Jumalanpalvelus ja juhlat.
Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä
ja totuudessa häntä rukoileman. Joh. 4: 24.
Kun kristikunta vainotusta asemastaan pääsi valtion lempilapseksi,
ei tarvinnut sen enää, kuten marttyyriaikakauden vaarallisina
aikoina, piilopaikoissa eikä halvissa rakennuksissa toimittaa
jumalanpalvelustansa. Tämän maailman mahtavat tarjoutuivat kilvan
sitä suosimaan, laskien tavaransa ja rikkautensa kristittyjen jalkain
juureen. Kaupungeissa ja maaseuduilla ruvettiin rakentamaan kauniita
kirkkoja, ja pian saattoi niiden yhä karttuvasta luvusta nähdä,
että pakanuuden valta oli sortunut ja kristinusko päässyt voitolle
maailmassa. Semminkin olivat suurten kaupunkien jalot kirkot omiansa
herättämään ihmettelyn huomiota kaikissa ja ylentämään ihmisten
sydämmiä sen Herran puoleen, jonka kunniaksi ne olivat rakennetut.
Länsimaiden kirkot rakennettiin vanhojen _basilikain_ [Näitä
rakennuksia tapaamme pakanuuden aikakaudella paljon Rooman
keisarikunnan maissa. Niitä käytettiin palatseina taikka julkisen
oikeuskäynnin huoneina. Kristinuskon päästyä keisarikunnan
valtionuskonnoksi, muodostettiin basilikoista monessa paikoin
kirkkoja.] mallin mukaan ja saivat senvuoksi saman nimenkin.
Ne muodostivat säännöllisen suorakaiteen, ja niiden suunta oli
tavallisesti idästä länteen. Itäisessä päässä, joka oli kaaren
muotonen, oli lattia korkeammalla kuin kirkon muissa osissa. Pitkin
tuota kaarevaa seinää istuivat presbyterit, keskellä oli piispan
muita korkeampi istuin. Viimmemainitun paikan ja varsinaisen kirkon
välissä oli ehtoollispöytä eli alttari, joka siis oli erikseen
seinästä eikä, niinkuin meidän kirkoissamme, siinä kiinni. Alttarin
oikealla puolella olevalle pöydälle pantiin seurakunnan vapaaehtoiset
lahjat, kunnes ne ehtoollis-leiväksi ja viiniksi siunattiin;
vasemmalla puolella oli säiliö, jossa kirkon astiat puhdistettiin,
ennenkuin ne, jumalanpalveluksen päätyttyä, vietiin sakaristoon.
Alttarin edustalta laajeni kirkko kummallekin puolelle. Tämä osa
oli laiva, miksi sitä sekä sen muodon että sanan kuvannollisen
merkityksen vuoksi sanottiin, muodosti varsinaisen, idästä länteen
oikoavan rakennuksen kanssa ristin. Eivät aavistaneet pakanat, kun he
tähän muotoon basilikansa rakensivat, että näiden mykät seinätkin,
kristityiksi kirkoiksi muodostettuina, kerta olivat todistavat
Hänestä, joka Golgatan ristillä sovitti maailman Jumalan kanssa.
Poikkiristi ja tuo siihen yhtyvä kaareva äärimmäinen pää olivat
verhotetulla aidalla erotettuina kirkon päälaivasta, jonka kaksi
pilaririviä jakoi kolmeen osaan. Lähinnä aitaa istuivat seurakunnan
varsinaiset jäsenet, heidän takanansa katekumenit; etäämmällä
ne, jotka olivat suljetut seurakunnan yhteydestä ja katuvaisina
pyrkivät päästä kirkon armovälikappalten täyteen osallisuuteen
jälleen. Konstantinus Suuren ajoista asti oli keisarein tuoli
kirkon pyhimmässä s.o. väliaidan sisäpuolella, kunnes Ambrosius,
Teodosius Suuren suostumuksella siirsi sen päälaivaan. Miehet ja
naiset istuivat erikseen; itämaiden kirkoissa oli viimmemainittujen
paikka lehtereillä. Viimmemainitut kirkot erosivat rakennustavan
suhteen latinalaisista. Niiden ristilaiva jakoi näet päälaivan
kahteen yhtä suureen osaan, jota vastoin se länsimaiden kirkoissa
kohtasi päälaivan enemmän itäisellä puolella, niin että se osa,
missä seurakunta istui, oli suurin. Länsimaissa käytettiin lakeita,
itämaissa kaarevia kattoja, jotka sitä paitsi ristin kohdalla olivat
varustettuina korkealla kupolilla. -- Itämaiden kirkoista oli Sofian
kirkko Konstantinopolissa, josta ennen on mainittu, komein.
Neljännellä vuosisadalla aljettiin kaunistaa kirkkoja taideteoksilla,
joita kristityt tähän saakka olivat käyttäneet ainoastaan
kodeissansa, katakombeissa ja kirkkomailla. Gregorius Nyssalainen
kertoo eräässä kirkossa nähneensä Iisakin uhrausta kuvaavan
maalauksen, jota hän sanoo monesti kyynelsilmin katselleensa. Hän
oli hyvin mieltynyt tämänkaltaisiin koristuksiin, lausuen muun
ohessa "mykkä maalaus kirkon seinällä puhuu ja vahvistaa", ja
samaan tapaan ajatteli ja puhui moni muukin silloisen kirkon etevä
opettaja. Toiset vastustivat jyrkästi tätä katsantotapaa, pitäen
sitä rikoksena sen Jumalan käskyä vastaan, joka laissansa lausuu
"ei sinun pidä tekemän itselles kuvaa eli jonkun muotoa". Mutta
kaiken vastustuksen uhallakin ruvettiin yhä yleisemmin kaunistamaan
kirkkoja veistokuvilla, maalauksilla sekä muilla koristuksilla.
Vapahtajaa kuvattiin tavallisesti karitsan muotoseksi. Miten
viatonta tämä itsessään olikin, piileili siinä paljo taikauskoa
ja epäkristillistä mieltä, joka aikojen kuluessa esiintyi yhä
törkeämmässä muodossa, jota enemmän Henki poistui seurakunnasta
ja jumalanpalvelus hengellisen hartauden salaisuudesta muuttui
ulkonaiseksi tavaksi ja sielullisten tunteiden ja nautintojen
välikappaleeksi. Tähän aikaan ruvettiin myös yhä huolellisemmin
kokoamaan sekä kunnioittamaan pyhimysten muistoja, heidän omistamia
vaatteitansa ja muuta tavaraa. Jos kirkko (tämä tapahtui hyvin usein)
rakennettiin jonkun pyhimyksen muistoksi, koottiin hänen jäännöksensä
ja asetettiin alttarin alle. Pian ei tietänyt kristikunta mitään
rajaa tällaisten kuolleiden esineiden epäjumaloimiselle, ja paljo
petostakin harjoitettiin niillä. Niinpä säilytettiin ja kaupiteltiin
puun kappaleita, joita väitettiin Kristuksen ristin [Tämän oli tarun
mukaan Konstantinus Suuren hurskas äiti Helena, käydessään pyhässä
maassa, muka löytänyt, vaikkei Eusebiuskaan, joka ei suinkaan ole
liika arka historiallisen totuuden suhteen, kun keisarillisen perheen
maine on kysymyksessä, siitä sanaakaan mainitse.] osiksi ja niitä
sanottiin ihmeitä tekeviksi. Marttyyrein ja pyhimysten oleellisista
ja tarunmukaisista jäännöksistä sepitettiin mitä kummallisimpia
kertomuksia ja niiden kunnioittaminen kävi yhä yleisemmäksi. Useat
kirkkoisät, niinkuin esim. Augustinus, puhuivat vakavia sanoja
karttuvaa taikauskoa ja siihen perustuvaa epäjumalanpalvelusta
vastaan, ja Teodosius Suuri kielsi erityisellä lainsäädännöllä kaikki
tämän-kaltaiset pakanalliset tavat, mutta yleinen mielipide kannatti
niitä, niin että niiden poistaminen kristikunnasta oli mahdoton. Ja
tämä aikakausi on puhdasoppisuuden suurten voittojen aika! Ei riitä
suullinen tunnustus eivätkä tarkimmatkaan uskonnolliset oppikaavat
suojelemaan kristittyjä joutumasta pimeyden ruhtinaan verkkoihin.
Totuudessa johdattaa voipi yksin Jumalan Pyhä Henki, mutta hänen
neuvonsa, varoituksensa ja opetuksensa ovat siunaukseksi ainoastaan
niille, jotka, tunnustaen oman sokeutensa ja kykenemättömyytensä,
etsivät valoa Häneltä. Tämän aikakauden kristityt alkoivat tyytyä
omaan itseensä sekä kirkon jalojen voittojen kautta saavutettuun
tunnustukseen, he pitivät itsensä viisaina, rikkaina ja -- eksyivät,
pettyivät!
Ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, kokoontuivat kristityt kirkon
edustalla olevalle, kivimuurin ympäröimälle esikartanolle, missä he
vanhan tavan mukaan pesivät kätensä täällä löytyvässä vesisäiliössä.
Sitten teki jokainen ristin merkin otsallensa ja astui sisälle
kirkkoon. Jumalanpalvelus alkoi veisuulla, johon koko seurakunta otti
osaa, vaikka erityinen laulukunta oli asetettu säveleitä ohjaamaan.
Virren päätyttyä lausui yksi diakoneista korkealla äänellä: "olkaamme
hartaat", jonka jälkeen lectori kirkon päälaivassa olevalta
korotetulta istuimelta, jota sanottiin _amboniksi_ [Varsinaisia
saarnatuoleja ruvettiin käyttämään vasta keski-aikana.], tervehti
läsnäolijoita näillä sanoilla: "rauha olkoon teille". Seurakunta
vastasi "niin sinunkin henkesi kanssa", ja lectori alkoi lukea
määrätyltä paikkoja vanhasta ja uudesta testamentista; lukujen
välissä veisasi seurakunta. Nyt alkoi saarna. Diakonit saarnasivat
ambonilta, presbyterit alttarilta, piispat tavallisesti omalta
paikaltansa, joskus, niinkuin esim. Krysostomus, ambonilta. Saarnan
päätyttyä pidettiin lyhyt rukous, jonka jälkeen katekumenit ja
seurakunnan rangaistuksen alaiset, katuvaiset poistuivat kirkosta.
Tähän päättyi jumalanpalveluksen edellinen osa. Nyt kuuluivat jälleen
diakonin kehotussanat: "olkaamme hartaat", piispa lausui: "Jumalan
rauha olkoon teidän kaikkien kanssa", ja seurakunta vastasi: "niin
sinunkin henkesi kanssa". Taas korottaapi diakoni äänensä, lausuen:
"suudelkaat toinen toistanne pyhällä suudelmalla", jonka jälkeen
papit antavat suuta piispalle ja seurakunnan jäsenistä miehet
miehille ja naiset naisille. Vakaalla äänellä huutaa diakoni: "älköön
täällä olko kukaan katekumeni, uskoton tahi harhaoppinen. Älköön
kenelläkään olko mitään toistansa vastaan, älköön tulko kukaan tänne
teeskennellen". Lausuttuaan muitakin kehotus- ja varoitussanoja,
viepi hän sitten uskovaisten lahjat alttarille, missä piispa,
juhlapukuun puettuna, ottaa ne vastaan ja tekee niiden päälle
ristin merkin. Sitten lausuu piispa: "olkoon teidän sydämmenne ja
ajatuksenne tuolla ylhäällä", johon seurakunta vastaa: "me ylennämme
sydämmemme Herran puoleen". Taas kuuluu piispan ääni: "kiittäkäämme
Herraa"; kaikki vastaavat: "se on soveliasta ja oikein". Alottaen
sanoilla: "totisesti on soveliasta ja oikein" rukoilee piispa,
ylistäen koko maailman luojaa ja ylläpitäjää ja kiittäen Jumalaa,
joka on lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan ihmisiä pelastamaan,
sekä kertoo muutamia kohtia Jesuksen kärsimisen historiasta,
jonka jälkeen hän ryhtyy vihkimään ehtoollisaineet. Tämä tapahtui
seuraavilla sanoilla: "Sinulle, oi kuningas ja Jumala, tuomme
Kristuksen käskystä tämän leivän ja viinin, kiittäen Sinua Hänen
kauttansa siitä, ettäs olet pitänyt meitä mahdollisina astumaan
Sinun eteesi tätä pyhää palvelusta toimittamaan, ja rukoilemme
Sinua armollisesti katsomaan näitä lahjoja ja niihin mielistymään
voideltusi kunniaksi. Lähetä Pyhä Henkesi, Jesuksen Kristuksen
kärsimisen todistaja, tätä uhria siunaamaan, ja valkeuteen tuomaan
tämän leivän ja viinin voideltusi ruumiina ja verenä, jotta ne,
jotka siitä osallisiksi pääsevät, saisivat syntinsä anteeksi,
vapahdettaisiin perkeleen petoksista, täytettäisiin Pyhällä Hengellä,
olisivat otolliset Sinun voideltullesi ja saisivat ijankaikkisen
elämän". Sitten rukoiltiin kirkon, sen palvelijain, keisarin,
sotajoukon, pyhimysten, kansan, vielä niidenkin edestä, jotka
vainosivat Herran seurakuntaa sekä "Isä meidän". Kehotettuaan
läsnäolijoita hartauteen, lausui piispa: "mikä pyhä on se pyhille
annetaan", johon seurakunta vastasi: "yksi on pyhä, yksi on Herra,
yksi Kristus, ylistetty ijankaikkisesti, amen". Lopuksi lausui
piispa seuraavat ylistyssanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maan päällä rauha ja ihmisille hyvä tahto. Hosianna Davidin poika,
joka tulee Herran nimessä, ja Hän on meille ilmoitettu. Hosianna
korkeudessa"! Ensin nautti piispa, hänen jälkeensä läsnäolevat papit
Herran ehtoollisen, joka sitten jaettiin seurakunnalle. Jokainen
vastaanotti käsin leivän, jota antaessa piispa lausui "Kristuksen
ruumis;" diakoni taritsi viinin, sanoen: "Kristuksen veri, elämän
juoma". Kun tämä pyhä toimitus oli loppunut, vastaanotti seurakunta
polvistuen piispan siunauksen ja poistui kirkosta.
Tämmöiseksi muodostui jumalanpalvelus oppiriitojen aikakaudella.
Sen pääpiirteet ovat samat kuin marttyyrein aikana, ja kuitenkin
on erotus suuri, jos asiaa likemmin tarkastelemme. Pieni oli se
seurakunta, joka vainojen kovina päivinä siellä täällä oli koolla
rukoilemassa ja ylistämässä ristiinnaulittua kuningasta, verrattuna
noihin lukusiin kuulijakuntiin, jotka keisarein komeissa kirkoissa
tuhansien kynttiläin kirkkaassa valossa uteliaina katselivat kaikkea
tuota suurta ulkonaista loistoa ja, uskonnollisiin riitakysymyksiin
perehtyneinä, tarkkaan kuuntelivat, oliko pappi puhdasoppinen. Nuo
pakanain väijymät Jesuksen tunnustajat tyytyivät yksinkertaisiin
saarnoihin, heidän virsien säveleet eivät taiteellisessa suhteessa
olleet suuresta arvosta, samoinkuin koko heidän jumalanpalveluksensa
maailman arvostelun mukaan tarjosi hyvin vähän viehättävää; mutta
heidän katsannostaan loisti ylönluonnollinen kirkkaus, vaikka surun
kyyneleet sen usein, hyvin usein salasivat, ja heidän tunnustuksensa,
heidän uskonoppinsa oli syvä ja rikas, vaikkei se ollut harjaantunut
pukeutumaan tieteellisesti tarkkoihin ja oppineisin sanoihin. Tämän
aikakauden kristityt vaativat täydellisiä, oppineita ja kauniista
vertauksista uhkuvia saarnoja, he sepittivät ihanasti sointuvia
virsiä, valmistivat yhä täydellisempiä kaavoja jumalanpalvelukselle,
mutta hartaus ei ole sama kuin ennen, eikä syki kirkon sydän enää
tuosta Pyhän Hengen siihen vuodattamasta rakkaudesta ja kotikaipuusta
niin puhtaita tykityksiä, kuin vainojen verisinä päivinä. Ja kuinka
tarkka, monipuolinen ja syvämietteisiä määräyksiä täynnä kirkon
tunnustus ja oppi onkin, eksyy se monessa kohden arveluttavalla
tavalla, synnyttäen raamatusta poikkeavia uskonnollisia tapoja ja
neuvoja, joiden turmiolliset siemenet sitten rehottaen kasvavat
keski-ajan kirkon vainiolla. Me olemme nähneet, miten Kalcedonin
kokouksen hyväksymä tunnustus "Jumalan äiti" sai neitsy Marian
jumaloimisen vakaantumaan kristikunnan jo ennen tähän suuntaan
kallistuvassa käsitystavassa, ja että tämä erehdys pian synnytti
uusia samankaltaisia, sen tiedämme myös. -- Jota enemmän pyhimyksille
aljettiin omistaa jumalallista kunnioitusta ja heidän esirukouksiinsa
ja ihmeitä tekevään voimaan ruvettiin luottamaan, sitä enemmän
himmentyi kristikunnassa tuo muuttumaton totuus, että Jumala on yksi
ja yksi välittäjäkin Hänen ja ihmisten välillä. Herran ehtoollisenkin
suhteen, joka, jos mikään, tarkoittaa, säilyttää ja vahvistaa
yksinkertaista, lapsellista uskoa ja veljellistä rakkautta Jesuksen
tunnustajissa, ilmaantui jo tähän aikaan erimielisiä, tieteellisiin
tutkimuksiin perustuvia, mutta samassa eksyttäviä mielipiteitä.
Toiset tahtoivat pitää tätä sakramenttia vain Kristuksen ruumiin ja
veren kuvana eli merkkinä, toiset taas valmistivat erehdyttävillä
mielipiteillään tuota keskiajan väärää oppia, jonka mukaan leipä
ja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta
muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Me emme puhukaan noiden
lukemattomain nimikristittyjen suruttomasta, epäsiveellisestä
elämästä tuolla ulkona maailmassa; ajan paheet ovat nähtävinä kirkon
jaloimmissakin edustajissa. Vihollinen on saavuttanut suuren vallan
kristikunnassa: hän on vaikuttamassa sen kaikkein pyhimmässä: kirkon
tunnustuksessa ja jumalanpalveluksessa Herran huoneessa.
Niin, synkät varjot himmentävät kirkkohistorian lehtiä oppiriitojen
aikakaudella, mutta onpa niissä valoakin ja kirkkautta. Mitä erittäin
jumalanpalvelukseen tulee, muistamme noita jaloja henkilöitä, jotka,
Jumalan Hengen valaisemina, opillaan ja saarnoillaan urhoollisesti
todistivat Herrasta ja pelkäämättä maailman vihaa julistivat Hänen
totuuttansa seurakunnille. Läntisen kirkon saarnaajista olivat
Ambrosius, Augustinus ja Leo Suuri etevimmät; itäisessä kirkossa
saavuttivat suuren maineen etenkin Gregorius Nyssalainen, Basilius
Suuri ja Gregorius Natzianzilainen sekä Krysostomus, tuo vanhan
kirkon jaloista saarnaajista suurin. Samoin synnytti tämä aika
monta etevää virrensepittäjää, joiden kauniita, hengellisiä lauluja
vähitellen ruvettiin käyttämään julkisessa jumalanpalveluksessa,
jossa ennen ei suvaittu veisattaviksi kuin raamatusta otettuja
virsiä. Itäisen kirkon virrensepittäjistä on _Edessan_ piispa
_Efraim_ (k. 378) etevin, vaan ei voi hän ensinkään vetää vertoja
länsimaiden hengellisille runoilijoille, joista mainittakoot
_Poitiersin_ piispa _Hilarius_ (k. 368), _Prudentius_ (k. 405) sekä
Ambrosius, jonka maine tässä suhteessa himmentää kaikkien muiden.
Jo v. 321 määräsi Konstantinus Suuri että _sunnuntai_ oli pidettävä
pyhänä. Eivät mitkään virkakunnat sinä päivänä saaneet työskennellä,
ja kaikki työ, jota vain saattoi jättää vastaiseksi, oli kielletty.
Sitä paitsi vietettiin _keskiviikkoa_ ja _perjantaita_ pyhäpäivinä,
jolloin paastottiin, nämä päivät kun olivat pyhitetyt Kristuksen
kärsimisen muistolle. Suurin juhla oli _Pääsiäinen_, jota, kuten
ennen on kerrottu, Nicaean kokouksen päätöksen johdosta vietettiin
länsimaisen tavan mukaan. Sen edellä oli 40 päivän pitkä paastonaika,
jonka viimmeistä viikkoa sanottiin piinanviikoksi eli pitkäksi
viikoksi, siihen kun kuuluivat Herran kärsimisen katkerimmat päivät.
Merkillisin näistä oli _pitkäperjantai_. Sitä vietettiin hiljaisilla,
surua ja sortunutta mieltä kuvaavilla juhlamenoilla; edellisenä
iltana oli juhlallinen Herran ehtoollisen vietto. Pääsiäisjuhla kesti
8 päivää. Valitettavasti elettiin silloin monessa paikoin hyvin
ylöllisesti. Juhlallinen oli kyllä jumalanpalvelus ja etenkin yöllä
vasten pääsiäispäivää pukeutui se mitä kauniimpaan ulkomuotoon, mutta
tämä ei estänyt kristityltä ottamasta osaa kaikenlaisiin turhamaisiin
menoihin ja harjoittamasta mitä törkeintä epäsiveellisyyttäkin juuri
juhlan aikana. Jumalanpalvelus kehotti kristikuntaa iloitsemaan
ylipaimenen suuresta voitosta, jonka muistoksi juhlaa vietettiin,
mutta se kehotti sitä iloitsemaan Herrassa -- ja kristityt iloitsivat
maailmassa. Ken ei jo tässä huomaa meidän onnettoman aikamme paheiden
enteitä, nyt kun ihmiset kilvan rientävät teatereihin, soitannoihin,
kansanhuveihin y.m. maallisiin ja syntisiin huvituksiin juuri kirkon
suurimpina juhlapäivinä? Erotus on vain se, että meidän aikamme
nimikristillisyys paljoa törkeämmällä tavalla paljastaa maallisen,
Jumalasta poistuneen mielensä.
50 päivää säilytti jumalanpalvelus tämän juhlallisen ja iloisen
muodon. Koko aikana ei paastottu eikä polvistuen rukoiltu. Suurimmat
juhlapäivät olivat 40:s eli _Kristuksen taivaasen-astumisen päivä_
ja _Helluntai_, jota vietettiin 10 päivää myöhemmin. Kirkon muista
juhlista on semminkin _Joulu_ huomattava. Sitä vietettiin Kristuksen
syntymisen muistoksi joulukuun 25 p. [Vanhan kertomuksen mukaan olisi
Kristus, näet, sinä päivänä syntynyt.], sen mukaan kuin tiedetään
ensikerran v. 360. Itäisessä kirkossa pyhitettiin _Epifanian juhla_
jo vainojen aikana tämän suuren tapahtuman muistoksi, mutta kun
Joulun viettäminen täälläkin neljännellä vuosisadalla tuli yleiseksi
tavaksi, sai ensinmainittu juhla toisen merkityksen. Sitä, näet,
ruvettiin itämaissa viettämään Kristuksen kastamisen muistoksi,
länsimaissa viisaiden miesten käynnin muistoksi Vapahtajan luona,
joka tässä tilaisuudessa ilmoittaikse pakanainkin pelastajana. Aika
määrättiin tammikuun 6 päiväksi. Joulun 2:nen päivä vietettiin
Stefanuksen, kesäkuun 24 p. Johannes Kastajan, saman kuun 29 p.
Pietarin ja Paavalin muistoksi, jota paitsi muidenkin pyhimysten
muistopäivät saivat sijansa kirkon juhlaryhmässä. Neitsy Marialle
pyhitettiin kolme eri juhlaa.
Ei siis ollut puutetta juhlapäivistä eikä loistavista juhlamenoista
oppiriitojen aikakaudella. Mutta kuinka paljo maailman rakkautta,
riitaa, toraa, eksytystä ja kaikkea muuta pahaa piileili tämän
kauniin vaipan alla!