Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.
Kallista korvas minun puoleeni, auta minua äkisti: ole minulle
vahva kallio ja linna minua auttamaan.
Sillä sinä olet minun kallioni ja minun linnani, ettäs siis sinun
nimes tähden minua taluttaisit ja veisit;
Ettäs minun kirvottaisit verkosta, jonka he minun eteeni
virittivät, sillä sinä olet minun väkevyyteni. Ps. 31: 3-5.
Niiden vaiheiden ohessa, joista vasta olemme kertoneet, joutui
Rooman keisarikunnan perikato suurin askelin yhä lähemmäksi.
Kansainvaelluksen kuohuvat aallot levittivät kauhujaan paikasta
toiseen, eivätkä veltostuneen, turmeltuneen valtakunnan sotajoukot
jaksaneet rakentaa salpoja tuolle hävityksen hurjalle tulvalle, joka
oli määrätty toimittamaan vanhurskaan Jumalan tuomion vanhan maailman
mädänneissä oloissa. Ryöstäen, polttaen, tappaen kulkivat barbarit
maakunnasta toiseen, hävittäen ennen viljavat maat ja kukoistavan
sivistyksen kotiseudut autioiksi erämaiksi. Harvat paikkakunnat
olivat vielä säilyneet heidän ryöstöltänsä, vaan niihinkin ennätti
turmeluksen virta ennen pitkää. Yksi näitä maita oli Pohjois-Afrikan
maaherrakunta; sitä hallitsi tähän aikaan maaherrana mainio
_Bonifacius_.
Tultuaan synnintuntoon, oli tämä mies vaimonsa kuoltua aikonut
kokonaan luopua kaikista maallisista toimista sekä ruveta munkiksi,
mutta Augustinus oli hänelle selvittänyt, kuinka paljon enemmän hän
saattaisi hyödyttää Jumalan valtakuntaakin, jos hän pysyisi virassaan
ja näinä sekasorron aikoina vastakin kokisi puolustaa oikeutta, ja,
noudattaen jalon ystävänsä neuvoa, oli Bonifacius väsymättömästi
koettanut hoitaa virkaansa, kunnes ajan kehnous vaikutti häneenkin,
siten tuottaen hänelle itselle sekä sille maakunnalle, jonka
hallinto oli hänelle uskottu, mitä surkeimpia onnettomuuksia.
Kehnon Honoriuksen kuoltua (423) oli näet eräs _Johannes_ anastanut
valtaistuimen. Tämän puolustajana oli tuo kuuluisa roomalainen
sotapäällikkö _Aetius_, joka vanhastaan kadehti ja vihasi
Bonifaciusta. Johannes kuoli jo v. 425 ja nyt onnistui Honoriuksen
sisaren _Galla Placidian_ saada alaikäinen poikansa _Valentinianus
III_ Länsi-Rooman keisariksi. Luottamuksella tervehti Bonifacius
tätä hallitsijan-muutosta; hän oli vastustanut Johannesta ja
puolustanut nuoren Valentinianuksen oikeutta valtaistuimeen, eikä
hän saattanut pelätä mitään pahaa Placidialta, joka poikansa
alaikäisyyden aikana ohjasi hallitusta, kuinka epäluotettavat kaikki
valtiolliset olot tähän aikaan yleensä olivatkin. Mutta Aetius oli
juonikas, kavala mies eikä luopunut yrityksistään hankkiakseen
Bonifaciukselle perikadon. Viekkaasti sepittäen vehkeitään, onnistui
hänen ennen pitkää saattaa Bonifacius epäluulon alaiseksi hovin
silmissä. Noudattaen luultun ystävänsä neuvoa, kutsutti äkkinäinen,
malttamaton Placidia Afrikan maaherran Ravennaan, missä valtakunnan
hallitus tähän aikaan oli, tutkiaksensa oliko niissä huhuissa perää,
jotka kertoivat Bonifaciuksen valmistauvan kapinaan hallitusta
vastaan. Jos tämä noudattaisi kutsumusta -- muka selvitti Aetius
-- olisi huhu selvästi perätön; muussa tapauksessa olisi hallitus
hyvissä ajoin varonut suurta vaaraa. Vähän ennenkuin Bonifacius
sai Placidian käskyn kiirehtiä Italiaan, saapui hänelle kirje
Aetiukselta, joka muutamia vuosia oli teeskennellyt mitä uskollisinta
ystävyyttä häntä kohtaan; se kuului näin: "Sinulle on surma
valmistettu; Placidia on muuttanut mielensä. Sinua aiotaan houkutella
Italiaan, mutta jos Afrikasta lähdet olet kuoleman oma." Hetkeäkään
epäilemättä Aetiuksen ystävyyttä ja rehellisyyttä, kiivastui
Bonifacius hovin kiittämättömyydestä ja kurjan kehnosta käytöksestä,
antoi kopean vastauksen Placidian lähettiläille ja valmistautui
vastarintaan. Näin sortui onnettoman valtakunnan jaloin palvelija,
ajan turmeltuneen hengen ja noiden alituisten rettelöiden, juonien ja
ilkitöiden pettämänä kapinoitsijan kehnoa ammattia toimittamaan! Kun
Bonifacius ei tullut Italiaan, julisti hallitus hänelle sodan (427).
Koko maakunta varustautui puolustamaan jaloa maaherraansa, joka
alussa voitollisesti taisteli Rooman tänne lähettämiä sotajoukkoja
vastaan. Mutta käyttäen tilaisuutta alkoivat lähiseutujen raa'at
kansat hyökätä maakunnan viljaviin maihin, Rooman hallitus lähetti
uusia sotajoukkoja, ja Bonifacius älysi selvästi, ettei hän ajan
pitkään voinut kestää taistelussa. Synkäksi kävi hänen mielensä.
Tuo hänen ennen kukoistava maakuntansa, jonka viljavuus oli sille
hankkinut nimen "Rooman vilja-aitta", oli monessa paikoin autiona,
sen asukkaat nääntymäisillään sodan, ruton ja puutteen rasituksista.
Ajatellessaan rehellisiä ponnistuksiaan hänelle uskotun maakunnan
hyväksi, jota nyt perikato uhkasi, muistellessaan miten Rooman
hallitus oli palkinnut hänen uskollisuutensa ja hänen uutteran työnsä
isänmaan palveluksessa, julmistui Bonifacius silmittömästi, eikä
hän enää saattanut mieltänsä ensinkään malttaa. Kostoa vaati hänen
sydämmensä, säälimätöntä kostoa tuolle kurjalle hallitukselle, joka
yksin oli syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen.
Haikealla surulla oli vanha Augustinus nähnyt ystävänsä Bonifaciuksen
lankeemuksen ja peläten vielä surkeampia seurauksia siitä,
kirjoitti hän hänelle kirjeen. Sitä lukiessamme, on meistä kuin
myrskyn raivotessa kuulisimme pyhän rauhan kuiskauksen siitä
maasta, jonka rannalla tämän elämän kuohuvat aallot laskeutuvat
lepoon. Lainaamme siitä muutamat sanat: "Poikani, oi rakas poikani"
kirjoitti Augustinus "muistele entistä elämääsi. Muista ken olet
ollut; muista miten sinä ensimmäisen vaimosi kuoltua lupasit pysyä
maailmassa ainoastaan sillä ehdolla, ettet maailmalta mitään
pyytäisi". Lempeästi, vaan vakavasti nuhdeltuaan Bonifaciusta niistä
onnettomista yrityksistä, joihin tämä oli ryhtynyt, jatkaa Augustinus
kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Sinä kentiesi vastannet: minä olen
oikeassa; syy on niiden, jotka ovat minulle väärin tehneet. Sitä en
tiedä enkä voi sitä tutkia. Mutta muistapa ettei sinun tule ajatella
ainoastaan ihmisiä; sinä olet kristitty ja sinun on pelkääminen
vihoittaa Jumalaa. Luo silmäsi Kristukseen, joka on niin paljon
hyvää tehnyt ja niin paljon pahaa kärsinyt. Jos Rooman valtakunta on
sinulle tehnyt hyvää -- maallista ja katoavaista hyvää, jommoinen
se itsekin on -- niin älä kosta sille hyvää pahalla; jos se sinulle
pahaa on tehnyt, niin älä pahaa pahalla kosta. Mitä tehnetkin, pysy
Jumalalle uskollisena. Jos sinun vielä täytyy sotaa jatkaa, niin tee
se ainoastaan rauhaa tarkoittaen. Oi armahin poikani! kristillinen
rakkaus on minua vaatinut tätä sinulle kirjoittamaan. Pyhä raamattu
sanoo jossain paikassa: nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa;
nuhtele hullua, ja hän vihaa sinua. Viisaallehan minä olen tahtonut
kirjoittaa"'.
Sopisi odottaa tämmöisten sanojen tehneen syvän vaikutuksen
jalomieliseen, kristinuskon vaatimuksiin perehtyneesen
Bonifaciukseen, mutta niin ei ollut. Hän oli jo niin kokonaan
antautunut viljan ja kostonhimon valtaan, ettei enää tiennyt
mitä teki. Gibraltarin salmen pohjoisella puolella oleskelivat
_Vandalilaisten_ hurjat joukot. Hävittäen, ryöstäen olivat
he kulkeneet paikasta toiseen, odottaen sopivaa tilaisuutta
päästäksensä yli salmen Afrikan rikkaita maita katsomaan. Kuten
moni muu kansainvaellusten kansoista, olivat Vandalilaisetkin
ruvenneet kristinuskoon, mutta että he ainoastaan nimeksi olivat
omistaneet evankeliumin sanan, sen todistaa heidän raakuutensa
ja julmuutensa, joka on tullut sananparreksi. Sitä paitsi olivat
he ariukselaisia ja vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten
pakanain mitä hurjimmalla vihalla. Tämmöinen oli se apu, johon
onneton Bonifacius, huolimatta omantuntonsa, järkensä ja jalon
ystävänsä Augustinuksen varoituksista, sortui turvaamaan. Kernaasti
tarjoutuivat Vandalilaiset häntä muka auttamaan hänen vihollisiansa
vastaan; Bonifacius toimitti heille laivaston ja Toukokuussa v.
429 astui Vandalilaisten kansa maalle Afrikan rannalle. Heidän
kuninkaansa _Genserik_ oli yhtä taitava virittämään eripuraisuutta
vihollisten kesken, kuin hän oli julma ja saaliinhimoinen. Pian sai
pettynyt maaherra katua varotonta, onnetonta yritystänsä, kun nuo
kutsutut vieraat, joihin maan syntyperäiset asukkaat sekä vainotut
Donatukselaiset joukottain liittyivät, rupesivat valloittamaan
roomalaista Afrikaa omaksensa. Ravennan hallituskin huomasi nyt,
vaikka myöhään, mille onnettomalle kannalle tuon ennen kukoistavan
maakunnan olot olivat joutuneet. Se toimitti lähettiläitä Afrikaan
tekemään sovintoa Bonifaciuksen kanssa, jonka kummallista käytöstä
oli ruvettu huomaamaan jonkun salaisen syyn vaikuttamaksi. Tämä
näytti lähettiläille Aetiuksen kirjeen. Kaikki kävi selväksi,
Bonifacius oli heti valmis sopimaan hallituksen kanssa, mutta
maakuntansa perikatoa hän ei sillä enää voinut estää, Voi, jos hän
olisi noudattanut Augustinuksen neuvoa -- nyt oli kaikki myöhäistä!
Sortunein sydämmin marssitti hän Rooman sotajoukot noita hurjia
rosvojoukkoja vastaan, vaan sotaonni oli hänen hyljännyt, barbarit
voittivat tappelussa, ja Bonifaciuksen täytyi vetäytyä Hippoon, jota
Vandalilaiset nyt rupesivat piirittämään.
Synkkiä pilviä oli kokoontunut taivaalle, mitä haikeinta huolta
täynnä olivat Augustinuksen viimmeiset päivät täällä synnin ja
kaikenkaltaisten onnettomuuksien laaksossa. Tuon tuostakin luopui
piispoja, Donatukselaisten ja Vandalilaisten pakottamina, vainotun,
sorretun kirkon yhteydestä, Augustinuksen varoituksia ei enää kuultu,
kaikki näytti ennustavan perikatoa koko hänen elämänsä työlle, ja
kauhistuksella kuuli hän piirittävien barbarilais-joukkojen hurjat
huudot kaupungin edustalta. Hän oli jo lähes 80 vuoden vanha,
lepoa ja rauhaa olisi hän tarvinnut, mutta sitä ei hänelle suotu;
ja pian oli hän kenties näkevä oman kaupunkinsakin perikadon,
missä neljäkymmentä vuotta oli työskennellyt Herran seurakunnan
palveluksessa. Mutta älkäämme kysykö miksi Herra ei säästänyt tätä
uskollista palvelijaansa näkemästä näitä kovan koetuksen synkkiä
päiviä, sillä väärin me siten kunnioittaisimme Augustinuksen muistoa.
Hän oli tottunut luottamaan pelastuksensa Jumalaan ja nöyränä
tyytymään sen Herran ihmeelliseen kuljetukseen, joka ei hylkää
niitä joiden uskoa Hän kärsimisten kuumassa pätsissä koettelee.
Usein kyllä, semminkin näinä hänen elämänsä viimmeisinä päivinä,
heräsi hänen nuoruutensa syntien kauhea muisti uudelleen, himmentäen
joskus häneltä ijankaikkisen elämän toivon, jonka kirkkaus niin
monesti oli täyttänyt hänen sydämmensä sanomattomalla ilolla, mutta
tämmöisinä hetkinä lausui hän turvallisesti: "Jumala on suurempi kuin
minun sydämmeni", tarttui yhä kovemmin kiinni kerjäläissauvaansa,
rukoili yhä hartaammin. Lukien Daavidin katumussalmeja, toivoi hän
apua, odotti pelastusta ainoastaan armon Jumalalta. Jota likemmäksi
ihminen lähestyy Herraa, sitä saastaisempi, syntisempi on hän omissa
silmissään; hänelle käy samoin kuin morsiamelle, joka Korkeassa
veisussa valittaa: "minä olen musta; päivä on minun polttanut".
Mutta tämä tunnustus on armoitetun sydämmen tunnustus, joka Jesuksen
Kristuksen tähden luottamuksella myöskin voipi sanoa "minä olen
sangen otollinen". Tämmöinen oli Augustinuksen usko ollut hänen
kääntymisestänsä asti, vaan ei esiinny se milloinkaan niin syvänä ja
kirkkaana, kuin hänen kuolinvuoteellaan. -- Augustinus oli rukoillut
Herraa säästämään häntä näkemästä Hippon perikatoa. Herra kuuli tämän
rukouksen; elokuussa v. 430 pääsi hän lepoon.
Pari vuotta myöhemmin perustivat Vandalilaiset valtakunnan
Pohjois-Afrikassa. Ei milloinkaan enää tointunut tämä jalojen
muistojen maa niistä onnettomuuksista, jonka alaiseksi se oli
joutunut. Sen monista mainehikkaista pojista oli Augustinus
epäilemättä suurin.