Papisto; Gregorius Suuri.
Niin pitää myös seurakunnan palvelijat toimelliset oleman, ei
kaksikieliset, ei juomarit, ei häpiällisen voiton pyytäjät;
Jotka uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa pitävät; 1 Tim.
3: 8-9.
"Jos keisarit ovat ruvenneet kristityiksi, onko sen takia perkelekin
kristityksi muuttunut?" kysyy Augustinus katkeralla ivalla,
katsellessaan aikansa siveettömyyttä ja kirkon karttuvaa turmelusta.
Rakas oli hänelle tämä kirkko jaloine muotoineen ja kalliine
aarteineen. Sen yhteydessä oli hän oppinut tuntemaan sen Herran,
joka verellänsä on meidät Jumalalle ostanut, jotta me, vapautettuina
synnin orjuudesta, vaeltaisimme vakaita askeleita rauhan tiellä,
ja usein oli hän ystäväinsä seurassa tuntenut sydämmensä sykkivän
sanomattomasta ilosta, ajatellessaan ijankaikkisen autuuden majoja
tuolla ylhäällä, missä Herran palvelijat, uskossa taisteltuaan tämän
elämän taistelut, enkelein kielillä saavat virittää ylistysvirttä
Karitsan. Mutta kuinka vähän vastasivat hänen aikuisen kirkon olot
tuota korkeata tarkoitusta olla valmistuksena sille voittosalle
seurakunnalle, joka, täydellisesti vanhurskaana, sanomattomassa
ilossa ja kirkkaudessa ikuisesti kiittää Jumalaa! Miten himmeä oli
nyt käsitys riemuitsevan ja taistelevan seurakunnan yhteydestä, miten
mieltyneet maailmaan olivat kristittyjen sydämmet, kuinka turmeltunut
kirkko! Tuo ulkonainen loisto ja tämän maailman mahtavain suosio
häikäsi Jesuksen tunnustajain silmät, kiinnittäen heidän ajatuksensa
ja mielensä katoavaisiin; he kävivät veltoiksi, suruttomiksi,
ja yhä lukusammat heistä nukkuivat synnin uneen. Augustinus oli
tottunut seurustelemaan Herran kanssa, hän oli perehtynyt Jumalan
valtakunnan salaisuuksiin, niissä oli hän oppinut etsimään turvaa
tämän elämän vaaroissa, lohdutusta sen tuskissa, mutta kuinka oli
tämä valtakunta kokonaan poistua hänen aikuisesta kirkosta, kuinka
kuolleeksi oli miltei kaikki hengellinen elämä jähmettynyt keisarein
maallisen mahtavuuden suojelemissa, pettämissä seurakunnissa!
Haikein sydämmin katselivat ajan jalot henkilöt, miten valtion
kirkko kävi yhä vieraammaksi tosikristillisyyden vaatimuksille; ei
ollut Augustinus ainoa, joka Herran sanan voimalla koetti herättää
ihmisiä synnin unesta, mutta useimmat vartijat nukkuivat Siionin
muureilla taikka pakenivat, peläten maailman vihaa, ja jättivät
lampaat sutten raadeltaviksi. Ajan yleinen turmelus ja hengellinen
velttous oli iskenyt syviä vammoja etenkin pappeihin, houkuttelemalla
heitä pyrkimään maalliseen mahtavuuteen ja etsimään niitä tavaroita,
joita "koi ja ruoste raiskaavat". Silmäilkäämme tässä papiston tilaa
oppiriitojen aikakaudella.
Ennen on kerrottu, miten metropoliitat vähitellen saavuttivat
korkeamman arvon ja mahtavuuden kuin muut piispat. Vielä suuremman
merkityksen saivat arkkipiispat, ja heitäkin mahtavammiksi kohosivat
patriarkat. Viimmemainitun arvonimen saivat, kuten tiedämme, Nicaean
kokouksessa (325) Rooman, Aleksandrian ja Antiokian piispat,
Konstantinopolin kokouksen (381) päätöksen mukaan siellä asuva
piispa, ja Kalcedonin kokous (451) korotti Jerusalemin piispan samaan
arvoon. Ei ollut tämä papiston jakaminen eri luokkiin, joista toinen
korkeamman asemansa vuoksi oli toista mahtavampi ja kristittyjen
silmissä arvokkaampi, omiansa seurakunnan palvelijoissa säilyttämään
tuota nöyrää, alttiiksiantavaista mieltä, joka ei omaansa etsi,
vaan Kristuksen rakkauden pakottamana on valmis uhraamaan kaikki
Jumalan valtakunnan hyväksi. Päinvastoin kehotti se heitä ylpeyteen,
vietteli heitä maailman kunniaa etsimään, samalla kuin veljellisen
rakkauden side Kristuksen evankeliumin julistajain välillä kävi yhä
heikommaksi. Kilvan he pyrkivät päästä yhä korkeampiin virkoihin,
kadehtien, väijyen toinen toistansa. Piispat koettivat saada
puolellensa alhaisemman papiston, käyttäen usein väkivaltaisia ja
epärehellisiä keinoja saavuttaaksensa siltä kannatusta itsekkäille
hankkeillensa. Moni pappi sortui myymään vakuutuksensa pakosta tahi
oman voiton pyynnöstä ja etenkin oli hovin suosio sekä ylhäisille
että alhaisille seurakunnan palvelijoille tärkeä, sillä siitä riippui
usein heidän asemansa ja maallinen onnensa. Gregorius Nazianzilainen
moittii ankarasti pappien orjamaista, imartelevaa nöyryyttä tämän
maailman mahtavain suhteen, joiden suosiollista kannatusta he
kerjäten pyysivät, sekä kaikkia noita ylönkatsottavia välikappaleita,
joita ensinmainitut käyttivät päästäksensä yhä suurempaan
mahtavuuteen. Hän lausuu muun ohessa: "kristikunnan jaloin ammatti
on kerrassaan joutua pilkan alaiseksi". Basilius Suuri vastusti
vakavasti piispanvirkojen myymistä, ja Kalcedonin kokous määräsi,
että piispa, joka tällä tavoin on päässyt virkaansa, on heti siitä
erotettava. Oppiriitojen aikakaudella syntyneissä n.s. _apostolisissa
määräyksissä_ säädettiin niinikään, että piispa tahi presbyteri, joka
rahalla oli virkansa ostanut, oli siitä erotettava sekä suljettava
kirkon yhteydestä, ja sama rangaistus kohtasi sitäkin, joka tämmöisen
papin oli virkaan asettanut.
Tämmöiset muistutukset ja säädännöt ilmaisevat oppiriitojen
aikakauden papiston turmeluksen, huomauttaen meille miten
vaarallinen maailman ystävyys on. Mutta löytyipä semmoisiakin Herran
seurakunnan palvelijoita, jotka, muistaen Jesuksen sanat: "ei ole
palvelija suurempi Herraansa eikä sanansaattaja suurempi kuin se,
joka hänen lähetti", pysyivät nöyrinä, vaatimattomina, eivätkä
sortuneet epäjumalia palvelemaan, kuinka monilla kiusauksilla kavala
sielunvihollinen ja petollinen maailma koettivatkin saada heitä
verkkoihinsa. Todistuksena ovat semminkin nuo suuret opettajat,
joiden jalosta taistelusta totuuden puolesta ennen olemme kertoneet.
Mutta sentähden saivatkin he paljon kärsiä sekä suruttomilta
virkaveljiltään että maailmalta; he vaelsivat Herran seuraamisessa
ja sentähden muodostui heidän tiensä ristin tieksi. Ja olipa
Herralla rehellisiä palvelioita niidenkin pappien joukossa, jotka
eivät ole saavuttaneet suurta nimeä kirkkohistorian lehdillä, he
kun työskentelivät syrjäisissä seurakunnissa tahi eivät julkisesti
ottaneet osaa noihin suuriin riitakysymyksiin, joiden selvittäminen
on tuottanut kirkkoisille ja muille kirkon johtaville henkilöille
kuulusan nimen. Niinpä lausui esim. Augustinus: "tunnen monta
rehellistä piispaa, presbyteriä ja diakonia, joiden siveys on sitä
kiitettävämpi, jota vaikeampi sen säilyttäminen on tämän myrskyisän
elämän vaaroissa". Semmoisen miehen sanat y.m. samankaltaisten
jalojen totuuden puolustajain todistukset vakuuttavat meitä
siitä, että oppiriitojen kirkollakin oli paljon tosikristillisiä
palvelijoita, kuinka yleinen papiston turmelus silloin olikin,
sillä ei antanut Augustinus enemmän kuin muutkaan silloisen
kirkon suurista henkilöistä tämmöistä todistusta kenelle hyvänsä.
Päinvastoin vaativat he paljon juuri papeilta. "Ei siinä ole
kylliksi" lausuu esim. Gregorius Nazianzilainen "että pappi karttaa
paheita; hänen tulee esiintyä hyveiden harjoittajana, olla esikuvana
seurakunnallensa sekä kristillisen elämän tehokkaana edustajana.
Häneltä ei saa vaatia jumaluuden salaisuuksien täydellistä käsitystä,
sillä tämä on mahdotonta puuttuvaiselle ihmishengelle, mutta hänen
tulee suuremmassa määrässä kuin muiden sydämmessään omistaa totuuden
kuva, jotta hän, ollen Jumalan, Sanan ja Pyhän Hengen välikappaleena,
voisi siitä muille todistaa".
Vaikea oli kirkon asema oppiriitojen vaarallisissa vaiheissa, vaikea
sen opettajain taistelun helteissä säilyttää sitä veljellistä
rakkautta, jonka Herra todistaa opetuslastensa nimenomaiseksi
tunnusmerkiksi. Kuinka monta surkeata esimerkkiä pappien kiistoista
ja kostonhimoisista riidoista kertoo meille näiden vuosisatojen
kirkkohistoria! Toraa, uhkauksia kuuluu kirkolliskokouksissa,
kirouksia, säälimätöntä tuomitsemista täynnä ovat niiden pöytäkirjat.
Lukemattomiin puolueisin hajonneina, vihasta vimmastuneina
taistelevat rauhan evankeliumin julistajat toinen toistansa vastaan
usein enemmän oman voittonsa ja kunniansa vuoksi, kuin puhtaan opin
edistymisen tähden, siten tuottaen arvaamattoman paljon onnettomuutta
Herran seurakunnalle. Sentähden lausui Krysostomus eräässä saarnassa:
"ei mikään ole pakanoille niin suureksi pahennukseksi, kuin se, ettei
meidän välillämme ole rakkautta ensinkään. Me, juuri me olemme syynä
siihen, että he vielä ovat pimeydessä. Sillä uskontonsa mitättömyyden
ovat he jo aikoja sitten tajunneet, ja meidän uskontoamme kiittävät
hekin; mutta meidän _elämämme_ on heille esteenä, Viisastella
sanoilla on heistä helppoa, siihen on, moni heistäkin ollut hyvin
perehtynyt. He etsivät todistuksia töistämme; mutta kun he näkevät
meidän petojen tavalla raatelevan toinen toistamme, nimittävät he
meitä maailman turmelukseksi. Missä rakkaus vallitsee, siinä tuntevat
uskottomatkin Kristuksen opetuslapset. Tämä tunnusmerkki on kaikkia
muita merkkejä ja ihmeitä suurempi". Mikä kaunis tosikristillisyyden
valo säteilee meitä kohtaan näistä sanoista! Mutta ne ovatkin
Krysostomuksen sanoja! Eivät puhuneet, kaikki saarnaajat tähän tapaan!
Eipä kummallista, että munkkilaitos saavutti niin suurta
kannatusta aikana, jolloin kirkon maailmaan takertuneet olot ja
pappien vallanhimo ja kunnianpyyntö herätti mielipahaa ja surua
kaikissa tosikristityissä. Munkit eivät riidelleet arvonimistä ja
kunniapaikoista, he tahtoivat elää veljellisessä rakkaudessa eivätkä
pyytäneet tämän maailman katoavaisia tavaroita. Siitä syystä olivat
he monen silmissä muita pyhemmät, kunnes ajan paheet alkoivat
ilmaantua heissäkin, kuinka erikseen maailmasta he sitten kokivatkin
elää.
Ajan turmelus on nähtävänä semminkin itäisen kirkon oloissa.
Useat sikäläisistä piispoista elivät äärettömän ylöllisesti;
heidän komeille pidoillensa eivät hovinkaan juhlat aina voineet
vetää vertoja. Kun piispaa puhuteltiin, nimitettiin häntä "sinun
pyhyytesi", ja keisarinkin pöydän ääressä tarjottiin hänelle
ensimmäinen malja. Kuinka olivat olot muuttuneet, miten turmeltunut
on oppiriitojen aikakauden papisto, verrattuna noihin menneiden
vuosisatojen jaloihin evankeliumin julistajiin, jotka, maailman
vihaamina, väijyminä, saarnallaan ja esimerkillään taistelivat
syntiä vastaan! Krysostomuksen jälkeen ei synnytä itäinen kirkko
enää ketään edustajaa, joka voisi vetää vertoja menneiden aikojen
suurille henkilöille. Sitä vastoin esiintyy läntisen kirkon papisto
paremmassa valossa. Sikäläiset metropoliitat eivät saavuttaneet
läheskään sitä merkitystä kuin itämaissa, ja vielä vähemmin pääsi
patriarkka-järjestys täällä juurtumaan. Tämä seikka oli monessa
suhteessa suureksi eduksi täkäläiselle papistolle, joka, näet,
sen kautta ainakin suureksi osaksi estettiin takertumasta noihin
alituisiin, ikäviin riitoihin korkeista arvonimistä ja suurta
mahtavuutta tuottavista ylimys-viroista. Mutta sen sijaan pyrkivät
kaikki läntisen kirkon olot kannattamaan aatetta kirkon yksyydestä,
luovuttaen _yhdelle_ ainoalle henkilölle kirkon hallituksen ja
asettaen hänen edustamaan Kristuksen kuninkaallista valtaa maan
päällä. Tämä henkilö oli Rooman piispa eli _paavi_ [Edellisinä
vuosisatoina kutsuttiin kaikkia piispoja nimellä "papa" (isä); nyt
omistettiin tämä nimi ainoastaan Rooman piispalle.], jolla nimellä
häntä tästä alkaen ruvetaan nimittämään. Ennen on kerrottu miten
paavin valta vähitellen syntyi ja saavutti kannatusta länsimaiden
kirkossa, tässä vain huomautettakoon siitä, että kansainvaelluksen
tuottamat suuret muutokset vaikuttivat paljon sen kartuttamiseen.
Kun barbarit hyökkäsivät Länsi-Rooman keisarikunnan alueelle ja
lohkasivat siitä maakunnan toisensa perästä, joutuivat valloitettujen
maiden kirkot monessa paikoin hyvinkin turvattomiksi. Sillä vaikka
useat valloittajat olivatkin nimeksi kristityitä, uhkasivat he
kirkkoa monessa paikoin perikadolla, he kun itse teossa olivat
raakoja pakanoita. Vandalilaisten hävitykset Pohjois-Afrikassa ovat
tarpeeksi osottamaan, millainen kansainvaelluksen kansojen sivistys
ja kristinusko oli. Länsimainen kirkko oli hajota ja miltei kokonaan
masentua noiden suurten mullistusten aikana, jolloin läntinen
keisarikunta, turhaan ponnistaen viimmeiset voimansa, kukistui ja
lakkasi olemasta, mutta ei aikaakaan niin nousi se virkein voimin
vallitsemaan pakanamaailmaa ja niitä uusia valtakuntia, joita
barbarit olivat perustaneet keisarikunnan raunioille. Nuo hajaalla
olevat kristilliset seurakunnat, joiden keskinäinen yhdysside jo
näytti ainaiseksi katkenneen, löysivät piankin keskuuden ja maallisen
turvan, liittyen siihen lujemmilla siteillä, kuin milloinkaan Rooman
keisarikunnan hallitukseen. Tämä keskus, turva oli _paavi_ ja
_paavikunta_.
Kaikkia edellisiä paaveja mainehikkaampi on _Gregorius I Suuri_
(590-604). Hän syntyi Roomassa noin v. 540. Hänen isänsä, joka oli
ylhäistä sukua, antoi hänelle hyvän kasvatuksen, aikoen kehittää
häntä eteväksi valtion virkamieheksi, mutta Gregoriuksen vakaa
luonne kieltäysi antaumasta tälle uralle. Hän kyllä ahkeraan
luki klassillista kirjallisuutta, mutta hän ei milloinkaan
siihen oikein mieltynyt. Isänsä kuoltua perusti hän suurella
perityllä omaisuudellaan kuusi luostaria, valiten aluksi yhden
näistä kodikseen. Tähän aikaan vallitsi Itä-Rooman keisarikunta
Italiassakin, ja paavi, joka turvautui sen valtaan, valvoi
valtuutetun lähettilään kautta oikeuksiaan Konstantinopolin hovissa.
Päästyänsä ensin paavi _Pelagius II:sen_ diakoniksi, herätti
Gregorius sittemmin hänen lähettiläänänsä Konstantinopolin hovissa
nerollaan ja etevillä omaisuuksillaan suurta huomiota, niin että hän,
Pelagiuksen kuoltua v. 590, määrättiin hänen jälkeiseksensä.
Gregorius alotti vaikutustaan paavina kehottamalla kansaa katumaan
syntejänsä ja tekemään parannusta. Vakavalta kuului hänen saarnansa,
mutta hän saarnasi enemmän lain ulkonaisista töistä, kuin sydämmen
sisällisestä muutoksesta, sillä hän ei käsittänyt kristinuskon ydintä
eikä sitä persoonallista suhdetta, jossa uskovainen on Kristukseen.
Paljon hän puhui kristityn Jumalalle pyhitetystä elämästä,
teroittaen sanankuulijoittensa muistiin, miten kristinusko vaatii
meitä luopumaan synnistä ja harjoittamaan hyvää, mutta ei ollut hän
tarpeeksi valistunut Jumalan valtakunnan salaisuuksia arvostelemaan,
niin että olisi tietänyt neuvoa ihmisiä ainoastaan Kristukselta
etsimään voimaa pyrkimään eteenpäin kapealla tiellä. Kiitettävällä
innolla ja voimalla paransi hän kirkkokuria, joka monessa paikoin
oli joutunut kokonaan rappiotilaan, ollen tässä kohden, samoinkuin
monessa muussakin suhteessa, jalona esimerkkinä myöhempien aikojen
sielunpaimenille, mutta hän tähtäsi pääasiallisesti vain kristittyjen
elämän ulkonaisiin oloihin, tietämättä että näiden parantuminen
riippuu siitä, miten jokainen sydämmessään omistaa Kristuksen ja
sisällisen ihmisen puolesta vahvistuu Hänen yhteydessään. Suurimmalta
kirkkoisältään Augustinukselta oli läntinen kirkko kyllä perinyt
puhtaan, raamatunmukaisen opin synnistä ja armosta, mutta se alkoi
jo eksyä siitä pois ja joutua semipelagianismin harhateille.
Syntymäisillään on keski-ajan kirkko omatekoisine pyhimyksilleen ja
kuolleine hyvine töineen. Kaikkien jalojen omaisuuksiensa ja hyvien
tointensa uhallakin on Gregorius tehokkaasti vaikuttanut moneen
keski-aikana ilmaantuneesen kirkon erehdykseen.
Keisaria kohtaan noudatti Gregorius mitä nöyrintä kuuliaisuutta.
Kerran piti hän velvollisuutenaan vastustaa erästä _Mauritius_
keisarin julkaisemaa lainsäädäntöä, mutta silloinkin puhutteli hän
maallisen vallan edustajaa miltei inhottavalla kunnioituksella,
lausuen muun ohessa: "ken minä olen, tomu ja mato, että
uskaltaisin herraani puhutella?" Eikä siinä kylliksi: hän peruutti
muistutuksensa, ja tuo keisarillinen sääntö astui voimaan.
Kun Mauritius jonkun ajan perästä murhattiin, ja murhaaja
astui Konstantinopolin valtaistuimelle, kunnioitti Gregorius
viimmemainittua keisarina! Valtiolliset syyt kehottivat häntä
tällä tavoin menettelemään, ja hän noudatti niitä enemmän kuin
muita. Maalliseen valtaan ja mahtavuuteen pyrkii kirkko kaikin
voimin, ja kun kristikunta kerran alkaa unhottaa Herran sanat;
"minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", sortuu se käyttämään
valtioviisauden mutkiakin päästäksensä tarkoitustensa perille.
Huomattava on kuitenkin että Gregorius keisarinkin suhteen säilytti
jonkunmoisen itsenäisen kannan; hän oli näet länsimaiden ainoa
patriarkka ja Italian rikkain maanomistaja, jota paitsi hän
paljon vaikutti tämän maan olojen hallitsemiseen. Huomattava on
myöskin, että miehen arvokas käytös ja jalomielisyys ei voinut olla
tuottamatta hänelle kunnioitusta tämän maailman mahtaviltakin.
Jumalanpalveluksesta koetti Gregorius pitää huolta sekä saarnoillaan
että uusien juhlallisten menojen määräämisellä. Hänen messukaavansa
[Missa eli messu, joksi se Suomen kielessä on muodostunut,
merkitsee alkuansa niiden poislaskemista kirkosta, jotka eivät
saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen jälkimmäistä ja pyhimpää
osaa toimitettaessa. Sittemmin käytettiin sitä merkitsemään niitä
rukouksia, joita pappi ehtoollistoimituksessa piti alttarilla.] eli
ehtoollisjärjestyksensä pääsi vähitellen voimaan läntisessä kirkossa.
Mutta kuinka kauniita kohtia me tässä tuon tuostakin tapaammekin,
esiintyypi siinä arveluttavia erehdyksiäkin, joiden vaaralliset
seuraukset sitten ilmaantuvat keski-ajan kirkon opissa. Niin esim.
edustaa Gregorius paljoa selvemmin, kuin mikään edellinen opettaja,
sitä käsitystä, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa
papillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja
vereksi. Niinikään syntyi hänen aikanansa myöhemmän katolisen
kirkon väärä oppi _kiirastulesta_, jossa kuolleet kärsivät tuskia
ja rangaistusta niistä synneistä, joita he eläessään maan päällä
eivät ole saaneet anteeksi. Puolustaaksensa tätä oppia, viittaa
Gregorius muutamiin raamatunlauseisiin, jotka eivät ole missään
yhteydessä koko kysymyksen kanssa. Muistuttaen Herran sanoista
Math. ev. 12: 31-32, joiden mukaan toiset synnit annetaan anteeksi
tässä, toiset muka vasta tulevassa elämässä, olettaa Gregorius, että
täytyy löytyä kiirastuli, jossa ihmiset puhdistetaan muutamista
"pienistä" synneistä, ennenkuin viimmeisen tuomion päivä saapuu. Mikä
pintapuolinen, vaarallinen oppi!
Gregorius Suuri muodosti roomalaisen kirkkoveisuun, muuttaen
Ambrosiuksen luomat raikkaat säveleet, juhlalliseen, vaan
ykstoikkoiseen ja kankeaan nuottiin. Jumalanpalveluksessa rakasti hän
suurta komeutta ja loistoa, Niinpä puolusti hän innokkaasti kuvien
käyttämistä kirkkojen koristuksina, vieläpä kehotti kansaa niitä
kumartaen kunnioittamaankin. Itsekin nähtiin hän polvistuvan kuvien
edessä. Kun toiset vastustivat tätä tapaa, väittäen sitä epäjumalain
palvelukseksi, lausui Gregorius: "me emme palvele kuvaa, vaan sitä,
jota se kehottaa meitä muistamaan". -- Miten paljon hyvää Gregorius
onkin vaikuttanut barbarien uhkaaman kirkon ulkonaisen suojelemisen
ja järjestämisen suhteen hengellisen elämän salaisuuksien
käsityksessä ei hän suinkaan ollut "suuri".
Gregorius kävi kaikkialla käsiksi asioihin, niihin vain hänen
vaikutuksensa ulottui. Kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä,
toimitti hän evankeliumin sanoman kaukaiseen Britanniaankin,
teroittaen täälläkin sitä oppia, että paavi muka on Kristuksen
asettama kirkon pää sekä Hänen sijaisensa maan päällä. Hän auttoi
köyhiä, puolusti vainotuita, holhoi sorretuita sekä kutsui itsensä
"Jumalan palvelijain palvelijaksi", mutta miten soveltui kaikki tämä
alttiiksiantavainen rakkaus ja tuo muka vaatimaton nöyryys noihin
vallanhimoisiin hankkeisin, joilla hän laskee paavikunnan ylpeän
komean rakennuksen perustuksen. Totta on, että jokainen henkilö on
arvosteltava oman aikansa katsantokannan mukaan, ja Gregoriuksenkin
pyrintöjä kannattavat hänen aikansa kristityt, mutta Herran sanan
kannalta, joka kaikkina aikoina tahtoo olla "meidän jalkamme kynttilä
ja valo meidän tiellämme", on arvostelu toinen. Se sana ei eksytä
ketään, joka siitä etsii neuvoa, vaan johdattaa kirkkaudesta toiseen.
Gregorius kysyi neuvoa maailman hengeltä, mutta ei ole tämä henki
Kristuksen Henki. Sentähden hän eksyi, samoinkuin kristikuntakin,
rakentaen hänen laskemalle perustukselle, sortui vieraalle tielle,
jolla se sitten monta vuosisataa haparoitsee yön pimeässä, turhaan
etsien valoa, lohdutusta ja rauhaa.