IV.

Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,

Herra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós

herran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa

ulkopuolia.

Ritarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli

itsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi

aluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä

tykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana

"lehet",[33] käänsi hän sen sanaksi "herein" ja aukaisi oven tuolla

uskaliaalla leikkipuheella: "ah, te sanotte 'herein' ja väitätte

kuitenkin, ettette ymmärrä saksaa."

He seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.

-- "Ei, hyvä herra", vastasi Garanvölgyi, "minä sanoin 'lehet.'"

-- "Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34]

Katsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä."

-- "Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson

polisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.'

Tehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?"

-- "Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua."

-- "Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä

edes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan

rangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut,

eikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty."

-- "Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka

minun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä

saksaa."

-- "Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos

ei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi

siihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä

minä olen ne lukenut."

Ankerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.

-- "Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin

tiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia,

joita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on

tapa ainoastaan kahden kesken sovittaa."

-- "Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä

poikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä

siihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen

alamainen."

Ankerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja

ryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen

vertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan

valkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja

ikäänkuin apostolin kaltaiset.

-- "No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen", jatkoi Garanvölgyi;

"sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä

loukannut?"

-- "Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan

palvelija minun kartanostani toi tänne."

-- "Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne;

luulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin

korkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle."

-- "Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se

oli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette

ymmärrä saksaa."

Ankerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä

tämä siihen voisi vastata.

Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:

-- "Sentähden, etten todella ymmärräkään."

-- "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän

vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on

mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."

-- "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa

saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni

täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä

uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt

olen ne kaikki -- unhottanut."

-- "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt,

tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille,

eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten

tänne."

-- "Se on teistä humorillista?"

-- "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut

tuonlaisia!"

Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.

-- "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi

ihminen unhottaa -- jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin

valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi

uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan,

valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja

töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä

vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli

lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin

tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se

'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies;

jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on

ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten

ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään,

miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä

minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt

unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli

sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut,

ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan

menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa

poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle,

mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja

ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei

minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista

vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun

kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja

nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän

seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan,

kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi

tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen

askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta

hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne!

ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä

mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa

sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet

näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä

unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut;

minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi

en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."

Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja

consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi,

että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa

rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.

Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:

-- "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia

tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen

päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen

tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun

velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa

tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä,

koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin

teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota

minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä

huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja

ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."

-- "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen

kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi,

mitä se sisälsi.

Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.

Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä

oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja

antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole

pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen

tavaamiseen.

Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut

painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta

virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan

ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?

Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi

huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi

tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen

kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi

lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi

tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.

Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.

-- "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"

Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä

viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti

kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:

-- "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"

Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.

-- "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista

neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää

sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään,

jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys

päättynyt?"

-- "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain

siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä

toivon."

-- "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle

suojelijattarelleni."

-- "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten

sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani

opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."

-- "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka

perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset

ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."

Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo

kotia.

Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in

toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde

huoneestaan.

-- "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.

-- "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"

Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin

yhtä haavaa se ajatus, että -- kenties olisi sentään sopinut

hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen

sitä ensiksi tehnyt?

Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle,

asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä

semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä

häntä vastaan tarkoitettavan.

-- "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö

vielä! Kuulustelkaa minua!"

-- "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.

-- "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa.

Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen

syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."

-- "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi

jotakin perää?"

-- "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä

tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden

annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle,

hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen

tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen

viinihuoneen alushirren alle."

-- "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.

-- "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä

tunnustan."

--- "Ettehän vaan..."

-- "Aivan niin, niin se on; yksi vihko -- 'Maaliskuun 15 päivää.'"

-- "Mitä pirua se on?"

-- "Sanomalehti vuodelta 1848."

-- "Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se

pahentuu siellä."

-- "Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?"

-- "Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei

kukaan tule sitä sieltä perimään."

-- "Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä,

suokaa anteeksi, jotakin muuta siellä."

-- "Perhana! Vielä muutakin?"

-- "Josta kirjeessä puhutaan."

-- "Ehkä aseita?"

-- "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."

-- "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä?

Mitä tarkoitusta varten?"

-- "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi

on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin,

kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden

annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se

löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut

antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä

toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."

-- "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"

-- "Vielä -- vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi

ruutisarvi."

Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin

kanuna tulisi esiin.

-- "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää

olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää

viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia,

lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut

voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa

olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."

Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.

Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja

sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää

saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä

sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä,

joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.

Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin

kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle,

siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon

korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn

kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta.

Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä.

Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan

eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki

sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö

ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen

sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi

hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.

Garanvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra,

hänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle

pyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei

kukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.

Kampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä

hänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa.

Palkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat,

jotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen

hänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä

riippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli

pidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä

seisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan

paikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä

kaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun

vihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja

siinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.

Kun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen

vanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen

mieleensä.

Mikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!

Ja lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli

vaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.

-- "Tule esiin, kalabrialainen!"

Hän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle,

riisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille

seuraavan kauniin puheen:

-- "Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis

menit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä

kiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö

niin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös,

hylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli

hyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit

saattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton

konna; sen voin sanoa."

Ja nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä

armottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä

molemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin

lattialle ja tallasi sitä jaloillaan.

-- "Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff,

puff! Kas niin!"

Mielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.

Palkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos

sielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he

oven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.

Vähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun

hatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla

varustetulle rengille.

-- "Tuoss' on! -- Se on jo viimeisen virtensä veisannut. -- Viekää

se pois -- naulatkaa tangon päähän -- pistäkää hernemaahan --

linnun-peljätykseksi!"

Hän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään

taas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.

* * * * *

Sill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä

sota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan

yksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.

Neiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.

Se oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet,

lahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki

yhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.

Suuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää

pöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon.

Kaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen

vyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien,

mitä olisi tytölle sanova.

Eliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.

-- "Neiti Eliz!" äijäsi ritari, "jääkää siihen, missä seisotte! Kädet

alas! Tänään emme laske leikkiä."

Ja nyt istui hän itse pöydän ääreen.

-- "Te -- seisotte tuomarinne edessä!"

Neiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.

-- "Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa.

Tiedättekö, mistä nyt tulen?"

-- "Tunnustakaa pois se!"

-- "Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt

herra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?"

-- "Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä."

-- "Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin

sinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle."

-- "No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen

kohta häntä korvasta nipistämään."

-- "Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?"

Eliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.

-- "Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä

vastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana,

paremmin kätkeä sitä."

-- "Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi

perheen-salaisuuksia!"

-- "Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän."

-- "Hiljaa! Ei sanaakaan enää!"

-- "Älkää siis kysykö minulta enempää."

-- "Vaiti!" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään.

"Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä

kotonani."

Ja tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.

Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi

hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.

Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja

kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen

äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty

suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin

suuret, niin loistavat, että...

Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa

lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin

kääntyneinä.

-- "Olenko siis -- tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.

-- "Vaiti! -- Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan

rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen

leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua

teidät."

-- "Mutta koska olen tyttäresi, niin -- suutelet minua siitä!" lisäsi

siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui

tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän

huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan

likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet

menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.