Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.
-- -- hamasta auringon koitosta niin sen laskemiseen asti pitää
minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa ja joka paikassa
pitää minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruokauhri
uhrattaman; sillä minun nimeni pitää suureksi tuleman pakanain
seassa, sanoo Herra Zebaoth. Mal. 1: 11.
Ensimmäisinä kansainvaellusten kansoista tutustuivat
_Länsi-gotilaiset_ kristinuskon kanssa. Kuten jo ennen on mainittu,
vihittiin Ulfilas v. 348 heidän piispaksensa. Hän toimitti
raamatunkäännöksen heidän omalle kielellensä ja vaikutti heidän
luonansa evankeliumin saarnaajana kuolemaansa asti (388). Keisari
Valens antoi Länsi-gotilaisille oikeuden muuttaa Moesiaan sillä
ehdolla, että he tunnustausivat ariukselaisuuteen. Kansan raakuus
ja hurja voiton- ja saaliinhimo eivät kuitenkaan kauan tyytyneet
Itä-Rooman maihin. Länsi-gotilaiset vaelsivat länteenpäin, ryöstäen,
hävittäen, mihin vain saapuivat, kunnes he vihdoin, kyllästyneinä
tuohon alituiseen siirtolaiselämäänsä, perustivat valtakunnan
Espanjassa (475), _Toledo_ pääkaupunkina. Ollen yhä edelleen
ariukselaisia, vainosivat he kovasti maan katolilaisia asukkaita.
Vasta v. 589 suostui heidän kuninkaansa _Reccared_ valtiollisten
syiden ja, kuten kerrotaan, omantuntonsakin kehottamana _Toledossa_
pidetyssä kokouksessa luopumaan ariukselaisuudesta ja kansansa kera
yhtymään katolisen kirkon yhteyteen.
Ariukselaisia olivat niinikään _Sveviläiset_ ja _Manilaiset_
sekä, kuten tiedämme, _Vandalilaisetkin_, jotka kaikki olivat
perustaneet valtakuntia Espaniassa. Tämä onneton maa, jonka kauheasta
hävityksestä, barbarien siihen muutettua, löytyy mitä hirvittävimpiä
kertomuksia, pääsi kuitenkin, vaikka hitaasti, tointumaan
vammoistansa, kun Vandalilaiset Alanilaisten kera siirtyivät
Afrikaan ja Sveviläiset, samoinkuin sittemmin Länsi-gotilaiset,
6:nen vuosisadan keskipalkoilla kääntyivät katolilaisuuteen. Ennen
on kerrottu Vandalilaisten hurjista töistä Afrikassa. Juurtajaksain
hävitettiin tämä kukoistava maakunta, ja täkäläinen kirkko joutui
miltei kokonaan perikadon omaksi. V. 434 tekivät Itä-Rooman
sotajoukot Vandalilaisten valtakunnasta lopun ja tuo ennen niin
kuulusa afrikalainen kirkko virkistyi hetkeksi uuteen eloon, kunnes
Arabialaisten hävitysretket keskiajan alussa jälleen sammuttivat
kaiken sen valon.
Heti Attilan kuoleman jälkeen vaikutti italialainen _Severinus
Norikumissa_ suurella menestyksellä evankeliumin saarnaajana näiden
seutujen asukasten keskuudessa. Hän on saanut nimen Norikumin
apostoli. Severinus ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka näillä
paikoin julisti ijankaikkisen elämän sanaa; jo aikoja sitten oli
kristinusko täällä saavuttanut monta tunnustajaa. Nämä kuuluivat
tietysti kaikki katoliseen kirkkoon, kunnes kansainvaellusten aikana
tänne muuttaneet germanilaiset rupesivat täälläkin levittämään
ariukselaisen harhaopin myrkyllisiä siemeniä. Kooten ympärillensä
monta ystävää, joiden yhteydessä hän eli luostarinkaltaista elämää,
herätti Severinus heti alussa suurta huomiota, saavuttaen ankaralla
ja hurskaalla elämällään päivä päivältä yhä suurempaa kunnioitusta.
Hänen maineensa levisi pian kauas; likeltä ja kaukaa tulvasi hänen
luoksensa ihmisiä pyytämään neuvoa ja etsimään apua koetusten ja
onnettomuuksien heitä kohtaessa. Niin suuri oli hänen maineensa,
että häntä yleisesti pidettiin ihmeiden tekijänä, joka sanallansa
voipi parantaa kovimmatkin taudit. Itse Severinus ei millään tavoin
tahtonut ylläpitää tämmöistä luuloa kansassa; hän päinvastoin
vakaasti kielsi ihmeitä milloinkaan tehneensä. Severinuksen toimesta
syntyi Norikumissa monta luostaria, ja hänen väsymätön intonsa ja
uskollisuutensa Herran palveluksessa vaikutti sanomattoman paljon
hyvää koko maakunnassa. Ei voinut ariukselaisuus näillä seuduin kauan
kestää taistelussa kirkkoa vastaan, jolla oli näin hurskas edustaja;
se menetti pian kaiken arvonsa kansan silmissä ja hävisi ennen pitkää
koko maakunnasta. -- Severinus kuoli v. 482.
Kun _Itä-gotilaiset_, Attilan kuoltua (453), pääsivät vapaiksi
Hunnilaisten raskaasta ikeestä, asettautuivat he ensin asumaan
_Pannoniaan_. Urhoollisen kuninkaansa _Teodorik Suuren_ johtamina
vaelsivat he sitten v. 488 Italiaan, missä he perustivat
mahtavan valtakunnan, jonka pääkaupunkina ensin oli _Ravenna_,
sittemmin _Verona_. Hekin olivat ariukselaisia, mutta soivat maan
alkuperäisille asukkaille täyden oikeuden uskonnollisissa asioissa.
Tämä oli valistuneen ja vapaamielisen Teodorik Suuren ansio. Hän
näet kannatti sitä mielipidettä, ettei kukaan saa mahtisanoilla
määrätä toisen uskontoa, koska ei ketään saata pakottaa uskoon,
hänen sitä tahtomatta. Justinianus I:lle kirjoitutti hän (hän ei
osannut itse kirjoittaa) seuraavat merkilliset sanat: "kun Jumala
sallii monta uskontoa, emme uskalla vaatia alamaisiamme yhtä ainoata
hyväksymään. Sillä me muistamme joskus lukeneemme, että ihmisen
tulee uhrata Herralle vapaaehtoisesti, eikä pakosta. Jokainen, joka
muulla tavoin koettaa menetellä, rikkoo selvästikin taivaallisia
käskyjä vastaan". Teodorik oli monta vuotta panttivankina oleskellut
Konstantinopolin hovissa ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan
sivistystä ja järjestettyjä valtio-oloja. Sentähden nautti muiden
kera tuo oppinut Kassiodoruskin, joka, kuten ennen on kerrottu,
sittemmin vaikutti niin paljon hyvää Benediktuksen perustamassa
munkkiyhdistyksessä, häneltä suurta suosiota, toimittaen jonkun
aikaa korkeata valtiovirkaakin hänen valtakunnassaan. Kun Teodorik
v. 526 kuoli, alkoi hänen valtakuntansa pian heikontua, ja v. 553
teki Justinianus I:sen sotajoukot siitä lopun. Mutta kauan ei saanut
Italia olla Itä-Rooman keisarikunnan ja katolisen kirkon suojeluksen
alla. _Longobardilaiset_, jotka olivat asuneet _Elben_ varrella,
hyökkäsivät kuninkaansa _Alboinin_ johtamina v. 568 pohjois-Italiaan,
missä he perustivat oman valtakunnan; etelä-Italia kuitenkin yhä
edelleenkin jäi Itä-Rooman vallan alle. Longobardilaisetkin olivat
ariukselaisia, mutta he käyttivät itsensä aivan toisin katolista
kirkkoa kohtaan, kuin Itä-gotilaiset. Hävittäen luostareita ja
kirkkoja, koettivat he kokonaan masentaa kaikki valtakuntansa
katoliset asukkaat, kunnes roomalaisten lähetyssaarnaajain vähitellen
onnistui muuttaa heidän mielensä ja he kuninkaansa _Grimoaldin_ (k.
671) hallitessa kääntyivät katolisen kirkon oppiin.
Arvaamattoman suuresta merkityksestä Jumalan valtakunnan vaiheille
Euroopassa oli _Frankilaisten_ kääntyminen kristinuskoon. Kuin
tämä kansa v. 486 valloitti pohjoisen Gallian ja täällä perusti
valtakunnan, _Pariisi_ pääkaupunkina, oli sen tulevaisuus vielä
kätkettynä pakanuuden pimeään yöhön. Frankilaisten silloinen
kuningas _Klodvig_ ryhtyi pian uusiin valloituksiin, laajentaen
valtakuntaansa loistavilla voitoilla. Jo kauan oli hänen kristitty
puolisonsa, vaikka turhaan, koettanut kääntää hänen sydäntänsä
kristinuskoon, kunnes sattui tapahtuma, jota kaikkivaltias Jumala
käytti ratkaisemaan Klodvigin ja koko hänen kansansa tulevaisuuden.
Pakanalliset, raa'at ja saaliinhimoiset _Allemannilaiset_
varustautuivat sotaan Frankilaisia vastaan, uhaten perikadolla
heidän valtakuntaansa samoinkuin koko Gallian kirkkoa. Klodvig
marssitti sotajoukkonsa heitä vastaan, ja _Tolbiakumin_ luona syntyi
verinen tappelu v. 494. Voitto oli kauan ratkaisematon, mutta
vihdoin alkoi se kallistua Allemannilaisten puolelle. Hädässään
huusi Klodvig: "minä näen, ettei minun jumalillani ole voimaa, koska
he eivät auta niitä, jotka heihin turvaavat. Nyt minä rukoilen
sinua Jesus ja lupaan uskoa sinuun ainoastaan sen tähden, että
auttaisit minua vihollisteni käsistä". Se oli sokean pakanan köyhä,
pimeässä haparoitseva rukous, mutta Herra kuuli sen kuitenkin.
Allemannilaiset lyötiin tappelussa, heidän kuninkaansa kaatui ja
heidän valtakuntansa yhdistettiin Frankilaisten valtaan. Kotia
tultuansa, ilmoitti Klodvig puolisolleen, miten hän oli voittanut
tappelun avuksihuutamalla kristittyjen jumalaa. Tämä kutsui heti
luoksensa _Rheimsin_ arkkipiispan _Remigiuksen_, joka rupesi
kehottamaan kuningasta luopumaan niistä kuolleista epäjumalista,
joita hän sokeudessaan ennen oli palvellut. "Kernaasti minä sinua
kuuntelen" vastasi Klodvig; "vaan ei tahdo minun kansani jumalistansa
luopua; mutta minä tahdon puhua sille sinun sanasi mukaan". Sitä
hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Frankilaiset vakuuttivat
tahtovansa luopua jumalistansa ja palvella sitä kuolematonta jumalaa,
josta Remigius oli puhunut. Heti ruvettiin valmistamaan suurta
juhlaa. Se oli kansallisjuhla sanan kauniimmassa merkityksessä.
Klodvig ja 3000 hänen kansansa ylimyksistä nähtiin juhlasaatossa
vaeltavan -- ei taistelutantereelle miekka kädessä saavuttaaksensa
uutta sotamainetta verisessä tappelussa, vaan Herran huoneesen
saadaksensa siellä polvistua kaikkien kuningasten kuninkaan eteen.
Oudot, ennen tuntemattomat aavistukset valtaavat heidän sydämmensä,
heidän lähestyessään Rheimsin kirkkoa, mistä lukemattomani kynttiläin
valo säteilee heitä kohtaan, kehottaen heitä tulemaan Hänen
luoksensa, jonka Jumala "valmisti kaikkien kansain valkeudeksi".
Juhlan vuoksi oli kirkko kauniisti koristettu ja alttarilta, missä
oli suuri vesisäiliö kastetoimitusta varten, levittivät hyvänhajuiset
suitsutukset tuoksunsa kaikkialle. Kastaessaan kuninkaan, lausui
Remigius seuraavat sanat: "taivuta pääsi, sigambrilainen, palvele
mitä ennen olet polttanut, polta mitä ennen olet palvellut".
Näin olivat siis Frankilaisten kuningas ja heidän ylimyksensä pyhän
kasteen kautta yhdistetyt katoliseen kirkkoon, ja muut seurasivat
pian heidän esimerkkiänsä. Jos missään, niin huomaamme tässä Jumalan
kaikkivaltiaan käden, joka ohjaa kansojen vaiheet ja suojelee, lisää
seurakuntaansa maan päällä. Jos Allemannilaiset olisivat voittaneet
Tolbiakumin tappelussa, olisi katolisen kirkon tulevaisuus koko
läntisessä Europassa ollut kätkettynä toivottomuuden synkkään
pimeään; sillä tämä raaka ja voimakas kansa palveli vielä kuolleita
epäjumalia ja muut näihin seutuihin asettuneet kansanheimot olivat,
kuten tiedämme, ariukselaisia sekä vainosivat katolista kirkkoa
taikauskoisten pakanain hurjalla innolla. Viisaassa neuvossaan
valitsi kaikkivaltias Jumala Frankilaiset, joiden valtakunta
uusien voittojen kautta pian kohosi muita mahtavammaksi, kirkkonsa
maalliseksi tukeeksi aikana, jolloin hajonneet yhteiskunnalliset
olot, yleinen raakuus, alituiset taistelut ja hävitysretket
uhkasivat perikadolla kaikkea rauhallista työtä sivistyksen ja
hengellisen elämän viljavainiolla. Tästä emme kuitenkaan saa päättää,
että Frankilaiset syvemmässä merkityksessä olisivat omistaneet
kristinuskon. Päinvastoin olivat he sydämmissään kokonaan pakanoita
ja koko heidän historiansa on vielä kauan tämän jälkeen täynnä
kertomuksia mitä julmimmista ilkitöistä ja verenvuodatuksista. Mutta
vaikka esim. Klodvig kasteensa jälkeen oli yhtä raaka, kavala ja
julma kuin ennen, vaikka hän kristinuskon varjolla usein salasi
valloitushimoansa, emme saa olettaa hänen valtioviisauden pakottamana
kääntyneen kristinuskoon ja ainoastaan siitä syystä sitä sittemmin
puolustaneen. Petollista, teeskentelevää sydäntä hän ei tässä kohden
osota; hän vain paljastaa kristinuskonsa äärettömän alhaisen kannan.
Ja semmoinen kuin hän itse oli, semmoinen oli hänen kansansakin. Ken
saattaa muuta odottaakaan raaoilta pakanoilta, joille kaikki henkinen
viljelys ja sivistys aina tähän asti on ollut ventovieras?
_Saksanmaalla_ oli monista Roomalaisten vanhoista leiripaikoista
vuosien kuluessa syntynyt kukoistavia kaupunkeja, joista kristinusko
levitti valoansa lähiseutujen väestöön. Jo 3:lla ja 4:llä
vuosisadalla löytyi piispoja _Kölnissä, Trierissä, Wormsissa,
Strassburgissa, Baselissa_ y.m. kaupungeissa. Saksalaisten
ensimmäinen lähetyssaarnaaja oli irlantilainen _Kolumbanus_, joka
12 muiden munkkien kera asettui asumaan _Vogesein_ seuduille (590)
ja täällä perusti monta luostaria. Varsinainen lähetystoimi alkoi
keski-Europassa, vasta myöhemmin.
Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähtivät Rooman sotajoukot
pois _Britanniasta_, jota he eivät enää voineet pitää vallassansa,
Maan omat asukkaat, jotka eivät jaksaneet vastustaa pakanallisten
_Piktiläisten_ ja _Skottilaisten_ hurjia hyökkäyksiä, kutsuivat
avuksensa (449) Elben seuduilla asuvat _Anglilaiset_ ja
_Saksilaiset_, vaan nämä käänsivät ennen pitkää voittosat aseensa
Britannialaisia vastaan, valloittivat heidän maansa, jota tästä
alkaen nimitetään _Englandiksi_, ja jakoivat sen seitsemään pieneen
kuningaskuntaan. Näiden vaiheiden ohessa, joiden verisiä näytelmiä
kesti toista vuosisataa, oli pakanallinen raakuus ja germanilaiset
epäjumalain kuvat miltei kokonaan karkoittaneet roomalaisen
sivistyksen ja kristinuskon koko maasta. Mutta Gregorius Suuri, joka
suurella innolla seurasi kristinuskon vaiheita etäisimmissäkin maissa
ja itse nuorena oli aikonut lähteä Britanniaan täällä uudelleen
virittämään kristinuskon sammunutta valoa, ryhtyi tehokkaisiin
toimiin kukistaaksensa pakanuuden vallan tuon kuulusan saaren
rannoilta. V. 596 lähetti hän Italiasta sinne monta lähetyssaarnaaja,
joiden johtajana abboti _Augustinus_ oli. He pääsivät perille
seuraavana vuonna; _Kentin_ kuningas _Edilbert_ otti heidät
suosiollisesti vastaan, ja he saivat vapaasti saarnata evankeliumia
ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Kummastellen vaan yhä suuremmalla
uteliaisuudella kuuntelivat sikäläiset pakanat pelastuksen
sanomaa, kunnes Jumalan sanan säteet pääsivät luomaan valoa heidän
sydämmiinsä. V. 598 kastettiin 10,000 anglosaksilaista kristinuskoon,
johon kuningaskin jonkun ajan perästä tunnustausi. Augustinus
määrättiin _Kanterburyn_ arkkipiispaksi. Jumala soi siunauksensa
Gregoriuksen toimelle: Britanniassa syntyi kukoistava kirkko, jonka,
jäsenten syvä hartaus ja uskonnollinen innostus on loistavana valona
keskiajan pimeässä.
Jo varhain saavutti kristinusko _Irlandissa_ vakavan aseman.
Täällä perustettiin useita luostareita ja kouluja, jotka kylvivät
kristillisen sivistyksen siemeniä saaren asukkaisiin sekä kasvattivat
lähetyssaarnaajia todistamaan Herrasta vieraissakin maissa.
Irlantilaisen kirkon varhainen kukoistus on etenkin sen ensimmäisen
lähetyssaarnaajan "pyhän" _Patriciuksen_ ansio, joka vaikutti
täällä vuodesta 432 kuolemaansa asti (460). Hänen väsymättömästä,
Kristuksen rakkauden pyhittämästä työstään Herran viinamäessä löytyy
monta kaunista kertomusta, mutta näiden historiallinen totuus
eksyy silminnähtävästi tuon tuostakin sadun ja mielikuvituksen
harhateille, niin että niihin ei ole paljo luottamista. -- Irlandista
levisi kristinusko _Skottlandiin_, missä irlantilainen abboti
_Kolumba_ (k. 597) sitä ensiksi saarnasi. Hän perusti (563) pienellä
_Jona_ nimisellä saarella luostarin, jonka munkit kauan olivat
suuressa maineessa sekä tieteellisten harrastuksensa että etenkin
uskonnollisen innostuksensa vuoksi. Tästä kristinuskon pohjoisimmasta
kodista lähti moni uskollinen Herran palvelija kaukaisille maille
julistamaan Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa.
Tämän aikakauden länsimaisen lähetystoimen kanssa ei evankeliumin
saarnaaminen itämaissa ensinkään kestä vertoja. Ainoa maa
_Afrikassa_, jossa kristinusko pääsi leviämään, oli _Abyssinia_.
V. 316 joutui eräs tieteellisillä matkoilla oleva Tyrukselainen
laiva haaksirikkoon sanotun maan rannalla. Pelastuneiden joukossa
oli kaksi kristittyä nuorukaista, _Prumentius_ ja _Aedesius_,
jotka, jonkun aikaa oltuaan vankeudessa Abyssinian kuninkaan luona,
rupesivat saarnaamaan kristinuskoa maan pakanallisille asukkaille
sillä menestyksellä, että täällä pian syntyi lukusa kristillinen
seurakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Frumentius vihittiin.
Ariukselaisen riidan vaiheissa riippui Abyssinian kirkko uskollisesti
kiinni Atanasiuksen opissa. -- Jo marttyyrikirkon aikakaudella
oli kristinuskoa saarnattu _Persiassa_, jonka maan pakanallisissa
asukkaissa sitä sitten 4:llä vuosisadalla yhä edelleen levitettiin.
Ollen täällä löytyvän vanhan pakanallisen uskonnon kiihkosain pappien
ja valtiollisten rettelöiden vainoomana, alkoi täkäläinen kirkko
vähitellen kuihtua, kunnes se antausi vainottujen Nestoriukselaisten
johdatettavaksi, jotka loivat siihen uutta elinvoimaa. Miten
tehokkaasti Persian kristityt tämän jälkeen ottivat osaa itämaiseen
lähetystoimeen on ennen mainittu. -- Samaan aikaan kuin Abyssiniassa
syntyi _Armeniassakin_ kristillinen seurakunta, joka, kuten tiedämme,
myöhemmin sortui monofysitismiin, jonka eksyttävillä poluilla se
vielä nytkin haparoitsee. Vanhan armenialaisen kirkon etevimmät
henkilöt ovat _Gregorius Illuminator_, joka kastoi kuningas
_Tiridateksen_ ja väsymättömällä innolla koetti levittää Jesuksen
evankeliumia tässä maassa kuolemaansa asti (340), sekä _Miesrob_,
joka käänsi raamatun Armenian kielelle. -- _Arabiassa_ ja _Indiassa_
vaikutti lähetyssaarnaajana _Teofilus Diusta_ 4:nen vuosisadan
keskipalkoilla.
Vähän on meillä tietoja näiden lähetyssaarnaajain vaikeasta työstä
pakanain kaukaisissa, hengellisen pimeyden varjoomissa maissa.
Ken on lukenut ja jälkimaailmalle kertonut heidän monet raskaat
askeleensa, heidän vaivansa ja kärsimisensä Herran sanan tähden?
Mutta jos pohjolan lumi tahi etelämaiden kuuma santa ihmisiltä on
salannut heidän yksinäisen vaelluksensa askeleet, on yksi heidän
vaivansa nähnyt, yksi ne muistanut Hän, joka ei pidätä arvopaikkaansa
niiltä, jotka uhraavat kaikki voimansa Jumalan valtakunnan
edistyttämiseen maan päällä.
Syrjälle jäävät tästä lähin vähitellen itämaiden kansat; niiden
hengellinen elämä lakastuu, kuihtuu. Sikäläinen kirkko on väsynyt,
vanhentunut, kuoleman kylmä hengähdys on kokonaan sammuttaa sen ennen
niin kirkkaan valon. Sortunut, masentunut on roomalais-maailmakin;
raunioina sen kuulusa sivistys. Uudet kansat ovat astuneet
historian näyttämölle edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä
ja ihmiskunnan edistymistä sivistyksen tiellä. Vaikka nämä kansat
omistavat paljon luonnollisia hyveitä, ei ole heidän kantansa omiansa
meissä herättämään ilon ja toivon tunteita, sillä he ovat raakoja,
kaikelle hengelliselle elämälle kokonaan vieraita eivätkä he moneen
vuosisataan voi omistaa kristinuskoa kuin ainoastaan nimeksi,
kuinka uskollisesti lähetyssaarnaajat tekevätkin työtä heidän
keskuudessaan. Keskiajan yö levittää synkät varjonsa vanhan maailman
kuulusiin maihin. Kolkko ja pitkä on tämä yö, monta vuosisataa eksyy
kristikunta eksymistään totuuden tieltä, ja näyttääpä monesti siltä
kuin olisi Herra ainaiseksi jättänyt ihmiset pimeyden valtaan. Mutta
niin ei kuitenkaan ole; Herra on uskollinen eikä unohda lupaustansa.
Aamu koittaa, vaikka myöhään, sillä keski-ajankin kirkkoa läsnä on
Hän, joka on "maailman valkeus".