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät

kauniina. Sen lisäksi -- hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää

huolta kauneudestansa.

Hän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään

intohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi,

ei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia

ihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.

Kello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi

vaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä

kaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä,

kuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten

sekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan

Corinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen

mitään.

Nyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi

jaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden

jälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan

kohdella.

N:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole

nuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä

hän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.

Tivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä

odottivat ystävät häntä "Kultaisessa kotkassa", eikä heitä käynyt

laiminlyöminen.

Sentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä

kirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja

nähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: "Ah,

sepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa

villat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta

minä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta.

Eikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun

viinavero on niin suuri?" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista

kaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin

ansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi

mistään tarkkaa vaaria pitää.

Tultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi

kehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on,

epäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten

kasvatettu.

Kun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna

hyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä

naiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat;

sitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä

joukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan

toista laatua.

N:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain

baali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin

valtakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen

asema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä

tämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen

naisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.

-- "Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä."

-- "Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan

kuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän!

Saatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä

oljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku."

-- "Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät

kuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella,

joka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa

itsensä ainoastaan rouva Olkinen."

-- "Hahaha!" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. "Minä olen

todellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään.

Täkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja

kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena."

-- "Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä,

ettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan

käy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa -- missä; siinä kylläksi,

että se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi

kirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja

yht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä

runoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä

siihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen

kyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku

juhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa

sangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo

juhtisaappainen runonsepustelija olen minä."

-- "Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!"

-- "En, teidän armonne, sitä en voi."

-- "Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna

Pajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen

huvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette

ensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla?

Kenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille

saatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako.

Muotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä,

muuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?"

Eikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta

kovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään

jälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee

illalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.

-- "Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste,

joka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä

kultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso

koskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän

armonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän

armonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin

kuin timantit."

Ja tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!

Puolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä

ja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä

johdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna

Pajtay eikä kukaan muu.

Seuraa N:ro 3.

Corinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3

on runoilija.

N:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä

nimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen

oikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä

alla.

-- "Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan

nautintoihin", alkaa Danó Fellegormi.

-- "Voi, ei", huokaa Corinna. "Sieluuni eivät turhuuden lentelevät

himot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno

aate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on

kirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee."

Hän tietää aivan hyvin, että tuo "se" on Danó Fellegormi.

N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että

runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se

onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen

yhteyteen.

Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.

-- "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä

runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin

vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä

hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu

lintu" -- ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44]

Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai

aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.

Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.

-- "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen

kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."

-- "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"

-- "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen

kuulla."

-- "Sallikaa minun nähdä se."

-- "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä

tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"

Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli

vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti

sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti

silmällä.

-- "Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että

vien sen 'Kuutamalle.'"

-- "Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette

kuullut sen. Ehkä myöhemmin."

-- "Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista

isänmaan-rakkautta!"

Tuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen

edessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!

Mene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon

jo N:ro 4.

N:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin -- tohtori Grisák.

Suuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se

valitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan

aikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka

"lakitieteen tohtoreita" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.

Mitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä

paremmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen

tosiperäisten havaintojen kautta.

Niinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot

"doctores juris", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin

tuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä

juonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät -- mikä

on kaikista hurjin väitös -- erästä oikeuteen jätettyä asiaa

_kiiruhtamaankin_ omaa avioliitto-asiaansa.

Miks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?

Oikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän

kiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä

nautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi

myydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja

virkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta,

kun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut,

sommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön

panna.

Oikeuden-pohja on siis olemassa.

Mutta on siihen syytäkin.

Tohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn

omaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu

luotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän

procenttia ja "Jove favente" kenties antavat kahdeksankin. Sillä

saattaa reimaasti elää.

On siis syytäkin.

Ja lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja

nuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen.

Se on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta

niitten joukossa on herra tohtori "par excellence" enimmin suosittu;

tämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä

hänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta

mielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.

Lisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin,

että Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin

salaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui

klientillensä: "Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei

ole totta, sen kyllä itse panen lisäksi."

Jo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria

omituisessa asiassa.

Kaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren

miehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli

pitkälliseen vankeuteen tuomittu.

Tämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.

Vanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle,

saadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle

anteeksi annetuksi.

Siihen on vastapaino asetettava.

Täytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin,

niinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on

hankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee

sisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on

estettävä.

Tohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti

liikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle

tarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran

ennen olemme kuulleet mainittavan.

Nyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.

Vale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin

asti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori

Grisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.

Mutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää,

mikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja

hymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä

jos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi

loukatun rakkauden kostoa?

Ensi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla,

puoleksi virallisella tiedonhalulla.

-- "Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin

säälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret

syyt, sitä en epäile."

-- "Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille

täytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta

'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi

kaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa

pojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä

Aladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan

hankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä

oli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla

itsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä

leskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi,

tuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on

mahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan."

Tohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:

-- "Niin se on."

-- "Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä

hänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa

julistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se

on minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen

ihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan

sangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena;

tätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli

ehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon,

kansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin

sain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa

kaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa.

Tästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain

sill'aikaa odottaa häitä!"

-- "Hirveä huikentelevaisuus!"

-- "Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi;

hän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies;

päinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte

nähdä, kuinka mitätön mies hän on."

-- "Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!"

-- "Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä

käydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa

menetetyksi."

-- "Ahaa!" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi

jo valjeta hänen edessänsä.

-- "Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat

omaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä

konkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta

kontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta

huolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että

se asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa

itselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?"

-- "Täydellisesti."

Tohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä

tosiaankin yksi "doctor juris utriusque" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä

tylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten,

että hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt

toinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.

-- "Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi

onneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen

terveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä

tehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti

virallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, _jonka olopaikka on tuntematon_,

kutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla

mainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä

sitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta

sanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi

katsottavat.'"

-- "Olisiko se mahdollista?"

-- "Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin

purattu."

-- "Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on."

-- "Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole

päällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla

ilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei

ole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja

sitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki

enemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten

naimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa

turvassa."

Corinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä

hän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat

silmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä

mitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa

heijastavan.

Tämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä

tutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa

receptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.

-- "Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä", sanoi rouva Pajtay, tuota

viisasta neuvoa vastustaen. "Minun on muutamista eri kohdista huolta

pitäminen."

-- "Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra

Aladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä

vaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää

nykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme

pakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa

pidentämiseksi."

-- "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä

siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän.

Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä

meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta

tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin

morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua;

jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä

heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti

ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten

alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."

-- "Mutta lopulta, -- eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän

kruunun-alusmaahan."

-- "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä

päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka

tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä

pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"

Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.

-- "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille

kirjeitä kirjoittaa."

-- "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin

tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."

-- "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"

-- "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."

-- "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota

tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."

Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi

syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on

ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas

astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski

oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut

mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi

hän...

Tuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas

istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle,

lila-väriselle paperilehdelle:

"Rakas ystäväni!"

Muu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.

Kirjeen kuvertille piirrettiin: "Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an,

poste restante."

Herra Peter Straff ja "rakas ystäväni." Kaunis tähtipari!

Virkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä

käyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä

tehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello

viisi jälestä puolenpäivän.

-- "Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan,

ettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta

tekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua

nelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani

tapaamassa."

Mutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta,

sillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita,

näki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa

hän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.

-- "Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!" sanoi tohtori

Grisák, ritarin viereen istuen.

-- "Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän

luoksenne."

-- "Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi

oikeudenasioista keskustella."

-- "Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen

luoksenne tullut."

-- "Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne."

-- "Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!"

huusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että

saattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. "Sekin

oli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei

sanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa.

Jotakin kaunista."

-- "Minä olen valmiina."

-- "Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte

olla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa,

teidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta

hyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä

suullisesti aion itse kaikki sanoa."

-- "Minä ymmärrän", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella

siirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. "Ehkä joku rintatähti?"

-- "Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä

missä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko

tuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa

hankkia."

-- "Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta

raha-asioissa tuomittu?"

-- "Ei. Valtiollisesta rikoksesta."

-- "Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?"[46]

-- "Ei. Unkarilainen sotamies."

-- "Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?"

-- "Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää

kaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár

Garanvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä

piru teitä vaivaa?"

-- "Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni."

-- "Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle

vielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa

syönyt."

Tohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin

väliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen

hyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.

-- "Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa

suojella?"

-- "Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi

tehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin

asia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár

Garanvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä

asiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo

minkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria

jonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä

taputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä

tarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla

kotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä.

Jos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme

toinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse

tekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte

vaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen

vaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa

säilyssä olevan."

-- "Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?"

-- "Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne

vanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään."

-- "Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa."

-- "Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee."

-- "Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse

saattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka

tuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa."

-- "Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo

kaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen

jalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä

paraiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen

sukulaisen."

Tohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se

lienee?

-- "No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?"

Tohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä

johdatetuksi.

-- "No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja;

mutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä,

kuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn

saapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä

huolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle;

sitte vien sen itse Wien'iin. Syökää sentähden väleen tuo kompottinne;

ei ole tarpeellista, että jokaisesta kirsikan-marjasta erikseen

puserratte sydämen. Teidän iällänne ollessani söin minä kirsikat

sydämineen päivineen. Joutukaa siis, minä odotan teitä ja sitte menemme

yhdessä asuntoonne. Te kirjoitatte itse anomuskirjan, sen ei tarvitse

tulla apulaistenne käteen; minä pistän sen taskuuni ja sitte lähdemme

yhdessä allekirjoitusta hankkimaan."

Tohtori Grisák paistui näitä sanoja kuullessaan enemmän kuin se

rostbeafi, jonka oli syönyt. Tämä on kaunis juttu! Hänen oma

käsi-alansa menee anomuskirjana hallitukselle, ritarin puoltosanalla,

vaikka rouva Pajtay on antanut hänelle ihan päinvastaisen toimen! Hänen

itse tulisi kirjoittaa sydäntä liikuttava armonrukous sen miehen

eduksi, joka tahtoo vaimoksensa ottaa juuri sen, jota hän itsekin

haluaa!

Mutta Ankerschmidt'istä ei ollut mahdollista irti päästä; tohtorin

täytyi nyt kiiruusti juoda kahvinsa, seurata häntä kotiinsa ja siellä

istua pöydän ääreen, josta ei ollut nousemista ennenkuin tilattu

asiakirja oli valmis.

Herra tohtorin juolahti mieleen se kavala temppu, että teki

anomuskirjaan niin paljon korjauksia ja lisäyksiä, jotta oli

tarpeellista kirjoittaa se puhtaaksi. Mutta hän pettyi. Anomuskirjan

luettuansa taittoi ritari sen kauniisti kokoon ja pisti taskuunsa.

-- "Suokaa anteeksi! joku kirjureistani saa kirjoitta sen puhtaaksi."

-- "Ei se ole tarpeellista. Se on hyvä näinkin."

-- "Mutta eihän teidän kunnianne aikone antaa sisään tuota konceptia?"

-- "En suinkaan. Sen henkilön, jonka nimessä anomus tehdään, pitää itse

kopioita se, sanasta sanaan."

~- "Mutta se ei saa siitä selkoa."

-- "Minulla on siitä jo selko ja minä mielin itse sen hänelle

dikterata."

Kirjoitus ei enään ollut pelastettavissa. Se oli joutunut herra ritarin

käteen eikä sitä häneltä voinut minkäänlaisella rynnäköllä takaisin

riistää.

Tärkein tehtävä oli nyt kiireimmiten antaa Corinnalle tieto tästä

odottamattomasta keikauksesta. Vaara tunki päälle; se oli jollakin

tapaa ehkäistävä.

Kaikeksi onneksi päätti kenraali keskustelun; hän ei tahdo kauemmin

viipyä, vaan tarttuu kiireesti hattuunsa ja menee asiatansa

toimittamaan. Tohtori Grisäk itse myöskin rientää ulos. Hänen täytyy

tietysti pikemmin kuin paremmin tavata rouva Pajtayta. Tämä tosin

odottaa häntä vasta teen-ajaksi, mutta semmoisessa erinomaisessa

tapauksessa, jossa joka minuti on ahdistava vaara, ei ihminen ehdi

vartomaan säännöllistä audiensi-hetkeä.

Portilla tohtori Grisák hätäisellä kiiruulla sanoo jäähyväiset

Ankerschmidt'ille. He pudistavat toinen toisensa kättä, toivottavat

toisillensa hyvää yötä ja vakuuttavat, kuinka suuri onni tämä yhtymys

heille kummallekin on ollut, mutta -- huomaavat, että molemmat aikovat

mennä yhdelle taholle.

-- "No, sepä hyvä; käymme siis taas yhtä tietä."

Kristófin-torilla sanoivat he toisilleen uudestaan jäähyväiset,

pudistivat uudestaan kättä.

-- "Paljon onnea!"

-- "Herran haltuun!"

-- "Minne päin on teidän matka?"

-- "Minä menen Vácz'in-kadulle."

-- "No, sinne minäkin menen."

Ja toisenkertaisen hyvästi-jätön perästä astuvat he taas samaa tietä

eteenpäin. Molemmat nauroivat sitä kovin.

Lopuksi pysähtyi Ankerschmidt erään kahdenkertaisen kartanon portille.

-- "Tässä meidän on lopullisesti hyvästi jättäminen. Näkemiin asti,

rakas tohtori!"

-- "Kiitoksia paljon", sanoi tohtori. Ja samassa törmäsivät molemmat

toisiansa vastaan portissa, josta kumpikin yritti yhtä haavaa sisälle

menemään.

-- "Mitä perhanaa? Tekin tulette tänne?"

-- "Teidän armonne siis myöskin pyrkii tänne? No, sepä oivallista!"

-- "Ja me olemme jo niin kauniisti kolme kertaa perätysten toisillemme

jäähyväiset sanoneet."

-- "Vaikk'emme ole toisillemme mitään velkaa."

-- "Kuka tuttavanne tässä asuu?"

-- "Tuttavani?" lausui tohtori Grisák hämillänsä. "Minä menen hänen

armonsa, rouva Pajtayn luokse eräässä asiassa."

-- "Bravo! Sepä hauskaa! Sinne juuri minäkin menen. Te tiedätte

varmaankin, missä ovi aukenee; teidän sopii viedä minutkin sisään,

sillä minä tiesin vaan talon-numeron. Tännehän minäkin riensin; tämäpä

oiva sattumus."

Sen sanottuaan tarttui ritari tohtorin käsivarteen ja lykkäsi häntä

kohteliaasti edellensä; mutta tämä olisi mielellään tahtonut heittää

ritarin alas portaita myöten, ellei olisi ollut varma siitä, että

ritari pikemmin olisi voinut heittää hänet alas, jos olisivat ruvenneet

"jus fortioris'een" vetomaan.

Tohtori Grisák antoi tykyttävällä sydämellä Ankerschmidt'in johdattaa

itseään, ikäänkuin jonkun tepposen tehnyt koulupoika, jolle paha

aavistus kuiskaisee, että jos opettaja siitä saapi vihiä, ei patukkaa

säästetä.

Ankerschmidt taas lienee ollut suotuisa vieras rouva Pajtaylle,

viimeisen maatilan-kaupan perästä. Tämä muisteli aina suurella

mielihyvällä sotavanhuksen rakastettavaa olentoa.

Niinpä kyllä: hänen "rakastettavaa" olentoansa. Sillä älkää luulko, te

nuoret, käherätukkaiset kansalaiset, että haiset vaan yksinomaisesti

teitä suosivat ja etteivät he ensinkään huomaa meitä vanhoja,

harmaa-tukkaisia, puoleksi tahi kokonaan paljaspäisiä "täysikasvuisia"

nuorukaisia.

Ritari otettiinkin tosiaan sangen sydämellisesti vastaan. Talon-emäntä

oli itse leppeys häntä kohtaan. Hau piti häntä kaikista vieraistansa

etevimpänä. Hän kysyi häneltä, mitä hän pianolla soittaisi. Hän istui

hänen viereensä teetä juodessa ja antoi muitten seuralaisten sijoittua,

mihin tahtoivat. Ja kuitenkin oli siinä läsnä etutanssija,

maanviljelijä, runoilija ja muitakin hänen ihailijoitansa. Nämät

haastelivat Corinnan nais-tuttavien kanssa, jotka olivat istuneet mikä

minnekin, sill'aikaa kuin Corinna itse katsoi ritaria mahdollisimmaksi

kohteliaisuutensa esineeksi, jossa toimessa hänen hyvänsävyiset

ihastelijansa eivät häirinneet häntä.

Tohtori Grisák yksistänsä ponnisteli lakkaamatta voimiaan, ollaksensa

alati "liitossa kolmantena", ja piti itseään kaikenlaisilla

apropos'illa "au courant" molempien klienttiensä keskinäisessä

haastelossa.

Hänen pelkonsa oli turha. He sanoivat toisilleen vaan korupuheita,

niinkuin maailmassa on tapa.

Myöhemmin rupesi seura harvenemaan. Erittäin kiitettävän tavan mukaan

pujahti kukin alttarin-palvelija pois sillä tavoin, ettei kukaan häntä

huomannut; ei niinkuin maalla vieraissa, jolloin ensiksi puetaan päälle

turkit ja huopasaappaat ja sen jälkeen sanotaan jäähyväiset järjestänsä

kullekin talonväestä ja jälelle jäävistä vieraista. Täällä tietää

korkeintaan palvelija, että joku on mennyt, siitä että hän on auttanut

päällystakkia ylle. Tohtori Grisák'kin oli jo pari kertaa katsonut

kelloansa, sillä sydänyö oli lähestymäisillään. Kaikki lähtevät jo

tiehensä, Ankerschmidt yksistänsä ei ota liikahtaaksensa valloitetusta

asemastaan ja juo jo seitsemättä teekuppiaan; kyllä häntä vielä halvaus

kohtaa!

Vihdoin häiritsee seuraa kahden naisvieraan ilmestyminen, jotka

hupilaisten kadottua itsekin nousevat ylös ja kutsuvat vaunujansa. He

sanovat jäähyväiset emännälle. Tämä saattaa heitä ulos. Ritari pysyy

järkähtämättä istumassa, niinkuin kivijalkainen prinssi tuhatyhdessä

yössä.

-- "Aika käy jo myöhäiseksi", sanoo tohtori Grisák, levottomasti

liikkuen edes takaisin.

-- "Niin käy", vakuuttaa Ankerschmidt; "teidän täytyy nousta varhain,

miks'ette mene kotia?"

-- "Minä odotan teitä, jotta menisimme yhdessä. Olen jo tilannut

vaunut."

-- "Se oli tarpeetonta. Muuten saatatte kyllä minua odottaa, mutta

kaatakaa itsellenne siinä tapauksessa vielä kuppi teetä; siihen on

kyllä aikaa."

Hm! Tuo näkyy viihtyvän hyvin täällä.

Ritari rupesi polttamaan rommia ja sokeria teelusikassa.

Corinna tuli takaisin ja istui uudestaan hänen viereensä; tohtori

Grisák sijoittui syrjäpuolelle, nojaten käsivarttansa pieneen

kirjahyllyyn.

-- "Teidän armonne vieraat ovat jo kaikki menneet?" kysyi Ankerschmidt.

-- "Oi, se ei tee mitään", riensi Corinna häntä rauhoittamaan.

-- "Minä tahtoisin kernaasti yksinäni puhua teidän armonne kanssa."

Corinna viittasi epäilevällä silmäyksellä tohtori Grisák'iin päin.

-- "No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua", sanoi

Ankerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen.

"Hän tietää jo asian."

"Mitähän se lienee?" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori

Grisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.

-- "Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian", sanoi

Ankerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.

-- "Oi, ei, ei", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.

-- "Mutta niin minulle on kerrottu."

-- "Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä."

Sillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän

väitettänsä vääräksi osotetaan.

-- "Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois

jokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo.

Älkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin.

Vieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet

edessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne

kättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan

naimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on,

että minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden

vainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että

teidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta,

jonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut."

Corinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi

vetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti

voisi kätkeytä sen taakse.

-- "Suoraan sanoen", jatkoi ritari Ankerschmidt, "minä pidän huolta

siitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla

puoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden

kuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa."

Nämät sanat kuultuansa katsoi tohtori Grisák tarpeelliseksi tyhjentää

lasin vettä.

Corinna sopersi hämmästyneenä ja penseästi:

-- "Minä en ymmärrä."

-- "No, sehän on varsin yksinkertaista."

Ankerschmidt pisti käden taskuunsa ja veti siitä, tohtori Grisák'in

kauhistukseksi, esiin tuon usein mainitun anomuskirjan-konceptin.

Tohtori tunsi olevansa hukassa.

-- "Tämä on varsin kaunis anomuskirja, jonka teidän armonne omalla

kauniilla kätösellään saapi kopioita. Se on tarpeellista, että siinä

nähdään rakastavan käden värinä. Jos pari kirjainta jääkin pois, sitä

parempi; siitä saattaa havaita tunteitten totuuden. Sen alle kirjoittaa

teidän armonne nimensä ja sitte lähdemme yhdessä Wien'iin. Minä itse

saatan teitä kaikkialle, missä täytyy ilmestyä, ja vakuutan teille,

että jos mikään, tämä anomus tulee hyväksyvällä vastauksella takaisin."

Tohtori Grisák'ista oli ikäänkuin kaksi terävää nuolta naulitsisivat

häntä kiinni siihen nojatuoliin, jossa hän rauenneena istui; nämät

kaksi terävää nuolta olivat Corinnan silmät.

Hän tunsi konceptista tohtorin käsi-alan.

Tämän oli loppu tullut.

Corinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä

tilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, "res

nullius'en", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä

sekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa

kirjoitetaan!

Mutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän

ymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun

meni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!

Ja tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!

Ja hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä

kauhistuttaa!

Voi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin

maanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään

armaan naisen ääntä.

Ritari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti

tyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis

leski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi

hänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan

koettaisi estää.

Corinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen

puolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon

hellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.

Hän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja

kylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:

-- "Hyvä herra! _Ennenkuin tunsin teidät_, olisin ollut valmis tähän

toimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on

minunkin vastustajani.'"

Sepä oli tunnustus "in optima forma!" Minä en tahdo vanhaa ylkääni

vapauttaa, jottei hän seisoisi "teidän" tiellänne!

Ja siinä oli samassa myöskin rukkaset tohtori Grisák'ille.

Ankerschmidt puri huuliansa, katsoi terävästi noitten tuuheain

silmäkarvain alta Corinnaan, pisti sitte hiljaisesti paperin taskuunsa

ja pani takkinsa napit kiinni.

-- "Aika on jo myöhäinen, herra tohtori. Lähtään."

-- "Ettekö juo teetänne?" kysyi pidättävällä äänellä Corinna.

-- "Kiitoksia. Sitä oli jo kylläksi."

Kaikkia oli ritari jo saanut kylläksi.

Kylmäkiskoisesti kumartaen sanoi hän jäähyväiset ja meni pois.

Korvennettuna seurasi tohtori Grisák häntä kintereissä.

Sinne hän ei olisi jäänyt sekunniksikaan, vaikkapa hänelle olisi

luvattu ministerin-salkku.

Kaikkein ensimmäiseksi täytyi hänen kotona tarkoin mietiskellä, millä

pykälillä hän voisi puolustaa itseään Corinnan hyökkäyksiä vastaan,

millä tavoin hän syytetystä ylenisi syyttäjäksi. Nyt hänen tehtävänsä

vaan oli onnellisesti peräytyä tappotanterelta sotavanhuksen suojassa.

Ankerschmidt ei puhunut sanaakaan portille asti. Siellä kun he

seisahtuivat ja tohtori Grisák odotti vaunujensa esiin-ajamista, laski

hän kätensä tohtorin olkapäälle.

-- "Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira

saapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut

elävältä kuopataan?"

Tohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän

sillä tarkoittaisi.

-- "No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on

tuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos

on tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!"

Sen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti

itse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä

jalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.