III.

Vanha sotamies ja hänen perheensä.

Ritari Ankerschmidt oli kyrasieri-majurina asunut monta vuotta

Unkarissa; hän oli oppinut tuntemaan tasankomaan kaupungit ja viihtyi

siellä varsin hyvin.

Seurasi sitte semmoiset vuodet, joina hän näki entiset tuttavansa,

niitten joukossa asekumppaneitansakin, vihollisina edessään. Sekin aika

oli loppunut.

Haavat, jotka hän tappelukentällä entisten ystäväinsä nostamassa

taistelussa oli saanut, antoivat hänelle syytä luopua palveluksestaan

ja peräytyä yksityiselämään.

Hänen vaimonsa oli erään Wien'in pankkiirin tytär, jonka kuoltua hän

sai noin puolen miljonaa.

Tutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä

ensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras

panna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen

aikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24]

noudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta

rahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon.

-- Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa

pankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi

muuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön

joutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi

silloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.

Ritari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat

peloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena,

pani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä

paljon omaan päällikön-taitoonsa.

Hänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut

kartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva

Pajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia

parasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan

vähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon

kuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon

tiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin

suhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian

laitaan ja rakensi sen edustalle.

Ankerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen

vertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä

kylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone,

sokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren

sikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä

repsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja

jotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin

asti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä.

Varovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki

ulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat

varustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin

tornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten

tavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä

hullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato

oli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in "Azienda

assicuratrice'n" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä

vilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen,

jotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat

torvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa

torjuaksensa.

Sillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.

Kylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi

ritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen

oikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei

käsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin

ostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei

ymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset

kansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla

hänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä

milloinkaan tiellä tapaa.

Ritari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän

molemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan

omistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti

heidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.

Vanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä

ijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.

Neiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin

isänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva,

kuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin

armottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset,

jonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen

sievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin

vanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät

viikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti

oli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna.

Silloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien

arvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.

Toinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota

emme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset

hiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun;

pikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen

ohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat

vaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.

Oli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen

ritarille ilmoitettiin tulleeksi.

Perhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton

herrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.

-- "Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme",

sanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan

soveltuneet tämmöiseen leppeyteen.

-- "Minä jätän hänelle sijani", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.

-- "Mutta, Eliz, mitä ajattelette?" nuhteli häntä neiti Natalie,

koti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen

ohessa kovin laiha nainen. "Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin

pöydän päähän."

Onneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli

jotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet

silmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä

taisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan.

Kun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut

tukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi

lausua seuraavat sanat:

-- "Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton."

-- "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen

hänen itse-esitystään. "Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan,

me syömme vasta soppaa."

Pakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti

huoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu

viimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän

näköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten

itseään katselevan.

-- "Herra ritari!" sanoi onneton, lusikan soppaan pistettyänsä. "Se

jalo ystävällisyys, jolla te vastaan-otatte onnetonta, on teille

kunniaksi; te ette ole tuhlannut sitä mahdottomalle. Minäkin olen

taistellut teidän äärellänne."

-- "Vai niin? Sepä varsin kaunista. Mutta syökää, sillä soppa jähtyy."

-- "Kiitoksia!" Tätä seurasi pari lusikallista soppaa; niitten

välillä vähän pathosta. "Minä olin todellakin palveluksessa."

(Kaksi lusikallista soppaa). "Verelläni, hengelläni." (Kolme

lusikallista soppaa). "Minä taistelin oikean asian puolesta, viimeiseen

hengen-pisaraan asti." (Vielä muutamia lusikallisia soppaa). "Minä en

pelännyt kuolemaa, en sukulaisteni vainoa." (Taas lusikallinen soppaa).

"Minä panin alttiiksi kaikki, mitä minulla oli. Lopuksi henkenikin."

Nyt täytyi onnettoman levähtää, sitte kuin hänellä ei enään ollut

mitään uhrata, eikä liioin mitään lusikoita.

-- "Missä rykmentissä palvelitte?" kysyi ritari epäluuloisella

nenän-rypistyksellä.

-- "Minä en taistellut pakosta, hyvä herra; se on suurin ylpeyteni.

Olin eräässä vapaajoukossa."

-- "Missä vapaajoukossa?"

-- "Szirmay'n."

-- "No ne jättivät minut kerran sievästi pinteesen. Se olivat määrätyt

kuormastoa suojelemaan, mutta jonkun husari-joukon lähestyessä

juoksivat he kaikki näkymättömiin; jouduin sentähden ikäänkuin kahden

tulen, väliin likellä Kassaa. Tekin lienette siinä silloin ollut. Sillä

muuta kertaa en muista, jossa tuo arvoisa joukko olisi ollut likellä

minun joukkoani."

-- "Minä olin siinä!" huusi onneton ja pisti samassa suuhunsa kaksi

palasta tarjottua naudanlihaa. "Yksinäni jäin paikalle, kumppanieni

paettua. Taistelin väkevämpää vihollista vastaan, niinkuin Horatius

Cocles ypö yksinäni puusillalla, joka oli rakennettu syvän Hernádin

ylitse, kunnes vihdoin vihollinen tuotti tykkejä ja muuan väsynyt

kaksitoista-naulainen kuula sattui rintaani, niin että taintuneena

syöksähdin alas jokeen."

-- "Tuli ja leimaus! Älkää lausuko noin rohkeita sanoja!" huusi

siihen ritari, jonka kärsivällisyys rupesi loppumaan. "Väsynyt

kaksitoista-naulainen -- johon semmoinen sattuu, se on kuoleman oma."

-- "Kuula oli jo kovin väsynyt", selitti vieras.

-- "Kuinka väsynyt hyvänänsä! Kedolla kieriessäänkin, vieläpä

ryömiessäänkin se kaataa miehen, joka sen tiellä seisoo.

Kaksitoista-naulainen kuula! Saakeli soikoon! Se on sangen suuri

herra! -- Miks'ette ota noita maksa-kimpaleita lihan lisäksi?"

Sankari katsoikin nyt parhaaksi jatkaa tykistön tutkimuksiansa

maksa-kimpaleitten avulla, joita hän siihen tarpeesen käyttikin viisi

kuusi kappaletta. Niin syntyi muutaman minutin äänettömyys, joka

myöskin saattoi olla hiljaisen soimauksen osotteena siitä, että hänen

itse-uhraustaan pyydettiin epäillä.

Vasta kun hän oli vyörytellyt viimeistä palasta paratiisi-kastimessa,

katsoi hän hyväksi huoaten lausua:

-- "Ja sen tähden täytyy minun pakolaisena kuleksia omassa

kotimaassani."

-- "Kuinka?" kysyi kenraali. "Osottihan hallitus tietääkseni

kiitollisuuttaan ansiollisia kohtaan. Ettekö saanut mitään virkaa?"

-- "Minä karkotettiin siitä. Kaikkialla uhkasivat minua salamurhaajat.

Minun oli pakeneminen."

-- "Eikö teillä ollut äiti kultaista?" kysyi hellätunteisella äänellä

neiti Natalie.

-- "Hänet murhasivat, minulle kostaaksensa."

-- "Hirveätä! Oliko teillä siskoja?"

-- "Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia,

niin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet,

murhatut." Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä

kaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä

vähän sitrunaakin sen päälle.

-- "Nuorukais parka!" huokasi hiljaisesti miss Natalie.

Ritari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.

-- "Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?"

Mutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta

nielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.

-- "Kuinka teillä on se armo?" kysyi hän hämmästyneenä.

-- "Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti:

minä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte

viinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta

hän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka

virkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin

todenmukaisena."

-- "Ja -- teidän kunnianne -- kuitenkin -- saattoi kärsiä?"

-- "Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?"

-- "Se osottaa jaloa sydäntä."

-- "Hyvä herra!" huusi kiivaasti ritari, jota tulokkaan

silmänräpytykset jo rupesivat suututtamaan. "Minä olin karhu, joka

tappelin vertaisteni karhujen kanssa; mutta en koskaan vainukoira, joka

ajaa esiin otusta metsästäjälle."

Tästä selityksestä saattoi tulokas tutkistella ritarin mielen-alaa,

että siinä on monen kerroksen läpi kaivaminen, ennenkuin kohtaa selkeää

vettä.

Hän kaivoi siis syvemmälle.

-- "Garanvölgyi luuli todellakin minun olevan vallankumouksen

puoluelaisia ja talletti sentähden minua luonansa."

-- "Sehän on tietty. Jokainen puolustaa niitä, jotka ovat samanmielisiä

kuin hän itse."

-- "Oi, mutta minä en ole samanmielinen kuin hän", kiiruhti tulokas

puhdistukseksensa vakuuttamaan. "Senpätähden jätinkin hänet. Hän on

kovin vaarallinen ihminen. Sekä hän itse että hänen huoneenhaltiansa

Kampós vaivaavat päätänsä alituisilla kapinan-vehkeillä. Minuakin

kehottivat siihen osaa ottamaan; he uskoivat minulle vaarallisimmat

salaisuutensa, missä heidän aseensa ovat maahan kätkettyinä, kenen

kanssa he ovat kirjeenvaihdossa ulkomaalla, koska heidän on aikomus..."

Ritari Ankerschmidt hypähti tulisesti ylös sijaltaan.

-- "Herra! älkää jatkako! Mitä te puhutte, sitä en tahdo kuulla. Tätä

ainetta älkää koskaan enään esiin tuoko. Minun talossani ei kukaan saa

tehdä kantelijan virkaa."

N.k. Richard _Marczián_ katsoi parhaaksi peräytyä tämän ankaran

hyökkäyksen johdosta. Eihän hän tässä paikassa tahtonut mitään ilmi

antaa. Eihän hän sentähden ollutkaan asiasta puhunut, hän tahtoi vaan

osottaa avosydämisyyttänsä. Muuten hän ei voinut laiminlyödä

osottamasta "lojalista" mielialaansa j.n.e.

Guvernantti yritti nyt antamaan puheelle lempeämpää muotoa. Hän

johdatti sitä näytelmäkappaleisin ja tanssijaisiin. Haasteltiin

Profeetasta ja Fideksestä. Päivällisen jälkeen toi Richard kuuluviin

soittotaitonsa ja istui pianon ääreen; hän soitti Radetzky-marssin,

Profeetan uvertyyrin ja Lucian arian, kunnes yht'äkkiä neiti Eliz

ilmoitti haluavansa tietää, mimmoiselta csárdás[27] kuulunee. Tästä

pahastui pakolainen ja nousi ylös; hänen ei muka ollut tapa soittaa

semmoisia. Guvernantti nuhteli neittä sanoilla: "quelle idée;" tämä

taas puikahti liverrellen sivuhuoneesen.

Sen jälkeen istui neiti Hermine pianon eteen ja laski irti muutamia

"rêverie'eitä", erinomaisessa määrässä tahdista huolimatta; pakolainen

säesti häntä obligati-huokauksilla.

Sittemmin siirtyivät naiset omiin huoneisinsa; ritari taas vei

vieraansa tupakka-kamariin.

Täällä he tuskin olivat kahden kesken, kuin Ankerschmidt pisti omaan ja

vieraansa suuhun sikarin ja, sydämellisellä ystävällisyydellä laskien

molemmat kätensä tämän olkapäille, lausui hänelle sotamiehen suoralla

tavalla:

-- "Kuulkaa! Minä olen arvannut, kuka te olette. Te olette vainottu,

paonalainen vallankumooja, jota sotaoikeuden rautaiset kourat uhkaavat,

ja mitä kaikkea muuta te kerrotte, on vaan sen peitteeksi laskettua

leikkipuhetta. Luottakaa minuun. Minulla on siellä täällä jotakin

vaikutusvoimaa; jos tahdotte, koetan teille hankkia anteeksi-antoa

taikka, jos se enemmän on mieleenne, matkapassin ulkomaalle."

Richard Marczián laski kätensä rinnalleen ja vannoi taivasta kohti

kohotetulla sikarilla, ettei ollut leikkiä puhunut, vaan totuuden

sanonut. Hän on lojalisten tunteittensa uhrina ja hänen täytyy paeta

maanmiestensä vainoa.

-- "No -- hyvä", vastasi isäntä. "Jääkää siis tänne niin kauaksi kuin

mielenne tekee. Vierastupa on lämmitetty; se on korridorista vasemmalle

N:o 11. Heti kuin haluatte, voitte vetäytä sinne."

Sen jälestä hän ei sen enempää puhunut, kertoi Marczián hänelle mitä

kertoikaan; hän heittäysi pitkälleen nahkasohvalle ja hetken kuluttua

huomasi pakolainen, että ritari Ankerschmidt, sillä välin kuin toinen

par'aikaa jutteli sotaretkestään vuorikaupungeissa, makeasti kuorsasi

ja antoi sammuneen sikarin pudota suustansa.

Hän pisti nyt sikari-laatikosta viisi kuusi kappaletta sivutaskuunsa ja

päätti sen jälestä lähteä uutta kortteriansa katsomaan. Sen hän

keneltäkään tiedustelematta löysikin. Kuitenkin hän, ennenkuin ehti N:o

11:een, kurkisteli sisään korridorissa olevien ovien avaimen-rei'istä;

ihmisen on hyvä, jos katsahtaa vähän enemmänkin ympärillensä. Sen

vuoksi olikin hänen tapansa kulkea varpaisillaan, niinkuin kissa.

Hän näkikin jotain. N:o 10:ssä (kastellissa olivat näet kaikki suojat

numeroitut), joka niinikään näytti olevan joku vierastupa, mutta joka

ei ollut lämmitetty, niinkuin sopi havaita kylmästä kaminista, istui

pöydän vieressä neiti Eliz ja kirjoitti suurella kumulla jotakin

kirjettä. Hän puhalteli usein sormiinsa, jotka olivat kylmästä

kohmettuneet.

Richard meni nyt hiljaa sisään N:o 11:een. Siellä oli valkea korjattu

kaminissa ja puhdas vuode laitettuna, vieraan mukavuudeksi.

Hän mietiskeli, mitähän se lienee, jota neiti Eliz niin salaisesti

kirjoitti kylmässä vierastuvassa. Ihmisen on hyvä tietää kaikki.

Kohta sen jälkeen narisi ovi; Richard tirkisti ulos avaimen-rei'ästä ja

näki pienen, vaaksan-pituisen pojan astuvan sisään N:o 10:een.

Poika-naskali kävi tuskin seitsemättä ja näytti jotensakin

kummalliselta korkea-hattuisessa ja pitkä-sukkaisessa univormussaan.

Tämä oli neitien "henkivartia." Pöydässä hän passasi heitä.

Mihinkä lähettää hän tuon?

Muutaman minutin kuluttua tuli poika ulos ja hän nähtiin kätkevän

kirjettä hattuunsa. Samalla haavaa, kuin hän, tuli neiti Eliz ja sanoi

hänelle kuiskaten: "mene englantilaisen puutarhan kautta."

Richard näki ja kuuli hyvästi kaikki.

Eliz'in kadottua korridorista astui Richard ulos kamaristaan ja riensi

alas portaita myöten; englantilaisessa puutarhassa saavutti hän

Gyuszin,[28] tuon pienen tschekkiläisen palvelija-pojan, ja huusi häntä

takaisin.

-- "Seisahdu, Gyuszi! Neiti käskee sinun antaa kirjeen, joka on

hatussasi, tänne, hän tahtoo lisätä siihen jotakin; minä tuon sen heti

takaisin; sill'aikaa laske tähän pitkäksesi ruohikkoon, jottei kukaan

sinua huomaa, ja odota siksi kuin tulen takaisin."

Pikku tolvana katsoa töllisteli, suu auki, suurta pulskeata herraa, ja

arveli mahdottomaksi, että mitä semmoinen herra sanoo, voisi olla

toisin, kuin hän on sanonut; sentähden antoi hän vastustelematta

hänelle kirjeen, jonka tämä varovasti pisti poveensa, vielä kerran

muistuttaen poikaa hyvin kätkemään itseänsä, kunnes häntä taas

huudettaisiin.

Sitte riensi hän takaisin kamariinsa, lukitsi oven perässänsä ja veti

esiin kirjeen.

Sinetillä lukitun kirjeen lukemisessa ei ole mitään teknillisiä

vastuksia, Minä en todellakaan ymmärrä, minkätähden on tavallista

kirjeitä sinetillä varustaa, kun jokainen, joka vaan tahtoo, tietää,

mitenkä kirjeitä ilman vähintäkään huomattavaa jälkeä saa avatuksi.

Joka sitä ei vielä tiedä, oppikoon siis nyt, ettei kirje-salaisuuden

pyhyyttä takaa mikään muu, kuin oman kunnian tunto.

Kun Richard'in ei mielestänsä tarvinnut pelätä kenenkään äkillistä

tuloa, otti hän esiin yhden semmoisen taikina-pallon, joita vieraat

atrian aikana pahasta tavasta sormillaan vanuttavat ja joita sitte

mielensä mukaan voipi muodostaa, niinkuin vaksia.

Tämmöisen leipäpallon painoi hän kirjeen sinettiä vastaan, jonka

muodosta sillä tavoin tuli aivan tarkka jäljennös. Sinetin kuvan asetti

hän sen jälkeen lämpimän kaminin reunalle.

Sitte piti hän sinettiä vasten kaminin valkeaa, joka pian sulatti

lakan, niin että kirjeen niput aukenivat.

Nyt oli kirje hänen vallassansa.

Kiireesti luki hän sen sisällyksen; se oli saksan kielellä kirjoitettu.

"Vapaasukuiselle herra Garanvölgyille.

Hyvä herra! Minä kiiruhdan ilmoittamaan teille, että olette

suuressa vaarassa. Eräs ilkeämielinen petturi, jota omassa

povessanne olette elättänyt, on antanut ilmi, että te

huoneenhaltianne Kampós herran kanssa puuhaatta salaliittoa,

kuin myöskin missä teidän aseenne ja salainen kirjeenvaihtonne

ovat. Rientäkää pelastamaan itseänne! Tähän asti on petturi

kertonut asiaa vaan semmoisessa paikassa, jossa sitä ei käytetä

teitä vastaan, mutta toisella kertaa saattaa hän ilmaista sen

semmoisille, jotka vetävät teitä edesvastaukseen. Salatkaa

sentähden kaikki paremmin ja hävittäkää mitä voipi saattaa teidät

ilmi. Uskokaa minua. Jumalan haltuun!