Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
Katso Herran, Herran silmät näkevät syntisen valtakunnan, niin
että minä sen juuri maan päältä peräti kadotan, vaikka en minä
kuitenkaan Jaakopin huonetta ratki kadota; sanoo Herra. Am. 9: 8.
Näiden vaiheiden ohessa esiintyvät Länsi-Rooman keisarikunnan
kuolemanenteet vuosi vuodelta yhä selvemmin. Sen maakunnissa,
Galliassa, Britanniassa, Hispaniassa ja Afrikassa asui germanilaisia
kansoja, "liittolaisina" taikka julki-vihollisina määräten kaikki
olot mielensä mukaan, ja mahdoton on kuvailla sitä hajanaisuutta,
sitä henkistä ja aineellista kurjuutta, joka on havaittavana
kaikkialla tuossa ennen mahtavassa valtakunnassa. Itse Italiaankin
tunkeutuivat barbarit tuon tuostakin, siten selvästi osottaen, ettei
Rooman suuruus enää ollut kuin tyhjä nimi, jota ei kukaan pelännyt.
V. 410 marssitti _Länsi-gotilaisten_ kuningas _Alarik_ sotajoukkonsa
"ikuisen" kaupungin edustalle, valloitti yöllisellä rynnäköllä
tuon "voittamattoman" Rooman, joka ei kahdeksaan vuosisataan ollut
nähnyt vihollisia muuriensa sisäpuolella. Kolme päivää kaupunkia
ryöstettiin, ainoastaan kristittyjen kirkkojen kalliit koristukset
ja kultaiset astiat säästettiin. Viidennen vuosisadan keskipalkoilla
lähti _Hunnilaisten_ kuningas _Attila_, tuo "Jumalan vitsa", jonka
paljas nimi oli kansainvaellusten hirveisiin verenvuodatuksiin
tottuneen aikakauden kamalin kauhu, kauan oltuaan Itä-Rooman
vitsauksena, läntistä keisarikuntaa miekan terällä valloittamaan.
Ryöstäen, polttaen, hävittäen kulki hän aina Loire-joelle asti,
kunnes Aetiuksen kuuluisa voitto _Katalaunian tasangolla_ (451)
keskeytti hänen voittoretkensä. Paluumatkalla poikkesi Attila,
joka ei suinkaan pitänyt itseään voitettuna, Italiaan, marssittaen
sotajoukkonsa Roomaan asti. Mitä kurjimmalla tavalla paljastaa
keisarikunta kykenemättömyytensä tätä, samoinkuin lukuisia muita
vihollisiansa vastustamaan, se on kuin kuoleman kanssa taisteleva
vanhus, joka ei enää jaksa kättänsäkään nostaa. Ruostunut, murtunut
on Rooman ennen voittosa miekka; veltostunut, voimaton sen kansa.
Mutta Attilan uhatessa tuota "ikuista kaupunkia", astuu sen
muurien takaa häntä vastaan aseeton mies, jota barbari ei kykene
vastustamaan, siten antaen meidän aavistaa, että Rooman mahtavuuden
aika ei vielä ole mennyt, vaikka se vastedes esiintyy aivan toisella
tavalla kuin ennen. Tämä mies on Rooman piispa _Leo Suuri_. Hänen
arvokas käytöksensä ja vakava puheensa teki niin syvän vaikutuksen
Attilaan, että tämä ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana suostui
rauhaan sekä poistumaan Italiasta.
V. 440 oli tämä Leo päässyt Rooman piispaksi. Hän on sama mies,
joka niin tuntuvasti otti osaa Kalcedonin kirkolliskokoukseen, ja
koko hänen käytöksensä osottaa selvästi, että hän piti itseään
etevämpänä kirkon kaikkia muita palvelijoita sekä vaati itselleen
vastaavaa kunnioitusta. Samaan suuntaan olivat muutkin Rooman
piispat jo ennen Leon aikoja työskennelleet, vaikka tämä heidän
tarkoituksensa ei vielä niin selvästi esiintynyt. Tällainen vaatimus,
jolle "ikuisen kaupungin" vanha maine lisäsi voimaa, perustui siihen
väärään käsitykseen, että muka Vapahtaja, lausuessaan Pietarille
"tälle kalliolle tahdon minä seurakuntani rakentaa" oli hänelle
uskonut koko kirkon hallituksen ja ikäänkuin määrännyt hänen muiden
apostolein ruhtinaaksi. Tähän liittyi se taru, että mainittu
apostoli oli ollut Rooman seurakunnan ensimmäinen piispa. Hänen muka
jälkeläisinä tahtoivat Rooman piispat itselleen omistaa kirkollisen
ylimysvallan. Myöntää täytyy sitä paitsi, että sikäläiset piispat
usein olivat eteviä miehiä, jotka uskonnollisissa riitakysymyksissä
tavallisesti kannattivat oikeata mielipidettä, ja tämä seikka
lainasi heidän vallanhimoisille vaatimuksilleen oikeuden varjon
ainakin taikauskoisen kansan silmissä. Millä tavoin papistokin jo
tähän aikaan käsitti Rooman piispan aseman kristikunnassa todistaa
muun muassa seuraava seikka. Kun Leon kirje luettiin Kalcedonin
kokouksessa, huusivat kokouksen jäsenet riemastuneina: "tuo on isien
usko, apostolein usko. Kirottu olkoon jokainen, joka ei myönnä
oikeaksi mitä pyhä Pietari on puhunut Leon suun kautta". -- Leo oli
oppinut, vakaa, taipumaton ja nerokas mies; suuremmalla menestyksellä
kuin kukaan ennen hänen aikojaan hän kaikin voimin kartuttaa Rooman
piispanistuimen mainetta. Syntymäisillään on _paavikunta_, sen enteet
ovat jo näkyvissä, vaikka sen mahtavuuden-aika vielä piileilee
tulevaisuuden hämärässä. -- Leo suuri kuoli v. 461.
"Minne Attilan hevosen jalka koski, siinä ei enää ruohoa kasvanut"
sanoo vanha sananlasku. Voimakaskin valtakunta olisi työläästi
tointunut tämmöisistä vammoista, ja sitä paitsi uhkasivat onnetonta
keisarikuntaa lukemattomat muut viholliset. Vandalilaisetkin tulivat
Afrikasta, jonka maakunnan he, kuten tiedämme, olivat valloittaneet,
hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät kaupunkia neljätoista päivää (455).
Keisarikunta ei enää yrittänytkään pitää itsestänsä huolta; muutamia
vuosia vain kestää vielä sen pitkää kuolemankamppausta, kunnes
rugilainen _Odoaker_ tekee siitä lopun (476).
Toisten kansain verellä ja kyyneleillä oli Rooman keisarikunta
mahtavuutensa perustanut, suuruutensa saavuttanut; mutta kalliina
perintönä jäi roomalais-kristillinen sivistys vastaisten sukupolvien
nautittavaksi, ja aikojen kuluessa oli Tiberin kaupunki vielä
toistamiseen, mutta tällä kertaa hengellisillä aseilla maailman
valloittava. Sentähden lausui jo Leo Suuri eräässä saarnassa:
"pakanallinen Rooma voitti maan, valloitti meren; Pietarin istuimen
kautta pääsi se kristityn maailman ruhtinattareksi, ja vallitsee
nyt jumalallisen uskonsa kautta laajemmalta, kuin ennen maallisella
vallallaan". -- Herra pelasti "Jaakopin huoneen" joutumasta
tuohon yleiseen perikatoon, johon koko sivistynyt maailma hukkui,
armollisesti suojellen kirkkoansa, vaikka se ylpeytensä ja maallisen
mielen pettämänä oli eksyvä kauas, kauas oikealta tieltä.