Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
Kalcedonissa (451.)
Olkaat keskenänne yksimieliset. Älkäät itsestänne paljon pitäkö,
vaan pitäkäät teitänne nöyräin kaltaisena. Älkäät itseänne ylön
viisaana pitäkö. Room. 12: 16.
Nestoriuksen jälkeen oli eräs Cyrilluksen ystävä ja aleksandrialaisen
oppikunnan edustaja nimeltä _Proclus_ päässyt Konstantinopolin
piispaksi. Nestoriuksen puolustajat joko pakotettiin väkivaltaisesti
myöntämään kirkon menettelyä häntä kohtaan oikeaksi taikka erotettiin
virastansa. Ei ainoastaan Konstantinopolissa, vaan kaikkialla missä
vain Nestoriukselaisia löytyi vainottiin heitä kovasti. Etenkin
sai _Edessan_ koulu Mesopotamiassa, joka kannatti antiokialaisen
oppikunnan mielipiteitä, paljon kärsiä voitolle päässeen
vastapuolueen ahdasmielisen suvaitsemattomuuden tähden. Eräs sen
opettajista nimeltä _Barsumas_ pakeni Persiaan. Täkäläiset kristityt
ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja asettivat hänen _Nisibiksen_
piispaksi. Täällä syntyi pian kukoistava koulu, joka vaikutti paljon
persialaisen kirkon hyväksi. Joukottain pakenivat Nestoriukselaiset
tähän syrjäiseen maahan, missä he voittivat yhä suurempaa alaa,
kunnes koko persialainen kirkko _Seleuciassa_ (499) pidetyn kokouksen
päätöksen mukaan julkisesti tunnustihe nestoriukselaisuuteen. Uusi
kirkko, jonka jäsenet ottivat nimekseen _Kaldealaiset kristityt_,
levitti kristinuskoa aina _Itä-Indiaan_, ollen täten, vaikka
halveksittuna ja ylönkatsottuna, jumalallisen armon välikappaleena
evankeliumin julistamisessa kaukaisissa pakanamaissa. Vielä meidän
aikoinamme löytyy nestoriukselaisia erikoisseurakuntia Itä-Indiassa,
Mesopotamiassa ja Persiassa.
Voitolle päässyt aleksandrialainen puolue eksyi suvaitsemattomuutensa
ja hengellisen ylpeytensä pettämänä yhä kauemmas, paljastaen
pian oppinsa ykspuolisuuden mitä arveluttavimmalla tavalla. Mitä
antiokialaisten tunnustuksessa oli oikeata ja raamatun mukaista
se unohtui taistelun helteessä yhä enemmän, ja ylpeyteen yltynyt
voiton riemu tahtoi sen kokonaan sortaa. Eräs vanha arkimandrita
(luostarin johtaja) Konstantinopolissa nimeltä _Eutyches_ esiintyi
sillä opilla, ettei Kristuksella, Hänen ihmiseksi tultuaan,
olekaan kuin yksi luonto, sillä Hänen inhimillinen luontonsa on
sulannut yhteen jumalallisen luonnon kanssa ja siihen kokonaan
kadonnut. Tämä vaarallinen harhaoppi, joka kirkkohistoriassa on
tunnettu _monofysiläisyyden_ nimellä, kieltää siis Vapahtajamme
tosi ihmisyyden, täten kumoten raamatun selvän todistuksen, että
Kristus kaikissa oli meidän kaltaisemme paitsi siinä, ettei Hänellä
ollut syntiä. Herramme koko pelastustyö, Hänen alentumisensa,
kärsimisensä ja kuolemansa muuttuu, jos sitä arvostellaan tämän
harhaopin kannalta, tyhjäksi varjoksi, eikä saata se tuottaa rauhaa
kenellekään, joka, peläten Jumalan vanhurskautta, etsii apua
särjetylle sydämmelleen. Kuten odottaa sopii, herätti Eutycheksen
oppi suurta huomiota, ja moni etevä mies, muiden ohessa kirkkoisä
Teodoretuskin, rupesi sitä vastustamaan. Konstantinopolin patriarkka
_Plavianus_ kutsui kokoon kirkolliskokouksen Konstantinopoliin, missä
monofysiläisyys julistettiin harhaopiksi ja Eutyches erotettiin
kirkon yhteydestä (448). Mutta tämän puolustajana esiintynyt
Cyrilluksen jälkeläinen Aleksandrian patriarkkaistuimella,
vallanhimoinen, väkivaltainen ja kiivas _Dioskorus_, eikä aikaakaan,
niin tämä sai asiat kokonaan toisaalle kääntymään. Teodosius II:sen
käskystä kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Efesukseen, mutta jo
kutsumiskirjeestäkin saattoi ennakolta päättää, millä tavoin riitaa
aiottiin ratkaista. Siinä olivat, näet, muiden ohessa nämäkin
sanat luettavina: "Efesukseen kokoontuvan kokouksen tehtävänä on
kerrassaan hävittää Nestoriuksen harhaopin pirullinen juuri". Ei
kukaan saanut ottaa osaa keskusteluihin, jota ei varmaan tiedetty
Eutycheksen ystäväksi, ja puheenjohtajaksi määrättiin Dioskorus.
Huonot enteet kaikelle maltilliselle, puolueettomalle keskustelulle!
V. 449 nähtiin Efesuksessa outo näkö, joka ei ole omiansa herättämään
meissä korkeita ajatuksia tämän aikakauden pappien siveellisyydestä
ja kristillisestä mielestä. Kaupunkiin kokoontuneiden röyhkeän ylpeä
käytös pistää heti silmiimme ja heidän imarteleva luottamuksensa
keisarin armolliseen apuun herättää meissä inhoa. Miekka kädessä
vartioitsivat sotamiehet sitä kirkkoa, jossa kokous pidettiin, jotta
ei kenkään epäluulonalainen pääsisi sisään; raa'at merimiehet,
kiihkosat munkit olivat osallisina tässä surkeassa vartija-toimessa.
Me kysymme hämmästyneinä: tällä tavoinko aiotaan edistää totuuden ja
puhdasoppisuuden voittoa, tätenkö noudatetaan rauhanruhtinaan käskyä
-- Hänen opetustansa, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta? Mutta
kuinka toivottomalta kaikki näyttääkin, miten surkeasti Efesuksen
kokous suorittikin tehtävänsä, ei anna kirkon uskollinen Herra
totuuden lopullisesti sortua, vaikka Hän hetkeksi näyttää luovuttavan
valtikkansa valheen ja vääryyden ruhtinaalle.
Dioskorus avasi kokouksen vahvistamalla ensimmäisen ja kolmannen
yleisen kirkolliskokouksen päätöksen, saavuttaen täten alusta alkaen
läsnäolevissa suuren maineen puhdasoppisuuden edustajana. Häntä
kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella: "eläköön Dioskorus,
uskon jalo vartioitsija" kuului tänne kokoontuneen papiston huulilta.
Mahdotonta oli saada puhua sanaakaan nestoriukselaisen opin ja
Flavianuksen puolustukseksi. Kun _Dorylaieumin_ piispa _Eusebius_,
joka Flavianuksen kera kanteenalaisena oli kokouksessa saapuvilla,
yritti puhumaan Vapahtajan kahdesta luonnosta, kaikui häntä vastaan
huuto: "Eusebius hakattakoon kahtia, samoinkuin hän on jakanut
Herran kahteen osaan". Turhaan koettivat Rooman piispan _Leo Suuren_
tänne toimittamat lähettiläät kokouksen mietittäväksi esittää erään
mainitun piispan Flavianukselle kirjoittaman kirjeen, missä oppi
Kristuksen molemmasta luonnosta yhdessä persoonassa oli erinomaisen
taitavasti ja nerokkaasti esiteltynä: Dioskorus lykkäsi sen lukemisen
päivästä toiseen, silminnähtävästi siinä tarkoituksessa, ettei
kukaan pääsisi häiritsemään hänen mielivaltaisia tarkoituksiaan.
Kokouksen kantaa ja tuota puhdasoppisuuden muka suurta harrastusta
hyvin kuvaava on muun ohessa sekin seikka, että, kun erästä pappia
julkisesti syytettiin epäsiveellisestä elämästä, tätä pidettiin
niin vähäpätöisenä asiana, ettei sitä ryhdytty tutkimaankaan.
Kaikki tyytyivät Dioskoruksen selitykseen: "täällä ei ole kysymys
mistään muusta kuin puhtaan _opin_ voitosta". Syytöksenalainen
pappi sai pysyä virassaan, häntä ei kukaan tuominnut, mutta
Flavianus ja Eusebius suljettiin kirkon yhteydestä ja Teodoretus
ajettiin maanpakoon. Läsnäolijat pakotettiin nimensä kirjoittamalla
vakuuttamaan, että olivat hyväksyneet kokouksen päätöksen. Tarkasti
valvottiin, ettei kukaan saisi kirjoittaa yhtäkään poikkeavaa sanaa;
toisille annettiin allekirjoitettaviksi puhtaat paperit, jotka sitten
täytettiin, allekirjoittajain tietämättä, mitä niihin kyhäiltiin.
Eikä tässä kylliksi: Dioskorus kävi käsiksi Flavianukseen ja rääkkäsi
häntä niin pahasti, että vanhus muutaman päivän perästä heitti
henkensä. -- Parempaa nimeä tämä kokous ei ansaitse, kuin se, jonka
kirkkohistoria on sille antanut: _Efesuksen rosvokokous_.
Mutta ei saattanut kirkko jättää asiaa tälle kannalle. Rooman
piispanistuimella oli mies, joka, ollen totuutta rakastava, nerokas
ja oppinut, sitä paitsi kaikin voimin koetti kartuttaa piispallista
arvoansa. Tarkoitamme äskenmainittua Leo Suurta. Mielipahalla
ja inholla oli tämä seurannut Efesuksen kokouksen moitittavaa
ja häpeällistä menetystapaa, ja heti sen päätyttyä kääntyi hän
Teodosiuksen puoleen, rukoilemalla pyytäen häntä valvomaan sitä,
ettei Kristuksen evankeliumi raakojen väkivaltaisuuksien kautta
joutuisi sorron ja häväistyksen alaiseksi. Mutta keisari oli
hyväksynyt rosvokokouksen päätöksen eikä ollut kuulevinaankaan jalon
piispan pyyntöä. Kaikeksi onneksi kuoli hän jo seuraavana vuonna
(450), jättäen valtaistuimensa sisarellensa _Pulcherialle_, joka oli
naituna sotapäällikölle _Marcianukselle_. Nämä lupasivat Leolle, että
riitakysymys oli uudelleen tutkittava julkisessa kokouksessa. Leo
olisi suonut kokouksen pidettäväksi Italiassa, mutta Marcianus arveli
Konstantinopolin seutuja sopivammiksi ja määräsi kokouspaikaksi
Kalcedonin kaupungin. Tänne kokoontui v. 451 kristikunta _neljänteen
yleiseen kirkolliskokoukseen_. Osanotto siihen oli suurempi, kuin
mihinkään edelliseen kokoukseen; tänne saapui näet 630 piispaa --
kaikki itäisen kirkon edustajia, paitsi kaksi afrikalaista piispaa
ja Leo Suuren kolme lähettilästä. Täällä saattoi jokainen vapaasti
lausua ajatuksensa, ja heti kävi selväksi, ettei yleinen mielipide
suinkaan ollut Dioskoruksen eduksi, vaan että tämä väkivaltaisesti
oli laatinut Efesuksen kokouksen surkean päätöksen. Hän erotettiin,
näet, virastansa ja julistettiin kirkon pannaan, kenenkään lausumatta
sanaakaan hänen puolustukseksensa. Ne jotka olivat allekirjoittaneet
Efesuksen kokouksen päätöksen, vaan, katuen kurjaa heikkouttansa, nyt
tunnustivat rikoksensa, saivat sen anteeksi ja virkansa pitää.
Mitä itse pääkysymykseen s.o. tuohon pitkään riitaan Kristuksen
persoonasta tulee, niin laskettiin Leon yllämainittu kirje
keskustelun perustukseksi ja kysymys ratkaistiin siinä löytyvien
ohjeiden, riitakysymystä hyvin valaisevien viittausten mukaan.
Mainitsemme tässä kirjeen pääkohdat, huomauttamalla että Leo on
lainannut ajatuksen, osaksi sanatkin, Augustinukselta, jonka valtava
nero ja syvät mietteet siis tätäkin kysymystä ratkaistaessa oli
kirkolle suureksi avuksi: "Tosi ihmisen täydellisessä luonnossa
on Jumala syntynyt, täydellisenä oman luontonsa, täydellisenä
meidän luontomme puolesta. Hän pukeutui orjan muotoon, synnin häntä
saastuttamatta, ylensi ihmisyyden jumaluutta solvaisematta. Sillä
hänen itsensä paljastamisensa, jonka kautta näkymätön esiintyi
näkyväisenä, kaikkien Luoja ja Herra rupesi kuolevaisten kaltaiseksi,
oli armollista armahtavaisuutta eikä voiman puutetta. Kumpikin
luonto säilyttää täydellisen omituisuutensa. Samoinkuin ei Jumalan
muoto tee orjan muotoa mahdottomaksi, ei orjan muotokaan halvenna
Jumalan muotoa. Hän, joka on tosi Jumala, on tosi ihminenkin, sillä
inhimillinen alhaisuus ja jumalallinen korkeus ovat Hänessä toisiinsa
yhtyneet, Kumpikin luonto toimittaa yhteydessä toisen kanssa mitä
kummallekin on omituista. Toinen ilmaantuu kirkkaudessa ihmetöissä,
toinen häväistyksen alaisena. Hän, joka ihmisenä on perkeleen
kiusauksen esineenä, vastaanottaa Jumalana enkelein palveluksen.
Isota, janota, väsyä, nukkua, se on selvästikin inhimillistä. Mutta
ravita viisituhatta ihmistä viidellä leivällä, vakavin askelin
kulkea meren aalloilla, asettaa myrskyt -- se on jumalallista.
Niinkuin ei sama luonto saata itkien kaivata kuollutta ystävää ja
jälleen herättää häntä, hänen oltua kolme päivää haudassa, niin
ei myöskään sama luonto saata todistaa: 'Minä ja Isä olemme yksi'
ja 'Isä on minua suurempi'. Persoonan eksyyden vuoksi, joka on
olemassa kahdessa luonnossa, sanotaan ihmisen pojan astuneen alas
taivaasta ja Jumalan pojan tulleen lihaksi neitsyn kautta". -- Kauan
keskusteltuaan tästä vaikeasta kysymyksestä, päätti kokous, hyläten
sekä nestoriukselaisuuden että monofysiläisyyden ykspuolisuudet, että
_Kristuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa sekaantumatta ja
muuttumatta, mutta liestymättä ja eriämättä toisiinsa yhtyneinä._
Taas oli siis totuus voittanut. Oppi Kristuksen persoonasta oli
tarkan tunnustuskaavan kautta määrätty pitkäksi ajaksi; vasta
uskonpuhdistuksen aikana ruvettiin sitä uudelleen tutkimaan ja
kehittämään Kalcedonissa tehdyn tunnustuksen hyvällä perustuksella.
Meidän täytyy ihmetellä sitä tarkkuutta, suurta oppia ja neroa, jolla
silloisen kirkon edustajat selvittivät tuota uskonoppimme miltei
vaikeinta kohtaa, ja kuka kristitty ei ole altis ylistäen kiittämään
kirkon uskollista Herraa, joka kaiken inhimillisen heikkouden ja
synnin uhallakin niin voitollisesti taisteli totuuden puolesta, Jos
milloinkaan, niin on meidän tässä myöntäminen, että kunnia on Herran
eikä ihmisten, sillä mitä surkeimmalla tavalla paljastaa kristikunta
juuri näiden vaiheiden ohessa turmeltuneen tilansa. Missä ovat tuon
kehutun puhdasoppisuuden hedelmät, joita paitsi se ei ole kuin paljas
kuori vain? Maailman rakkaus, ylpeys, tora, riita, kateus, ihmispelko
ja ylöllinen elämä tahraa, turmelee kaiken hengellisen elämän: usko
sammuu, toivo eksyy, rakkaus jähmettyy. Kun keisari saapui kokouksen
päätöstä vahvistamaan, tervehdittiin häntä näillä sanoilla: "eläköön
jumalallinen keisari, uusi Konstantinius" Maalliseen ruhtinaasen oli
kirkko turvaunut kokousta alotettaessa, samaa ruhtinasta se kiitti
totuuden voitosta! Ja miten tarkkaan oppi Kristuksen persoonasta
määrättiinkin, sai neitsy Marian jumaloiminen juuri tässä kokouksessa
julkisen vahvistuksensa, täällä kun hyväksyttiin nimitys "Jumalan
äiti". Tästä ajasta alkaen omistettiin Vapahtajamme äidille yhä
suurempi kunnioitus, ja häntä ruvettiin pitämään välittäjänä Jumalan
ja ihmisten välillä.