Länsimaiden munkkilaitoksen alku.
-- pysykäät siinä vapaudessa, jolla Kristus meitä vapahtanut on,
ja älkäät -- teitänne sekoittako orjuuden ikeesen. Gal. 5: 1.
Kuten tiedämme oli munkkilaitos, tuo merkillinen, vuosisatojen
kuluessa varsin tärkeä ilmiö kristikunnan historiassa, syntynyt
itämaissa. Erakkoelämästä sai se alkunsa ja kehittyi vähitellen
järjestetyiksi yhtiöiksi, kehottaen lukemattomia ihmisiä luopumaan
maailmasta ja antautumaan hiljaiseen, miettivään, hartaudelle ja
rukoukselle pyhitettyyn elämään, kaukana julkisuuden meluavista
oloista. Työläästi saavutti se kannatusta länsimaiden kansoilta, nämä
kun luonteeltaan olivat taipuvaiset toimintaan ja käytännöllisyyteen.
Ajanvaiheet vaikuttivat kuitenkin, että sitä täälläkin vähitellen
ruvettiin suosimaan. Me tiedämme minkä vaikutuksen kertomus
"pyhästä" Antoniuksesta teki Augustinukseen, eikä hän ollut ainoa,
jonka sydämmessä erakkojen esimerkki herätti yksinäisyyden ikävää.
Päinvastoin kävi mieltymys munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään
vuosien vieriessä yhä yleisemmäksi länsimaissakin. Tuo ääretön
tapainturmelus, kristittyjen siveellinen velttous, barbarein
alituiset hyökkäykset Rooman alueelle, joiden hävityksille ja
ryöstöille kaikki seudut olivat alttiit -- kaikki saarnasi
voimakkaasti maallisen elämän viheliäisyydestä, kehottaen ihmisiä
vetäytymään yksinäisyyteen, siten kokonaan irtautuaksensa tämän
maailman katoavaisista tavaroista, sen pettävistä unelmista ja
toiveista. Etevimmät henkilöt, kuten Augustinus, Ambrosius y.m.
puolustivat munkkilaisuutta ja asettivat yksityisen elämänsä sen
vaatimusten mukaan. Semminkin Hieronymuksen esimerkki houkutteli
monen, yhteiskunnan monivärisiin, häiritseviin oloihin kyllästyneen
miehen ja naisen jättämään hyvästi kotiseudulle ja etsimään
rauhallisemman asunnon kaukaisissa itämaissa, missä yksinäisyys,
pyhien muistien vartioimana, muka voimakkaammin korotti heidän
ajatuksensa taivasta kohti.
Ajan henki synnytti vähitellen luostareita länsimaissakin. Niitä
perustettiin lukuisasti Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Galliassa
saavutti etenkin tuo ennen mainittu Toursin piispa Martinus suuren
maineen luostarein perustajana ja niiden innokkaana suosijana. Kun
hän kuoli, saattoi 2000 munkkia hänen ruumiinsa hautaan. Mutta
länsimaiden munkkielämän järjestäjä ja varsinainen perustaja oli
_Benediktus Nursialainen_. Roomassa oleskellessaan, kävi hän
murheelliseksi sielunsa tilasta ja päätti paeta yksinäisyyteen,
vaikka hän tähän aikaan vielä oli hyvin nuori. Matkallansa saapui hän
Neapelin läheisyydessä olevaan jylhään erämaahan: se miellytti häntä
ja hän päätti elää täällä erakkona. Asunnokseen valitsi hän erään
kolkon vuorirotkon, minne läheisyydessä asuvat munkit toimittivat
hänelle ruokaa; vaatteena oli hänellä vain lammasnahka. Tuosta
yksinäisestä miehestä alkoi pian kuulua kummallisia kertomuksia.
Munkit olivat kuulleet hänen huokailevan ja vaikeroivan sekä nähneet,
miten hän tuon tuostakin alastonna heittäysi orjantappurapensaisiin.
Muiden ihmisten ei ollut onnistunut saada häntä nähdä, paitsi
muutamien paimenten, jotka säikähtyneinä kummallisen ilmiön kamalasta
ulkonäöstä luulivat hänen eläimeksi. Tällä tavoin saavutti hän
päivä päivältä yhä suuremman maineen: hänen pyhyytensä oli kuulusa
koko seudussa. Kun erään lähellä olevan luostarin johtaja sattui
kuolemaan, pyysivät sikäläiset munkit Benediktusta abbotiksensa. Tämä
alussa kieltäysi vastaanottamasta virkaa, arvellen munkkien piankin
katuvan vaalia, mutta kun nämä eivät luopuneet pyynnöstänsä, suostui
hän vihdoin vaikka epäillen muuttamaan heidän luostariinsa. Pian sai
Benediktus katkerasti katua, että hän oli jättänyt piilopaikkansa
vuoren rotkossa. Munkit, näet, eivät tyytyneet uuteen abbotinsa
ylen ankaraan komentoon, hänen vaatimuksensa kävivät heille päivä
päivältä yhä tukalammiksi ja he alkoivat miettiä, mitenkä he
pääsisivät hänestä. Kun ei muista neuvoista näkynyt apua olevan,
päättivät he myrkyttää hänen. Benediktus huomasi hankkeen, jätti
haikein sydämmin hyvästi munkeille ja palasi takasin luolaansa.
Kuulusan miehen yhä kasvavan maineen kehottamina, saapui samaan
seutuun paljo erakoita, eikä aikaakaan, niin syntyi täällä luostari
toisensa perästä. Mutta Benediktus ei enää viihtynyt näillä paikoin;
hän päätti lähteä muualle. _Monte-Kassinon_ vuorella näki hän vanhan
linnan rauniot, seutu oli mitä kauniimpia, lähellä sivistynyttä
maailmaa, ja kuitenkin siitä eroitettuna, jylhien vuorien, rämeiden
ja syvien laaksojen ympäröimänä kun se oli. Tänne hän päätti perustaa
luostarin, aavistamatta kuitenkin, minkä suuren maineen se piankin
oli saavuttava, Monte-Kassinon luostari kohosi, näet, ennen pitkää
länsimaiden luostarein malliksi, eikä mikään luostari ole tullut
niin kuulusaksi, kuin se. Tietysti ei paikka tätä vaikuttanut, ei
Benediktuksen mainekaan, vaan pääasiallisesti ne säännöt, joilla
hän järjesti ja ohjasi sikäläisten munkkien elämän. Nämä säännöt
valmistuivat v. 529. Koska länsimaiden munkkilaitos suurimmaksi
osaksi mukaantui näiden ohjeiden mukaan, mainittakoot tässä muutamat
niiden pääkohdista:
Jokaiselle, joka ilmoitti itsensä luostariin otettavaksi, tehtiin
sisäänpääsö niin vaikeaksi kuin mahdollista. Monta päivää
nöyryytettiin munkiksi pyrkijää kaikin tavoin; sitten hän vierasten
huoneesta käskettiin nuorten munkkien huoneesen, missä joku vanha
munkki kertoi hänelle, miten vaikea se tie on, joka viepi Jumalan
luokse. Jos hän pysyi päätöksessään, sai hän jäädä luostariin.
Hänelle luettiin munkki-säännöt, jotka kerrottiin kuuden ja sitten
neljän kuukauden perästä. Jos tyydyttiin hänen käytökseensä,
pidettiin häntä soveliaana pääsemään munkiksi. Omaisuutensa antoi
hän luostarille tahi köyhille. Sitten kirjoitti tahi kirjoitutti hän
anomuskirjansa, jossa hän sitoutui pitämään munkkilupaukset. Nämä
kerrottuansa luostarin rukoushuoneesen kokoontuneen veljeskunnan
kuullen, laski hän anomuskirjansa alttarille, jonka alla pyhien
jäännökset olivat, jotta nämäkin olisivat hänen lupauksensa
todistajina. Tästä hetkestä oli hän munkkina luostariin sidottuna.
Seitsemän kertaa vuorokaudessa pidettiin jumalanpalvelus.
Välitunneilla toimittivat munkit käsitöitä taikka viljelivät
luostarin maata; abboti valvoi tarkasti heidän työtänsä; laiskuutta
pidettiin kaiken paheen siittäjänä. Ainoastaan sairaat saivat syödä
lihaa; toiset nauttivat ravinnokseen kasveja, munaa ja kalaa. Aterian
aikana, jonka kestäessä mitä suurin hiljaisuus vallitsi, luki
yksi veljistä ääneen raamatusta tahi jonkun katolisen kirjailijan
kirjoittamasta kirjasta. Pieninkin poikkeus munkki-säännöistä
rangaistiin ankarasti. Syyllinen sai yksityisen tahi julkisen
nuhteen; jos hänen rikoksensa oli törkeä, täytyi hänen kärsiä nälkää,
taikka suljettiin hän veljeskunnan yhteydestä, taikka rangaistiin
ruumiinkurituksella, rikoksen laadun mukaan. Se, joka oli erotettu
veljeskunnasta, ei saanut pitää kanssakäymistä kenenkään kanssa; kun
toiset olivat rukoushuoneessa, täytyi hänen olla polvillaan oven
takana sekä polvistuen lähestyä jokaista, joka tuli ulos huoneesta.
Kovin rangaistus oli luostarista erottaminen.
Erityistä huomiota ansaitsevat ne säännöt, jotka koskevat abbotia.
Hän on Kristuksen sijainen; häntä tarkoittivat Herran sanat:
joka teitä kuulee, hän kuulee minua. Sen tähden on kuuliaisuus
abbotia kohtaan munkin ensimmäinen velvollisuus: ei kukaan saa
häntä vastustaa, ei hänen läsnäollessaan istuakaan erityisettä
kehotuksetta. Abboti ei saa opettaa mitään, joka on Kristuksen
käskyjä vastaan. Hän muistakoon, että hänen Herran tuomionistuimen
edessä on tekeminen tili virastansa ja opistansa. Hänen tulee opettaa
munkkeja enemmän elämällään kuin sanoilla, ja hän varokoon ettei
hän, toisia neuvoessa, itse ole syyllinen. Hän ei tehkö erotusta
niiden munkkien välillä, jotka luostariin tullessa olivat vapaita, ja
niiden, jotka orjina munkeiksi olivat ruvenneet. Sillä Kristuksessa
me kaikki olemme yksi, eikä Jumala katso ihmisen muotoa. Abbotin
velvollisuus on rangaista pahe heti alussa, muistaen Eliaa ja hänen
poikiansa.
Varsinaiset munkkilupaukset olivat kolme: puhtaus s.o. naimattomuus,
köyhyys ja kuuliaisuus. Paljon puhutaan Benediktuksen säännöissä
nöyryydestä, josta hyveestä mainitaan 12 eri astetta. -- Ei käy
kieltäminen, että hänen määräyksensä tähtäävät tuohon evankeliseen
vapauteen, joka lapsen mielellä antautuu taivaallisen Isän
vaatimuksia noudattamaan, mutta itse munkkilaitos ei ollut omiansa
vapauttamaan ihmisiä lain orjuudesta, se päinvastoin laski heidän
niskoillensa ikeen, jota he eivät voineet kantaa. Arvaamattoman
suuri on luostarein vaikutus länsimaiden historiassa ollut. Kun
kansainvaelluksen kuohuvat aallot toimittivat hävitystyötänsä
kaikissa maissa, kun vanhan maailman oppilaitokset olivat raunioina,
yleinen sekasorto ja turvattomuus vallitsi, eikä muuta oikeutta
ollut olemassa, kuin väkevämmän miekan terään perustuva voima,
olivat luostarit henkisten rientojen ja kaiken aatteellisen
elämän ainoat turvapaikat. Benediktuksen säännöt kehottivat,
näet, munkkeja nuorisolle opettamaan sivistyksen alkeita, ja
kun oppinut _Kassiodorus_ v. 438, liittyen Benediktukselaisten
munkkiyhdistykseen, perusti _Vivariumin_ luostarin Kalabriassa,
alkoivat munkit, hänen esimerkkiänsä noudattaen, tieteitäkin
harrastamaan. Samoin kuin he ahkeralla työllään saivat luostarein
autioiden erämaiden ympäröimät alueet kukoistamaan ja viljelyksen
hedelmiä kasvamaan, samoin virittivät he sivistyksen valoa
rauhoitetuista, hiljaisista asunnoistaan henkisen elämän
viljavainiolle. Kaukaiseen pakanamaailmaankin ulottui luostarein
vaikutus, sillä niissä kasvatettiin lähetyssaarnaajia, jotka
levittivät Kristuksen evankeliumia keskiajan kansoissa. Mutta kuinka
suuri luostarein merkitys, miten viehättävä munkkien hiljainen,
hartaalle miettimiselle vihitty elämä monessa suhteessa onkin,
varma on toiselta puolen, että munkkilaitos jo varhain paljastaa
arveluttavia paheita, siten osottaen alusta alkaen rakentaneensa
väärälle perustukselle. Luostarein muurien sisällä on moni nääntynyt
epätoivoon lain ikeen alla, löytämättä Häntä, joka yksin voi syntistä
auttaa, vapahtaa, pelastaa; lukemattomat sydämmet ovat näissä elävien
haudoissa ikävästä särkyneet; arvaamattoman monet ihmiset, joiden
vapaan, urhoollisen toiminnan kautta julkisen elämän alalla Jumalan
valtakunta olisi voittanut suuria voittoja maailmassa, ovat näissä
ihmissääntöjen vartioimissa kammioissa menettäneet vapautensa,
tylstyneet toimettomuudesta, kuihtuneet ja kuolleet, käyttämättä
niitä lahjoja, joilla Herra oli heidät varustanut taisteluun tämän
maailman jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan.
Luostarit olivat sen piispan tarkastuksen alaisina, jonka
hiippakunnassa ne olivat. Mutta kun piispat usein väärinkäyttivät
oikeuksiansa, mielivaltaisesti kohtelivat abboteja, vieläpä koettivat
itselleen anastaa heidän talonsakin, osti moni luostari heiltä n.s.
_vapaakirjeen_, joka maallisen oikeuden vahvistamana suojeli munkkeja
papiston mielivallalta. Alussa olivat munkit maallikkoja, mutta
vähitellen ruvettiin heitä papeiksi vihkimään. Muuten saavuttivat
luostarit tuon suuren historiallisen merkityksensä, johon olemme
viitanneet, vasta myöhempinä aikoina, niin että täydellisempi
kertomus munkkilaitosta koskevista seikoista kuuluu keskiajan
historiaan.