Kirkkoisä Augustinus.
-- -- niinkuin yhden ihmisen kuulemattomuuden tähden monta ovat
syntiseksi tulleet, niin myös monta tulevat yhden kuuliaisuuden
tähden vanhurskaaksi. Rom. 5: 19.
Augustinus oli matkalla Afrikaan, kuu hänen äitinsä kuoli. Sama maa,
missä hän oli viettänyt lapsuutensa päivät ja missä hän sitten oli
tuhlannut nuoruutensa ajan maailman ja synnin palveluksessa, oli myös
todistava hänen jaloa, arvaamattoman tärkeätä työtänsä kristillisen
kirkon hyväksi. Kiittäen, ylistäen Herraa, kätki hän rakkaan äitinsä
kuolleen ruumiin Italian maan poveen; hän ei saattanut itkeä tämän
haudan partaalla, sillä Monican kaunis, voittosa kuolema kehotti
häntä katsomaan taivasta kohti, missä kaikki ne ovat ikuisessa
ilossa, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, eikä hän itse muuta
toivonut, kuin pian päästä luokse Herran, joka hänenkin oli "kutsunut
pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Mutta monta pitkää vuotta täytyi
hänen vielä taistella maan päällä, monet vaivat, kärsimiset, tuskat
kestää, ennenkuin hänelle lopullisen voiton suuri päivä koitti.
Mitä Augustinus ajatteli purjehtiessaan samalla merellä, millä hän
pari vuotta ennen, paeten äitiänsä, omaatuntoansa, Jumalaa oli
kiiruhtanut Italiaan hankkiakseen itselleen suurta tulevaisuutta
maailmassa? Millaisilla tunteilla astui hän jälleen maalle sille
rannalle, jolla hän ennen, pilkaten Herran pitkämielisyyttä, oli
paaduttanut sydäntänsä Hänen armollensa? Eivät olleet nämä ajatukset
ja tunteet omiansa herättämään iloa hänen sydämmessään, mutta omasta
kokemuksesta tiesi hän nyt, millainen ihminen ja kuinka ääretön
Jumalan armo on. Elämän kovassa taistelussa oli hän kehittynyt ja
yhä edelleenkin kehittyvä maailmalle julistamaan tuota kristinuskon
perustotuutta, raamatun oppia _synnistä_ ja _armosta_.
Tultuaan Afrikaan (388), eli Augustinus vuoden ajan
luostarintapaisessa yksinäisyydessä muutamain ystäväin kanssa,
viettäen aikaansa hartaudenharjoituksilla, rukouksilla, lukemisella
ja kirjoittamisella. Pian saavutti hän suuren maineen ja v. 389
kutsuttiin hän presbyteriksi _Hippoon_. Rukoillen apua Herralta
vastaanotti hän tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin (395)
valittiin hän saman seurakunnan piispaksi. Keskeymätöntä taistelua
oli näistä ajoista alkaen Augustinuksen elämä loppuun asti.
Jalosti suoritti hän suuren tehtävänsä, puolustaen miehuullisesti
kirkkoa lahkolaisten hyökkäyksiä vastaan, ja turhaan ponnistivat
harhaoppiset voimaansa vastustaaksensa hänen mahtavaa neroansa.
Jos kohta ei käykään kieltäminen, että Augustinus taistelun
helteessä joskus erehtyi opin suhteen tahi yltyi kiivaaksi,
vieläpä suvaitsemattomaksikin, on meidän häntä arvostellessa
muistaminen, miten äärettömän vaikea hänen asemansa oli aikana,
jolloin uskonnolliset, samoinkuin valtiolliset olot valmistuivat
pukeutumaan kokonaan uuteen muotoon. Kun meri on tyyneenä, näkyvät
karit ja kalliot vedenpinnalle ja niitä on silloin verraten helppo
karttaa; myrskyn raivotessa estävät kuohuvat aallot laivaväkeä niitä
näkemästä, ja kulku on silloin vaikeampi. Augustinuksen elämäntyö oli
suoritettava tämmöisenä myrskyisänä aikana. Silloista kirkkoa saattaa
verrata kuohuvalla merellä purjehtivaan laivaan, joka, vihollisten
ja alituisten vaarojen uhkaamana, taistelee aaltoja vastaan ja jonka
johtavat henkilöt jännittävät kaikki voimansa, pysyttääksensä sitä
oikealla uralla. Etevin näistä henkilöistä oli Augustinus, häneltä
kysyivät kaikkia neuvoa ja opetusta; ken oudoksuisi, kummastelisi
sitä, että hän joskus erehtyi?
Ensin ryhtyi Augustinus taisteluun Manilaisia vastaan. Hän kirjoitti
useoita kirjoituksia, joissa hän nerokkaasti paljasti heidän oppinsa
mitättömyyden. Omasta kokemuksesta tiesi hän aivan hyvin, kuinka
kykenemätön se oli tyydyttämään ihmishengen ijankaikkisuuden janoa,
sekä tunsi kaikki tämän lahkon edustajain sukkelat mutkat ja lumoavat
lupaukset, joilla he viekkaasti houkuttelivat ihmisiä pauloihinsa.
Parempaa puolustajaa tätä petollista harhaoppia vastaan ei ole
kirkolla milloinkaan ollut.
Kovana vitsauksena semminkin afrikalaiselle kirkolle oli jo lähes
sata vuotta Donatukselaisten lahko ollut. Keisari Julianuksen
hallitessa, joka, kuten ennen on mainittu, sortaaksensa kristinuskoa
suosi lahkoja ja erikoisseuroja, saivat he jälleen haltuunsa kaikki
heiltä ennen poisotetut kirkot. Pitäen näitä saastutettuina,
särkivät he kirkkoastiat, maalasivat seinät uudestaan, pesivät
alttarit sekä soimasivat kaikkia, jotka eivät kannattaneet heidän
mielipiteitään. Turhaan heitä nyt väkivallalla koetettiin pakottaa
kuuliaisuuteen; tehden jäykkää vastarintaa samosivat he ryöstäen,
polttaen paikasta toiseen, hävittäen minne vain saapuivat kaiken
laillisen järjestyksen. Selvästi tajusi semmoinen mies, kuin
Augustinus oli, että Rooman sotajoukot olivat liika heikot saamaan
häiriötä asettumaan, jonka vuoksi hän kehotti toisiin keinoihin.
Lahkon etevimpäin ja sävyisimpäin edustajain kanssa piti hän usein
keskusteluja, koettaen sanan voimalla saada heitä palajamaan kirkon
yhteyteen jälleen. Kun Donatukselaiset yhä edelleen ykspuolisesti
riippuivat kiinni mielipiteissään, saatiin Augustinuksen
vaikutuksesta toimeen kirkolliskokous Kartagossa (411), missä
heidän oppinsa julkisen keskustelun kautta oli tarkastettava. Tässä
tilaisuudessa oli saapuvilla 286 katolista ja 279 donatukselaista
piispaa. Viimmemainitut puolustivat jyrkästi tuota lahkon vanhaa
väitöstä, että kirkko on puhtaitten yhtiö eikä siis saa keskuudessaan
suvaita eikä yhteyteensä milloinkaan ottaa ketään, joka tavalla tai
toisella on eksynyt pois oikealta tieltä. Noudattaen Augustinuksen
mielipidettä, selvittivät katoliset piispat kirkon yksyyden aatetta,
huomauttaen Herran vertauksesta nisusta ja ohdakkeista sekä
muistuttaen siitä, että kirkko Herran perustamana jo itsestään on
pyhä eikä suinkaan siihen kuuluvien ihmisten kautta. -- Kokous ei
saavuttanut tarkoitustansa, päinvastoin vakuuttivat Donatukselaiset
jyrkästi pysyvänsä entisissä mielipiteissään. Tämä antoi aihetta
uusiin vainoihin, joita valitettavasti kyllä Augustinuskin, aikansa
yleisen käsityksen pettämänä, eksyi puolustamaan.
Samaan aikaan kuin Nestoriukselaisen riidan vaiheet alkoivat häiritä
itäistä kirkkoa, ilmaantui länsimaissa toinen vielä vaarallisempi
harhaoppi, joka on ollut kristikunnalle suuremmaksi vahingoksi kuin
mikään muu. Me tarkoitamme _Pelagiuksen harhaoppia_ sekä siitä
johtuvaa _Semipelagiukselaisuutta_.
Jota kauemmas kristityt eksyivät tuolta kapealta tieltä Jesuksen
seuraamisessa sekä, hengellisten vihollistemme voittamina, alkoivat
tyytyä nimikristillisyyden varjoon, kävivät he vieraiksi sille
totuudelle, että ihminen on perinpohjin turmeltunut sekä itsestään
kerrassaan kykenemätön kaikkeen hyvään. Muista kristinuskon
totuuksista kyllä keskusteltiin, taisteltiin, mutta kysymys
synnistä jäi yhä enemmän syrjälle. Semminkin itäisen kirkon
vaiheet osottavat selvästi, miten tämä uskonoppimme tärkeä kohta,
jonka oikeasta käsityksestä kaikki kristillinen oppi ja elämä
lopullisesti riippuu, aikojen kuluessa yhä enemmän himmentyi ja
unohtui. Suurimmatkin opettajat, niinkuin Origines, käsittelivät sitä
aivan pintapuolisesti. Sen kehittäminen oli uskottu latinalaiselle
kirkolle, ja välikappaleenansa tässä työssä käytti Herra sitä miestä,
joka omasta kokemuksestaan jos kukaan tiesi, miten ääretön synnin
voima ihmisessä on. Jumalan armon kautta herättyään synnin unesta,
näki Augustinus Pyhän Hengen virittämässä valossa turmeltuneen,
kadotetun tilansa ja masentuneena lankesi hän sen Vapahtajan jalkain
juureen, joka tuli maailmaan syntisiä pelastamaan. Tästä alkaen on
Jesus Kristus hänelle kaikki, hän itse tuo köyhä, kurja syntinen,
joka Herran armotta on toivottomuuden ja ijankaikkisen kuoleman
oma. Jokapäiväisen parannuksen ja uudistamisen kautta yhä enemmän
perehtyen raamattuun, semminkin apostoli Paavalin kirjeisin, kehittyi
hän kristikunnalle julistamaan noita muuttumattomia, unohduksiin
joutuneita totuuksia Jumalan armon pohjattomasta rikkaudesta ja
inhimillisen luonnon äärettömästä turmeluksesta. Eikä aikaakaan,
niin ilmaantui päivän selvästi, miten välttämätön näiden totuuksien
selvittäminen juuri nyt oli.
V. 409 oleskeli eräs britannialainen munkki, nimeltä _Pelagius_
Roomassa. Hän oli oppinut, ulkonaisessa elämässään hyvin nuhteeton
mies sekä nautti suurta kunnioitusta kaikilta, jotka hänen tunsivat.
Pelagius oli elänyt kaiken aikansa luostarissa ja koko hänen
kristillinen katsantotapansa oli jähmettynyt munkkilaissiveyden
ahtaan kuoren alla. Ei mikään törkeä, julkinen synti kalvanut hänen
omaatuntoansa, ja Jumalalle oli hän muka koko elämänsä pyhittänyt.
Vuosien vieriessä oli hän yhä enemmän alkanut tyytyä omaan itseensä
sekä eksynyt luottamaan omaan siveelliseen voimaansa. Roomaan
tultuansa, tutustui hän tuon etenkin Augustinuksen kannattaman, aivan
vastakkaisen opin kanssa, jonka mukaan ihminen omasta voimastaan
on kelvoton kaikkeen hyvään. Pelagiukselta puuttui kristillistä
elämänkokemusta, hän ei päässyt käsittämään kristinuskon ydintä,
sillä "Jumala seisoo ylpeitä vastaan". Pitäen Augustinuksen oppia
muka vääränä ja vaarallisena jo siitäkin syystä, että useat ihmiset
väärinkäyttivät sitä lihallisten himojensa ja siveellisen hitautensa
peitteeksi, rupesi Pelagius saarnaamaan ankaraa siveysoppia,
kehottaen ihmisiä pyrkimään autuuteen siveellisen tahdon voimalla.
-- Pelagiuksen harha-opin pääpiirteet ovat seuraavat: Ensimmäisten
ihmisten syntiinlankeemus on vahingoittanut ainoastaan heitä,
vaan ei heidän jälkeisiään; ihminen syntyy vielä nytkin maailmaan
turmeltumattomana, s.o. heikontumattomalla voimalla valitsemaan
hyvää taikka pahaa; epäilemättä on synti yleinen ihmiskunnassa,
mutta tämä tulee huonoista tavoista ja pahasta esimerkistä, eikä
suinkaan siitä, että ihminen muka itse olisi turmeltunut ja hyvään
kykenemätön; päinvastoin voi jokainen omasta voimastaan voittaa
synnin, kehittyä siveelliseen täydellisyyteen sekä saavuttaa
ijankaikkisen elämän; on löytynyt ja voipi vastakin löytyä
synnittömiä ihmisiä; Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ei siis ole
ehdottomasti välttämätön kenellekään, se on vain hyödyllinen, tarjoen
meille täydellisen siveellisen esikuvan, joka kehottaa meitä syntiä
karttamaan ja siveyttä noudattamaan, jotta me ansaitsisimme syntien
anteeksiantamisen ja ijankaikkisen elämän. -- Pelagiuksen oppi
julistettiin harhaopiksi Efesuksen kirkolliskokouksessa (431).
Perustuen raamatun horjumattomaan sanaan, jonka hänen omatuntonsa ja
koko hänen elämän kokemuksensa todisti oikeaksi, alkoi Augustinus
vastustaa tätä vaarallista harhaoppia. Hän opetti seuraavaan tapaan:
Ihminen luotiin mahdolliseksi kaikkeen hyvään, mutta hän saattoi
myös väärinkäyttää tuota vapaata tahtoa, jolla Jumala oli hänen
varustanut. Jos hän olisi valinnut hyvän ja hylännyt pahan, niin
olisi hän kehittynyt täydelliseen vapauteen: hänen tahtonsa olisi
siihen määrin harjaantunut hyvää noudattamaan, ettei hän enää olisi
saattanutkaan syntiä tehdä. Mutta Aadam lankesi syntiin, tuottaen
täten itsellensä kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen, josta hän
ei omin voimin mitenkään voinut itseänsä pelastaa. Aadamissa ovat
kaikki ihmiset syntiä tehneet; hänen turmeluksensa ja kadotetun
tilansa ovat kaikki hänen jälkeisensä häneltä perineet. Syntyessään
maailmaan on ihminen perinpohjin turmeltunut, ainoastaan pahaa,
vaan ei mitään hyvää, voi hän omasta voimastansa tuntea, ajatella,
tahtoa, tehdä, ollen tässä tilassa kuoleman ja ijankaikkisen
kadotuksen oma. Tästä pohjattomasta onnettomuudesta voi _ainoastaan_
Jumalan armo ihmisen pelastaa: Jesus Kristus on tullut maailmaan
syntisiä pelastamaan, itse he eivät voi pelastukseensa ensinkään
mitään. -- Näin pitkälle on Augustinus oikeassa, emmekä saata muuta
kuin ihmetellä sitä hengellistä valistusta ja syvää tarkkuutta,
jolla hän kehittää näitä kristinuskon perustotuuksia, joille hänen
aikuisensa kirkonoppi jo oli käynyt miltei kokonaan vieraaksi,
mutta valitettavasti on hän uskonnollisen järjestelmänsä lopussa
eksynyt pois oikealta uralta. Koska siis -- niin hän näet kysyy --
Jumalan armo vaikuttaa kaikki, eikä ihminen itse voi pelastustansa
tahtoakaan, vielä vähemmin mitään sen saavuttamiseen vaikuttaa,
mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset tulevat autuaiksi, toiset
joutuvat kadotukseen? Himmentymättömän elävästi muistaa hän, miten
hän vuosi vuodelta pakeni, vastusteli, kammoksui Jumalan armoa,
kunnes se "vastustamattomalla voimalla" hänen voitti, käänsi ja
otti holhottavaksensa. Tästä hän ei pääse mihinkään; -- hän tutkii,
miettii, ajattelee, kunnes hän, ykspuolisesti käsittäen muutamia
raamatunkohtia, järkensä avulla johtuu seuraavaan päätelmään: Jumala
on ijankaikkisessa neuvossaan päättänyt pelastaa toiset ihmiset,
kadottaa toiset. -- Edellisiin vaikuttaa Hänen armonsa ja rakkautensa
vastustamattomalla tavalla, jälkimmäisiä kohtaan ilmaisee Hän pyhän
vanhurskautensa. -- Lohduton, toivoton on tämä oppi. Jesuksen
Kristuksen Isän, "joka tahtoo kaikkia ihmisiä autuaaksi ja että
he totuuden tuntoon tulisivat", Hänen, joka ei säästänyt ainoata
Poikaansa, voidaksensa pelastaa ihmiset synnistä, kuolemasta ja
perkeleen vallasta, väittää hän siis olevan armahtamattoman Jumalan,
joka mielivaltaisesti, vaan ei rakkautensa määräämänä, tuomitsee
ja säästää, hukuttaa ja pelastaa. Itse kammoksui Augustinus tätä
uskonoppinsa toivottoman kolkkoa ja kovaa johtopäätöstä eikä
hän hirvennyt sitä likemmin selittää eikä pitemmälle kehittää.
Ainoastaan sen lisäyksen hän siihen teki, että Jumala vasta
syntiinlankeemuksen jälkeen on valinnut toiset ihmiset armonsa,
toiset vanhurskautensa esineeksi. Kuinka turmeltunut ja kaikkeen
hyvään mahdoton inhimillinen luonto onkin, täytyy meidän kuitenkin
raamatun todistuksen mukaan olettaa, ihmisen pelastuksen siinä määrin
riippuvan hänen tahdostaan, että hän, Jumalan armahtavan kutsumuksen
etsintänä, saattaa joko korottaa kättänsä hänelle valmistettua ja
tarjottua pelastusta vastaanottamaan taikka, omaan itseensä tyytyen,
yhä edelleen poistua Herrasta. Tätä Augustinus ei myönnä, pitäen
väitöstä turmeltuneen ihmisluonnon puolustamisena ja jumalallisen
armon halveksimisena, vaikkei sille ihmiselle, joka omistaa tämän
Jumalan hänelle tarjooman avun, jää enempää ansiota, kuin kuolemaan
tuomitulle, joka suostuu hyväksensä käyttämään esivallan hänelle
julistaman armoitussanoman. Lausuihan Vapahtaja itse: "Jerusalem,
Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivillä surmaat ne, jotka
sinun tykös lähetetyt ovat! kuinka usein minä tahdoin koota sinun
lapses, niinkuin kana kokoo poikansa siipeinsä alle? ja te ette
_tahtoneet_", siten todistaen, että Jumalan kaikille ihmisille
valmistava pelastus voi olla siunaukseksi ainoastaan niille jotka sen
_tahtovat_ ottaa vastaan.
Luonnollista oli, että Augustinuksen oppi Jumalan
edeltäkäsin-määräämisestä herätti suurta huomiota ja sekasortoa.
Toiset joutuivat kokonaan epätoivon valtaan, toiset käyttivät
sitä suruttoman elämänsä puolustuksena, arvellen tarpeettomaksi,
turhaksi ajatella ja rukoilla sielunsa pelastusta, koska ihmisen
tulevaisuus ja lopullinen kohtalo kuitenkin on edeltäkäsin määrätty.
Vaikea, mahdoton oli Augustinuksen tyydyttää kaikkia niitä, jotka
tämmöisten väitösten johdosta vaativat häneltä tarkempaa selitystä.
Hän kyllä koetti vastata, lausuen muun ohessa: "ei kenkään voi
tietää, autuuteenko vai kadotukseenko Jumala on hänen määrännyt;
sentähden älköön kukaan antautuko epätoivoon taikka lihalliseen
suruttomuuteen, vaan eläköön jokainen uskossa;" mutta ei ole hänen
puolustuksensa tyydyttävä. Päinvastoin täytyy meidän myöntää, että
Augustinus tätä kysymystä koskevissa väittelyissä huonosti kannatti
ajattelijamainettansa. Mutta tämä on hänen sydämmensä syy, joka
-- me uskallamme sen väittää -- ei milloinkaan hyväksynyt eikä
omistanut tuota hänen järjestelmänsä lohduttoman kovaa oppia Jumalan
edeltäkäsin-määräämisestä, jonka hänen järkensä johdonmukaisesti
eksyi oikeaksi olettamaan.
Selvittämällä oppia perisynnistä, ihmisluonnon kerrassaan
turmeltuneesta tilasta sekä Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa
on Augustinus tuntuvammin kuin mikään muu kirkkoisä vaikuttanut
kristillisen tunnustuksen kehittämiseen raamatun mukaan, jos kohta
hänen oma aikakautensa jo oli poistunut niin kauas oikealta tieltä,
että se nimeksi vain saattoi omistaa hänen syvän oppinsa. Augustinus
oli kristitty sanan syvemmässä merkityksessä, hän ei suostunut
tekemään myönnytyksiä niiden eduksi, jotka kammoksuen karttavat tosi
kristillisyyden peruuttamattomia totuuksia ja sovittamalla koettavat
saada niitä jossakin määrin mukaantumaan ylpeän ihmissydämmen
pintapuolisten vaatimusten mukaan, eikä hän epäillyt kokonaan
paljastaa sen turmeltunutta tilaa, kuinka kovilta hänen sanansa
sitten kuuluivatkin kaikkien niiden korvissa, jotka, säälien omaa
itseänsä, ainoastaan puolittain tahtoivat alistua Jumalan sanan
tuomion alle. Sentähden ilmaantui Augustinuksen tunnustuksen rinnalla
eräs välittävä oppi, joka koki lieventää suuren kirkkoisän muka liika
jyrkkää väitöstä ihmisen turmeltuneesta tilasta, siten väittäen
Pelagiuksen oppia ainakin osaksi oikeaksi. Tämä uusi harhaoppi on
tunnettu _Semipelagiukselaisuuden_ nimellä. Sen etevin edustaja oli
_Massilian_ luostarin abboti _Johannes Cassianus_ (k. 432). Hän
opetti seuraavaan tapaan: Syntiinlankeemuksen jälkeen on ihmisluonto
kyllä turmeltunut, vaan ei kuitenkaan kokonaan syntiin kuollut. Se
on vain heikontunut ja sairas, taipuvainen hyvää tahtomaan, vaikka
kykenemätön sitä omin voimin harjoittamaan. Jos ihminen oikein
käyttää vapaata tahtoansa, saapi hän palkinnokseen Jumalan armon
avun, joka auttaa hänen omaa hyvää pyrkimistänsä, niin että hän
voipi kääntyä synnin palveluksesta elämän tietä vaeltamaan. -- Jo
Augustinus itse taisteli semipelagiukselaisuutta vastaan, osottaen
selvästi, ettei tämä ollut kuin pelagiukselaisuutta, vaikka hiukan
salatussa muodossa, ja hänen kuolemansa jälkeen jatkoivat hänen
ystävänsä taistelua. Vastustajat toivat esille kaikenlaisia syytöksiä
suuren kirkkoisän oppia vastaan, muun ohessa väittäen Augustinuksen
muka lausuneen, että Jumala on edeltäkäsin määrännyt toisia ihmisiä
syntiä tekemään. Monesti oli voitto kallistua semipelagiukselaisten
puolelle, kunnes _Arausion kirkolliskokous_ julisti heidät
harhaoppisiksi (529). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin myös
Augustinuksen opista Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, vaan tämän
kysymyksen suhteen ei muuta päätöstä tehty kuin se, ettei Jumala ole
määrännyt ketään syntiä tekemään.
Näin hyväksyi siis sekä itäinen että läntinen kirkko Augustinuksen
syvän, raamatun selvän todistuksen mukaan kehittämän opin synnistä
ja armosta, hyläten nuo vaaralliset harhaopit, jotka koettivat
suistaa kristillistä tunnustusta ihmisen oman vanhurskauden
osottamalle petolliselle tielle. Omituista on nähdä, miten
kristikunta kaikkina aikoina on ollut taipuvainen eksymään juuri
tämän tärkeän kysymyksen suhteen. Nuo lukemattomat lahkot ja
erikoisseurat, joista kirkkohistoria tietää kertoa, ovat suurimmaksi
osaksi vain pintapuolisesti omistaneet sen totuuden, että ihminen
on köyhä syntinen sekä ettei hän milloinkaan saa unohtaa tätä,
jos hän toivoo pelastusta siltä Vapahtajalta, joka todistaa:
"autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen; autuaat
ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta".
Mutta tälle tunnustukselle ei ole ylpeä ihmissydän halukas pysymään
uskollisena, sillä siihen perehtyminen opissa ja elämässä tuottaa
joka päivä kuoleman vanhalle ihmiselle, eikä tämä ole altis luopumaan
vallastansa. Unohtaen Jesuksen sanat "se portti on ahdas, ja se
tie on kaita, joka vie elämähän", eksyi kirkollinen tunnustuskin
olettaman kristityn vaellusta maan päällä vanhalle ihmiselle
mieluisammaksi, kuin se Herramme muuttumattoman opetuksen mukaan
on. Niin -- vaikeaa on luopua omasta itsestänsä, kuolla synnille
ja elää Jumalalle! Lihalle ja verelle on tämä mahdotonta, Herra
Jesus yksin saattaa meille voiton antaa ja meidät perille viedä,
jos me, kokonaan epäillen omaa voimaamme, antaumme Hänen armonsa
hoidettaviksi. Tätä totuutta oppi Augustinus Pyhän Hengen koulussa
opissa ja elämässä maailmalle saarnaamaan. "Nöyryys" niin oli hänen
tapansa sanoa "on Jumalan valtakunnan ensimmäinen, nöyryys sen toinen
ja viimmeinen sääntö", ja tämä tunnustus, jonka todenperäisyyttä koko
hänen elämänsä hänen kääntymisestään asti todistaa, on hänen jalon
maineensa kauniin muisti. Se osottaa meille samalla, miksi hän oli
yksi noita "harvoja", jotka löytävät tuon ahtaan portin ja kaitaisen
tien, sillä nöyrille antaa Jumala armon. Totta on että kristikunta
vähitellen poistui Augustinuksen tunnustuksesta ja yhä enemmän
kallistui semipelagiukselaisuuteen, totta että koko keskiajan kirkko
käsitti opin synnistä ja armosta kokonaan tämän harhaopin kannalta,
mutta tämä seikka ei suinkaan vähennä tuon suuren kirkkoisän ansiota
kristillisen tunnustuksen kehittämisen suhteen. Kun uskonpuhdistuksen
valosa päivä vihdoin koitti keskiajan pimeästä, heräsi hänen oppinsa
uuteen eloon, sillä totuus ei voi milloinkaan kuolla, kuinka pitkäksi
ajaksi se sitten onkin unohtunut.
Paitsi ennen mainitut "tunnustukset" on Augustinus kirjoittanut
monta muuta arvokasta teosta, joista _"Jumalan valtakunnasta"_ ja
_"Kolminaisuudesta"_ nimiset kirjansa ovat etevimmät. Kaikissa
puhuu meille sama valtava, syvä henki; Jumalan sanan ohjaamana,
kehittyy Augustinus kirkkaudesta toiseen. Jos kysytään kielen
kauneutta, lauserakennuksen suloutta, vertausten rikkautta y.m.s.,
on Augustinuksella monta vertaista, eikä hän puhujana voi kilpailla
Ambrosiuksen ja Krysostomuksen kanssa, mutta jos ajatusten syvyyttä
lähdetään mittaamaan, ei kukaan vanhan kirkon suurista henkilöistä
apostolisen aikakauden loputtua voi vetää hänelle vertoja. Hänen
luonteensa muistuttaa paljo Paavalista, ja epäilemättä on tämä
apostoli enemmän kuin kukaan muu raamatun kirjailijoista vaikuttanut
häneen, vaikka Augustinus, totuutta kuin hän rakasti, sydämmessään
oli vakuutettu siitä, että kaikki raamatun kirjat ovat syntyneet
Pyhän Hengen välittömän ilmoituksen kautta, ja yhtä ehdottomalla
luottamuksella etsi viisautta niistä kaikista. Juuri kuuliaisuutensa
tähden _koko_ Jumalan sanalle kehittyi hän tuoksi suureksi
kirkkoisäksi ja jaloksi kristityksi, jonka vertaista ei joka aika
synnytä.