Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
harhaoppi; kolmas yleinen kirkolliskokous Efesuksessa (431).
Älkäät antako teitänne vietellä moninaisilla ja muukalaisilla
opetuksilla; sillä se on hyvä että sydän vahvistuu armolla, ja ei
ruualla, joista ei ne mitään hyötyneet, jotka niissä vaelsivat.
Hepr. 13: 9.
Yksimielisesti oli kristikunta toisessa yleisessä
kirkolliskokouksessa hylännyt Apollinariksen opin. Kirkon etevimmät
edustajat, niinkuin Atanasius, Gregorius Nyssalainen, Gregorius
Nazianzilainen y.m. olivat kirjoittaneet häntä vastaan, viitanneet
hänen oppinsa puutteisin sekä osottaneet, miten vaarallisiin
johtopäätöksiin jouduttaisiin, jos uskonnollista tunnustusta
kehitettäisiin semmoisen perustuksen nojalla; mutta käsitys
Kristuksen persoonasta ei silti suinkaan ollut selvä, päinvastoin
kaipasi kirkollinen tunnustus juuri tässä kohden tarkempia
selvityksiä, ja näiden määrääminen vaati mitä suurinta malttia,
tarkkuutta ja taitoa. Ei niin, kuin saattaisi kirkko milloinkaan
tunnustuksen muodossa täydellisesti lausua Kristuksen persoonan
salaisuuden, sillä tämä salaisuus on kätkettynä suurimpaan ihmeesen,
joka koskaan on maailmassa tapahtunut, mutta välttämätöntä oli, että
oppi Kristuksen persoonasta siinä määrin kehitettiin, että kaikki
harhaoppiset, s.o. raamatun todistuksesta poikkeavat, väärille
teille johtavat väitteet poistettiin kirkosta. Mutta vaikea oli
tämä tehtävä, ja vasta pitkien taistelujen kautta saatiin kysymys
ratkaistuksi. Ilmaantui monta eri mielipidettä, toinen suistui tälle,
toinen tuolle väärälle uralle, jota paitsi tämä pitkällinen taistelu
tuon tuostakin mitä surkeimmalla tavalla paljastaa silloisen kirkon
turmeluksen. Nuo monet ristiriitaiset väitökset jakaantuvat kahteen
pääryhmään, joita _antiokialainen_ ja _aleksandrialainen oppikunta_
edustavat.
Antiokialaiset puolustivat niin yksipuolisesti Kristuksen
inhimillisen ja jumalallisen luonnon eroitusta toisistansa,
että Hänen persoonansa jakamaton yksyys hävisi heidän
oppijärjestelmästään, jota paitsi jumalallinen luonto ei siinä
päässyt täysiin oikeuksiinsa. Koettaessaan selittää tätä vaikeata
kysymystä, sortuivat Aleksandrialaiset ihan vastakkaiseen
erehdykseen. He näet liittivät Vapahtajan molemmat luonnot niin
likeisesti toisiinsa, ettei jäänyt minkäänlaista eroitusta niiden
välille. Kammoksuen ariukselaisuuden vaarallista erehdystä, he eivät
myöntäneet Kristuksen inhimillisen luonnon täydellistä merkitystä,
vaan selittivät sen ikäänkuin kadonneeksi Hänen jumalalliseen
luontoonsa. -- Vähitellen oli tämä erimielisyys muodostunut, hitaasti
eripuraisuuden tuli kytenyt, kunnes se viidennellä vuosisadalla
leimahti ilmituleen, synnyttäen kaksi vaarallista harhaoppia, joiden
vastustaminen on kirkon vaikeimpia tehtäviä oppiriitojen aikakaudella.
V. 428 korotettiin eräs antiokialainen presbyteri nimeltä _Nestorius_
Konstantinopolin patriarkaksi. Krysostomuksen ajoista asti oli
Antiokian seurakunta suuressa maineessa, ja kenties siitä syystä
valittiin nytkin sikäläinen pappi itäisen kirkon arvokkainta
virkaa hoitamaan. Mutta ei ollut Nestorius mikään Krysostomus
-- eroitus oli suuri. Vaarallinen oli aika, harhaoppisuutta,
kiistaa, riitaa kaikkialla, vaan vähän vakaata puhdasoppisuutta,
rakkautta ja kristillistä mieltä. Epäillen tervehti pääkaupungin
kansa uutta patriarkkaa, se muisteli vielä Krysostomuksen päiviä.
Nestorius oli kyllä hurskas ja rehellinen, mutta samalla tuima ja
malttamaton; hänen käytöksensä ilmaisi jo heti alussa ahdasmielisen
munkin ja suvaitsemattoman kirkkoruhtinaan mieltä. Rukoillen
valistusta Herralta oli Krysostomus astunut Konstantinopolin
patriarkanistuimelle, eikä hän milloinkaan ryhtynyt väkivaltaisiin,
epäkristillisiin keinoihin eri-uskolaisia eikä muita vastustajiansa
vastaan, kuinka miehuullisesti hän sitten puolustikin puhdasta oppia
ja koetti poistaa paheita seurakunnasta. Tultuansa Konstantinopoliin
kirjoitti Nestorius silloiselle keisarille _Teodosius II_: "anna
minulle harhaoppisuudesta puhdistettu maa, minä sen sijaan annan
sinulle taivaan. Auta minua lahkolaisia kukistamaan, niin minä
autan sinua Persialaisia voittamaan". Kuinka suuri oli juopa näiden
molempain patriarkkain välillä, vaikka Nestorius verrattuna niihin
henkilöihin, joita vastaan hän taisteli, esiintyypi jokseenkin
puhtaana.
Jo varhain huomaamme kirkossa taipumusta omistamaan pyhille
henkilöille jumalallista kunnioitusta. Etenkin oli neitsy Mariaa
monessa paikoin ruvettu miltei jumaloimaan. Aleksandrialaisen
koulun edustajat eivät löytäneet sanoja, joilla voisivat tarpeeksi
ylistää tuota ihmeellisesti siunattua ja armoitettua vaimoa, vaikka
raamattu ei missään paikassa anna syytä tämänkaltaisiin lauselmiin.
Eräässä saarnassa lausui muuan tämän väärän käsitystavan edustajista
muun ohessa seuraavatkin sanat: "meri ja maa kunnioittavat Jumalan
äitiä; hän on neitsyyden saastuttamaton aarreaitta, toisen Aadamin
hengellinen paratiisi, se morsiuskammio, missä sana tuli lihan
yljäksi, vieno pilvi, joka kantaa hänen, jonka valtaistuinta kerubit
ympäröivät; hän on neitsy, vaan samalla kertaa taivaskin." Nestorius
oli oikeassa, vastustaessaan tämänkaltaisia lausetapoja, sillä niiden
takana piileili kokonaan väärä käsitys Vapahtajamme inhimillisen
luonnon suhteen, jota paitsi ne voimakkaasti edistyttävät sitä
epäjumalanpalvelusta, jonka neitsy Marian kunnioittaminen oli
synnyttänyt. Kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, täytyy meidän
hylätä itse tuo aleksandrialaisten yleisesti käyttämä nimityskin
"Jumalan äiti", joka oli nestoriukselaisen riidan lähinnä syynä.
Presbyteri _Anastasius_, jonka Nestorius oli tuonut mukanansa
Antiokiasta ja jota hän hyvin suosi, lausui julkisesti: "älköön
kukaan nimittäkö neitsy Mariaa Jumalan äidiksi, sillä hän oli
ihminen, eikä ihminen saata Jumalaa synnyttää". Vielä suuremman
huomion herätti erään toisen antiokialaisen oppikunnan edustajan
Konstantinopolissa pitämä saarna, jossa muiden ohessa kuultiin
nämäkin sanat: "kirottu olkoon jokainen, joka nimittää Mariaa
Jumalan äidiksi". Selvästi huomattiin, että patriarkka kannatti
samaa mielipidettä, vaikka hän ei heti ottanut kysymystä julkisesti
puheeksi. Näyttää siltä, kuin olisi Nestorius ainakin alussa
koettanut karttaa tätä riidanalaista seikkaa. Vasta kun häiriö kävi
niin suureksi, että seurakunta keskeytti niiden pappien saarnoja,
jotka vastustivat nimitystä "Jumalan äiti", täytyi hänen esiintyä
julkisesti. Koettaen selvittää, kuinka harhaoppisiin väitöksiin
tuonkaltaiset lausetavat väkisinkin johdattavat, moitti hän niitä
saarnoissaan. Hänen kerta puhuessaan tähän suuntaan, huudahti
eräs maallikko: "ijankaikkinen Sana itse on antanut toisen kerran
synnyttää itsensä". Kirkossa syntyi meluava melske, toiset puoltivat
mainittua maallikkoa, toiset Nestoriusta, joka kiivastuneena soimasi
vastustajiaan. Tämänkaltaisia häiritseviä kohtauksia sattui tuon
tuostakin; turhat olivat Nestoriuksen yritykset saada kiistaa
asettumaan, turhaan koetti hän selvittää oppiansa. Häntä syytettiin
siitä, että hän saarnoissaan oli kieltänyt Jesuksen jumaluuden
sekä täten herättänyt ariukselaisuuden uuteen eloon. Eikä käy
kieltäminen, että Nestoriuksen oppi johdonmukaisesti tähtää samaan
suuntaan, vaikka hän itse ei suinkaan sitä tarkoittanut. Kokien
vastustaa neitsy Marian yhä tavallisemmaksi käynyttä jumaloimista
sekä aleksandrialaisten tähän erehdykseen liittyvää väärää käsitystä
Vapahtajan persoonasta, jonka mukaan se totuus, että Jumalan
ainoa Poika lunastaaksensa syntiin langennutta ihmiskuntaa "otti
orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi",
supistui aivan vähäpätöiseksi, miltei kokonaan kiellettiin, eksyi
Nestorius vastakkaiselle harhatielle. Hän näet opetti seuraavaan
tapaan: "Jumalalla ei ole äitiä, neitsy Maria on synnyttänyt vain
ihmisen jumaluuden välikappaleeksi ja tässä ihmisessä on Jumalan
Poika ottanut asuaksensa". Liiaksi terottaen Vapahtajan molempain
luontojen eroitusta toisistansa, sortui Nestorius itse teossa
väittämään Kristuksen yhdessä, jakamattomassa persoonassa olevan
kaksi persoonaa: Marian poika ja Jumalan Poika, jotka olivat
asettuneet jonkunlaiseen suhteesen toisiinsa. -- Nestoriuksen pahin
vastustaja oli aleksandrialainen patriarkka _Cyrillus_ (k. 444), yhtä
maineenhimoinen kuin oppinut mies. Puolustaen nimitystä "Jumalan
äiti" sekä yleensä aleksandrialaisen oppikunnan muka puhdasoppista
kantaa, kirjoitti hän Nestoriusta vastaan ankaria kirjoituksia.
Tämä vastasi yhtä kiivaasti, ja kiista yltyi yhä kiihkoisemmaksi.
Nestoriuksen puolustajista oli kirkkoisä _Teodoretus_ (k. 457)
etevin. Koettaen korjata antiokialaisen uskonopin erehdyttäviä
kohtia, paljasti tämä oppinut ja syvämietteinen mies arvokkaissa
teoksissa aleksandrialaisen oppikunnan raamatusta poikkeavan
kannan, Cyrilluksen sitä vastoin onnistui saada puolellensa
muiden muassa Rooman piispa _Coelestiuskin_. Kumpikin puolue
syytti toistansa harhaoppiseksi ja riita, johon tavallisuuden
mukaan hovikin sekaantui, kasvoi yhä arveluttavammaksi, kunnes
keisari Nestoriuksen pyynnöstä kutsui kokoon _kolmannen yleisen
kirkolliskokouksen_, joka pidettiin _Efesuksessa_ (431). Cyrillus
puolueineen saapui aikuisemmin kaupunkiin kuin Nestoriuksen ystävät,
joiden matka sattuneiden esteiden kautta tuli viivytetyksi.
Odottamatta näiden tuloa, vaikka he eivät olleet kuin muutaman
päivän matkan päässä kaupungista, avasi Cyrillus kesäkuun 22 p.
kokouksen. Mielivaltaisesti kohteli hän heti alussa Testoriusta
kanteen-alaisena, ja kun tämä näillä ehdoin kieltäysi saapumasta
kokoukseen, julistettiin hän harhaoppiseksi sekä virkansa
menettäneeksi. Kun antiokialaisen oppikunnan edustajat pari päivää
myöhemmin saapuivat kaupunkiin, saivat he kummaksensa kuulla, että
asia jo oli ratkaistu. He kokoontuivat nyt vastakokoukseen, Antiokian
piispa _Johannes_ puheenjohtajana. Cyrillus sekä hänen uutterin
apumiehensä näissä vehkeissä, Efesuksen piispa _Memnon_ suljettiin
kirkon yhteydestä. Teodosius, jonka Nestoriuksen vihamiehet olivat
voittaneet puolellensa, vaan joka oli suuttunut Cyrillukselle tämän
mielivaltaisen käytöksen vuoksi Efesuksen kokouksessa, vahvisti
kummankin puolueen päätöksen, vaan Cyrilluksen onnistui vanhojen
ystäviensä avulla sekä ostamalla itselleen uusia puolustajia
jälleen päästä hovin suosioon, niin että Memnon ja hän saivat pitää
virkaansa. Näiden rettelöiden ohessa kielsi keisari Efesukseen
kokoontuneita piispoja eriämästä, ennenkuin riitakysymys tarkan
tunnustuksen kautta oli saatu selville. Jonkunlainen semmoinen
saatiinkin toimeen, toiset väittävät sen Teodoretuksen, toiset vasta
mainitun Johannes piispan tekemäksi. Tämän tunnustuksen mukaan
myönsi kokous neitsy Marian olevan Jumalan Pojan äidin, mutta
tärkeänä voittona täällä kokoontuneiden hengellisten monessa kohden
moitittavista toimista on se määräys pidettävä, että Vapahtajan
molemmat luonnot ovat tarkasti toisistansa eroitettavat, jotta niitä
ei sekoitettaisi yhteen. Tämä muistutus osotti näet kirkolle sitä
suuntaa, johon kristillinen uskontunnustus, kehittyäkseen tarkemmaksi
ja täydellisemmäksi tämän vaikean kysymyksen suhteen, oli kääntyvä.
Väärin arvosteltuna, lukemattomain vihamiesten vainoomana ja
taisteluun väsyneenä luopui Nestorius vapaaehtoisesti virastansa. Hän
vetäysi Antiokian läheisyydessä olevaan luostariin, missä hän nuorena
oli oleskellut. Täällä vietti hän kolme verraten rauhallista vuotta,
joiden kuluttua hän karkoitettiin maanpakoon Egyptiin. Monta kovaa
kohtaloa tuotti hänelle tämänkin jälkeen hänen vihamiestensä katkera
viha, kunnes hän vihdoin kärsimisistä kuoli (440). Häneltä puuttui
monta niistä ominaisuuksista, joita tapaamme noissa kirkkohistorian
suurissa henkilöissä, mutta silti emme saa häntä halveksien
tuomita. Epäilemättä on hän vaikuttanut paljon sen riitakysymyksen
selvittämiseksi, joka hänen aikanansa häiritsi kirkkoa, eikä kukaan
voi kieltää että hän pysyi vakuutuksellensa uskollisena loppuun asti.
"Jesus Kristus on tuominnut Nestoriuksen tämän kokouksen kautta"
näillä sanoilla julisti Efesuksen kokous päätöksensä Nestoriuksen
harhaopin suhteen. Mikä röyhkeä itseensä-tyytyminen, mikä hirveä
erehdys. Ja kuitenkin on Herra nytkin läsnä seurakuntaansa,
johdattaen sitä eksytysten pimeässä totuuden löytämään, "sillä hänen
neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa".