Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).
Niin ajattele siis, kuinka sinä saanut ja kuullut olet, ja pidä
se ja tee parannus. Ellet sinä siis valvo, niin minä tulen sinun
päälles niinkuin varas, ja et sinä tiedä, millä hetkellä minä
sinun päälles tulen. Ilm. k. 3: 3.
Mielipahalla ja katkerin sydämmin jätti moni keskustelujen päätyttyä
Kalcedonin kokouksen. Toiset olivat tyytymättömät siitä, että olivat
suostuneet allekirjoittamaan sitä päätöstä, jonka mukaan Nestorius
julistettiin harhaoppiseksi; suuri osa kokouksen jäsenistä taas oli
mieltynyt monofysitismiin eikä hyväksynyt uutta tunnustuskaavaa, se
kun oli poistanut kirkon opista sanotun harhaopin ykspuolisuudet.
Uusia rettelöitä syntyi tuon tuostakin, ja levottomuus kävi päivä
päivältä yhä suuremmaksi. Surkea näköala esiintyypi silmäimme eteen.
Kaikkialla erimielisyyttä, kiistaa, riitaa -- ei enää itse opista,
sillä sitä ei pystytä arvostelemaan, vaan sanoista ja lauseparsista.
Totuuden pyhä Henki on poistunut taistelutantereelta, kiivas
puoluekiihko määrää riidan vaiheet. Semminkin tuottivat Monofysiitat
sanomatonta häiriötä kirkolle. He pyysivät suojelusta hallitukselta
ja saivat aikaan, että uskonnolliset riidat muuttuivat valtiollisten
puolueiden aseiksi; pian vaikuttivat kirkolliset puolueet hovissa
ja pääkaupungissa tapahtuviin vallankumouksiinkin. Kaupungeissa ja
maalla oli ääretön joukko joutilaita pappeja ja munkkeja, jotka
olivat valmiit asettumaan kiihkosten kansanlaumain johtajiksi ja
usein tapahtui verisiä kahakoita, etenkin Konstantinopolissa,
missä uskonnolliset kiistat takertuivat kannattamaan valtiollisten
puolueiden, _sinisten_ ja _vehreäin_, [Näitä puolueita, joiden
verisistä kahakoista Itä-Rooman keisarikunnan historia tietää
paljon kertoa, saivat nimensä pukunsa värin johdosta.] hurjaa
taistelua kaduilla ja kilpa-ajopaikalla. Ei Herran kunnia eikä Hänen
valtakuntansa voitto enää ole kristittyjen silmämääränä eikä Häneltä
apua rukoilla, vaikka koko itäisen kirkon tulevaisuus näyttää niin
kolkon toivottomalta. Oma etu, maallinen arvo ja kunnia ohjasi
heitä ja keisariin he turvasivat saavuttaaksensa tarkoituksensa.
Voi miten surkeata, kun ihmiset, paaduttaen sydämmensä Pyhän Hengen
varoituksilta ja nuhteilta, käyvät suruttomiksi sielunsa tilasta ja
etsivät tämän maailman katoovaisia aarteita, sen mahtavain apua ja
suosiota! Silloin poistuu Herran Henki seurakunnasta ja Hänen vihansa
tuomio lähestyy.
Poistaaksensa eripuraisuutta kirkosta, toimitti keisari _Zeno_
v. 482 sovituskaavan, jolla hän toivoi saavansa kirkolliset
riidat asettumaan. Se oli pintapuolinen ja epäselvä, hyväksyi
nicaealais-konstantinopolilaisen tunnustuksen, mutta hylkäsi
myöhempien kokousten tekemät päätökset sekä kielsi kaikki
uskonnolliset riidat. Kummankin puolueen, semminkin ankarain
monofysiittain halveksivana lisäsi se vain kiistaa ja puolueiden
lukua. Etenkin munkit, jotka itsensäkieltämisessä muka olivat
kokonaan hyljänneet maailman ja kuitenkin vallanhimosta pyysivät
sitä vallita, ottivat kiihkolla osaa taisteluun. Konstantinopolissa
syntyi kapina; vimmastunut kansa kantoi seipään päässä ihmisen päätä
kadulta toiselle, huutaen raivoissaan: "katsokaat kolminaisuuden
vihollista." Meteli kyllä asettui, kun keisari esiintyi
kapinoitsevain keskuudessa, riisti kruunun päästänsä ja uhkasi
luopua hallituksesta, ellei kansa taipuisi sovintoon ja rauhaan;
mutta uusia samankaltaisia häiriöitä sattui tuon tuostakin, eikä
paremmista ajoista enää näkynyt olevan toivoakaan. Mennyt on itäisen
kirkon tosi kristillisyyden synnyttämäni hyveiden ja hengellisen
valistuksen jalo aika, jonka ylevät muistot ovat kirkkohistorian
kalliimpia. Samoinkuin tautivuoteella sairastava houraillen uneksii
siitä, mitä hän ennen terveenä on ajatellut ja toimittanut, samoin
matkii kreikkalainen kirkko nyt tyhjillä sanoilla muinoin toimittamia
urotöitään, käsittämättä niiden merkitystä, kykenemättä kartuttaa
menneiden aikojen sille jättämää suurta perintöä. Se ei enää ajattele
mitä se on "saanut ja kuullut;" ja sentähden on Herran Henki siitä
luopunut.
Tällä kannalla olivat itäisen kirkon olot, kun _Justinianus
I_ astui Konstantinopolin keisarien valtaistuimelle (527).
Hänen hallituksensa, jota kesti aina vuoteen 565, oli verraten
rauhallinen ja loistava, vaikkei hän itse ensinkään ollut mikään
etevä henkilö. Justinianuksen suuret sotapäälliköt vapauttivat
Afrikan Vandalilaisten ja Pohjois-Italian Itä-gotien rasittavasta
ikeestä, mainiot tiedemiehet ja oppineet työskentelivät henkisellä
viljavainiolla; -- näyttääpä hetkeksi siltä, kuin heräisi
kreikkalais-roomalais maailman vanha maine jälleen uuteen eloon.
Mutta siltä näyttääpi vain, sen aika on loppunut, sen elinvoima
ainaiseksi kuihtunut, kukistunut; iltarusko tuo on, eikä aamukoitto,
joka vielä hohtaa taivaan reunalla, ennenkuin itäisenkin
keisarikunnan kuolinhetki on tullut. Turhaan ryhtyi Justinianus
rakentamaan tuota maailman mainiota Konstantinopolin kirkkoa, jonka
komeudelle ei yksikään vanhan ajan kirkoista voinut vetää vertoja.
Sille kyllä annettiin nimeksi: "Sofian (viisauden) kirkko" ja sitä
katsellessa kerrotaan keisarin ihastuneena huudahtaneen: "minä
olen sinun voittanut, Salomo;" mutta "Jumala on henki ja totiset
rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa!" Mistä arvosta
oli tuo kaunis nimi, mistä merkityksestä kaikki ulkonainen loisto ja
suuruus, kun ei etsitty viisautta ylhäältä eikä Jumalalta rukoiltu
sitä Henkeä, joka totuudessa johdattaa? Tyhjä kuori, lumoava varjo
vain!
Justinianus harrasti puhdasta oppia ja koetti kaikin voimin säilyttää
Kalcedonin kokouksen päätöstä kirkon tunnustuksessa. Mutta hovin
jumaluusppineet sekä keisarinna _Teodora_, joka oli mieltynyt
monofysitismiin, kokivat kilvan eksyttää hänen hyvää tahtoansa, eikä
tämä suinkaan ollut vaikeata, Justinianukselta kun kokonaan puuttui
valistusta ja käsitystä uskonnollisella alalla. Ensin saivat he
hänen hyväksymään tuon Monofysiittain käyttämän lauseen "Jumala on
ristiinnaulittu" (533). Vastapuolueen kyllä onnistui saada Origines
toisen kerran kirotuksi, mutta Teodora kosti sille, viekkaudellaan
pakottamalla keisaria harhaoppiseksi julistamaan kolmen etevän
antiokialaisen opettajan teokset (544). Kun useat hengelliset
kieltäysivät allekirjoittamasta tätä päätöstä, kutsui Justinianus
kokoon _viidennen yleisen kirkolliskokouksen_. Se pidettiin
_Konstantinopolissa_ v. 553. Kuinka kurjan mitätön on tämä kokous,
verrattuna niihin kuuluisiin kokouksiin, joissa itäinen kirkko ennen
oli kehittänyt kristillistä tunnustusta siunaukseksi ja ohjeeksi
tuleville sukupolville! Tyydyttääksensä Monofysiittain vaatimuksia
ja sovittaaksensa heidät kirkon kanssa, nosti Justinianus uudestaan
kysymyksen noiden kolmen antiokialaisen opettajan harhaoppisuudesta.
Tämän ajan kristityt olivat tottuneet enemmän kiroomaan, kuin
siunaamaan, ja pitkittä keskusteluitta hyväksyi kokous keisarin
ehdotuksen, jonka mukaan nuo kolme opettajaa julistettiin
harhaoppisiksi. Ei muusta ollut kysymystäkään -- siinä kaikki. Ja
tämä on Atanasiuksen, Basiliuksen, Krysostomuksen kuulusa kirkko!
Miten surkea on nyt sen tila! Justinianus pettyi suuresti toiveissaan
saada Monofysiitat yhtymään kirkkoon. Päinvastoin kasvoi heidän
tyytymättömyytensä päivä päivältä, eikä aikaakaan, niin rikkoivat
he kaiken yhteyden katolisen kristikunnan kanssa ja muodostivat
oman kirkkokuntansa, johon kuuluivat: 1) _koptilaisten_ kristittyin
kansalliskirkko Egyptissä ja Abessiniassa; 2) _armenialaiset_
kristityt, joita vielä nykyäänkin on paljo Armeniassa, Persiassa,
Turkinmaassa ja Venäjällä; 3) _jaakopilaiset_ Syyriassa ja
Mesopotamiassa (nimensä saaneet päämiehestään _Jaakop Baradaista_).
Samoinkuin itäinen kirkko, hajosi itäinen valtakuntakin hajoomistaan.
Se kyllä oli nimeksi vielä olemassa lähes tuhannen vuotta, mutta
ei ole sen historia tästälähin muuta kuin kertomus pitkästä
kuolemankamppauksesta. Katsellessamme itäisen keisarikunnan yhä
surkeampaa tilaa, emme saata olla muistamatta, miten etenkin tämä
valtakunta marttyyriaikakauden verisinä päivinä oli raivonnut
kristikuntaa vastaan; ja kun näemme tämän aikakauden, maailmaan
mieltyneiden kristittyjen valtion lempilapsina yhä lukusammin
joutuvan tuon yleisen turmeluksen pyörteesen, eivätkä eksyneet
ihmiset enää kuningasten kuninkaalta rukoile apua onnettomalle
isänmaallensa, on meistä kuin sen sijaan kuulisimme veritodistajain
tuolla ylhäällä taivaissa rukoillen huutavan: "sinä pyhä ja totinen
Herra! kuinka kauan et sinä tuomitse ja meidän vertamme kosta
niille, jotka maan päällä asuvat?" Ken ei Itä-Rooman keisarikunnan
vaiheistakin jo tähän aikaan huomaa, miten vanhurskaan Jumalan tuomio
lähestyy tämän maailman valtakuntia ja niiden katoavaa kunniaa, jos
kohta se viipyykin, sillä "yksi päivä on Herran edessä niinkuin
tuhannen ajastaikaa".