V.

Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,

"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."

Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista

sananlaskua, kuin unkarilainen?

Mutta hän on oikeassa.

Hän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan

tähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa,

jonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään

pelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa

uudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta:

hänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.

Totta on, että ihminen tämän kautta on kovin "maahan kiintynyt" herra,

vaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko

vuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan

niinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi

kasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää

satoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä

ennen oli.

Yksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho

rehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen

koronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin

koron lainatusta pääomasta.

Lisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan

maailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa

huvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti

kohotti jyväin hinnan.

-- "No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran

herra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään."

Näillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä

kesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri

oli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin

leikkuu.

-- "Paljonko saatamme laskea?" kysyi Garanvölgyi.

-- "Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta

vertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta."

(Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista

pehtoria).

-- "Minkätähden ei?"

-- "Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen

aikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska

oli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään,

että maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta

kuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän

jonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois

meidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin

hänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta

toukoa."

-- "Kuinka raskitte siitä iloita?"

-- "Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin

tietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa

tehdään."

-- "Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan

hyvässä järjestyksessä toimitetuksi."

-- "Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana

puhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina

rukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta

vadit tyhjentyisivät."

(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja

taika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa

itseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että "jos vati

tyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma." Minä tuon sen esiin

todistukseksi barbarilaisista oloistamme).

Joka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun

aika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät

myöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu

kattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan

ulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen;

pehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.

Niin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.

Missä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta,

viiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-,

puima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa

kokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen

vanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko

viikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.

Esimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti

järjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.

Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies.

Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä

kokeita.

Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra

Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen

poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava

koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy

oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin -- peltopyitten ammuntaan.

Muuta työtä ei ollut mitään.

Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä,

missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla

siimeksessä teetä juomassa.

Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja

tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen

ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin

hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin -- tuore seljaistee.

-- "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.

Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.

-- "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä

naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole

palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme

katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."

-- "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.

Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.

-- "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa

kaatumatauti?"

-- "Mitä tahdotte?" ärjäsi pehtori.

Metsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.

-- "Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella

varustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma

haravansakin, vieläpä oma hankonsakin."

-- "Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja

työkaluja?"

-- "No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala

elämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja

että se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena

maanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä

välin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia."

-- "No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?"

-- "Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on

paremmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran,

jonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä."

-- "Entäs sitte?"

-- "No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin

niittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs

herrankin repsi niittäminen."

-- "Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?"

-- "No -- yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään

päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla;

päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi

korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää;

päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka

paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa;

välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi

kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko

puiduista jyvistä meidän."

Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta

puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina

pitää.

Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori

ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös

istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen

takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.

-- "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että

sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa

päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."

Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen

hattunsakin.

Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.

-- "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan,

ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse

herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

-- "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän

portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee

tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä

talonpojan hinta on."

Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran

tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan

(konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.

Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista

ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.

Kartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi

pientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka

hän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä

lattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen

auman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!

Garanvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla.

Herra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää

edellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa.

Kuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.

Kuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin

tehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen

kimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen

asti mitään rikki mennyt.

Koneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja

voimakasta meklenburgilaista -- taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa

olevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.

Nyt siis toimeen!

Kone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat

pyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat

tekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat

rätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen

ala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.

Konetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli

tänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:

-- "Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se

ainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin,

vieläpä jauhaakin."

Herra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin

oikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä

Hietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se

leikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin

rikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.

Herra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti

esiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi

niiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!

Mutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus,

että jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä

nopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi

nuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä

ympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat

seisautetutkin.

Sattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi

omasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset

huomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä

lykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen

aikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä

äkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen

töyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte

toinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.

-- "Seis!" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt

myöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia,

lensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka

oli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen

rattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja

hän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta

kohti.

Sen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa

kilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain

valakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan

lemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa

silmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle

sontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa

aikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen

kiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt

siinä kavioillaan kauheasti.

Ennenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita

katkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin

sen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.

Mutta mitenkä käy nyt niittämisen?

Ei ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita,

jahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa,

osaavatko he pellolta "parran ajaa."

Työ kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki,

kuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa

varsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse

turvata.

Me jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen

muista seikoista.

Ankerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli

sarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti

paisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista,

Yorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen

paikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä

myynyt.

Helposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle,

niinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon

terhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon

viereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa,

jonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä

palvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä

varustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä

hurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä

korkea kivimuuri.

Kuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että

repsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun

niittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin-

kaitsijain.

Kun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna

Kristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon

ilmoittamaan, että yöllä -- millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton

ymmärtää -- kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne

olivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin

niistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin

niitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä

kivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta

herännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia

fröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.

Todellakin suuri tapaus!

Maxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille

ilmoittamaan.

Ankerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet

mitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat

hänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat

takaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja

tuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi

rangaistuksi.

Heti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan

pääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat

tarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin

pyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada

ilmi.

Toisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan

komisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka

määräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat

oikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.

-- "Oho, he eivät sitä ole tehneet!" vakuutti Ankerschmidt. "He ovat

vanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian

kuin mahdollista lähetetään takaisin."

Nyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä

ja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni

työväestö.

Seuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra

Bräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa

rikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin

kuulustelemaan jahtimiehiä.

Nyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.

-- "Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka

mies!" huusi santarmeille Ankerschmidt.

-- "Suvaitkaa vaan odottaa!"

Taas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden

herra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään

tunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.

-- "Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä

paraiten kotona tarvitsen", vaikeroitsi Ankerschmidt.

-- "Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata

meitä."

Mutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin

olivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.

Repsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä

enää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra

Bräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin.

Selvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.

Mutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo

liikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot

tuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän

vahinkoa kuin hyötyä!

Eräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit,

palvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei

jäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi

hän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin

olisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin

peninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.

Mutta huomenna sentään he lähetetään kotia?

Jos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.

Vaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.

Menkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák

niin ijankaikkisen kauan toimittelevat.

Viimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka

päivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei

hammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti

mennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä

kello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin

häiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä

neuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota

teroittavalla korttipelillä, "tarok'illa."

Herra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai

puoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu,

niin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman

vähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin

tämän orjuuden alaiseksi.

On näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei

mikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin

tarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen --

varsinkin semmoisen, joka aina häviää.

Rakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata,

semmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa

tohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in

täytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, "alibi'ansa"

puolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas

sattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan

lääkärintodistus hankkiminen.

Tarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin.

Erittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.

-- "Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen

asiassa?"

-- "Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan

jäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!"

-- "Kuinka pitkälle?"

-- "Vaan yhdeksään asti."

Tohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää

kumppaninsa peliä.

-- "Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy

sulun-rakennuksestaan."

-- "Kuinka niin?"

-- "No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat

tammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa

pitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon

tarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies,

työpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt

laskuissaan. -- Te heitätte siis valttinne pois?"

-- "Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään

paaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä."

-- "Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte

esiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan."

Tuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa,

mutta hän ei siitä virkkanut mitään.

-- "Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta

menee sitä vähemmän alaspäin."

-- "Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut

ajatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta

jalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat

maan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen

osan."

Tätä molemmat nauroivat hyvästi.

-- "Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin,

jos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?"

-- "Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä!

Viimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte

matiksi!"

-- "Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään."

-- "Tehkää hyvin, jakakaa!"

Aloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä,

pisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.

-- "Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita

seitikkoja ja kahdeksikkoja."

-- "Ne ehkä vielä paisuvat", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle

ensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi

ulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.

-- "No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää."

-- "Eivätpä ne minulle koskaan tule. -- Onko ilmoitus vangitun Aladár

Garanvölgyin jutussa jo lähetetty?"

-- "Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli

ensimmäinen pisto?"

-- "Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö _Straff'in_ kirjeetkin

seuraa?"

-- "Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat.

Terz von Ober! Onko näin hyvä?"

-- "Varsin hyvä."

-- "Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár

Garanvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?"

-- "Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä

koetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten

joukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?"

-- "Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin

pahoja kohtia."

-- "Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?"

-- "_Bellus musicus_. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas

neljä yhdeksikköä."

-- "Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu

turhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä."

-- "Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen

kortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria."

-- "No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki

teidän."

-- "Te kadotitte taas pelin."

-- "Tänään on minulla erittäin huono onni."

-- "Pelataanko vielä yksi?"

-- "Aivan kernaasti."

Herra Bräuhäusel jakoi uudestaan.

-- "Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on

varastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta."

-- "Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia."

-- "Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat

siat varastaneet."

-- "Omituinen uteliaisuus."

-- "Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen

panemisesta."

-- "Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on

kahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?"

Tohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin,

Bräuhäusel'in jakaessa kortteja.

Jaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen

lukemiseen.

-- "Rakas ystäväni, tässä on virhe."

-- "Mikä se olisi?"

-- "Kartta ei ole riittävä."

-- "Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja

kartta kelpaa 400 floriniin asti."

-- "Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe _Yorkshiren_ sioista;

niitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400

florinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita

teitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi

florinia."

Tämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin,

että jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli,

jotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli

kortit kädessä.

Kuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille

yhdeksän florinia.

-- "Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi,

sillä vanha herra tietää nostaa suurta melua."

-- "Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa

vaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna

aikaisemmin."

-- "Päivällisen jälkeen olen täällä."

Kortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti

esiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän

kustannukset.

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra

insinöri Schmerz debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- rouva

Pajtay debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra

ritari Ankerschmidt debet."

No, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori

oikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan

tuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada

korvausta keneltäkään.

Seuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä

tähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka

edellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori

Grisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä

armottomasti loikkiinsa.

Tietysti hänkin kirjoitti tämän päivän "vailingin" ritari

Ankerschmidt'in maksettavaksi "kaikenlaisten menojen" joukkoon. Varmaa

oli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui,

se Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.

Totta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi

ottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja

epäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen

juttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.

Tuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä

monimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä

useammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi

protokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille -- ja

sill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa

pilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon-

ehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut

heille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä,

vieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja

juomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.

-- "Ei käy päinsä", vastasi vaan palócz'ien johtaja, "me olemme jo

palkatut koko leikkuun-ajaksi."

Ei minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi

päiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.

Paikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että

heitä ei edes saanut puhutella.

Ja näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä

ympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten

hukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä

muutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee

kahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota

Yorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten

tähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia

muitakin imisiä.

Muuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta

jo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia

oli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.

Mutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että

rupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin

ajoi porsaansa kotia metsästä.

-- "Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole

varastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?"

Sikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen,

moittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa

käsitystä maan tavoista.

-- "Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän

inhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja

varastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista

ei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla

'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan

haltuun!"

-- "Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'", sanoi

itsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että

vielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.

Mutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin

kävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta

yksinänsä kotia.

Toisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki

kärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo

väsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän

tohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili,

viimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota

hirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, -- hän ei

enää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen

palkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona

lojuvan, niitetyn repsin. -- Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli

kuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä;

tämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että

koska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa

kartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja

maksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.

Ankerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani

sen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina

saattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.

Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta

jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin,

peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi

havaita, että sade-aika oli tulossa.

-- "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona

pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki

hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta

florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat

lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa.

Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt

myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan

vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."

Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa

ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu

hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.

Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli

ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja

siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin

lämmin ilma."

-- "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla

humorilla ritari.

-- "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee

varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula

Kassa'n tappelussa raapaisi."

-- "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella

äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.

-- "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että

marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun,

muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun

pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä

en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan,

mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein

kerjäläiseksi joutua."

-- "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.

-- "Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina."

-- "Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?"

-- "Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen

korjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta,

johon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko

vuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi

käskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin

kimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne

repsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme

ja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko.

Jos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen

isäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille

hukkaan on vahingoksi koko maalle."

Olipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra

mitään virkkanut.

Tällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä

ja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin

vastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa

tarjottu.

-- "Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa,

suuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari

Ankerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies."

Vasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat

Ankerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä

loppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he

kaikki olivat syyttömät.

Heidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran

polven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja

oikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois,

sanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän

vaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut

suorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.

Kotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille

soturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:

"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa

tapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä

_suurimmassa salaisuudessa_, sen sanon; sillä joka vielä kerran

rohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman

armotta ajan talosta pois!"

Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos

herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa

ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta

kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti;

mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä

tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten

jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä

asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he

teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät

ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.

Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra

pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja

miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja

posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen,

siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin;

tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi

oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty

lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen

olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen

säädyllisyydessä pidetty palkollinen.

-- "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."

-- "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"

-- "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista _jalo-ihraisista_[42]

sioista."

(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti

tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos

ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään

"jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat

"jalo-ihraisia").

-- "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän

nojatuoliin."

Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen

kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.

-- "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti.

"Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt

hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä

pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada

käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi

sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan

laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä

luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät

muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle

hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä

he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa,

pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään

hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi

minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta

pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin

koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."

Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin

rahakukkaronsa.

-- "Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni."

-- "Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen."

-- "Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä."

Tämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon

taitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta

herra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö

on sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra

Lörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.

-- "Minä siis sanon teille, veikkoseni", puhui herra Vendelin, laskien

kätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, "että jos laitatte takaisin

yorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat

varkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin

kaksikymmentä florinia."

-- "Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en

ansaitse. Puolessakin on kylläksi."

Oi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!

-- "Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?"

-- "Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan

puoli."

-- "Kymmenen florinia siis riittää?"

-- "Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat."

Voi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat

kreditiäkin!

-- "Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat

viedä siat muurin ylitse."

-- "Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja

kun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois."

Hm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.

Mutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen

florinia.

-- "Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa,

saatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!"

Sikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja

meni kauniisti kiittäen pois.

Hetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.

-- "Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini,

tapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut

tiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä

pyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte

minulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten

kanssa kotia tulla."

-- "Se on totta", vakuutti herra Vendelin, "sitä en tullut

ajatelleeksi."

Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon

välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen

erosivat he suurimmassa ystävyydessä.

Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle,

että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin

kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle

mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille,

mitenkä oli saanut ne takaisin.

Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä

varten hän hymyili.

-- "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että

merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin

viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna

tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi

saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa

polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot

viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni

julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole

tapahtunut."

-- "No mitä tällä tarkoitatte?"

-- "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle

matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa,

vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin

Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"

Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!

Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää

tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.

Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä

tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen

jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä

reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat

tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä

päähineessä näkivät.