Ah! katsoppas vaan tuota pientä kyyhkystä, kuinka hän vaivaa päätään!
No, se on hyvä. Tämä ei ole haitaksi. Saakoon tuo vanha kuruczi[29]
tietää, että häntä väijytään. Se on häntä sitä enemmän vihastuttava.
Sill'aikaa oli taikinan-palanen kaminilla muuttunut kovaksi kuin luu ja
sillä saattoi valkean edessä sulatettuun lakkaan uudestaan painaa
sinetin niin hyvästi, kuin ei kirje ikänä olisi ollut avattu. Parin
minutin perästä oli pikku tolvana taas matkalla kirjeen kanssa ja hän
juoksi kahta nopeammin, viiväkdystä palkitaksensa.
Sen verta kävi Richard herralle selväksi, ettei hänen ollut
alottamallansa rôlilla täällä mitään ruusuja poimittavana. Tällä
perheellä on sangen suuri taipumus hellätunteiseen jalomielisyyteen.
Sotavanhus mielii rauhallisella tavalla vainota entisiä vihollisiansa;
neidet taas ovat mieli-alaltaan kovin elegillisiä. Tässä on viittaansa
kääntäminen: ei ole kaikki kultaa, joka on -- _keltaista_.[30]
Hän ei kauan viivyttänytkään päätöstänsä. Hän järjesti seinäpeilin
edessä hiuksensa ja kaulaliinansa, veti poskipartaansa vähän ulospäin,
jotta kasvot näyttäisivät enemmän nelikulmaiselta, mietti pikaisesti
rôliansa päästä päähän ja, huomatessaan että hän osasi sen, kiiruhti
naisten kamariin, heille iltapäivä-tervehdystään suorittamaan.
Hiljaan astui hän sisään, katseli varovaisesti ympärilleen ja sulki
yhtä hiljaan oven perästänsä; hän likisti kieltään huulien välissä,
ikäänkuin siten olisi tahtonut osottaa, että hänen täytyi hillitä
itseään varomattomasta puheesta, ja nähdessään, ettei kamarissa ollut
ketään muuta kuin nuot kolme naista, jotka neuloivat jotakin
jalkamattoa, meni hän reippaasti heidän luoksensa ja rupesi heitä
kerkeästi puhuttelemaan, kuiskaisemalla, mutta suurella teaterillisella
voimalla:
-- "Kunnioitetut naiset, suokaa minulle anteeksi, että muutamia tunteja
sitten ilmestyin teille niin kurjassa rôlissa. Minä tiedän, että te
ylenkatsotte minua ja tämä ylenkatse tappaa minut. Kasvojeni punastus
saattoi teille joka hetki osottaa, etten puhunut totta. Minä en ilkee
kauemmin näitä punastuneita kasvoja teille näyttää. Ennemmin tahdon
kuolla."
Tämän sanottuansa lankesi hän arvelematta polvilleen ja, tarttuen
toisella kädellään miss Natalien, toisella Herminen käteen, painoi
niitä vuorotellen huuliansa vastaan sekä lausui sitte nyyhkien:
-- "Niin, minä en ole se, joksi itseni ilmoitin; minä olen _puolalainen
emigranti_, yksi Pragan puolustajista: ei Böhmin pääkaupungin, vaan
Varsovan, tuon onnettoman Varsovan etukaupungin; nimeni on kreivi
Bogumil Brazeszky. Minä hankin itse yhden ulani-rykmentin ja vein sen
tappeluun. Minulla oli kolme linnaa ja kaksitoista kylää. Ne ovat
kaikki hukkaan menneet; mutta mitä tämä tappio on kadotetun isänmaan
rinnalla!"
Tässä peitti Bogumil Brazeszky -- vai kuka hän lie ollut? --
kyyneltyneet kasvonsa kämmenellään ja tarkisteli sormien lävitse, minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt naisiin.
Vaikutusta sopi sanoa edulliseksi.
Tämän johdosta päätti pakolainen, nyt jo Bogumil, sopivaksi purkaa
sydämensä ja kolkolla äänellä hengähdellen lausua:
-- "Ja nyt olen pannut henkeni teidän käteenne, hyvät naiset.
Ainoastaan yksi sana teiltä ja pääni vierähtää maahan; minä olen teidän
vallassanne."
Miss Natalie kiiruhti vakuuttamaan ritarille, ettei tässä talossa
suinkaan kenkään tahdo tätä valtaa käyttää. Hän nouskoon ylös ja
pyhkiköön pois kyynelensä, jottei palvelusväki mitään huomaisi, ja
olkoon varma siitä, että vaikka isäntä muutamia vuosia takaisin oli
kurittanut kapinallisia puolalaisia Halics'issa, hän kuitenkin oli
puolustava taloonsa turvannutta pakolaista, kuka se lieneekään,
niinkuin Vanhan Cordovan maurilainen kalifi espanjalaista vierastansa.
Hän vaan karttakoon, ettei yli-jahtimiehen läsnä ollessa päästä
ainoatakaan Puolan sanaa suustansa, sillä tämä ymmärtää Puolan kieltä.
-- "Minä koetan olla varoillani", sanoi Bogumil, jonka lupauksen hän
sitä helpommin saattoi tehdä, kuin hän ei osannut sanaakaan Puolan
kieltä.
Ja sen jälkeen pyhkäisi hän pois kyynelensä ja alkoi liikutetulla
äänellä kiittää kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tämmöisten
suojelus-enkelien pariin.
Mutta suojelus-enkelien joukossa oli yksi hänelle vaarallinenkin.
Neiti Eliz, joka äskeisen tragillisen kohtauksen aikana oli
usein pudistanut pientä, petollista päätään ja hymyillen jatkoi
risti-neulomistaan, käytti nyt syntynyttä yhden minutin äänettömyyttä,
pakolaiselta kysyäksensä:
-- "Mutta minkätähden Puolan soturi pettää Unkarin soturin?"
-- "Mutta, Eliz!" huusivat yhtä haavaa miss Natalie ja Hermine nuorelle
vastustajalle. "Kuka hennoo olla noin epäkohtelias?!"
Bogumil'in olisi käynyt tekeminen niinkuin "muitten:" hänen olisi
sopinut, noin loistavan luottamus-osotuksen jälestä enemmistön
puolelta, katsoa tarpeettomaksi lisäksi puolustaa itseään; mutta hän
tahtoi osottaa, että hänen "sininen kirjansa" oli täydessä kunnossa, ja
että hän minä hetkenä hyvänänsä taisi panna sen esille eduskunnan
pöydälle.
-- "Minä katkaisin vaan tien petturilta. Tiesin, että hän, omaa kurjaa
henkeään pelastaaksensa, tahtoi uhrata minut ja että, jos olisin jäänyt
hänen luoksensa, hän olisi minut pettänyt; sillä uskokaa pois, nuot
vanhat, uppiniskaiset oikeuden-istujat ovat valmiit kaikkeen pahaan.
Sentähden tahdoin ehtiä ennen häntä, jotta, jos hän pahassa
aikomuksessa tahtoisi antaa minut ilmi, hän itse olisi paulaan
joutuva."
Eliz kohautti olkapäitään ja laski semmoisen maiskauksen kielellään,
kuin joku tahtoisi toiselle ilmoittaa: "oi mimmoista törkeää
jättiläis-valhetta tahdot saada minua uskomaan", mutta mitään semmoisia
sanoja ei hän kuitenkaan ääneen lausunut.
Miss Natalie iski basiliskin-silmäyksiä epäilijään ja Bogumil huomasi,
että neiti Eliz'ia odotti suurenlaiset nuhteet. Hän ei tahtonut estää
tätä hyödyttävää läksytystä. Tukahutetun tuskan tunteella otti hän
hattunsa ja lausui nöyrällä tavalla, silmät maassa, että hänestä jo oli
aika peräytyä yksinäisyyteen; niin, jos hän tulisi siihen tietoon, että
hänen läsnä-olonsa tässä kartanossa olisi jollekulle vastenmielistä,
katsoisi hän velvollisuudekseen heti väistyä, tietämättömiin kadota.
Tämän sanottuaan meni hän ulos huoneesta ja juoksi kohta
englantilaiseen puutarhaan takaisin palaavaa Gyuszia tavottaaksensa.
Jälelle jääneitten kesken syttyi heti sanasota.
-- "Neiti Eliz, te olette huonosti kasvatettu lapsi!" alkoi ensiksi
miss Natalie.
-- "Minkä vuoksi?" kysyi pieni kapinoitsija, ynseätä päätään rohkeasti
kohottaen.
-- "Sopiiko vierasta loukata?"
-- "Sopiiko suojelijaansa pettää?"
-- "Te ette kykene sitä arvostelemaan. Lainoppineet nimittävät sitä
'hätä-puolustukseksi'."
-- "Vai niin, meillä tytöillä kasvatuslaitoksessa oli tapana nimittää
sitä 'ilkeäksi kavallukseksi.' Ja semmoisen sysäsimme ulos
keskuudestamme."
-- "Sen uskon, siihen te kyllä kykenette, jotakuta vaivaamaan,
kiusaamaan. Siitä annatte joka päivä loistavia esimerkkejä. Mutta
minulle olisi mieluisempaa, jos sen sijaan oppisitte ranskan kielen
läksynne."
-- "Minulle taas olisi mieluisempaa, jos ei minun tarvitsisi mitään
ranskan läksyä oppia."
-- "Oi, te mieluisimmin ette tahtoisi mitään oppia, vaan kasvaa
niinkuin tuhkimus. Se on kaikkien pikku tyttöjen ihannekuva -- olla
'Aschenbrödel'ina' ja sitte pukea itsensä timantti-vaatteisin."
-- "Miks'ei minulle opeteta, mitä haluaisin oppia? Miks'ei minulle
anneta unkarin kielioppia? Sitä minä oppisin."
Tässä putosivat miss Natalien helmasta kaikki lankakerät ja rupesivat
tuolien alla auki kierimään.
-- "Tämä on kauheata!"
-- "Mitä kauheata siinä olisi? Minua ei koskaan viedä Ranskanmaalle
eikä ranskalaisia koskaan tuoda tänne; mutta unkarilaisten kanssa satun
joka päivä yhteen ja silloin on aivan kummallista, etten osaa puhua
heidän kanssansa. He tervehtävät minua niin kauniisti tiellä ja minä en
ymmärrä sitä vastaan-ottaa; en voi edes niin paljon heille vastata,
että Jumala heillekin kerran antakoon 'hyvän päivän.' Sitte tuolla
alhaalla puutarhassa talonpoikaistytöt, rikkaruohoa peratessaan,
laulavat sangen kauniita lauluja. Mielelläni tahtoisin tietää, mistä he
laulavat, sillä se lienee jotakin varsin kaunista, jotakin varsin
surullista. Sävelet jäävät muistiini; minä hyräilen niitä itsekseni
koko päiväkauden enkä tiedä sanoja niihin. Ne ovat kuitenkin varsin
kauniita."
Ja nyt alkoi hän ilman sanoja hyräillä tuota todellakin ihanaa säveltä:
"Télen nyáron pusztán az én lakásom" (Talvet kesät asun minä
pustalla).[31]
-- "Neiti Eliz!" komensi jalonyleväisesti missi, "nouskaa ylös
neulous-työstä ja menkää _grammaire'a_ lukemaan!"
Eliz jätti joutuisasti neulan ja sakset, ja otti esiin grammaire'n; hän
istui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan tuota huvittavaa kieliopillista
kaavaa "il"-sanan käyttämisestä, hyräillen "Télen nyáron"-sävelellä:
"Il fait froid. Quelle heure est il? Il est midi."
-- "Eliz!" huusi vimmastuneena miss Natalie. "Kylläksi jo! Nyt on mitta
täynnä. Menkää heti saliin, rangaistukseksi pitää teidän tunniksi istua
pianon eteen ja yhtä mittaa soittaa skaloja!"
Pikku pahantekijä nousi ylös ja käänsi pilkallisesti hymyillen
itsepintaista päätänsä taaksepäin.
-- "Korkea sota-oikeus voipi tuomita; mutta sentähden en kuitenkaan
pidä pakolaista kunniallisena ihmisenä."
Tuo häijy sielu! Hän tiesi, että häntä sentähden rangaistiin; hän
tiesi, että se paraimmin kiukustuttaisi.
Ja mitä hän sen jälkeen teki? Ehkä hän nöyrtyi julistetusta tuomiosta?
Eipä suinkaan. Suvaitkaa vaan kuulla. Hän istui pianon eteen ja soitti
yhtä jaksoa koko tunnin -- ei käskettyjä skaloja -- vaan juuri tuota
vaarallista, kiellettyä, takavarikkoon otettua säveltä: "Télen nyáron
pusztán az én lakásom."
Miss Natalien rupesi suonta vetämään. Ehkä olisi hän pyörtynytkin, jos
ei Hermine olisi häntä lohduttanut. Älköön hän huoliko tuosta häijystä,
pahanelkisestä lapsesta; sanotaan se papalle.
-- "Voi, Hermine!" nyyhkytti miss Natalie, heittäyden isomman neiden
kaulaan. "Jos teitä ei olisi, täytyisi minun jättää tämä talo."
-- -- --
Kevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä
englantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi
oli sitä tietä takaisin tuleva.
Poika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa
paljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli
tarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika
vihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan,
niinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.
-- "Miks'et kiiruhda sukkelammin?"
Gyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka
oli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa:
"tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua."
Bogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta
palkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.
-- "No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?"
Pikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin
ja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.
-- "Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee
hänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'"[32]
-- "Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?" kysyi Bogumil, sivaltaen
poikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.
-- "Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin", ohkui poika-puitukka,
vetäen esiin kirjettä hatustaan.
-- "Haa! Hän lähettää sen takaisin!" huusi Bogumil, otsaansa lyöden.
-- "Aivan niin, hän käski sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa", irvisteli
Gyuszi, kovasti iloiten siitä, että tuo suuri herra nyt vihdoin alkaa
lyödä itseään, eikä häntä.
-- "Erinomaista! Ota ylös kirje! Ethän odottane, pöllö, että minä sitä
varten kumarrun maahan? Ja nyt korjaa luusi; älä rohkene kellekään
puhua, missä olet ollut, sillä muuten paistan sinut vartaassa."
Sen jälkeen pisti hän takaisin-lähetetyn kirjeen taskuunsa ja riensi
ritari Ankerschmidt'in luokse.
Suoraan hänen huoneesensa, ikäänkuin hän siellä jo olisi täydellisesti
kodittunut. Ritari nukkui vielä päivällis-untaan, mutta heräsi siitä
suuresta melusta, jota Bogumil jo ovessa nosti.
-- "Tavatonta! Kauheata!"
-- "No! Mitä nyt on tapahtunut?" huusi ritari sohvalta nousten.
-- "Hyvä herra ritari, tässä ei ole enää mitään rajaa. Tämä
hävyttömyys, tämä julkeus!"
-- "No, no, mikä nyt?"
-- "Suvaitkaa ajatella. Tuo ylpeä, raaka oikeuden-istuja, kuinka
uhkaavalla tavalla hän on loukannut teidän kunniaanne, teidän kunnianne
taloa, vaakunaa, perhettä, teidän kunnianne loistavaa, suurta nimeä.
Haa! Se on jotakin hirveätä. Minä alan hämmästyä tuon ihmisen
rohkeutta."
-- "No, mutta mitä se on? Selittäkää asia!"
-- "Kyllä, tahdon sen sanoa. Minä kohtaan sattumalta yhden teidän
kunnianne uskollisista pageista, pikku Gyuszin. Huomioni kääntyi hänen
vihasta hehkuviin kasvoihinsa, joissa jalon innostuksen voima leimusi,
vaikka hän onkin nuori. Minä kysyn häneltä, mitä hänelle on tapahtunut.
'Ajatelkaa vaan!' lausui tuo kelpo poika, 'minä vein erään kirjeen
kastellista toiseen kartanoon, tuolle lyhyelle aatelismiehelle, eikä
hän ottanut vastaan meidän lähettämäämme kirjettä, vaan lähetti sen
lukematta takaisin.'"
-- "Kirjeen? Täältä? Meidän lähettämämme?" kysyi ritari kummastellen.
"Mikä kirje se lienee?"
-- "Tässä se on. Pagi antoi sen käteeni, jotta toisin sen tänne."
Ankerschmidt otti vastaan kirjeen ja katseli, otsa rypistyneenä, sen
päällekirjoitusta, kolkosti mumisten:
-- "Tämä on Eliz'in käsialaa."
Bogumil ei ollut sitä edes aavistavinansakaan.
-- "Sitä suurempi on siis loukkaus! Hävyttömyys naista kohtaan!
Garanvölgyi käski sanoa, ettei hän ota sitä vastaan, kosk'ei hän
ymmärrä saksaa."
-- "Saakeli soikoon! Mutta mitähän minun tyttäreni kirjoittanee
Garanvölgyille?" jupisi kiroten sotavanhus, tirkistellen kirjettä sekä
päällekirjoituksen että sinetin puolelta.
-- "Suokaa anteeksi, siitä voipi kyllä saada tietoa", sanoi suurella
palveliaisuudella Bogumil.
-- "Kuinka?" huusi Ankerschmidt, laskien kirjeen pois. "Te ette
suinkaan luulle, että minä avaisin kirjeen, joka ei ole minulle
kirjoitettu?"
Seikkailija joutui tästä vähän hämille.
-- "Minä en tarkoittanut sitä, suokaa anteeksi, vaan että neiti itse
ehkä..."
-- "Ei! Te ette tunne neittä, sitä hän ei sano. Garanvölgyin kanssa
täytyy minun asia suorittaa."
-- "Niin, niin!" vahvisteli tätä mielipidettä Bogumil: "silloin rauta
taottava, kun se on kuumana; tämä hirveä solvaus, kun käskee sanoa,
ettei hän ymmärrä saksaa."
-- "Ja minun täytyy, tuhat tulimmaista, saada tietää, mitä tässä
kirjeessä on, jonka tyttäreni kirjoittaa tuommoiseen vihollis-leiriin."
-- "Todellinen petos! Ehkä kutsun tänne miss Natalien?"
-- "Ei. Olkaa alallanne. Minä tahdon ottaa selkoa asiasta siltä, jolle
kirje on adresserattu."
-- "Mutta neiti itsekin..."
-- "Sanoinhan jo kerran, hän ei. Jos ei hän tahdo ilmoittaa minulle
kirjeen sisällystä, en voi häntä siihen pakoittaa, sillä minä en lyö
lastani; mutta Garanvölgyiltä saan siitä tiedon, sillä hän on mies, ja
jos hän ei sano sitä, riitaantuu hän kanssani."
-- "Oivallista, oivallista! Teissä astuu selvästi esiin aatelismies ja
soturi! Joka jäsen ritarin, joka hermo sankarin. Sallikaa, kunnian
herra, minun rientää tuon vanhan pelkurin luokse ja vetää häntä
edesvastaukseen tuosta kurjasta solvauksesta."
-- "Kuinka? Minun sijastani!"
-- "Ei. Haasteen viejänä. Sallikaa, armollinen herra, minun tässä
asiassa ruveta apulaiseksenne."
-- "Kiitoksia. Minä menen itse sinne", sanoi ritari äristen ja rupesi
sapelia vyöllensä sitomaan.
-- "Ilman todistajitta? Se on vaarallista. Jos teitä herjattaisiin?"
-- "Meitä on _kaksi_!" vastasi ritari, lyöden sapeliansa. "Menkää nyt,
minä pyydän, kamariinne, älkääkä puhuko tästä kellekään."
Bogumil kumarsi ja lähti huoneesensa korridorin lävitse, polkka-askelin
hyppien, käsiään hykerrellen ja hiljaisesti viheltäen. Noiden kahden
vanhuksen ärsyttäminen toinen toistansa vastaan oli hyvästi onnistunut.
-- Parempi olisi tosin ollut, jos hän olisi lähetetty sekundantiksi;
mutta näinkin on menestys varma. Oikeuden-istuja kiehuvan sieveden,
sotavanhus syttyvän ruudin luontoinen -- jos nämät kaksi törmäävät
toisiinsa, syntyy epäilemättä räjähys.
Nämät ovat hyvästi yhteen joutuneet!
Sotavanhuksen sapeli sälisi pitkin portaita; seikkailija sipsutteli
polkka-askelin vierastupaan, iloissansa viheltäen.