Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.
-- -- niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei minulle
kelpaa jumalattoman kuolema, mutta että jumalatoin kääntyis
tiestänsä ja eläis. Hes. 33: 11.
Täynnä erehdyksiä, turmelusta ja mitä törkeimpiä syntejä on sen
miehen nuoruudenaika, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään.
Säälimättä hellän äitinsä kyyneleitä, huolimatta hurskasten ihmisten
varoituksista, kulki hän kauas sillä tiellä, jonka loppu on kadotus
ja jolla lukemattomat nuorukaiset ovat menettäneet ajallisen ja
ijankaikkisen onnensa. Ei ole tämä vaellus omiansa herättämään
meissä ilon ja toivon tunteita, me kun siinä näemme vain miten
sielunvihollinen voittaa puolellensa lahjakkaimmat, nerokkaammatkin
ihmisten lapsista, saaden heitä uhraamaan nuo Jumalan heille
antamat rikkaat lahjat pimeyden valtakunnan palveluksessa. Miksi
siis seuraamme tämän nuorukaisen onnettomia askeleita kadotuksen
tiellä? Sentähdenkö vain on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt
kertomuksen _Aurelius Augustinuksen_ nuoruudenajasta että se on
tahtonut jälkimaailmalle säilyttää tuon hurskaan _Monican_ muistin,
mistä kristillisen äidin ja nöyrän Jumalan lapsen sisällinen elämä
niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, ettemme usein tapaa
sen vertaista ihmiselämän turhissa oloissa? Kallis on tämä muisti
jokaiselle, joka täällä kyyneleitten laaksossa rukoilee apua,
odottaa lohdutusta ainoastaan pelastuksen Herralta, ja yksin tämä
seikka oikeuttaisi meitä kertomaan tuosta turmeltuneesta, vieraasen
maahan, kauas eksyneestä tuhlaajapojasta, joka on Monican huolten
ja huokausten syypäänä; mutta kehottaapa meitä siihen toinen, vielä
tärkeämpikin seikka Tuosta Monican "kyynelten pojasta" kasvattaa
ihmeiden Jumala itselleen valitun välikappaleen valtakuntansa
edistämiseksi maan päällä.
_Aurelius Augustinus_ syntyi _Tagesten_ kaupungissa Numidiassa v.
343. Isältänsä _Patriciukselta_, joka vasta elämänsä viimmeisinä
aikoina kääntyi kristinuskoon, oli hän perinyt kiivaan, hehkuvan
luonteen, vaan hänen hurskas äitinsä Monica kylvi lapsen sydämmeen
elämän sanan siemenen. Se iti tämä siemen, Augustinus oppi tuntemaan
Jesuksen ja lähestymään Häntä rukouksissaan, mutta usein ilmaantui
hänessä jo varhain synnin turmelus mitä arveluttavimmassa muodossa.
Silloin tulivat kyyneleet Monican silmiin ja haikeat aavistukset
valtasivat hänen sydämmensä. Patricius ei käsittänyt vaimonsa
huolehtivaa murhetta, hän iloitsi pojan vilkkaasta luonnosta ja
hyvästä älystä sekä toivoi hänelle loistavaa tulevaisuutta. Moni
helläsydämminen äiti on ollut samassa asemassa, mutta harva on niin
hartaasti rukoillut apua Herralta, kuin Monica! Augustinus sai käydä
koulua ensin kotikaupungissaan, sitten lähellä olevassa _Mandurassa_.
Hän ei ollut tavallinen oppilas: toisia aineita hän luki halusta
ja tavattomalla menestyksellä, toisista, niinkuin suuruustieteestä
ja kreikan kielestä, hän ei ensinkään huolinut, herättäen huomiota
yhtä paljo erinomaisilla lahjoillaan, kuin huolimattomuudellaan ja
huonolla käytöksellään. Usein rangaistiin hän tottelemattomuudesta,
uppiniskaisuudesta, valehtelemisesta, vieläpä varkaudestakin, mutta
tämän ohessa ilmaantui hänessä jaloutta, helläsydämmisyyttä, ylevää
mieltä. Kaksi luontoa taistelee herruudesta hänen sydämmessään; kumpi
on voittava? Monican sydän on särkyä surusta, kun hänen pojastansa
alkaa kuulua yhä huolettavimpia huhuja, mutta vielä hän ilolla
odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen oli sulkeva Augustinuksensa
syliinsä. Jonkun ajan kuluttua (se oli pitkä Monicalle!) joutui tämä
hetki. Augustinus palasi kotia Manduran koulusta. Hän oli silloin
16 vuoden vanha. Kadonnut oli tuo lapsellinen mieli, joka ennen
oli heltynyt itkemään vanhempien nuhteista, poissa kaikki kainous
ja avosydämmisyys, unohtunut Jesus Kristus! Mitä Monica tunsi
sydämmessään, kun hänen poikansa tylysti, äreästi, ylönkatseellisesti
kohteli häntä ja äitiänsä säälimättä eli mitä hurjimmalla tavalla
hänen silmiensä edessä, sen tiesi yksin Hän, joka ei jätä omaisiansa
epätoivon valtaan, vaikka hän käsittämättömässä viisaudessaan usein
pitkäksi-ajaksi kätkee kasvonsa heiltä.
Isänsä tahdosta lähti Augustinus vähän tämän jälkeen Kartagoon
lukujansa jatkamaan. Sama kaupunki, jossa Tertullianus voittosasti
oli taistellut syntiä vastaan ja Cyprianus uhrannut henkensä Jesuksen
kunniaksi, oli nyt todistava Augustinuksen yhä syvempää paatumista.
Kiiruhtaen huvista toiseen, ikäänkuin olisi hän pelännyt kuulevansa
omantuntonsa heikkoa ääntä, jos hän hetkeksikin seisahtuisi
miettimään tulevaisuuttansa, tuli hän pian täälläkin kuuluisaksi
tuhlaavaisuudestaan ja epäsiveellisestä elämästään. Antaen viimmeiset
roponsa (Patricius oli jo kuollut), koetti Monica ylläpitää poikaansa
Kartagossa, sillä vielä hän odotti apua Jumalalta, toivoen näkevänsä
sen päivän, jolloin Augustinus, herättyään synnin unesta, oli
palajava Herran tykö sekä rupeava kirkon palvelukseen. Ja näyttipäkin
joskus siltä kuin olisi Augustinus kyllästynyt teatereihin, pitoihin
ja noihin iloisiin seuroihin y.m. huveihin, joissa maailman lapset
kuluttavat joutilaan aikansa, eivätkä pakanallisten kirjailijain
teoksetkaan aina häntä tyydyttäneet. Oliko taivaallinen Isä kuuleva
Monican rukoukset, oliko Augustinus vielä löytävä lapsuutensa
Jumalan? Uskollinen on Herra, laupias ja armollinen kaikille, jotka
häneen turvaavat!
Tähän aikaan oli Manilaisten harhaoppi hyvin levinnyt
Pohjois-Afrikassa, ja etenkin Kartagossa oli tällä lahkolla monta
tunnustajaa. Omituista on nähdä miten ihmiset, hylättyään elävän
Jumalan sanan, kaikkina aikoina ovat olleet valmiit uskomaan jos
minkälaisia hullutuksia ja niistä etsimään ravintoa sieluillensa.
Syynä on se etteivät he tahdo kuulla Pyhän Hengen nuhteita, sillä
nämä iskevät kipeästi luonnollisen ihmisen sydämmeen eivätkä taivu
siihen jättämään mitään hyvää, ei rahtuakaan, johon hän saattaisi
mieltyen tyytyä. Ylpeys on ihmisen perussynti, senpätähden hän
vastustaa sitä Henkeä, joka nuhtelee synnistä, koettaen salata
onnetonta tilaansa jos minkäkaltaisilla verhoilla ja peitteillä,
jotta ei Jumalan sanan säde pääsisi tuhaksi polttamaan tuota vanhan
ihmisen syntimajaa sydämmessä. Lapsuutensa muistojen ja armaan
äitinsä rukousten kehottamana, joita hän ei milloinkaan saattanut
kokonaan unohtaa, luki Augustinus silloin tällöin raamattuakin, mutta
perkeleen, maailman ja oman lihansa pettämänä, laski hän jälleen
pyhän kirjan pois luotaan, siten sammuttaen itseltänsä ainoan valon,
joka olisi voinut johdattaa hänen askeleensa totuuden ja rauhan
tielle. Ja totuutta hän etsi, rauhaa hän kaipasi, sillä ajan pitkään
hän ei saattanut tyytyä kevytmielisten, pintapuolisten ystäväinsä
kurjaan, jokaisen tuulen ajelehtamaan elämään. Tähän aikaan tutustui
hän Manilaisten kanssa. Heidän ihmeelliset, hehkuvista vertauksista
uhkuvat puheensa, nuo salaiset, kummallisia aavistuksia herättävät
kokoukset, joihin ainoastaan lahkon vanhimmat ja viisaimmat jäsenet
saivat ottaa osaa, lumosivat Augustinuksen mielikuvitusta, eikä
aikaakaan, niin hän jo istui manilaisten oppilaiden penkillä. Hän oli
silloin 19 vuoden ikäinen.
Haikea oli Monican suru, mutta pilvien lomasta pilkotti vielä toivon
tähti. Hän ei ollut noita suuresta uskostansa kerskaavia, aina
iloisia kristityitä, jotka eivät vielä milloinkaan ole päässeet
ristin salaisuutta oikein käsittämään; hän oli nöyrä, syntejänsä
sureva Jesuksen palvelija, joka, turvaten ijankaikkiseen Armahtajaan
sekä sydämmessään huoaten "Herra minä uskon, auta minun epäuskoni",
tyytyi odottamaan, toivomaan, ja semmoisten rukoukset kuulee Jumala.
Suureksi lohdutukseksi oli hänelle näiden kovien kärsimisten aikana
erään vanhan piispan sanat: "ole vain hiljaa; niin totta kuin sinä
elät, on mahdotonta, että niin monien kyynelten poika saattaa joutua
hukkaan".
10 vuotta kuunteli Augustinus Manilaisten opetuksia, levottomasti
odottaen sitä päivää, jolloin hän, oppiaikansa päätettyä, pääsisi
lahkon kokeneiden, valittujen viisasten joukkoon, joille kaikki
salaisuudet muka esiintyivät tosiviisauden kirkkaassa valossa.
Vähitellen alkoi hän kuitenkin epäillä tämän opin pätevyyttä,
etenkin kun hän tuon tuostakin sai kuulla Manilaisten harjoittamista
ilkitöistä. Toiveittensa pettämänä päätti hän vihdoin luopua koko
lahkosta sekä matkustaa Roomaan, saadaksensa täällä rauhassa jatkaa
lukujansa, Monica pyysi rukoillen häntä jäämään tahi ainakin ottamaan
hänet mukaansa, mutta Augustinus, jolle seurusteleminen tuon hellän
äidin kanssa vuosi vuodelta oli käynyt yhä vastahakoisemmaksi,
lähti salaa satamassa olevaan laivaan eräänä yönä, jolloin hänen
äitinsä läheisessä kappelissa rukoili hänen sielunsa edestä. Kun
Monica aamulla meni rannalle, oli laiva poissa, poissa hänen
poikansa, eivätkä Välimeren huokailevat aallot kertoneet mitään hänen
matkastansa!
Augustinus saapui Roomaan. Sikäläisetkin Manilaiset koettivat saada
häntä pysymään lahkossa, mutta hän ei enää luottanut heihin, vaan
rupesi nyt tutkimaan uusplatonilaista filosofiaa. Kuten haaksirikkoon
joutunut, aaltoja vastaan taisteleva ihminen korottaa kätensä
tarttuaksensa heikoimpaankin tukeesen, koetti Augustinus tässä
tieteessä saavuttaa rauhaa levottomalle sydämmellensä, mutta kaikki
hänen yrityksensä olivat turhat. Muutaman kuukauden perästä muutti
hän Milanoon, missä hän sai opettajan viran kaunopuhelijaisuuden
silloin suuressa arvossa pidetyssä taiteessa. Me tiedämme kuka
tähän aikaan oli länsimaiden kuuluisin puhuja, tiedämme että
Ambrosius silloin saarnasi Milanossa. Tutkiaksensa oliko miehen
kaunopuhelijaisuus todellakin niin suuri, kuin hänen maineensa, meni
Augustinus häntä kuulemaan. Hänen sydämmensä alkoi nopeammin sykkiä
eikä hän saattanut salata itseltänsä, että Ambrosiuksen sanat tekivät
häneen syvän vaikutuksen. Tuon tuostakin nähtiin hän kirkossa, joka
kerta yhä suuremmalla hartaudella kuunnellen jalon piispan saarnaa,
mutta kova oli hänen taistelunsa, ennenkuin hän vihdoin päätti ruveta
katekumeniksi. Samaan aikaan saapui Monica Milanoon. Pelkäämättä
pitkän matkan vaivoja, muistamatta kivuloisuuttansa ja korkeata
ikäänsä, oli hän tullut hakemaan "kyyneltensä poikaa". Hän kyllä
iloitsi Augustinuksen muutoksesta, mutta hän epäili tuota hänen
selvästikin vain puolinaista kääntymistänsä, sillä hän oli kokenut
kristitty ja tiesi, että Jumala voi pelastaa ainoastaan sen, joka
on altis antamaan koko sydämmensä Hänelle. Ahkeraan luki Augustinus
raamattua; mutta hänen sydämmensä oli vielä maailmassa ei tahtonut
se nöyrtyä Jumalan sanan nuhteista eikä heltyä hyvän paimenen
äärettömästä pitkämielisyydestä ja rakkaudesta. Oi miten ääretön
on synnin valta ihmissydämmessä, kuinka vaarallista on vuosikausia
kulkea sillä tiellä, millä jokainen askel viepi vaeltajan kauas pois
Herrasta!
Öin, päivin rukoili Monica ylhäältä valoa poikansa pimitetylle
sielulle. Verrattomassa teoksessaan _"Confessiones"_ (tunnustukset),
missä Augustinus sittemmin kertoo entisen kadotetun tilansa, lausuu
hän äidistänsä muiden ohessa nämäkin kauniit sanat: "rukouksissaan
kantoi hän minun ulos ajatustensa paarilla, jotta Sinä, oi Jumala,
rupeisit paariin ja sanoisit lesken pojalle: nuorukainen, minä sanon
sinulle: nouse ylös, ja jotta kuollut nousisi istumaan, rupeisi
puhumaan ja Sinä antaisit hänen hänen äidillensä". Vastustamattomalla
voimalla heräsivät Augustinuksen muistissa entiset ajat perkeleen
palveluksessa, ja hän lankesi vielä nytkin törkeisin synteihin,
etenkin rikkoi hän kuudetta käskyä vastaan. Silloin sattui Syyskuussa
v. 386 eräs kohtaus, joka Monican sanomattomaksi iloksi kehotti häntä
luottamaan siihen, että "Väkevämpi" oli voittanut hänen poikansa
sydämmen. Eräs keisarillisen hovin korkeimmista virkamiehistä --
hänen nimensä oli _Pontitianus_ -- tuli tervehtimään Augustiuusta ja
tämän ystävää _Alypiusta_, Hän kertoi näille nuorukaisille, jotka
vielä ontuivat maailman ja Jumalan valtakunnan välillä, miten muuan
hänen ystävistään oli tullut käännetyksi lukemalla kertomuksen
Antoniuksen elämäkerrasta. Minkä vaikutuksen nämä Pontitianuksen
sanat tekivät Augustinukseen, näemme hänen omasta kertomuksestaan,
jonka löydämme hänen "tunnustuksissaan". "Kun olin mennyt sisälle
huoneeseni ja omaan sydämmeeni", kirjoittaa hän, "käännyin äkkiä
Alypiusta kohtaan, huudahtaen, myrsky sielussani ja otsallani:
mitä tämä tietää? Mikä meille on tapahtunut? Oppimattomat nousevat
ja vetävät luoksensa taivaan valtakunnan, ja me, mitä me kaikkine
tietoinemme, taitoinemme olemme, ryvetessämme lihan töissä? --
Sydämmeni myrsky vei minun nyt pois ystäväni luota, joka äänetönnä,
hämmästyneenä katseli minua. -- Asumuksemme läheisyydessä oli pieni
puutarha, sinne olin kiiruhtanut, paetessani sitä myrskyä, joka
raivosi sydämmessäni, jotta ei kukaan häiritsisi kovaa taisteluani,
ennenkuin se oli loppuun taisteltu. Mutta miten se oli päättyvä, sen
tiesit Sinä, Jumala, vaan en minä! Minä vetäysin kauemmas puutarhaan,
ja Alypius seurasi minua. Me valitsimme paikan, joka oli niin
kaukana, kuin mahdollista asumuksestamme. Myrskyn kiivaudella valitin
katkeraa suruani siitä, etten alistunut Sinun tahtosi alle, etten
suostunut Sinun liittoosi, oi Sinä, minun Jumalani, vaikka kaikki
minun luuni huusivat, että minun pitäisi se tehdä. Enhän tarvitsisi
laivoja enkä ratsuja ei minulta vaadittu niin pitkää jalkamatkaakaan,
kuin olin kulkenut asumuksestani siihen paikkaan, missä nyt
istuimme, päästäkseni Sinun liittoosi. Saadakseni vapaasti tuskaani
valittaa, nousin minä ylös ja erosin Alypiuksesta. Tietämättä mitä
tein, heittäysin maahan fiikunapuun juurelle; virtana juoksivat
kyyneleeni; se uhri kelpasi Sinulle. Paljon minä silloin puhuin
tähän tapaan, jos kohta en juuri näillä sanoilla: Herra, kuinka
kauan tahdot Sinä julmistua? Älä ajattele minun entisiä rikoksiani.
-- Valittaen minä tuskissani huusin: kuinka kauan? kuinka kauan?
Huomenna, -- ja taas huomenna! Mikset heti tee häpeästäni loppua?
Näin minä puhuin, vuodattaen katkeria kyyneleitä sydämmestäni,
joka nyt oli kerrassaan sortunut. Äkkiarvaamatta kuulin lasten
muutamasta läheisestä asumuksesta laulaen kertovan nämä sanat: lue,
lue! Minä nousin seisomaan, pitäen tätä jumalallisena ilmoituksena
sekä käskynä avaamaan raamatun ja lukemaan sen luvun, joka ensiksi
sattuisi tulemaan esille. Minä menin siihen paikkaan takasin, missä
Alypius yhä vielä istui, sillä sinne olin erotessani hänestä jättänyt
Paavalin epistolat. Heti otin kirjan käteeni, aukasin sen ja luin
hiljaa itsekseni siitä luvusta, johon ensin loin silmäni, nämä
apostolin sanat: _Vaeltakaamme soveliaasti niinkuin päivällä, ei
ylönsyömisessä, eikä juopumisessa, eikä kammioissa, eikä haureudessa,
ei riidassa ja kateudessa; vaan pukekaat päällenne Herra Jesus
Kristus, ja älkäät holhoko ruumistanne haureuteen_. Minä en tahtonut,
eikä minun nyt tarvinnutkaan enempää lukea. Pantuani merkin kirjaan,
suljin sen sekä ilmoitin Alypiukselle kaikki mitä oli tapahtunut.
Hän pyysi nähdä mitä olin lukenut. Kun hänelle osotin vasta mainitut
sanat, näytti hän minulle niitä seuraavat, joita en ollut lukenut.
Ne kuuluvat näet: heikkouskoista korjatkaat. Sovittaen nämä sanat
itseensä, osotti hän ne minulle. -- Nyt menimme äitini luo ja
puhuimme hänelle, millainen meidän tilamme oli. Kun kerroimme, miten
kaikki oli tapahtunut, ilmaisi hän sanoilla ja koko käytöksellään
sanomattoman suuren ilonsa. Riemuten hän kiitti Sinua, joka kaikki
ylönpalttisesti voit tehdä kaiken senkin ylitse mitä rukoilemme
taikka ymmärrämme".
Pääsiäisjuhlan aikana seuraavana vuonna otettiin Augustinus kasteen
kautta katolisen kirkon yhteyteen. Hartailla rukouksilla oli hän
valmistaunut tähän autuaalliseen hetkeen ja hiljaa ylistäen ihmeiden
Herraa kuunteli Milanon seurakunta tuon ennen suruttoman pakanan ja
ylpeän tiedemiehen nöyrästi lausuvan kristillisen uskontunnustuksen.
Lähellä häntä polvistui vanha Monica. Ken kuvaa hänen tunteitansa!
Oi, jos kaikki äidit kasvattaisivat lapsiansa, niinkuin Monica, jos
he niinkuin hän rukoilisivat eksyneiden, kadotuksen tiellä vaeltavien
omaistensa puolesta! Jumala on armollinen eikä anna semmoisten
rukoilijain häpeään joutua. -- Kun Monica muutaman viikon perästä
kiittäen, ylistäen muutti tästä kyynelten laaksosta taivaan iloon,
jätti hän sille kirkolle, jonka yhteydessä hän oli oppinut Herraa
tuntemaan ja palvelemaan, jalon poikansa, tuon länsimaiden suurimman
kirkkoisän, jonka siunauksista rikasta vaikutusta Kristuksen
seurakunnassa ei kenkään pysty täydellisesti arvostelemaan.
Näin oli hänen Jumalan ihmeellisellä avulla onnistunut kasvattaa
poikansa, sillä hän rukoili hartaasti, rukoili lakkaamatta! Mikä
kaunis, kehottava esimerkki, mikä kallis, himmentymätön muisti
kirkkohistorian lehdillä!